Helmikuun kirjakatsaus

Lyhyt esittely seitsemästä tietokirjasta.

                                             * * *

David Reich (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän - Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Tämä muinais-DNA:sta kertova kirja on tässä esitellyistä teoksista tärkein ja kiinnostavin – ja minulle hitain lukea, koska halusin sulatella uutta tietoa rauhassa. Teos kertoo ihmissukujen risteilyistä ja risteytymisistä Maapallolla. Missä kansat sulautuivat toisiinsa ja missä alkuperäinen väestö syrjäytyi? Missä kulttuuriset tavat levisivät muuttoliikkeen mukana ja missä kulttuuriset ideat ovat tarttuneet kansalta toiselle ilman muuttoliikettä? Entä miten ja milloin Amerikka asutettiin? Muinais-DNA:sta voidaan tehdä yllättävän tarkkoja päätelmiä, etenkin jos mukana on perinteisen antropologian ja kielitieteen työkaluja. Teoksen mukaan menneisyydestämme voidaan päätellä esimerkiksi seuraavaa:

Yli 50 000 vuoden takainen aika oli Euraasiassa vilkas ja monia ihmisväestöjä saapui Afrikasta alkaen vähintään 1,8 miljoonaa vuotta sitten. Nämä väestöt jakautuivat sisarryhmiksi, erkanivat toisistaan ja risteytyivät uudelleen keskenään ja uusien tulokkaiden kanssa.

Ja nykyisyydestä seuraavaa:

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

HS kivikauden Euroopan
väestötiheydestä

Reichin mukaan poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, ei uuden tiedon valossa ole enää pätevää. Toisaalta minkäänlaisia puhtaita rotuja ei silti ole olemassa. Reich esimerkiksi kirjoittaa, että jos rotuteoreetikko olisi elänyt 10 000 vuotta sitten, hän olisi joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Iranin viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä-keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä-keräilijät eri roduiksi, vaikka näistä ryhmistä yksikään ei ole säilynyt nykyhetkeen risteytymättömässä muodossa. Reich jatkaa:

Muinais-DNA on vakiinnuttanut merkittävät muuttoliikkeet ja erilaisten väestöjen risteytymät keskeiseksi ihmisen esihistoriaa muokkaavaksi voimaksi, ja myyttiseen puhtauteen paluuta tavoittelevat ideologiat törmäävät vauhdilla kovaan tieteeseen.

Afrikkalaisesta monimuotoisuudesta Reich kirjoittaa:

Afrikassa ihmisen monimuotoisuus on suurta ei vain väestöjen sisällä, vaan myös niiden välillä, sillä jotkin afrikkalaisten väestöjen parit ovat olleet toisistaan eristyksissä jopa neljä kertaa kauemmin kuin mitkään mantereen ulkopuolella olevat parit.

Joitakin lajimme muinaisuutta
käsitteleviä teoksiani

Reich kuitenkin huomauttaa perään, että maanviljely heitti hunnun Afrikan ylle (pun intended?) ja että "afrikkalaisen genetiikan, arkeologian ja kielitieteen tutkijoita uhkaava ansa on Afrikan nykyisen monimuotoisuuden ylistäminen". Reichin mukaan se, että esivanhempiamme muutti pois Afrikasta, veikin huomion siitä, mitä viimeisen 50 000 vuoden jälkeen Afrikassa on tapahtunut.

...pääosa nykyisen Afrikan väestörakenteesta syntyi muutaman viime vuosituhannen viljelyn levittäytymisistä, joten keskittyminen Afrikan lumoavan monimuotoisuuden kuvaamiseen paradoksaalisesti haittaa afrikkalaisen ihmisen suuren kuvan ymmärtämistä paljolti samalla tavalla kuin mantereen kaikkien nykyään elävien ihmisten yhteiseen alkuperään keskittyminen on karhunpalvelus Afrikalle. On luovuttava hunnun kuvaamisesta ja revittävä se syrjään, ja siinä tarvitaan muinais-DNA:ta.

(Kuten kaikessa kirjoittamisessa, päälle liimattu vertauskuvallisuus taitaa tässäkin kohdin vaikeuttaa varsinaisen viestin ymmärtämistä.)

