keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Helmikuun kirjakatsaus

Lyhyt esittely seitsemästä tietokirjasta.

                                             * * *

David Reich (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän - Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Tämä muinais-DNA:sta kertova kirja on tässä esitellyistä teoksista tärkein ja kiinnostavin – ja minulle hitain lukea, koska halusin sulatella uutta tietoa rauhassa. Teos kertoo ihmissukujen risteilyistä ja risteytymisistä Maapallolla. Missä kansat sulautuivat toisiinsa ja missä alkuperäinen väestö syrjäytyi? Missä kulttuuriset tavat levisivät muuttoliikkeen mukana ja missä kulttuuriset ideat ovat tarttuneet kansalta toiselle ilman muuttoliikettä? Entä miten ja milloin Amerikka asutettiin? Muinais-DNA:sta voidaan tehdä yllättävän tarkkoja päätelmiä, etenkin jos mukana on perinteisen antropologian ja kielitieteen työkaluja. Teoksen mukaan menneisyydestämme voidaan päätellä esimerkiksi seuraavaa:

Yli 50 000 vuoden takainen aika oli Euraasiassa vilkas ja monia ihmisväestöjä saapui Afrikasta alkaen vähintään 1,8 miljoonaa vuotta sitten. Nämä väestöt jakautuivat sisarryhmiksi, erkanivat toisistaan ja risteytyivät uudelleen keskenään ja uusien tulokkaiden kanssa.

Ja nykyisyydestä seuraavaa:

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

HS kivikauden Euroopan
väestötiheydestä
Reichin mukaan poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, ei uuden tiedon valossa ole enää pätevää. Toisaalta minkäänlaisia puhtaita rotuja ei silti ole olemassa. Reich esimerkiksi kirjoittaa, että jos rotuteoreetikko olisi elänyt 10 000 vuotta sitten, hän olisi joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Iranin viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä-keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä-keräilijät eri roduiksi, vaikka näistä ryhmistä yksikään ei ole säilynyt nykyhetkeen risteytymättömässä muodossa. Reich jatkaa:

Muinais-DNA on vakiinnuttanut merkittävät muuttoliikkeet ja erilaisten väestöjen risteytymät keskeiseksi ihmisen esihistoriaa muokkaavaksi voimaksi, ja myyttiseen puhtauteen paluuta tavoittelevat ideologiat törmäävät vauhdilla kovaan tieteeseen.

Afrikkalaisesta monimuotoisuudesta Reich kirjoittaa:

Afrikassa ihmisen monimuotoisuus on suurta ei vain väestöjen sisällä, vaan myös niiden välillä, sillä jotkin afrikkalaisten väestöjen parit ovat olleet toisistaan eristyksissä jopa neljä kertaa kauemmin kuin mitkään mantereen ulkopuolella olevat parit.
Joitakin lajimme muinaisuutta
käsitteleviä teoksiani

Reich kuitenkin huomauttaa perään, että maanviljely heitti hunnun Afrikan ylle (pun intended?) ja että "afrikkalaisen genetiikan, arkeologian ja kielitieteen tutkijoita uhkaava ansa on Afrikan nykyisen monimuotoisuuden ylistäminen". Reichin mukaan se, että esivanhempiamme muutti pois Afrikasta, veikin huomion siitä, mitä viimeisen 50 000 vuoden jälkeen Afrikassa on tapahtunut.

...pääosa nykyisen Afrikan väestörakenteesta syntyi muutaman viime vuosituhannen viljelyn levittäytymisistä, joten keskittyminen Afrikan lumoavan monimuotoisuuden kuvaamiseen paradoksaalisesti haittaa afrikkalaisen ihmisen suuren kuvan ymmärtämistä paljolti samalla tavalla kuin mantereen kaikkien nykyään elävien ihmisten yhteiseen alkuperään keskittyminen on karhunpalvelus Afrikalle. On luovuttava hunnun kuvaamisesta ja revittävä se syrjään, ja siinä tarvitaan muinais-DNA:ta.

(Kuten kaikessa kirjoittamisessa, päälle liimattu vertauskuvallisuus taitaa tässäkin kohdin vaikeuttaa varsinaisen viestin ymmärtämistä.)

