Kysymyksiä ja vastauksia wokesta

Olin perjantaina 19.11.2021 Marja Sannikan TV-ohjelmassa puhumassa wokesta. Käsittelen tässä aihetta hieman perusteellisemmin. Kuulemma ohjelmassa ollut keskustelu (Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin välillä) muuttui todella riitaisaksi.

Mitä Woke on?

Woke ei ole yhtenäinen ja järjestäytynyt liike, vaan se on asenne ja asenneilmapiiri. Asennetta tavataan politiikassa sekä oikealla että vasemmalla, selvästi enemmän vasemmalla ja enemmän nuorten ja naisten parissa. 

Wokessa ollaan mahdollisimman tiedostavia ja valppaita näkemään kaikenlaista syrjintää, etuoikeuksia ja epäreiluutta. Sinänsä tarkoitusperät ovat siis hyviä. Ja enimmäkseen ”wokettajat” ovat mukavia ihmisiä – he vain ajattelevat olevansa valaistuneita.

Wokeen liittyvää
kirjallisuutta

Woken ongelma on, että liikehdintä organisoituu sellaisten ryhmäominaisuuksien ympärille, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa: sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edelleen. Woke ruokkii sitä, että uhrina olemisesta tulee yksilölle identiteetti. Woke alkaa myös nähdä syrjintää ja pahoja aikeita sielläkin, missä niitä ei ole.

Woke on siis kollektivistinen ja uskonnollinen vaatimus puhdasoppisuudesta ilman kiinnostusta selvittää, miten tehdä ihmisten elämästä parempaa. Wokella on taipumus voimistaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja häivyttää ajatusta kaikkia yhdistävästä ihmisyydestä.

Lisäksi wokeen sisältyy epälooginen ajatus, että jos jollakin ryhmällä on muita vähemmän valtaa tai varallisuutta, se on automaattisesti merkki syrjinnästä tai syrjivistä ”rakenteista”. Näinhän asia ei ole: jonkin etnisen ryhmän alhaisempi varallisuustaso saattaa johtua esimerkiksi siitä, että he ovat keskimäärin nuorempia.

Kääntyykö woke-ajattelu itseään vastaan?

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja politikoinnissa omaan jalkaan ampumisen vaara on aina olemassa. Tuore kotimainen esimerkki on se, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut linjasi, että he antavat yhtä paljon palstatilaa naisten ja miesten kulttuurituotoksille. Toisin sanoen lukija ei voi enää olla varma, että naisen kirjoittama kirja tai ohjaama näytelmä on päätynyt lehteen kulttuuristen/taiteellisten ansioidensa perusteella. Linjaus kääntyy tasa-arvoa ja toki myös lehden levikkiä vastaan. Kukaan ei kaipaa tuonkaltaista ylisensitiivisyyttä, etenkään journalismilta. 

Mikä selittää woke-ajattelun suosiota?

Yksi selitys on se, että olemme jatkuvasti tehneet elämästä helpompaa ja turvatumpaa ja asenteet ovat koko ajan tulleet vapaamielisemmiksi. Woke ei kuitenkaan ole huomaavinaan näitä parannuksia; on kuin woke-jengi olisi harmistunut siitä, etteivät he ehtineet mukaan 60-luvun kansalaisoikeustaistoihin!

Voi tietysti olla, että juuri nyt olemme jonkinlaisessa käännekohdassa, jossa asiat alkavatkin jostakin syystä mennä huonommin ja että wokelle on siksi tarvetta. Mutta tällaista populistista katastrofeilla pelottelua on ollut aina – ja valistus on siitä huolimatta jatkanut voittokulkuaan.

Woke näkyy erityisesti yliopistoissa, miten?

Yhdysvalloissa on professoritason ihmisiä, joiden on ollut pakko erota opiskelijajoukon vaatimuksesta. Myös luennoitsijoita on estetty puhumasta, monesti väkivalloin. Tämä on ironista, sillä kansalaisoikeustaistelut ja sananvapauden puolustaminen saivat usein alkunsa juuri Yhdysvaltain yliopistokampuksilta.

Woke ei silti ole vain nuoria etsimässä itseään, eikä vain yliopisto-opiskelijoiden poseerausta. Bisnesmaailma on mennyt puuhaan mukaan – toki sekin yleensä vain poseeraamismielessä. Esimerkiksi wokessa kunnostautunut Disney filmasi Kiinassa Xinjianin maakunnassa, vaikka siellä poljetaan paikallisten muslimien oikeuksia.

