Rotu on simppeli sopimuskysymys

Seuraava lyhyt puheenvuoroni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2021 -lehdessä.

                  * * *

 

Jani Sinokki pohdiskelee rotukäsitettä Tieteessä tapahtuu 5/2020 -lehdessä. Hänen mukaansa moni filosofi pitää rotua rahan kaltaisena sosiaalisesti rakentuneena käsitteenä, joka saa varsinaisen merkityksensä vasta sosiaalisessa toiminnassa ja ihmisten uskomusten myötä.

Rahavertaus on, kuten Sinokkikin toteaa, yksinkertaistettu. Mutta se on myös harhaanjohtava. Toisin kuin rahan arvo, ihmislajin geneettinen variaatio ei katoa, vaikka siihen lakkaisimme uskomasta.

Lajillamme tavattu variaatio on seurausta muun muassa väestöjen polveutumishistoriasta ja maantieteellisestä eriytymisestä. Tällaista variaatiota ihmislajilla on runsaasti. Muinais-DNA:n tutkija David Reich (2018) esimerkiksi kirjoittaa: 

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

 

Populaatiot – ja jopa lajit – ovat toki historian saatossa sekoittuneet. Jos rotuteoreetikko olisi elänyt esimerkiksi 10 000 vuotta sitten, hän olisi Reichin mukaan joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä–keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä–keräilijät eri roduikseen, vaikka mikään näistä ryhmistä ei ole säilynyt risteytymättömässä muodossa. Runsaasta risteytymisestä huolimatta väestöjen välillä on kuitenkin edelleen polveutumishistoriasta johtuvia geneettisiä eroja.

Usein ihmisrotujen olemattomuutta perustellaan väitteellä, että vaihtelun määrä väestöryhmien sisällä on suurempaa kuin väestöjen välillä. Se, missä määrin ja minkä geenien suhteen variaatiota on jonkin väestön sisällä, ei kuitenkaan hävitä geneettisiä eroja väestöjen väliltä. Tämä on toki yhdentekevää sen kannalta, millä sanoilla näihin ihmisryhmien välisiin geneettisiin eroihin viitataan. Vastaavasti se, että kansanomaiset rotukategoriat ovat useimmiten puutteellisia, on yhdentekevää olemassa olevan biologisen variaation kannalta.

Populaatioiden DNA-eroja koskevien löydösten valossa poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, on joka tapauksessa virheellinen. Oppineiden ihmisten halu painiskella sopimuksenvaraisten nimityskysymysten parissa on silti suotavaa. Toiminnalla tuskin on vaikutusta empiiriseen tutkimukseen, mutta terminologinen pohdiskelu tuo ilmi sekä rasistisen että antirasistisen liikehdinnän taipumuksen kollektivistiseen ja faktoja vääristelevään poseeraamiseen. Ironisesti ryhmäkuntainen moraaliposeeraaminen näyttää olevan yksi ihmislajia yhdistävistä ominaisuuksista.

Kirjallisuus

Reich, D. (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän - Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Yliluonnollista ei ole

Seuraava vastineeni ilmestyi Skeptikko 2/2017 -lehdessä. (Tässä oleva jälkikirjoitus liittyy aiheeseen.)

Skeptikko (4/2016) -lehdessä kirjoitin Marja-Liisa Honkasalon tutkimuksista ja niiden saamasta julkisuudesta. Osa kirjoitukseni teeseistä on päivänselviä ja osa on uskonasioita tai määrittelykysymyksiä. Teesit ovat: 1) on oikein ajaa ihmisten hyvää kohtelua, kokivat he yliluonnollisia tai eivät, 2) on vastuutonta antaa ymmärtää, että yksilön kokemus vaikkapa enkelin antamasta suojelusta kertoisi jotakin enkeleiden olemassaolosta, 3) mitä selkeämmin ihmiset ymmärtävät eron mielen sisäisen maailman ja mielen ulkoisen todellisuuden välillä, sitä paremmin he pystyvät itseään ja toisiaan auttamaan ja 4) tieteen tehtävä on selittää ilmiöitä, ei ottaa kantaa oikeaan tai väärään, ja yliopiston tulee välttää ennakkoluulojen ja perusteettomien uskomusten ruokkimista. Pääpointtini oli, että Honkasalon lausunnot ovat tehneet epäselväksi eroa mielen ulkoisen ja mielen sisäisen todellisuuden välillä.

