Parinvalinnasta ja lapsettomuudesta

Keskisuomalainen -konsernin toimittaja kyseli lapsettomuudesta ja parinvalinnasta. Ohessa tiiviit ja joltakin osin melko spekulaatiiviset huomioni. 

- Miten evoluutiopsykologia selittää sitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt Suomessa?

Yksilöiden väliset erot lisääntymismenestyksessä ovat tärkeimpiä evoluutiota ajavia voimia. Siksi voi näyttää vaikealta selittää vapaaehtoista lapsettomuutta evolutiivisesti. Luonnonvalinnanhan nimenomaan olettaisi istuttaneen ihmisiin halun saada lapsia.

Ihmislajille ei kuitenkaan kehittynyt kovin vahvaa tietoista tarvetta lisääntymiseen sellaisenaan. Sitä ei tarvittu. Lajimme evoluutioympäristössä menestyksekkääseen poikastuottoon riitti seksuaalinen nautinto ja uhrautuva kiintymys syntyneisiin pienokaisiin. Siksi miehet esimerkiksi maksavat mieluummin aikuisviihteen katselusta kuin lahjoituksesta spermapankkiin. Jälkimmäinenhän olisi lisääntymisen kannalta paljon järkevämpää.

Vastaavista syistä meillä ei ole inhontunnetta ehkäisyvälineitä kohtaan – siitä huolimatta, että ne tekevät parittelusta lisääntymismielessä turhaa. 

Evoluutio ei kaukonäköisesti myöskään saanut meitä inhoamaan kännyköitä ja sosiaalisen median sovelluksia. Niiden vieroksuminenhan olisi kaikin puolin järkevämpää, nimenomaan lisääntymismielessä. Sosiaalinen media ja pelisovellukset ovat jo nyt valtavan koukuttavia, monelle paljon lastentekoa kiinnostavampia.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kännykät olisivat suoraan korvanneet seksuaalisen nautinnonhalun tai sitoutumisen parisuhteeseen. Mutta jos romanttinen illallinen tai lomamatka on luuriselailun takia keskimäärin vaikkapa seitsemän prosenttia vähemmän romanttinen, sellainen saattaa tilastoissa näkyä nimenomaan vapaaehtoisena lapsettomuutena. Molempien aivot saattavat todeta, että ”tuohan on kiinnostuneempi luuristaan kuin minusta/meistä”. Sellainen ei houkuttele perheenperustamiseen. Puolisolta halutaan uskottavia signaaleja pitkäaikaisesta sitoutumisesta, ja kännykän tuijotus on kaikkea muuta.

Nykyihmisen lisääntymistä näyttää toisin sanoen haittaavan se, että kaikkein kiinnostavimmat ärsykkeet ovat edessämme vain muutaman näppäilyn päässä. Evoluutioympäristössä houkuttelevimmat ärsykkeet olivat niitä, jotka edesauttoivat lisääntymistä. Mutta nykyään samat ärsykkeet – tai niiden halvat kopiot – löytyvät vaivattomasti netistä. Porno on tästä ääriesimerkki. Sitä on loputtomasti tarjolla, ja se varsin suoraviivaisesti käyttää hyväkseen lajimme lisääntymispsykologiaa. On oikeastaan ihme, että kaikki eivät ole addiktoituneita aikuisviihteeseen.

Toisaalta niissä yhteisöissä ja kulttuureissa, jotka uskonnollisista syistä karttavat modernia viihdeteknologiaa, lisäännytään usein muuta väestöä enemmän ja nuorempana. Teknologian vieroksuminen voi siis toimia paikallisena vastavoimana lisääntymistä hidastavalle modernille mielihyväteknologialle.

Maailmanlaajuiseksi voimaksi fundamentalismista ja puritanismista ei kuitenkaan näytä olevan. Teknologia kehittyi lisääntymisen kannalta yksinkertaisesti liian houkuttelevaksi. Samoin on saattanut käydä muillakin sellaisilla planeetoilla, joille kehittyi älyllistä elämää. Ehkä jos olento tulee riittävän älykkääksi, se väistämättä alkaa täyttää elämänsä houkuttelevilla virtuaalikopioilla, unohtaen perinteiset lisääntymistalkoot.

- Mitkä tekijät ohjaavat eniten parinvalintaamme? Miten ne eroavat miehillä ja naisilla? Pätevätkö samat tekijät myös seksuaalivähemmistöillä?

Useimmat miehet ja naiset haluavat sitoutuneen, kiltin ja älykkään kumppanin. Sukupuolierot ovat suurimmillaan siinä, että ihmisnaaraat ovat kiinnostuneempia kumppanin yhteiskunnallisesta asemasta ja ansaitsemiskyvystä (ks. lisää täältä), ja ihmiskoiraat ovat kiinnostuneempia puolison hedelmällisyysindikaattoreista, siis ulkonäöstä ja nuoruudesta. Naisen vartalon ja iän perusteellahan on helpompi tehdä oikeansuuntaisia arvioita tämän hedelmällisyydestä. (Kyse ei tietenkään ole tietoisesta hedelmällisyyden arvioinnista, vaan siitä, että oikeista paikoista kupera ja kovera naaras näyttää koiraan silmiin haluttavalta.) Lisäksi miesten seksuaalinen vaihtelunhalu on keskimäärin suurempaa.

Osa sukupuolieroista näkyy myös seksuaalivähemmistöillä. Esimerkiksi lesboparien sitoutuminen parisuhteeseen on huomattavan feminiinistä: lesbot muodostavat kestäviä ja intiimejä parisuhteita homomiehiä ”helpommin”, ja lesbot ovat myös keskimäärin uskollisempia kuin heterot.

Homomiehillä parinmuodostus on taas huomattavan maskuliinista: irtosuhteita on enemmän ja kumppaniehdokkaan ulkonäöllä on suurempi merkitys. Tässä mielessä homo- ja heteromiehet ovat keskenään samankaltaisia, samoin kuin lesbot ja heteronaiset. Homoseksuaalien käyttäytyminen antaakin tukea monelle ihmislajin lisääntymistä koskevalle evolutiiviselle huomiolle.

Heterosuhteet eivät missään päin maailmaa muistutakaan homomiesten välisiä suhteita. Jopa siellä, missä naiset ovat suhteellisen vapaita miesten asettamista rajoituksista ja missä lapset eivät vaikuta yhtälöön, kuten lesbojen parissa, naiset hyvin harvoin käyttäytyvät seksuaalisesti kuten miehet. Tästä voidaan päätellä, että heteroseksuaaliset suhteet ovat rakentuneet pikemminkin naisten kuin miesten parinvalintamieltymysten ja -intressien mukaan.

Parinvalinnasta ja nettideittailusta

Ilta-Sanomien toimittaja kyseli nettideittailusta ja ihmiskoiraiden nuoruusmieltymyksistä. Juttu ilmestyi 29.9.2022. Tässä joitakin pohdintojani.
 

IL 29.9.2022

Miten olet perehtynyt evoluutiobiologiaan ja parinvalintaan?
 
Kyse on lähes elinikäisestä harrastuneisuudesta, käytännössä alan kirjallisuuden seuraamisesta. Ihmisen käyttäytymisen selittäminen edellyttää biologian ja evoluution tuntemusta, ja etenkin parinvalinnassa on piirteitä, joita ei voida selittää ilman evoluutiota ja luonnonvalintaa.
 
Mistä se sinun mielestäsi kertoo, että keski-ikäinen Leonardo DiCaprio tunnetusti deittailee vain alle 25-vuotiaita naisia? Tai että osa yli 45-vuotiaista miehistä kategorisesti hakee nettideittailussa itselleen kumppania/seksiseuraa vain useita vuosia nuoremmista naisista?
 
Kyse tuskin on siitä, että DiCaprio on itse jotenkin kypsymätön tai haluaa dominoida parisuhteessa. Tällä perusteella kaikkien kulttuurien (menestyneet) miehet olisivat epävarmoja pikkupoikia, mikä ei ole uskottavaa. Ja koska miehet ovat mieltyneet nuoruuteen kaikissa kulttuureissa, mieltymys tuskin selittyy myöskään sillä, että länsimaisilla medioilla on pakkomielle ihmisnaaraan nuoruudesta.
 
Miksi ihmiskoiraat siis mieltyvät nuoruudesta kertoviin signaaleihin? Syy on helppo nähdä, jos pohtii, ketkä olivat esi-isiämme. Kukaan meistä ei ole sellaisen koiraan jälkeläinen, jonka mieltymykset kohdistuivat hedelmällisen uransa ohittaneisiin naaraisiin. 
 