Onko muita suomalaisia esimerkkejä?

Toinen esimerkki voisi olla Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö taannoisista saamelaisukkosketseistä. Petelius ei ensinnäkään voi tietää, mikä vaikutus hänen sketseillään oli. Moni suomalainen on esimerkiksi saattanut ajtella, että poromiehet ovat sadistisia suurpetojen surmaajia. Tällaisia uutisia aika ajoin Lapista kuuluu. Sketsit saattoivat vähentää tällaisia poromiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja: ”Hehän ovatkin lupsakoita, vähän viinaanmeneviä, aivan kuten appiukkokin.”

Petelius ei myöskään voi tietää, miten saamelaisukot itse sketseihin suhtautuivat. Ehkä he nauroivat kippurassa. Anteeksipyynnöllään Petelius tuli infantilisoineeksi kokonaisen kansanryhmän. Ja samalla hän itse alkoi näyttää omituiselta pelkurilta suoraselkäisen taiteilijan sijaan.

Me kaikki voimme toki pyrkiä huomaavaisuuteen, se on selvää. (Paitsi taiteessa sellaiseen ei tule sortua.) Pointti tässä kohdin on kuitenkin se, että woke tekee typerästi ja epäreilusti kohdellessaan Peteliuksen kaltaisia ihmisiä syrjintää kannattavina kiusaajina ja kiihkoilijoina. Jok’ikinen järkevä ihminen haluaa poistaa syrjinnän, mutta tavoite ei edisty lähtemällä ajattelemattoman lynkkausjoukon mukaan. Yhdysvalloissa on esimerkiksi saanut kannatusta kunnollisimpiakin kansalaisia syyllistävä ajatus, että ”olet rasisti, jos väität, ettet ole”. Se on logiikkaa suoraan lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

Tässä keskustelussa kyse ei ole siitä, missä määrin syrjintää vielä mahdollisesti on jäljellä. Kyse on siitä, mikä on mielekkäin tapa reagoida syrjintään. Woke kehottaa puhdasoppisuuteen, jossa yksilön on alituiseen ja aktiivisesti tiedostettava mahdollisuus, että joku voi olla syrjinnän kohde. Tavoitteena se vaikuttaa viattomalta mutta on käytännössä altis väärinkäytökselle ja ylilyönneille. Se myös luo riitaisaa kyttäämiskulttuuria.

Lisäksi se, että loukkaantumisen kynnys woken myötä madaltuu ja ihmiset eivät siksi uskalla kertoa ajatuksiaan, tekee demokratiasta heikomman. Samoin jos poliittisista erimielisyyksistä keskusteleminen hankaloituu ja polarisoituu, hyviäkin päätöksiä on vaikeampi tehdä. (Toisaalta käytännössä woke-loukkaantumisessa lienee usein – vai peräti useimmiten? – kyse loukkaantumisen näyttelemisestä: mainostamalla loukkaantumistaan yksilö voi koettaa osoittaa, että hänen kanssaan erimieliset ovat pahoja, jopa väkivaltaisia kiihkoilijoita.)

 

Toimiiko woken cancel-culture ja leimaaminen?

 

Aiheetonta rasistivihjailua ja leimaamista on harjoitettu jo niin paljon, että se ei toimi enää edes tapauksissa, joissa leimaaminen olisi perusteltua. Se on siis luonut turvapaikan rasisteille.

Mieluusti kuulisinkin arvioita, miten leimaaminen voisi auttaa ”syrjivien rakenteiden” purkamisessa. Rakenteistahan moni väittää olevansa huolissaan. Kuten todettua, ulospäin woke-toiminta vaikuttaa poseeraamiselta ja performanssilta, ei halulta tehdä hyvää todellisille ihmisille.

Takana näyttää olevan yleisinhimillisiä piirteitä: tuntuu hyvältä ajatella, että autan muita. Joskus saattaa tuntua hyvältä myös ruokkia omaa ja/tai muiden uhriasemaa. Tällaisen psykologisoinnin sijasta kannattaa kuitenkin tarkastella toiminnan todellisia vaikutuksia. Mikä on paras tapa auttaa niitä, jotka kärsivät?

Voiko woke mennä liian pitkälle? Sen tarkoituksethan ovat hyviä.