Totesin Honkasalon myös vihjailevan, että psyykenlääkkeillä turrutettaisiin potilaita vastoin heidän tahtoaan. Vihjaus on varsin selkeä: Honkasalo puhuu ihmisen joutumisesta ”diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn”. Minua vääristelystä syyttänyt Olavi Kiviniemi sortuu vastaavaan lääkäreillä pelotteluun: äänten kuulemisesta saa kuulemma ”helposti psyykkisen häiriön diagnoosin ja psyyken lääkkeiden reseptin”. Kiviniemi myös esittää, että ”kumman” kokijat voitaisiin muka mielestäni ”leimata häiriintyneiksi”. Mistä tämä päätelmä syntyi? Siitä, että kirjoitukseni lopussa esitin kysymyksen: ”Onko pieni stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista.” En siis puhunut häiriintymisestä, enkä edes vastannut kysymykseeni. Aihetta koskeva pohdinta lieneekin paikallaan.

On luultavaa, että ”kummia” kokeneet jäävät usein yksin kokemustensa kanssa. Tämä on harmi. ”Kummia” kokeneelle/kokevalle tulee osoittaa samankaltaista ymmärtävää lähimmäisenrakkautta kuin muillekin. Hänelle tulee siis muun muassa tarjota tietoa ihmismielen taipumuksista harhoihin ja ajatteluvinoumiin. Sellainen on osoitus aidosta välittämisestä. Mikä tässä valossa on sopiva stigma ”kummista” kokemuksista? Lähtökohtana tulee pitää sitä, että kun puhutaan pään ulkoisesta todellisuudesta, uskomme niitä, joilla on pätevimmät todisteet. Meillä ei siis ole syytä uskoa ”kellot pysähtyivät samaan aikaan” -mystikkoja.

Toisin sanoen sen, joka esittää väitteitä todellisuudesta, vaikkapa kellojen toiminnasta, on esitettävä todisteita. Tästä pääsemme sopivaan stigmaan. Se on sellainen, että 1) stigma saa yksilön etsimään tietoa siitä, mikä on anekdootin ja pätevän todisteen ero ja 2) stigma saa yksilön etsimään päteviä todisteita anekdoottien sijasta. Tämän yksityiskohtaisempaa arviota sopivasta stigmasta on vaikea antaa. Stigma on sopiva, jos se johdattaa kohti rationalismia ja skeptisismiä; jos se öljyää mielen sisäisiä kellonrattaita niin, että kellotaulun lukemiin on turvallisempaa luottaa. Sopiva stigma saa yksilön kysymään itseltään, entä jos olen väärässä. Entä jos homeopatia, astrologia ja henkiparannus eivät toimi? Entä jos enkeleitä, jumalia ja kummituksia ei ole?

Kiviniemi käyttää esimerkkinä oman lapsen kuolemasta kertovia ennenäkyjä. Hänen mukaansa niissä ”päänsisäinen tapahtuma on ollut yhteydessä ulkomaailmaan selittämättömällä tavalla”. Tämä on paranormaalin puolustamista omalla tietämättömyydellä. Argumentti on tyyppiä: ”En ymmärrä tätä, joten on oltava selittämättömiä henkivoimia.” Ennenäyille on kuitenkin luonnollinen selitys. Käytännössä kaikki vanhemmat ovat huolestuneita lapsensa hyvinvoinnista, ja monet pelkäävät pahinta, etenkin jos lapsi on maantieteellisesti etäällä. Niinpä osa niistä, joiden lapselle sattui käymään huonosti, kokee saaneensa enteen lapsen kuolemasta. Kukaan ei muistele sellaisia enteitä, joissa lapsi palaa kotiin hyvinvoivana. Ohje pettämättömiin ennustuksiin onkin yksinkertainen: ennustele jatkuvasti, mutta älä pidä ennustuksistasi kirjaa.

