Geenit ja konfliktit

Helsingin Sanomissa on ollut keskustelua geeniperimän suhteesta sotaisiin konflikteihin (21.2. Vesa Kanniainen ja 25.2.2015 Eerik Lagerspetz). Viimeisimmässä puheenvuorossa Lagerspetz kirjoittaa:

Moderni sota osoittaa, että miljoonat ihmiset on mahdollista saada toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi, uhraamaan omat itsekkäät päämääränsä ja usein myös henkensä. Moderni sota ei ole sen biologisempi ilmiö kuin moderni pankkijärjestelmä tai yliopistolaitos.

Olen osin samaa mieltä Lagerspetzin kirjoituksen kanssa, mutta moni seikka todistaa, että ajatus ”sodan biologian” ja ”pankkijärjestelmän tai yliopiston biologian” samankaltaisuudesta ei voi olla oikea.

Ryhmien välinen kilpailu ja aggressio ovat ensinnäkin olleet jatkuvia läpi kirjoitetun historian. Kirjoitustaitoa vanhempi arkeologinen aineisto ei ole aivan yhtä yksiselitteistä, mutta yhdessä lajivertailun kanssa se puolustaa konfliktien yleisyyttä jo ennen historiankirjoitusta ja myös ennen maanviljelyä. Primitiivisetkin kansat ovat osallistuneet kansanmurhia vastaaviin hirmutekoihin. Toisinaan joukkohaudoista puuttuvat vain nuorten naisten luut – heidät kun on mitä ilmeisimmin säästetty lisääntymistarkoituksiin. Tiedetään myös, että konfliktit muiden ryhmien kanssa ovat tavallisia aiheita jopa rauhanomaisten keräilijäkansojen suullisessa perinteessä, aivan kuten ne ovat tavallisia aiheita modernienkin kansojen perinteessä.

”Vetypommi on esimerkki ihmisen valtavista 

kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön. Sen 

rakentaminen vaatii monimutkaista ihmis-

joukkojen verkostoa, jossa kaikki ovat

yksituumaisesti omistautuneet yhteisen

 tavoitteen saavuttamiseksi. Pysähtykäämme

ja nauttikaamme ansaitsemastamme

itsetyytyväisyyden hehkusta, koska 

kuulumme niin älykkääseen ja seuralliseen

lajiin.”          –Robert S. Bigelow

Sotaisuus on kaikkialla myös voimakkaasti yhteydessä yksilöiden sukupuoleen ja ikään. Tämä antaa ymmärtää, että tietyillä yksilön fysiologiaan liittyvillä, evoluution kehittämillä taipumuksilla on olennainen rooli sodankäynnissä. Kaikki pystyvät murhaamaan, vihaamaan, rankaisemaan ja nöyryyttämään, mutta jotkut ovat näissä luonnostaan muita parempia. Tiedetään esimerkiksi, että miehet ja naiset reagoivat hyvin eri tavoin toisen ryhmän taholta tulevaan uhkaan. Lisäksi on havaittu, että miehet ja naiset kärsivät erilaisista harhaluuloista. Harhaisista miehistä suurin osa kokee vainoa vihamielisiltä miesryhmiltä kun taas naisten vainoharhaiset pelot kohdistuvat enemmän tuttuihin ihmisiin omassa sosiaalisessa ympäristössä. Vainoharhojen sisältö näyttää siis mukailevan menneisyydessä koettuja vihamielisiä uhkia.

Myös fysiologia tukee ajatusta sotaisammasta miessukupuolesta: verrattuna muihin kädellisiin ihmislajilla sukupuolierot ovat keskimääräistä suuremmat nimenomaan taistelussa vaadittavilta ominaisuuksilta eli ylävartalon voimassa. Ihmisnaaras onkin tuskin koskaan voimakkain yksilö ryhmässä, joka sisältää molempia sukupuolia. Tällaisista seikoista huolimatta on toki aina muistettava, että hyppäys yksilön ominaisuuksista kollektiiviseen käyttäytymiseen on yleensä tavattoman pitkä ja monimutkainen.