Teoksessa tehdyt päätelmät ovat äärimmäisen pikkutarkkoja, mutta mielikuvitusta ruokkivia, sillä kyse on koko ajan ihmisyksilöiden ja perheiden kohtaloista:

...ei-afrikkalaisten historiassa oli sarja suuria väestön jakautumisia poikkeuksellisen lyhyen ajan kuluessa alkaen länsieuraasialaisiin ja itäeuraasialaisiin johtaneiden sukulinjojen toisistaan erkanemisesta ja päättyen Australian aboriginaalien esivanhempien erkanemiseen monien mantereella asuvien itäaasialaisten esivanhemmista. Nämä väestöjen jakautumiset tapahtuivat kaikki sen jälkeen, kun neandertalinihminen oli risteytynyt ei-afrikkalaisten esivanhempien kanssa 55 000–49 000 vuotta sitten, ja ennen kuin denisovanihminen ja australialaisten esivanhemmat risteytyivät geneettisten arvioiden mukaan 12 prosenttia myöhempänä aikana kuin neandertalin- ja nykyihminen, siis 49 000–44 000 vuotta sitten.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat Reichin huomiot sukupuolten eroista. Esimerkiksi Kolumbian Antioquian alueella Y-kromosomeista (joka periytyy vain mieslinjassa) noin 94 prosenttia on alkuperältään eurooppalaista. Mitokondrio-DNA:sta (joka periytyy naislinjassa) taas noin 90 prosenttia on peräisin alkuperäisiltä amerikkalaisilta. Tämä ei tarkoita, että Antioquian nykyasukkaat polveutuisivat puoliksi eurooppalaisista ja puoliksi amerikkalaisista. Sen sijaan heidän perimästään noin 80 prosenttia tulee eurooppalaisilta. Lukemat johtuvat siitä, että siirtolaismiehiä tulvi alueelle sukupolvien ajan ja että korkeampiarvoisina he lisääntyivät paikallisten naisten kanssa paikallisia miehiä enemmän. Samankaltainen epätasa-arvosta kertova sukupuolivinouma on Reichin mukaan nähtävissä Intian nykyväestön muodostumisessa 4000-2000 vuotta sitten. 

                                                    * * *

Walter Sinnott-Armstrong (2018): Think Again – How to Reason and Argue. Pelican. Lontoo.

Joitakin tämän kirjan osioita kuvailisin fraasilla ”älykäs mutta tylsä”, joitakin toisia taas fraasilla ”tylsä mutta älykäs”. Parasta teoksen antia on sivistyneeseen, siis ei-loukkaavaan ja toista kunnioittavaan mielipiteenvaihtoon kannustaminen ja siitä kertovat esimerkit. Pyrkimys mielipiteenvaihtoon tosin ymmärrettävästi tuntuu turhalta – esimerkiksi kreationistien ja joidenkin feministien tapauksessa – jos toinen osapuoli ei ole omaksunut tiettyjä logiikkaa, todisteita ja luontoa koskevia faktoja ja periaatteita. Ohjeeni joka tapauksessa kuuluu: pysy faktoissa (ja käytä suoria sitaatteja) ja säilytä ammatillinen ja pidättäytyvä sävy. Jos tuntuu palkitsevalta naureskella niille, jotka eivät näe asioita yhtä selkeästi kuin sinä, kannattaa muistaa, että kyse on sinua suuremmista asioista. Mielipiteenvaihto ei ole vastapuolen laulamista suohon vaan tiedon levittämistä asiaan perehtymättömille.

                                          * * *

Carla Blumenkranz ym. toim. (2012): Occupy! Into. Helsinki.

Teos käsittelee finanssimaailman epäkohtien ja ihmisten eriarvoisuuden synnyttämää niin kutsuttua Occupy tai Occupy Wall Street -liikettä. Teoksen ensimmäinen kirjoittaja pohtii, miksi liike onnistui niin hyvin. Tekstin kirjoittamisen aikaan liikkeestä tosiaan kirjoitettiin niin paljon, että se näytti vahvalta muutosvoimalta. Kirjoittajan päätelmä kuuluu: ”Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, mutta se ainakin on selvää, että maailmalla leviää radikalismin aalto, jonka polttovoimana ovat kärjistyneet epäoikeudenmukaisuudet.” Hän myös jatkaa, että ”on täysin mahdollista, että liike johtaa eteenpäin, johonkin vielä suurempaan”.

Tällaista optimismia, lähes romantisointia, on ihailtava, vaikka näin jälkikäteen tälläkään radikalismin aallolla ei ollut siltä toivottua voimaa ja kestävyyttä. Finanssialaa säädellään nykyään aavistuksen voimakkaammin ja alasta on tullut hieman läpinäkyvämpää, mutta muutosten pääasialliset syyt löytyvät muualta.

Kirjoittajan mukaan Occupy -liikkeen ajatuksena oli ”harjoitella elämää, joka on jollain tavoin parempaa - yhteisöllisempää, kestävämpää”. Liikkeen saavutuksena hän pitää sen ajatuksen leviämistä, että ”järjestelmä, jossa yhden prosentin tulot kasvavat ja edut asetetaan aina etusijalle, ei ole ainoa mahdollinen järjestelmä”. Jos tämä on liikkeen tärkein saavutus, sitä voidaan pitää vähäisenä. Harvan mielestä ylimmän tuloprosentin tulojen kasvu oli ainoa tai edes paras mahdollinen järjestelmä ennen Wall Streetin nurmipläntin miehittämistäkin. (Osalla Ranskan keltaliivimielenosoittajista lienee mielessä jotakin samankaltaista rikkaimmasta prosentista, ehkä myös osalla Brexitin ja jopa Trumpin kannattajista.)

