Ole skeptinen, mutta (älä) luota tieteeseen

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2024 -lehdessä.

Ihmisten pyrkimykset tuottavat toisinaan päinvastaisia seurauksia kuin oli tarkoitus. Usein jos esimerkiksi juhlavassa tilaisuudessa yrittää pitää kahvikuppia vakaana, käsi alkaakin täristä ja kahvi läikkyä. Liiallinen yrittäminen kääntyy itseään vastaan.

Tässä kirjoituksessa pohditaan, tuleeko skeptikon varmistella, että totuuden etsintä ei samalla tavalla käänny tavoitettaan vastaan. Mitä jos skeptikko tuleekin kannustaneeksi hihhuleita?

Skeptisismiin liittyvää
kirjallisuutta

Aloitetaan yhteiskunnallisella esimerkillä kaukaa Kiinasta. Maan demokratialiikkeellä on synkkä historia. Aina kun liike voimistui, se tuotti vastareaktioita, jotka tekivät yhteiskunnasta entistä sortavamman. Käytännössä liike päätyi palkitsemaan hallinnon häikäilemättömimpiä puolustajia ja rankaisemaan maltillisimpia uudistajia.

Tämä ei luonnollisesti ole demokratiaa ajaneiden yksilöiden vika. Se on diktatuurien ja totalitarististen järjestelmien ominaisuus.

Toinen ikävä piirre diktatuureissa on se, että niissä ei kehity normeja, jotka saisivat uudistusmieliset toimimaan vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Uudistuksia ajavat liikkeet saattavat esimerkiksi vaatia hallinnolta sellaisia radikaaleja toimenpiteitä, joita hallinto ei mitenkään voi toteuttaa. Ja toisinaan uudistusvaatimukset yltyvät väkivaltaisuuksiksi, joita hallinto sitten käyttää hyväkseen.

Esimerkiksi Hong Kongin demokratiamielenosoitusten (vuosina 2019–2020) ilkivaltatapauksia paisuttelemalla Kiinan hallinto pystyi perustelemaan ankarat vastatoimensa. ”Juuri tällaista kaaosta ja turmelusta demokratia tuottaa”, he totesivat. Moni demokratiaa tukenut kiinalainen alkoikin mellakoinnin ja sitä seuranneen propagandan myötä vastustaa liikettä (Huang 2023).

Onko tässä yhteys totuuden etsimiseen ja skeptisismiin? Kun totuutta etsitään itsepintaisesti ja seurauksista piittaamatta, totuudelle ei enää löytyisikään ystäviä?

Ennen vastaamista siirrytään vielä Yhdysvaltain mellakkoihin (vuosina 2020–2021). Niiden alkusyynä oli pidätystilanteessa kuollut mustaihoinen, George Floyd. Näitä mellakoita ei länsimedioissa paisuteltu. Päinvastoin, uutiskuvat kertoivat tuhopoltoista ja kauppojen ryöstelyistä, mutta silti mediat todistelivat, että mielenosoitukset olivat ”enimmäkseen rauhanomaisia”. Mutta ennen kaikkea mellakoinnin seurauksena poliisin toiminta vaikeutui, väkivalta lisääntyi ja mustaihoisia alkoi kuolla entistä enemmän (Ratcliffe & Taylor 2023, Cassell 2023, Makridis & VerBruggen 2022).

Näitä kahta esimerkkiä, Hong Kongin demokratialiikettä ja Yhdysvaltain Black Lives Matter -liikettä yhdistää se, että molemmat kääntyivät tavoitteitaan vastaan. Demokratia taantui ja mustaihoisten surmat lisääntyivät. Radikalismi paljastui itsensä viholliseksi.

Kysymys kuuluu, vertautuuko tämä totuuden etsimiseen ja skeptisismiin.

Ensiksi on huomattava, että skeptikon ja mielenosoittajan motiivit ja menetelmät ovat täysin erilaisia. Skeptikkona oleminen tarkoittaa totuudesta kiinnostumista. Se edellyttää argumenttien ja havaintojen tunnontarkkaa arvioimista. Sitä ei ole mahdollista tehdä holtittomasti joukkohurmoksen vallassa.

Toiseksi skeptikon ei tarvitse totuustavoitteensa edessä tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä. Totuus on ja pysyy riippumatta siitä, onko se realistisesti saavutettavissa vai ei. Tämä eroaa yhteiskunnallisten muutosten ajamisesta. Siihen väistämättä liittyy kompromissien tekemistä, eturyhmien huomioimista ynnä muuta vastaavaa.

Se, että totuus voi olla ruma ja että totuudenpuhuja herättää joidenkin vihat, ei asiaa muuta. Tosiasiaväitteet ovat joko totta tai epätotta riippumatta siitä, haluaako yleisö tietää totuutta tai mitä seurauksia totuuden julkitulosta olisi.

Joku saattaa vähätellä skeptikoiden totuuspyrkimyksiä sillä, että akateemiset tutkimuslaitokset ovat jo vihkiytyneet totuuden etsintään. Niiden tuloksiinhan skeptikonkin on nojattava. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta se ei silti poista tarvetta omaehtoisemmalle totuuden etsinnälle.

Akateemisissa tutkimuslaitoksissa piilee nimittäin riski, että ryhmäpaine ja muotivirtaukset alkavat vaikuttaa niiden toimintaan. Tutkijat esimerkiksi saattavat myötäillä vakiintuneiksi kuvittelemiaan näkemyksiä. Etenkin joitakin humanistisia ja sosiaalitieteellisiä aloja vaivaa ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana ja joka ohjaa jopa tutkimustuloksia. Hyvä esimerkki tällaisesta on niin kutsuttu intersektionaalinen tutkimussuuntaus (Helo 2023, Tammisalo 2024).

”Luota tieteeseen” ei siis ole yleispätevä ohje.

Mutta pitäisikö skeptikon esittää totuusväitteensä varovaisemmin? Useinhan sanotaan, että skeptikoihin kohdistuva vastustus johtuu heidän yksioikoisesta ja dogmaattisesta viestinnästään, eikä viestien varsinaisesta sisällöstä.

On totta, että skeptikon on jatkuvasti kehitettävä retorisia taitojaan. Syy skeptikoiden sivuuttamiseen ei kuitenkaan löydy sieltä. Kyse on lähes poikkeuksetta siitä, että skeptikon väitteet koetaan joko moraalisesti vääränlaisiksi tai omaa elinkeinoa, vaikkapa huuhaahoitolan toimintaa haittaaviksi. Tällaisia väitteitä ihmiset väistelevät niin salakavalasti, että he eivät itsekään huomaa tekevänsä sitä (Trivers 2011). Enkelikuorokaan ei osaisi kertoa kaikkea riittävän herkkätunteisesti.

Skeptisismin ja rationalismin ongelma ei toisin sanoen ole se, että skeptikot esittäisivät väitteensä väärällä tavalla. Ongelma on pikemminkin se, että skeptisismi ja rationalismi eivät tuo samanlaista emotionaalista tyydytystä kuin poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden ajaminen. Tämä ei luonnollisesti ole skeptikon vika, vaan vinoumat löytyvät ihmisluonnosta. Näistä vinoumista skeptikon on oltava tietoinen, ja niiden yli skeptikon on kiivettävä, määrätietoisesti totuutta etsien.

Jos joku tässä yhdistyksessä ei avoimin mielin uskalla tarkastella sitä, mikä kulloistenkin todisteiden valossa näyttää totuudelta, hän tuskin ansaitsee nimitystä skeptikko. Poliitikko tai uskonkiihkoilija saattaisivat olla osuvampia termejä.

Kirjallisuutta
 
Cassell, P. (2023): New statistical evidence supports the “Minneapolis Effect” as an explanation for increases in homicides. Reason 17.7.2023.
 
Helo, A. (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys. Helsinki.
 
Huang, Y. (2023): The Rise and Fall of the East. Yale University Press. New Haven.
 
Makridis, C. & VerBruggen, R. (2022): Breaking down the 2020 homicide spike. Manhattan Institute. May 2022.
 
Ratcliffe, J & Taylor, R. (2023): The disproportionate impact of post-George Floyd violence increases on minority neighborhoods in Philadelphia. Journal of Criminal Justice. Vol 88: Sept–Oct.
 
Tammisalo, O. (2024): Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan. Särö 53–54.
 
Trivers, R. (2011): Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 

Missä viipyy darwinistinen vasemmisto?