Kuvittele esimerkiksi koiras, jonka silmissä yli 50-vuotias naaras näyttää nuorempia naaraita haluttavammilta. Kyseinen koiras voi sitten nauttia näiden iäkkäämpien kaunottarien seurasta. Tällainen koiras ei kuitenkaan yhtä todennäköisesti päädy intiimiin kanssakäymiseen hedelmällisten naaraiden kanssa. Tämä on olennaista: emme voi olla sellaisten koiraiden jälkeläisiä, jotka mieltyivät yksinomaan hedelmällisen ikänsä ylittäneisiin naaraisiin.
 
Esi-isiemme täytyy sen sijaan olla niitä, jotka mieltyivät piirteisiin, jotka kertoivat naaraan hedelmällisyydestä, siis nuoruudesta. Luultavasti esi-isissämme on enemmän myös niitä, jotka mieltyivät nimenomaan hedelmällisen uransa alussa oleviin naaraisiin. Nuorella naaraalla kun oli enemmän hedelmällisiä vuosia myös edessäpäin.

Näillä perusteilla voidaan tehdä kaksi ennustetta. Ensinnäkin kun koiras on yli parikymppinen, hänen seksuaaliset mieltymyksensä ja fantasiansa kohdistuvat itseä nuorempiin naaraisiin. Toiseksi voidaan ennustaa, että varhaisessa teini-iässä koiraan mieltymykset kohdistuvat vähän itseä vanhempiin naaraisiin. Molemmat ennusteet ovat saaneet kokeellista tukea. Teinipojat saattavat suosia fantasioissaan jopa 10 vuotta itseään vanhempia naaraita (jotka eivät yleensä osoita heihin mitään kiinnostusta). Luonnonvalinta näyttää siis muokanneen koiraiden kauneusmieltymyksiä kohti naaraan hedelmällisintä ikää ja suurinta lisääntymispotentiaalia.
 
Onko oikeasti merkitystä naisen iällä vai sillä, miltä hän näyttää? Haen tässä sitä, että esimerkiksi 40-vuotias nainen voi näyttää hyvin eri näköiseltä riippuen naisesta, joten onko niin sanotusti järkeä asettaa tiukka ikäraja?
 
On totta, että sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää. Avioliiton historiaa tutkinut Edvard Westermarck totesi tämän jo lähes sata vuotta sitten. Nykyisissä yhteiskunnissa monet vanhat naiset näyttävät paljon nuoremmilta kuin he olisivat näyttäneet ihmisen evoluutioympäristössä.
 
Jopa vaihdevuodet ylittänyt naaras saadaan suhteellisen helposti näyttämään yhtä nuorekkaalta kuin hedelmällinen naaras muinoin näytti. Evoluution näkökulmasta ihmisnaaraan ikä sellaisenaan ei olekaan olennaista. Sen sijaan olennaisia ovat ne ulkoiset piirteet, jotka lajimme muinaisuudessa kertoivat hedelmällisyydestä. Eli jos joku onnekas naaras yhtäkkiä lakkaisi vanhenemasta 23-vuotiaana, koiraat haluaisivat häntä silloinkin, kun hän täyttää 93 vuotta.
 
Moni koiras toki kiinnostuu myös vanhemman näköisistä naaraista. Pornoteollisuudessa on jopa oma kategoriansa tätä varten. (Tosin kyseisessä kategoriassa esiintyvät naaraat ovat yleensä varsin nuoria, jopa parikymppiset näyttelijät kelpaavat. Pornografinen materiaali, jossa on keski-ikäisiä tai sitä vanhempia naaraita, ei taas ole lähellekään yhtä suosittua. Vanhemmastakin naaraasta toki voi tulla seksisymboli, mutta se, että joku epätyypillisen viehättävä naaras on yhä viehättävä viisikymppisenä ei sulje pois sitä, että hedelmällisyytensä huipulla naaraat ovat koiraiden mielestä haluttavimmillaan.) 
 
Tämä joidenkin koiraiden seksuaalinen viehättyminen vanhemmista naaraista ei tarkoita, etteivätkö koiraan nuoruusmieltymykset olisi evolutiivisesti kehittyneitä. Se vain tarkoittaa, että seksuaalisen himon sytyttäviä tekijöitä on muitakin (ja että koiraissa on jonkin verran vaihtelua).
 
Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi koiraat siis punnitsevat myös muita viehättävyystekijöitä, esimerkiksi naaraan luonteenpiirteitä tai kiinnostuksenkohteita. Lisäksi koiraan mahdollisuuksiin vaikuttaa se, mitä naaraat haluavat. Ja yleensä naaras toivoo vain hieman itseään vanhempaa koirasta. Mutta jos markkinavoimat, lähinnä nuoremmat koiraat, eivät vaikuttaisi vanhojen koiraiden mahdollisuuksiin, he oletettavasti pariutuisivat vain hedelmällisten naaraiden kanssa.
 
Kaikki koiraat eivät siis deittaile nuoria valokuvamalleja, mutta tästä ei voida päätellä sitä, että nuoruudella tai ulkonäöllä ei olisi merkitystä parinvalinnassa. 
 
Kerro oma arviosi, mitä nuorempaa naista hakeva mies ajattelee itsestään? Ajattelevatko he olevansa itse kyvykkäitä saamaan sellaisen? Onko heillä vaikeuksia hyväksyä omaa vanhenemistaan? Nettideittailussa asetetaan myös paljon muita ehdottomia rajoja, sekä miehet että naiset tekevät sitä. Olen esimerkiksi kuullut, kuinka mies ei pääse treffeille, koska on sentin liian lyhyt. Mies taas on asettanut painorajan vaikka 80 kiloon. Miksi ihmisinä teemme tällaista? Onko tämä meille luonnollista vai onko nettideittailussa jotain, mikä ajaa meitä tähän?
 
Nettideittailu ei vaadi juuri minkäänlaisia investointeja. Siksi siitä ei koidu haittaa, jos haku ei johdakaan mihinkään. Kriteerit kannattaa siis varmuudeksi pitää korkealla. Live-kohtaamisissa rima taas pysyy yleensä matalammalla: jos koiraalla on normaalit hoksottimet, hän huomaa nopeasti, millaisiin naaraisiin hänellä todellisuudessa on varaa. Mutta edelleen, jos asiaa katsotaan luonnonvalinnan kannalta, on sama, saako koiras hedelmättömän naaraan vai ei naarasta ollenkaan. Siksi luonnonvalinta on saattanut suosia sellaisia koiraita, jotka kuvittelevat itsestään liikoja. Jos koiras uskoo itseensä, hän on saattanut olla sitkeämpi yrittämään ja myös vakuuttavampi naaraan silmissä. 
 
Voiko rakkaus tai vetovoima oikeasti olla yhdestä ikävuodesta, sentistä tai kilosta kiinni? Jos ei, mistä se on kiinni?
 
Kaikki haluavat fiksun ja hyväluontoisen kumppanin, joka on emotionaalisesti sitoutunut. Kuten todettua, yleisesti ottaen ihmiset osaavat myös oikein tunnistaa asemansa pariutumismarkkinoilla, eli he osaavat säätää mieltymyksensä saavutettavissa olevalle tasolle. Parinvalintakriteerit toisin sanoen muuttuvat kanssaihmisiltä saadun palautteen mukaan.
 
Kaunis naaras tietää olevansa kaunis, vaikka hän ei olisi koskaan katsonut peiliin, ja jos hän yhdessä yössä muuttuisi vähemmän viehättäväksi, hän tietäisi pian senkin ja osaisi muuttaa kriteerejään uuden markkina-asemansa mukaiseksi. Nyky-ympäristössä tosin on monia tekijöitä, jotka saattavat sekoittaa yksilön käsitystä markkina-arvostaan. Nettideittailu saattaa olla yksi tällainen tekijä. Lisäksi on mahdollista, että nettiporno antaa koiraalle tiedostamattaan valheellisen kuvan siitä, että seksinnälkäisiä naaraita on joka nurkassa. Tällainen saattaa vähentää esimerkiksi koiraan sitoutumishaluja.
 
Ajaako meitä pelkkä halu lisääntyä ja saada lapsia? Viittaan tällä siihen, että silloinhan periaatteessa kenenkään miehen ei pitäisi rakastua ja haluta yli 50-vuotiasta naista tai rakkautta ei pitäisi syttyä vammaiseen/sairaaseen/ihmiseen, joka ei täytä terveen ja hedelmällisen ulkonäön ihanteita.
 
Parisuhteessa on muutakin kuin seksuaalinen viehättyminen. Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi koiraat punnitsevat esimerkiksi naaraan kiinnostustenkohteiden samankaltaisuutta. Usein seksuaalinen viehättyminen on kuitenkin ensimmäinen seula, joka määrää vaikkapa sen, pyritäänkö juttusille. Kilpailutilanteesta johtuen 60-vuotias koiras on joka tapauksessa valmis seurustelemaan esimerkiksi 55-vuotiaan naisen kanssa. Vanhojen koiraiden seksuaalifantasiat kohdistuvat silti huomattavasti nuorempiin naaraisiin.
 
