Minä, skeptikko

Oheinen omakehuni ilmestyy Skeptikko 2/2018 -lehdessä. Aiemmin vastaavia ovat kirjoittaneet mm. Veijo Saano, Ville Aarnikko, Ivan Puopolo ja Erkki Tuomioja (viimeksi mainittu luettavissa täällä).

                              * * *

Optimistisinkin skeptikko joutuu myöntämään, että tiede ei voi kiinnostaa kaikkia. Jokunen skeptikko on myös saattanut huomata, että loppuun asti vietynä tieteeseen kuuluva epäily ja pyrkimys täydelliseen rehellisyyteen voi pilata ihmissuhteita. Silti kun skeptisen asenteen on kerran sisäistänyt, siitä ei ole helppo irrottautua.

Välillä kuitenkin kuulee väitteitä, että ”olin skeptikko, mutta sitten koin henkiparannuksen ihmeen” tai ”Jeesuksen rakkaus voitti ateismini”. Tällaisten ulostulojen kohdalla on syytä kysyä, mihin henkilön skeptisyys tai ateismi oli perustunut. Oliko katsomus mietitty loppuun asti vai oliko seurattu puolisoa tai ystäviä? Joskus väitetyssä takinkäännössä voi olla myös annos poseeraamista. Moni uskova kuvittelee olevansa vakuuttavampi, jos hän väittää kokeneensa pitkän ja kuivan ateistisen kauden. Toki ateistijakso voi olla myös yksilön omaa uskoa vahvistava tarina.

Olipa skeptikon/ateistin kääntyminen uskovaiseksi aito tai epäaito, se on harvinaista verrattuna lapsenuskon menettämiseen. Jotakin senkaltaista löytyy myös monen skepsisläisen henkilöhistoriasta. Tässä suhteessa olen erilainen ja tylsä. En ole menettänyt uskoani, sillä sellaista ei ole ollut. En voi kertoa ufokontakteistani, telepaattisista yhteyksistäni, saati rippileirinuotiolla kohtaamastani Jeesuksesta.

Nuorena jopa ihmettelin, mikseivät kaikki ole skeptikoita. Asennehan johtaa kohti totuutta ja suojaa huijatuksi tulemiselta. Ei kai sellaista katsomusta ole tarpeen selitellä tai piilotella. Kaiken lisäksi skeptisismi tuo humaanin lähestymistavan muihin ihmisiin. Jos henkimaailma on humpuukia ja jos meillä on vain tämä yksi maallinen elämämme, se kannattaa käyttää inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Henkiolentohorinoita ei tarvita muistuttamaan ihmisiä olemaan hyviä toisilleen.

R. Brotheruksen juttu
ateistiksi ryhtyneestä
saarnamiehestä
(Vapaa Ajattelija 2/2018)

Toki skeptikotkin yleensä uskovat johonkin, josta ei ole mahdollista saada varmuutta. Jo lapsena esimerkiksi ajattelin, että ihmiskunnan asiat olisivat paremmin ilman henkimaailmaa koskevia uskomuksia. Yhteiskunnan maallistuminen onkin yhteydessä moniin laadukkaammasta elämästä kertoviin mittareihin (esim. rikollisuuden vähäisyys Pohjoismaissa verrattuna Latinalaiseen Amerikkaan). Muuttujia on kuitenkin liikaa, jotta syysuhteista päästäisiin selville pelkkien tilastovertailujen avulla. Ratkaisevia kokeita asian vahvistamiseksi on myös mahdoton tehdä. Silti väitän, että uskonnosta mahdollisesti koituvat hyödyt ovat saavutettavissa myös ilman uskoa/uskontoja. Kokemukseni mukaan valtaosa papeistakin on tätä mieltä – tai ainakaan he eivät osaa kertoa, mitkä seikat edellyttäisivät uskontoa.

On sanottu, että ihmistä ei voida järkisyin saada luopumaan opeista, jotka hän on omaksunut muista kuin järkisyistä. En ole näin pessimistinen. Yksilötasolla väite pitää usein paikkansa, mutta väestötasolla ja pitkällä aikavälillä ihmiset pystyvät luopumaan ei-järkiperusteisista näkemyksistään. Eroa kirkosta-sivuston tilastot kertovat juuri tästä. Valistusta ja maallistumista on vaikea pysäyttää, kun ne kerran ovat lähteneet liikkeelle.

Minä, tietokirjailija

Vaikka olen viime vuosina kirjoittanut Skeptikkoon varsin ahkerasti ja vieläpä liityin hallitusrintamaan vuoden 2018 alussa, huuhaa ei ole kovin korkealla kiinnostuksenkohteissani (pois lukien akateeminen huuhaa). Mieluiten viettäisin aikani ihmisluontoa koskevien kysymysten parissa. Onko ihminen enemmän itsekäs vai epäitsekäs? Miten valitsemme puolisomme ja missä määrin olemme yksiavioisia? Entä miksi tunnemme mustasukkaisuutta, seksuaalista inhoa ja seksuaalista häveliäisyyttä? Tai ylpeyttä, kiitollisuutta ja rankaisuhalua? Ja miksi olemme empaattisia tuntemattomiakin kohtaan? Entä millaisen valintapaineen kaukaisten esivanhempiemme käymät heimokahakat loivat?

Kiinnostukseni tieteeseen ja ihmisluontoon on johtanut useampaan kirjaan: 500 sivua ihmisen parinvalinnasta, 600 sivua ihmisen kulttuurista, moraalista ja moraalitunteista, 215 sivua populaatioiden välisistä älykkyyseroista, 315 sivua psykoanalyysin kritiikkiä ja 115 sivua naistutkimuksen kritiikkiä (viimeksi mainittu yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa). Kaikissa kirjoissa motiivini on ollut ihmistieteiden edistäminen ja ihmisen käyttäytymisen selittäminen.

Tiede- ja kirjoittamisharrastukseni eivät kuitenkaan pidä leivässä, eivätkä ne anna edes välittömiä palkintoja. Miksi olen silti päätynyt alalle? Veikkaan, että osaselitys on nuorena koettu vallankumouksellisuuden tunne ja sitä seurannut identiteetin muodostuminen.

Tämä vallankumouksellisuus on siinä mielessä paradoksaalista, että opiskeluvuosinani ihmisluonnosta olivat kiinnostuneet lähinnä sosiobiologit. Heidät nähtiin tuolloin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. Tämäkin on paradoksaalista, sillä varhaisten sosiobiologien taustojen perusteella alaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.

Opiskeluaikanani kellot kävivät Suomessa Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ajattelin, että tieteellisten vaihtoehtojen esiin tuominen ei ainakaan huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla on sanottavaa. Tajusin tuolloin, että monen käsitykset ihmisluonnosta ja sitä koskevasta tutkimuksesta olivat ideologisista syistä virheellisiä.

