Huomioita sukupuolidysforian lääkitsemisestä

Puheenvuoroni Skeptikko 4/2023 -lehdestä.

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

 

Lääkärilehti 6/2020

 
 

Puoskarin harrastama kuunteleva empatia tuo monelle lohtua. Se voi jopa lievittää oireita. Nämä uskomushoitojen myönteiset puolet eivät ole estäneet Skepsis ry:tä hoitoja syynäämästä ja kritisoimasta. Kritiikkiä on harjoitettu yhdistyksen perustamisesta lähtien, kenties eritoten nykyisen puheenjohtajan kausina.

Uskomushoitoja on tietysti moitittu hyvästä syystä. Usein oireiden lievitys perustuu lähes mihin tahansa muuhun kuin hoidon taustateoriaan. Ja Skepsis on luonnollisesti ollut kiinnostunut totuudesta; siitä, voivatko kristallien värähtelyt ja kongien kumahtelut parantaa vai eivät.

Uskomushoitokritiikkiä on motivoinut myös se, että toisinaan ”vaihtoehtoiset hoitomuodot” saavat ihmisen hylkäämään hoidot, jotka todistetusti toimivat. Joku saattaa modernien syöpähoitojen sijasta päätyä vaikkapa eksoottisiin yrttivalmisteisiin. Kritiikkiä on motivoinut myös potilaiden köyhtyminen; hoitojen hintavuus mainitaan usein esimerkiksi Huuhaa-palkintojen perusteissa.

Edellisessä Skeptikko -lehdessä kaikki kääntyi nurinpäin. Puheenjohtaja Otto Mäkelä ja hallituksen jäsen Irma Hirsjärvi pahoittelevat, että Skepsis antoi palstatilaa ja puheenvuoron näkemyksille, jotka ovat kriittisiä lasten lääkkeellisiä transhoitoja kohtaan. Joitakin menetelmiä ei siis saisikaan kritisoida.

Mäkelä ja Hirsjärvi antavat myös ymmärtää, että puheenvuoron antaminen olisi ollut ideologinen päätös. Mäkelä jopa vihjailee, että Skeptikossa muka näkynyt oikeistokonservatismi olisi syy, miksei lehdessä ole ”tutkijoiden kunnollisia tiedejuttuja”. Hirsjärvi vilauttaa natsikorttiakin.

Huomionarvoista on, että Mäkelä ja Hirsjärvi eivät osoita vääriksi luennolla tai lehdessä esitettyjä väitteitä. Mäkelä sen sijaan argumentoi, että väärät ihmiset ovat lainanneet Skepsiksen tilaisuudessa vieraillutta esitelmöijää: ”Miksi luennoitsijaksi päätyi tutkija, jonka käsityksiä on siteerattu USA:n kristillis-oikeistolaisessa transvastaisessa liikkeessä?” 

Ville Aarnikko hallituskollegoineen vastaa tähän ytimekkäästi:

Vastustamme ideaa siitä, että jotain henkilöä ei voisi kutsua luennoimaan, jos hänen normaalin tieteellisen keskustelun piiriin kuuluvia asiantuntijalausuntojaan käytetään muissa yhteyksissä virheellisesti tai erilaisten poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Oleellista on henkilön esittämään sanoman sisältö, ei se kuka muu niitä käyttää ja missä tarkoitusperissä.

Mikäli Mäkelä tai Hirsjärvi ovat viimeisestä virkkeestä eri mieltä, tämä olisi otollinen tilaisuus jättää eroanomus. Henkilö, joka edistää politisoimisen ja vaientamisen kulttuuria, ei ole sovelias Skepsiksen hallitukseen.

Hirsjärvi esittää myös vahvan ja perustelemattoman syytöksen, että ”Skepsis heikensi tapahtumallaan suoraan transihmisten elämää” ja että ”törkyviestittely kiihtyy aina uudelleen tällaisen transhoitojen vastaisen esiintulon jälkeen”. Toivon väitteisiin tarkennusta.

Kuinka monen transihmisen elämä vaikeutui luentotilaisuuden takia ja miten? Ja millaisia ovat Hirsjärven mainitsemat törkyviestit? Ovatko ne terveyspoliittista mielipiteenvaihtoa vai syrjintään yllyttämistä ja kunnian loukkaamista? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, kuinka paljon viestittely lisääntyi ja kauanko sitä kesti? Missä viestittely tapahtui? Rikottiinko siinä lakia ja jos rikottiin, tehtiinkö siitä poliisiasia? Entä miten Hirsjärvi sulkisi pois mahdollisuuden, että hänen väitteensä viestien runsaudesta ja törkyisyydestä on vain falski yritys hiljentää kriittisiä puheenvuoroja?

Entä sitten itse asia, lääkekäsittelyn soveltuvuus sukupuoliristiriitaa kokeville lapsille? Kyse on luonnollisesti aivan muusta kuin alussa mainituista uskomushoidoista. Nämä lääkkeet toimivat. Lääkkeitä myös perustellaan syillä, joita on helppo kannattaa: murrosiän hormonaalinen viivästyttäminen tuo lapselle lisäaikaa identiteettinsä pohtimiseen.

Seuraavat seikat puhuvat kuitenkin varovaisuuden puolesta:

- Puberteettia estävillä lääkkeillä on haitallisia sivuvaikutuksia: kasvun tyrehtymistä, sydänongelmia, sterilisoitumista ja luuston heikentymistä.

- Monet lääkkeiden (sivu)vaikutuksista ovat pysyviä.

- Lääkehoidon aloittaminen synnyttää tarpeen uusille hoidoille.

- Osa lääkkeitä saaneista katuu kuurien aloittamista. Suuri osa näyttää toki olevan tyytyväinen vastaanottamiinsa toimenpiteisiin, mutta moni saattaa myös liioitella tyytyväisyyttään. Harva haluaa vaikuttaa onnettomalta saatuaan sitä, mitä pyysi.

- Puberteetin jälkeen monesta trans-identifioituvasta nuoresta tulee kehoonsa tyytyväinen aikuinen ilman lääkehoitoakin. Sukupuolikokemus voi muuttua iän myötä.

- Moni trans-identifioituva nuori kärsii mielenterveyden ongelmista tai kognitiivisista poikkeamista, esimerkiksi autismista.

- Osa trans-identifioitumisista näyttää selittyvän homoseksuaalisuudella, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu vastakkaisen sukupuolen identiteettiin.

- Kehon feminisoituminen ja sitä seuraavat muutokset ympäristön reaktioissa ovat monelle tytölle erityisen hankalia.

- Sosiaalinen paine ja muotivirtaukset ovat merkittäviä nuorten identifikaatioon vaikuttavia tekijöitä.

Myöhemmät tutkimukset saattavat osoittaa tämänkaltaiset lääkekäsittelyitä koskevat huolet liioitelluiksi. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että painostusryhmät ovat ajaneet lääkkeellisiä menetelmiä holtittomasti, ajattelematta lasten pitkän ajan hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa kriittiset puheenvuorot ovat tärkeitä.
 
Monelle trans-identifioituvalle lääkkeet ja toisinaan kirurgia ovat sopivin käytössä oleva tapa edetä. Edellä mainitut yhdeksän kohtaa ovat kuitenkin pätevä syy suhtautua skeptisesti alaikäisten lääkitsemiseen. Siitä pidättäytyminen olisi lääketieteen ”älä ainakaan aiheuta haittaa” -periaatteen mukaista.

 
   * * *

PS. Irma Hirsjärvi kertoo puheenvuorossaan hämmästelevänsä ”sukupuolten ja lisääntymisen monimuotoisuutta eläin- ja kasvimaailmassa” ja suosittelee ”jokaiselle siihen tutustumista”.
 
