Apartheid ja naisen asema

When men and women are free to follow their best impulses, when both receive the best and most thorough education that the knowledge at the time will admit; when there are no false restrictions placed upon any human being because of the accident of sex, and when the standard of public opinion is set by the wisest and the best, and that standard is systematically inculcated upon the young, then we shall find that a system of human selection will come spontaneously into action which will bring about a reformed humanity.

Alfred Russell Wallace (luonnonvalinnan toinen keksijä)

Eräs Minne menet feminismi? -tekstieni (osat 1 ja 2) lukija vertasi suomalaisen naisen asemaa Etelä-Afrikassa harjoitettuun apartheid-politiikkaan. Sen vaikutukset näkyvät edelleen, 25 vuotta apartheid-hallinnon kaatumisen jälkeen. Lukijan mielestä vastaava muutoksen hitaus pätee pohjoismaalaisiin naisiin ja heidän asemaansa työmarkkinoilla.

Ajattelin nopeasti tekeväni 

muotokuvan… jälki sen 

mukaista.

Vertaus on siltä osin pätevä, että osalla ihmisistä naisia syrjivät asenteet saattavat sinnitellä vuosia tasa-arvolakien säätämisen jälkeen. Lisäksi miesten jo olemassa olevat verkostot (aivan kuten valkoisten verkostot Etelä-Afrikassa) ja naisjohtajaesimerkkien puute (aivan kuten mustien johtajien puute Etelä-Afrikassa) saattavat hidastaa joidenkin naisten nousua työpaikkahierarkiassa.

On kuitenkin monta syytä, miksi suomalaisen naisen asema ei ole verrannollinen mustien kurjaan asemaan Etelä-Afrikassa.

Etelä-Afrikka ensinnäkin on jakautunut maa (varakkain 10 prosenttia omistaa arviolta 70 prosenttia maan varallisuudesta). Jako myös noudattelee roturajoja: köyhin 60 prosenttia, joka koostuu pitkälti mustista, kontrolloi vain seitsemää prosenttia maan nettovarallisuudesta. Hallinnon vaihtuminen ei siis ole nostanut mustaa kansanosaa keskiluokkaan – maahan ei ylipäätään syntynyt keskiluokkaa –, vaikka joitakin mustia nousikin taloudelliseen ja hallinnolliseen eliittiin. (Sivuhuomiona mainittakoon, että Ruotsissa rikkain kymmenys omisti vuonna 2017 peräti 78 prosenttia kotitalouksien varallisuudesta. Eurostatin tilastojen mukaan köyhyyttä Ruotsissa on silti Euroopan maista vähiten.)

Etelä-Afrikan katala tilanne johtuu pitkälti siitä, että noin yhdeksän prosentin valkoinen vähemmistö hyötyy apartheidin aikaan kerätystä vauraudesta. Uusi hallinto suhtautui rotuerottelumenneisyyteen kuitenkin sovittelevasti eikä kostonhimoisesti, eli omistusten epäsuhtaan ei liiemmälti puututtu. Taloudellista eriarvoisuutta maassa ylläpitää myös työttömyys, kehno koulujärjestelmä ja heikko terveydenhuolto. Maanomistussuhteista johtuen mustilla ei myöskään ole varaa asua kaupungeissa, ja kaupunkien laidoille on syntynyt slummeja, joita juuri työttömyys ja koulutusmahdollisuuksien puute vaivaavat.

Mustilta maat ottanut siirtomaahallinto syrjäytettiin (kansainvälisen painostuksen avustamana), mutta mustat eivät siis silti voi palata; kaikesta tuli yksinkertaisesti liian kallista. Usein kunnollinen työpaikkakaan ei riitä nostamaan yksilöitä köyhyydestä. Mustien asumisolosuhteiden parantamiseen tähtäävät projektit ovat lisäksi painottuneet kauas kaupunkien (ainakin Kapkaupungin) keskustoista. Tämä jatkaa mustien eristämistä talouselämän kannalta tärkeistä paikoista. Apartheidin perintönä suuri osa kansalaisista – mustista ja valkoisista – saattaa myös edelleen ajatella, että mustat eivät samassa määrin ansaitse omistusta maan varallisuudesta. Suurten kaupunkien paremmilla alueilla mustaa kohdellaan joidenkin kuvausten mukaan edelleen joko siivoojana tai varkaana.