1970- ja 80-luvuilla käyty kiista biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymisen selittämiseen päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian voittoon. Julkisuudessa ja monella humanistisella alalla biologia kuitenkin kärsi tappion. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen totesi kymmenen vuotta sitten, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Tilanne on nykyään muuttunut, ja evoluution merkitys ihmisen käyttäytymiselle hyväksytään laajalti. Toki osa akateemisesti koulutetuista edelleen saa paniikkireaktion joidenkin biologiaa sivuavien tutkimusalojen väitteistä. Hyviä esimerkkejä ovat sukupuolten tai populaatioiden väliset älykkyyserot, joiden tutkimista pidetään paikoin lähes rikollisena puuhana. Olen kuitenkin optimistinen sen suhteen, että ihmiset voidaan saada ymmärtämään, että tieteelliset havainnot sellaisenaan eivät ole moraalisia tai moraalittomia ja että ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ei edellytä tasapäisyyttä. Ihmisarvoisen kohtelun ei siis tule olla kiinni siitä, minkälaisia havaintoja tiede milloinkin sattuu tekemään.

Olin tyypillinen kumouksellinen siinäkin mielessä, että koin olevani huonossa yhteiskunnallisessa asemassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, johon minulla ei ollut intohimoa. [1] Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. Koin kuitenkin saavani ulkopuolista tukea, joka ”mullistuksen” jälkeen lupasi parempaa asemaa. Tässä tapauksessa tuki ja lupaus eivät tietenkään olleet konkreettisia. Tuki oli jotakin paljon vankempaa; evoluutiosta ja ihmisluonnosta on päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka, että heitä lukiessaan kokee seurustelevansa fiksuimpien ihmisten kanssa. Tieteen edistäminen ei juuri muuta tukea tarvitse. En siis ollut muita rohkeampi pyrkiessäni esittelemään evoluution vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Olin vain löytänyt lokeroni.

Alaviite

[1] Vuonna 2006 julkaisin Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita). Teoksen kiihottamana Anne Moilanen – sittemmin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomien kolumnissaan termeillä kananmunatieteilijä ja maksalaatikkotieteilijä. Nimityksillään hän pilkkasi elintarvikekemistin koulutustani. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen herjoista. Tässä tapauksessa pilkka tosin sattui Moilasen omaan nilkkaan koulutusammattini naisvaltaisuudesta johtuen. Lisäksi voin tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensä ne johtuvat pätevien argumenttien puutteesta.

Mikä on pätevä todiste hoitotehosta?

Skepsiksen vuoden 2017 Huuhaa-palkinnon sai Suomen Energiahoitajat Oy. Yhtiö mainostaa hoitonsa ja koulutustensa ylivertaisuutta yli tuhannella tyytyväisellä asiakkaalla. Ihmisten tyytyväisyys tai heidän paranemiskertomuksensa eivät kuitenkaan ole päteviä todisteita hoidon tehokkuudesta.

Pätevä todiste edellyttää, että potilaat on jaettu satunnaisesti ryhmiin. Yhdelle ryhmälle annetaan hoitoa ja toinen ryhmä, niin sanottu verrokkiryhmä, jää ilman hoitoa. Näin voidaan arvioida, kuinka moni hoidetuista olisi parantunut itsestään. Usein perustetaan myös ryhmiä, jotka saavat jotakin toisenlaista hoitoa. Lisäksi hoitovaikutusten arvioija tulee pitää epätietoisena, minkälaista hoitoa potilas on saanut. Menetelmän tarkoitus on sulkea pois tutkijan piilevätkin ennakkoluulot. Pätevimmät todisteet saadaan kaksoissokkotutkimuksesta. Siinä potilaskaan ei tiedä, saiko hän hoitoa vai ei.

Lääketieteen menestys perustuu tällaisiin tiukkoihin vaatimuksiin. Vain satunnaistamisen ja puolueettomuuden avulla voidaan saada todenmukainen kuva hoitojen vaikutuksista. On harhaanjohtavaa mainostaa kykyä parantaa sairaita sillä, että joku on kokenut hoidon olevan hänelle hyödyksi. Apua kaipaava potilas saattaa pakonomaisesti turvautua hoitoon, vaikka sen takana ei olisi minkäänlaisia (myötätunnon ulkopuolisia) parantavia elementtejä.

https://yle.fi/uutiset/3-9964399

http://www.skepsis.fi/HuuhaaPalkinto/2017

Töölössä kummittelee?

Seuraavanlainen vastineeni julkaistiin Töölöläinen 17/2016 -lehdessä:

Töölöläinen -lehden (16/2016) ”Kummitusten jäljillä” -jutun alaotsikossa väitetään, että ”Suomessa kummittelee kaikkialla, myös Bulevardilla”. Juttuun haastateltu kirjailija Eero Ojanen kertoo, että erityisen hämmentäviä ovat niin kutsutut poltergreist-tapaukset, joissa esineet liikkuvat itsestään: ”Ilmiötä on yritetty selittää tietoiseksi huiputukseksi. Tämä niin sanottu luonnollinen selitys on kuitenkin riittämätön, se ei toimi.”

Ojanen on siinä oikeassa, että läheskään aina yliluonnollisista näyistään kertovat ihmiset eivät ole tietoisia huijareita. He ovat aidosti kokeneet henkiolentojen läsnäolon. Seikka on kiinnostava ja kaipaa selitystä, mutta se ei tietenkään vielä kerro henkiolennoista. Vastaavasti kuolemanrajakokemuksissa usein nähty valkoinen valo ei kerro ufoista tai taivaanportista, vaan näyt selittyvät lähinnä aivojen hapenpuutteella.

Luonnollinen selitys – huijauksen lisäksi – on siis se, että ihmismieli on altis kokemaan harhoja ja hallusinaatioita. Henkiolentokokemukset kuuluvat siksi psykologian ja psykiatrian piiriin. Kyse on pään sisäisistä ilmiöistä, ei ulkopuolisesta todellisuudesta. Jos kummitukset perustuisivat johonkin muuhun kuin aisti- tai ajatteluvinoumiin, liialliseen intuitiivisuuteen tai muihin vastaaviin ilmiöihin, kummituksista olisi jo pitäviä todisteita.

Jutun lopussa Ojanen toivoo, että ihmisillä olisi ”sallivampi asenne kummallisia asioita kohtaan”. En yritä arvella, mitä Ojanen sallivuudella tarkoittaa. Henkimaailmakokemuksille tulee etsiä selitystä ja selitystä kannattaa hakea mielen sisältä. Tällä ei ole tekemistä sallivuuden kanssa. Jotta selitys olisi kattava, siihen luonnollisesti tarvitaan myös arviota mahdollisista ulkoisista tekijöistä, jotka laukaisivat henkiolentokokemukset. Joskus se on avioero, joskus huoli omasta tai lapsen terveydestä. Jopa ulkomaanmatka tai yksinäisyyden kokemukset voivat riittää. Ojanen itsekin toteaa, että ”puberteetti suurine mullistuksineen tekee ihmisen alttiiksi kummallisuuksille”.