Woke voi mennä liian pitkälle. Otetaan konkreettinen (ja kankea) analogia: portaat. Kun ihmiskunnan väentiheys kasvoi ja aloimme rakentaa kaupunkeja, jouduimme myös rakentamaan rappusia. Näitä rakenteita ei tehty huonojalkaisten ja liikuntavammaisten kiusaksi, vaikka porrasaskelmat heitä haittasivatkin.

Teknologisen kehityksen eli hissikeksintöjen myötä portaiden haittaongelma ratkesi: teknologistaloudellinen kehitys mahdollisti lainsäädännön, joka määräsi hissit rakennettaviksi uusiin kerrostaloihin. Vaatimus esteettömyydestä voidaan kuitenkin viedä woken tapaan liian pitkälle, vaatimalla hissittömien rakenteiden välitöntä purkamista.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi pyrkiä maailmaa parantamaan, päinvastoin. Jotkin nykyisistä tavoistammekin luultavasti ovat takapajuisia tulevien polvien mielestä. Se, mitä pidetään oikeamielisenä, tulee siis jatkossakin muuttumaan. Mutta silti on joitakin periaatteita, joista ei ole syytä luopua – sananvapaus tärkeimpänä. Käytännön tasolla on myös muistettava, että – kuten hissiteknologiassa – hidas ja huolella tarkasteltu ja pohjustettu sosiaalinen kehitys on kestävintä ja ennen kaikkea verettömintä.

Kannattaako vähemmistöjä suojata kulttuuriselta omimiselta?

Jos pitää paikkaansa, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaistuotteita kulttuurisen omimisen pelossa (kuten on uutisoitu), tarkoitusperät ovat kääntyneet itseään vastaan. Jos ratkaisu olisi se, että ”aitoihin” saamelaistuotteisiin laitetaan aitousleima, nousee esiin kysymys siitä, kuka on aito saamelainen. Ja sellaiseen etnonationalismiin ei ole syytä mennä. Juuri siitä haluamme eroon.

Yleisperiaate on ilmeinen: kulttuurisilta vaikutuksilta ei ole mahdollista välttyä eikä sitä tule yrittää. Päinvastoin, kustakin kulttuurista valikoitakoon inhimillisen kukoistuksen kannalta parhaat piirteet. Ja koomikot repikööt kustakin kulttuurista niin paljon huumoria kuin mielivät.

Kuinka paljon Suomessa on woke-aktivismia?

Suomessakin woke-nuoriso yrittää saada statusta leimaamalla väärinajattelijoita. Sosiaalinen media on luonut tähän loistavan mahdollisuuden. Suomessa ilmiö ei kuitenkaan nähdäkseni ole kovin merkittävä, ja voi olla, että laiva on kääntymässä Yhdysvalloissakin.

Ääriryhmät kaikkialla tulevat toki jatkossakin levittämään joitakin ihmisryhmiä loukkaavaa materiaalia. Se ei ole reilua, mutta oikea reaktio ei ole luoda pelokasta (itse)sensuuri-ilmapiiriä vaan tapauksesta riippuen tulee joko jättää loukkaava materiaali huomiotta tai esittää asia-argumentteja sitä vastaan.

Tuleeko woketusta vastustaa? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?

Ihminen on julma ja käyttäytyy huonosti, jos annamme hänen niin toimia. Wokettaja näyttää ajattelevan, että hän saa käyttäytyä huonosti, koska se (hänen mielestään) tulee johtamaan parempaan yhteiskuntaan.

Wokettajalta kannattaakin kysyä, miten hänen toimintansa auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Wokettajaa voi myös muistuttaa, että ihmisten pitää olla fyysisesti turvassa, mutta että heidän ei tule olla ideologisesti turvassa. Wokeenhan kuuluu ajatus, että erimielisiä ei tarvitse kuunnella eikä heidän kanssaan tarvitse käydä vuoropuhelua.

Poliitikon taas tulee muistuttaa, että ihmistä on arvioitava hänen luonteenlaatunsa perusteella,ei sen mukaan, millaiset sukupuolielimet tai ihonväri tai seksuaaliset mieltymykset hänellä on. Tämän ylevän periaatteen noudattamiseen on Suomessa mainiot edellytykset, wokesta huolimatta. Oikeastaan jo elämme tätä unelmaa, sekin wokesta huolimatta.