Ihmiset ovat luonnollisesti erilaisia siinä, miten heidät saadaan epäilemään kokemuksiaan ja kiinnostumaan todisteista ja tilastoista. Siksi todellisuuden luonnetta koskeva keskustelu tulee pitää vilkkaana ja monimuotoisena. Jollekin humoristinen lähestymistapa on paras, toiselle sopii lievä stigmatisointi, kolmannelle toimii tunnontarkka kritiikki. Kunnollisia, mieluiten koejärjestelyjen avulla saatuja todisteita on joka tapauksessa perusteltua vaatia kaikilta, jotka todellisuutta koskevia väitteitä esittävät. Usein on hyvä myös kysyä, mikä seikka saisi yksilön muuttamaan kantansa. Olisiko ennenäkyihin uskova valmis muuttamaan mieltään, jos hän kuulisi, että yli 95 prosenttia vanhemmista kokee pelottavia mielikuvia lapsensa onnettomuudesta?

Entä mikä logiikka on Kiviniemen väitteessä, että ”kumma” on tuottanut ”valtaisan määrän” oikeaa tietoa ulkomaailman tapahtumista? Samankaltaisen väitteen esittävät esimerkiksi Harri ja Ilkka Virolainen huuhaakirjassaan Yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopedia (Tammi 2014). Heidän mielestään yliluonnollisia ilmiöitä esimerkiksi ”kyetään nykyisin selittämään myös tieteen avulla”. Jos ”kumma” tai ”yliluonnollinen” tuottaa oikeaa tietoa ja jos ”kumma” tai ”yliluonnollinen” ilmiö pystytään tieteen avulla selittämään, mitä mieltä sitä on enää kutsua kummaksi/yliluonnolliseksi?

Itse asiassa koko termi yliluonnollinen on ristiriitainen. Jotta ilmiötä voidaan kutsua yliluonnolliseksi, sen tulee olla sellainen, että sitä ei ole mahdollista selittää luonnollisten eli tunnettavissa olevien voimien avulla. Siksi esimerkiksi magnetismi ei ollut yliluonnollinen ilmiö edes silloin, kun magneetin toimintaperiaatetta ei vielä ymmärretty. Milloin ilmiö sitten on selittämätön? Jotta tiedettäisiin, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää, meidän tulisi tietää ilmiöstä kaikki. Vasta tällöin voisimme sanoa: ”Tätä ei voida edes periaatteessa selittää, tämä on yliluonnollista.” Tässä piilee kuitenkin paradoksi: jos ilmiöstä tiedetään kaikki, se ei enää ole yliluonnollinen.

Koko termi on käytännössä turha. Yliluonnollinen viittaa joko tietämättömyyteen tai herkkäuskoisuuden ja aistivinoumien kaltaisiin mielen ominaisuuksiin. Usein yliluonnollisuus on haluttomuutta tai joskus kyvyttömyyttä etsiä ja/tai ymmärtää selityksiä. Toisinaan kyse taas on aktiivisesta halusta uskoa henkiolentoihin/-voimiin. Jotkut jopa ajattelevat henkimaailmakokemustensa takia olevansa erityislahjakkaita yksilöitä. Tällaisille ihmisille on paikallaan kertoa, että ihmismieli on kuin suunniteltu löytämään tietoisia tarkoitusperiä. Projisoimme tunteita ja muita mielenominaisuuksia jopa yksinkertaisiin koneisiin. Ihmisten on esimerkiksi vaikea olla ilmaisematta säälintunteita silloin, kun robotti-imuri jää junnaamaan huonekalun jalkoihin. Tällaiset ihmismielen valmiudet ovat pääsyy, miksi ihmiset uskovat paikkoja sotkeviin räyhähenkiin ja järjestystä synnyttäviin luojaolentoihin. Kyse on evoluution tuottamista psykologisista ominaisuuksista.