Ongelma ei lopulta ole sallivuuden puute vaan se, että ihmiset eivät halua etsiä kokemuksilleen selitystä. Halu uskoa henkiin voi estää kaikki pyrkimykset tarkastella asiaa järkiperäisesti ja pätevien todisteiden kautta. Tämä on ongelma siksi, että on olemassa tahoja, jotka julkeasti hyväksikäyttävät ihmisten avoimuutta, haavoittuvuutta ja herkkäuskoisuutta. Kukaan ei ole kieltämässä ihmisiltä heidän kokemuksiaan, aivan kuten kukaan ei pyri kieltämään puberteettia, intuitiota tai mielikuvitusta. Mutta myötätuntoinen ja vastuullinen ihminen – sen sijaan, että hän ruokkisi ihmisten irrationaalisia pelkoja ja ajattelutottumuksia – edistää skeptistä asennoitumista ja etsii ja tarjoaa luonnollisia selityksiä. Näin toimimalla voidaan parantaa kanssaihmisten elämänhallintaa, ehkä lisätä elämäniloakin. Ainakin näin voidaan vähentää heidän tulemistaan huijatuiksi.

Lopuksi aiheeseen liittyvä videokevennys. Jos tapahtuma on aito, uskoiko poika kummitukseen vai ei?: https://www.youtube.com/watch?v=MuXhbOHx9WM

PS. Tässä jokunen sitaatti H. L. Menckenin teoksesta Notes on Democracy vuodelta 1927. Älykkyystesteistä Mencken kirjoittaa seuraavasti (jotakin samankaltaista tapahtui minulle noin 80 vuotta myöhemmin):

I have surely done my share of damning them: they aroused, when they were first heard of, my most brutish passions, for pedagogues had them in hand. But I can only say that time and experience have won me to them, for the evidence in favour of them slowly piles up.

Yksilöiden välisistä eroista Mencken kirjoittaa pessimistisesti ja monien mielestä luultavasti julmasti ja fatalistisesti:

Men are not alike, and very little can be learned about the mental processes of a congressman, an ice-wagon driver or a cinema actor by studying the mental processes of a genuinely superior man. The difference is not only qualitative; it is also, in important ways, quantitative.

Some climb eventually to the high levels; a few scale the dizziest heights. But the great majority never get very far from the ground. There they struggle for a while, and then give it up. The effort is too much for them; it doesn’t seem to be worth its agonies. Golf is easier; so is joining Rotary; so is fundamentalism; so is osteopathy; so is Americanism.

 ...the vast majority of men are congenitally incapable of any such intellectual progress. They cannot take in new ideas, and they cannot get rid of old fears. They lack the logical sense; they are unable to reason from a set of facts before them, free from emotional distraction. But they also lack something more fundamental: they are incompetent to take in the bald facts themselves.

Menckenin mukaan rahvas/väkijoukko on murrosikäisen tasolla:

What does the mob think? It thinks, obviously, what its individual members think. And what is that? It is, in brief, what somewhat sharp-nosed and unpleasant children think. The mob, being composed, in the overwhelming main, of men and women who have not got beyond the ideas and emotions of childhood, hovers, in mental age, around the time of puberty, and chiefly below it. If we would get at its thoughts and feelings we must look for light to the thoughts and feelings of adolescents.

Mencken suomi myös aikansa kiropraktiikkaa (ks. alaa koskeva kirjoitukseni):

No man who has not had a long and arduous education in the physical sciences can understand even the most elementary concepts of, say, pathology, but even a hind at the plough can take in the theory of chiropractic in two lessons.

Skeptikon kirous

Seuraava kirjoitukseni oli Skeptikko 2/2016 -lehdessä.

Selaan joka viikko artikkeleita tieteellisistä aikakausjulkaisuista. Olen huomannut, että artikkelit, joissa tiivistelmästä ei käy ilmi tutkimuksen tulokset, ovat harvoin lukemisen arvoisia. Jos tulokset ovat merkittäviä tai edes selkeitä, kirjoittajien olettaisi laittavan ne näyttävästi esiin.

Sama pätee jossakin määrin kahdenkeskisiin keskusteluihin, tapahtuivatpa ne kasvotusten tai netin välityksellä. Keskustelija tuskin on pohtinut asiaa loppuun, jos hän ei kykene ilmaisemaan pääpointtejaan muutamalla lauseella. Vielä hälyttävämpää on, mikäli keskustelijan esittämät ajatukset ovat hänen mukaansa jotenkin mullistavia ja liian arkoja, vaikeita tai moderneja jopa asiantuntijoille. Skeptikot törmäävät tapauksiin säännöllisesti. Asiaperusteisetkin vastaväitteet väistetään, joko puhumalla asian vierestä tai vastaväitteitä vääristellen. Myös henkilökohtaisuudet nousevat äkkiä ”argumenteiksi”. Minua on esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnissa nimitetty kananmuna- ja maksalaatikkotieteilijäksi (koska koulutusammattini sattuu olemaan elintarvikekemisti).

Pahimmillaan kyse on jonkinasteisesta mielenhäiriöstä tai narsismin kaltaisesta ääriominaisuudesta. Tai sitten henkilöllä on vain täydellisen epärealistiset luulot kyvyistään ja teorioistaan. Tällaisissa tapauksissa keskustelu tulee kutakuinkin mahdottomaksi. Narsismi ja psykopatia äärimuodoissaan tai teoriat, jotka eivät ole kumottavissa, eivät tunnetusti tee ihmisestä avointa kyseenalaistajaa. Skeptiseltä keskustelijalta vaaditaan tällöin lähes yli-inhimillisiä ominaisuuksia: antinarsismia, loputonta kärsivällisyyttä ja taitoa asettua vastapuolen – ja mielellään myös ulkopuolisten kuulijoiden – asemaan.

Tämä skeptikon kirous on myös hänen siunauksensa. Näitä hyveitä opetellut ihminen saa eniten hyvää aikaan muissakin toimissaan.

PS. Verkkouutiset.fi -sivuilla Timo Soini sanoo: ”Luupääateismissa on jotakin lutuista. Otsa on kuin Leninillä, sinne mahtuu koko maailma. Olen aina ihmetellyt pakanoiden pauhua. Hetken kukkivat ja sitten lakastuvat.” Mitä Soini mahtaa tarkoittaa luupääateismillaan? Ateisti perustaa näkemyksensä todisteisiin. Kumpi siis on luupäisempää, uskonnollisuus vai ateismi? Kirkon jäsenkato ja yhteiskunnan maallistuminen osuvat myös huonosti yksiin väitteen kanssa, että ”pakanallisuudessa” olisi kyse hetken hurmasta. (Termi pakana lienee jo poistunut nuoremman väen käytöstä; aikanaanhan se tarkoitti kaikkia ei-abrahamilaisia uskovia.) 
Tähän loppuun en malta olla poikkeamatta blogin aiheesta. Kuten Verkkouutisten kommentit osaltaan todistavat, Soinin uralle on tyypillistä toiminta torikojujen kosiskelevana helppoheikkinä; näytellä tyhmempää, vaatimattomampaa ja kansanomaisempaa kuin on. Luomansa roolin suojista teatraalinen opportunistimme voi sitten muka vahingossa heitellä muka isällisen sovittelevia mutta tosiasiassa alentavia näpäytyksiä niille, jotka hänen mukaansa lapsellisuuttaan ovat erimielisiä.