Kaikki edellä esitellyt seikat ovat huomattavan erilaisia verrattuna naisten asemaan Pohjoismaissa. Syrjivät tai vähättelevät asenteet eivät ole vuosikymmeniin olleet valtavirtaa sillä koulutetulla väestönosalla tai niissä päätöksentekoelimissä, jotka firmojen ja julkisen sektorin työhönottoa hoitavat. Lisäksi esimerkiksi koulujärjestelmän ja terveydenhuollon puutteet tai työttömyys eivät ole kohdistuneet naisiin samalla tavalla kuin ne kohdistuivat Etelä-Afrikan mustiin. Päinvastoin, huono-osaisuus näissä kertyy voimakkaammin miehille. Etenkään Etelä-Afrikkaa vaivaava alueellinen kahtiajako ei ole koskenut naisia: Korsossa, Kontulassa ja muissa lähiöissä asuu käytännössä samassa suhteessa naisia ja miehiä kuin keskustojen kalleimmilla tai jopa Westendin vauraimmilla alueilla. Naisten osallistumisella työelämään ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on myös pitkät perinteet, joiden ylläpitoon ihmisillä - miehillä ja naisilla - on voimakkaita taloudellisia ja sosiaalisia intressejä.

                                                     * * *

PS. Feminismin mukana kulkee ilmaisuja, jotka eivät tarkoita mitään tai ovat tekopyhiä, jopa vilpillisiä. Siitä huolimatta aatteen kritisoiminen ei ole miellyttävää. Kyse on uskomusjärjestelmästä, jonka kannattamista joissakin piireissä pidetään moraalisuuden merkkinä. Koen silti velvollisuudekseni yrittää vapauttaa feministejä dogmaattisuudestaan. Samalla joudun olla välittämättä siitä, että riskeeraan loukkaavani monia sellaisia ihmisiä, joiden moraaliset vakaumukset ansaitsevat kunnioituksemme. Kesän Skeptikko -lehdessä esimerkiksi ilmestyy perusteellinen kritiikkini eräästä tuoreesta feministisestä teoksesta. Arviossa muun muassa käydään läpi nykyfeminismin neljä keskeistä ristiriitaa ja ihmisaivoissa olevia sukupuolieroja.

Kookosmaidosta Jeesuksen verta

Olen vuosien varrella lukenut useita kirjoja lähetyssaarnaajien kokemuksista ja havainnoista alkuperäiskansojen parissa. On jossakin määrin kiinnostavaa koettaa päästä sisälle lähetyskäskyläisten nykymittarilla katsottuna vinksahtaneeseen mielenmaisemaan. Kiinnostavinta kertomuksissa ovat kuitenkin niiden mahdolliset antropologiset ansiot. Lähetyssaarnaajien tarinat voivat olla mehukas lisä tutkijoiden raportteihin (osittain sen takia, että saarnamiesten tarinat ovat olleet tieteellisten muotivirtausten ulottumattomissa).

Emil Birkelin teos Pääkallonmetsästäjien parissa (1951) kertoo skotlantilaisen lähetyssaarnaajan, James Chalmersin (1841–1901) kokemuksista muun muassa Polynesiassa ja Papualla. Vanhakantaisten yhteisöjen väkivaltaisuudesta Birkeli kirjoittaa:

Luonnon kauneus oli mitä räikeimmässä ristiriidassa ihmisten elämän kanssa, joka oli pukeutunut kauhistuttaviin muotoihin... Ennen kristinuskoa olivat riitaisuudet, aseelliset taistelut ja murhat jokapäiväisiä tapahtumia. Kaatuneilta vihollisilta hakattiin pää poikki, sitä kuljetettiin sitten kulkueessa ja ruumis syötiin juhla-aterialla.

Suomalainen Lauri Laiho (1928) (ei lähetyssaarnaaja vaan toimittaja ja seikkailija) kertoo sotaisuudesta saman seudun toisella kansalla: ”Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa... Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä... Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina sotajalalla keskenään.”