Tämä on ilahduttavaa. Myös minä suosittelen eläimiin, kasveihin ja niiden lisääntymiseen perehtymistä. Biologinen sukupuolen määritelmä on nimittäin palkitsevan täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jonka sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin eläimiin, myös kasveihin.
 
Yksikään nisäkäs ei olekaan yli 200 miljoonan vuoden kehityskulun aikana vaihtanut biologista sukupuoltaan. Lajien evoluutiohistoriallinen vertailu osoittaa lisäksi, että miesten ja naisten väliset erot eivät johdu pelkästään kasvuympäristöstä tai sosiaalisista normeista. Ilman sukupuolisuuden evoluutiohistoriaa koko ajatus transsukupuolisuudesta olisi hullunkurinen.
 
Sukupuolierojen evoluutio ei kuitenkaan auta vastaamaan siihen, miten yhteiskunnan tulisi identifioitumiskysymyksiin suhtautua. Siitä, miten jokin asia on evolutiivisesti kehittynyt, ei voida tehdä päätelmiä siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Hirsjärven suositus tutustua lisääntymisen monimuotoisuuteen – niin kiinnostava kuin aihe onkin – vaikuttaakin tässä yhteydessä turhanaikaiselta poseeraamiselta, jopa sortumiselta naturalistiseen virhepäätelmään.


KIRJALLISUUTTA
 
Joyce, H. (2021): Trans. Oneworld. Lontoo.
 
Shrier, A. (2020): Irreversible Damage – The Transgender Craze Seducing Our Daughters. Regnery. Washington, D.C.
 
Soh, D. (2021): The End of Gender – Debunking the Myths about Sex and Identity in Our Society. Simon&Schuster. New York.
 
Tammisalo, O. (2019): Terve sielu väärässä ruumiissa? Skeptikko 4/2019.
 
The Economist (2022): In search of evidence – Transgender health care for children. July 30th.
 
The Economist (2023): Trans substantiation – The evidence to support gender transitions in adolescents is worryingly weak. April 8th.
 

Kilpaurheilu ja sukupuoli-identiteetti

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin lajeihin, myös kasveihin.

1960-luvulla ihmiskoiras ja -naaras alettiin tietyillä humanistisilla ja sosiaalitieteellisillä aloilla nähdä toisin. Tämän postmodernin näkemyksen mukaan miehet ja naiset vain performoivat – siis esittävät – mieheyttä ja naiseutta. Ja mieheys ja naiseus puolestaan ovat stereotypioita, jotka ovat merkityksellisiä ainoastaan siksi, että niitä performoitiin aina uudelleen. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa puhuttiin sukupuolesta toistotekoina.

2020-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Joukko trans-aktivisteja oli alkanut vaatia, että yksilön tulee saada itse määritellä sukupuolensa, nimenomaan juridinen sukupuolensa. Vaatimusten takana oli osin samoja järjestöjä, jotka olivat aiemmin menestyksellisesti ajaneet homoseksuaalien oikeuksia.

Kyse ei enää ollut itse-identifioitumisesta vaan vaatimuksesta, että kanssaihmisten ja yhteiskunnan pitää identifioida yksilöt juuri heidän haluamallaan tavalla. Aktivistit kaipasivat vahvistusta muilta.

Kyseinen vaatimus vaikuttaa sinänsä viattomalta. Siinä on kuitenkin joitakin käytännön ongelmia, jotka kenties selvimmin tulevat esille kilpaurheilussa (käsitteellisistä ongelmista, ks. Skeptikko 4/2019). [1]

Yleisesti ottaen suomalaiset ajattelevat sukupuoli-identiteetistä varsin maltillisesti ja perustellusti: kaikkien on saatava elää täyttä elämää, turvassa ja arvokkaasti sukupuolikokemuksestaan riippumatta. Ja jokaisella aikuisella tulee olla oikeus ruumiilliseen ja henkiseen itsemääräämiseen. 

Mutta jos yleinen asenneilmapiiri on tällä tavoin joustava ja vapaamielinen – ”kukin identifioitukoon kummaksi sukupuoleksi hyvänsä tai ei kummaksikaan” – miksi kilpaurheiluun osallistuneita trans-naisia on paheksuttu niin paljon?

Ensinnäkään kilpailevien trans-naisten paheksunnassa ei juuri koskaan ole kyse siitä, että ihmiset haluaisivat kaikkien olevan samanlaisia. Ihmiset eivät myöskään halua estää trans-urheilijaa urheilemasta tai olemasta oma itsensä. Kyse on pikemminkin siitä, mikä on trans-naisille oikea kilpakategoria ja mihin verrata naisurheilijan miespuolisena läpikäymäänsä murrosikää. Onko se esimerkiksi rinnastettavissa suoritusta parantavaan lääkekuuriin?

Mahdollisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta miehet eivät halua naiseksi vain kilpamenestyksen takia. Siinä mielessä tilanne eroaa suoritusta parantavien lääkeaineiden käytöstä. Tämä on kuitenkin sivuseikka sen olennaisen kysymyksen kannalta, onko trans-naisilla oleva kiistaton kilpailuhyöty reilua. Se on se kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista.

Eräs ratkaisu reiluuskysymykseen voisi olla se, että kilpasarjat jaetaan kahtia niille, jotka kokevat olevansa miehiä ja niille, jotka kokevat olevansa naisia. Ratkaisun ongelma on se, että suorituskyky ei ole kiinni yksilön kokemasta sukupuolesta – eikä etenkään yksilön ilmoituksesta omasta sukupuolestaan.

Naisten sarjat on luotu erillisiksi miesten sarjoista tai avoimista sarjoista nimenomaan siksi, että naiset saisivat kilpailla rehdisti toisia naisia vastaan eikä ylivertaisia miehiä vastaan. Tavoite siis on, että poikkeukselliset lahjakkuudet – myös naisissa – saavat ansioidensa mukaan. Vastaavasti kamppailulajeihin on luotu painoluokat, jotta kilpailuasetelma säilyisi riittävän reiluna.

Se ei siis tee sinusta trans-vihamielistä konservatiivia, jos pidät naisurheilun reiluutta tärkeämpänä lähtökohtana kuin trans-naisen halua tulla hyväksytyksi naiskilpailijana.

ALAVIITE

[1] Vaatimukset itse-identifioinnin tunnustamisesta eivät ole ongelmallisia evoluution takia, kuten joskus kuulee väitettävän. On totta, että yli 200 miljoonan vuoden aikana yksikään nisäkäs ei ole vaihtanut sukupuoltaan. Tämä seikka ei kuitenkaan sellaisenaan kerro, miten identifioitumiskysymystä tulisi käsitellä. Yhtä lailla on totta, että ihmislajilla on sellaisia evolutiivisesti kehittyneitä, etenkin parinvalintaan ja muuhun lisääntymiskäyttäytymiseen vaikuttavia sukupuolieroja, jotka eivät noin vain katoa sosiaaliskulttuurisella kikkailulla. Kuten edellä, sukupuolierojenkaan evoluutio ei kerro, miten identifioitumisvaatimuksiin tulisi suhtautua.
 
 

Missä kuljimme kerran - huomioita unohtuneista sukupuolieroista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

Missä kuljimme kerran – eli mitä jo ehdimme unohtaa sukupuolieroista?

On havaittu, että naiset arvostavat kumppaniehdokkaassa statusta ja varallisuutta enemmän kuin miehet. Havainto on tehty kymmenissä kulttuureissa ympäri maailmaa. Mikä selittää tätä eroa, luonnonvalinta vai sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät?

Ensinnäkin on ilmeistä, että kulttuuri vaikuttaa kyseisen sukupuolieron suuruuteen. Monissa yhteisöissä naisilta esimerkiksi puuttuu taloudellinen itsemäärääminen. Tällaisissa olosuhteissa heillä luonnollisesti on miehiä voimakkaampi motiivi etsiä puolisoa, jolla on statusta tai varallisuutta.