Honkasalon käyttämä termi ”kumma” on neutraalimpi kuin yliluonnollinen. ”Kumma” on kuitenkin niin epämääräinen, että sen käyttö tieteellisissä yhteyksissä vaikuttaisi... no, epämääräiseltä. Esimerkiksi magneettipalikoilla leikkiminen on edelleen ”kumma” kokemus monelle. Magnetismin selittäminen kun vaatii joukon pohjatietoja, joita edes lukion käynyt ei välttämättä ole omaksunut. Vauvalle taas melkein kaikki kokemukset ovat ”kummia”.

Honkasalon keräämä data ihmisten uskomuksista ja kokemuksista on toki kiinnostavaa. Ja joskus uskomukset saattavat ihmisiä lohduttaa. Se on kuitenkin eri asia, onko uskomusten kohde totta. Ja siihen olen Honkasalolta odottanut selkeää kantaa. Ihmiset ovat vielä vajaat kolmesataa vuotta sitten uskoneet yleisesti noituuteen, maahisiin, amuletteihin, loitsuihin, kirouksiin, talismaaneihin, henkiin, kohtaloon, rukouksiin, ennusmerkkeihin ja jumalallisiin rangaistuksiin. Tällaiseen menneisyyteen ei ole syytä palata – tai jos palaamme, menneisyyden lukemia kohti saattavat palata myös elinajanodote, väkivalta ja yleinen elämänlaatu. Kannattaa siis muistaa, että mitä harvinaisemmiksi perusteettomat uskomukset ovat historian saatossa tulleet, sitä paremmin ihmisyhteisöt ovat voineet. Huuhaan suosio perustuukin osittain sokeudelle huomata tieteen ja rationalismin tuomaa elinolosuhteiden paranemista.

On mahdollista, että lohdun ohella huuhaalla on muita myönteisiä vaikutuksia. Ehkä uskomukset tekevät jonkun avuliaammaksi. Tähän uskominen saattaa jopa toimia itseään toteuttavana ennusteena. Avuliaisuus on kuitenkin mahdollista ja monesti todennäköisempää ilman perusteettomia uskomuksia. Lisäksi auttamishalukaan ei tee uskotuista seikoista tosia – ja totuus on tai ainakin sen pitäisi olla tieteen päätutkimuskohde.

Lapsillamme tulee olemaan paljon enemmän tietoa ja tieto tulee olemaan paljon helpommin saatavilla kuin kenelläkään meillä on heidän iässään ollut. Lapsemme tulevat tietämään uusia, pelottavilta ja vaarallisilta tuntuvia asioita. Luultavasti he myös nauravat fossiilisille moraalikäsityksillemme, ja melko varmasti he paheksuvat syntejämme: ”Miksi Afrikan aids- tai malariaongelmien eteen tehtiin niin vähän?” Silti ei ole mielekästä pysäyttää kelloja. Meidän on astuttava rohkeasti ja mahdollisimman hyvin valmistautuneena tulevaan. Paras tapa varustaa jälkipolvia on pyrkiä ilmiöiden, myös käyttäytymisen ja ihmismielen tieteelliseen selittämiseen. Tällä tavoin jälkipolvet kykenevät parhaiten huolehtimaan itsestään ja lähimmäisistään. ”Kumman” ja ”yliluonnollisen” akateeminen juhliminen on tyytymistä tietämättömyyteen, jälkipolvien heitteillejättöä.