Joku voi tietysti kysyä, eikö militantti oikeisto ole wokea suurempi ongelma. Yhdysvalloissa oli Capitolin valtaus, jossa kuolikin ihmisiä. Nämä voimat eivät kuitenkaan ole woken tavoin marssineet läpi julkisten instituutioiden, tiede- ja kaupalliseen maailmaan asti.

Totalitarismia ja ajatuskontrollia tulee joka tapauksessa vastustaa kaikissa niiden muodoissa; oikealta, vasemmalta, kristinuskosta, islamista, woke-uskonnosta. Ehkä ihmisiä pitää useammin muistuttaa, millainen etuoikeus on elää ja ajatella vapaasti.

                          * * * 

 

Muita wokeen liittyviä kirjoituksiani:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/woke-is-not-great.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/vaikka-loytyykin-hulluja-totuutta.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/03/woke-kristinusko-ja-neuvostoterrori.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/ja-uhriolympialaisten-voittaja-on.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/journalismi-ja-todellisuus.html?m=0

 

 

Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.

Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta

Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.

Valppaana tyranniaa ja totalitarismia vastaan

Historioitsija Timothy Snyderin teos On Tyranny: Twenty Lessons from the Twentieth Century (suomennettu 2017, Matti Kinnunen, kustantaja Siltala) varoittaa totalitarismista. Kirjaa – tai oikeammin kirjasta – voitaneen pitää twitter-aikakauden tuotteena. Luvut ovat tiiviitä, parista sivusta muutamaan, ja lukuja vieläpä edeltää parin virkkeen mittainen tiivistys luvun sanomasta. Tällainen lienee tietokirjojen tulevaisuus – siitä huolimatta, että Snyder kehottaa vähentämään nettiaikaa ja lukemaan pitkiä, perusteellisesti tutkittuja ja toimitettuja juttuja (ks. kuva). (Onneksi meillä on vastavoimana Terra Cognita ja sieltä esimerkiksi A. Alterin teos Vastustamaton.)

Useimmista On Tyranny -kirjan antamasta 20 ohjeesta on helppo olla samaa mieltä, vaikka ohjeet ovatkin ajankohtaisempia Trumpin Yhdysvalloissa. Toisaalta osa sanomasta saattaisi hyödyttää enemmän Suomessa. Esimerkiksi ”oppitunnilla” numero 12 kehotetaan ylläpitämään small talkia.

Nationalistin ja patriootin eroa Snyder kuvaa seuraavasti: ”Nationalisti sanoo ’se ei voi tapahtua täällä’, mikä on ensimmäinen askel kohti katastrofia. Patriootti sanoo, että se voisi tapahtua täällä, mutta me pysäytämme sen.”

Jos ette jaksa lukea Snyderin suosittelemia klassikkoja (mm. Orwell, Camus, Arendt) tai tuoreempia teoksia (mm. Timothy Garton Ash, Tony Judt, Christopher Browning ja Peter Pomerantsev), kannattaa lukea tämä kirjanen. Se muistuttaa historiantuntemuksen ja sananvapauden tärkeydestä. Totalitarismi alkaa yrityksillä rajoittaa ilmaisunvapautta.

PS. Netissä ja somessa vietetyn ajan hyödyt ja haitat riippuvat luonnollisesti monista asioista. Näin asiaa kuvaa tutkija Oslon yliopistosta:

The effects of Internet on well-being largely depend on individual personal characteristics, and in particular age, capabilities, culture and beliefs. Hence, it is the combination of individuals' online activities and their own personal characteristics that explains why the use of Internet has stronger positive effects for some individuals and social groups than others.

https://m.phys.org/news/2018-02-internet-affect-well-being.html

Liberalismista

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 4/2017 -lehdessä (ilman oheista piirrostani).

Liberalismin puolustus

Tiede- ja ihmisluontokysymysten sijasta olen viime aikoina pohtinut poliittisia ja yhteiskunnallisia aiheita. Osasyy lienee se, että niissä kyse on pitkälti arvokysymyksistä, joiden pohtimiseen riittää kevyempi taustatyö, usein pelkkä uutisten ja keskustelupalstojen seuraaminen. Yritän tietysti olla aikaansaavampi tieteellisen kirjallisuuden parissa, mutta se tuntuu tulevan koko ajan vaikeammaksi. En toki väitä, että poliittiset kysymykset olisivat helppoja. Niissä omien arvojen ja mielipiteiden lisäksi on tarkasteltava sitä, mikä on teoriassa mahdollista ja sitä, mitä oletettavasti tulee tapahtumaan ottaen huomioon järjestelmän lainalaisuudet – ja muiden arvot ja mielipiteet. Tällainen pohdinta, ollakseen hyödyllistä, vaatii taustatietoja muun muassa historiasta, taloudesta ja ihmisluonnosta.