Ja mitä sanot siihen, että aikaisemmin tekemäni jutun perusteella naiset vapautuvat seksuaalisesti nykyään vasta 40-50-vuotiaina, kun elämänkokemusta ja aikaa on enemmän. Onko tässä ristiriita, jos samanikäisiä miehiä biologisesti kiinnostaa enemmän nuoret naiset?
 
Tiedetään, että seksuaalisen inhontunne on vanhemmilla naarailla keskimäärin heikompi kuin nuorilla. Moni vanhempi naaras harmitteleekin, ettei silloin uskaltanut tai kehdannut nauttia seksistä, kun oli nuori ja vetreä ja vientiä olisi ollut liiankin kanssa. Nuoret naaraat ovat kuitenkin valikoivia juuri siksi, että kysyntää – ja menetettävää – on niin paljon enemmän.
 
Hedelmälliselle naaraalle jokainen parittelu tuo riskin merkittävistä kustannuksista (yhdeksän kuukauden raskaus, imetykset, markkina-arvon lasku jne.). Siksi naaras, joka valikoi tarkkaan ja paritteli vain sitoutuneen ja mahdollisimman korkea-arvoisen tai suositun koiraan kanssa, pystyi tuottamaan enemmän ja menestyneempiä geeniperillisiä kuin naaras, jonka kriteerit olivat näissä suhteissa löyhempiä. Olemme tällaisten tarkasti valikoivien esiäitien jälkeläisiä. Pidättyvyys myös helpottaa nuoren naaraan valintaurakkaa, sillä se pakottaa koiraita parantamaan ja esittelemään ominaisuuksiaan. Vaatimalla pitkää kosiskeluaikaa naaras pystyy erottamaan satunnaiset liehakoijat luotettavista ja tunteellisesti sitoutuneista ehdokkaista.

Luonnonvalinta on tällä tavoin tehnyt naaraista valikoivia ja ohjannut heidän mieltymyksiään kohti resurssi- ja statuskoiraita. Tämä on havaittu käytännössä kaikista kulttuureista, joissa asiaa on tutkittu. Lisäksi mieltymys voimistuu niissä naaraissa, joilla itselläänkin on taloudellisia resursseja. Naaraiden statusmieltymys ei siis näytä olevan sivutuote sukupuolten taloudellisesta epätasa-arvosta, kuten joskus on arveltu.

Miksi evoluutio piilotti totuuden?

Hoffman, D. (2020): The Case Against Reality – How Evolution Hid the Truth from Our Eyes. Penguin.

Luin tämän kirjan, vaikka etukansisuosittelijana on monenlaisista huuhaa-näkemyksistään tunnettu Deepak Chopra. Toisaalta takakannessa teosta kehui Steven Pinker, jota pidän yhtenä rationalismin terävimpänä edustajana. Ehkä teoksessa sittenkin on jotakin. Kirjoittaja ainakin on laajasti julkaissut ja monia akateemisia palkintoja saanut professori.

                    * * *
 
Evoluutio antoi meille aistimme, jotta pysyisimme elossa ja kykenisimme lisääntymään. Siksi aisti-informaatio kannattaa ottaa vakavasti. Jos banaani on homeessa, älä syö sitä. Kirjan pääpointti kuitenkin on, että vaikka aistien antama tieto tulee ottaa vakavasti, sitä ei tarvitse ottaa tai edes ole oikeutettua ottaa kirjaimellisesti.

Hoffman selittää esimerkiksi naiskauneuden evolutiivista taustaa. Hänen mukaansa se, että ihmisnaaraan hedelmällisyys laskee jo varsin nuorena, on muokannut ihmiskoiraan mieltymyksiä. Logiikka on simppeli. Kuvittele koiras, jonka silmissä yli 50-vuotias naaras näyttää nuorempia naaraita haluttavammilta. Kyseinen koiras voi sitten nauttia näiden iäkkäämpien kaunokaisten seurasta.

Tällainen koiras ei kuitenkaan kovin todennäköisesti päädy intiimiin kanssakäymiseen hedelmällisten naaraiden kanssa. Ja tämä on olennaista: emme ole sellaisten esi-isien jälkeläisiä, joiden mieltymys kohdistui jo hedelmällisen ikänsä ylittäneisiin naaraisiin. Luultavimmin ani harva meistä on edes sellaisen koiraan jälkeläinen, jonka seksuaaliset ikämieltymykset olivat kaikkiruokaisia tai sattumanvaraisia.
 
Tällä perusteella voidaan tehdä kaksi ennustetta. Ensinnäkin kun koiras on yli parikymppinen, hänen seksuaaliset mieltymyksensä ja fantasiansa kohdistuvat itseä nuorempiin naaraisiin. Toiseksi, varhaisessa teini-iässä koiraan mieltymykset kohdistuvat vähän itseä vanhempiin naaraisiin. Molemmat ennusteet ovat saaneet kokeellista tukea. Luonnonvalinta näyttää muokanneen koiraiden kauneusmieltymyksiä kohti naaraan hedelmällisintä ikää ja suurinta lisääntymispotentiaalia. [1]

Teinipoikien mieltymyksissä kyse ei siis ole siitä, että vanhempien naaraiden antama myönteinen palaute olisi voimistanut heihin kohdistuvia mieltymyksiä. Teinipoikien kiinnostushan ei juuri koskaan saa vastakaikua vanhemmilta naarailta. Kyse ei myöskään ole koiraiden dominointihaluista; teinipojilla ei ole mahdollisuuksia dominoida aikuisia naaraita. Eikä ilmiö näytä kulttuurioikultakaan: mieltymys hedelmällisyydestä kertoviin piirteisiin on saanut kokeellista vahvistusta lukuisista yhteisöistä ympäri maailmaa. Luontevin ja yksinkertaisin selitys ihmiskoiraan mieltymykselle on luonnonvalinta.

Entä naaraan mieltymykset? Ensinnäkin Hoffman toteaa, että mitä suurempia investointeja paritteluun liittyy, sitä tiukemmat ovat valintakriteerit. Jos jokainen parittelu tuo riskin merkittävistä kustannuksista (esim. yhdeksän kuukauden raskaus), luonnonvalinta suosii valikoivuutta. Hoffman päättelee, että naaras, joka paritteli vain sitoutuneen ja vauraan koiraan kanssa, pystyi tuottamaan enemmän ja menestyneempiä geeniperillisiä kuin naaras, jonka kriteerit olivat näissä suhteissa löyhempiä.

Näkemyksen mukaan luonnonvalinta kykeni tällä tavoin ohjaamaan naaraiden mieltymyksiä kohti resurssi- ja statuskoiraita. Hypoteesi on saanut empiiristä vahvistusta käytännössä kaikista kulttuureista, joissa asiaa on tutkittu. Lisäksi mieltymys voimistuu niissä naaraissa, joilla itselläänkin on resursseja. Hoffmanin mukaan tämä tarkoittaa, että mieltymys ei ole sivutuote sukupuolten taloudellisesta epätasa-arvosta. (Toki naaraidenkin valikoivuudessa kyse on usein toinen toisensa poissulkevista vaihtoehdoista. Naaras saattaa esimerkiksi joutua päättämään, valitako varakas liehakoija vai varaton koti-isätyyppi.)

Hoffman haluaa lukuisilla parinvalintaesimerkeillään korostaa, että ihmismieli – ja minkä tahansa eläimen mieli – kehittyi ratkomaan eloonjäämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Luonnonvalinta on seulonut esiin tai karsinut pois eliöiden psykologisia ominaisuuksia, vaikkapa aistien toimintaa, kauneusmieltymyksiä tai päässälaskukykyä, vain ja ainoastaan sillä perusteella, miten ominaisuus on vaikuttanut geenien siirtymiseen seuraavaan sukupolveen – eikä seulontaprosessin mikään vaihe edellyttänyt objektiivisen totuuden näkemistä. (Luonnonvalinnalla on myös ollut käytettävissään vain tietynlaista yksilöllistä vaihtelua. Esimerkiksi silmiä muovatessaan valinta ei olisi voinut suosia mikroskooppimaista lähinäköä tai teleskooppimaista kaukonäköä, vaikka tällaisista ”yliaisteista” olisi ollut miten suurta lisääntymisetua.)

Aistit ja aivot kehittyivät siis käsittelemään kelpoisuussignaaleja, eivät kertomaan todellisuudesta. Luontoäidille riitti, että katsojan silmästä löytyy kauneus, totuudesta ei niin väliä. Ihmislaji on esimerkiksi sopeutunut elämään itsensä kokoluokkaa olevassa ”välimaailmassa”, jossa ei ymmärretä tähtisumujen mittaamattomuutta eikä molekyylien minimaalisuutta.

Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että lasillinen vettä sekoittuu tasaisesti maailman valtameriin. Jos sitten otamme merestä uuden vesilasillisen mistä päin maailmaa tahansa ja miltä syvyydeltä tahansa, saamme silti täsmälleen samoja vesimolekyylejä lasiin kuin alkuperäisessä lasissa oli. Tämä epäintuitiivinen seikka johtuu yksinkertaisesti siitä, että lasillisessa vettä on enemmän molekyylejä kuin maailman merissä on lasillisia vettä.

Ilman tiedettä me välimaan vangit emme pääsisi käsiksi tällaiseen epäintuitiivisuuteen. Joidenkin kovan linjan luonnontieteilijöiden mielestä on jopa perusteltua sanoa, että jos se ei ole epäintuitiivista, se ei ole tiedettä. Toisaalta epäintuitiivisuuteen ei tarvita kemiaa tai kosmologiaa; arkipäivän ilmiöt riittävät. Jos esimerkiksi samaan aikaan tiputat luodin ja ammut aseella toisen luodin vaakatasossa, luodit osuvat maahankin samaan aikaan. Tai jos satakiloinen rautakuula ja parin gramman pehmoinen untuva tiputetaan samalta korkeudelta samaan aikaan tyhjiössä, ne myös osuvat lattiaan yhtä aikaa.

Kirjan loppupuolella Hoffman vie näkemyksen kelpoisuussignaaleihin kehittyneestä mielestä niin pitkälle kuin mahdollista, saaden sen kuulostamaan esoteerisuudelta, jopa provokatiivisuudelta. Hoffman esimerkiksi väittää, ettei hän usko aurinkoa olleen ennen kuin sitä havainnoimaan kehittyi olentoja. Tällaista väitettä on tietysti mahdoton todistaa tai kumota. Ja siksi moni pitää väitettä epätieteellisenä. Tavallaan Hoffmanin näkemys on kuitenkin yhtä lailla perusteltu ja kiinnostava – eli ei juuri lainkaan kiinnostava meille välimaan asukeille – kuin väite, että aurinko on/oli olemassa katsojista riippumatta. Sitäkään väitettä ei voida todistaa suuntaan tai toiseen. Näin Hoffman:

Rakastan kissaani ja nautin autostani. Mutta en usko, että ne ovat olemassa, jos niistä ei tehdä havaintoja. Jotakin on olemassa. Mitä tahansa se jokin onkin, se sytyttää aistini saamaan koodatun viestin kelpoisuudesta kissojen, autojen ja burgereiden kielimaailmassa, käyttöjärjestelmän puhetapana.

Hoffman jatkaa tietoisuudesta ja korostaa siinäkin havaintojen vajavaisuutta:

Mikään tietoinen olento ei kykene kuvaamaan itseään täydellisesti. Sen pelkkä yrittäminen lisää olennon kokemuksia, mikä taas kasvattaa olennon tekemien päätösten mutkikkuutta näiden uusien kokemusten valossa, mikä taas edellyttää uusia kokemuksia, joiden tulisi tavoittaa nämä mutkikkaammat päätökset, alati jatkuen epätäydellisyyden säälimättömänä silmukkana. Tietoisen olennon tulee siksi pysyä, ainakin osittain, tietoisuutensa ulkopuolella.

Yksikään olento ei siis voi kokea täydellisesti ja totuudenmukaisesti edes itseään, olipa olennon kokemusrepertuaari miten laaja tahansa. Hoffman vitsailee, että tämä on seikka, joka takaa psykoterapeuteille turvatun tulonlähteen. Toki Hoffman silti pitää uskomusta tietoisesta minuudesta hyödyllisenä: ”Jos sinulla on kokemuksia teoistasi ja niiden seurauksista, kykenet oppimaan.” Lisäisin tähän, että jos olento kykenee oppimaan, se voi myös saada aavistuksen todellisuudesta, vähintäänkin sosiaalisen todellisuuden evoluutiohistoriallisesta taustasta. Ainakin tälle välimaan kulkijalle se on jo paljon.
 
ALAVIITE
 
[1] Naaraan hedelmällisin ikä – eli ikä, jossa munasolu helpoiten hedelmöittyy ja jossa sikiönkehitys on riskittömintä –, saattoi lajimme evoluutioympäristössä osua hieman myöhemmäksi kuin ikä, jossa naaraan lisääntymispotentiaali – eli elinaikana tuotettujen jälkeläisten maksimimäärä – on suurin. Hedelmällisyys saattoi olla suurimmillaan vaikkapa 21-vuotiaana mutta lisääntymispotentiaali jo 16-vuotiaana. Niinpä mikäli luonnonvalinta on ohjannut koiraiden mieltymyksiä kohti suurinta lisääntymispotentiaalia, koiraan silmissä ihmisnaaras saattaa olla seksuaalisesti haluttavimmillaan hedelmällisintä ikäänsä hieman nuorempana.

(Ks. aiempi kirjoitukseni ikäeroista täältä.)

Yksiavioisuus on luonnonmukaista – ja demokraattista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Vapaa Ajattelija 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta. Kirjallisuusviitteissä mainittu Heikki Sarmajan perhekirja (ilmestyy syksyllä 2020 Terra Cognitalta) on ylittämätön analyysi perhetunteiden evoluutiosta. Uskallan suositella myös esikoistani, Rakkauden evoluutiota.

                             * * *

Aslak Allinniemi kirjoittaa Vapaa Ajattelija 1/2020 -lehdessä: ”Biologian kannalta yksiavioisuus on luonnonvastainen käytäntö. Geneettisen monimuotoisuuden sekä yksilön geenien säilymisen kannalta on parempi, mitä useamman kumppanin kanssa kullakin on jälkeläisiä.”

Yksinäinen gibboni
on luonnossa
harvinainen näky.

Allinniemi on siinä suhteessa oikeassa, että luonnonvalinta mittaa geenien säilymistä, siis kopioitumista seuraavalle sukupolvelle. Lausunto on kuitenkin erheellinen siinä, että yksiavioisuus väistämättä olisi moniavioisuutta tehottomampi, saati jotenkin luonnonvastainen, tapa geeneille kopioitua. Monella eliöryhmällä – hyönteisistä lintuihin ja nisäkkäisiin – yksiavioisuus on esimerkiksi yhteydessä sisarusten auttamiseen, ja sisarusten auttaminen edistää yksilön omienkin geenien leviämistä.

Ihmisen lisäksi kädellisistä gibbonit muodostavat pitkiä, usein elinikäisiä parisuhteita. Nekin siis sitoutuvat kumppaniinsa, vahtivat tätä mustasukkaisesti ja kiintyvät yhteisiin jälkeläisiin. Tämä on gibbonivanhempien tapa edistää geeniensä leviämistä.

Ihmisen ja gibbonin taipumus muodostaa parisiteitä on toki monessa mielessä poikkeuksellista. Valtaosa nisäkäskoiraista on nimittäin sitoutumiskammoisia häntäheikkejä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee koti-isistä luonnottomia, aivan kuten pystyasento ja karvattomuus eivät ole luonnottomia. [1]

Miksi parisidos on sitten kehittynyt? Syyt ovat moninaisia. Ihmislajin kohdalla yksi syy on luultavimmin poikasten vuosikausia kestävä hoivantarve: pienokaisemme menestyvät paremmin, jos ne saavat apua ja suojaa myös isältä ja isän suvulta. Toinen syy on luultavasti se, että lajimme muinaisuudessa lähes kaikki hedelmälliset naaraat olivat jo parisuhteessa. He siis olivat puolisonsa ja tämän suvun vahtimia.

Parisuhdekirjallisuutta. Parisiteen evoluutio
on luultavasti saanut alkunsa kumppanin
vahtimisesta eikä koiraan antamasta
hoivasta. Yksiavioisuutta harjoittava
koiras noudattaakin teoriassa samaa

strategiaa kuin haaremiaan vartioiva
koiras; naaraiden määrä vain on eri.

Esi-isillämme ei toisin sanoen ollut tilaisuutta harrastaa sellaista lisääntymisstrategiaa, jossa he tarkoituksellisesti pysyivät sinkkuina, tavoitteenaan vain paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Koiraalle tehokas lisääntymisstrategia oli hankkia vaimo (ja mahdollisuuksien mukaan toinen) sekä käyttää tilaisuudet hyväksi muiden koiraiden vaimojen kanssa silloin, kun riskit ovat riittävän pieniä.

Keskimäärin koiraat onnistuivatkin puolisoidensa vahtimisessa. Muutoin miehille ei olisi kehittynyt nykyisenlaisia, nisäkkäille epätyypillisiä perhetunteita. Toisin sanoen varhaiset esi-isämme olivat riittävässä määrin varmoja isyydestään, jotta heille pystyi kehittymään sitoutumis- ja hoivataipumuksia.

Ihmislajin parinvalintakäyttäytyminen on tällä tavoin kehittynyt suhteellisen yksiavioisessa ympäristössä, vaikkakaan ei yksiavioisuutta silmällä pitäen.