Teoksessa tehdyt päätelmät ovat äärimmäisen pikkutarkkoja, mutta mielikuvitusta ruokkivia, sillä kyse on koko ajan ihmisyksilöiden ja perheiden kohtaloista:

...ei-afrikkalaisten historiassa oli sarja suuria väestön jakautumisia poikkeuksellisen lyhyen ajan kuluessa alkaen länsieuraasialaisiin ja itäeuraasialaisiin johtaneiden sukulinjojen toisistaan erkanemisesta ja päättyen Australian aboriginaalien esivanhempien erkanemiseen monien mantereella asuvien itäaasialaisten esivanhemmista. Nämä väestöjen jakautumiset tapahtuivat kaikki sen jälkeen, kun neandertalinihminen oli risteytynyt ei-afrikkalaisten esivanhempien kanssa 55 000–49 000 vuotta sitten, ja ennen kuin denisovanihminen ja australialaisten esivanhemmat risteytyivät geneettisten arvioiden mukaan 12 prosenttia myöhempänä aikana kuin neandertalin- ja nykyihminen, siis 49 000–44 000 vuotta sitten.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat Reichin huomiot sukupuolten eroista. Esimerkiksi Kolumbian Antioquian alueella Y-kromosomeista (joka periytyy vain mieslinjassa) noin 94 prosenttia on alkuperältään eurooppalaista. Mitokondrio-DNA:sta (joka periytyy naislinjassa) taas noin 90 prosenttia on peräisin alkuperäisiltä amerikkalaisilta. Tämä ei tarkoita, että Antioquian nykyasukkaat polveutuisivat puoliksi eurooppalaisista ja puoliksi amerikkalaisista. Sen sijaan heidän perimästään noin 80 prosenttia tulee eurooppalaisilta. Lukemat johtuvat siitä, että siirtolaismiehiä tulvi alueelle sukupolvien ajan ja että korkeampiarvoisina he lisääntyivät paikallisten naisten kanssa paikallisia miehiä enemmän. Samankaltainen epätasa-arvosta kertova sukupuolivinouma on Reichin mukaan nähtävissä Intian nykyväestön muodostumisessa 4000-2000 vuotta sitten. 

                                                    * * *

Walter Sinnott-Armstrong (2018): Think Again – How to Reason and Argue. Pelican. Lontoo.

Joitakin tämän kirjan osioita kuvailisin fraasilla ”älykäs mutta tylsä”, joitakin toisia taas fraasilla ”tylsä mutta älykäs”. Parasta teoksen antia on sivistyneeseen, siis ei-loukkaavaan ja toista kunnioittavaan mielipiteenvaihtoon kannustaminen ja siitä kertovat esimerkit. Pyrkimys mielipiteenvaihtoon tosin ymmärrettävästi tuntuu turhalta – esimerkiksi kreationistien ja joidenkin feministien tapauksessa – jos toinen osapuoli ei ole omaksunut tiettyjä logiikkaa, todisteita ja luontoa koskevia faktoja ja periaatteita. Ohjeeni joka tapauksessa kuuluu: pysy faktoissa (ja käytä suoria sitaatteja) ja säilytä ammatillinen ja pidättäytyvä sävy. Jos tuntuu palkitsevalta naureskella niille, jotka eivät näe asioita yhtä selkeästi kuin sinä, kannattaa muistaa, että kyse on sinua suuremmista asioista. Mielipiteenvaihto ei ole vastapuolen laulamista suohon vaan tiedon levittämistä asiaan perehtymättömille.

                                          * * *

Carla Blumenkranz ym. toim. (2012): Occupy! Into. Helsinki.

Teos käsittelee finanssimaailman epäkohtien ja ihmisten eriarvoisuuden synnyttämää niin kutsuttua Occupy tai Occupy Wall Street -liikettä. Teoksen ensimmäinen kirjoittaja pohtii, miksi liike onnistui niin hyvin. Tekstin kirjoittamisen aikaan liikkeestä tosiaan kirjoitettiin niin paljon, että se näytti vahvalta muutosvoimalta. Kirjoittajan päätelmä kuuluu: ”Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, mutta se ainakin on selvää, että maailmalla leviää radikalismin aalto, jonka polttovoimana ovat kärjistyneet epäoikeudenmukaisuudet.” Hän myös jatkaa, että ”on täysin mahdollista, että liike johtaa eteenpäin, johonkin vielä suurempaan”.

