Skandaali yliopistolla – tapaus Jason Arday

Oheinen raporttini ilmestyy Skeptikko 3/2026 -lehdessä (yhden lauseen lyhyempänä).

                          * * *

Professori Jason Arday löytyi kotoaan kuolleena elokuun 14. päivänä, luultavimmin itsemurhan tehneenä. Lontoon poliisin mukaan tapaus oli yllättävä muttei epäilyttävä. Erikoisen jutusta tekee se, että vain kolme vuotta aiemmin Ardayta oli juhlittu Cambridgen yliopiston nuorimpana mustaihoisena professorina. Mitä tapahtui?

Ardayn alamäki alkoi oikeaksi osoittautuneista plagiointisyytöksistä. Helsingin Sanomat otsikoi: ”Cambridgen huippuyliopisto retkahti sepittelevään professoriin” (8.8.26). 

Ardayn piti olla vähemmistöjen tuhkimotarina: siirtolaistaustainen ja lukihäiriöinen autisti todistamassa yliopiston edistyksellisyyttä ja monimuotoisuutta. Täydellinen maskotti siis.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Arday oli kuitenkin väärässä paikassa. Väitöstyöhönsä ja tutkimusartikkeleihinsa hän oli kopioinut kymmeniä pitkiä pätkiä muilta tutkijoilta. Tämän lisäksi Arday oli sepittänyt valheellisia tarinoita elämästään, muun muassa kuukauden aikana juoksemistaan kymmenistä maratoneista sekä ansioistaan hyväntekijänä. Törkeimpiä olivat mielikuvitukselliset väitteet hänen kohtaamistaan rasistisista hyökkäyksistä. Lehdistö – myös vasemmistolehdistö – toi sepustukset lopulta esille.

Cambridgen yliopisto tuki Ardayta pitkään ja halusi uskoa hänen tarinoitaan. Moni esimerkiksi väitti, että Arday oli joutunut rasistissävytteisen herjauskampanjan kohteeksi. Jokunen brittipoliitikkokin esitti syytöksen. Kasvatustieteellisen tiedekunnan johtaja Hilary Cremin jopa kuvasi Ardayta arvostetuksi koulutussosiologiksi sekä rotu- ja tasa-arvoasiain pätevimmäksi asiantuntijaksi, jonka työ tasoittaa tietä muille vähemmistöön kuuluville. Cremin olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että ”siinäpä meillä on söpö neekeri”.

Ardayn kuoleman ja Cambridgen sokeuden – vaan ei värisokeuden – lisäksi tapauksessa on muutakin surullista. Arday esimerkiksi usutti poliisin Times Higher Education -lehden toimittajan kimppuun, kun tämä oli tiedustellut Ardaylta plagiointisyytöksistä. Kyseinen toimittaja kertoo poliisin todenneen hänelle, että ”on tärkeää, ettet enää ota yhteyttä Ardayhin, koska se vahingoittaa hänen henkistä terveyttään”. Myöhemmin poliisijohto myönsi, ettei olisi saanut puuttua toimittajan työhön. Poliisin tutkinta oli kestänyt neljä kuukautta.

Muutama vasemmistoaktivisti myös käytti Ardayn kuolemaa perusteluna lehdistön toiminnan rajoittamiseksi. Väite kuului, että Arday olisi yhä hengissä, jos lehdet eivät olisi kirjoittaneet hänen toiminnastaan. Joidenkin mielestä lehdistö oli vastuussa Ardayn kuolemasta.

Vasemmistoaktivistit olivat siis unohtavinaan, että lehdistönvapautta tarvitaan nimenomaan vilpin, väärinkäytösten ja kaltoinkohtelun paljastamiseen. Jos hallinto ryhtyy sitä suitsimaan, vähemmistöt ovat ensimmäisiä kärsijöitä.