Peter Singer on maailmankuulu moraalifilosofi ja eläintenoikeuksien ja hyväntekeväisyyden puolustaja. Hänen luultavasti kuuluisin teoksensa on Oikeutta eläimille vuodelta 1975 (ks. kuva). En tarkastele teosta tässä sen enempää; kyseinen eläintenoikeuksien ja kasvissyönnin ”raamattu” on jo hieman vanhentunut ja ihmisten asenteet eläinten tehotuotantoon ovat muuttuneet (ja mitä ilmeisimmin edelleen muuttuvat) lähemmäs kohti Singerin toiveita, ainakin länsimaisissa kaupungeissa ja nuorten parissa.

(Aiemmin lukemaani Singerin Marx-teosta olen tarkastellut täällä. Mikäli Singerin tai Singeristä lukeminen ei jostakin syystä innosta, hänen ajatteluunsa voi perehtyä myös esimerkiksi Sam Harrisin ja Russ Robertsin podcasteista.)

                                 * * *

Singer, P. (1999): A Darwinian left – Politics, Evolution and Cooperation. Yale University Press. New Haven.

Darwinian left -kirjassa Singer esittää, että vasemmiston on löydettävä uusi, realistiseen ihmisluontokäsitykseen nojaava perusta. Vasemmistolla hän ei niinkään tarkoita puoluepoliittisesti organisoitua liikettä vaan tietynlaista yleisluontoista maailmanparannusasennetta. Singer kirjoittaa:

Vasemmiston on aika ottaa vakavasti se tosiasia, että olemme evolutiivisesti kehittyneitä eläimiä ja että kannamme tämän perintömme merkkejä emme vain anatomiassa ja DNA:ssa vaan myös käyttäytymisessämme. Toisin sanoen on aika kehittää darwinilainen* vasemmisto.

Singer eikä kukaan muukaan tainnut tuolloin, yli 20 vuotta sitten ennustaa, miten vasemmisto hylkää työväestön ja Darwinin sijasta omaksuu rotu- ja sukupuoli-identiteeteillä politikoinnin (ks. aiheesta täältä ja täältä [Murrayn kirjan arvio]).

Singer perustelee darwinilaisen vasemmiston tarvetta seuraavasti: 

Ihmisluonnon ymmärtäminen evoluution valossa kykenee auttamaan meitä löytämään tapoja, joilla voimme saavuttaa sosiaalisia ja poliittisia tavoitteitamme, esimerkiksi erilaisia tasa-arvon muotoja, samalla kun arvioimme menetelmien mahdollisia kustannuksia ja hyötyjä.

Singer siis hylkää absolutistiset moraaliteoriat, joiden mukaan oikeuden täytyy toteutua hintaan mihin hyvänsä. Hän pitää itseään niin kutsutun seurausetiikan kannattajana, joka aina haluaa lisää tietoa seurauksista, joita pyrkimyksemme mahdollisesti aiheuttavat. Tässä kohdin Singeriä kannattaa kuunnella: ainakin retoriikan tasolla perinteinen talousvasemmisto on jättänyt huomiotta kysymyksen siitä, miten käydä tasa-arvotaistelua tavalla, joka ei liiaksi haittaa teknologista kehitystä, verotulojen riittävyyttä ja yksilönvapauksien toteutumista.

                            * * *

Kuten todettua, Singerin mukaan vasemmisto on ollut haluton näkemään ihmisten ja muiden eläinten samankaltaisuutta. Ihmisten välisistä eroista Singer taas toteaa: ”Siinä missä darwinilainen ajattelu kertoo meille, että olimme liian valmiita hyväksymään ihmisen ja eläimen välisen perustavanlaatuisen eron, se voi kertoa meille myös sen, että olimme liian valmiita olettamaan, että ihmiset ovat tärkeimmiltä piirteiltään samanlaisia.”

Biologia kykenee toisin sanoen selittämään sekä lajityypillisiä ominaisuuksia että yksilöiden välistä vaihtelua. Ja molemmat kannattaa huomioida politiikanteossa.

Perään Singer kuitenkin korostaa, että darwinilainen ajattelu ei ole kannanotto siihen, missä määrin meidän tulee priorisoida tasa-arvoa poliittisena ideaalina. Darwinilainen ajattelu on vain realistinen tapa tarkastella tekijöitä yhteiskuntien muodostumisen taustalla. Singerin mukaan evoluutio antaa esimerkiksi perusteita ajatella, että koska miehellä ja naisella on erilainen rooli lisääntymisessä, sukupuolet saattavat erota myös taipumuksiltaan ja temperamenteiltaan tavalla, joka parhaiten sopii kunkin sukupuolen lisääntymismahdollisuuksiin.

Tästä Singer päättelee, että naisten aliedustus hierarkian huipulla ei sellaisenaan voi olla todiste sukupuolisesta syrjinnästä (ks. aiheesta tarkemmin täältä). Argumentti on siis seuraava: mikäli korkeampi status on menneisyydessä kasvattanut miehen lisääntymismenestystä, voidaan olettaa, että miehet ovat kehittyneet kilpailullisemmiksi ja statusorientoituneemmiksi. Niinpä miesten yliedustus politiikan tai bisnesmaailman statushierarkian huipulla ei oikeuta päättelemään, että kyse olisi naisten syrjinnästä. Kyse voi olla myötäsyntyisistä eroista taipumuksissa ja temperamenteissa.

                                   * * *

Singerin mukaan usko ihmisluonnon loputtomaan joustavuuteen on ollut vasemmistolle tärkeää, koska se on kannatellut toivetta, että täysin toisenlainen yhteiskunta on mahdollinen. Tämä lienee myös tärkeimpiä syitä, miksi vasemmisto aikanaan hylkäsi Darwinin. (Ks. ihmismielen joustamattomuudesta täältä.)

Ajatus täydellisestä yhteiskunnasta on luonnollisesti kiusannut ihmistä jo ennen vasemmistolaisuuden syntyä, vähintään Platonin Valtiosta asti. Utopioiden luonnostelussa vasemmistoajattelijat ovat kuitenkin kunnostautuneet. He ovat esittäneet nostattavia kuvaelmia yhteiskunnista, joissa kaikki elävät harmonisesti, yhteistyötä tehden ja rauhan ja vapauden vallitessa. Ja koska ihmisellä ei ole myötäsyntyistä ”luontoa”, yhteiskunta kykenee näiden ajattelijoiden mukaan muokkaamaan ihmistä niin, että kaikki tulevat tyytyväisiksi saadessaan yhdessä ja tasa-arvoisina ahkeroida yhteisöllisen hyvän eteen. 

Jo Lenin totesi tässä hengessä, että ”biologisten käsitteiden käyttäminen sosiaalitieteissä on merkityksetön fraasi”. Tämä on lähellä vasemmistoliiton poliittisen neuvonantajan Minja Koskelan lausuntoa: ”Biologian vetäminen mukaan tasa-arvokeskusteluun on useimmiten tyhjä arpa”. (Ks. Koskelan kirjan arvio täältä.)

Usko ihmisluonnon joustavuuteen ei toki ole täysin sidoksissa siihen, millaisia poliittisia uskomuksia yksilöllä on. Onhan joustavuudessa kyse empiirisesti selvitettävästä kysymyksestä, johon suhtautumisen tulee muuttua sen mukaan, millaista todistusaineistoa tutkimus antaa. Ongelma tässä on se, että todistusaineistoa on monenlaista ja ihmiset tulkitsevat sitä valikoivasti.

Oletetaan esimerkiksi, että jokin käyttäytymispiirre (vaikkapa tapa opettaa ja kurittaa lapsia tai solmia parisuhteita) vaihtelee huomattavasti kulttuurista toiseen. Se ei vielä tarkoita, että evoluutio olisi merkityksetön tavan kehittymiselle: käyttäytyminen saattaa kulttuurisesta vaihtelusta huolimatta perustua evolutiivisesti kehittyneisiin ja varsin joustamattomiin psykologisiin säännönmukaisuuksiin, jotka vain johtavat erilaisiin tuloksiin eri ympäristöissä. 

Teoksen loppupuolella Singer esittää, että tasa-arvoon tähtäävillä vallankumouksilla on tapana tulla johtajiensa pettämiksi:

Sokeus ihmisluontoa koskeville tosiasioille tuo jättimäiset riskit. Tarkastellaan hierarkkisuutta. Väite, että ihmisellä on taipumus muodostaa hierarkioita, ei tarkoita, että yhteiskunnan hierarkkisuus olisi oikein. Mutta väite toimii varoituksena, ettemme voi olettaa hierarkkisuuden häviävän, mikäli hävitämme yhteiskunnassa sillä hetkellä vallitsevan hierarkian.