Sodan biologiassa ei myöskään ole kyse välttämättömyydestä. Se, että esihistoriallisen sotimisen seurauksena meille on mahdollisesti kehittynyt joukko sotimiseen hyvin soveltuvia ominaisuuksia, ei tarkoita, että nämä taipumuksemme nousisivat pintaan kaikissa olosuhteissa. On virhe kuvitella, että vaikka sotiminen olisi kuinka paljon tahansa muokannut ihmistä, olisimme tuomittuja toistamaan esivanhempiemme, tai lähinnä esi-isiemme käyttäytymismalleja. Tästä kertoo jo se, että vaikka ihmislajin menneisyys on täynnä aseellisia konflikteja, niiden uhrimäärät suhteutettuna väkilukuun ovat historian saatossa vähentyneet. Saatamme elää rauhanomaisinta kautta lajimme historiassa.

Arkeologinen aineisto ja tutkimukset vanhakantaisista yhteisöistä siis kuitenkin osoittavat, että ihminen on varsin sotaisa laji. Evolutiivisesti tarkasteltuna väkivalta on jatkunut (kutakuinkin) katkeamattomana ketjuna apinamaisista edeltäjistämme aina nykypäiviin saakka. Miljoonista tunnetuista eläinlajeista lisäksemme vain yksi muodostaa vieraan ryhmän kimppuun hyökkääviä suuria koirasliittoumia: lähin sukulaisemme simpanssi.

Ihmislajilla yhteistyön ja konfliktien säätely tapahtuu monimutkaisten tunnestrategioiden kuten moraalisen närkästymisen avulla (toisin kuin vaikkapa yliopiston toiminnan säätely). Tämä emootioiden rooli on tullut esille jopa anonyymeissä, tietokoneiden välityksellä tehdyissä kokeissa. On esimerkiksi osoittautunut, että ryhmien välinen kilpailu lisäsi rankaisun tehokkuutta. Lisäksi kiristynyt kilpailu voimisti yksilöiden halua rankaista niitä, jotka eivät tehneet osaansa, vaikka siitä koituikin rankaisijoille kustannuksia. Sotamotivaation kannalta yhteisten tavoitteiden ja mahdollisuuksien näkeminen lieneekin aina olennaista.

Näkyvimmillään menneisyyden vihanpito ilmenee voimistuneena taipumuksena jaotella ihmiset ystävällisesti kohdeltaviin ”meihin” ja varauksella suhtauduttaviin ”muihin”. Historiallisesti katsoen suurimman mittaluokan yhteistyö ja merkittävimmät liittoutumat ovat olleet seurausta voimatasapainon muuttumisesta ja kansojen välisestä aggressiivisesta kilpailusta. Yhteistyö sekä kansojen välillä että kansan sisällä näyttää aina olleen voimakkainta, kun vastassa on yhteinen vihollinen. Jo David Hume kirjoitti sotaisuuden, yhteistyön ja tätä seuraavan taloudellisen toimeliaisuuden seuraavan toisiaan:

Mikäli kykenisimme muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innostamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia yleisen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.

Humen jatkohuomio siitä, miten tämänkaltaisen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, muistuttaa Adam Smithin taloustieteellisiä ajatuksia:

Mutta koska tällaiset periaatteet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hallita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudelliseen toimeliaisuuteen, taitoon, taiteeseen ja ylellisyyteen vetoamalla.

On eräässä mielessä paradoksaalista, että ryhmien välinen taistelu tai ulkopuolisiin kohdistuva vihamielisyys saattavat olla ainoita tilanteita, joissa ryhmän tasolla tapahtuva luonnonvalinta voi tilapäisesti olla yksilön ja geenien tasolla tapahtuvaa luonnonvalintaa vahvempi voima – ja siis kenties ainoa ”aitoa” altruismia synnyttävä tilanne.