Liberalismin peruskysymyksiä on,
millaisia tyhmiä päätöksiä yksilö
saa tehdä.

Tässä tarkastelen liberalismia. Tunnistan, että ismien puolustaminen on kyseenalaista. Ismit ovat monitulkintaisia ja puolustaminen helposti vieraannuttaa lukijan, joka joko suhtautuu ismiin kielteisesti tai määrittelee sen eri tavoin. Yritän silti parhaani.

Liberalismin piiriin luetaan kuuluvaksi melkein minkä tahansa vapauden tavoittelu. Tarkoitan sillä kuitenkin aatetta, joka pyrkii vahvaan sanan-, lehdistön-, uskonnon-, omantunnon- ja elinkeinovapauteen. Ollakseen nimensä veroinen liberalismin tulee olla aate, joka vastustaa valtion liiallisia pakkotoimia [1] – tämä puoli liberalismista tuodaan yleisimmin esiin – mutta liberalismin tulee myös vastustaa enemmistön mielivaltaa ja kasaantuneen vaurauden vaikutusvaltaa.

Edellä luetellut vapaudet ovat perinteisesti nauttineet lännessä suurta suosiota. Perään on toki todettava, että kansaa poliittiset periaatteet tuntuvat kiinnostavan yhtä vähän kuin pesäpallo kiinnostaa minua. Niin tai näin, länsimainen ihminen on osa yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista vaalivaa moraalista perintöä.

Neuvostokommunismin romahduksen tuoma valta-asema teki liberalismista laiskan ja luottavaisen. Taloudelliset ja sosiaaliset vapaudet näyttivät turvatuilta. Eliitti uskotteli kasvavien tuloerojen keskellä elävänsä meritokratiassa, jossa ihmiset – ainakin he itse – olivat omilla ansioillaan ansainneet asemansa. Talouselämä onnitteli itseään kasvaneesta vauraudesta, kun samaan aikaan suuri osa väestöstä alkoi pitää varallisuutta vain merkkinä erilaisista etuoikeuksista. Osalle kansalaisista jopa asiantuntijuus näyttäytyi oman edun tavoitteluna. (Suomessa puhuttiin mm. ”kaiken maailman dosenteista”.) Liberalismin itsetyytyväisyys yhdistettynä globalisaation haittapuoliin voimisti vaivihkaa myös nationalismia ja nurkkakuntaisuutta. Ihmisten tyytymättömyys taas ruokki populistista pelonlietsontaa.

Vapauksia korostavien ideologioiden on jatkossa oltava aktiivisempia ja huolellisempia. Vaikka liberaali demokratia on kyvykkäin järjestelmä tuottamaan innovaatioita ja vaurautta (yksityiskohdista on mahdollista olla eri mieltä), se ei voi luottaa suosionsa jatkuvan [2]. Varallisuus ei leviä itsestään, robotit tai globalisaatio eivät lisää työpaikkoja ja siirtolaiset tietyistä maista ja siirtolaisuuden pelko tuovat epäliberaaleja näkemyksiä. Lisäksi sirpaloitunut tieto ja yhä vangitsevampi viihdeteknologia saattavat vieroittaa nuoria politiikasta.

Säilyttääkö länsi liberaalit arvonsa vai toistaako historia itseään? Ajautuuko länsimaita vielä 2000-luvulla totalitarismin kouriin? Vastaus riippuu lukuisista tekijöistä. Jatkuuko länsimaiden maallistumiskehitys, tehostuuko siirtolaisten integroituminen, maallistuuko islam, kasvavatko varallisuuserot ja niin edelleen. Koska kaikki näyttää tapahtuvan suunnittelemattomasti ja omalla painollaan, pyrkimykset vapauksien eteen saattavat tuntua turhilta. Toisinaan hyvää tarkoittava toiminta myös johtaa vastareaktioihin ja ei-toivottuihin lopputuloksiin. Siksi ohjeeni ovat varovaisia ja käytännönläheisiä. 1) Pistä merkille, miten kyvykäs sosiaalinen media on tarkkaavaisuutesi vangitsemisessa. 2) Suojaudu sosiaalisen median yhdenmukaistavilta vaikutuksilta. Näin tulet vapaammaksi ja pystyt paremmin vastustamaan totalitaristisia suuntauksia. 3) Taistele koulutuksen laadun ja koulutuksen tasa-arvoisuuden puolesta. Vapaus ja tasa-arvo ovat jossakin määrin ristiriidassa, mutta ne voivat myös voimistaa toisiaan, mikäli koulutuksen kaltaiset sosiaaliset oikeudet ovat varallisuudesta riippumattomia. 4) Haasta itsesi ja lähimmäisesi keskusteluun omista ja muiden (moraalisista) uskomuksista ja niiden seurauksista. Liberalismiin kuuluu se, että tulevaisuus on avoin ja vaihtoehdot ratkaistaan neuvottelemalla.