Jos esimerkiksi elämme yhteiskunnassa, jonka hierarkkisuus perustuu perinnölliseen aristokratiaan ja tuhoamme tämän periytyvän aristokratian, kuten Ranskan ja Amerikan vallankumoukselliset tekivät, me luultavasti tulemme havaitsemaan, että tilalle kehittyy johonkin muuhun, kenties sotilaalliseen voimaan tai varallisuuteen perustuva hierarkia. Kun Venäjän bolsevikkivallankumous hävitti sekä perinnöllisen aristokratian että yksityisomaisuuden, syntyi hierarkia, joka perustui asemaan ja vaikutusvaltaan kommunistisessa puolueessa, ja niistä tulikin monenlaisten etuoikeuksien lähde. Taipumus hierarkioiden muodostamiseen näkyy myös yritysten ja byrokratioiden pikkumaisissa tavoissa, kun ihmiset antavat valtavasti painoarvoa sille, miten suuri heidän toimistonsa on ja miten monta ikkunaa siinä on. Hierarkkisella asemalla näyttää jopa olevan muista muuttujista riippumaton vaikutuksensa terveyteen ja elinikään.

Singer jatkaa retorisella ja aina ajankohtaisella kysymyksellä: Miksi kuvittelemme, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen? (Singerin mukaan on kiinnostavaa, miten kaksi niin erilaista ideologiaa – kristinusko ja marxismi – yksimielisesti väittivät, että ihmisen ja eläimen välillä on ylittämätön kuilu, ja että evoluutioteoriaa ei siksi voitaisi soveltaa ihmiseen.)

Ihmisen taipumus hierarkioiden muodostamiseen ei kuitenkaan tarkoita, että hierarkia olisi hyvää tai toivottavaa tai edes väistämätöntä. Singerin pointti on vain se, että hierarkioista pääseminen on vaikeampaa kuin vallankumouksellisissa piireissä usein ajatellaan. Siksi vasemmiston on Singerin mukaan hyväksyttävä ihmisen asema evolutiivisesti kehittyneenä ja jossakin määrin hierarkkisena lajina.

Myös yhteistyön haurauden ongelma seuraa ihmistä: aina löytyy huijareita ja välistä vetäjiä, jotka yrittävät päästä muita vähemmällä. Singerin mukaan esidarwinilainen vasemmisto selittäisi huijareiden olemassaoloa köyhyydellä, koulutuksen puutteella tai kapitalistisella ajattelutavalla. Darwinilainen vasemmisto taas ymmärtäisi, että vaikka kaikki nämä tekijät saattavat vaikuttaa huijauksen yleisyyteen, ainoa pysyvä ratkaisu on estää huijauksesta koituvia hyötyjä syntymästä. ”Se tarkoittaa, että toista poskea ei käännetä”, Singer kirjoittaa. Perään hän toteaa, että yhteiskuntaa kannattaa siksi rakentaa suuntaan, jossa kaikki osapuolet voivat hyötyä toisistaan:

Jos jätämme jonkin ihmisryhmän niin kauas sosiaalistaloudellisen hyvinvoinnin ulkopuolelle, että heillä ei ole siihen mitään tarjottavaa, se vieraannuttaa heidät sosiaalisista tavoista ja instituutioista tavalla, joka melkein takaa, että heistä tulee instituutioita uhkaavia vihollisia.

Singer siis neuvoo suosimaan rakenteita, jotka vaalivat yhteistyötä, pikemminkin kuin kilpailua. Kilpailua tulee hänen mielestään myös ohjata sosiaalisesti mielekkäisiin suuntiin. Kovin käytännöllisiä ohjeita hänelläkään ei toisin sanoen ole tarjota. Pääviesti voitaneenkin tiivistää tavalla, jota olen monesti suositellut: jos olet kiinnostunut selvittämään, mikä osa taloudellisesta eriarvoisuudesta johtuu syrjinnästä tai millaisia sivuvaikutuksia tasa-arvopyrkimyksillä mahdollisesti on, sinun tulee myös olla kiinnostunut evoluutiosta ja sen vaikutuksesta ihmisluontoon. Osa epätasa-arvosta luultavasti johtuu syrjinnästä ja ennakkoluuloista, mutta ne tuskin ovat koko syy.

Entä korvautuuko utopiavasemmiston näkemys joskus realistisella näkemyksellä siitä, mitä voidaan milläkin hinnalla saavuttaa? Singer ei vastaa kysymykseen suoraan, mutta kirjan pohjavire on optimistinen. Singer myös toteaa, että ihmisluonnon suhteen realistinen vasemmistolaisuus on näkemyksenä paljon myönteisempi kuin se virheellinen käsitys, joka vasemmistolla on perinteisesti ollut darwinilaisesta ajattelusta.

* Singerin käyttämän Darwinian -termin sopivin suomennos saattaa olla darwiniaaninen. Jokin suomennoksessa kuitenkin tuntuu kielikorvassa särähtävän. Siksi käytän tässä muotoa darwinilainen. Otsikkoon jätin kuitenkin termin darwinistinen – siitä huolimatta, että jotkut näkevät tässä sinänsä viattomassa sanassa vahvemman oikeuksia korostavia sivumerkityksiä.

                                    * * *

Singer, P. (2016): Ethics in the Real World – 82 Brief Essays on Things That Matter. Princeton University Press. Princeton.

Singerin esseekokoelmassa on 82 kirjoitusta varsin erilaisista aihepiireistä. Joihinkin teksteihin Singer on lisännyt jälkikirjoituksen, jossa kerrotaan aiheeseen liittyvistä uutisista tai uusista havainnoista. Tässä esimerkkejä Singerin käsittelemistä aiheista.

Valtion ja kansanterveyden suhteesta Singer toteaa, että hallinnot ovat varsin yksimielisiä siitä, että niiden tulee kieltää ainakin joidenkin vaarallisten tuotteiden myynti. ”Lukemattomat ruokien lisäaineet ovat joko kiellettyjä tai sallittuja vain rajallisessa määrin.” Hän myös huomauttaa, että lasten leluissa ei sallita tiettyjä haitallisia maaleja. 

Singerin mukaan tupakka on tässä suhteessa ainutlaatuinen. Mikään muu tuote ei ole läheskään yhtä tappava – tupakka tappaa enemmän kuin liikenneonnettomuudet, malaria ja AIDS yhteensä – mutta silti tämän voimakkaasti addiktiivisen tuotteen myynti on sallittua. Tupakkayhtiöt pyrkivät myös aikanaan estämään lainsäädäntöä, joka määräsi tupakka-askeihin terveysvaroituksia. Singer toteaa:

On outoa ajatella, että valtio voi periaatteessa kieltää tuotteen myynnin, mutta että valtio ei kuitenkaan olisi oikeutettu vaatimaan, että paketissa tulee olla havainnollisia kuvia tuhosta, jota tuote terveydelle aiheuttaa.

Singer tarkastelee tässä yhteydessä John Stuart Milliä, joka esitti lukuisia edelleen päteviä ajatuksia yksilöllisistä vapauksista. Singerin mukaan aika on kuitenkin tässä suhteessa muuttunut:

Millin tapa puolustaa yksilöllisiä vapauksia olettaa, että yksilö itse olisi intressiensä paras arvioija ja vaalija. Tänä päivänä ajatus lähentelee naiiviutta. Ajallemme tyypilliset modernit markkinointitekniikat eivät olleet kehittyneet Millin aikana. Suuryritykset ovat oppineet myymään epäterveellisiä tuotteita vetoamalla tiedostamattomiin haluihimme statuksesta, viehättävyydestä tai sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Sen seurauksena tunnemme vetoa tuotteisiin tietämättä, miksi niin teemme. Tupakanvalmistajat ovat myös oppineet manipuloimaan tuotettaan tehdäkseen sen mahdollisimman koukuttavaksi.

Singerin mielestä askiin vaaditut kuvat terveyshaitoista ovatkin vain pelikentän tasoittamista yksilön ja suuryrityksen välillä – suuryrityksen, joka ei pyri vetoamaan rationaaliseen pohdintaan vaan ikiaikaisiin mielihaluihin.