                                             * * *

Edward Weyer (1959): Luonnonkansat – Primitiivisen ihmisen elämä nykyajan tutkimuksen valossa. Suom. Panu Pekkanen. Tammi. Helsinki.

Hienosti kuvitettu Luonnonkansat -teos on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia viimeisten metsästäjä–keräilijöiden ja paimentolaisten usein fyysisesti raskaasta elämästä. Kirja tunnistaa, että alaotsikossa käytetty termi primitiivinen ei ole paras mahdollinen, koska se saattaa joidenkin mielessä yhdistyä esimerkiksi alhaiseen älykkyyteen. Weyer kirjoittaa:

Rotuylpeys on kauan saanut eräät kansat pitämään itseään toisia parempina… Vaikka pyrimme käyttämään neutraaleja ja suhteellisen objektiivisia sanoja kuten ’arkaainen’ ja ’varhainen’ ’primitiivisen’ sijasta, ihmiset ovat niin herkkätunteisia, että on vaikeata keskustella tieteellisesti näistä asioista. Osaksi sellaisten häiritsevien tekijöiden johdosta ja osaksi siksi, että probleema sinänsä on sangen monimutkainen, on keksitty vain harvoja tyydyttäviä kaavoja rodullisen aseman tai kehitysasteen määrittelemiseksi. Perusteettomat otaksumat henkisestä ylemmyydestä ovat myös haitanneet rotututkimuksen tuloksia. Aikoinaan edellytettiin että ’alemmilla roduilla’ oli vajavaiset henkiset kyvyt ja lapsenomainen ajatusmaailma. Ei ole mitään syytä jyrkästi kieltää sitä mahdollisuutta, että erilaiset henkiset ominaisuudet noudattelisivat samaa rataa kuin fyysiset eroavuudet, jotka näyttävät syntyneen kehitysprosessien tuloksina. Kuitenkaan ei ole voitu kokeellisesti osoittaa, että jokin rotu olisi toisia huomattavasti korkeammalla asteella joko keskimääräisten tai kokonaisominaisuuksiensa puolesta. Jokaisessa suuressa ihmisryhmässä, olipa se mitä rotua hyvänsä, on havaittavissa laajalti vaihtelevia taipumuksia. On täysin epätieteellistä yrittää käyttää rotua älykkyyden osoittimena.

(Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Mustaa valkoisella -teostani, joka tarkastelee ihmispopulaatioiden välisiä älykkyyseroja.) 

Luonnonkansat-kirjassa esiteltyjen taikauskoisten tapojen kirjo ja voima jaksaa hämmästyttää. Esimerkiksi orjakauppiaina toimineen ovimbundu-heimon parissa ”raskaana olevan naisen kuollessa tunnettiin niin suurta pelkoa syntymättömän lapsen sielua kohtaan, että heimo hautasi naisen terävä seiväs vatsaan asetettuna; kun hauta oli täytetty mullalla, seiväs työnnettiin hänen ruumiinsa läpi. Toinen keino sellaisen pelon torjumiseksi oli sikiön poistaminen ennen hautaamista”. 

Toisaalta jotkut asiat luonnonkansat ovat kirjan mukaan osanneet paremmin:

Bušmannit maalasivat laukkaavan eläimen kaikki neljä jalkaa oikeisiin asentoihin, kun taas sivistyneet taiteilijat kuvasivat kauan ”lentolaukkaa” (kaikki neljä jalkaa irti maasta ja toistensa suhteen luonnottomassa asennossa), kunnes valokuva paljasti heidän erehdyksensä.

Kolonialistista bušmanni-heimonimitystä (pensasihmiset) pidetään nykyään yleisesti loukkaavana, samoin kuin naapuriheimon hottentotti-nimeä. Antropologiassa heimoja kutsutaan nimillä san ja khoi.

Porolappalaisista ja heidän uskomuksistaan Weyer kirjoittaa:

Heidät käännytettiin melko varhain kristinuskoon, ja vaikka heidän pakanalliset uskomuksensa ja tapansa säilyivät kauan salassa, ne on nyt jokseenkin kokonaan juuritettu pois. On suuri menetys etnografiselle tieteelle, että lähetyssaarnaajat jo varhain hävittivät heidän musiikkinsa, niin ettemme nykyään tiedä siitä juuri mitään. Viime vuosisadan puolivälissä seurasi toinen lähetystoiminnan aalto, joka aiheutti paljon jyrkemmän muutoksen lappalaisten elämässä. Sitä johti luterilainen saarnaaja Lars Levi Laestadius. Uskonnollisen hurmion rajut ilmaukset tulivat tunnusomaisiksi lappalaisten jumalanpalveluksille, ja nykyisinkin pidetään joillakin seuduilla kirkonmenoja jokseenkin epäonnistuneina, jolleivät ne aiheuta julkisia ripittäytymisiä... Kuolan niemimaan lappalaiset on käännytetty Venäjän ortodoksiseen uskoon, ja heidän säännölliset jumalanpalveluksensa ja hääseremoniansa ovat aivan erilaiset kuin muiden lappalaisten.