Niin kliseistä kuin se onkin, vapauden hinta on jatkuva varuillaan olo ja itsensä kehittäminen.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismia on syytetty mekanistismaterialistiseksi aatteeksi, koska se on yhteydessä markkinavoimien vapauteen. Näen liberalismin kuitenkin enemmän järkiperusteiden, kansalaisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden kannattajana ja vain siinä määrin sitoutuneena markkinavoimiin kuin se sopii näihin sosiaaliliberaaleihin arvoihin. Valtio ja markkinat ovat toisinaan kilpailijoita ja toisinaan niillä on yhteisiä intressejä. Liberalismin omaksumat kansalaisoikeudet ovat suurelta osin erillisiä näistä valtion ja markkinoiden jännitteistä.

[2] Demokratian on saatava ihmiset haluamaan demokratiaa. Jos se ei siinä onnistu, se tuskin ansaitsee nimeä demokratia. Voisivatko demokratiaan tottuneet ihmiset suostua siihen, että kullakin on yhden äänen sijasta yhdestä viiteen ääntä siten, että äänimäärä riippuu yksilön tietotasosta? Jos ääniä tällä tavoin pitäisi tiedoilla tai osaamisella ansaita, olennaiseksi kysymykseksi muodostuisi se, kuka päättää, mikä on tarpeellista tietoa/osaamista. Toinen kysymys koskisi sitä, miten tätä toivottua tietoa voitaisiin mitata puolueettomasti ja kohtuullisin kustannuksin. Riittäisivätkö koulutuksesta kertovat tittelit? Tohtori saa viisi ääntä, maisteri neljä ja niin edelleen. Vai pitäisikö äänestyshaluisen käydä tietoa mittaavissa testeissä? Ja jos, mitä niissä mitattaisiin? Yleistietoa? Poliittista historiaa? Luonnontieteitä? Vai ehkä näistäkin kriteereistä pitäisi päättää demokraattisesti?

   Vastaavanlaiset kysymykset koskevat äänestysikää. New Jerseyssä Yhdysvalloissa saa ostaa alkoholia vasta 21-vuotiaana ja tupakkaa 19-vuotiaana. Armeijaan taas saa liittyä jo 17-vuotiaana, ja seksiä harrastaa 16-vuotiaana. Oikeudessa nuorta kohdellaan silti aikuisena jo 14-vuotiaana. Ikärajat vaihtelevat maasta toiseen: Belgiassa alkoholia saa esimerkiksi 16-vuotiaana. Äänestysikä sen sijaan harvoin on alle 18 vuotta. Onko se oikea ikä? Jos jo 16-vuotias saisi äänestää (kuten Itävallassa), tulisiko äänestämisestä hänelle tapa? Onko sillä jokin merkitys, että nuori äänestäjä asuu vanhempiensa luona? Entä millaiseen päätöksentekoon peruskoulu antaa pohjan? Ja ennen kaikkea: olisiko nuoremmasta äänestysiästä hyötyä demokratian elinvoimaisuudelle? Mikäli ”äänestyspisteet” pitäisi jotenkin ansaita, teinit ja nuoret aikuiset kenties kokisivat, että vaalit ja politiikka ovat heitä vastaan. Tällöin he eivät ehkä kokisi tarvetta sitoutua yhteisten asioiden hoitamiseen. Tämä on argumentti pitäytyä nykyisessä yksi ääni per henkilö -periaatteessa. 

PS. On sanottu, että nykypäivän konservatiivi on monessa suhteessa vapaamielisempi kuin takavuosien liberaali. Tämä pitää paikkansa monessa kysymyksessä, esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalien adoptio-oikeuteen, tai ylipäätään seksuaalivähemmistöihin.