Näin kirjoitin Ihmisluontoa etsimässä -teoksessa, jossa käsitellään sodankäynnin vaikutusta ihmisluontoon yli 30 sivun verran:

Kuten todettua, edellä olevat sotaiseen menneisyyteemme liittyvät seikat eivät tarkoita, että ihminen tulee aina sotimaan tai että olemme vaistomaisesti tuomittuja tappamaan. Kyseiset faktat eivät edes tarkoita, että aggressio ei ole opittua, muutettavissa tai jopa poistettavissa. Myönnän kuitenkin, että tätä kirjaa aloittaessani en kuvitellut, että olisin nykyisessä määrin hyväksynyt väitteitä ryhmäaggression merkityksestä ihmisen evoluutiolle. Näyttää ilmeiseltä, että evoluutioympäristössä kilpailtiin toisinaan ryhmän sisällä ja toisinaan ryhmien välillä, ja että tällainen valintapaineiden vuorottelu jopa vaikutti merkittävästi älykkyytemme kasvuun. Vaikka ”puhdasta” altruismia ei evoluutiossa voinekaan kehittyä, uhrautuva ryhmälojaalisuus näyttää olevan helppoa tuottaa. Auktoriteettiuskoa tutkinut Stanley Milgram (1974) kirjoittaa: ”Jotakin vielä vaarallisempaa paljastuu; ihmisen kyky hylätä ihmisyytensä, suorastaan väistämättömyys sen tekemiseen, kun hänen ainutkertainen persoonallisuutensa sulautuu laajempiin institutionaalisiin rakenteisiin.”

Rohkeus on häpeänpelkoa

Helsingin Sanomien toimittaja kyseli rohkeudesta ja sen biologiasta, etenkin yksittäisten sankaritekojen suhteen. Tähän muokattu vastaukseni on lähinnä hajanaista pohdiskelua.

Rohkeus on yksi ihmisluontoon kuuluvista tunteista/käyttäytymisreaktioista, jossa samalla on paljon yksilöllistä vaihtelua. On ilmeistä, että luonnonvalinta karsii uhkarohkeimpia rämäpäitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä. Toisaalta valinta karsii monesti myös kaikkein pelokkaimpia. Pelkureita on kenties ollut helpompi ollut käyttää hyväksi ja he (osittain tästä syystä) tuskin myöskään ovat olleet halutuimpia yhteistyökumppaneita. Valinta on saattanut karsia jopa pelkurin ystäviä.

Toisaalta ihmisyhteisöihin on aina mahtunut useampia strategioita ja työnjakoa. Esimerkiksi hyökkääminen naapuriheimoon vaatii eri ominaisuuksia kuin vaikkapa puutarhanhoito. Aremmillekin yksilöille on ollut lokeronsa.

On perusteltua ajatella, että rohkeus on suurelta osin häpeän pelkoa. (Sen ei tietenkään tarvitse olla tietoista.) Rohkeus on halua antaa itsestä kuva hyödyllisenä yhteistyökumppanina, joka osaa pitää puoliaan muita vastaan. Osittain se on myös pelkoa yhteisön langettamaa rangaistusta kohtaan (jonka senkään ei tietysti tarvitse olla tietoista). Yhteisön muut jäsenet kun ovat varmasti halunnet rankaista sellaista, joka kovan paikan tullen ei pysykään yhteisessä rintamassa tai tee poikkeustilanteen vaatimia suorituksia. Häpeän- ja rangaistuksenpelon lisäksi rohkeuden takana lienee sen kyky nostaa yksilön statusta muiden silmissä. Ja status taas on tuonut ainakin miehille - ja heidän kantamilleen "rohkeusgeeneille" - parempia lisääntymisnäkymiä.