Tällaista optimismia, lähes romantisointia, on ihailtava, vaikka näin jälkikäteen tälläkään radikalismin aallolla ei ollut siltä toivottua voimaa ja kestävyyttä. Finanssialaa säädellään nykyään aavistuksen voimakkaammin ja alasta on tullut hieman läpinäkyvämpää, mutta muutosten pääasialliset syyt löytyvät muualta.

Kirjoittajan mukaan Occupy -liikkeen ajatuksena oli ”harjoitella elämää, joka on jollain tavoin parempaa - yhteisöllisempää, kestävämpää”. Liikkeen saavutuksena hän pitää sen ajatuksen leviämistä, että ”järjestelmä, jossa yhden prosentin tulot kasvavat ja edut asetetaan aina etusijalle, ei ole ainoa mahdollinen järjestelmä”. Jos tämä on liikkeen tärkein saavutus, sitä voidaan pitää vähäisenä. Harvan mielestä ylimmän tuloprosentin tulojen kasvu oli ainoa tai edes paras mahdollinen järjestelmä ennen Wall Streetin nurmipläntin miehittämistäkin. (Osalla Ranskan keltaliivimielenosoittajista lienee mielessä jotakin samankaltaista rikkaimmasta prosentista, ehkä myös osalla Brexitin ja jopa Trumpin kannattajista.)

                                             * * *

Edward Weyer (1959): Luonnonkansat – Primitiivisen ihmisen elämä nykyajan tutkimuksen valossa. Suom. Panu Pekkanen. Tammi. Helsinki.

Hienosti kuvitettu Luonnonkansat -teos on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia viimeisten metsästäjä–keräilijöiden ja paimentolaisten usein fyysisesti raskaasta elämästä. Kirja tunnistaa, että alaotsikossa käytetty termi primitiivinen ei ole paras mahdollinen, koska se saattaa joidenkin mielessä yhdistyä esimerkiksi alhaiseen älykkyyteen. Weyer kirjoittaa:

Rotuylpeys on kauan saanut eräät kansat pitämään itseään toisia parempina… Vaikka pyrimme käyttämään neutraaleja ja suhteellisen objektiivisia sanoja kuten ’arkaainen’ ja ’varhainen’ ’primitiivisen’ sijasta, ihmiset ovat niin herkkätunteisia, että on vaikeata keskustella tieteellisesti näistä asioista. Osaksi sellaisten häiritsevien tekijöiden johdosta ja osaksi siksi, että probleema sinänsä on sangen monimutkainen, on keksitty vain harvoja tyydyttäviä kaavoja rodullisen aseman tai kehitysasteen määrittelemiseksi. Perusteettomat otaksumat henkisestä ylemmyydestä ovat myös haitanneet rotututkimuksen tuloksia. Aikoinaan edellytettiin että ’alemmilla roduilla’ oli vajavaiset henkiset kyvyt ja lapsenomainen ajatusmaailma. Ei ole mitään syytä jyrkästi kieltää sitä mahdollisuutta, että erilaiset henkiset ominaisuudet noudattelisivat samaa rataa kuin fyysiset eroavuudet, jotka näyttävät syntyneen kehitysprosessien tuloksina. Kuitenkaan ei ole voitu kokeellisesti osoittaa, että jokin rotu olisi toisia huomattavasti korkeammalla asteella joko keskimääräisten tai kokonaisominaisuuksiensa puolesta. Jokaisessa suuressa ihmisryhmässä, olipa se mitä rotua hyvänsä, on havaittavissa laajalti vaihtelevia taipumuksia. On täysin epätieteellistä yrittää käyttää rotua älykkyyden osoittimena.

(Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Mustaa valkoisella -teostani, joka tarkastelee ihmispopulaatioiden välisiä älykkyyseroja.) 

Luonnonkansat-kirjassa esiteltyjen taikauskoisten tapojen kirjo ja voima jaksaa hämmästyttää. Esimerkiksi orjakauppiaina toimineen ovimbundu-heimon parissa ”raskaana olevan naisen kuollessa tunnettiin niin suurta pelkoa syntymättömän lapsen sielua kohtaan, että heimo hautasi naisen terävä seiväs vatsaan asetettuna; kun hauta oli täytetty mullalla, seiväs työnnettiin hänen ruumiinsa läpi. Toinen keino sellaisen pelon torjumiseksi oli sikiön poistaminen ennen hautaamista”. 