Sukupuolierot ja palkkapussi

Sam Harrisin erään blogitekstin otsikko on ”En ole se seksistinen sika, jota etsitte”. Perusteellisessa kirjoituksessaan Harris puolustautuu häntä vastaan tekaistuja seksismisyytöksiä vastaan. Tästä puolustuksestakin muka löydettiin seksismiä. Harris esimerkiksi mainitsee editoreinaan olleen enimmäkseen naisia. Niinpä hänen vihjattiin kannattavan ajatusta, että naiset sopivat miesten palvelijoiksi!

Väittelin asiasta suomalaisen feministiksi itseään kutsuvan naisen kanssa. Minutkin voi toki lukea feministiksi, jos termillä tarkoitetaan pyrkimystä sukupuolten tasa-arvoiseen kohteluun yhteiskunnassa. Nykyään feminismiin, etenkin akateemiseen feminismiin, kuitenkin liittyy suuntauksia, joiden lähtökohdat ovat niin irrationaalisia/epärealistisia tai suvaitsevia muslimimisogynialle, että on ihmeteltävä ihmisten halua julistautua aatteen kannattajiksi. Niin tai näin, koetin selvittää, mikä Harrisissa oli ”feministikollegan” mielestä seksististä. Kyse oli tästä Harrisin lausunnosta ja siinä tietystä kohdasta:

Olen tietoinen, että seksismi ja misogynia ovat yhteiskuntamme ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita tekijöitä, jotka selittävät naisten ja miesten välisiä eroja sosiaalisessa asemassa. Esimerkiksi vain viittä prosenttia Fortune 500 -yhtiöistä johtaa nainen. Kuinka paljon tämä johtuu seksismistä? Kuinka paljon selittyy suhteettomilla (ja sankarillisilla) uhrauksilla, joita naiset 20- ja 30-kymppisinä tekevät perheidensä eteen? Kuinka paljon selittyy normaalisti jakautuneilla psykologisilla sukupuolieroilla?
Minulla ei ole aavistustakaan, mutta olen varma, että jokaisella näistä tekijöistä on roolinsa. Jokainen, joka kuvittelee, että eroavuudet johtuvat ainoastaan seksismistä, ei ole miettinyt asiaa kovin syvällisesti.

Mikä kohta oli keskustelukumppanini mielestä raskauttava? Kyse oli ajatuksesta, että psykologiset sukupuolierot selittävät osan statuseroista. Tämä yksinkertainen ajatus teki Harrisista naisvihaajan. Onko ajatuksessa siis jokin pielessä?

Ensinnäkin on ilmeistä, että sukupuolten välillä on keskimääräisiä psykologisia eroja. Kuka tahansa, joka on lukenut aihetta koskevia tutkimuksia, tietää tämän. On myös näyttöä, että yksilöiden väliset psykologiset erot näkyvät statuseroissa sekä saman sukupuolen sisällä että sekaryhmissä. Dominoivista ja vallanhaluisista yksilöistä ei ehkä pidetä ja he eivät ehkä ole muita pätevämpiä, mutta he näyttävät useammin päätyvän valtahierarkiassa korkeammalle. Myös positiivisemmat psykologiset ominaisuudet luultavimmin vaikuttavat statukseen, esimerkiksi älykkyys. Lisäksi on havaittu, että psykologiset sukupuolierot näkyvät sukupuolten statuseroissa muilla eläinlajeilla, myös lähimmillä sukulaisillamme.

Näillä perusteilla on järkevää ja olennaista pitää sukupuolieroja mukana palkka- ja statuseroja tarkasteltaessa. Lähtöasetelma puoltaa biologispsykologisten sukupuolierojen vaikutusta niin voimakkaasti, että todistamisen taakka on sillä, joka väittää, että psykologiset erot eivät status- tai palkkaeroihin vaikuttaisi. Niin tai näin, se vaikuttaako biologia/psykologia (ja näkyykö se jopa niin kapeassa otoksessa kuin Fortune 500 -yritykset) on tasa-arvon kannalta relevantti ja kenties selvitettävissä oleva kysymys. Ideologioiden tai seksismivihjausten ei tule antaa estää tällaista tarkastelua.

Historiallisena kuriositeettina lainaan suomalaisen sosiologian isää, Edvard Westermarckia (1862–1939). Hän kirjoittaa sukupuolten välisestä työnjaosta 1900-luvun alun Marokossa:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava-lehti, 8/1913)

Westermarckin mukaan sukupuolittunut työnjako on siis muutakin kuin vahvemman vallankäyttöä. Hän korostaa biologisia sukupuolieroja, jonka jälkeen hän toisaalta aivan perustellusti lisää, että toisinaan kulttuuritavat suurentavat sukupuolten välisiä käyttäytymiseroja:

Mikä lieneekin ollut alkuperäisenä syynä siihen, minkävuoksi mikin toimi on joutunut minkin sukupuolen osaksi, niin on muistettava, että kansantapa on vähitellen tehnyt yhä jyrkemmäksi tämän työnjaon.

Kysymys työnjaon syistä on analoginen monivaimoisuuden syiden kanssa. Miehillä on naisia enemmän piirteitä, jotka tukevat halua useampiin puolisoihin, ks. esim. kirjoitukseni Myyttejä seksistä. Silti kulttuuripiirteet ja materiaaliset olosuhteet ratkaisevat vaimojen (tai aviomiesten) määrän, eivät pelkästään vahvemman sukupuolen tai vahvimpien sukujen halut. Westermarck kirjoittaa monivaimoisuuden syistä:

Mitä moniavioisuuteen Marokossa tulee, niin on muistettava, että se lisää väestöä, ja että ihmisen vaikutusvalta ja turvallisuus riippuu siitä, kuinka suuri perhe tai suku hänellä on. Maaseudulla on oman käden kosto tärkeimpiä syitä (monivaimoisuudelle).

Näkemyksen mukaan levottomissa, vaarallisissa ja suurten statuserojen olosuhteissa naisen etu on päästä vaikutusvaltaisen suvun jäseneksi, vaikka se tarkoittaisi kakkos- tai kolmosvaimona olemista. Vastaavasti miehen etu on saada paljon jälkeläisiä ja avioliittojen kautta tukijoita monesta suvusta, vaikka se tarkoittaisi kotirauhan häiriintymistä toinen toisistaan mustasukkaisten vaimojen takia. (Toisena syynä monivaimoisuudelle Westermarck mainitsee jatkuvista sodista johtuvan naisten suuremman lukumäärän. Kyseisen seikan vaikutus on sittemmin havaittu monissa antropologisissa tutkimuksissa. Seikka on annettu osaselitykseksi jopa 1960-luvun seksuaaliselle vapaamielisyydelle.)

Tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä asioista olen luultavasti yhtä mieltä keskustelukumppanini kanssa (samasta työstä samalla kokemuksella tulee maksaa samaa palkkaa jne.). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme samaa mieltä menetelmistä tai retoriikasta. Yleisesti ottaen on todettava, että moni akateemisen feminismin edustaja pyrkii yleisesti kannatettaviin tavoitteisiin epäjohdonmukaisella ja tutkimukseen pohjautumattomalla ja tätä kautta tasa-arvoa haittaavalla tavalla. Aivan kuten pyrkimys kansalaisten taloudelliseen tasa-arvoon on historiassa oikeuttanut hirmutekoja, pyrkimys sukupuolten väliseen tasa-arvoon – niin kannatettavaa kuin se onkin – on sittemmin oikeuttanut muun muassa uhriutumista, epätieteellistä asennoitumista ja perusteettomia vihjailuja.

Käymämme keskustelun opetus on seuraava: jos kyllästyt vastapuolen esittämiin yleistyksiin tai hänen perusteluidensa kehnouteen, muista, että hän saattaa olla uskonnonkaltaisen ideologian uhri. Rationaalisuuteen pyrkiminen ja sen levittäminen – niin jaloa kuin se onkin – saattaa siksi edellyttää suurta hienotunteisuutta. Ihmisten uskomuksiin sisältyy usein niin voimakkaita tuntemuksia tarkoituksen löytymisestä, että asiallisinkin viesti saattaa vaikuttaa herjaukselta. Lisäksi kannattaa muistaa, että ihminen on luottavainen olento. Huijareita on joukossamme niin vähän, että luottamus on kautta aikain tuonut suurempia etuja kuin jatkuva epäily. Siksi kenen tahansa on vaikea tunnistaa ja tunnustaa omaa hyväuskoisuuttaan. Näin on etenkin jos yksilön omaksumaan ideologiaan sisältyy ajatus, että kyseisen ideologian omaksuminen on merkki tarkkanäköisyydestä ja edistyksellisyydestä.

Epäilyn siemeniä kannattaa joka tapauksessa kylvää. Siitä ei pitäisi olla kenellekään haittaa, että yrittää pelastaa ihmisiä – myös itseään – löysältä ajattelulta. Harva myöskään pahastuu sen muistuttamisesta, että hyvät tarkoitusperät eivät oikeuta epärehellisiä menetelmiä.

Entä ne palkkaerot? Kun sukupuolten välisistä palkkaeroista poistaa ilmeisimmät tekijät (miehet tekevät pidempiä päiviä, miehiä valikoituu enemmän teknistuotannollisille aloille jne.), jäljelle jää silti yleensä jonkinlainen tilastollinen palkkaero, eron riippuessa maasta ja tarkastellusta tulotasosta. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolmen prosentin luokkaa. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissa on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Naisten aseman globaalia parantumista voi arvioida tästä linkistä.

Katso myös aiheeseen liittyvät kaksi aiempaa kirjoitustani ja tuore tutkimustulos kilpailullisuuden vaikutuksesta.

Lisäys 17.5.2016:

Suomessa ei mitä ilmeisimmin ole selvitetty palkkaeroa tehtyä työtuntia kohden. Sociology and Anthropology -lehdessä ollut Pauli Sumasen tuore artikkeli selventää asiaa. Näin mitattuna palkkaeroa ei välttämättä ole lainkaan, ja jos on, se saattaa olla jopa eri suuntaan. Ks. myös Sumasen ja Jouni Luukkaisen artikkeli European Journal of Business and Social Sciences -lehdessä.

Skeptikko – kuoleman puhemies ja henkisyyden lähettiläs

Seuraava kirjoitukseni (kuvituksineen) ilmestyi Skeptikko 1/2016 –lehdessä.

Moni valistusfilosofi esitti argumentteja vuoropuhelun muodossa (muun muassa Hume, Mandeville ja Voltaire). Näin toimimalla heidän oli helpompi käsitellä teemoja, joista ahdasmieliset aikalaiset olisivat mieluummin vaienneet. Usein tarvittiin lisäksi satiirin ja salanimen käyttöä. Tässä on kuvitteellinen – vaikka ei ehkä kovin kaukaa haettu – keskustelu nykypäivän uskonnollisen ja epäilevän ihmisen välillä:

Epäilijä: Mistä universumi on tullut?

Uskova: Jumalan täytyi luoda se.

E: Kuka sitten loi jumalan?

U: Jumala on se, joka ei tarvitse luojaa.

E: Miksei universumi voi olla se, joka ei tarvitse luojaa?

U: Universumi on asia tai esine, mutta jumala on henkiolento ja henkiolento ei tarvitse luojaa.

E: Mutta eikö jumalakin ole asia/esine, jos hän on osa universumia ja kykenee vaikuttamaan siihen? Miksi jumala ei tarvitse luojaa mutta ihminen tarvitsee?

U: Jumala on ajan, paikan ja materian ulkopuolella. Siksi hän ei tarvitse luojaa tai selitystä.

E: Mutta emmekö maallisina olentoina voi tietää vain toisista maallisista olennoista? Jos jumala on ei-materiaalinen, eikö kaiken, mitä hänestä tiedämme, täydy olla omaa keksintöämme? Ja eikö ihmisen keksintöihin ole aina syytä suhtautua epäillen? Ja eikö keksintöjen myyjiltä tule vaatia todisteita ja tuotevastuuta?

U: Minä ja monet kaltaiseni olemme löytäneet uskosta merkitystä elämälle, eivätkä akateemiset ja pilkalliset kysymyksesi voi viedä sitä pois. Uskon kautta ihminen voi olla yhteydessä jumalaan. Me koemme, että on olemassa ihmistä korkeampi henkivoima; emme osaa sitä selittää, mutta kyseinen kokemus tekee meistä parempia ihmisiä.

E: Eikö tämä ole vain uskoa siihen, että uskosta on hyötyä? Eikö mahdollinen hyötykin tule todistaa?

U: Usko ei tarvitse todisteita. Me tunnemme jumaluuden läsnäolon ja että kaikki ei pääty kuolemaan. Se saa ihmismielen nöyräksi ja tuo lohtua. Kyse ei ole tieteen piiriin kuuluvasta seikasta.

Mitä keskustelusta tulisi ajatella? Osa ihmisistä on innostunut ihmeteoista ja henkimaailmoista, ja joskus he tosiaan väittävät, että heidän omaksumansa uusi henkisyys saa heidät välttämään ylimielisyyttä. Heidän egonsa kuulemma pysyvät maltillisina ja heiltä on hävinnyt turha vallantavoittelu ja hybris. Heidän henkimaailmakokemuksensa tekevät heistä nöyriä hyväntekijöitä.