Sosiaaliskulttuuriset tekijät eivät kuitenkaan ole koko selitys. Kyseinen sukupuoliero nimittäin löytyy tasa-arvoisimmistakin yhteisöistä. Lisäksi varakkaimmatkin naiset mieltyvät miehen statukseen tai vaurauteen. Köyhät miehet taas eivät arvosta kumppanin varakkuutta muita miehiä enempää. [1]

Sosiaaliskulttuuriset tekijät voisivat periaatteessa selittää näitäkin havaintoja. Esimerkiksi varakkaiden naisten statusmieltymys voisi johtua vaikkapa naisten halusta ylläpitää korkeaa elintasoaan. [2] Ja ehkä sosiaaliset tavat ylipäätään muuttuvat hitaasti. Asenteet saattavat siis vain toistaa historiallista sukupuolijaottelua.

Juuri tämä on sosiaaliskulttuuristen selitysten ongelma: ne edellyttävä lisäselityksiä, jotka edellyttävät uusia selityksiä. Miksi esimerkiksi jotkin kulttuuriset tavat muuttuvat jo muutamassa vuodessa mutta juuri parinvalintamieltymykset olisivat jähmettyneet menneisyyteen?

Tämä mutkikkaiden ja yleensä testaamattomien lisäselitysten kasaantuminen on hyvä syy kääntyä biologian puoleen. Se tarjoaa yksinkertaisempia ja teoriapohjaltaan vankempia selityksiä – ja selityksen hylkääminen vain sen yksinkertaisuuden vuoksi ei tietenkään ole perusteltua, päinvastoin. [3]

Biologian selitys on kaksiosainen: ihmisnaaraille on ensinnäkin kehittynyt taito arvioida kumppaniehdokasta sen mukaan, kykeneekö tämä hankkimaan ja ylläpitämään perhehoivan edellyttämiä resursseja. Tällainen arvioiminen ei vaadi paljon. Siihen kykenevät lintu- ja kalanaaraatkin. 

Toiseksi ihmisnaaraille on kehittynyt mieltymys koiraan kykyihin. Näkemyksen mukaan emme ole sellaisten esiäitien jälkeläisiä, jotka parittelivat umpimähkäisesti ilman kumppanin statusta koskevia kriteereitä. Tämä on järkeenkäypä oletus: raskaus- ja imetysaika edellyttävät ihmisnaaraalta valtavasti ylimääräisiä resursseja. Vastasyntynyt ihmispoikanen on myös täysin avuton ja tarvitsee vuosien ajan turvaa ja huolehtimista. Lisäksi evoluutioympäristö oli huomattavasti nyky-ympäristöämme vihamielisempi.

Biologiasta ja evoluutiosta johdettavat selitykset vaativat toki nekin tarkennuksia. Jotta luonnonvalinta olisi voinut suosia naaraan mieltymystä statuskoiraaseen, mieltymyksen on täytynyt parantaa naaraan lisääntymismenestystä. Koiraan statuksen on siis täytynyt olla luotettava signaali jostakin. Ehkä se kertoi paremmasta perhehoivasta, koiraan paremmasta terveydestä, periytyvistä suotuisista geeneistä tai muista vastaavista seikoista. Olipa vaikutus mikä hyvänsä, ajatus statusmieltymyksen evolutiivisesta alkuperästä saa tukea sekä lajien että kulttuurien välisestä vertailusta. Tämä on syy suhtautua selitykseen vakavasti.

Kelpaisiko seksi?

Edellä mainitun sukupuolieron biologinen selitys kiistetään usein sillä perusteella, että joissakin kulttuureissa ero on kaventunut ja miehen statuksen merkitys on pienentynyt. Eräs toinen sukupuoliero kuitenkin pitää pintansa paljon voimakkaammin: suhtautuminen satunnaiseen seksiin. Tämän sukupuolieron kohdalla biologian merkitystä on vaikeampi kiistää.

Psykologi Steve Stewart-Williams kirjoittaa sellaisista poikkeuksellisen kauniista yksilöistä, joilla on muita enemmän valinnanvaraa pariutumismarkkinoilla:

Näiden ärsyttävien yksilöiden ei yleensä tarvitse tehdä myönnytyksiä vastakkaisen sukupuolen suhteen, ihan silkan haluttavuutensa takia. Heidän romanssihistoriansa myös tukee väitettä, että miehet ovat naisia kiinnostuneempia satunnaisista seksisuhteista. Moni tutkimus on osoittanut, että komeimmilla miehillä on todennäköisemmin suurempi joukko seksikumppaneita. Kauniilla naisilla sen sijaan ei ole. Tämä ei johdu siitä, että heille olisi hankala houkutella kumppaneita; se johtuu siitä, että he useammin valitsevat harvempia kumppaneita ja pidempikestoisia suhteita.

Poikkeuksia tietysti on – komeita sitoutujamiehiä ja kauniita promiskuiteettinaisia – mutta ilmiö on silti todellinen. 

Vastaavia päätelmiä voidaan tehdä pornon ja romanttisten komedioiden kulutuksesta:

Moni mies keskeyttää säännöllisen pornonkulutuksensa romanttista komediaa katsellakseen, vaikka kumppani ei häntä siihen edes painostaisi. Ja moni romanttisista komedioista pitävä nainen nauttii satunnaisista pornohetkistä. Erot pornon ja romanttisten komedioiden kulutuksessa eivät kuitenkaan ole mitättömiä: ne kertovat naisten ja miesten seksuaalisuuksien eroista.

Erot näkyvät myös prostituutiossa. Miksi esimerkiksi ammattimaisia miesprostituoituja, joilla on naisasiakkaita, on vähemmän kuin ammattimaisia naisprostituoituja, joilla on miesasiakkaita? Kärjistettynä kyse on vain kysynnästä ja tarjonnasta: seksiä haluavia miehiä on enemmän kuin seksiä haluavia naisia. Toisin sanoen miesamatöörien suuri joukko heikentää ammattimaisten miesprostituoitujen markkina-asemia. [4]

Tutkimustulokset ovat yksiselitteisiä: tasa-arvoisimmissakin kulttuureissa miehet ovat naisia valmiimpia satunnaisiin seksisuhteisiin. Ilmiön evolutiivinen selitys on luultavimmin se, että mies ei voi tulla raskaaksi (mutta kykenee periaatteessa helposti saattamaan naisen raskaaksi). Siksi miehelle ei kehittynyt yhtä voimakasta halua syynätä parittelukumppanin sitoutumishaluja tai muita ominaisuuksia.

Evoluution merkitystä seksiasenteisiin vähätellään usein sillä, että taloudellinen itsemäärääminen, ehkäisypillerit ja muut kulttuuriset muutokset tekivät satunnaisesta seksistä yleisempää ja hyväksytympää myös naisten parissa. On totta, että kulttuurin vaikutus käyttäytymiseen on tässäkin tapauksessa todellinen ja merkittävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sukupuolierot johtuisivat ainoastaan kulttuurista. Se tarkoittaa vain, että erojen suuruus ei johdu yksinomaan evoluutiosta.

Jos siis haluamme ymmärtää miesten ja naisten käyttäytymistä, meidän on edelleen huomioitava ei ainoastaan kulttuuriympäristö vaan myös evolutiivisesti kehittyneet sukupuolierot. Kulttuurinen muutos ei mitätöi evoluution merkitystä sukupuolieroille.

