Mitä yhdestä särkyneestä minuudesta?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä.

Mitä yhdestä elämän synnystä? Tai särkyneestä minuudesta? Ja jokunen kirjasuositus

Laatuluettavaa

Galaksien ja alkeishiukkasten näkökulmasta elämän synty maapallolle ei ollut kummoinenkaan muutos. Tai oikeastaan se ei ollut muutos lainkaan. Niin kosmos kuin kvarkitkin jatkoivat entiseen malliin.

Tilanne on lähes sama, kun asiaa katsotaan ihmisen näkökulmasta.

On yhdentekevää, kehittyikö elämä mutalätäköissä, merenpohjassa vai kenties jossakin aivan muualla. Eliöt – ihminen mukaan lukien – siirtävät perimäänsä seuraavaan polveen piittaamatta siitä, missä ja miten alkueliöt sitä tekivät. Elämän ensihetkistä emme tule löytämään sen enempää lohtua kuin kauhuntunteitakaan.

Sekin on yhdentekevää, onko Maapallo ainoa tyyssija eläville olennoille vai ei. Jos tutkijat saavat todisteita elämästä muilla taivaankappaleilla, ihmislaji ei joudu eksistentiaaliseen kriisiin. Yksilöt ja yhteiskunnat jatkavat entiseen malliin.

Esibiologisen liemen ja primitiivisten solujen välinen aikamatka on myös kertakaikkisen tylsä. Satoja miljoonia vuosia silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki olisi saattanut pysähtyä alkuunsa asteroiditörmäyksen tai muun kosmisen sattuman takia.

Yksilö on koodien kulkuneuvo

Kuvia Luonnontieteellisestä
keskusmuseosta

Täällä me kuitenkin olemme. Selitys löytyy elämän synnyn jälkeisistä lukuisista mullistuksista. Yksittäisistä soluista kehittyi monisoluisia liittoumia. Jotkut solut ottivat sisäänsä toisenlaisia soluja, joista kehittyi soluelimiä. Nisäkkäiden sukulinjassa tapahtui hyppäyksistä mullistavin: laumaeläimestä tuli kieltä käyttävä kulttuurieläin. Tämä kulttuuriskielellinen loikka teki karvattomasta kädellisestä maailmanvalloittajan.

Kyseinen apina ei päihittänyt muita petoja nopeudessa tai voimassa, eivätkä evoluution sille antamat perhetunteet auttaneet pärjäämään pakkasessa. Mutta älynsä, kätevyytensä ja kulttuurisen oppimisen avulla laji sai muusta luonnosta musertavan yliotteen.

Ihmiseen itseensä tämä yliote ei silti ulottunut. Yksilö on yhä hajanainen ja johdateltavissa. Perimän palaset ovat kotoisin sieltä ja täältä, geenit manipuloivat toisiaan, solut ovat sekoitus koirasta ja naarasta, erilaiset ajatusrakennelmat kilpailevat aivojen hallinnasta, ja niin edelleen.

Ihmisyksilö on lopulta vain muiden käyttämä kulkuneuvo. Se sai kaksi tehtävää: kuljeta DNA:n digitaalista koodia seuraavaan polveen ja levitä ajatuksia ja tapoja muille. Siinä se olennaisin; elämä on informaation säilömistä ja siirtämistä. Geneettinen ja kulttuurinen informaatio liikkuu yksilön avulla ja piittaamatta hänen hyvinvoinnistaan. Edes ajatusrakennelmien totuudellisuudella ei ole niin väliä. 

Useimmat toki tuntevat olevansa itsenäisiä ja yhtenäisiä, ja moni kuvittelee näkemystensä seuraavan järkeviä ja omaehtoisia päätelmiä. Tämä kaikki on ymmärrettävää, sillä kyseisiä illuusioita rakennetaan lapsesta asti.

Todellisuudessa geenit juuri ja juuri pystyvät pitämään kulkuvälineen kasassa. Ja mitä tulee kulkuneuvon omaksumiin ajatusrakennelmiin, ne ovat läpeensä vinoutuneita ja usein keskenään ristiriitaisia. On kuin kulkuneuvolla olisi monta egoa; yksi niistä on se äänekäs kontrollifriikki, jonka koemme minuudeksi.