Ikävä kyllä he ovat väärässä. Alistuva vaatimattomuus, mahtaileva ylimielisyys tai niiden asettaminen vastakkain eivät ole olennaisia henkisen/hengellisen elämän kannalta. Myöskään hyvät teot tai muiden kunnioittaminen eivät edellytä hengellistä nöyryyttä. Tällaisen yhteenvedon tekee esimerkiksi ateisteja tutkinut Benjamin Beit-Hallahmi:

Johtopäätöksenä voimme todeta, että nykypäivän tyypillinen länsimaalainen ateisti on suurella todennäköisyydellä mies, avioliitossa ja korkeasti koulutettu. Voimmeko puhua tyypillisestä ateistipersoonallisuudesta? Alustava psykologinen profiili voidaan laatia. Voimme sanoa, että uskonnollisiin ihmisiin verrattuna ateistit ovat osoittautuneet vähemmän autoritaarisiksi ja vaikeammin taivuteltavissa oleviksi, vähemmän dogmaattisiksi sekä vähemmän ennakkoluuloisiksi. He ovat suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, myötätuntoisia, tunnollisia ja korkeasti koulutettuja. Ateistit ovat älykkäitä ja monet ovat sitoutuneet älylliseen sekä oppineeseen elämäntapaan. Lyhyesti sanottuna he ovat hyviä lähimmäisiä. (Kirjassa: Martin, M. toim. Ateismi, Vastapaino 2010)

Universumi toki on suurempi kuin kykenemme ymmärtämään, ja meillä on paljon opittavaa siitä ja itsestämme. Nöyryys on tässä mielessä paikallaan. Mutta se ei ole avain galaksien tutkimiseen tai ihmisyyden tukemiseen. Universumi viis veisaa ihmisen mielentiloista.

Ihmisyksilön kosminen yksinäisyys ei myöskään tee hänestä kyynistä ja moraalitonta. Elämä ilman henkiolentoja ei muutu merkityksettömäksi. Äärettömyyden edessä voi tuntua orvolta, mutta se ei ole peruste hylätä hyvän elämän tavoittelua ja järkiperäistä ajattelua. Päinvastoin. Tietoon ja järkeen nojaavan ajattelun avulla on mahdollista vaikuttaa tietoisuuteen, luoda merkitystä elämään ja saavuttaa henkisyyden maailma, joka on rohkeampi, uteliaampi ja ihmisystävällisempi. ”Kuolemaa ei ole” on pinnallinen valhe, jonka levittäminen vaikeuttaa sisäisen rauhan saavuttamista ja kanssaihmisten hyvinvoinnista huolehtimista.

Mutta miksi suhtautua myötätuntoisesti ihmisten ongelmiin, jos universumi kerran ei välitä? Kysymys on mieletön. Ihmisyksilöt ovat tietoisia itsestään ja kärsimyksestään. Sekä järki että tunteet sanovat, että sellaisen olennon hyvinvoinnista on huolehdittava – ja tietysti yksilön elinaikana. Skeptikko on tässä mielessä kuoleman puhemies. Hän kehottaa pitämään huolta toinen toisistamme tässä ja nyt, ei seuraavassa elämässä jota ei tule.

Kuolemattomuus olisi tietysti upea saavutus. Varmuuden vuoksi ottaisin sen mieluummin niin, että en kuole kuin kuolemisen kautta, kuten sitä perinteisesti on markkinoitu. Niin tai näin, kuoleman kätyrinä skeptikolla on paremmat mahdollisuudet olla samalla rauhan, hyväntahtoisuuden ja myös henkisyyden lähettiläs. Propagandakoneisto skeptikkoja vastaan vain on näihin päiviin asti ollut liian vauras ja yksituumainen.

Jälkikirjoitus: Lueskelin netistä ateistien heikoista oikeuksista muslimimaissa. Monin paikoin ateismiin houkuttelu on kiellettyä ja ateismista voidaan jopa tappaa. Koetin netistä löytää myös tietoa, minkä verran muslimien luettavissa on kirjallisuutta, jossa pätevimmät argumentit uskonnon ja jumalan puolesta ja niitä vastaan olisi puettu kohteliaan vuoropuhelun muotoon. Tällainen maltillinen ja vaivihkainen valistusajan houkuttelu saattaisi olla hyvä tapa levittää rationalismia muslimimaihin. Onko jossakin siis muslimivalistajia, joiden kirjoitukset tunnetaan vielä parin sadan vuoden päästä? Tätä on vaikea uskoa. Islamin maallistuminen – jos se joskus tapahtuu – tulee luultavasti tapahtumaan eri tavalla, kenties länsimaisten vaikutteiden kautta. Ehkä juuri siksi prosessi vaikuttaa niin kitkaiselta. Tai ehkä itse opissa on jotakin, joka tekee vastustuskykyiseksi valistukselle, katso esimerkiksi Bill Warnerin Youtube-video A Taste of Islam. Nyt lienee joka tapauksessa korkea aika löytää tapoja tukea muslimimaiden skeptikkoja ja uskostaan luopuneita.

PS. Suomen Puheterapeuttiliitto otti vastikään kantaa niin kutsuttuun fasilitoituun kommunikointiin, jossa vaikeavammaista henkilöä avustetaan kommunikoimaan, yleensä tietokoneen näppäimistön kautta. Tavoite on siis hyvä, mutta menetelmä ei ole pätevä. Avustaja saattaa huomaamattaan toimia tekstin tuottajana. Tässä ote liiton kannanotosta:

Koska tuettua kirjoittamista ei voida pitää luotettavana kommunikointimenetelmänä, sitä ei tule käyttää puhetta tukevana ja korvaavana kommunikointimenetelmänä. Puheterapeuttien on jaettava tietoa tuettuun kirjoittamiseen liittyvistä riskeistä ja ohjattava asiakkaita sekä heidän lähihenkilöitään (esim. hoitohenkilökuntaa, opettajia, avustajia) käyttämään muita puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointimenetelmiä. Haluamme ilmaista huolemme siitä, että tuettua kirjoittamista käytetään Suomessa edelleen. Tuetun kirjoittamisen käyttöä myös edistetään ammatillisessa koulutuksessa esimerkiksi tutustuttamalla lähihoitajaopiskelijoita sen käyttöön. Tämä on mielestämme eettisesti kestämätöntä, koska tuetun kirjoittamisen ei ole todettu olevan toimiva kommunikointimenetelmä.

Mainitsin fasilitaation eräässä kirjoituksessani vuonna 2003 (alaviitteessä viisi) ja palasin aiheeseen Tavataan ensi viikolla -kirjassani vuonna 2007:

Eräs mainitsemisen arvoinen mahdollinen haitta on myös turhien toiveiden luominen. Esimerkiksi niin sanotussa fasilitoidussa kommunikaatiossa pahasti vammaisen ja kommunikointikyvyttömän yksilön väitetään terapeuttiavustajan kautta pystyvän normaaliin ajatuksenvaihtoon. Suomessa muun muassa Tuomas Alatalon tapaus on tällainen; hänen väitetään fasilitoivan terapeutin avulla jopa kirjoittaneen kirjan sekä kymmeniä lehtiartikkeleita. Hän on myös ollut äänestämässä Suomen johtavaa intellektuellia. Kyse näyttää kuitenkin olevan joko huijauksesta ja/tai fasilitoijan, tässä tapauksessa Tuomaksen avustajan eli hänen äitinsä herkkäuskoisuudesta. Ihmiset yksinkertaisesti usein pitävät tapahtumia toisten tekeminä, vaikka he ovatkin itse ne aiheuttaneet.