Sukupuoliero suhtautumisessa seksiin näkyy myös homoseksuaaleilla. Lesbojen ei esimerkiksi tarvitse pelätä raskaaksi tulemista tai fyysisesti paljon voimakkaampaa kumppania. Jos nämä seikat olisivat ratkaisevia tekijöitä estämään naisia hyppäämästä sänkyyn jokaisen viehättävän ehdokkaan kanssa, lesboilla olettaisi olevan enemmän seksikumppaneita kuin heteronaisilla. Lesboilla kumppaneita on kuitenkin keskimäärin vähemmän. Tutkimusten mukaan homomiehillä sen sijaan on enemmän seksisuhteita. [1] Homomiesten promiskuiteettisia taipumuksia kuvaa vitsi, jonka homot yleensä ymmärtävät mutta joka aukenee harvemmalle heterolle: 

– Mitä homot tekevät toisilla treffeillä?

– Millä ihmeen toisilla treffeillä?

Usein väitetään, että yhteiskunnassa vallitseva kaksoisstandardi selittäisi sukupuolten erilaista käyttäytymistä: ”Naista, jolla on paljon kumppaneita, haukutaan hutsuksi, kun taas miehelle ei ole vastaavia halventavia nimityksiä.” Kulttuurinen kaksoisstandarditeoria on suosittu, mutta sen tueksi ei ole kunnollista näyttöä. Ensinnäkin elosteleville häntäheikeille on monia halventavia nimityksiä. Toiseksi sukupuoliero suhtautumisessa satunnaiseen seksiin on säilynyt siitä huolimatta, että moni vaikutusvaltainen taho on eroa pyrkinyt hävittämään. Puolisot, erilaiset kulttuuriset instituutiot, lainsäädäntö, kaikenlaiset moralistikonservatiivit ja usein omat vanhemmatkin pyrkivät istuttamaan nuorukaisiin yksiavioisuuden kunnioittamista. Tämä ei ole hävittänyt sukupuolieroa suhtautumisessa satunnaiseen seksiin. Pikemminkin on niin, että kulttuuriset instituutiot ovat reagoineet biologiseen eroon. (Kaksoisstandardeja luonnollisesti on olemassa, mutta nekin saattavat selittyä evoluutiolla: vanhemmilla on esimerkiksi geneettinen intressi teroittaa pidättyvämpää käyttäytymistä tyttärelleen kuin pojalleen. [1, 6])

Jos siis haluat selittää seksiasenteissa tavattuja eroja ainoastaan kasvatuksella ja muilla ympäristötekijöillä, sinun on vastattava kahteen kysymykseen: 1) miksi luonnonvalinta olisi ihmisen kohdalla hävittänyt muille nisäkkäille tyypillisen sukupuolieron seksiasenteissa ja 2) miksi kulttuuri tämän jälkeen loisi täsmälleen samankaltaiset erot kaikkiin ihmiskulttuureihin. Kuten todettua, kulttuuriset voimat vaikuttavat siihen, missä määrin naiset ja miehet haluavat satunnaista seksiä. Mutta ajatus, että kulttuuri kehittäisi tähän liittyvät sukupuolierot tyhjästä, on ristiriidassa sekä antropologisen todistusaineiston kanssa että sen kanssa, mitä tiedämme muista lajeista ja evoluution toiminnasta.

Nuori ja kaunis?

Entä väite, että miesten ja naisten erilaiset mieltymykset eivät voi olla evolutiivisesti kehittyneitä, koska niin moni mieltymys laskee yksilön kelpoisuutta? Esimerkkinä tällaisesta epäadaptiivisesta mieltymyksestä käytetään usein sitä, että moni mies kiinnostuu vanhemmista naisista, eikä vain neitosista hedelmällisen uransa alussa. Pornoteollisuudessa on esimerkiksi kokonainen kategoria tätä varten: milf (=mother I’d like to fuck). Voiko evoluutio muka selittää tämänkin ilmiön?

Ensinnäkin milf-kategoriassa esiintyvät naiset ovat yleensä varsin nuoria, jopa parikymppiset näyttelijät kelpaavat. Pornografinen materiaali, jossa on keski-ikäisiä tai sitä vanhempia naisia, ei taas ole lähellekään yhtä suosittua. Vanhemmastakin naisesta toki voi tulla seksisymboli, mutta se ei vielä kerro paljon. Se, että joku epätyypillisen viehättävä nainen on yhä viehättävä viisikymppisenä ei siis sulje pois sitä, että hedelmällisyytensä huipulla naiset ovat miesten mielestä haluttavimmillaan.

Evoluution näkökulmasta naisen ikä sellaisenaan ei edes ole olennaista. Sen sijaan olennaisia ovat ne ulkoiset piirteet, jotka lajimme muinaisuudessa kertoivat hedelmällisyydestä. Eli jos nainen lakkaisi vanhenemasta 23-vuotiaana, miehet haluaisivat häntä silloinkin, kun hän täyttää 93 vuotta. Suomalainen Edvard Westermarck totesi tähän liittyen jo 1930-luvulla, että sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää.

Katso alaviite [6] sukupuolieroista
kosmetiikankulutuksessa.

Armeliaassa nyky-ympäristössä naiset siis vanhenevat hitaammin. Lisäksi teknologia on tuonut tarjolle lukuisia nuoruussignaaleita jäljitteleviä vippaskonsteja [5, 6]. Moni vaihdevuodet ylittänyt nainen näyttääkin – tai saadaan helposti näyttämään – yhtä nuorekkaalta kuin hedelmällinen nainen näytti lajimme evoluutioympäristössä. 

Mediat ja kauneudenhoitobisnes toki pyrkivät hyväksikäyttämään miesten nuoruusmieltymyksiä; kukaan ei esimerkiksi mainosta ryppyjä lisääviä voiteita. Mutta olipa medioilla ja mainonnalla millainen vaikutus tahansa, nuoruuden yhteys naisen haluttavuuteen ei ole sattumaa. Ilmiön biologista selitystä tukee havainto, että homomiehet kiinnittävät huomiota ulkonäköön samalla tavoin kuin heteromiehet, ja lesbot samalla tavoin kuin heteronaiset. (Ks. aikaisempi artikkelini ikämieltymyksistä.)

Mistä johtuu väkivalta?

Väkivaltaisuudessa ja fyysisessä aggressiivisuudessa tavatut sukupuolierot ovat edellä mainittuja eroja silmiinpistävämpiä. Väkivaltaerojakin on silti koetettu selittää kulttuurilla: ”koska miehet ovat fyysisesti kookkaampia ja voimakkaampia, he ohjautuvat rooleihin, joissa tarvitaan aggressiivisuutta ja fyysistä voimaa”. Selityksen mukaan aggressioerot löytyvät kaikkialta siis siksi, että miehet vain sattuvat olemaan naisia voimakkaampia ja kookkaampia.

Selitys vaikuttaa loogiselta mutta herättää kysymyksiä. Miksi luonnonvalinta olisi tuottanut vain fyysiset sukupuolierot? Miksi luonnonvalinta teki miesten luista ja lihaksista vahvempia, mutta ei lainkaan kajonnut aivoihin? Kertoohan sukupuoliero lihaksistossa ja ruumiinkoossa nimenomaan siitä, että fyysisyyteen, aggressiivisuuteen ja väkivaltaan ohjaavat valintapaineet ovat olleet miehillä voimakkaampia. Toisin sanoen miksi luonnonvalinta olisi luonut väkivaltaan tarvittavat fyysiset välineet mutta jättänyt kehittämättä niitä ohjaavat mielenrakenteet? Stewart-Williamsin mielestä tämä olisi sama kuin luonto olisi antanut meille hampaat ja ruoansulatusjärjestelmän muttei halua syödä.

On myös havaittu, että poikien fyysistä aggressiivisuutta pyritään hillitsemään paljon voimakkaammin kuin tyttöjen aggressioita. Poikia siis rangaistaan useammin ja ankarammin. Saattaakin olla perusteltua sanoa, että kulttuuriset tavat kaventavat tätä sukupuolieroa, eivätkä suinkaan suurenna sitä. Lisäksi aggressiivisuusero näkyy vauvoilla ja taaperoilla jo kauan ennen kuin ne ymmärtävät olevansa poikia tai tyttöjä.

