Siivoilin vanhoja arkistojani [1] ja käsiini osui Erkki Tuomiojan arvio Jukka Relanderin kirjasta Ankkalinna ja lajien synty (HS 18.4.2004). Näin Tuomioja:
Pidin erityisesti siitä Relanderin analyysistä, miten myös luontodokumenttien sanoma myötäilee ideologista valtavirtaa. Oli aika, jolloin dokumentit korostivat luonnon harmoniaa ja yhteistyötä; nyt ne kertovat darwinistisesta olemassaolon taistelusta ja heikoimpien vääjäämättömästä sortumisesta. Eli, kuten Relander sen sanoo, dokumenttiohjelmien ”luonto on oikeistolaistunut”.
Herää kysymys, millaisin menetelmin Relander on huomioonsa
päätynyt. Kuinka pitkästä seurantajaksosta on kyse? Miten suuresta aineistosta
on kyse? Mikä on otoksen kattavuus? Onko dokumenttien ”sanoman” arvioijia useampia?
Relanderille tai Tuomiojalle tuskin tuli mieleen, että
luonnossa nähty yhteistyökin on seurausta ”darwinistisista” kamppailuista. Sama
pätee ihmisyhteisöihin: historiallisesti katsoen suurimman mittaluokan
yhteistyö ja merkittävimmät liittoumat ovat seurausta kansojen välisestä
aggressiivisesta kilpailusta. Myös Darwin pohti pitkästi yhteistyötä ja
avuliaisuutta, sekä ihmisellä että muilla eläimillä. Looginen päätelmä kaiketi
kuuluu, että yhteistyöstä kertovat dokumentit ovat nekin oikeistolaisia.
Vakavasti ottaen on todettava, että ”darwinistinen” oppi
luonnonvalinnasta ei palvele minkäänlaisia poliittisia tarkoitusperiä. Tätä
monien näyttää olevan vaikea ymmärtää. Liberaalilla vasemmistolla,
konservatiivisella oikeistolla tai minkä tahansa poliittisen suuntauksen
kannattajakunnalla on toivottavasti perustellumpia syitä aatteilleen kuin
tieteellisten teorioiden väärinymmärrys.
Toinen melko yleinen harhakäsitys koskee evoluution ja
geenien roolia ihmisluonnossa. Tämän näkemyksen mukaan jos jokin on opittua,
geeneillä ei voi siinä olla merkitystä. Ihmisen käyttäytyminen ja ihmisluonto
ovat niin joustavia ja geenien vaikutukset ovat niin joustamattomia, että
geenit ja evoluutio eivät voi olla tärkeitä ihmisen käyttäytymisen
ymmärtämiselle.
Mikä näkemyksessä on pielessä? Evoluutioteoriaa soveltava
ihmistutkimus ensinnäkin ymmärtää, että ihmisaivot on ”suunniteltu” oppimaan.
Seikka on evoluutiopsykologisen tutkimuksen lähtötilanne, ei suinkaan
päätepiste. Evoluutiopsykologit eivät tyydy näkemykseen, että oppiminen olisi
kaikkeen kykenevä taikalaatikko. Sen sijaan he haluavat avata laatikon ja
katsoa, miten sen laitteisto ratkaisee kelpoisuuden kannalta tärkeitä ongelmia.
Toiseksi geenien rooli oppimisessa on ilmeinen. Oppimisen
yleiskone ei osaisi ratkaista ihmisen (tai minkään muun lajin) kohtaamia
kelpoisuusongelmia. Niitä varten tarvitaan riittävän monipuolinen ohjelmisto,
jonka osia evoluutio on räätälöinyt juuri tiettyjä ongelmia varten. Ihminen on
joustava ja älykäs nimenomaan sen takia, että sille on kehittynyt
erikoistuneita ohjelmistoja hoitamaan yhteistyötä, ystävyyttä, pariutumista,
ravinnonhankintaa ja muita geenien jatkuvuuden kannalta elintärkeitä
toimintoja. Oppiminen ja joustavuus eivät poista vaistonkaltaisten valmiuksien
ja tunnereaktioiden merkitystä.
* * *
[1] Rakkauden evoluutio -kirjassani on yli 40 sivua
kirjallisuusviitteitä. Säilytin kyseisiä tiedeartikkeleita kymmenen vuoden ajan
ennen kuin ne tällä viikolla päätyivät paperinkeräykseen. Halusin, että tietyt
faktat ovat helposti tarkistettavissa riittävän pitkään – siltä varalta, että
julkisessa keskustelussa olisi päästy kunnolla tonkimaan perusteluita
väitteiden takana. Näin ei tietenkään tapahtunut. Voidaanko tästä päätellä,
että kirjassa esitetyt argumentit ovat vastaansanomattomia? Vai karsastaako
suomalainen keskustelukulttuuri tieteellistä tutkimusta? (Niin tai näin,
nykyään koetan välttää artikkeleiden tulostamista, sillä olen tottuneempi
lukemaan niitä näytöltä.)
PS. Olen pitänyt ihmisluonto-blogia
vuodesta 2008 ja kirjoituksia on kertynyt yli 150. Eräs lukija kysyi
lempitekstejäni. Omien vanhojen kirjoitusten lukeminen ei aina ole miellyttävää
(vaikkakin se yleensä on opettavaista), mutta muun muassa tällaisia suosikkeja
löysin alkuvuosilta:
Geenin itsekkyydestä, perintöverosta, Darwin-kirjallisuutta, homorakkaudesta, eriarvoisuudesta, kirja-arvio, ilman kilpailua ei olisi rakkautta, naisten saavutukset tieteessä, homoseksuaalisuuden lisääntyminen, ryhmävalinnasta, Adam Smith rakkaudesta.
Tuoreempia suosikkejani ovat muun muassa seuraavat:
Tiede, vaistot ja moraali, sukulaisuudesta, sukupuolieroista taikauskossa, rakkaus ja ihmisluonto, moraali ja eturistiriidat.
Moni muiden ajatuksia kommentoiva kirjoitukseni tarttuu näin
jälkikäteen luettuna pikkuasioihin. Toivottavasti tämä on merkki siitä, että
ihmiset yleisesti ottaen ovat varsin valistuneita.
PS2.
Ilman vastikään edesmenneen Seppo Hiltusen (tai Kaarle Ervastin)
antikvariaattia omat teokseni olisivat joko huomattavasti heikompia tai niitä
ei olisi syntynyt lainkaan. Halpa-Hiltusen – kollegoiden antama nimitys, jota
hän kantoi ilmeisen ylpeänä – muistoa kunnioittaen.