Ihmisluonto-kirjani kamikaze-osiossa kirjoitin tilanteista, joissa yksilöt ovat olleet hyvin rauhallisia varman kuoleman edessä. Kyseistä ilmiötä on ymmärrettävästi tutkittu hyvin vähän, vaikka se tuleekin esiin monenlaisissa yhteyksissä. Suomalaisten hävittäjälentäjien esimerkiksi kerrotaan saavuttaneen rauhallisuuden tunteen, jopa taistelulennon aikana, vaikka vastassa on ollut täysin ylivoimainen vihollinen (Karunki 1940). Ehkä kuolemanvaara tekee osasta meistä harvinaisen selväjärkisiä ja kylmäpäisiä.

Helsingissä Tokoinrannassa miehen hukkumasta pelastanut Emma Paju-Torvalds kertoo vastaavista tuntemuksista: ”Se oli joku ylitila, mihin menin: en tuntenut kylmää tai pelkoa ollenkaan” (HS Nyt-liite 30/2011). Ehkä jopa olemme lähinnä tällaisiin tuntemuksiin taipuvaisten yksilöiden jälkeläisiä? Toisaalta pankkiryöstäjänä tunnettu Matti ”Volvo” Markkanen kuvasi pelon puutettaan ja aistiensa herkistymistä vaaratilanteessa jonkinlaiseksi vammaksi (HS 8.7.2011).

Rohkeutta korostavista esimerkeistä huolimatta on selvää, että ainakin sotatarinoissa on iso annos propagandaa ja poseeraamista. Useinhan veteraanit kertovat myös lamauttavasta kauhusta ja myöhemmin heränneistä tunnontuskista tai kuolemanpelon tuomista painajaisista. Talvisotakokemuksia tutkineen Ville Kivimäen mukaan suomalaiset kokivatkin sotimisen tyypillisesti työtehtävänä, jotta siihen oli helpompi ottaa etäisyyttä. ”Tappaminen oli homma, joka piti hoitaa” (Seuri 2009).

Heimon puolustuksessa tarve rohkeudelle on joka tapauksessa ollut suurimmillaan. Se on myös saattanut olla tärkein ympäristö, jossa luonnonvalinta on suosinut rohkeuden takana olevia ominaisuuksia. Evoluutiohistorian heimosodissa yksilön edut kun ovat luultavimmin olleet suorassa yhteydessä ryhmän etuihin. Oma henki on ollut riippuvainen ryhmän muiden yksilöiden hyvinvoinnista (ja muiden käsityksestä omasta rohkeudesta). Tämä lienee tärkeimpiä selityksiä sodissa heräävälle rohkeudelle ja solidaariselle uhrimielelle. Voitaneen jopa yleistää, että ihmisellä valmius sotimiseen maan/heimon puolesta perustuu lähinnä ryhmän jäsenyydestä koituneisiin omiin etuihin – joko suoraan statuksena tai rankaisun välttämisen kautta tai sitten epäsuorasti sukulaisille koituneiden hyötyjen kautta. Kyse on myös tunteellisista sopimuksista jakaa riskit tasan. Näiden ryhmäsopimusten mukaan kaikilla oman ryhmän jäsenillä tulee olla samansuuntaiset mahdollisuudet kaatua taistelussa.

Tasajakosopimusten ja ryhmäsolidaarisuuden hengessä olemme samalla erittäin kiinnostuneita muiden osallistumisesta. Me myös hyväksymme niiden rankaisemisen, jotka eivät pysy yhteisessä rintamassa. Esimerkiksi ensimmäisestä maailmansodasta on lukuisia kertomuksia siitä, kuinka joukkuetoverit olivat teloittamassa ryhmänsä sotilaskarkureita, kokien teloituksen – toki upseerien määräämän – lähes velvollisuudekseen. (Jälleen kerran on ilmeistä, että muiden vahtimisen ei tarvitse olla kovin tietoista.) Michel de Montaigne kirjoittaa: ”Ken huomionsa muiden tarkkailuun tuossa mellakassa suuntaa, hän ei ole itse siinä todella mukana, ja todistus, jonka hän antaa toveriensa käyttäytymisestä, puhuu häntä itseään vastaan.” Kenties tällaisista syistä armeijoissa ylläpidetään sotilaskuria valvovia sotapoliiseja tai valvontaupseereita. Montaignen jatkohuomio kertoo juuri tästä vahtimisen vaikeudesta ja toisaalta sen tärkeydestä: ”Syystä moititaan teeskentelyä sodissa: sillä mikä ovelalle sen yksinkertaisempaa on kuin vaaroja väistellen näytellä hurjapäätä, vaikkei hänen urheutensa ole vettä väkevämpi? On niin monia keinoja välttää omakohtaista vaaraa, että tuhannesti voimme maailmaa pettää ennen kuin pahaan paikkaan joudummekaan, ja silloinkin kun siinä pyristelemme, osaamme kyllä pitää ilmeemme tiukkana ja puheemme vakaana, vaikka sielu meissä vapisisi.”