Suurimmillaan aggressioerot ovat teini-iässä. Myös tätä seikkaa olisi hankala selittää ympäristötekijöillä. Miksi kulttuuri siis kaikkialla maailmassa tekisi erosta suurimman juuri sukukypsyyden ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä? Ja miksi vastaava iästä riippuva sukupuoliero löytyy myös kädellisserkuiltamme? Entä miksi sukupuoliero väkivaltaisuudessa tasoittuu samaa tahtia testosteronitasojen tasoittuessa, myös muilla lajeilla? Tällaisiin kysymyksiin kulttuuriset teoriat eivät kykene vastaamaan.

Samoja kysymyksiä voidaan esittää hoivakäyttäytymisestä. Miksi luonto olisi antanut naisille fyysiset valmiudet imetykseen mutta unohtanut psykologiset hoivavalmiudet? Entä miksi sukupuoliero vauvojen hoivaamisessa näkyy myös tasa-arvoeetoksen Pohjoismaissa, jossa vauvojen pulloruokinta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Voidaan toki väittää, että tässäkin asenneilmasto vain muuttuu hitaasti. Selitys ei kuitenkaan huomioi sitä, että tytöt leikkivät enemmän hoivaleikkejä jo taaperoikäisinä, ja myös muilla kädellisillä.

Ajatus, että vanhemmat ovat ohjanneet tyttäriään hoivaamaan, ei siis vaikuta todennäköiseltä. Esimerkiksi tytöt, jotka altistuivat kohdussa poikkeuksellisen suurille testosteronimäärille, nujakoivat enemmän ja leikkivät vähemmän hoivaleikkejä. Miksi vanhemmat ohjaisivat hoivaleikkeihin vain sellaisia tyttäriään, jotka altistuivat tyypillisille hormoniannoksille?

Hiljaisuus on kultaa?

Edellä kuvattuja evolutiivisia selityksiä on pilkattu seksistisiksi, konservatiivisiksi ja deterministisiksi. Kyse on kuitenkin ilmiöille annetuista selityksistä. Ne eivät ole normatiivisia eli ne eivät ota kantaa siihen, miten ihmisten tulisi yhteiskuntansa rakentaa.

Se, millaisia evolutiivisesti kehittyneitä eroja sukupuolten välillä on, ei siis ole poliittinen kysymys tai kysymys tasa-arvosta. Sukupuolierojen tutkimisen mielekkyys on toki mahdollista kyseenalaistaa moraalisten seurausten perusteella, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. Tulosten oikeellisuuden kannalta myös se on yhdentekevää, innostuuko biologian tuloksista perinteisten perhearvojen puolustaja vai pride-aktivisti. 

Koituuko sukupuolierotutkimuksista sitten haittaa? Ja jos koituu, ovatko haitat niin suuria, että eroista kannattaa vaieta? Moni näyttää pelkäävän, että tutkimustulosten myötä seksistiset konservatiivit rohkaistuisivat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneimmatkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa sukupuolierot pystytään hyväksymään ilman seksistisiä haittavaikutuksia. Ehkä tutkimustulosten johdosta jompikumpi sukupuoli joutuu siis syrjinnän kohteeksi. Ehkä naisten tai miesten mahdollisuudet tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä vähenevät.

Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko koko totuuden tarkastelu sittenkään aina mielekästä. Samalla on keskusteltava siitä, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä. 

Sukupuolierojen tapauksessa tällaiset pohdinnat ovat turhanpäiväisiä. Ensinnäkin psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet varsin vähäisiä, useimmiten täysin olemattomia. Toiseksi sukupuolieroista on tiedetty jo biologian alkuajoista alkaen, ja silti yhteiskunnat ovat kehittyneet kohti tasa-arvoa. Se, että jokunen aktivisti on seksismin pelossaan ollut valmis mustamaalaamaan yhteiskunnallisesti niinkin vähäpätöisiä ihmisiä kuin sukupuolieroja tutkivia biologeja, kertoneekin lähinnä siitä, että taistelu tasa-arvon puolesta on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

On myös huomattava, että mitä enemmän sukupuolieroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia vaikutuksia pystytään muokkaamaan. Tai on ainakin vaikea kuvitella, että jokin muu kuin oikea tieto auttaisi paremmin paikkaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. Tutkimuksesta koituvat hyödyt voivat olla mittaamattomasti suuremmat kuin pelätyt haitat.

Jos siis haluat jonnekin, selvitä ensin missä olet. Selvitä, miksi ihmisellä on näin laaja ja ristiriitainen repertuaari haluja, mieltymyksiä ja emootioita. Siihen tarvitset evoluutioteoriaa. Jos kuitenkin olet päättänyt biologian unohtaa, kuten sosiaalitieteiden jotkin suuntaukset ovat kannustaneet tekemään, varaudu hapuiluun ja turhautumiseen. Varaudu siihen, että jossakin vaiheessa huomaat johtaneesi ihmisiä harhaan, ehkä jopa aiheuttaneesi turhaa kärsimystä.

KIRJALLISUUTTA

[1] Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmislajin parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

[2] Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood the Universe. Cambridge University Press.

[3] Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

[4] Tammisalo, O. (2019): Seksiturismi ja sukupuolierot. http://ihmisluonto.blogspot.com/2019/12/seksiturismi-ja-sukupuolierot.html

[5] Pinker, S. (1997): How the Mind Works. Norton. New York.

[6]: Tammisalo, O. (2016): Selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa. Kulutustutkimus 2/2016.

http://ihmisluonto.blogspot.com/2016/11/sukupuolierot-ja-kosmetiikan-kulutus.html

                                   * * *

PS. Lisäys 22.3.
Eräs lukija muistutti kiinalaisesta Na-kansasta (tai Mosuot), jolta "avioliitot ja isähoiva puuttuvat". Olen kirjoittanut kansasta aiemmin seuraavasti:

Avioliittojen lähes täydellisestä puuttumisesta huolimatta Na-kansan tavoissa oli monia universaaleja piirteitä: tunteellista sitoutumista, häveliäisyyttä, jopa elämänmittaisia parisuhteita, ulkonäön tärkeyttä ja kiinnostunutta juoruilua muiden seksisuhteista. Myös miehen varallisuuden ja hänen antamiensa lahjojen merkitys tuli usein ilmi (esim.: ”It is true that if a man has money, he will succeed in conquering a woman, no matter who she is”).

http://ihmisluonto.blogspot.com/2018/07/asiaa-avioliitosta.html

Varovaisen skeptisesti sukupuoli-identiteetistä

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta ja jälkimmäistä kuvaa).

Terve sielu väärässä ruumiissa?

Sukupuoli-identiteetti on hatarasti määritelty käsite, jonka juridista erityisasemaa on vaikea perustella.

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen: se sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras.

Määritelmä mahdollistaa sen, että osa yksilöistä on sukupuolettomia (ei lainkaan sukusoluja) ja että osa yksilöistä on molempia (omistaa suuret ja pienet sukusolut). Biologinen määritelmä mahdollistaa myös sen, että yksilö voi kokea olevansa eri sukupuolen kehossa.

Ihmislaji nähdään monesti mutkikkaampana. On alettu puhua sosiaalisesta sukupuolesta ja useammasta kuin kahdesta sukupuolesta, jopa sukupuolen jatkumollisuudesta. Lisäksi on aktivisteja ja eturyhmiä, joiden mukaan yksilön oma ilmoitus on pätevä juridisen sukupuolen määrittäjä.

Tällaisille uudelleenmäärittelyille on löydettävissä perusteita. Ihmisellä käyttäytyminen nojaa enemmän kulttuuriin ja sosiaaliseen oppimiseen kuin millään muulla lajilla. Ihminen on myös planeettansa itsetietoisin olento.