Olemisen mielekkyys riippuu pitkälti siitä, miten suhtaudut hajanaisuuteesi. Hyviä vaihtoehtoja on nähdäkseni vain yksi. Kulkuneuvon tulee selvittää, miksi hän on sellainen kuin on ja mitkä hänen kantamistaan ajatuksista ovat tosia. Näihin vastaaminen suojaa manipulaatiolta, keventää kannettua taakkaa ja auttaa löytämään tavoittelemisen arvoiset asiat. Tämän pikku projektin voi aloittaa vaikkapa seuraavista teoksista:

Richard Dawkins: Geenin itsekkyys (1993)
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu (2007)
Steven Pinker: The Blank Slate (2002)
Matt Ridley: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen (2004)

Dawkinsin vetämät keskustelut Youtubessa

Richard Dawkins haastattelee Steven Pinkeriä. Keskustelussa oikaistaan muutamia sitkeitä harhakäsityksiä.

http://www.youtube.com/watch?v=yIMReUsxTt4

Dawkins haastattelee Daniel C. Dennettiä:

http://www.youtube.com/watch?v=5lfTPTFN94o

Molemmat ovat katsomisen arvoisia, paikoin hauskojakin.

Itsekäs geeni selittää uhrautuvaa avuliaisuutta

(Kirjoituksen teemaa on käsitelty tähän tapaan jo aiemmin, mutta kerrattakoon vielä.)

Daniel Dennettin uskontokriittisen Lumous murtuu –kirjan arviossa (HS 15.5.2007) Pekka Wahlstedt kirjoittaa: ”Miten darwinismi voi ymmärtää Buddhaa tai Jeesusta, jotka korostivat pyyteetöntä eettistä toimintaa toisten hyväksi. Darwinismille tämä on lähtökohtaisesti absurdia.”

Kyseessä on varsin yleinen virhepäätelmä: evoluutioteoria ja niin sanottu geenin itsekkyys ovat muka jotenkin ristiriidassa uhrautuvan avuliaisuuden kanssa. Erhe on erityisen hassu siksi, että altruismin selittäminen on yksi evoluutiobiologian suuria saavutuksia. Biologia on näyttänyt, miten yhteistyö, epäitsekkyys ja niiden taustalla olevat tunteet voivat evoluutiossa kehittyä.

Vaikka geenit ovat rakentuneet niin, että ne pyrkivät ”itsekkäästi” kopioitumaan, se ei tee geenejä kantavasta yksilöstä itsekästä. Päinvastoin, yhteistyö ja avuliaisuus ovat evoluutioympäristössä olleet erinomaisia strategioita omien geenien levittämiseen. Tuloksena on syntynyt lukuisia yhteistyötä ja vastavuoroisuutta ylläpitäviä tunteita: kiitollisuutta, häpeää ja moraalista suuttumusta.

Varsinkaan se, miksi jotkut saarnaavat pyyteettömän avuliaisuuden puolesta, ei evoluutioteorian valossa ole absurdia. Moraalisaarnojen sisältöhän voidaan suoraan ennustaa evoluutioteorian perusteella: sopivissa tilanteissa yksilön on kannattanut vaatia muilta entistä suurempaa uhrautumista.

Toinen yleinen virhepäätelmä on olettaa, että geenit eivät vaikuttaisi ihmisen käyttäytymiseen sen takia, että ihmiset verrattain usein tekevät sellaista, mikä ei auta heidän geeniensä leviämistä, esimerkiksi pitäytyvät selibaatissa.

Tässä virhepäätelmässä sekoittuvat geenien ”itsekäs” tapa kopioitua ja ihmisyksilöiden pyrkimys levittää geenejään. Näistä edellinen on olemassa, jälkimmäistä ei. Geenien ei siis ole tarvinnut tuottaa yksilöille tietoista halua levittää geenejä; siihen on riittänyt esimerkiksi halu seksuaaliseen kanssakäymiseen ja uhrautuva kiintymys jälkeläisiin. Jos seksuaalikäyttäytymisen takana oleva välitön motiivi olisi geenien levittäminen, miehet maksaisivat saadakseen tehdä lahjoituksia spermapankkiin, eivät suinkaan nähdäkseen strippareita.