Seuraavassa esseessään Singer tarkastelee ylipainoa. Hän pitää ruumiinpainoa eettisenä kysymyksenä sillä perusteella, että ihmisten painonnousu voi tuoda muille haittoja. Singerin esimerkki koskee lentomatkailua. Vuodesta 2000 australialaisen lentomatkustajan keskiarvopaino on erään arvion mukaan noussut kaksi kiloa. Jos reitti Sydneyn ja Lontoon välillä lennetään molempiin suuntiin kerran päivässä kolmen vuoden ajan, tämä vähäinen painonnousu tarkoittaa Singerin mukaan miljoonan dollarin lisäystä polttoainekustannuksissa.

Singer jatkaa, että kyse ei ole ainoastaan polttoainekuluista vaan myös kasvihuonekaasuista, muun julkisen liikkumisen kallistumisesta (koska isommat ihmiset vievät enemmän tilaa), tukevampien sairaalasänkyjen ja leikkauspöytien vaatimuksesta, isompien vessojen tarpeesta ja niin edelleen. Ennen kaikkea ylipaino kasvattaa terveysmenoja.

Singerin mukaan nämä tosiseikat riittävät oikeuttamaan sen, että politiikalla pyritään ehkäisemään ihmisten painonnousua. Hän suosii sellaisten ruokien rankempaa verottamista, jotka tuottavat ylipainoa suhteettoman paljon. Esimerkkinä Singer mainitsee ravintoarvoltaan köyhät elintarvikkeet, kuten sokerilimonadit. ”Kerätyt verotulot voitaisiin sitten käyttää kompensoimaan ylipainosta muille koituvia kustannuksia. Ja jos näiden ruokien hinnannousu vähentäisi niiden kulutusta, se auttaisi myös ylipainoon taipuvaisia ihmisiä.”

Myöhemmin toisessa yhteydessä Singer tarkastelee moralismin ja paternalismin välistä hienovaraista eroa. Hän pohtii muun muassa sitä, onko yksilön fyysinen hyvä riittävä syy valtiolle puuttua johonkin käyttäytymiseen vain silloin, kun yksilöt luultavasti laiminlyövät omat intressinsä ja valtion väliintulo ei juuri haittaa yksilöllisten vapauksien toteutumista. Valtiohan esimerkiksi jo vaatii turvavöiden käyttöä autossa ja kypäränkäyttöä moottoripyörällä.

Singer puntaroi myös ihmislajin mahdollista sukupuuttoa. Siihen liittyen esitän lukion ainekirjoitusaiheeksi sopivan Painaisitko nappia -ajatusleikin:

Edessäsi on nappi, jonka painaminen saa aikaan seuraavaa: jokainen elossa oleva ihminen kuolee silmänräpäyksessä, kivutta ja ymmärtämättä kuolevansa sillä hetkellä. Painaisitko nappia, jos painamatta jättäminen tappaisi rakastettusi? Tai lapsesi? Entä jos kieltäytyminen painamisesta tappaisi vain sinut? Pohdi, millaisissa olosuhteissa ja mielentiloissa olisit valmis nappia painamaan.

Sananvapaudesta Singer kirjoittaa samaan tapaan kuin olen islamia tarkastellessani asiaa hahmotellut:

Sananvapaus on olennaista demokraattiselle hallinnolle. Sananvapauden täytyy sisältää vapaus sanoa se, mitä kaikki muut pitävät virheellisenä ja jopa se, mitä monet pitävät loukkaavana. Meidän täytyy olla vapaita kiistämään Jumalan olemassaolo, kritisoimaan Jeesuksen, Mooseksen, Muhammedin ja Buddhan opetuksia, vaikka miljoonat pitävät näistä opetuksista kertovia tekstejä pyhinä. Ilman tällaista vapautta inhimillinen kehitys törmää seinään.

Singer tarkastelee kiinnostavasti myös terrorismia ja ihmisen oikeutta kansalaisuuteen. Oletetaan, että hallinnolla on oikeus riistää ihmiseltä kansalaisuus. Oletetaan myös, että hallinto on oikeassa 19 tapauksessa 20:stä, että henkilö, jolta riistetään kansalaisuus, olisi osallistunut terroritekoon. Tällöin siis yksi kahdestakymmenestä kokisi vääryyden maattomaksi tulemisesta. Singer jatkaa:

Oletetaan, että 19:stä terroristiepäillystä, joiden sallittiin tulla Britteihin, yksi tekee vastaavan pommi-iskun kuin Lontoossa (tappaen 52 viatonta ihmistä; neljä pommittajaa kuoli myös). Tällaisten hirmutekojen tapauksessa on vaikea väittää, että yksilön oikeudet ovat absoluuttisia. 

Singer kysyy perään: kumpi on pahempi, tehdä yksi viaton epäoikeudenmukaisesti maattomaksi vai 52 viattoman kuolema ja monen muun haavoittuminen? Tarvitsemme tällaisia yksinkertaistavia ajatuskokeita, sillä todellinen maailma on täynnä mutkikkuutta ja epävarmuustekijöitä, joiden kaikkia vaikutuksia minkäänlainen pohdiskelu ja tutkimus eivät voi täysin ennustaa. Ajatuskokeet voivat syventää todellisuutta koskevia käsityksiämme.

Seksiturismi ja sukupuolierot

Kannisto, Päivi & Kannisto, Santeri (2018): Kuuma loma – Kuinka seksiturismi liikuttaa ihmisiä, rahaa ja tunteita. Atena. Jyväskylä.

Biologiset sukupuolierot ovat suurimmillaan lisääntymiseen liittyvissä piirteissä. Näin on ihmiselläkin – siitä huolimatta, että ihminen on pitkiä parisuhteita muodostava laji, jolla sekä äidit että isät ovat kehittäneet sopeutumia jälkeläishoivan antamiseen.

Moni seikka tukee ajatusta, että sukupuolierot ovat evoluution tuottamia. Lajien välinen vertailu esimerkiksi kertoo, että se sukupuoli, joka investoi enemmän jälkeläisiin on parittelukumppanin suhteen valikoivampi. Nisäkkäillä se on käytännössä poikkeuksetta naaras, ja tässäkin suhteessa ihminen on tyypillinen nisäkäs: koiraat ovat kookkaampia ja kilpailullisempia, ja naaraat ovat valikoivampia.

Monet lisääntymiseen liittyvät sukupuolierot löytyvät kaikista tutkituista kulttuureista. Luultavimmin myös tämä kertoo evoluution merkityksestä. Kaikkialla maailmassa miehet ja naiset esimerkiksi suhtautuvat eri tavoin satunnaisiin seksisuhteisiin. Myös suhtautuminen kumppaniehdokkaan ikään (käytännössä ulkonäköön) ja sosioekonomiseen asemaan on kulttuurista riippumatta erilaista miehillä ja naisilla. (Ks. sukupuolieroista ja niiden syistä Rakkauden evoluutio -kirjasta.)

Nykyään joissakin piireissä on muotia teeskennellä, että tällaisia eroja ei olisi tai että ne johtuisivat vain kasvatuksesta ja kulttuurista. Näkemys on verrattavissa kreationismiin. Kulttuuriset tavat ja kasvatusmenetelmät saattavat toki voimistaa (tai heikentää) joitakin sukupuolieroja, mutta ei ole perusteita olettaa, että kulttuuri olisi erojen alkusyy.

Kysyin Twitterissä, mikä on miesten osuus seksiturismissa kysyntäpuolella (ks. oheinen kuva; siinä on kaksi muutakin aiheeseen liittyvää kyselyä). Vastaajia oli vähän, mutta he olivat varsin yksimielisiä seksiturismin voimakkaasta miespainotuksesta. Näkyvätkö edellä mainitut biologiset sukupuolierot siis myös seksiturismissa? Toisinaanhan ilmiöstä raportoivat toimittajat – kenties naisliikettä ja naisten vapautumista juhlistaakseen – kertovat naisten seksiturismista kuin se ei eroaisi miesten seksiturismista.