Birkeli kirjoittaa myös ihmisten taipumuksesta etsiä päihtymystä. Varhaisemmat saarnaajat olivat esimerkiksi tuoneet eräälle saarelle appelsiinipuita, ja ”villit” olivat keksineet valmistaa appelsiinimehusta päihdyttävää juomaa: ”Ihmisystävälliset lähetyssaarnaajat, jotka olivat tuoneet appelsiinipuun saarelle, eivät olleet aavistaneet, että ihmiset voivat kääntää hyvän pahaksi.” Birkelin mukaan päihtymishimo suuntautui jopa ehtoollisviiniin: 

Jumalanpalveluksen yhteydessä hän (Chalmers) kohtasi juomatavan toisessa muodossa itse ehtoollisen vietossa. Ehtoollisvieraat näet suoraan sanoen ’joivat viiniä’. Ensin hän huomautti tämän tavan sopimattomuudesta, mutta kun se ei auttanut, hän ryhtyi radikaalisiin toimenpiteisiin: hän lakkasi käyttämästä viiniä ja korvasi sen kookospähkinän maidolla. Näin hän sai tämän pahan tavan loppumaan.

(Jos olisin kristitty, minun olisi luultavasti helpompi uskoa kookosmaidon transsubstantiaatioon Jeesuksen vereksi kuin kuvitella, että pähkinästä saatu vaalea litku jotenkin symboloisi vapahtajan verta.)

James Chalmersin muistomerkki 

Ardrishaigissa Skotlannissa

 (Birkelin kirjasta)

Naisen asema esiteollisissa yhteisöissä oli yleensä kehno. Birkelin mukaan nainen ”ei paljoa välittänyt”, vaikka hänen miehensä löi häntä, sillä se ”osoitti, että hänellä oli hyvä mies, joka ei tyytynyt mihin vain”. Birkeli jatkaa: ”Mutta kun niikseen tuli, oli nainen aivan turvaton. Mies voi hänet surmatakin kenenkään siihen puuttumatta.” Monivaimoisuuteen liittyvästä väkivallasta Birkeli kirjoittaa:

Jalkavaimot olivat aviovaimojen orjia ja samalla kilpailijoita. Vanhimman vaimon oli pidettävä yllä kuria ja järjestystä. Ellei hän siihen pystynyt ja jos syntyi paljon melua, saattoi mies palata takaisin ns. kerhotalosta ja tehdä kotona puhdasta jälkeä. Jaettuaan selkäsaunoja mielensä mukaan ja tapettuaan kenet halusi, lähti hän taas tiehensä, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sama muistomerkki

 Google Mapsista.

Lähetyssaarnaajien kuvauksissa on usein liioittelua, toisen käden tietoa ja vain vähän tarkkoja yksityiskohtia. Ne kuitenkin osaltaan todistavat nykyistä huomattavasti raaemmasta maailmasta. Rakkauden evoluutio -kirjassani käsitellään pitkästi monivaimoisuutta ja sen seurauksia. Usein esimerkiksi toinen vaimo on ensimmäisen sisko, mikä ilmeisesti jonkin verran vähentää vaimojen toraisaa mustasukkaisuutta. (Tuoreen tutkimuksen mukaan kakkos- tai kolmosvaimoksi suostuminen ei – vastoin aiempia oletuksia – välttämättä ole huono asia naiselle: ”These findings challenge the view that polygynous women are always doing the ‘best of a bad job’. Rather, our results suggest that via their surviving sons and daughters there may be long-term benefits for some polygynous women.”)

Vilkuiltuani hyllystäni paria muutakin matkakertomusta samoilta seuduilta (Heikki Brotherus: Ranguma, 1963* ja Eric Lundqvist: Ihmissyöjien ystävänä 1951), päätin viimein aloittaa Jared Diamondin (myös Guinean kävijä, vuodesta 1964 lähtien) kirjan Maailma eiliseen saakka (Terra Cognita 2012). Teoksen alun ja Diamondin muiden teosten perusteella todella vahva lukusuositus; edellä mainitut kirjat ovat Diamondin rinnalla vain kepeitä kuriositeetteja.

* Heikki Brotheruksen kirjassa kuvataan lähetyssaarnaajien toisinaan varsin ulkokultaisia vaatimuksia:

Seitsemännen päivän adventistit opettavat, että sunnuntai on lauantai. Heidän mukaansa ei saa syödä sikaa, ei pureskella betelpähkinää, ei tanssia eikä polttaa tupakkaa. Katolinen lähetysasema taas sallii kaiken tuon, kunhan papualainen pitää mielessään pelastuksen ja paratiisin. Luterilainen ei tahdo tietää mitään pyhimyksistä.