Erityispiirteistämme huolimatta sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet ovat ongelmallisia. Niihin liittyy epäloogisuutta ja dogmaattisuutta, joka on pahimmillaan alkanut haitata ihmisten välistä vuorovaikutusta ja niitä nuoria, jotka joutuvat identiteettinsä kanssa painimaan.

Pride-liikkeen parissa ollaan esimerkiksi varsin erimielisiä lääkäriasiantuntijoiden kanssa siitä, millaisia hyvät hoitokäytännöt niin kutsuttua sukupuolidysforiaa varten ovat. Tutkimukseen perustuvaa tietoa optimaalisista hoitolinjoista ei yksinkertaisesti ole, etenkään nuorille.

Identiteetti ei kaipaa erityiskohtelua

Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolisuudestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella.

Tämä kuva ei ota kantaa
Veikkauksen toimintaan vaan
kiinnittää huomion
sukupuolten erilaisiin
lisääntymisinvestointeihin.

Identiteettikäsitteen pätevä määritteleminen edellyttäisi sen kertomista, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti eroaa muihin identiteetteihin liittyvistä tuntemuksista ja kokemuksista? Mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset tulevat? Mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon tai yksilön kasvuympäristöön?

Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle. (Suomessa tasa-arvolaki kieltää syrjinnän sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun perusteella.)

Identiteetistä ja syrjinnästä on kuitenkin huomattava, että syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu.

Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista.

Tämänkaltaiset varaukset pätevät myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää ongelmallisena yksilön ilmoitusta sukupuolestaan, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti ja empaattisesti sekä aktiivisesti vastustaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa syrjintää. 

Sukupuoli-identiteetin käsitteen tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden mielekkyyden kyseenalaistaminen ei siis sellaisenaan ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten pride- ja trans-piireissä toisinaan ajatellaan. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Mikä on sukupuoli-identiteetti? Tuleeko oma kokemus ottaa lakiin?

Millainen tätä taustaa vasten olisi sukupuoli-identiteetin mielekäs määritelmä? Ja millainen määritelmä voisi toimia siten kuin identiteettiä korostavat eturyhmät toivovat sen toimivan?

Kuvitellaan yksilö, jolla on ihmiskoiraille tyypillinen sieltä täältä karvainen vartalo ja ihmiskoiraalle tyypilliset sukuelimet. Hän myös kutsuu itseään mieheksi. Kyseinen yksilö ei kuitenkaan erityisesti tunne olevansa mies tai mitään muutakaan sukupuolta. Onko hänen sosiaalinen sukupuolensa tai sukupuoli-identiteettinsä silti mies? Vai onko häntä laimeiden tuntemustensa vuoksi pidettävä sukupuolettomana tai peräti muunsukupuolisena? Tämä ei vaikuta oikealta, sillä lokerointi jättää epäselväksi, millä perusteella meidän tulee ketäkin uskoa. (Sivuutetaan tässä kysymys siitä, miksi sukupuolettomuutta olisi perusteltua pitää sukupuoli-identiteettinä; eihän kaljuuskaan ole hiusväri.)

Pulma ei ratkea, vaikka tämä miehen vartalolla varustettu yksilö sanoisi, että ”tunnen asiat kuin nainen”. Olisiko hänellä silloin naisidentiteetti? Tämäkin lokerointi olisi kyseenalainen, sillä miesoletettumme ei voi tietää, millaista on tuntea kuin nainen. Korkeintaan olisi perusteltua sanoa, että hän kokee asiat siten kuin hän kuvittelee keskiverto naisen tai naisten enemmistön tuntevan.

Jos sukupuoli-identiteetille kaivataan yleispätevästi perusteltua juridista asemaa, sen määritelmä tuskin voi tällä tavoin riippua ihmisillä olevista satunnaisista ja osittain muoti-ilmiöihin nojaavista kuvitelmista, millaisia mies ja nainen (tai transseksuaali) keskimäärin ovat. Lakiin ja potilasturvallisuuteen liittyviltä määritelmiltä on perusteltua vaatia enemmän.

Sukupuoli-identiteetin pääkriteerin täytyy ensinnäkin olla se, että identiteetti on riittävän pysyvä ja muuttumaton. Muutoin koko käsite ei olisi mielekäs – tai ainakaan identiteettiä ei olisi mieltä pitää suojelukohteena. Jos joku siis sanoo, että hänen sukupuoli-identiteettinsä on joustava, tämän joustavuudenkin tulee olla pysyväisluontoinen ominaisuus.

Identiteetin määritelmän tulisi myös olla riippumaton siitä, millaisia yksilön lisääntymisfysiologiset ominaisuudet ovat. Jos identiteetti riippuisi sukuelimistä (tahaton sanaleikki), koko identiteetin käsite olisi turha.

Vastaavasti identiteetti ei voi perustua siihen, onko yksilöä kasvatettu tyttönä tai poikana. Jos kasvuympäristö määräisi identiteetin, sitä ei enää olisi perusteltua pitää omaehtoisena ilmoitusasiana. Lisäksi on tapauksia, joissa kasvattaminen jommankumman sukupuolen mukaan tai edes hormonihoidot eivät ole muuttaneet yksilön identiteettiä toivotuksi.

Nämäkään kolme tarkennusta eivät ole toimivia perusteita sukupuoli-identiteetin erityisasemalle. Kuvitellaan tilanne, jossa sukupuolenkorjauskirurgiaa toivova mies sanoo, että ”en halua olla nainen, minä olen nainen”. Lainsäätäjä voisi tällöin kysyä, ”miksi yhteiskunnan pitäisi tukea leikkauksiasi, jos kerran jo olet nainen”. Vastaukseksi ei kelpaa se, että kyseinen yksilö haluaa vain korjata ruumiinsa. Konservatiivinen lainsäätäjä voisi kuitata tämän pilkallisesti toteamalla, että ”yhteiskunta ei tue viehkeäksi prinsessaksi identifioituvan naisen kauneusleikkauksia; miksi sen pitäisi tukea juuri sinun identiteettiisi sopivaa leikkausta”.

Miesoletettu voisi väittää vastaan, että ”käyttäydyn jo kuin nainen”. Konservatiivi voisi ohittaa tämänkin, vaikkapa toteamalla, että ”päinvastoin, osoittaa miehekkyyttä uskaltaa olla noin naisellinen”.

Toisin sanoen, jos sukupuoli-identiteetti nojaa vain sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseuden/mieheyden kriteerit ovat, identiteetin erityisasema voidaan aina kyseenalaistaa. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä halusimme eroon.

Tässä vaiheessa on paikallaan todeta, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, millaiset lääketieteelliset korjaushoidot ovat milloinkin perusteltuja tai mitä tulee ajatella tapauksista, joissa yksilö katuu korjaushoitoihin ryhtymistä. (Tosin se todettakoon, että nykylaissa olevaa vaatimusta sukupuolta korjaavan yksilön lisääntymiskyvyttömyydestä on perusteltua pitää ihmisoikeuksien vastaisena.)

Tekstin vaatimaton tavoite on sen sijaan selventää sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteellisiä ongelmia. Kirjoitus ei siis ota kantaa siihen, tuleeko oman ilmoituksen riittää juridisen sukupuolen muuttamiseen vai ei (yksilön anomus riittää esimerkiksi Tanskassa).

Joku saattaa silti pelätä, että tässä esitetyt ajatukset jotenkin voimaannuttaisivat sukupuolista syrjintää ajavia konservatiiveja – jos sellaisia vielä on. Vastaavaa pelkoa tunnetaan feministisen retoriikan kritisoimisesta; aivan kuin joka nurkan takana odottaisi taantumuksellisia kiihkoilijoita valmiina syrjimään naisia.