Lehdistön sijasta perustellumpaa olisi ollut syyttää Ardayn työnantajaa, Cambridgen yliopistoa. Jos se ei olisi arvovallallaan asettunut kyseenalaisen työhönottonsa taakse, lehdistö tuskin olisi samassa määrin kiinnostunut koko jutusta. Niin tai näin, traagisella kuolemantapauksella on sopimatonta pyrkiä vaientamaan professoreiden ja muiden valtaapitävien kritisoimista.

Mikä tähän Cambridgen yliopistolle koituneeseen jättimäiseen mainehaittaan sitten johti? Ison-Britannian poliisin mainehan oli jo romahtanut aiempien sananvapautta ylenkatsovien toimintatapojen vuoksi.

Vuonna 2023 Cambridgen yliopiston sisäisessä raportissa todettiin, että edellisen kolmen ylennyskierroksen aikana yksikään yli 200:sta professuurin hakijasta ei ollut mustaihoinen. Mustaihoisia professoreja oli ja edelleen on opinahjossa alle puoli prosenttia.[1] Cambridge siis kaipasi kipeästi jotakin, jolla kohentaa mainettaan elitistisenä valkoisten kouluna. Ja Arday oli sopiva ja kaivattu symboli; niin sopiva ja niin kaivattu, että hänen taustojaan ja ansioluetteloaan ei ilmeisesti haluttu tai uskallettu tarkistaa kunnolla.

Yliopisto ei siis kohdellut häntä aikuisena ihmisenä ja tutkijana vaan pelinappulana. Se, että Ardayn kollegat yksityisesti harmittelivat Ardayn pätevyyden puutetta, on raskauttavaa kaikille asianosaisille.

Toisaalta ottaen huomioon yliopistoissa paikoin rehottavan humpuukin ja tietyn yliopistoväen halun poseerata muita moraalisempina, ei sittenkään ole kummallista, että korkeisiin asemiin pääsee ihmisiä – jopa sarjavalehtelijoita – joiden tutkimukset eivät likimainkaan täytä tieteen standardeja.

Ardayn tapaus osoittaa hänen oppialaansa eli koulutussosiologiaa vaivaavan onttouden. Tapaus osoittaa myös, miten tärkeää ulkopuolisten tekemä vertaisarviointi on. Ja lopuksi se osoittaa korkeimpiakin opinahjoja vaivaavan konformismin ja epäkriittisyyden.

Kysymys kuuluu enää, miksi ne, jotka puolustivat Ardayn akateemisia ansioita, istuvat edelleen viroissaan. Voin hyväksyä suojatyöpaikat ja näytösvirat monenlaisille lusmuille, mutta akateemista tutkimus- ja opetustyötä tekeviltä odotan enemmän.

Pahinta sopassa on se, että mainehaittaa ei tullut ainoastaan Cambridgelle. Nyt epäilyksenalaisiksi joutuivat myös yliopistoilla toimivat pätevät vähemmistöjen edustajat, eli juuri ne, joiden asemaa ja lukumäärää Ardayn toivottiin nostavan. Lyhyellä aikavälillä tiede, meritokratia ja vähemmistöt kärsivät tappion – ja Oxford sai murskavoiton.
 
ALAVIITE

[1] Vuosina 2024-25 Ison-Britannian yliopistoissa oli akateemisia työntekijöitä noin 250 000. Näistä 26 prosenttia raportoitiin kuuluvan johonkin etniseen vähemmistöön. Professoreista etniseen vähemmistöön kuului 14 prosenttia. (Samana vuonna 16 prosenttia koko väestöstä identifioitui vähemmistöön.)
 
KIRJALLISUUTTA

The Spectator, 29 August: Revenge of the Blob.
The Economist, 22 August: The rise and fall of a diversity hire.
The Spectator, 15 August: Alma madder.
The Spectator, 8 August: The fabulist.
The Guardian, 1 August: Playbooks, plagiarism and a pig’s head.

Vanhoja raapustuksiani