Saamelaisalueella lappalainen -nimitystä ei ymmärtääkseni ole koskaan katsottu hyvällä ja viralliseksi termiksi onkin tullut sana saamelainen. Näin Weyer saamelaisten lukumääristä: ”Lappalaisia on elossa kaikkiaan 32 000, josta määrästä Ruotsissa on 8500, Norjassa 20 000, Suomessa 2300 ja Neuvostoliitossa 1800.” Englanninkielinen Wikipedia sanoo nykyisistä lukemista seuraavasti:

According to the Norwegian Sami Parliament, the Sami population of Norway is 40,000. If all people who speak Sami or have a parent, grandparent, or great-grandparent who speaks or spoke Sami are included, the number reaches 70,000. As of 2005, 12,538 people were registered to vote in the election for the Sami Parliament in Norway... the Sami population of Sweden is about 20,000… the Sami population living in Finland was 7,371 in 2003. According to the 2002 census, the Sami population of Russia was 1,991.

Ongelma lukumäärien laskemisessa on se, että saamelaisuudelle ei ole yhtä yhteistä kriteeriä. Esimerkiksi kieliä ja murteita on erilaisia, ja assimilaatiopolitiikan seurauksena osa ei enää puhu tai ymmärrä saamea. Saamelaisidentiteetin omaksumista ja saamelaista sukutaustaa pidetäänkin yleisesti riittävänä kriteereinä saamelaisuudelle. (Ainakin Twitter-keskusteluiden perusteella tämä näyttää tuottavan turhanaikaista identiteetillä politikointia ja etnonationalismia.)

                                                      * * *

Piers Gibbon (2010): Tribe – Endangered Peoples of the World. Cassell Illustrated. Lontoo.

Toinen ihmislajin moninaisuutta ja kekseliäisyyttä kuvaileva ja juhlistava teos on Piers Gibbonin Tribe. Sen mukaan heimoyhteisöissä elää edelleen noin 150 miljoonaa ihmistä. Tämäkin teos muistuttaa joidenkin heimorituaalien äärimmäisestä julmuudesta; on arpien polttamista lasten ihoon, kaularangan venytystä, sukuelinten leikkelyä, pikkulasten surmaamista ja niin edelleen.

Tapojen vaihtelusta huolimatta on ilmeistä, että kaikki etniset ryhmät kuuluvat samaan ihmislajiin, ja että tämän yhteisen lajihistorian takia käyttäytymisen yhtenäisyydellä on vankempi perusta kuin eroilla, joita sosiaalinen ympäristö on tuottanut. Esimerkki piirteestä, jossa tavataan vaihtelua eri heimojen parissa, on isän suora osallistuminen lastenhoitoon. Paikoin isät ovat alati läsnä, paikoin heitä ei lainkaan näy. Jälkimmäisessä tapauksessa äidin veljet usein ottavat ”isän roolin”. Tästä vaihtelusta huolimatta on perusteltua sanoa, että miehillä on myötäsyntyinen taipumus kiintyä jälkeläisiinsä ja osallistua jälkeläishoivaan. Toisin kuin useimmilla nisäkkäillä, luonnonvalinta on suosinut perhetunteiden kehittymistä ihmiskoiraille. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että pienen lapsen isänä tunnen kiitollisuutta, että kuulun tällaiseen lajiin – ja että saamme elää länsimaisen sivistyksen, terveydenhoidon ja rationalismin parissa, ja ilman kastilaitosta.)

Ilokseni panin merkille, että Tribe -teoksessa lainataan suomalaista Edvard Westermarckia; ks. Suomen kenties merkittävimmästä tieteilijästä lisää täältä.

                                              * * * 

Steven Johnson (2011): Mistä hyvät ajatukset tulevat – Innovaation luonnonhistoria. suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Tämä ammattimaisen vetävästi kirjoitettu teos esittelee muun muassa sellaisia maailmaa mullistaneita löydöksiä, keksintöjä ja innovaatioita, jotka syntyivät vasta hitaan kypsyttelyn jälkeen. Harvalla näyttää enää olevan aikaa sellaiseen. Johnson kirjoittaa esimerkiksi Darwinista:

Useimmilla ihmisillä ei ole Darwinin ylellistä mahdollisuutta käyttää koko elämäänsä älyllisten fantasioidensa toteuttamiseen. Useimpien ihmisten ideat syntyvät heidän työympäristöissään tai niiden lähellä, usein työelämään liittyvien päivittäisten paineiden, häiriöiden, vastuun ja jatkuvan valvonnan alaisuudessa.