(Lisäksi muistelen Alatalon käyneen avustajansa kanssa äänestämässä joko eduskunta- tai presidentinvaaleissa. Tämä tarkoittanee harvinaista tilannetta: jollakulla on valtiollisissa vaaleissa ollut käytössään kaksi ääntä.)

Wikipediaa harva jaksaa enää päivittää. Siellä on Alatalosta muutaman vuoden takaisia tietoja (Wiki 28.3.2016). Tässä on eräs aiheeseen liittyvä blogikirjoitus ja tässä on fasilitointiuutinen Yleltä.

Taikausko ja sukupuolierot

Seuraava kirjoitukseni oli Skeptikko 2/2014 -lehdessä.

Monissa tutkimuksissa on havaittu, että naiset uskovat keskimäärin miehiä enemmän yliluonnollisiin ilmiöihin. Tässä kirjoituksessa ehdotetaan seikalle kahta evoluutioon liittyvää selitystä. Oikeastaan on ennenaikaista etsiä selitystä ilmiölle, josta on jonkin verran myös ristiriitaista tietoa. Spekulointi tästäkin aiheesta on kuitenkin suotavaa. Se saattaa synnyttää uusia testattavia ennusteita.

Evolutiiviset selitysmallit lähtevät liikkeelle naisten ja miesten kohtaamista erilaisista ympäristöistä ja niiden aiheuttamista valintapaineista. Naiset ovat esimerkiksi saattaneet miehiä useammin vaihtaa synnyinryhmäänsä, siis muuttaa miehelään. Tästä on jonkin verran geenien levinneisyyksiin perustuvaa näyttöä.

Mikäli naiset ovat olleet liikkuvampia, he ovat joutuneet miehiä enemmän omaksumaan uusia tapoja. Esiäitimme olisivat joutuneet sukkuloimaan uusien ”sukulaisten” seurassa, esi-isien jäädessä kotipiiriin veljiensä kanssa. Tämä on saattanut tehdä naisista joustavampia ja ehkä siksi myös helpommin höynäytettäviä tai ainakin johdateltavampia.

Naisilta olisi siis vaadittu kykyä mennä tunteella mukaan uuden ympäristön tapoihin ja ihmissuhteisiin. Nykymaailmassa monet tahot pyrkivät hyötymään ihmisten herkkäuskoisuudesta, mutta ihmislajin evoluutioympäristössä tällainen johdateltavuus tai intuitiivisuus saattoi olla vain parantunutta kykyä liittoutua uudenlaisten ihmisten kanssa.

Tarve muodostaa liittolaisuuksia saattaa näkyä tavassa, jolla taikauskoa nykyään ylläpidetään ja levitetään. Usein alkusysäys tulee karismaattiselta huuhaa-auktoriteetilta, mutta yleisempää on, että naiset keskenään tukevat toistensa yliluonnollista ajattelua. Yhdessä he hoitavat energiakenttiään ja suolaavat kummitusten riivaamia huoneitaan. Tämä on yksi syy, miksi uskomusmarkkinoihin on vaikea vaikuttaa: kaikilla toimijoilla ei ole taloudellisia intressejä.

Uskomusmarkkinat ovat vastustuskykyisiä luultavasti myös siksi, että johdateltavuudestaan huolimatta ”huuhailijat” (myös miespuoliset) näkevät itsensä syvällisinä, jopa kriittisinä ajattelijoina. Monet heistä eivät esimerkiksi ole menneet valtavirran taikauskon eli luterilaisuuden lankaan. Osalla on myös taipumus pitää itseään erityisen hyväntahtoisina ja empaattisina ihmisinä. Lisäksi jotkut tuntevat romanttishenkistä ylpeyttä siitä, että he seuraavat emootioitaan (eli ”sydäntään”). Ylenpalttinen emotionaalisuus lienee yksi syy, miksi nämä ihmiset eivät ole avoimia vastakkaisille ajatuksille.

Edellä kuvattua synnyinryhmäselitystä on hankala testata. Näin on muidenkin evolutiivisten skenaarioiden kohdalla*. Lisäksi on huomattava, että täysin vastakkainenkin mahdollisuus (eli että naiset ovat hankalammin johdateltavissa) sopii evoluutioteoriaan. Naisten skeptisyys voisi selittyä esimerkiksi sillä, että nisäkäsnaaraan taakkana on lapsen kantaminen ja imettäminen. Ihmiskoiraille on tyypillistä ottaa osaa perheen hoivaan, mutta osa heistä on kiinnostunut vain seksistä. Ja koska yksinhuoltajan urakka on niin raskas, esiäitiemme on täytynyt olla tarkempia kumppaninvalinnan ja ylipäätään seksuaalisuutensa suhteen. Toisin sanoen heidän on kannattanut tunnistaa huijausyritykset jo kaukaa – ainakin mitä tulee lupauksiin avioliitosta ja rakkaudesta.

Oletetaan kuitenkin, että tutkimustulokset pitävät paikkansa eli että naiset ovat heikompia paranormaalin houkutuksille. Helpommin testattava ja kenties luontevampi selitys tälle on se, että naiset fyysisesti heikompina kokevat miehiä useammin turvattomuuden ja pelon tunteita. Tiedetään, että ihmisillä on taipumus projisoida sisäisiä pelkojaan ulkomaailman ominaisuuksiin. Tästä päästään hypoteesiin, jonka mukaan turvattomuus johtaa naiset miehiä useammin yliluonnollisten selitysten pariin. Sattumanvaraisille seikoille, jotka eivät selitystä kaipaa, aletaan keksiä syitä. Pahat unet ja tavarat väärässä paikassa johtuvat räyhähengistä ja muista mielikuvitusolioista. Niitä vastaan pitää sitten suojautua oikeanlaisilla nikseillä.

Tietysti aina voidaan väittää, että ihmiset eivät lopulta usko taikakonsteihinsa. Mistä kummitususkoiset voivat tietää, että heidän loitsunsa eivät pikemminkin innosta haamuja? On saivartelua pohtia, mitä uskominen ”todella” tarkoittaa, mutta jos loitsujen lausuja rehellisesti uskoisi hokemisillaan olevan vaikutuksia henkiolioihin, hän tuskin niitä yhtä huolimattomasti viljelisi. Lattian suolauskin voisi herättää entistä hirveämmät aaveet. Ja kehon meridiaanit saattaisivat mennä paineluista ja neuloista entistä enemmän sekaisin. (Vastaavasti voidaan kysyä, uskovatko kristityt todella taivaaseen. Jos taivas olisi sellainen paratiisi, jona sitä mainostetaan, hautajaisten luulisi olevan taivasuskoisille riemukkaita tapahtumia. Vastikään kuollut sukulainen pääsee ikuiseen iloon.)

Kaikki viittaa siihen, että erilaiset huuhaa-rituaalit ovat suurelta osin vain sosiaalisia seurapelejä tai surumielisyyden ja yksinäisyyden torjumista. Ystävättärien poppakonstit ovat vain tapa osoittaa välittämistä. Keskimäärinhän naiset ovat myös miehiä empaattisempia. Varmuus, jolla humpuukiväitteet esitetään, kertoo luultavimmin joko väitteisiin kohdistuvista epäilyksistä tai vahvasta halusta tukea lähimmäistä.