Väkivallasta ja sen vähentymisestä

HS:n toimittaja Niko Kettunen esitti muutaman kysymyksen liittyen juttuunsa väkivallan vähentymisestä. Hänen käyttämänsä lähdeteos Steven Pinkerin Better Angels of Our Nature ilmestyy tänä vuonna suomeksi (mikä jäi jutussa mainitsematta). Suomennosta kannattaa odottaa, kyseessä on merkittävä teos. Tässä Kettusen kysymykset ja vastaukseni:

NK: Puhutaan "ihmisluonnosta". Eikö se ole aika monoliittinen käsite?

Näin voi tuntua, kun tarkastelee ihmisten käyttäytymisen suurta vaihtelua. Missään päin maailmaa ei kuitenkaan tavata vaikkapa leijona- tai norsuperheiden kaltaisia ihmisperheitä. Ihmisen ympäristö on rakentunut kulttuurisesti, mutta ihmisluonto on silti koko ajan ja kaikkialla jäsentämässä kulttuurisia tapoja. Luonnonvalinta on tuottanut psykologisia sopeutumia, muun muassa tietynlaisia perhetunteita, siinä missä se on anatomisten ja fysiologistenkin sopeutumien taustalla. Monet tuntuvat pelkäävän, että tutkijoiden puhe ihmisluonnosta pyrkisi jotenkin normittamaan ihmistä, kertomaan mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Tämä ei kuitenkaan ole tieteen tehtävä.

NK: Yksi Pinkerin teeseistä on, että keskimääräisen älykkyyden nousu vähentää väkivaltaan ajautumista. Pinker pohjaa mm. James Flynnin tutkimuksiin, jonka mukaan nykyteini saisi 1910-luvun älykkyystestissä huikeat 130 pistettä - vastaavasti sadan vuoden takaa tempaistu keskivertoihminen saisi nykytestissä vain 70 pistettä. Voiko älykkyystaso nousta näin radikaalisti yhdessä vuosisadassa?

On helppoa kuvitella syitä älykkyyden nopeaan nousuun. Ravitsemus on parempaa, tauteja on vähemmän, älyllisiä virikkeitä on enemmän jne. Olosuhteiden salliessa myös luonnonvalinta pystyisi muutamassa sukupolvessa suosimaan älykkyyttä ja kykyjä oppia uutta. Älykkyyden nousun syistä tai sen yhteydestä väkivallan vähentymiseen ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä. Luulen, että Pinker on oikeilla jäljillä.

NK: Ovatko ihmiset nykyään empaattisempia kuin ennen?

Eräässä tutkimuksessa amerikkalaisten opiskelijoiden empaattisuus oli laskenut 30 vuodessa jopa 40 prosenttia. Tutkimusasetelma ei kuitenkaan huomioi, miten moraalin piiri on laajentunut: paremman tiedonkulun ja vapaamman liikkumisen vuoksi on yhä vaikeampi omaksua perusteettomia vihollisuuksia ihmisryhmien kesken. Myös vähemmistöjen asema on parantunut lähes globaalisti. Siinä mielessä olemme paljon empaattisempia. Yhä useammat ymmärtävät, että olemme samassa veneessä.