Johnson kertoo myös huimista innovaatioista, joiden taustalla on jokin perustavanlaatuinen virhe joko ajattelussa tai teknisissä laitteissa. Hän lainaa Benjamin Franklinia:

Kaiken kaikkiaan ihmiskunnan virheiden historia lienee arvokkaampi ja mielenkiintoisempi kuin kaikki sen keksinnöt. Totuus on yhtenäinen ja kapea, se on aina olemassa, eikä sen kohtaaminen näytä vaativan niinkään aktiivista energiaa vaan sielun taipumusta passiivisuuteen. Sen sijaan virhe on loputtoman monimuotoista.

                                              * * * 

Ari Turunen (2012): Tosi on – Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Atena. Jyväskylä.

Tämä nopealukuinen kirja vyöryttää valtavan määrän mitä erilaisimpia esimerkkejä vakavista vilpeistä, hienovaraisista huijauksista ja suunnitelmallisesta salailusta; muinaisesta Kiinasta Maon aikaan, Suomen ja Neuvostoliiton suhteista kekkospropagandaan ja Milli Vanillin ”laulaja”pojista Sinatran managerin kikkailuun. 

Politiikan ja poliitikoiden epärehellisyydestä tuskin tarvitsee ketään muistuttaa, mutta historiallinen perspektiivi on hyvä pitää mukana. Näin Turunen:

Niccolo Machiavellin mukaan menestyvän hallitsijan keino pysyä vallassa on teeskennellä moraalisesti ylevää ihmistä. Nähdessään hallitsijan jokaisen tulee luulla, että tämä on itse lempeys, uskollisuus, vilpittömyys, ihmisyys ja hurskaus. Mikään ei ole tärkeämpää kuin antaa vaikutelma hurskaudesta. Kaikki näkevät, miltä hallitsija näyttää, mutta harva todella tuntee hänet. Rahvas kiinnittää huomiota vain ulkonäköön ja mielikuvaan, Machiavelli kirjoittaa.

Machiavellin havainnot pätevät tai ainakin joskus pätivät myös uutistenlukijoihin. Uutisankkuri Arvi Lind – muiden tekstejä neutraalisti lukeva vakava mies – oli jatkuvasti huipulla, kun kansalta kysyttiin luotettavinta ihmistä.

Kirjassa on esimerkkejä myös seksuaalisuuteen liittyvästä juonittelusta. Siihen liittyen katso seksuaalisista estoista täältä.

Kookosmaidosta Jeesuksen verta

Olen vuosien varrella lukenut useita kirjoja lähetyssaarnaajien kokemuksista ja havainnoista alkuperäiskansojen parissa. On jossakin määrin kiinnostavaa koettaa päästä sisälle lähetyskäskyläisten nykymittarilla katsottuna vinksahtaneeseen mielenmaisemaan. Kiinnostavinta kertomuksissa ovat kuitenkin niiden mahdolliset antropologiset ansiot. Lähetyssaarnaajien tarinat voivat olla mehukas lisä tutkijoiden raportteihin (osittain sen takia, että saarnamiesten tarinat ovat olleet tieteellisten muotivirtausten ulottumattomissa).

Emil Birkelin teos Pääkallonmetsästäjien parissa (1951) kertoo skotlantilaisen lähetyssaarnaajan, James Chalmersin (1841–1901) kokemuksista muun muassa Polynesiassa ja Papualla. Vanhakantaisten yhteisöjen väkivaltaisuudesta Birkeli kirjoittaa:

Luonnon kauneus oli mitä räikeimmässä ristiriidassa ihmisten elämän kanssa, joka oli pukeutunut kauhistuttaviin muotoihin... Ennen kristinuskoa olivat riitaisuudet, aseelliset taistelut ja murhat jokapäiväisiä tapahtumia. Kaatuneilta vihollisilta hakattiin pää poikki, sitä kuljetettiin sitten kulkueessa ja ruumis syötiin juhla-aterialla.

Suomalainen Lauri Laiho (1928) (ei lähetyssaarnaaja vaan toimittaja ja seikkailija) kertoo sotaisuudesta saman seudun toisella kansalla: ”Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa... Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä... Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina sotajalalla keskenään.”

Birkeli kirjoittaa myös ihmisten taipumuksesta etsiä päihtymystä. Varhaisemmat saarnaajat olivat esimerkiksi tuoneet eräälle saarelle appelsiinipuita, ja ”villit” olivat keksineet valmistaa appelsiinimehusta päihdyttävää juomaa: ”Ihmisystävälliset lähetyssaarnaajat, jotka olivat tuoneet appelsiinipuun saarelle, eivät olleet aavistaneet, että ihmiset voivat kääntää hyvän pahaksi.” Birkelin mukaan päihtymishimo suuntautui jopa ehtoollisviiniin: 

Jumalanpalveluksen yhteydessä hän (Chalmers) kohtasi juomatavan toisessa muodossa itse ehtoollisen vietossa. Ehtoollisvieraat näet suoraan sanoen ’joivat viiniä’. Ensin hän huomautti tämän tavan sopimattomuudesta, mutta kun se ei auttanut, hän ryhtyi radikaalisiin toimenpiteisiin: hän lakkasi käyttämästä viiniä ja korvasi sen kookospähkinän maidolla. Näin hän sai tämän pahan tavan loppumaan.