Selvitin kysymystä Päivi ja Santeri Kanniston Kuuma loma -kirjan (Atena 2018) avulla. Teos on jaettu kahteen osaan: ensin Santeri kertoo miesnäkökulman ja sitten Päivi naisnäkökulman. Tässä keskitytään jälkimmäiseen. Santeri Kannisto kirjoittaa seksityön eri puolista seuraavasti:

Seksityöläisten asemasta kiistellään. Osa tutkijoista pitää maksullista seksiä poikkeuksetta alentavana ja epämiellyttävänä, sillä asiakas käyttää prostituoidun ruumista itsensä tyydyttämiseen. Toiset tutkijoista muistuttavat, ettei seksityöläisiäkään voi niputtaa yhteen ryhmään. Tyttöjen työntekoon on erilaisia motiiveja. Joku pitää työstään, kiihottuu seksistä tuntemattomien kanssa, saa helposti orgasmeja ja nauttii rahan tuomasta vallasta, kun taas toinen vain tienaa elantonsa. Samalla prostituutio on vain yksi tyttöjen elämää määrittävä tekijä, samalla tavalla kuin työ kenelle tahansa palkolliselle.

Vaikka tämänkaltainen vaihtelevuus pätee myös miesprostituoituihin, keskimääräiset sukupuolierot ovat silti selviä. Päivi Kannisto esimerkiksi kirjoittaa: ”Miesprostituoitujen työ on hyvin erilaista kuin naiskollegojen. He eivät tyrkytä itseään baareissa tai nytky näyteikkunoissa”. Kirjan mukaan naisten seksiturismia luonnehtiikin enemmän mieheltä odotettu sydämen valloitus: ”Iskeminen alkaa työn varjolla vaivihkaa, ja näin se ei yhdisty naisten mielessä seksiturismiin, vaan kiihkeään lomaromanssiin.” (Naisten seksiturismia kuvaavampi termi olisi usein hellyysturismi tai imarteluturismi.) Ja kuten ihmislajille on tyypillistä, koiraan statuksella on merkitystä: ”Jos nainen tarttuu syöttiin, rantapoika ehdottaa yleensä kyytiä kaukaiselle rannalle, mutta valitsee poika minkä kohteen tahansa, hänen pitää olla siellä tunnettu. Näin hän vaikuttaa suositulta, mikä lisää hänen viehätysvoimaansa.” (Ks. aiheeseen liittyvä suomalaistutkimus täältä.)

Seksituristinaisista Päivi Kannisto kirjoittaa: ”He ovat alttiita illuusioille ja selittävät itselleen nuorien uroiden kiinnostusta: paikalliset miehet himoitsevat valkoisia ja pitävät ylipainoa ja ikää statuksena. Sitä paitsi mustilla miehillähän on tunnetusti niin kova seksinnälkä, että he panevat alvariinsa kaikkien kanssa!” Ihmiset todellakin keksivät mitä erilaisimpia jälkikäteisselityksiä toimilleen. Kannisto jatkaa: ”Jos keltanokkaturistit oivaltavat, että miehet ovat heidän kanssaan rahasta, he pettyvät. Aitouden illuusio on tärkeä ja kun se katoaa, naiset saattavat jopa hurjistua.” Kanniston mukaan suhteen alussa rantapojat ovatkin hienovaraisia ja diplomaattisia: ”Vain pieni osa vaatii palveluksistaan käteistä tai tavaraa, etteivät aidoista tunteista haaveilevat naiset pettyisi.” Kokeneimmat rantapojat eivät kuulemma pyydä rahaa edes suhteen edetessä: ”He tyytyvät seksiin, mutta toivovat muutakin.”

Ero naisprostituoituihin on siis selvä: ”Mitä pienieleisempää rantapoikien toiminta on, sitä paremmin he menestyvät. Jotkut pojista saattavat jopa tarjoutua maksamaan baarissa tai ravintolassa, mutta he tekevät sen niin, että nainen kokee velvollisuudekseen maksaa.” Toinen ero on asiakkaiden määrässä. Näin Päivi Kannisto:

Vuodessa rantapojilla on noin kymmenen seksituristia, ja koko uransa aikana he ovat harrastaneet seksiä ehkä parinkymmenen turistin kanssa. Määrä on vaatimaton, jos sitä vertaa ahkerasti deittaileviin ikisinkkuihin tai bordellien naisprostituoituihin, jotka saattavat palvella saman verran asiakkaita yhdessä illassa. Moni rantapoika pysyttelee mieluummin saman naisen kanssa koko loman ajan eikä vonkaa uusia, sillä näin pääsee paremmille ansioille vähemmällä vaivalla.

Kirjan mukaan tarjontaa rantapojista on enemmän kuin kysyntää. Myös se viittaa edellä mainittuihin biologisiin sukupuolieroihin. Edellä todettiin myös, että osuvampi termi naisten seksiturismille olisi hellyysturismi. Tästä esimerkkinä toimii kirjassa lainattu chicagolaisturisti: ”Täällä [Jamaikalla] naisia, jotka eivät kiinnosta kotona ketään, isketään kaiken aikaa. Miehet kiinnittävät huomiota, kehuvat kauniiksi ja haluttavaksi.” Kannisto jatkaa kenialaismiehistä: ”Pussailu ja kädestä kiinni pitäminen eivät kuulu Keniassa miesten ja naisten välisiin suhteisiin makuuhuoneen ulkopuolella. Rantapojille ne taas ovat olennainen osa työtä, sillä osa naisista haluaa seksin sijaan seuraa, flirttiä ja hellittelyä.” Tämä ei tietysti tarkoita, että miesseksituristeille flirtti ja hellyys eivät kelpaisi, mutta sukupuolierot motiiveissa näyttävät silti tulevan erityisen hyvin ilmi nimenomaan kaukomaihin suuntautuvassa seksiturismissa.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Myös Kanniston kuvaus rantapoikien käyttäytymisestä paljastaa sukupuolieroja: ”Rantapojilla on naisten kansallisuuteen, varallisuuteen, ikään ja ulkonäköön perustuvia hierarkioita. Pelkkää seksiä haluavat hakeutuvat hyvännäköisten blondien seuraan, mutta jos pitää tienata, ylipainoiset ja mielellään vanhemmanpuoleiset naiset ovat arvoasteikossa korkeimmalla.” Tällaisten lainausten valossa Päivi Kanniston seuraava toteamus sukupuolen performatiivisuudesta kuulostaa muodikkaan itsepetoksen omaksumiselta: ”Minusta sukupuoli on pelkkä opittu performanssi.” Teoksen esimerkit kertovat täsmälleen päinvastaista: lajihistoria näkyy ja kuuluu kaikessa käyttäytymisessä, myös tilanteissa, joissa kotimaan normit ja sukulaisten ja työtoverien valvova silmä ovat tuhansien kilometrien päässä.

Marxia realisteille

Koska marxilaisesta taloustieteestä tuli osa poliittista projektia, monet sen edustajista alkoivat uskoa sokeasti kaikkiin Marxin ajatuksiin tai ikävämmässä tapauksessa siihen, miten niitä oli Neuvostoliiton mielestä tulkittava.

Ha-Joon Chang

Lupasin aiemmin avata Peter Singerin Marx -kirjan pointteja. Tässä niistä joitakin.

Karl Marxin (1818–1883) esittämä kritiikki aikansa talousjärjestelmää kohtaan perustui suurelta osin ajatukseen, että yksityisomaisuus ja kilpailullisuus johtavat ihmisen vieraantuneisuuden tilaan. Toisista ihmisistä tulee vieraita ja vihamielisiä, ja egoistinen tinkiminen korvaa rakkauden ja luottamuksen. Ihmiset vieraantuvat itsestäänkin.

Marxin ratkaisuehdotus ei ole palkkojen korottaminen vaan palkkojen ja yksityisomaisuuden lakkauttaminen:

Kommunismi ... on aito ratkaisu ihmisen ja luonnon ja ihmisen ja toisen ihmisen väliseen ristiriitaan. Se on olemassaolon ja olemuksen välisen, objektivoitumisen ja itsensä tunnustamisen välisen, vapauden ja välttämättömyyden välisen, yksilön ja lajin välisen konfliktin todellinen ratkaisu.