 ---

PS. Peter Boghossian ja James Lindsay tarjosivat salanimillä Cogent Social Sciences -lehteen parodia-artikkelia The conceptual penis as a social construct (eli Käsitteellinen penis sosiaalisena konstruktiona). Siitä, että hölynpölyä ja tyhjänpäiväisyyksiä sisältävä (mutta poliittisesti oikeaoppinen) juttu julkaistiin vertaisarvioidussa tiedelehdessä, vedettiin joitakin pitkälle meneviä päätelmiä sukupuolentutkimuksen tai jopa kaikkien sosiaalitieteiden epätieteellisyydestä. (Ks. myös Alan Sokalin arvio tapauksesta ja kirjoittajien oma analyysi.) Yleisesti on toki totta, että sukupuolentutkimuksesta löytyy tiedevihamielisyyttä, lepsua ajattelua ja onttoa muka-syvällisyyttä (siksi artikkeli ja sen herättämä keskustelu on tervetullut tuulahdus), mutta parodia-artikkeli ei sellaisenaan ole kovin vahva todiste alan epätieteellisyydestä. Niin tai näin, tiedeparodioihin virittyneenä kuvittelin, että jopa tuoreessa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (nro 4/2017) olisi pila-artikkeli. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavista pitkähköistä otteista? Juttu käsittelee Amazonin alueen alkuperäiskansojen tapoja ajatella ihmismieltä ja -ruumista otsikolla Kokemukset näkymättömästä ja oppiminen (korostukset lisätty):

Ihmiset yrittävät konfiguroida ja säätää suhteita eri toimijoiden välillä elämää tuottaviksi ja suojeleviksi. Useat näistä toimijoista ovat näkymättömiä, mutta ilmenevät tunteena tai fyysisenä tuntemuksena kehossa, kuten tuulenhenkäys, joka ei siis ole pelkkä mystifioitu uskomus. Tässä artikkelissa tarkastelen tätä vuorovaikutusta Amazonian epistemologioiden ja hyvinvoinnin peruspilareina. Apurinojen, manchinerien ja huni kuinien keskuudessa, missä olen ollut useasti vuodesta 2003, olemassaolon ajatellaan olevan useiden toimijoiden tulosta, suhteellista ja siksi jossain määrin intersubjektiivista. Amazonian alkuperäiskansojen elämässä korostuvat epälineaarisuus, ympäristö ihmisen elämän antajana ja muokkaajana sekä ihmisen aistimellisuus. 

Toisten elollisten olentojen tavat liikehtiä, kokea, aistia, havaita, olla ja elää antavat ihmisten päätöksiin, valintoihin ja ratkaisuihin tarvittavaa tietoa. Ne mahdollistavat näin uudet perspektiivit. Eläimiltä ja kasveilta opitaan eri ominaisuuksia edellä mainittujen interaktiivisten prosessien sekä niin sanotun reflektiivisen oppimisen kautta. Nämä prosessit ovat osa sekä tavallista että muuntunutta tietoisuuden tilaa, jossa eri olentojen positioita punnitaan ja pyritään ymmärtämään. 

Amazonialla ihmisen yksilöllinen persoonallisuus vaikuttaa siihen, millaiseksi hänen vuorovaikutuksensa muodostuu ympäristön monilajisen (multispecies) verkoston eri elementtien välillä. Näkymättömän kokemuksiin suhtaudutaan normaalina osana oppimista, ihmisten terveyttä ja ihmisenä olemista.

Kehon maalaukset, lääkekasvit tai erilaiset ornamentit myös muokkaavat mielekästä kehoa. Ei-inhimilliset toimijat materialisoituvat erilaisissa objekteissa, substansseissa tai muodoissa, jotka voivat olla itsessään ihmisiä muokkaavia toimijoita. Materiaalisuus tuottaa läheisyyttä ja vuorovaikutusta monimuotoisen ympäristön personifioitujen olentojen kanssa. Eläinten kehojen inspiroimat geometriset kuviot ovat portteja maailman toisenlaiseen näkemiseen. 