Hyvä tahto ja empatia eivät kuitenkaan riitä ihmisarvoiseen elämään. Oheen tarvitaan ihmismielen rationaalista puolta. Tarvitaan taitoa ja rohkeutta epäillä ja punnita perusteluita – mikä saattaa turvattomassa mielentilassa olla erityisen hankalaa. Joskus järkevää epäilyä on verrattu roskakuskin glamourittomaan ammattiin. Irrationaalisia uskomuksia ja romanttismystisiä luulotelmia on kuitenkin tärkeä hävittää ajoittain. Pahimmillaan niillä on taipumus synnyttää emotionaalisuuden ohjaamia ja väkivaltaan ajautuvia massaliikehdintöjä.

Miten turvattomuuteen liittyvää selitystä voitaisiin testata? Jos hypoteesi pitää paikkansa, voidaan olettaa, että yksin asuvilla ja/tai sinkuilla on enemmän yliluonnollisia uskomuksia. Tätä olisi helppo selvittää. Tosin syiden ja seurausten suunta jää epäselväksi. Kenties osa sinkuista on sinkkuja juuri yliluonnollisten uskomustensa vuoksi? Tai ehkä kyse on jostakin kolmannesta, paranormaaleihin uskomuksiin liittyvästä ominaisuudesta, joka tekee näistä ihmisistä vähemmän haluttuja? Ylipäätään pitäisi selvittää, kelpaavatko huuhailijat kumppaniksi siinä missä muutkin.

Tämän tutkiminen vaatisi suuria seuranta-aineistoja. Niiden avulla tulisi selvittää, missä määrin muutos sinkkuudesta parisuhteeseen vaikuttaa yksilön uskomusten määrään ja voimakkuuteen. Samalla pitäisi tarkastella, mikä vaikutus on kumppanin uskomuksilla ja hänen kyvyllään luoda turvallisuudentunnetta. Toki puolisoiden älykkyydetkin tulisi huomioida. Jokunen tutkimus on jo osoittanut, että usko paranormaaliin on yhteydessä heikompaan ajattelukykyyn. Lisäksi parisuhdeturvan mahdollisesti tuomaa rationaalisempaa ajattelua tulisi verrata tilanteeseen, jossa pariutumisen sijasta yksilö saa turvallisen kämppiksen.

Avoimia kysymyksiä on lukemattomia. Ovatko lesket taikauskoisempia? Tai entä jos aviomies luokin turvattomuutta? Entä mikä on iän merkitys eri uskomusten voimakkuudelle? Onko nuorten taipumus hakeutua kultteihin yhteydessä parisuhteen tai kenties sisarusten puuttumiseen? Ja millaisia ovat koulutuksen, persoonallisuuden ja perhetaustan suorat ja epäsuorat vaikutukset?

Näitä kaikkia olisi suhteellisen helppo selvittää sopivilla kysymyspattereilla – ja näistä kaikista skeptikon tulee olla kiinnostunut. Ihmisten elämäntarinat tosin ovat niin mutkikkaita, että vastaus on aina ”se riippuu”. Sosiaalitieteilijöiden on tästä huolimatta pyrittävä syy–seuraus-suhteiden selvittämiseen. Skeptikolle asia on tärkeä, sillä rationalismin edistäminen onnistuisi parhaiten irrationalismia ymmärtämällä.

Taipumus uskomiseen voi toki olla yhtä vahva miehillä ja naisilla. Kenties vain uskomisen kohteet ovat keskimäärin erilaisia. Joku keksii salaliittoteorioita ja kieltää tosiasiat (esim. evoluution tai juutalaisten joukkomurhan), joku taas löytää eriskummallisia olentoja (kummituksia, avaruusolioita ja enkeleitä). Osa taas lukee horoskooppeja tai välttää tikkaiden alta kävelyä ja koputtelee puuta.

Kyse ei siis välttämättä ole biologisista sukupuolieroista vaan vain sukupuolille tyypillisistä elämäntavoista ja -piireistä. Naiset esimerkiksi hoitavat enemmän lapsia, ja miehet varautuvat puolustautumaan naapurimaita vastaan. On vaikea arvioida, näkyvätkö tällaiset seikat erilaisina uskomuksina. Toisaalta naisten ja miesten erilaiset elämänpiirit ovat totta kai yhteydessä biologisiin sukupuolieroihin.

Miehille on jopa saattanut kehittyä psykologisia ominaisuuksia heimon puolustamista varten. Jos ympäristö sitten muuttuu rauhanomaiseksi moderniksi maailmaksi, miehen aivot saattavat pitkästyä ja keksiä uhkakuvia tyhjästä, vaikkapa ufoista ja salaliitoista. Niissähän miehet ovat joidenkin tutkimusten mukaan kunnostautuneet naisia enemmän. (Tilanne on verrattavissa ylihygieenisen kaupunkiympäristön tuomiin allergioihin. Elimistö on varautunut puolustautumaan vihamielisiä mikrobeita vastaan, mutta hyökkääjien puuttuessa immunologinen järjestelmä kääntyykin itseään vastaan.)

Olipa biologian rooli mikä tahansa, monesti fiksut ihmiset uskovat hulluihin asioihin, koska he ovat riittävän fiksuja keksimään perusteluita uskonsa tueksi. Ajattelu estää heitä näkemästä tyhmyyttään. He eivät ole riittävän fiksuja ja valveutuneita huomaamaan, että he päätyivät uskomuksiinsa sosiaalisista syistä **. Tällaisiin uskomuksiin skeptikon on luultavasti vaikea vaikuttaa. Todisteiden peräänkuuluttaminen näyttää epäempaattiselta ystävien väheksymiseltä tai pelokkuudelta katsoa totuutta silmiin. Paras strategia lienee kriittisyyden opettaminen jo lapsille.

* On helppo keksiä evoluutiohistorian kanssa johdonmukaisia selityksiä sille, miksi miehet näyttävät olevan ajattelussaan kankeampia, omapäisempiä ja kenties vähemmän sovinnaisia. Ehkä näitä ominaisuuksia on tarvittu saalistuksessa tai sodankäynnissä. Tai ehkä miesten on kannattanut naisia enemmän erikoistua johonkin muiden arvostamaan taitoon, vaikkapa keihäänkärkien veistämiseen tai kalastusverkkojen punomiseen. Erikoistuminen vaatii määrätietoista ja yksitotista harjoittelua.

** Sosiaaliset ja inhimilliset syyt johtavat ihmisiä luonnollisesti myös rationalismin ja skepsismin pariin. Minkä tahansa ajattelusuuntauksen omaksumisesta luultavasti seuraa jonkinlaisia sisäisiä ja/tai ulkoisia palkintoja. Rationalismi eroaa kuitenkin muista suuntauksista, sillä siinä aktiivisesti etsitään perusteluita ja todisteita.