Toisaalta jotkut asiat luonnonkansat ovat kirjan mukaan osanneet paremmin:

Bušmannit maalasivat laukkaavan eläimen kaikki neljä jalkaa oikeisiin asentoihin, kun taas sivistyneet taiteilijat kuvasivat kauan ”lentolaukkaa” (kaikki neljä jalkaa irti maasta ja toistensa suhteen luonnottomassa asennossa), kunnes valokuva paljasti heidän erehdyksensä.

Kolonialistista bušmanni-heimonimitystä (pensasihmiset) pidetään nykyään yleisesti loukkaavana, samoin kuin naapuriheimon hottentotti-nimeä. Antropologiassa heimoja kutsutaan nimillä san ja khoi.

Porolappalaisista ja heidän uskomuksistaan Weyer kirjoittaa:

Heidät käännytettiin melko varhain kristinuskoon, ja vaikka heidän pakanalliset uskomuksensa ja tapansa säilyivät kauan salassa, ne on nyt jokseenkin kokonaan juuritettu pois. On suuri menetys etnografiselle tieteelle, että lähetyssaarnaajat jo varhain hävittivät heidän musiikkinsa, niin ettemme nykyään tiedä siitä juuri mitään. Viime vuosisadan puolivälissä seurasi toinen lähetystoiminnan aalto, joka aiheutti paljon jyrkemmän muutoksen lappalaisten elämässä. Sitä johti luterilainen saarnaaja Lars Levi Laestadius. Uskonnollisen hurmion rajut ilmaukset tulivat tunnusomaisiksi lappalaisten jumalanpalveluksille, ja nykyisinkin pidetään joillakin seuduilla kirkonmenoja jokseenkin epäonnistuneina, jolleivät ne aiheuta julkisia ripittäytymisiä... Kuolan niemimaan lappalaiset on käännytetty Venäjän ortodoksiseen uskoon, ja heidän säännölliset jumalanpalveluksensa ja hääseremoniansa ovat aivan erilaiset kuin muiden lappalaisten.

Saamelaisalueella lappalainen -nimitystä ei ymmärtääkseni ole koskaan katsottu hyvällä ja viralliseksi termiksi onkin tullut sana saamelainen. Näin Weyer saamelaisten lukumääristä: ”Lappalaisia on elossa kaikkiaan 32 000, josta määrästä Ruotsissa on 8500, Norjassa 20 000, Suomessa 2300 ja Neuvostoliitossa 1800.” Englanninkielinen Wikipedia sanoo nykyisistä lukemista seuraavasti:

According to the Norwegian Sami Parliament, the Sami population of Norway is 40,000. If all people who speak Sami or have a parent, grandparent, or great-grandparent who speaks or spoke Sami are included, the number reaches 70,000. As of 2005, 12,538 people were registered to vote in the election for the Sami Parliament in Norway... the Sami population of Sweden is about 20,000… the Sami population living in Finland was 7,371 in 2003. According to the 2002 census, the Sami population of Russia was 1,991.

Ongelma lukumäärien laskemisessa on se, että saamelaisuudelle ei ole yhtä yhteistä kriteeriä. Esimerkiksi kieliä ja murteita on erilaisia, ja assimilaatiopolitiikan seurauksena osa ei enää puhu tai ymmärrä saamea. Saamelaisidentiteetin omaksumista ja saamelaista sukutaustaa pidetäänkin yleisesti riittävänä kriteereinä saamelaisuudelle. (Ainakin Twitter-keskusteluiden perusteella tämä näyttää tuottavan turhanaikaista identiteetillä politikointia ja etnonationalismia.)

                                                      * * *

Piers Gibbon (2010): Tribe – Endangered Peoples of the World. Cassell Illustrated. Lontoo.

Toinen ihmislajin moninaisuutta ja kekseliäisyyttä kuvaileva ja juhlistava teos on Piers Gibbonin Tribe. Sen mukaan heimoyhteisöissä elää edelleen noin 150 miljoonaa ihmistä. Tämäkin teos muistuttaa joidenkin heimorituaalien äärimmäisestä julmuudesta; on arpien polttamista lasten ihoon, kaularangan venytystä, sukuelinten leikkelyä, pikkulasten surmaamista ja niin edelleen.