Erilaiset toimijat tulevat läsnä olevaksi ja osaksi paitsi sosiaalisia verkostoja myös materiaalista maailmaa. Ne mahdollistavat oppimiseen ja voimistumiseen tarvittavat kokemukset, kuten uudenlaisen visualisoinnin. Erityisesti taiteen ja erilaisten luovien menetelmien avulla ihmiset pyrkivät tulemaan samankaltaisiksi tiettyjen luonnonympäristön olentojen kanssa, mutta toisaalta he myös varjelevat itseään liialliselta kanssakäymiseltä elämälle haitallisten olentojen kanssa. Erilaiset sukupolvien ajan jatkuneet näkymättömän kokemukset, kuten eläinten äänet ja meteorologiset tapahtumat, vaikuttavat ihmisten toimintoihin ja liikkumiseen. Amazonialla ihmisiä, eläimiä, maata ja kasveja ei voi erottaa maisemasta, sillä maisemaa ei ole ilman niiden kollektiivia. Nämä eri toimijat puolestaan ovat muokanneet maisemaa, sillä maisemaa tuotetaan eri entiteettien liikkuessa. 

Amazonialla ekologiset suhteet ja systeemit vaikuttavat keskeisesti ihmisten toimintaan ja ajatteluun. Posthumanismi ja humanistinen ympäristötutkimus ovat myös länsimaissa alkaneet purkaa hierarkkisia ajattelumalleja ja kiinnittää huomiotamme monimutkaisiin verkostoihin ja vuorovaikutussuhteisiin, jotka ovat muokanneet ihmistä tietynlaiseksi. Ihmisten elämän ja elinympäristön nähdään siis olevan kietoutuneita moninaisiin muihin elämänmuotoihin ja elinympäristöihin. 

Mieltä tulisi lähestyä toimijoiden välisiin suhteisiin liittyvänä ilmiönä. Silloin mieli ja ruumis nähdään integriteettinä, jossa mielen kokonaisuuteen kuuluvat keho, muisti, hermot ja aistit. Mieli nähdään tällöin huokoisena ja interaktiivisena.

Valtiollisissa kehitys-, terveys- ja talouskasvun suunnitelmissa ja käytänteissä ei yleensä oteta huomioon ihmisyyden rakentumista vuorovaikutuksessa. Myöskään Amazonian alueella eläin- ja kasvitoimijat eivät pääse valtion talousraportteihin tai selvityksiin. Nykyiset valtasuhteet pitävät alueen alkuperäiskansojen käsitykset marginaalissa.

Mitä näihin intersubjektiivisiin ja epälineaarisiin positioihin, substansseihin, entiteetteihin ja integriteetteihin voidaan sanoa? On ilmeistä, että alkuperäiskansojen tapa hahmottaa maailmaa eroaa monissa suhteissa länsimaisesta tavasta. Yhtä ilmeistä on, että ylläolevat yhtäältä lennokkaan verbaalit ja toisaalta banaalin päivänselvät huomiot ovat vailla ansioita, mitä tulee metsästäjä-keräilijöiden ajattelutapojen tai käyttäytymisen kuvaamiseen, saati selittämiseen. (Jos oikein ymmärsin, ”näkymättömällä” tarkoitetaan jutussa sekä jotakin lähestulkoon yliluonnollista ”kummaa” että myös arkipäiväisiä meteorologisia ilmiöitä. Kirjoittajan mukaan esim. gallerioihin tuotu alkuperäiskansojen taide voi tuoda näkymätöntä näkyväksi.) Kirjoituksensa loppupuolella tutkija kertoi olleensa mukana edellä käsitellyn Marja-Liisa Honkasalon vetämässä Mind and the Other -projektissa. Kyse ei siis sittenkään liene parodiasta – tai jonkin viidakkohallusinogeenin vaikutuksista.