Lähimmillä sukulaisillamme tilanne on toinen: simpanssikoiraalla on vain kalpea aavistus siitä, kuka on laumaan syntyneen vauvan siittäjä. Naaras kun on suurella todennäköisyydellä paritellut muidenkin koiraiden kanssa. Siksi simpanssi-isät ovat riitaisia ja perhe-elämää karttelevia liehakoijia vailla mainittavia hoiva- ja sitoutumistaipumuksia.

Yksiavioisuus tukee demokratiaa

Kirjoituksensa lopussa Allinniemi esittää, että valtion ei tarvitsisi olla niin kiinnostunut ihmisten tavoista muodostaa suhteitaan. Olen tästä samaa mieltä – siitä huolimatta, että yksivaimoisuuden instituutio näyttää olevan vahvassa syy-yhteydessä yhteiskunnan vaurauteen ja demokraattisuuteen.

Yksivaimoisuus on ikään kuin lisääntymismahdollisuuksien tasajakoa. Sellainen tuo nuorille miehille voimakkaamman intressin osallistua yhteiskunnan rauhanomaiseen rakentamiseen ja uhrautuvaan taisteluun vihollisia vastaan.

Nuorilla miehillä ei toisin sanoen ole yhtä vahvaa motiivia puolustaa ja rakentaa yhteisöjään, jos vaimoehdokkaat tuppaavat päätymään muutamalle mahtimiehelle. Tutkimusten mukaan suuri määrä avioliittomarkkinoilta syrjäytyneitä nuorukaisia lisääkin väkivallan ja rikollisuuden määrää.

Kansojen kohtaloita vertailemalla voidaan myös päätellä, että nuorten miesten heikot mahdollisuudet perheenmuodostamiseen synnyttävät tarpeen voimakkaalle johtajalle ja/tai vaikutusvaltaiselle uskonnolle ja papistolle. Sellaisessa ympäristössä naistenkin asema on heikompi.

Moniavioisuus, jota Lutherkin katsoi suopein silmin, on siis synnyttänyt enemmän autoritaarisia teokratioita kuin itseilmaisua ja ajatuksenvapautta suosivia vauraita demokratioita.

Alaviite:

[1] Yleisimpiä tiiviit parisiteet ovat linnuilla. Tämä ei tarkoita, että moniavioiset siivekkäät olisivat luonnonvastaisia. Esimerkiksi soidinta käyvillä lajeilla koiras tyypillisesti tarjoaa naaraalle ainoastaan silmänruokaa – sulkakoristeita ja taistelunäytöksiä – sekä tietysti lirauksen siittiöitään. Ja kunnon elostelijan tavoin koiras kelpuuttaa parittelukumppanikseen kenet tahansa naaraan, toisinaan jopa eri lajin edustajan.

Kirjallisuutta:

Davies, N. & Gardner, A. (2018): Monogamy promotes altruistic sterility in insect societies. R. Soc. Open sci. 5:172190.

Sarmaja, Heikki (2020): Perheen synty. Terra Cognita. Helsinki. (Ilmestyy syksyllä 2020.)

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                            * * *

PS.

Parisuhteen evoluutio on monimutkainen vyyhti. Jos esimerkiksi koiraiden välinen kilpailu naaraista on kovaa, jälkeläisiin paljon investoiva koiras ottaa riskin kilpailukykynsä alenemisesta ja täten naaraan/naaraiden menettämisestä. Tällaisessa tilanteessa luonnonvalinta saattaa suosia koiraita, jotka tarjoavat vähemmän jälkeläishoivaa. Näin käy myös, jos rinnakkaissuhteesta koituu koiraalle merkittäviä kelpoisuusetuja, eli jos naaras kykenee hoitamaan jälkeläisiä yksinkin. Ekologisilla olosuhteilla (lähinnä resurssien puolustettavuudella, ympäristön patogeenien määrällä, ravinnon saatavuudella ja suojan tarpeella) onkin ratkaiseva merkitys parisiteen evoluutiolle.

Voimat, jotka nykyään ylläpitävät jonkin lajin parisidoskäyttäytymistä, eivät kuitenkaan välttämättä ole samoja kuin voimat, jotka laittoivat parisidoskäyttäytymisen alulle. Kumppanin vartioiminen on esimerkiksi eri asia kuin resurssien – vaikkapa reviirin tai ruoka-apajan – vartioiminen. Joillakin parisiteitä muodostavilla linnuilla naaras karkottaakin vain reviirille tulevat toiset naaraat (eli naaras vartioi vain kumppaniaan eikä ravintolähdettä) koiraan taas hyökätessä vain reviirille tulevien toisten koiraiden kimppuun. Kyse on jatkuvasta tasapainoilusta sen seikan kanssa, että se, mikä on eduksi toisen sukupuolen geeneille, saattaa haitata toisen geenejä (ks. kirjoitukseni siitä, mitä on sukupuolten välinen taistelu).

On toki lajeja, joilla naaras hedelmöityy todennäköisemmin ja saa enemmän jälkeläisiä, mikäli se parittelee useamman koiraan kanssa (vaikka siittiömäärä olisi sama). Ihminenkin saattaa olla tällainen laji. Tästä ei kuitenkaan vielä voida päätellä, että ihmisnaaraan paritteluhalut olisivat samanlaisia kuin koiraalla tai että ihmisnaaraalla olisi kumppanimäärän kasvattamiseen kehittyneitä psykologisia sopeutumia.

(Terminologiasta kannattaa huomata tieteenalojen erot: antropologiassa yksiavioisuudella tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia avioliittosäädöksiä eikä todella tapahtuneita paritteluita tai parittelupyrkimyksiä, kuten biologisessa tarkastelussa tehdään.)

Missä kuljimme kerran - huomioita unohtuneista sukupuolieroista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

Missä kuljimme kerran – eli mitä jo ehdimme unohtaa sukupuolieroista?

On havaittu, että naiset arvostavat kumppaniehdokkaassa statusta ja varallisuutta enemmän kuin miehet. Havainto on tehty kymmenissä kulttuureissa ympäri maailmaa. Mikä selittää tätä eroa, luonnonvalinta vai sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät?

Ensinnäkin on ilmeistä, että kulttuuri vaikuttaa kyseisen sukupuolieron suuruuteen. Monissa yhteisöissä naisilta esimerkiksi puuttuu taloudellinen itsemäärääminen. Tällaisissa olosuhteissa heillä luonnollisesti on miehiä voimakkaampi motiivi etsiä puolisoa, jolla on statusta tai varallisuutta.

Sosiaaliskulttuuriset tekijät eivät kuitenkaan ole koko selitys. Kyseinen sukupuoliero nimittäin löytyy tasa-arvoisimmistakin yhteisöistä. Lisäksi varakkaimmatkin naiset mieltyvät miehen statukseen tai vaurauteen. Köyhät miehet taas eivät arvosta kumppanin varakkuutta muita miehiä enempää. [1]

Sosiaaliskulttuuriset tekijät voisivat periaatteessa selittää näitäkin havaintoja. Esimerkiksi varakkaiden naisten statusmieltymys voisi johtua vaikkapa naisten halusta ylläpitää korkeaa elintasoaan. [2] Ja ehkä sosiaaliset tavat ylipäätään muuttuvat hitaasti. Asenteet saattavat siis vain toistaa historiallista sukupuolijaottelua.

Juuri tämä on sosiaaliskulttuuristen selitysten ongelma: ne edellyttävä lisäselityksiä, jotka edellyttävät uusia selityksiä. Miksi esimerkiksi jotkin kulttuuriset tavat muuttuvat jo muutamassa vuodessa mutta juuri parinvalintamieltymykset olisivat jähmettyneet menneisyyteen?

Tämä mutkikkaiden ja yleensä testaamattomien lisäselitysten kasaantuminen on hyvä syy kääntyä biologian puoleen. Se tarjoaa yksinkertaisempia ja teoriapohjaltaan vankempia selityksiä – ja selityksen hylkääminen vain sen yksinkertaisuuden vuoksi ei tietenkään ole perusteltua, päinvastoin. [3]

Biologian selitys on kaksiosainen: ihmisnaaraille on ensinnäkin kehittynyt taito arvioida kumppaniehdokasta sen mukaan, kykeneekö tämä hankkimaan ja ylläpitämään perhehoivan edellyttämiä resursseja. Tällainen arvioiminen ei vaadi paljon. Siihen kykenevät lintu- ja kalanaaraatkin. 

Toiseksi ihmisnaaraille on kehittynyt mieltymys koiraan kykyihin. Näkemyksen mukaan emme ole sellaisten esiäitien jälkeläisiä, jotka parittelivat umpimähkäisesti ilman kumppanin statusta koskevia kriteereitä. Tämä on järkeenkäypä oletus: raskaus- ja imetysaika edellyttävät ihmisnaaraalta valtavasti ylimääräisiä resursseja. Vastasyntynyt ihmispoikanen on myös täysin avuton ja tarvitsee vuosien ajan turvaa ja huolehtimista. Lisäksi evoluutioympäristö oli huomattavasti nyky-ympäristöämme vihamielisempi.