(Jos olisin kristitty, minun olisi luultavasti helpompi uskoa kookosmaidon transsubstantiaatioon Jeesuksen vereksi kuin kuvitella, että pähkinästä saatu vaalea litku jotenkin symboloisi vapahtajan verta.)

James Chalmersin muistomerkki 

Ardrishaigissa Skotlannissa

 (Birkelin kirjasta)

Naisen asema esiteollisissa yhteisöissä oli yleensä kehno. Birkelin mukaan nainen ”ei paljoa välittänyt”, vaikka hänen miehensä löi häntä, sillä se ”osoitti, että hänellä oli hyvä mies, joka ei tyytynyt mihin vain”. Birkeli jatkaa: ”Mutta kun niikseen tuli, oli nainen aivan turvaton. Mies voi hänet surmatakin kenenkään siihen puuttumatta.” Monivaimoisuuteen liittyvästä väkivallasta Birkeli kirjoittaa:

Jalkavaimot olivat aviovaimojen orjia ja samalla kilpailijoita. Vanhimman vaimon oli pidettävä yllä kuria ja järjestystä. Ellei hän siihen pystynyt ja jos syntyi paljon melua, saattoi mies palata takaisin ns. kerhotalosta ja tehdä kotona puhdasta jälkeä. Jaettuaan selkäsaunoja mielensä mukaan ja tapettuaan kenet halusi, lähti hän taas tiehensä, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sama muistomerkki

 Google Mapsista.

Lähetyssaarnaajien kuvauksissa on usein liioittelua, toisen käden tietoa ja vain vähän tarkkoja yksityiskohtia. Ne kuitenkin osaltaan todistavat nykyistä huomattavasti raaemmasta maailmasta. Rakkauden evoluutio -kirjassani käsitellään pitkästi monivaimoisuutta ja sen seurauksia. Usein esimerkiksi toinen vaimo on ensimmäisen sisko, mikä ilmeisesti jonkin verran vähentää vaimojen toraisaa mustasukkaisuutta. (Tuoreen tutkimuksen mukaan kakkos- tai kolmosvaimoksi suostuminen ei – vastoin aiempia oletuksia – välttämättä ole huono asia naiselle: ”These findings challenge the view that polygynous women are always doing the ‘best of a bad job’. Rather, our results suggest that via their surviving sons and daughters there may be long-term benefits for some polygynous women.”)

Vilkuiltuani hyllystäni paria muutakin matkakertomusta samoilta seuduilta (Heikki Brotherus: Ranguma, 1963* ja Eric Lundqvist: Ihmissyöjien ystävänä 1951), päätin viimein aloittaa Jared Diamondin (myös Guinean kävijä, vuodesta 1964 lähtien) kirjan Maailma eiliseen saakka (Terra Cognita 2012). Teoksen alun ja Diamondin muiden teosten perusteella todella vahva lukusuositus; edellä mainitut kirjat ovat Diamondin rinnalla vain kepeitä kuriositeetteja.

* Heikki Brotheruksen kirjassa kuvataan lähetyssaarnaajien toisinaan varsin ulkokultaisia vaatimuksia:

Seitsemännen päivän adventistit opettavat, että sunnuntai on lauantai. Heidän mukaansa ei saa syödä sikaa, ei pureskella betelpähkinää, ei tanssia eikä polttaa tupakkaa. Katolinen lähetysasema taas sallii kaiken tuon, kunhan papualainen pitää mielessään pelastuksen ja paratiisin. Luterilainen ei tahdo tietää mitään pyhimyksistä.

Chagnon ja Hamilton

Olen lukenut reilut sata sivua kahdesta tuoreesta kirjasta, jotka käsittelevät kahta ihmisluontotutkimuksen kannalta merkittävää tieteilijää. Toinen on antropologi Napoleon A. Chagnonin omaelämäkerrallinen teos Noble Savages – My life among two dangerous tribes – The Yanomamö and the anthropologists (Simon & Schuster 2013). Olen aiemmin lukenut Robert Borofskyn kirjan Yanomami: The fierce controversy and what we can learn from it (University of California Press, 2005). Siinä käydään läpi Chagnonin tutkimustulosten ympärille syntynyttä kiistaa sodankäynnin yleisyydestä ja merkityksestä vanhakantaisilla heimoilla. (Aiheesta lisää Ihmisluonto –kirjassani.) Chagnonin oma teos näyttää tässä(kin) suhteessa olevan huomattavasti hyödyllisempi kirja. Se ei myöskään anna aina kovin imartelevaa kuvaa antropologikunnasta, saati lähetyssaarnaajista.