NK: Onko elintason nousu ja teknologinen kehitys vähentänyt ihmisten tarvetta väkivaltaan? Aikoinaan julmat teloitukset ja kidutus olivat jopa kansanhupia, nykyään sen sijaan kulutetaan valtavasti erilaista väkivaltaviihdettä. Onko ihmisellä sisäsyntyinen taipumus raakuuteen, joka nykyajassa ei purkaudu kuten ennen?

Ihmisellä ei ole tarvetta väkivaltaan sellaisenaan. Yksilöiden välillä on suuria eroja, kuinka alttiita he ovat turvautumaan siihen, mutta kukaan ei kuitenkaan ole höyrykattila, jonka on ajoittain päästeltävä paineita väkivallan kautta. Tietyissä olosuhteissa useimmat ihmiset pystyvät julmiin tekoihin ja jotkut jopa nauttivat niistä, mutta yleisesti ottaen olemme silti rauhanomaisimpia nisäkkäitä maailmassa. Jokaista väkivallantekoa kohti on tuhansittain hyviä tekoja. Ihmiset kuluttavat väkivaltaviihdettä, mutta sen vaikutuksista ei juuri ole tietoa. Luultavasti on niin, että väkivaltaan taipuvaisimmat päätyvät kuluttamaan eniten väkivaltaviihdettä.

NK: Vaikka suhteellisia kuolinlukuja vertailemalla voidaan sanoa, että väkivaltaa (sotia, kansanmurhia, väkivaltarikoksia jne.) on nykyään vähemmän kuin koskaan aiemmin historiassa, voidaanko tämän perusteella kuitenkaan tehdä johtopäätöstä, että trendi vain jatkuisi? Entä jos vain satumme elämään ajassa, jossa erilaiset poliittis-taloudelliset tekijät tekevät sodankäynnistä kannattamatonta? Ts. voidaanko nähdä, että ihminen evoluution kautta kehittyisi jatkuvasti jotenkin rauhanomaisemmaksi, vai onko tämä vain tilapäistä?

Ennustaminen on vaikeaa. Luonnonvalinta voi joissakin olosuhteissa suosia piirteitä rauhanomaisuuden takana, mutta toisenlaisissa olosuhteissa se saattaa karsia niitä. Kaikki riippuu siitä, minkälaiset ihmiset saavat eniten jälkeläisiä. Maailman nykyongelmien valossa on vaikea uskoa, että evoluutiobiologiset prosessit ehtisivät kesyttää ihmistä tämän enempää. Kulttuuriset tekijät ovat nopeampia. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi se, että yhteisössä aletaan harjoittaa kaupankäyntiä, tuo ihmisille yleisempiä intressejä reiluuteen ja tasa-arvoon. Kauppiaan etu on vauras asiakas.

NK: Ihminen ei ehkä halua vahingoittaa toista, mutta ihminen on kuitenkin myös opportunisti. Miten evoluutio pitää kurissa ihmisen "ahneuden" ja edistää taipumusta yhteistyöhön, vai onko kyse pikemminkin siitä, että yhteiskuntajärjestelmät ovat rakentuneet ihmisen biologisen luonteen sanelemina?

Ihminen on oppivainen olento. Hän näkee hyvin nopeasti, milloin hänen kannattaa olla ahne ja milloin avulias ja epäitsekäs. Muiden ihmisten intressi on tietysti tehdä kaikista mahdollisimman avuliaita. Ystävät ja koko lähiympäristö vahtivat ja tarvittaessa rankaisevat meitä ahneudesta. Tämä on ollut ympäristö, jossa moraalitunteemme ovat kehittyneet. Tämä on yksi syy, miksi olemme niin hyväluontoisia. (Ehkä vain puoliso tai lähisuku on joskus kannustanut esivanhempiamme ahneuteen.) Nykyään poliisi, tuomarit ja vanginvartijat toimivat epäitsekkäinä rankaisijoina.