Biologiasta ja evoluutiosta johdettavat selitykset vaativat toki nekin tarkennuksia. Jotta luonnonvalinta olisi voinut suosia naaraan mieltymystä statuskoiraaseen, mieltymyksen on täytynyt parantaa naaraan lisääntymismenestystä. Koiraan statuksen on siis täytynyt olla luotettava signaali jostakin. Ehkä se kertoi paremmasta perhehoivasta, koiraan paremmasta terveydestä, periytyvistä suotuisista geeneistä tai muista vastaavista seikoista. Olipa vaikutus mikä hyvänsä, ajatus statusmieltymyksen evolutiivisesta alkuperästä saa tukea sekä lajien että kulttuurien välisestä vertailusta. Tämä on syy suhtautua selitykseen vakavasti.

Kelpaisiko seksi?

Edellä mainitun sukupuolieron biologinen selitys kiistetään usein sillä perusteella, että joissakin kulttuureissa ero on kaventunut ja miehen statuksen merkitys on pienentynyt. Eräs toinen sukupuoliero kuitenkin pitää pintansa paljon voimakkaammin: suhtautuminen satunnaiseen seksiin. Tämän sukupuolieron kohdalla biologian merkitystä on vaikeampi kiistää.

Psykologi Steve Stewart-Williams kirjoittaa sellaisista poikkeuksellisen kauniista yksilöistä, joilla on muita enemmän valinnanvaraa pariutumismarkkinoilla:

Näiden ärsyttävien yksilöiden ei yleensä tarvitse tehdä myönnytyksiä vastakkaisen sukupuolen suhteen, ihan silkan haluttavuutensa takia. Heidän romanssihistoriansa myös tukee väitettä, että miehet ovat naisia kiinnostuneempia satunnaisista seksisuhteista. Moni tutkimus on osoittanut, että komeimmilla miehillä on todennäköisemmin suurempi joukko seksikumppaneita. Kauniilla naisilla sen sijaan ei ole. Tämä ei johdu siitä, että heille olisi hankala houkutella kumppaneita; se johtuu siitä, että he useammin valitsevat harvempia kumppaneita ja pidempikestoisia suhteita.

Poikkeuksia tietysti on – komeita sitoutujamiehiä ja kauniita promiskuiteettinaisia – mutta ilmiö on silti todellinen. 

Vastaavia päätelmiä voidaan tehdä pornon ja romanttisten komedioiden kulutuksesta:

Moni mies keskeyttää säännöllisen pornonkulutuksensa romanttista komediaa katsellakseen, vaikka kumppani ei häntä siihen edes painostaisi. Ja moni romanttisista komedioista pitävä nainen nauttii satunnaisista pornohetkistä. Erot pornon ja romanttisten komedioiden kulutuksessa eivät kuitenkaan ole mitättömiä: ne kertovat naisten ja miesten seksuaalisuuksien eroista.

Erot näkyvät myös prostituutiossa. Miksi esimerkiksi ammattimaisia miesprostituoituja, joilla on naisasiakkaita, on vähemmän kuin ammattimaisia naisprostituoituja, joilla on miesasiakkaita? Kärjistettynä kyse on vain kysynnästä ja tarjonnasta: seksiä haluavia miehiä on enemmän kuin seksiä haluavia naisia. Toisin sanoen miesamatöörien suuri joukko heikentää ammattimaisten miesprostituoitujen markkina-asemia. [4]

Tutkimustulokset ovat yksiselitteisiä: tasa-arvoisimmissakin kulttuureissa miehet ovat naisia valmiimpia satunnaisiin seksisuhteisiin. Ilmiön evolutiivinen selitys on luultavimmin se, että mies ei voi tulla raskaaksi (mutta kykenee periaatteessa helposti saattamaan naisen raskaaksi). Siksi miehelle ei kehittynyt yhtä voimakasta halua syynätä parittelukumppanin sitoutumishaluja tai muita ominaisuuksia.

Evoluution merkitystä seksiasenteisiin vähätellään usein sillä, että taloudellinen itsemäärääminen, ehkäisypillerit ja muut kulttuuriset muutokset tekivät satunnaisesta seksistä yleisempää ja hyväksytympää myös naisten parissa. On totta, että kulttuurin vaikutus käyttäytymiseen on tässäkin tapauksessa todellinen ja merkittävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sukupuolierot johtuisivat ainoastaan kulttuurista. Se tarkoittaa vain, että erojen suuruus ei johdu yksinomaan evoluutiosta.

Jos siis haluamme ymmärtää miesten ja naisten käyttäytymistä, meidän on edelleen huomioitava ei ainoastaan kulttuuriympäristö vaan myös evolutiivisesti kehittyneet sukupuolierot. Kulttuurinen muutos ei mitätöi evoluution merkitystä sukupuolieroille.

Sukupuoliero suhtautumisessa seksiin näkyy myös homoseksuaaleilla. Lesbojen ei esimerkiksi tarvitse pelätä raskaaksi tulemista tai fyysisesti paljon voimakkaampaa kumppania. Jos nämä seikat olisivat ratkaisevia tekijöitä estämään naisia hyppäämästä sänkyyn jokaisen viehättävän ehdokkaan kanssa, lesboilla olettaisi olevan enemmän seksikumppaneita kuin heteronaisilla. Lesboilla kumppaneita on kuitenkin keskimäärin vähemmän. Tutkimusten mukaan homomiehillä sen sijaan on enemmän seksisuhteita. [1] Homomiesten promiskuiteettisia taipumuksia kuvaa vitsi, jonka homot yleensä ymmärtävät mutta joka aukenee harvemmalle heterolle: 

– Mitä homot tekevät toisilla treffeillä?

– Millä ihmeen toisilla treffeillä?

Usein väitetään, että yhteiskunnassa vallitseva kaksoisstandardi selittäisi sukupuolten erilaista käyttäytymistä: ”Naista, jolla on paljon kumppaneita, haukutaan hutsuksi, kun taas miehelle ei ole vastaavia halventavia nimityksiä.” Kulttuurinen kaksoisstandarditeoria on suosittu, mutta sen tueksi ei ole kunnollista näyttöä. Ensinnäkin elosteleville häntäheikeille on monia halventavia nimityksiä. Toiseksi sukupuoliero suhtautumisessa satunnaiseen seksiin on säilynyt siitä huolimatta, että moni vaikutusvaltainen taho on eroa pyrkinyt hävittämään. Puolisot, erilaiset kulttuuriset instituutiot, lainsäädäntö, kaikenlaiset moralistikonservatiivit ja usein omat vanhemmatkin pyrkivät istuttamaan nuorukaisiin yksiavioisuuden kunnioittamista. Tämä ei ole hävittänyt sukupuolieroa suhtautumisessa satunnaiseen seksiin. Pikemminkin on niin, että kulttuuriset instituutiot ovat reagoineet biologiseen eroon. (Kaksoisstandardeja luonnollisesti on olemassa, mutta nekin saattavat selittyä evoluutiolla: vanhemmilla on esimerkiksi geneettinen intressi teroittaa pidättyvämpää käyttäytymistä tyttärelleen kuin pojalleen. [1, 6])

Jos siis haluat selittää seksiasenteissa tavattuja eroja ainoastaan kasvatuksella ja muilla ympäristötekijöillä, sinun on vastattava kahteen kysymykseen: 1) miksi luonnonvalinta olisi ihmisen kohdalla hävittänyt muille nisäkkäille tyypillisen sukupuolieron seksiasenteissa ja 2) miksi kulttuuri tämän jälkeen loisi täsmälleen samankaltaiset erot kaikkiin ihmiskulttuureihin. Kuten todettua, kulttuuriset voimat vaikuttavat siihen, missä määrin naiset ja miehet haluavat satunnaista seksiä. Mutta ajatus, että kulttuuri kehittäisi tähän liittyvät sukupuolierot tyhjästä, on ristiriidassa sekä antropologisen todistusaineiston kanssa että sen kanssa, mitä tiedämme muista lajeista ja evoluution toiminnasta.

Nuori ja kaunis?

Entä väite, että miesten ja naisten erilaiset mieltymykset eivät voi olla evolutiivisesti kehittyneitä, koska niin moni mieltymys laskee yksilön kelpoisuutta? Esimerkkinä tällaisesta epäadaptiivisesta mieltymyksestä käytetään usein sitä, että moni mies kiinnostuu vanhemmista naisista, eikä vain neitosista hedelmällisen uransa alussa. Pornoteollisuudessa on esimerkiksi kokonainen kategoria tätä varten: milf (=mother I’d like to fuck). Voiko evoluutio muka selittää tämänkin ilmiön?