Pelot ovat aiheettomia. Asenneilmapiiri on ensinnäkin jatkuvasti muuttunut suvaitsevammaksi: näkemyksiä, jotka vielä 1970-luvulla olivat liberaaleja, pidetään nykyään konservatiivisina. Lisäksi mitä vankemmalla käsitteellisellä, empiirisellä ja objektiivisella perustalla identiteetti ja tasa-arvo ovat, sitä vaikeampi kiihkoilijan on niitä halventaa. (Monilta näyttää myös unohtuneen, että esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta on yhdentekevää, innostuuko väitteistä arvokonservatiivi vai arvoliberaali.)

Kuvitellaan seuraavaksi, että joku sanoo naiseksi itsensä kokevalle miehelle, että ”sinullahan on penis, et sinä voi olla nainen”. Miesoletettu vastaa tähän: ”miten niin, tämä on naisen penis”. Vastaus on tavallaan vakuuttava, sukuelimillähän ei pitänyt olla merkitystä sukupuoli-identiteetille. Vastauksen kyseenalaisuus identiteetin lainvoimaisuuden kannalta tulee kuitenkin ilmi, jos vastaus olisi kuulunut: ”miten niin, minulla on naisen aivot.”

Tämä johtaa asian ytimeen. Identiteetti perustuu aina joihinkin aivoissa tapahtuviin ja periaatteessa mitattaviin prosesseihin. Sillä on siis materiaalinen perusta. Tässä mielessä Suomen nykytilanne on ymmärrettävä: yksilön ilmoittamalla sukupuoli-identiteetillä on käytännössä merkitystä juridiseen sukupuoleen vasta, kun yksilö on valmis sukupuolenkorjausta edeltäviin lääketieteellisiin selvityksiin.

Pride-liikkeen parissa ei ole suhtauduttu lämpimästi ajatukseen identiteetin materiaalisesta perustasta. Osa liikkeen aktiiveista on ehdottomia siinä, että sukupuolen omakohtainen ilmoitus ei koskaan voi olla väärä, ja että ilmoitusta tulee kunnioittaa lopullisena ja kyseenalaistamattomana auktoriteettina. Jos olet eri mieltä, kärsit transfobiasta.

Sukupuolisten vähemmistöjen kokeman syrjinnän valossa tämänkaltainen demonisointi on ymmärrettävää. Halventava nimittely kääntyy kuitenkin itseään vastaan, etenkin nykytilanteessa, kun yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi ja erilaisuus on tullut hyväksytymmäksi. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy ylimielisestä moralismista tai erimielisyyden demonisoimisesta.

Mistä ihmisten kokemat sukupuoli-identiteetin ongelmat sitten johtuvat? Millaisia fysiologisia ja neurologisia prosesseja on taustalla? Neurotieteilijä Vilayanur Ramachandranin mukaan trans-tuntemukset selittyvät sillä, että aivojen käsitys yksilön ruumiinosista eroaa kehon todellisesta rakenteesta.

Pieni osa biologisista naisista esimerkiksi kertoo kokevansa, että heillä on haamupenis ja välillä jopa haamuerektio, aivan kuten jonkin raajansa menettäneet voivat kokea haamusärkyä raajassa, jota ei enää ole. Vastaavasti pieni osa biologisista miehistä kertoo kokevansa, että heidän peniksensä on ylimääräinen ja väärällä tavalla tungetteleva. Kysyttäessä moni näistä huono-onnisista valitsisi myös mieluummin kirurgisen hoidon kuin taikaiskusta vaihtaisi tuntemuksensa yhteensopivaksi kehonsa kanssa. (Trans-tuntemusten ja intersukupuolisuuden esiintyvyydestä puhutaan yleensä promilleina, kun taas homoseksuaalisuuden kohdalla puhutaan joistakin prosenteista.)

Toistaiseksi aivoissa olevan ruumiinkuvan ja kehon välisen epäsuhdan syntymekanismia tai merkitystä ei kunnolla tunneta. Tiedetään vain, että kuten sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen, myös aivojen käsitys yksilön omista ruumiinosista alkaa muotoutua jo kohdussa ja yleensä voimistuu yksilön lapsuudessa.

Päätelmä

Sukupuolen juridinen määritelmä ei voi yleispätevästi nojata siihen, onko yksilön kokemus tai tuntemus – tai sielu – maskuliininen tai feminiininen. Siksi on aiheellista keskustella siitä, tuleeko juridisen sukupuolen perustua yksilön antamaan ilmoitukseen. Sitä tuskin tarvitsee pelätä, että tirkistelijämiehiä ryntäisi naisten pukuhuoneisiin, kuten kasvatuksen teorian professori Tapio Puolimatka on vastikään esittänyt. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että juridisten ja potilasturvallisuuteen liittyvien määritelmien on oltava yksiselitteisiä ja riittävän konkreettisia. Toki intimiteettikin on tärkeä ja suojelemisen arvoinen asia, mutta sillä ei juuri ole tekemistä juridisen pätevyyden kanssa.

Sen sijaan että identiteetti-ilmoitukselle annettaisiin erityisasema, saattaa olla mielekkäämpää lisätä kansalaisten ymmärrystä siitä, että miehenä ja naisena olemiseen kuuluu luonnollista muuntelua ja että useimpien psykologisten ominaisuuksien suhteen miesten ja naisten välillä on paljon päällekkäisyyttä. Muuntelun tunnistaminen antaisi ihmisille paremmat mahdollisuudet hyväksyä itsensä ilman kivuliaita kriisejä tai turhanaikaista lokeroitumista. Ehkä myös tyhjänpäiväinen sukupuolisuuden politisointi jäisi vähemmälle.

Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Kirjallisuutta

Kaltiala-Heino, R., Työläjärvi, M. & Suomalainen, L. (2018): Kun sukupuoli on nuorelle ongelma. Duodecim 134(20):2041-6.

Ramachandran, V. S. (2012): The Tell-Tale Brain: Unlocking the Mystery of Human Nature. Windmill. Lontoo.

Reilly-Cooper, R. (2016): Why self-identification shouldn’t be the only thing that defines our gender. The Conversation 13.5.2016.

Stock, K. (2019): Sexual orientation: what is it? Meeting of the Aristotelian Society held at Senate House, University of London, 3rd June.

Wikström, H. (2019): Sukupuolidysforian hoidossa tarvitaan malttia. Lääkärilehti 5.8.2019.

                         * * *

PS. Yleisesti ottaen kannatan ajatusta, että yhteiskunnan ei tarvitsisi niin usein udella yksilön sukupuolta ja että instituutioita (myös armeijaa) voitaisiin muokata sellaisiksi, että sukupuolella ei olisi niissä nykyisenlaista merkitystä. En tiedä, vähentäisikö tällainen ”sukupuolettomuus” trans-ihmisten kokemaa syrjintää tai väheksyntää, mutta tuskin se heitä haittaisikaan. Aina tulee toki olemaan tilanteita, joissa ihmiset kohtelevat muita sen mukaan, mitä sukupuolta he ovat – näin on kaikilla suvullisesti lisääntyvillä lajeilla –, mutta julkisten instituutioiden on silti pyrittävä siihen, että menestyminen on kiinni yksilöllisistä ominaisuuksista, ei kiintiöistä tai sukupuolisista keskiarvoista.


                         * * *

Lisäys 13.1.2020: 

Oletin saavani tästä kirjoituksesta kielteistä palautetta. Juttua on kuitenkin kommentoitu varsin vähän, varsin maltillisesti ja lähinnä myönteisesti. Pari kommentoijaa huomautti kriittisesti, että transsukupuoliset ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä heille tehtyihin korjausleikkauksiin. Tämä luultavimmin pitää paikkansa. Tyytyväisyys- ja katumusprosentit eivät kuitenkaan ole kirjoitukseni aiheena vaan sukupuoli-identiteetin käsitteelliset ongelmat. Ei esimerkiksi voi olla niin, että sukupuoli on samaan aikaan jatkumo ja että osa ihmisistä kokee syntyneensä väärään sukupuoleen.