Marx myöntää, että ratkaisu merkitsisi valtavaa muutosta. Hän ei kuitenkaan pohdi, millaista elämä yksityisomaisuuden lakkauttaneessa kommunismissa (ns. ensimmäisessä marxilaisuudessa) olisi. Singer kirjoittaa:

Marxin historian kulkua koskeva teoria on visio ihmisolennoista vieraantumisen tilassa. Ihmiset eivät voi olla vapaita, kun heitä alistavat voimat, jotka määräävät heidän ajatuksensa, uskomuksensa ja koko ihmisinä olemisen tapansa. Materialistisen historiankäsityksen mukaan ihmiset ovat sellaisten voimien armoilla, joita he eivät ymmärrä tai voi hallita. Lisäksi materialistinen historiankäsitys kertoo, että nämä voimat eivät ole yliluonnollisia tyranneja ja aina ikuisesti ihmisten hallinnan tavoittamattomissa, vaan ihmisten omia tuotannollisia voimia. Tuotannolliset voimat näyttäytyvät ihmisille vieraina ja vihamielisinä voimina, sen sijaan, että olisivat heidän palveluksessaan. Tämän vieraantuneisuuden tilan kuvaus on yhtä kuin materialistinen historiankäsitys.

Marxin käsitys yhteiskunnasta voidaan kärjistää seuraavasti: tuotantovoimat luovat tuotantosuhteet, jotka luovat yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, jolle kohoaa yhteiskunnan päällysrakenne. Tämä päällys- tai ylärakenne käsittää tuotantoon suoraan liittymättömät asiat, muun muassa valtarakenteet, instituutiot (esim. perhe, kirkko, koulutus, laki) sekä yhteiskuntafilosofian ja politiikan. Pohdinnoissaan Marx ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen. Näin Singer:

Marxin teoksissa on monia kohtia, joissa hän sanoo kiertelemättä, että tuotannolliset voimat määräävät kaiken muun. Toisaalla hän taas tunnustaa päällysrakenteeseen kuuluvien tekijöiden merkityksen. Erityisesti historiasta kirjoittaessaan Marx seuraa ideoiden ja persoonallisuuksien vaikutuksia.

Yleisesti ottaen Marx kuitenkin painotti luokkataistelua ja tuotantovoimia ja korosti taloudellisen elementin määräävää asemaa yhteiskunnallisen todellisuuden muovaajana. Samalla hän väheksyi ideoiden, innovaatioiden ja politiikan merkitystä. 

Marxin yhteistyökumppani ja Kommunistisen manifestin toinen kirjoittaja, Friedrich Engels, koetti pehmentää tätä kuvaa Marxin kuoleman jälkeen. Engels väitti, että he eivät suinkaan ohittaneet päällysrakenteen vaikutusta. He vain päätyivät korostamaan tuotantosuhteita vastalauseena niille, joiden mukaan tuotantosuhteilla ei ole vaikutusta. Singerin mukaan Engelsin puolustelu ei toimi:

...kun päällysrakenteen ja tuotannollisten voimien välinen ”vuorovaikutus” myönnetään tosiasiaksi, onko enää mahdollista pitää kiinni väitteestä, että tuotanto määrittää päällysrakennetta, pikemmin kuin toisin päin? Olemme vanhan ”muna vai kana” -ongelman äärellä. Tuotannolliset voimat määräävät tuotantosuhteet, joita vastaavat yhteiskunnassa vallitsevat ideat. Nämä ideat johtavat tuotannollisten voimien uuteen kehitykseen, mikä johtaa uusiin tuotantosuhteisiin, joita vastaavat uudet ideat. Tässä syklisessä liikkeessä ei käy sen enempää järkeen sanoa, että tuotannollisilla voimilla on määräävä rooli, kuin sanoa että munat määräävät kanojen olemassaolon jatkuvuuden eikä toisinpäin.

Singerin mukaan Marxin pitäytyminen ajatuksessa, että tuotantovoimat määräävät päällysrakenteen, saattoi johtua teorian hegeliläisestä, kollektivismia painottavasta alkuperästä. Myös Marxin jälkeenjäänyt näkemys markkinavoimista luultavasti vaikutti asiaan.

                                            * * *

Millaisia olivat Marxin näkemykset taloudellisesta eriarvoisuudesta? Yksi hänen siteeratuimmista ajatuksistaan on seuraava:

Talo voi olla suuri tai pieni – niin kauan kun ympäröivät talot ovat yhtä pieniä, se täyttää kaikki asumukseen liittyvät sosiaaliset vaatimukset. Mutta annapa palatsin nousta tuon pienen talon viereen, niin se kutistuu pienestä talosta mökiksi... Riippumatta siitä, kuinka korkeaksi se sivilisaation saatossa nousee, tämän suhteellisen pienen talon asukas tuntee itsensä entistä epämukavammaksi, tyytymättömäksi ja neljän seinän sisällä ahtaammin eläväksi, jos naapurin palatsi kasvaa saman verran tai enemmän.

Marxia ennen tästä niin kutsutusta suhteellisesta köyhyydestä on kirjoittanut taloustieteen isänä pidetty Adam Smith (1723–1790), johon moni Marxinkin ajatus voidaan jäljittää. Ensin Smith luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: ”Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla”. Smith siis piti ihmiselle välttämättömänä kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi.

Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Toinen Smithin esimerkki on nahkakengät. Ranskalainen voi häpeilemättä tallustella puukengissä tai jopa avojaloin, mutta kunnialliselle englantilaiselle sellainen ei sopinut. Smith toteaa myös, että naisen kunniallisuus vaati Englannissa enemmän vaivaa kuin Skotlannissa.

Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan ”marxilaista” suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina.

Kuten Smith havainnoi, kunniallisuuden ja normaaliuden vaatimukset ja täten köyhän määritelmä vaihtelevat aikakaudesta ja alueesta toiseen. Köyhyyskokemuksissa on silti aina jossakin määrin mukana yleisen mielipiteen huomioimista ja kanssaihmisten hyväksynnän tavoittelua. [1] Smithin tavoin Marx ymmärsi tämän, mutta jälkimmäinen ei tuonut asiaan juuri uutta.

                                            *  *  *

Köyhyyspohdintoja paremmin Marx tunnetaan työnarvo- ja riistoteorioistaan. Singer esittelee teorioita seuraavasti:

Oletetaan, että tuotantovoimien kehityksen myötä työläisen työvoimaa voidaan käyttää lisäämään punnan verran arvoa joidenkin raaka-aineiden arvoon vain kuuden tunnin aikana. Tässä tapauksessa työläinen tosiasiassa ansaitsee palkkansa kuudessa tunnissa. Mutta kapitalisti on ostanut 12 tuntia hänen työvoimaansa yhdellä punnalla ja voi nyt käyttää loput kuusi tuntia saadakseen työläisestä lisäarvoa. Tämä on Marxin mukaan pääoman salaisuus. Näin pääoma käyttää työläisen luovaa voimaa kasvattaakseen valtaansa.

Teorian mukaan tuotteen vaihtoarvo vastaa työtä, joka tuotteen valmistamiseen on vaadittu. Tuotteen arvon siis määräisi työmäärä, eivät markkinat. Ja koska työn hinta on pienempi kuin tuotteen hinta, tuotantovälineiden omistaja saa (riistää) erotuksen haltuunsa. Singer jatkaa:

Näin kapitalismi orjuuttaa työläiset. Koneiden ja työnjaon avulla kapitalismi nostaa merkittävästi ihmistyön tuottavuutta, mutta lisääntynyt tuottavuus ei hyödytä työläisiä. Jos esikapitalistisina aikoina ihmisten täytyi työskennellä 12 tuntia tuottaakseen elämän välttämättömyydet, heidän työnsä tuottavuuden kaksinkertaistamisen tulisi tarkoittaa, että he voisivat valita joko kuusi tuntia lisää vapaa-aikaa, kaksi kertaa enemmän tuotteita tai jonkin näiden välimuodon. Kuitenkin kapitalismissa työtä käytetään hyödykkeiden tuottamiseen vaihtoa varten. Paradoksaalisesti tuottavuuden kasvu ei näissä olosuhteissa johda vaihtoarvojen tuotannon kasvuun. Sen sijaan vaihtoarvo tuotetta kohden supistuu. Pienet riippumattomat tuottajat pakotetaan palkkatyöläisiksi, koska he eivät kykene valmistamaan yhtä paljon tuotteita samassa ajassa kuin suuret valmistajat, jotka saavat skaalahyötyjä palkkatyöläisiä käyttämällä. Koska palkat pyrkivät laskemaan tasolle, jolla työväenluokka pysyy juuri ja juuri hengissä, ihmistyön tuottavuuden kasvu merkitsee ihmisten ylivoimaiselle enemmistölle menetystä eikä suinkaan voittoa. Ainakin tämä on Marxin käsitys.