Ensinnäkin milf-kategoriassa esiintyvät naiset ovat yleensä varsin nuoria, jopa parikymppiset näyttelijät kelpaavat. Pornografinen materiaali, jossa on keski-ikäisiä tai sitä vanhempia naisia, ei taas ole lähellekään yhtä suosittua. Vanhemmastakin naisesta toki voi tulla seksisymboli, mutta se ei vielä kerro paljon. Se, että joku epätyypillisen viehättävä nainen on yhä viehättävä viisikymppisenä ei siis sulje pois sitä, että hedelmällisyytensä huipulla naiset ovat miesten mielestä haluttavimmillaan.

Evoluution näkökulmasta naisen ikä sellaisenaan ei edes ole olennaista. Sen sijaan olennaisia ovat ne ulkoiset piirteet, jotka lajimme muinaisuudessa kertoivat hedelmällisyydestä. Eli jos nainen lakkaisi vanhenemasta 23-vuotiaana, miehet haluaisivat häntä silloinkin, kun hän täyttää 93 vuotta. Suomalainen Edvard Westermarck totesi tähän liittyen jo 1930-luvulla, että sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää.

Katso alaviite [6] sukupuolieroista
kosmetiikankulutuksessa.

Armeliaassa nyky-ympäristössä naiset siis vanhenevat hitaammin. Lisäksi teknologia on tuonut tarjolle lukuisia nuoruussignaaleita jäljitteleviä vippaskonsteja [5, 6]. Moni vaihdevuodet ylittänyt nainen näyttääkin – tai saadaan helposti näyttämään – yhtä nuorekkaalta kuin hedelmällinen nainen näytti lajimme evoluutioympäristössä. 

Mediat ja kauneudenhoitobisnes toki pyrkivät hyväksikäyttämään miesten nuoruusmieltymyksiä; kukaan ei esimerkiksi mainosta ryppyjä lisääviä voiteita. Mutta olipa medioilla ja mainonnalla millainen vaikutus tahansa, nuoruuden yhteys naisen haluttavuuteen ei ole sattumaa. Ilmiön biologista selitystä tukee havainto, että homomiehet kiinnittävät huomiota ulkonäköön samalla tavoin kuin heteromiehet, ja lesbot samalla tavoin kuin heteronaiset. (Ks. aikaisempi artikkelini ikämieltymyksistä.)

Mistä johtuu väkivalta?

Väkivaltaisuudessa ja fyysisessä aggressiivisuudessa tavatut sukupuolierot ovat edellä mainittuja eroja silmiinpistävämpiä. Väkivaltaerojakin on silti koetettu selittää kulttuurilla: ”koska miehet ovat fyysisesti kookkaampia ja voimakkaampia, he ohjautuvat rooleihin, joissa tarvitaan aggressiivisuutta ja fyysistä voimaa”. Selityksen mukaan aggressioerot löytyvät kaikkialta siis siksi, että miehet vain sattuvat olemaan naisia voimakkaampia ja kookkaampia.

Selitys vaikuttaa loogiselta mutta herättää kysymyksiä. Miksi luonnonvalinta olisi tuottanut vain fyysiset sukupuolierot? Miksi luonnonvalinta teki miesten luista ja lihaksista vahvempia, mutta ei lainkaan kajonnut aivoihin? Kertoohan sukupuoliero lihaksistossa ja ruumiinkoossa nimenomaan siitä, että fyysisyyteen, aggressiivisuuteen ja väkivaltaan ohjaavat valintapaineet ovat olleet miehillä voimakkaampia. Toisin sanoen miksi luonnonvalinta olisi luonut väkivaltaan tarvittavat fyysiset välineet mutta jättänyt kehittämättä niitä ohjaavat mielenrakenteet? Stewart-Williamsin mielestä tämä olisi sama kuin luonto olisi antanut meille hampaat ja ruoansulatusjärjestelmän muttei halua syödä.

On myös havaittu, että poikien fyysistä aggressiivisuutta pyritään hillitsemään paljon voimakkaammin kuin tyttöjen aggressioita. Poikia siis rangaistaan useammin ja ankarammin. Saattaakin olla perusteltua sanoa, että kulttuuriset tavat kaventavat tätä sukupuolieroa, eivätkä suinkaan suurenna sitä. Lisäksi aggressiivisuusero näkyy vauvoilla ja taaperoilla jo kauan ennen kuin ne ymmärtävät olevansa poikia tai tyttöjä.

Suurimmillaan aggressioerot ovat teini-iässä. Myös tätä seikkaa olisi hankala selittää ympäristötekijöillä. Miksi kulttuuri siis kaikkialla maailmassa tekisi erosta suurimman juuri sukukypsyyden ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä? Ja miksi vastaava iästä riippuva sukupuoliero löytyy myös kädellisserkuiltamme? Entä miksi sukupuoliero väkivaltaisuudessa tasoittuu samaa tahtia testosteronitasojen tasoittuessa, myös muilla lajeilla? Tällaisiin kysymyksiin kulttuuriset teoriat eivät kykene vastaamaan.

Samoja kysymyksiä voidaan esittää hoivakäyttäytymisestä. Miksi luonto olisi antanut naisille fyysiset valmiudet imetykseen mutta unohtanut psykologiset hoivavalmiudet? Entä miksi sukupuoliero vauvojen hoivaamisessa näkyy myös tasa-arvoeetoksen Pohjoismaissa, jossa vauvojen pulloruokinta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Voidaan toki väittää, että tässäkin asenneilmasto vain muuttuu hitaasti. Selitys ei kuitenkaan huomioi sitä, että tytöt leikkivät enemmän hoivaleikkejä jo taaperoikäisinä, ja myös muilla kädellisillä.

Ajatus, että vanhemmat ovat ohjanneet tyttäriään hoivaamaan, ei siis vaikuta todennäköiseltä. Esimerkiksi tytöt, jotka altistuivat kohdussa poikkeuksellisen suurille testosteronimäärille, nujakoivat enemmän ja leikkivät vähemmän hoivaleikkejä. Miksi vanhemmat ohjaisivat hoivaleikkeihin vain sellaisia tyttäriään, jotka altistuivat tyypillisille hormoniannoksille?

Hiljaisuus on kultaa?

Edellä kuvattuja evolutiivisia selityksiä on pilkattu seksistisiksi, konservatiivisiksi ja deterministisiksi. Kyse on kuitenkin ilmiöille annetuista selityksistä. Ne eivät ole normatiivisia eli ne eivät ota kantaa siihen, miten ihmisten tulisi yhteiskuntansa rakentaa.

Se, millaisia evolutiivisesti kehittyneitä eroja sukupuolten välillä on, ei siis ole poliittinen kysymys tai kysymys tasa-arvosta. Sukupuolierojen tutkimisen mielekkyys on toki mahdollista kyseenalaistaa moraalisten seurausten perusteella, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. Tulosten oikeellisuuden kannalta myös se on yhdentekevää, innostuuko biologian tuloksista perinteisten perhearvojen puolustaja vai pride-aktivisti. 

Koituuko sukupuolierotutkimuksista sitten haittaa? Ja jos koituu, ovatko haitat niin suuria, että eroista kannattaa vaieta? Moni näyttää pelkäävän, että tutkimustulosten myötä seksistiset konservatiivit rohkaistuisivat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneimmatkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa sukupuolierot pystytään hyväksymään ilman seksistisiä haittavaikutuksia. Ehkä tutkimustulosten johdosta jompikumpi sukupuoli joutuu siis syrjinnän kohteeksi. Ehkä naisten tai miesten mahdollisuudet tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä vähenevät.

Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko koko totuuden tarkastelu sittenkään aina mielekästä. Samalla on keskusteltava siitä, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä. 

Sukupuolierojen tapauksessa tällaiset pohdinnat ovat turhanpäiväisiä. Ensinnäkin psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet varsin vähäisiä, useimmiten täysin olemattomia. Toiseksi sukupuolieroista on tiedetty jo biologian alkuajoista alkaen, ja silti yhteiskunnat ovat kehittyneet kohti tasa-arvoa. Se, että jokunen aktivisti on seksismin pelossaan ollut valmis mustamaalaamaan yhteiskunnallisesti niinkin vähäpätöisiä ihmisiä kuin sukupuolieroja tutkivia biologeja, kertoneekin lähinnä siitä, että taistelu tasa-arvon puolesta on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

On myös huomattava, että mitä enemmän sukupuolieroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia vaikutuksia pystytään muokkaamaan. Tai on ainakin vaikea kuvitella, että jokin muu kuin oikea tieto auttaisi paremmin paikkaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. Tutkimuksesta koituvat hyödyt voivat olla mittaamattomasti suuremmat kuin pelätyt haitat.