PS 2. Tässä Olavi Kiviniemen teksti, johon kirjoitin yllä olevan vastineeni (lähetetty minulle 24.3.2017):

Kommentti artikkeliin "Honkasalo ja ”kummat” kokemukset" Artikkeli ilmestyi Skeptikko-lehdessä numero 4/2016 ja kirjoittajana oli Osmo Tammisalo. Siinä kommentoidaan professori Marja-Liisa Honkasalon tutkimusta Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2016 olleen artikkelin pohjalta, jonka kirjoittaja on Helen Moster. Tammisalo arvostelee Honkasalon tutkimusta "kummasta" huomattavan kielteisesti. Hän jopa kirjoittaa seuraavasti: "On valitettavaa, jos tutkija piittaa ihmisten ajattelutavoista vähemmän kuin henkimaailmayhteyksiään mainostavat selvänäkijät ja muut rahanahneet okkultistit. Takana oleva professorin arvovalta tekee toiminnasta erityisen epäempaattista/epäeettistä."
   Honkasalo on kertonut, että hänelle alkoi suorastaan sadella puheluita sen jälkeen, kun hänen tutkimusaiheensa julkistettiin. Siksi hän pyysi myös kirjallisia kokemusselostuksia, joita tulikin reilusti yli 100 kpl. Tammisalo aloittaa arvostelunsa vähättelemällä vastausten määrää ja perustelemalla vähättelyn seuraavasti: "”Kummasta” kertoneiden määrä on erityisen pieni, jos ajatellaan ihmismielen evoluutiohistoriaa." Ja vielä: "Itse asiassa on perusteltua sanoa, että ajatteluun ja tunteisiin kehittynyt mutkikas elin [aivot] tuottaa väistämättä erilaisia vinoumia, poikkeamia ja vääristymiä."   "Pointti on se, että tutkijan ei pidä tehdä epäselväksi eroa, joka ulkoisen todellisuuden ja pään sisäisten kokemusten välillä on. Juuri tämä on Honkasalon lausunnoissa ongelmallista." Olen samaa mieltä siitä, että on tärkeätä yrittää erottaa päänsisäiset ja päänulkoiset tapahtumat toisistaan aina silloin, kun se on mahdollista. Mosterin artikkelissa "kummaa" luonnehditaan seuraavasti: "Yliluonnollisina pidetyt kokemukset voivat olla näkyjä, ennalta-arvaamisia, telepatiaa, kuuloaistimuksia tai vaikkapa kuolleiden kohtaamisia. Ne tupsahtavat tyypillisesti äkkiarvaamatta arjen keskelle." Artikkelissa "kumman" ja ulkomaailmaan yhteyteen vain viitataan – tapahtumien tarkistukset eivät kuuluneet tutkimuksen piiriin.   Honkasalo on huomannut, että "kummaa" kokevat mielisairaiden lisäksi myös aivan tavalliset ihmiset, jotka menestyvät arkielämässään hyvin. Joillekin "kumma" kokemus voi tapahtua vain kerran elämässä. Hän ottaa esimerkiksi äänten kuulemisen, josta ennen on yleisesti saanut ja edelleenkin helposti saa psyykkisen häiriön diagnoosin ja psyyken lääkkeiden reseptin. Siitä Tammisalo ei pidä: "Honkasalo vaikuttaa jopa vainoharhaiselta vihjatessaan, että psykiatrit lääkitsisivät ”kummia” kokeneet turraksi, vastoin yksilön omia toiveita: ”Ihminen joutuu diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn...”". Honkasalon lainauksessa tai Mosterin tekstissä ei sanottu "turraksi, vastoin yksilön omia toiveita", vaan Tammisalo rakensi siihen olkiukon.
