perjantai 8. syyskuuta 2017

Demokratisoitumisen sietämätön vaikeus

Demokratiat ovat muita hallintomuotoja vauraampia, rauhanomaisempia ja vähemmän korruptoituneita. Ne eivät juuri harjoita väkivaltaa omia kansalaisiaan kohtaan, eivätkä ne myöskään ole kovin innokkaita sotimaan toisia valtioita vastaan. Demokratiassa väestöllä on lisäksi keskimäärin korkeampi elinajanodote ja pienempi imeväis- ja synnytyskuolleisuus kuin muissa hallintomuodoissa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Democracy_Index
Demokratiaan johtavat prosessit eivät kaikesta huolimatta ole yksinkertaisia. Pelkkä vaalien järjestäminen tai demokratialiikkeen suosio eivät riitä. Esimerkiksi Ukrainan oranssi vallankumous ja arabikevät eivät ainakaan lyhyellä aikavälillä onnistuneet tavoitteissaan (tosin valoa näyttää olevan tunnelin päässä muun muassa Tunisiassa). Jos taas katsotaan kauemmas historiaan, prosessi näyttää toivottoman vaikealta. Antiikin Ateenan romahdettua demokratiaa piti odottaa pari tuhatta vuotta. Lisäksi 1700-luvulla Yhdysvallat oli käytännössä ainoa demokratisoitunut valtio.

1900-luvulla demokratisoituminen on silti onnistunut joissakin erityisen hankalissa olosuhteissa, esimerkiksi köyhyyden riivaamassa Intiassa, natsismin traumatisoimassa Saksassa ja apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa. Myös Neuvostoliiton hajoaminen toi lukuisia täysimittaisia demokratioita. Jopa Pakistan ja Bangladesh näyttävät lukuisista vaaliväkivaltaisuuksista huolimatta olevan matkalla kohti demokraattista parlamentarismia. (Pakistanin historiassa yksikään vaaleilla valittu siviilijohtaja ei ole pysynyt vallassa koko vaalikautta, mutta asiantuntijoiden mukaan tilanne on muuttumassa.) Viimeisimpien arvioiden mukaan maailman valtioista yli 60 prosenttia on demokratioita. Kiinan taloudellinen menestys lienee merkittävimpiä esteitä uusien demokratioiden synnylle lähitulevaisuudessa.

Toisaalta erään laskelman mukaan viimeisen 30 vuoden aikana jopa 24 prosenttia maailman demokratioista on hajonnut. Toisen laskelman mukaan vuosien 2000 ja 2015 välillä demokratia luhistui 27 maassa. Useimmiten kyse on poliittisten oikeuksien ja oikeudellisten prosessien vähittäisestä murenemisesta ja autoritäärisen johtajan/hallinnon esiinnoususta. Esimerkeiksi käyvät Turkki, Venäjä, Thaimaa ja Kenia. (Tosin niiden aiemmasta demokraattisuudesta voidaan olla monta mieltä.) Demokratian kannalta myönteistä asiassa on se, että autoritääriset valtiot ovat epävakaita ja kykenemättömiä kilpailemaan modernien yhteisöjen ja talouksien kanssa. Mikäli autoritäärinen hallinto taas on menestyksekäs niin, että se tuottaa vaurautta ja koulutetun väestön, valtio usein onkin jo matkalla kohti kansalaisyhteiskuntaa ja poliittista muutosta. Demokratian lähitulevaisuus lienee siis valoisa. Paljon on kiinni siitä, miten länsi onnistuu markkinoimaan yksilönoikeuksia. Helpointa demokratisoituminen näyttää olevan, mikäli naapurivaltiot ovat demokraattisia. (Tunisian lisäksi demokratisoitumiskehitys näyttää olevan vauhdissa esimerkiksi Nigeriassa, Myanmarissa ja Sri Lankassa.)

Afrikan demokratisoitumisesta on havaittu, että järjestyksessä toiset monipuoluevaalit ovat usein laadultaan heikommat kuin ensimmäiset. Mutta jos järjestelmä kestää toisten vaalien tuomat pettymykset ja syntyneen kritiikin, järjestelmän legitimiteetti vahvistuu. Opposition ja hallituksen välinen yhteistyö ja täten myös demokraattiset arvot perustuvat molemminpuoliseen ja vasta vähitellen kasvavaan luottamukseen pelisääntöjen noudattamisesta. Ja kun yksilöt, puolueet ja ammattiyhdistykset pyrkivät hyötymään uudesta poliittisesta tilanteesta, ne tulevat investoineeksi sen ylläpitoon. Syntyy instituutioita, joiden tarkoitus on juuri järjestelmän ylläpito. (Näin toki tapahtuu kaikenlaisissa järjestelmissä.) 

Demokratia edellyttää monimutkaisia rankaisu- ja valvontajärjestelmiä. Tämä johtuu siitä, että suurissa yhteisöissä osa ihmisistä pyrkii huijaamaan. Jotta yhteisö välttyy vaalivilpeiltä ja veronkierrolta, se tarvitsee poliisin kaltaisia instituutioita. Demokratiaa turvaavat rankaisu- ja valvontakoneistot eivät kuitenkaan synny spontaanisti. Demokraattinen päätöksenteko vaatii sellaisen viranomaiskoneiston kehittämistä, joka pystyy ratkaisemaan niin kutsutun toisen asteen rankaisun ongelman eli sen, että rankaiseminen ei ole ilmaista. (Myös veronkeräyksen aloittaminen vaatii varoja.) Voidaan jopa arvella, että demokratian levittäytyminen 1900-luvulla johtuu osittain siitä, että järjestelmän edellyttämä valvontakoneisto on historiallisesti läheisessä yhteydessä sotakoneistoon. Useimmissa maissa on edelleen puolisotilaallisia eliittipoliisijoukkoja.