Marxin mukaan kapitalismi toisin sanoen pakottaa työväenluokan työskentelemään enemmän kuin sen omat elämäntarpeet edellyttävät: ”Toisten aktiviteettien tuottajina, lisätyön ulospumppaajana ja työvoiman riistäjänä se [kapitalismi] ylittää energiassa, rajoista piittaamattomuudessa, holtittomuudessa ja tehokkuudessa kaikki aikaisemmat tuotantojärjestelmät, jotka suoraan perustuivat pakkotyöhön.” 

Marx väittää myös, että työnjako – vaikka se kasvattaa tuotantoa – tuhoaa älyllisiä kykyjä ja typistää ihmisen koneen lisäkkeeksi. (Myös Adam Smith oli huolissaan työnjaon ja erikoistumisen haitallisista seurauksista työntekijälle.) Lopulta kapitalismi luo kurjuudessa elävien työttömien reserviarmeijan pitääkseen aktiivisen työtä tekevän armeijan kurissa. Marxin mukaan ihmiset eivät näin ollen voi olla vapaita, koska he eivät hallitse yhteiskuntaansa. (Tässä hän eroaa klassisen liberalismin kannattajista, jotka sanoisivat, että ihminen on vapaa, jos muut eivät puutu hänen asioihinsa.) Kuten todettua, Marxin vastaus oli kommunismi ja suunnitelmatalous. Hänen mukaansa ne ovat ihmisten hallintakyvyn palauttamista ja askel kohti vapautta.

Marx ei kuitenkaan kertonut, kenen yhteiskuntaa pitäisi hallita [2] tai miten taata kaikkien osallistuminen. Ennen kaikkea hän ei aavistanut, millaisia hirmutekoja ja millaista kurjuutta pyrkimys ihmisten hallintakyvyn palauttamiseen tuli käytännössä tarkoittamaan. Hän tuskin olisi kannattanut kommunismia, jos olisi oivaltanut, että kapitalismista vapautuminen vaati vielä voimallisempaa vapauksien rajoittamista. Näin Singer:

Marx ei ikinä ajatellut kommunistisen yhteiskunnan pakottavan yksilöitä työskentelemään omia intressejään vastaan yhteisen hyvän nimissä – korkeintaan lyhyt taloudellisen rakenteen muutosjakso voisi olla poikkeus.

Moni Marxin seuraaja vastaavasti unohti (tai ei ainakaan julkisesti tunnustanut), että ihmisten päätäntävalta elinolojensa ja -tapojensa suhteen on väistämättä ristiriidassa taloudellisen tasa-arvon kanssa. Vapauden ja tasa-arvon ristiriidasta ei kerta kaikkiaan ole mahdollista päästä eroon. (Jos ihmiset saavat toimia vapaasti, heidän keräämänsä varallisuus päätyy yleensä omille lapsille ja lapsenlapsille. Varakkaiden jälkeläiset siis saisivat paremmat lähtökohdat jo syntymästä, jolloin lähtökohdat eivät enää olisi tasa-arvoisia.) Lisäksi vapaissa olosuhteissa ihmiset luovat koko ajan uusia tapoja toimia ja tuottaa hyödykkeitä. Siksi tasa-arvopyrkimykset tulevat aina hieman jälkijunassa, vaikka jokin sopivaksi koettu tasa-arvon taso olisikin jonakin hetkenä saavutettu.

                                        *  *  *

Miksi Marx ei nähnyt teoriansa ongelmakohtia? [3] Yksi syy lienee se, että Marx, kuten moni hänen seuraajistaan, piti ihmismieltä paljon muovautuvampana kuin se todellisuudessa on. Yhteiskunnassa kulloinkin vallalla oleva talousjärjestelmä epäilemättä muovaa ihmisen käyttäytymistä. Vapaat markkinat esimerkiksi voimistavat ihmisten halua haalia tavaroita ja varallisuutta. Vallanhalukin saattaa vapaiden markkinoiden oloissa voimistua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että samoja haluja ei tavattaisi muissakin järjestelmissä. Yksikään yhteiskunta ei ole esimerkiksi täysin poistanut jakoa hallitsijan ja hallittavan välillä, eikä yksikään yhteiskunta ole hävittänyt vanhempien kiintymystä ja halua investoida lapsiinsa.

On myös huomattava se yksinkertainen seikka, että vapaa kilpailu – jos sen annetaan tapahtua – on voima, joka pitää tuotteita ja palkkoja tietyssä mielessä oikeudenmukaisella tasolla. Kilpailu esimerkiksi tarkoittaa, että kukaan ei voi maksaa palkkaa euro per tunti, koska pätevää työntekijää ei saa sillä hinnalla. Yritys, joka maksaa työntekijöille vähemmän kuin minkä arvoisia he ovat, ottaa myös riskin hyvän työntekijän menettämisestä kilpailevalle firmalle. Kilpailua syntyykin aina, kun ihmiset tai yritykset saavat itse valita kenen kanssa he tekevät yhteistyötä. Vapaiden markkinoiden vastustaminen epäoikeudenmukaisuuden perusteella on tässä mielessä erehdys.

Marx pyrki osoittamaan, että kapitalismissa orjan ja omistajan suhde jatkaa olemassaoloaan. Orjuus on hänen mukaansa vain puettu uudelleen näennäisesti vapaiden sopimussuhteiden kaapuun. Työläiset siis tiedostamattaan tuottaisivat oman sortonsa välineet. Marxin tarjoama lisäarvoteoria saattaa kuvata tällaista tilannetta, mutta tilanteen selittäjäksi tai korjaajaksi teoriasta ei ole. Singerin mukaan Pääoma on kapitalismia kuvaava maalaus, ei valokuva.

Marxin pessimismiä vastaan on helppo olla jälkiviisas. Kukaan muukaan 1800-luvun taloustieteilijä ei osannut ennustaa, millaiseen hyvinvointiin, miten runsaaseen vapaa-aikaan ja miten hyviin työolosuhteisiin 1900-luvulla päästäisiin. Vastaavasti 1900-luvulla tuskin kukaan osasi arvata, mitä kaikkea tekoäly ja koneoppiminen vielä tuovat inhimilliseen hyvinvointiin. [4]

Pääoman kolmannessa ja luonnosmaiseksi jääneessä osassa Marx kirjoitti: ”Vapauden valtakunta alkaa vasta, kun työ, jota määrittävät välttämättömyys ja maalliset huolenaiheet, lakkaa olemasta.” Jos Marx saataisiin siirrettyä nykypäivään, antaisin hänen luettavakseen Max Tegmarkin teoksen Elämä 3.0, jossa pohditaan tekoälyn mahdollisuuksia lopettaa palkkatyö. Suosittelisin Marxille myös Rutger Bregmanin ja Annie Lowreyn teoksia perustulon mahdollisuuksista (ks. oheinen kuva).

Toisinaan joku huomauttaa, että markkinatalous on marxilaisuutta haitallisempaa, ainakin ilmastonmuutoksen kannalta. Vapaat markkinat kun pystyvät niin paljon tehokkaammin hyödyntämään luonnonvaroja ja kasvattamaan ihmisen taloutta – aivan kuten Marx totesi. On toki mahdollista, että ilmastonmuutos on markkinatalouden takia ollut paljon nopeampaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi ilmaston takia luopua järjestelmästä. Tiukka ympäristölainsäädäntö kun ei ole ristiriidassa vapaiden markkinoiden kanssa. Ei myöskään ole väistämätöntä, että markkinatalous yllyttäisi ihmisiä itsekkyyteen ja vastuuttomuuteen. Taloudelliset kannustimet ja talouden toimintaperiaatteet on mahdollista säätää sellaisiksi, että ihmisyyteen kuuluva muiden auttaminen ja luonnon ja oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen voimistuvat.

Mitä marxismin historiasta voidaan oppia? Olennaisin opetus ei ole se, että aate on heikentänyt ihmisten elinoloja pitkälle 2000-luvulle asti. Tärkeämpi opetus on, että hyvät tarkoitusperät saattavat johtaa suuriin katastrofeihin. Marxismia olisikin helpompi pitää historiallisena kuriositeettina, jos se ei olisi saanut joukkoa hyvää tarkoittavia kannattajia. Singerin loppusanat kuuluvat:

Marx näki, että kapitalismi on tuhlaava, irrationaalinen järjestelmä, järjestelmä joka hallitsee meitä sen sijaan että hallitsisimme sitä. Tämä näkemys on edelleen pätevä. Tiedämme kuitenkin nykyisin, että vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen on vaikeampi tehtävä kuin Marx kuvitteli.