(On myös huomattava, että hoitotyytyväisyyden tutkimisessa on monta sudenkuoppaa. Ihmiset esimerkiksi tyypillisesti ovat tai ainakin kysyttäessä kertovat olevansa tyytyväisiä terveydenhuollon ammattilaisilta saadusta huomiosta ja hoidoista. En ole perillä, miten tämänkaltaisia itseraportoinnin ongelmia on tyytyväisyystutkimuksissa huomioitu, mutta kuten todettua, transsukupuolisten hoitotyytyväisyys ei ole jutun aiheena.)

                        * * *

Lisäys 10.2.2020:

Lääkärilehti 6/2020 kirjoittaa transsukupuolisuudesta otsikolla ”Toiveena sukupuolen korjaus -tapauksen ratkaisu”. Jutussa pohditaan 17-vuotiaana sukupuolenkorjaushoitoon hakeutuneen biologisen tytön hoitamista. Tässä joitakin otteita jutusta (ks. myös oheiset kuvat):

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

Potilaan omassa kertomuksessa on muun muassa seuraavanlainen kohta:

Tutkimusjaksolla oli tunne, että piti ”läpäistä testit” saadakseen hoidot, joiden koin silloin olevan pelastus. En voinut avoimesti pohtia asioitani. Transyhteisö painotti, että on pakko läpäistä testit nopeasti tai käy huonosti. Tuli paine todistaa, että olen 100-prosenttisen transsukupuolinen. Pelkäsin, että jos olen jotain muuta, en saa mitään apua. Transyhteisöstä saa paljon tukea, mutta jos on eri mieltä, on petturi eikä saa hyväksyntää. Lokeroin asioita ja ajattelin, että minun pitää muuttua, koska en sovi mihinkään lokeroon. 

                      * * *

Lisäys 11.10.2020

 

STM julkaisi kesäkuussa 2020 suosituksen sukupuolidysforian lääketieteellisistä hoitomenetelmistä. Lääkärilehti 37/2020 käsittelee suositusta perusterveydenhuollon vastaanoton näkökulmasta (Uusi-Mäkelä ym.). Lehti muun muassa kirjoittaa, että ”fyysisiä interventioita sukupuoli-identiteetin takia ei käynnistetä ennen puberteettia.” Seuraavat otteet ovat lehdestä:

Tutkimusjaksolle suositellaan ohjaamaan henkilö, jolla on merkittävä ja pitkään kestänyt sukupuoliristiriita, joka aiheuttaa hänelle objektiivisesti todettavaa ja arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä.

Sukupuoliristiriidan objektiivisen diagnostisen välineen puuttuessa erityisyksikössä toteutetaan poissulkudiagnostiikkaa. Psyykkisiä häiriötiloja, jotka voisivat aiheuttaa mahdollisesti ohimenevän sukupuoliristiriidan kokemuksen, voivat kliinisen kokemuksen perusteella olla mm. tunnesäätelyhäiriöt: persoonan epävakaus, autismikirjon häiriöt sekä posttraumaattinen oireisto.

Erityisyksikön tutkimusjaksolla haastateltavalla tulee olla kykyä ja kypsyyttä punnita tavoittelemiensa hoitojen seurauksia ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Toivotuilla hoidoilla on riskejä ja potentiaalisia haittoja, niiden tulos on epävarma ja yksilöllinen. Sosiaalisessa mediassa on tarjolla myös harhaanjohtavaa informaatiota tutkimus- ja hoitoprosesseista.  

Etenkin nuorille kehon anatomia, itselle sopiva sukupuolen ilmaisu sekä seksuaalisuuden kokemus ja toteuttaminen saattavat olla vielä tutkimattomia alueita. Nuoruusiässä kysymykset omien biologisten lasten hankinnasta tai kehon ikääntymiseen liittyvistä haasteista eivät välttämättä tunnun ajankohtaisilta. Näitä kysymyksiä vielä pohtiva hyötyy todennäköisesti seksuaalineuvonta- tai seksuaaliterapeuttisella otteella toteutetusta keskustelusta.

   Suuri osa potilaista ei välttämättä toivo kaikkia mahdollisia hoitoja. Kehoa muokkaavat hoidot eivät aina ole tarpeen, niiden lopputulokset ovat varsin yksilölliset ja rajalliset, eivätkä ne riitä takaamaan psyykkistä hyvinvointia. Osa merkittävääkin sukupuoliristiriitaa kokevista ihmisistä pystyy selviytymään ja elämään tämän asian kanssa ilman lääketieteellisiä hoitoja. 

Sukupuolenkorjaushoitoja katuva saattaa tuoda esiin toiveita takaisinkorjautumisesta. Hoitoja katuva tulisi ohjata hoitoja koordinoivaan yksikköön takaisinkorjautumisen suunnittelemiseksi.

Lehdessä haastatellaan myös koulu- ja opiskeluterveydenhuollon lääkäri Tove Linderiä, joka toteaa:

Nuorilla ja joskus vanhemmillakin on usein kova kiire saada sukupuoli-identiteetti korjattua ja ehkä epärealistinenkin usko siihen, että tämän asian korjaaminen hävittää muutkin ongelmat, eivätkä he mielestäni aina näe, että sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus eivät ole mustavalkoisia tai aina täysin pysyviäkään asioita, vaan kokemus voi muuttua, ja että on hyvä ja sallittua miettiä ja pohtia.

                          * * *

Lisäys 16.10.2020: Sukupuolenkorjauksen läpikäynyt kertoo kokemuksiaan ja näkemyksiään täällä.

                     * * *

Lisäys 13.12.2020

 

The Economist (Dec 12-18th) kirjoittaa puberteetin estämisestä ja siihen liittyvästä oikeuden päätöksestä seuraavasti (otsikolla ”First, do no harm”):

Some of the effects of this are irreversible. Skipping puberty causes sterility. Ms Bell’s [jutussa käsitelty Keira Bell] breasts, which were removed when she was 20, will not grow back. Those who undergo gender-reassignment treatment may never be able to have children of their own, or experience an orgasm; and the evidence of long-term benefits is extremely sketchy.

 

The English court said it was highly unlikely that someone of 15 could understand all this well enough to give informed consent to taking puberty blockers, which it called experimental treatment. It suggested that in the case of 16- or 17-year-olds, it might be wise for doctors to seek a court’s permission before prescribing such drugs. Once they reach adulthood, young people in England and Wales are free to seek whatever hormones or surgery they choose.

 

Many trans activists denounced the ruling as a traversty, or even a denial of the right of trans people to exist. Their passion is understandable. Trans people have often been appallingly treated, and it is right that societies should pass laws to protect them from discrimination, and from bullying in schools. But given the available evidence, the ruling is a reasonable attempt to set out guidelines in an area where there are as yet no good solutions. Other countries should learn from it.

                      * * *

Lisäys 1.3.2021:

The Economist käsitteli puberteettia estävää/hidastavaa lääkitystä helmikuussa 2021. Jutun mukaan paras tapa ratkaista kyseiseen lääkitykseen liittyviä lukuisia kiistoja on sama kuin muissa lääketieteellisissä erimielisyyksissä: suurella ja hyvin suunnitellulla kliinisellä kokeella. Mutta valitettavasti tällaista ei tiettävästi ole suunnitteilla: ”So far, despite soaring caseloads, and puberty blockers having been prescribed for decades, no one is planning to conduct one.” 

Michel Shermer keskustelee samasta teemasta täällä.

                * * *