Toinen tärkeä teos on suomenruotsalaisen Ullica Segerstrålen (ks. arvioni hänen aiemmasta kirjastaan täältä) elämäkerta edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista, Nature’s Oracle (Oxford University Press, 2013). Hamiltonin elämänkaaren lisäksi siinä käydään läpi mm. sukulaisvalintateorian syntyä. Richard Dawkins mainostaa takakannessa kirjaa seuraavasti: ”Those who loved him, as I did, and those who wish to know more of the astonishing originality and versatility of his contributions to science, will treasure this book.” Ja Sarah Hrdy kirjoittaa: ”It has been ages since I enjoyed a book so much.”

Mitä Margaret Mead todella sanoi?

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 3/2010 -lehdessä, jossa oli joukko muitakin kiinnostavia tekstejä: Michael Laakasuon vastine, Petteri Pietikäisen vastine sekä Anto Leikolan kirja-arvio.

Margaret Meadin lausunnot ristiriitaisia

Viime vuosikymmeninä antropologit ovat keskustelleet laajasti Margaret Meadista (1901–1978) ja hänen tieteellisistä hairahduksistaan, lähinnä alkuperäiskansojen turhasta romantisoimisesta ja ihmisluonnon sivuuttamisesta. Putte Wilhelmsson antaa Meadin Samoa-tutkimuksille synninpäästön (Tieteessä Tapahtuu 2/2010): hänen mukaansa Meadin tutkimus ”ei nähtävästi sisällä” ajatusta Samoasta vapaan seksin ja rauhan tyyssijana.

Antropologi Margaret Mead kohtasi etenkin uransa loppupuolella epäilyjä siitä, että hän oli kuvannut samoalaiset liian jaloiksi, vapaamielisiksi ja rauhanomaisiksi. Paikoin Mead tekeekin päätelmiä, jotka antavat perusteita häntä kohtaan esitetyille syytöksille, esimerkiksi seuraavasti (Mead 1928/1954, s. 74): ”Samoalla ei tavata romanttista rakkautta sellaisena kuin se esiintyy meidän sivilisaatiossamme, sekoittuneena ajatuksiin yksiavioisuudesta, yksinomistuksesta, mustasukkaisuudesta ja hairahtumattomasta uskollisuudesta”. Mead myös toteaa, että joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ”nuoruusikä oli kriisitön ja stressitön vaihe, jossa intressit ja toiminta kypsyivät hyvässä järjestyksessä. Tyttöjen mieliä eivät vaivanneet konfliktit tai filosofiset pohdinnat... Elää tyttönä niin monen rakastajan kanssa kuin mahdollista ja sitten mennä naimisiin omassa kylässä... oli yhdenmukainen ja tyydytystä tuottava kiihkeä halu” (s. 107, korostus ja suomennokset OT).

On ironista, että Mead tekee tämänkaltaisia harhaanjohtavia yleistyksiä, sillä hänen lukuisat esimerkkinsä kertovat toista: puolisot ovat mustasukkaisia (toisinaan väkivaltaisuuteen asti), omaa seksuaalisuutta häveliäästi peitellään, teini-ikä on monesti ahdistavaa, ihmiset ovat kilpailullisia, tyttö- ja poikalapset ovat usein vihamielisiä toisiaan kohtaan, muiden (erityisesti puolison ja tyttärien) seksuaalisuutta vahditaan tarkoin (saarella vallitsi paikoin neitsytkultti) jne. jne. Mead tuottikin lukuisia lausuntoja, jotka ovat ristiriidassa hänen kenttäkuvaustensa kanssa. Hän on myös saattanut uskoa, että Samoalla ei tavata esimerkiksi frigiditeettiä tai impotenssia, mutta hänellä ei ole todisteita väitteidensä tueksi (Orans 1996).

Seksuaalimoraali ja -tavat olivat Samoalla totta kai hyvin erilaisia kuin 1920-luvun puritaanisessa Amerikassa. Silti on selvää, että Etelämereltäkin löytyivät tunnereaktiot, jotka ovat tyypillisiä pitkiä parisuhteita muodostavalle yhteisölliselle kädelliselle (ks. Sarmaja 2002, 2003). Verrattuna myöhempään antropologian klassikkoon, Marjorie Shostakin tutkimukseen Kung-heimosta (Shostak 1983), Meadin Samoa-tutkimus on esseemäisen epäsystemaattinen kuvailu, jossa havainnot eivät pääse ohjaamaan päätelmiä. Meadin taannoinen suosio ja kohtuuton merkitys antropologialle, jota erityisesti antropologi Derek Freeman (1916-2001) on kritisoinut, perustuivatkin muihin kuin tieteellisiin ansioihin.