Jos siis haluat jonnekin, selvitä ensin missä olet. Selvitä, miksi ihmisellä on näin laaja ja ristiriitainen repertuaari haluja, mieltymyksiä ja emootioita. Siihen tarvitset evoluutioteoriaa. Jos kuitenkin olet päättänyt biologian unohtaa, kuten sosiaalitieteiden jotkin suuntaukset ovat kannustaneet tekemään, varaudu hapuiluun ja turhautumiseen. Varaudu siihen, että jossakin vaiheessa huomaat johtaneesi ihmisiä harhaan, ehkä jopa aiheuttaneesi turhaa kärsimystä.

KIRJALLISUUTTA

[1] Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmislajin parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

[2] Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood the Universe. Cambridge University Press.

[3] Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

[4] Tammisalo, O. (2019): Seksiturismi ja sukupuolierot. http://ihmisluonto.blogspot.com/2019/12/seksiturismi-ja-sukupuolierot.html

[5] Pinker, S. (1997): How the Mind Works. Norton. New York.

[6]: Tammisalo, O. (2016): Selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa. Kulutustutkimus 2/2016.

http://ihmisluonto.blogspot.com/2016/11/sukupuolierot-ja-kosmetiikan-kulutus.html

                                   * * *

PS. Lisäys 22.3.
Eräs lukija muistutti kiinalaisesta Na-kansasta (tai Mosuot), jolta "avioliitot ja isähoiva puuttuvat". Olen kirjoittanut kansasta aiemmin seuraavasti:

Avioliittojen lähes täydellisestä puuttumisesta huolimatta Na-kansan tavoissa oli monia universaaleja piirteitä: tunteellista sitoutumista, häveliäisyyttä, jopa elämänmittaisia parisuhteita, ulkonäön tärkeyttä ja kiinnostunutta juoruilua muiden seksisuhteista. Myös miehen varallisuuden ja hänen antamiensa lahjojen merkitys tuli usein ilmi (esim.: ”It is true that if a man has money, he will succeed in conquering a woman, no matter who she is”).

http://ihmisluonto.blogspot.com/2018/07/asiaa-avioliitosta.html

Ovatko blondinaiset suositumpia?

Useissa yhteiskunnissa karvoitus kuuluu olennaisesti sukupuoliseen viehätysvoimaan. 

Clellan Ford ja Frank Beach

Helsingin Sanomat otsikoi 20.4.2018: Naiset ovat blondeja paljon useammin kuin miehet (ks. kuva). Jutussa mainitut tutkijat hakevat selitystä parinvalinnasta, mutta myöntävät, että kyse on pitkälti spekulaatiosta. Pohdiskelin aihetta Rakkauden evoluutio -kirjassani. Lyhensin ja muokkasin tähän osia (viitteet teoksessa).

Monilla lajeilla pitkä ja kiiltävä karvoitus kertoo yksilön terveydentilasta. Terveyden kautta hyvinvoiva turkki saattaa olla merkki myös hedelmällisyydestä. Tämä pätee ihmiseenkin. (Kyse ei tietenkään tarvitse olla tietoisesta päättelystä, vaan siitä, että luonnonvalinta on kumppaniehdokkaan hedelmällisyyden kautta saattanut suosia tietynlaisia hiusmieltymyksiä.)

Onpa hiusten pituutta käytetty hedelmällisyyssignaalina tai ei, hiusten värin perusteella on ollut vaikeampi tehdä lisääntymiskykyä koskevia päätelmiä. Toki harmaat hiukset olivat naisilla melko luotettava merkki jo päättyneestä hedelmällisyydestä, mutta ei ole ilmeistä syytä olettaa, että ruskea- ja vaaleaveriköt olisivat hedelmällisyyksiltään niin erilaisia, että luonnonvalinta olisi suosinut blondeihin mieltyviä miehiä.

Euroopassa miesten mieltymys vaaleisiin kutreihin oli kuitenkin tunnettu ilmiö jo antiikissa ja keskiajalla. Ajatus, että ”herrat pitävät vaaleaveriköistä”, on edelleen levinnyt varsin laajalle. (Ilmaus on peräisin Anita Loosin Gentlemen Prefer Blondes -romaanista vuodelta 1926. Romaanin jatko-osan nimi oli But Gentlemen Marry Brunettes.) Mikä voisi olla miesten blondimieltymyksen biologinen selitys? Tässä esitetty spekulatiivinen vastaus liittyy naisen ikään. Lähtökohtana on se, että ihminen on pitkiä parisuhteita muodostava laji. Kumppanin nuoruus on miesten silmissä ollut haluttu piirre, sillä naisen hedelmällisyys laskee jyrkästi jo ennen keski-ikää. Toinen, yhtä tiedostamaton syy nuoruusmieltymykseen saattaa olla se, että nuori puoliso on todennäköisemmin elossa antamassa hoivaa lapselle ja lapsenlapsille vielä kymmenienkin vuosien päästä. Myös nuoren puolison äiti on todennäköisemmin tarjoamassa isoäidillistä hoivaa. Luonnonvalinnalla on siis ollut mahdollisuus suosia nuoruusmieltymyksiä montaa reittiä.

Naisen markkina-arvon kannalta on ongelmallista, että nuoruudesta kertovat piirteet, esimerkiksi sileä iho, täyteläiset huulet, kapea vyötärö ja pystyt rinnat, haihtuvat ankarissa olosuhteissa suhteellisen nopeasti. Tällaisiin rehellisiin mutta katoavaisiin ikä- ja hedelmällisyyssignaaleihin saattavat kuulua myös vaaleat hiukset.

Vaalea tukka on tavallista eurooppalaisilla lapsilla, mutta se tummuu yleensä jo ennen murrosikää. Oletetaan, että jossain päin Pohjois-Eurooppaa tapahtui mutaatio, joka pidensi hiusten vaaleusaikaa aina aikuisuuteen asti, muttei kuitenkaan paljon yli parikymppiseksi. Tällöin jokainen blondeihin mieltynyt mies sai nuoren kumppanin, eli kumppanin, jolla oli paljon hedelmällisiä vuosia edessään. Tällaiset miehet olisivat siten jättäneet enemmän jälkeläisiä, ja mieltymys blondeihin olisi voinut sukupolvien kuluessa yleistyä ja levitä ympäri Eurooppaa.

Blondimieltymyksen geneettinen selitys vaikuttaa kuitenkin melko kaukaa haetulta. Moni seikka myös viittaa kulttuurin ja kasvuympäristön suureen merkitykseen. (Kulttuurin tuottaman mieltymyksen vaikutus olisi toki samansuuntainen kuin perinnöllisellä mieltymyksellä: geneettinen muutos populaatiossa.) Näiden kanssa kilpailevan hypoteesin mukaan yleismieltymystä ei edes ole, ja vaaleat hiukset ovat vain sivutuote vaaleasta ihosta, jonka tehtävä on edesauttaa D-vitamiinin tuotantoa.

Ehkä osavastaus löytyy siitä havainnosta, että Suomessa pikemmin tummaveriköt kuin blondit on nähty kohtalokkaina viettelijättärinä. Täältä Pohjolasta käsin renessanssin maalauksia hallinnut blondivillitys tuntuukin kummalliselta. Eteläeurooppalaisten miesten mahdollinen blondimieltymys saattaa toisin sanoen olla seurausta siitä, että ihmismielelle yllätyksellinen on aina jonkin verran esteettistä ja eksoottinen jossakin määrin eroottista. Eli liittyipä selitys naisen ikään tai ei, miehet ovat samanaikaisesti mieltyneet sekä nuoruudesta että jossakin määrin myös eksoottisuudesta kertoviin piirteisiin. Miehet ovat esimerkiksi keskimäärin naisia vaihtelunhaluisempia parittelukumppanin suhteen.

Toisaalta eksoottisuuden merkitys viehättävyydelle ei ainakaan hiusten osalta taida olla kovin suuri. On esimerkiksi havaittu, että ihmisyksilö pienessä määrin leimautuu vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman hiusten ja silmien väriin suosien niitä kumppanissaankin. (Eräässä tutkimuksessa ulkopuoliset arvioitsijat pystyivät pelkkien valokuvien perusteella yhdistämään vaimon ja tämän anopin paljon sattumaa useammin. Lisäksi vaimojen ja anoppien yhteensopivuus oli arvioitsijoiden mukaan suurempaa kuin vaimojen ja aviomiesten välillä. Tutkimuksissa kävi myös ilmi, että pariskunnan nainen ja mies yhdistettiin yksittäisten valokuvien perusteella toisiinsa yhtä usein kuin silloin, kun arvioitsijat luulivat etsivänsä kuvista veli–sisko–pareja.) Yleisesti ottaen hiusten merkitys parinvalinnalle ja seksuaaliselle kiihottumiselle lienee joka tapauksessa vähäisempää kuin mainosten ja naistenlehtien perusteella voitaisiin päätellä. Ehkä hiusten laittamisen/värjäämisen pääfunktio on luoda miehen kiinnostusta riittävästi nostattava alkureaktio.