   Moster: "Kummat kokemukset lyövät kokijaansa herkästi häpeän leiman. Ihmiset sysätään psykiatrian piiriin ja leimataan hulluiksi. Honkasalon mielestä tutkijoiden eettinen tehtävä on hälventää stigmaa." Lukemattomat "kumman" kokijat kärsivät hiljaisesti pelosta, että ovat tulossa hulluiksi. He pelkäävät myös mielisairauden stigmaa ja halveksuntaa, jonka nykyään useimmiten saa ympäristöltään.  Honkasalo pyrkii siihen, että ei tarvitsisi yksinään pelätä ja hävetä kokemuksiaan, vaan että olisi mahdollista kertoa "kummasta" pelkäämättä häiriintyneeksi leimautumista silloin kun se on aiheetonta. Mielestäni Honkasalo on erittäin tärkeällä asialla.   Tammisalo on ilmeisesti sitä mieltä, että kaikki "kumma" on pelkkää päänsisäistä harhaa eikä muusta ole olemassa todisteita. Hän ei sano sitä suoraan, mutta antaa vahvoja viitteitä: "Pidän pyrkimyksiä rationalismiin ja todisteisiin moraalisesti ylivertaisena lähtökohtana. Tiedän, että se ärsyttää joitakin ihmisiä. Minulla on kuitenkin sekä historiallisiin trendeihin että empiriaan ja koejärjestelyihin perustuvia todisteita näkökulmani tueksi". Silloin, kun maailmankuvan suhteen vedotaan moraaliin, aletaan olla heikolla jäällä. Varsinkin kun Tammisalo tuossa paljastaa tietämättömyytensä todisteista, joita on valtaisa määrä "kumman" tuottamasta oikeasta tiedosta ulkomaailman tapahtumista.   Tammisalo: "Niin tai näin, toivon, että poliittinen kulttuuri ja keskustelu nojaavat lähinnä kahteen asiaan: 1) looginen päättely ja 2) paras käytettävissä oleva todistusaineisto." Tuosta olisin muuten samaa mieltä, mutta numerojärjestys on väärä. Empiirisissä tieteissä havainnot ovat ensin ja logiikka ja teoriat vasta sitten. Luotettavat havainnot kaatavat teorian sellaiset osuudet, jotka ovat ristiriidassa havaintojen kanssa, ja siinä ei logiikasta ole apua teorian säilyttämiseksi.   Miten sitten voidaan erottaa päänsisäinen päänulkoisesta? Tietenkin tarkistamalla päänsisäisen informaation totuusarvo ulkoisten tapahtumien suhteen. Lukemattomat äidit ovat saaneet ennakkotiedon kaukana olevan lapsensa kuolemasta ja kuolintavasta joko näkynä tai unessa, usein suunnilleen onnettomuuden tapahtumishetkellä. Näin tarkan tiedon saaminen viittaa vahvasti siihen, että kyseinen päänsisäinen tapahtuma on ollut yhteydessä ulkomaailmaan selittämättömällä tavalla. Tapausten yleisyys tekee pelkkien yhteensattumien mahdollisuuden käytännössä olemattomaksi.   Mosterin artikkelissa lueteltiin vain päänsisäisiä kokemuksia eikä mainittu fysikaalisia ilmiöitä, jotka ulkomaailmassa tapahtuneina eivät voi olla pelkästään päänsisäisiä. Erittäin yleisiä ilmiöitä kuolemantapauksissa ovat kellojen pysähtyminen tai kuvan putoaminen seinältä tai hyllyltä jonkun kuolinhetkellä sellaisella tavalla, jolle ei löydy fysikaalista selitystä. Eräässä tapauksessa kuolevan kotona pysähtyi kaksi kelloa näyttämään samaa aikaa ja lisäksi kelloradio oli pysähtynyt vilkuttamaan samaa aikaa. Melkoinen yhteensattuma. "Kummia" ovat nämäkin mielestäni, ja "kummat" pitäisi ottaa huomioon sellaisinaan, sitomatta niitä vallalla oleviin kansanomaisiin selityksiin.
   Tammisalo kirjoittaa: "Onko pieni stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista?" Hänen mielestään "kumman" kokijat ilmeisesti voidaan edelleen leimata häiriintyneiksi siitä riippumatta, millaisista kokemuksista on kysymys. Jos ja kun näin tehdään, niin kokijat joutuvat turvautumaan juuri kaikenlaisiin "vaihtoehtoterapeutteihin". He kyllä kuuntelevat kokijoita, mutta virallinen psyykenhuolto suhtautuisi heihin nuivasti.