Kokonaan toinen kysymys on Freemanin (1996) esittämä syytös, että Mead olisi uskonut ja päätelmissään nojannut alkuasukastyttöjen harrastamaan pilailuun. Hänen mukaansahan Meadin haastattelemat teinitytöt vitsailivat nuorelle antropologille sukupuolisuhteidensa vapaudesta. Tuoreessa Skeptic-lehdessä olevan arvion mukaan syytös tästä Meadin tekemästä ”hyväuskoisesta huijauksesta” on pahasti liioiteltu (Shankman 2010). Lisäksi syytöstä sanotaan tarpeettomaksi: Meadin päätelmät joka tapauksessa nojasivat hänen ajamaansa liberaaliin sosiaaliseen agendaan, joka taas kumpusi hänen ”henkilökohtaisesta taustastaan ja intresseistään”.

Johtopäätös: Mead johti sosiaalitieteitä harhaan

Meadin etnografiset raportit sisältävät paljon muuta kuin havaintoihin perustuvia lausuntoja. Lukijalle Mead jättää – vastoin parempaa tietoaan ja vastoin kenttämuistiinpanojaan – vaikutelman todellisuutta suuremmasta seksuaalisesta sallivuudesta ja suuremmista esiaviollisista yhdyntämääristä. Toisaalta Martin Oransin (1996) mukaan Meadin ei silti voida sanoa huijanneen antropologista yhteisöä – tai edes olleen väärässä. Syy on se, että Mead ei ollut kunnolla määritellyt päätelmissä käyttämiään termejä. Näin ollen raportoituja tuloksia oli mahdotonta kumota tai vahvistaa.

On myös mahdollista, että Mead ei sortunut Freemanin vakuuttavasti esittämään (tietoiseen tai hyväuskoiseen) huijaukseen (Töttö 2006, Shankman 2010). Lisäksi on oletettavaa, että Mead ei hyvää tarkoittavista lausunnoistaan huolimatta ollut – ainakaan enää uransa lopussa – niin paatunut kulttuurideterministi ja ihmisaivojen loputtoman muovautuvuuden kannattaja kuin millaisena häntä on viime vuosina kuvattu.

Olennaisempaa kuitenkin on, että Meadin saama merkitys ja hänen taipumuksensa vähätellä ihmisen lajityypillistä psykologiaa hidastivat kulttuuriantropologian ja sosiaalitieteiden tieteellistä kehitystä. Myös monet Derek Freemanin huomioista ovat päteviä: pitkin 1900-lukua biologisia seikkoja on sivuutettu ihmisen käyttäytymistä selitettäessä. Kaikuja tästä löytyy Janne Kivivuoren ja Petteri Pietikäisen kyselytutkimuksesta (2009): muutama prosentti yhteiskuntatieteiden opiskelijoista on edelleen sitä mieltä, että alan kannattaa torjua biologia (ks. myös Laine 2010) – tosin suuri osa näistä ennakkoluuloista selittynee vastaajan uskonnollisuudella.

PS. Putte Wilhelmsson ottaa kantaa tieteenharrastajien keskinäisiin suhteisiin esittämällä, että biologit yleisesti ottaen väheksyisivät evoluutiopsykologeja. Tieteellisten löydösten pätevyyden (aihe, jota Wilhelmsson ei käsittele) kannalta asia on luonnollisesti täysin yhdentekevä. Mainittakoon kuitenkin, että evoluutiopsykologeiksi mainitut ovat varsin usein koulutukseltaan juuri biologeja. Lisäksi ennustaisin, että etuliite ”evoluutio” tulee jäämään tieteenalan nimestä pois: siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä piirteitä (tunteita, aistimista, muistamista), kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

KIRJALLISUUS
Freeman, Derek (1996): Margaret Mead and The Heretic. Penguin. Ringwood, Australia.
Kivivuori, Janne & Pietikäinen, Petteri (2009): Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Tieteessä tapahtuu 7/2009.
Laine, Matti (2010): Miksi biologia on meille niin vaikeaa? Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Mead, Margaret (1928/1954): Coming of Age In Samoa: A study of adolescence and sex in primitive society. Mentor Book. New York.
Orans, Martin (1996): Not Even Wrong: Margaret Mead, Derek Freeman and the Samoa. Chandler and Sharp Publishers. Novato.
Sarmaja, Heikki (2002): Seksuaalisen häveliäisyyden alkuperä. Yhteiskuntapolitiikka. Vol 67, No 2.
Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka Vol 68, No 3.
Shankman, Paul (2010): The trashing of Margaret Mead. Skeptic Vol 15, No 3.
Shostak, Marjorie (1983): Nisa – Kung-naisen tarina. Otava. Helsinki.
Töttö, Pertti (2006): Derek Freeman: Totuuden torvi vai myyttien kutoja. Tieteessä tapahtuu 5/2006.