ALAVIITTEET

[1] Maailmassa olevan materiaalisen hyvinvoinnin jakautuminen riippuu varsin vähän sellaisista hyveistä kuin ahkeruus, itsekuri, älykkyys, tahdonvoima tai viisaus. Hyvinvoinnin jakautuminen sen sijaan on pitkälti kiinni perheitä, sukutaustoja, geenejä, syntymäpaikkoja ja materiaalisia resursseja jakavasta kosmisesta arpaonnesta. Tarkoittaako tämä sattumankauppa, että meidän tulee pyrkiä täydelliseen taloudellismateriaaliseen tasa-arvoon? Ei tietenkään. Täyden tasa-arvon normi on mielekäs vain, jos uskoo, että kaikki ihmisten pyrkimykset ja kaikki inhimillinen hyvinvointi perustuvat vertailuun ihmisten varallisuuksien välillä. Tällainen uskomus on varsin epäproduktiivinen: elämä alkaa näyttäytyä nollasummapelinä, jossa yksilö voi voittaa vain, jos muut häviävät.

[2] Mitä nykyiset marxilaiset – jos ilmaus sallitaan – ajattelevat siitä, kenen tulee hallita tuotantokoneistoa? Vasemmistoaktivisti Michael Albert ehdottaa markkinaperusteisen tuotantokoneiston tilalle ”osallisuustaloutta”, käytännössä erilaisia osuuskuntaisuuden muotoja. Näin Albert Parecon -teoksessaan:

Jokaista osallisuustalouden työpaikkaa johtaa työntekijöiden neuvosto, jossa jokaisella työntekijällä on yhtä suuri päätösvalta ja vastuu kuin muilla. Kun tarvitaan pienempiä neuvostoja, niitä perustetaan työryhmiä, yksiköitä, jaostoja ja muita pienyhteisöjä varten. Suuremmat neuvostot kattavat jaostoja, työpaikkoja ja kokonaisia teollisuudenaloja.

Joissakin yksittäisissä yrityksissä osallisuustalous on tuottanut hyviä tuloksia (osalle työntekijöistä), mutta talousjärjestelmän kokonaisvaltainen muutos erilaisten neuvostojen taloudeksi vaikuttaa globaalin kilpailun, lähihistorian ja nykyilmapiirin realiteettien valossa utopistiselta.

   Itävaltalainen taloustieteilijä Christian Felber suosii samankaltaista ”yhteishyvän taloutta”, jossa liikevoitto ei ole tärkein päämäärä (teoksessa Näkyvä käsi, 2013 Gaudeamus). Osallisuustalouden tavoin myös yhteishyvätalouden ohjelma on luonnosasteella: ”Yhteishyvän talous ei suinkaan ole valmis malli vaan luonnos, jonka yksityiskohdista tulee sopia demokraattisten prosessien kautta.”

   Felberin mukaan yhteishyvään perustuva talousjärjestelmä tarvitsisi (sosialismin tavoin) kätyrinsä, tässä järjestelmässä ”auditoijat”. Felber kirjoittaa: 

Ulkoisten auditointien tarkoituksena on selvittää, onko yhteishyvä tosiaan läsnä yritysten arjessa. Auditoinnit varmistavat, että yhteishyvälaskelman tiedot pitävät paikkansa ja palvelevat samalla yrityksen uudistumista. Jos yrityksen itsestään antama kuva on liian positiivinen tai turhankin kriittinen, ulkopuolinen katse paljastaa tämän kunnioittavasti ja asiallisesti perustellen...   Auditoijia koskevien laatustandardien ja ammatinharjoittamisluvan pohjaksi tulisi kehittää vastaava lainsäädäntö kuin nykyään on käytössä tilintarkastajia ja terveydenhuollon henkilöstöä varten.

Nykyisille talousjärjestelmille tulee herkeämättä etsiä vaihtoehtoja, uusia ratkaisuja kannattaa kokeilla (pienessä mittakaavassa) ja meidän on yhdessä pohdittava, mitä haluamme lajina saavuttaa. Auditointibyrokratian lisääminen yhteishyvän nimissä vaikuttaa kuitenkin oudolta strategialta, etenkin kun Felberin mukaan yhteishyvätaloutta tulisi harjoittaa (aluksi) vain Euroopassa. Vaikka Eurooppa onnistuisi sopimaan sitä repivät riitansa, kykenisikö yhteishyvätalouden Eurooppa esimerkiksi ylläpitämään uskottavaa sotilaallista puolustusta? Entä mitä tapahtuisi kilpailulle Kiinan ja muiden kivikovan kapitalismin maiden kanssa? Kuten todettua, vaihtoehtojen etsimistä kannattaa harjoittaa, mutta samalla on pidettävä huoli, että niitä toteutetaan oman ”budjetin” rajoissa. 

   (Kysymys Kiinan osallistumisesta/osallistumattomuudesta koskee myös teknologiaa, ei vain taloutta. Vuonna 2015 joukko johtavia tekoälytutkijoita kokoontui luomaan periaatteet tekoälyn käytölle. Tällä ns. Asilomarin manifestilla on lähes 4000 allekirjoittajaa. Pykälä nro 15 kuuluu: ”Tekoälyn luoma taloudellinen vauraus tulee jakaa laajasti koko ihmiskunnan hyödyksi.” Muotoilu on hyväntahtoinen mutta epämääräinen. Millaista on vaurauden laaja jako? Mitä tarkoittaa ihmiskunnan hyödyksi? Ja ennen kaikkea: jos Kiinan kaltainen tekoälyn suurvalta ei sitoudu kyseiseen julkilausumaan, onko muillakaan siihen intressiä?)

   Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että Felber virheellisesti esittää, että Adam Smith olisi epäillyt hyväntahtoisuuden periaatetta. Smith toki muistetaan lähinnä ajatuksesta, että oman edun ajaminen luo tietyissä olosuhteissa yhteistä hyvää, mutta hän kirjoitti pitkästi myös ihmisen altruistisista taipumuksista, erityisesti Moraalituntojen teoria -teoksessaan.

[3] Singerin mukaan historia on kumonnut ainakin seuraavat Marxin teoriat: 1) teoria, jonka mukaan palkat pyrkivät aina laskemaan työläisten paljaan olemassaolon tasolle, 2) laskevan voittoasteen teoria, 3) teoria, jonka mukaan kapitalismissa taloudellisista kriiseistä tulee entistä vakavampia, 4) teoria, jonka mukaan kapitalismi edellyttää köyhyydessä elävän teollisen reserviarmeijan ja 5) teoria, jonka mukaan kapitalismi työntää jatkuvasti lisää ihmisiä alas työväenluokkaan. Tuotantotaloutta opiskelleen ystäväni mukaan Marx myös ”unohti” työnarvo- ja riistoteorioistaan markkinariskin, markkinointikulut, pääomakulut, varastointi- ja logistiikkakulut, hävikin, sairauslomat, verot, tuotannontekijöiden (muut kuin työntekijät) kulut ja kuluriskit (esim. raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnan). Lisäksi Marx ennusti väärin, että kapitalistimaita siirtyisi sosialismiin. Aatteen omaksuivat sen sijaan Venäjän ja Kiinan kaltaiset maat, joissa kapitalismin koneisto ei ollut käynnistynyt.

[4] Perinteisesti kunnianhimoisimmat tasa-arvopyrkimykset ovat edellyttäneet suurta joukkoa kyttääjiä, kätyreitä ja byrokraatteja. Heidän ylläpitonsa on kuitenkin kallista. Tämä on yksi syy, miksi totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla on ollut taipumus tuhoutua. Nykyinen valvontateknologia on kuitenkin halvempaa ja tehokkaampaa. Modernit seurantalaitteet olisivat taatusti kelvanneet esimerkiksi DDR:n salaisen poliisin vakoojille, jotka aikanaan joutuivat tyytymään muutamien lankapuhelinlinjojen salakuunteluun. Tekoäly ja digiteknologia eivät siis ole pelkäksi siunaukseksi.

   Toisaalta vaikka totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla olisi nykyään paremmat keinot järjestelmän edellyttämään valvontaan, teknologian parantama tiedonvälitys ja tiedonkulku luultavasti kumoavat valvontateknologian vaikutukset. Kun ihmiset tietävät, että muutkin tietävät, vapautta ja yhteiskunnallisia parannuksia on helpompi vaatia.