Tapojen vaihtelusta huolimatta on ilmeistä, että kaikki etniset ryhmät kuuluvat samaan ihmislajiin, ja että tämän yhteisen lajihistorian takia käyttäytymisen yhtenäisyydellä on vankempi perusta kuin eroilla, joita sosiaalinen ympäristö on tuottanut. Esimerkki piirteestä, jossa tavataan vaihtelua eri heimojen parissa, on isän suora osallistuminen lastenhoitoon. Paikoin isät ovat alati läsnä, paikoin heitä ei lainkaan näy. Jälkimmäisessä tapauksessa äidin veljet usein ottavat ”isän roolin”. Tästä vaihtelusta huolimatta on perusteltua sanoa, että miehillä on myötäsyntyinen taipumus kiintyä jälkeläisiinsä ja osallistua jälkeläishoivaan. Toisin kuin useimmilla nisäkkäillä, luonnonvalinta on suosinut perhetunteiden kehittymistä ihmiskoiraille. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että pienen lapsen isänä tunnen kiitollisuutta, että kuulun tällaiseen lajiin – ja että saamme elää länsimaisen sivistyksen, terveydenhoidon ja rationalismin parissa, ja ilman kastilaitosta.)

Ilokseni panin merkille, että Tribe -teoksessa lainataan suomalaista Edvard Westermarckia; ks. Suomen kenties merkittävimmästä tieteilijästä lisää täältä.

                                              * * * 

Steven Johnson (2011): Mistä hyvät ajatukset tulevat – Innovaation luonnonhistoria. suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.


Tämä ammattimaisen vetävästi kirjoitettu teos esittelee muun muassa sellaisia maailmaa mullistaneita löydöksiä, keksintöjä ja innovaatioita, jotka syntyivät vasta hitaan kypsyttelyn jälkeen. Harvalla näyttää enää olevan aikaa sellaiseen. Johnson kirjoittaa esimerkiksi Darwinista:

Useimmilla ihmisillä ei ole Darwinin ylellistä mahdollisuutta käyttää koko elämäänsä älyllisten fantasioidensa toteuttamiseen. Useimpien ihmisten ideat syntyvät heidän työympäristöissään tai niiden lähellä, usein työelämään liittyvien päivittäisten paineiden, häiriöiden, vastuun ja jatkuvan valvonnan alaisuudessa.

Johnson kertoo myös huimista innovaatioista, joiden taustalla on jokin perustavanlaatuinen virhe joko ajattelussa tai teknisissä laitteissa. Hän lainaa Benjamin Franklinia:

Kaiken kaikkiaan ihmiskunnan virheiden historia lienee arvokkaampi ja mielenkiintoisempi kuin kaikki sen keksinnöt. Totuus on yhtenäinen ja kapea, se on aina olemassa, eikä sen kohtaaminen näytä vaativan niinkään aktiivista energiaa vaan sielun taipumusta passiivisuuteen. Sen sijaan virhe on loputtoman monimuotoista.

                                              * * * 

Ari Turunen (2012): Tosi on – Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Atena. Jyväskylä.

Tämä nopealukuinen kirja vyöryttää valtavan määrän mitä erilaisimpia esimerkkejä vakavista vilpeistä, hienovaraisista huijauksista ja suunnitelmallisesta salailusta; muinaisesta Kiinasta Maon aikaan, Suomen ja Neuvostoliiton suhteista kekkospropagandaan ja Milli Vanillin ”laulaja”pojista Sinatran managerin kikkailuun. 

Politiikan ja poliitikoiden epärehellisyydestä tuskin tarvitsee ketään muistuttaa, mutta historiallinen perspektiivi on hyvä pitää mukana. Näin Turunen:

Niccolo Machiavellin mukaan menestyvän hallitsijan keino pysyä vallassa on teeskennellä moraalisesti ylevää ihmistä. Nähdessään hallitsijan jokaisen tulee luulla, että tämä on itse lempeys, uskollisuus, vilpittömyys, ihmisyys ja hurskaus. Mikään ei ole tärkeämpää kuin antaa vaikutelma hurskaudesta. Kaikki näkevät, miltä hallitsija näyttää, mutta harva todella tuntee hänet. Rahvas kiinnittää huomiota vain ulkonäköön ja mielikuvaan, Machiavelli kirjoittaa.

Machiavellin havainnot pätevät tai ainakin joskus pätivät myös uutistenlukijoihin. Uutisankkuri Arvi Lind – muiden tekstejä neutraalisti lukeva vakava mies – oli jatkuvasti huipulla, kun kansalta kysyttiin luotettavinta ihmistä.

Kirjassa on esimerkkejä myös seksuaalisuuteen liittyvästä juonittelusta. Siihen liittyen katso seksuaalisista estoista täältä.