Näytetään tekstit, joissa on tunniste oppiminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oppiminen. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Avara ihmisluonto


Siivoilin vanhoja arkistojani [1] ja käsiini osui Erkki Tuomiojan arvio Jukka Relanderin kirjasta Ankkalinna ja lajien synty (HS 18.4.2004). Näin Tuomioja:

Pidin erityisesti siitä Relanderin analyysistä, miten myös luontodokumenttien sanoma myötäilee ideologista valtavirtaa. Oli aika, jolloin dokumentit korostivat luonnon harmoniaa ja yhteistyötä; nyt ne kertovat darwinistisesta olemassaolon taistelusta ja heikoimpien vääjäämättömästä sortumisesta. Eli, kuten Relander sen sanoo, dokumenttiohjelmien ”luonto on oikeistolaistunut”.

Herää kysymys, millaisin menetelmin Relander on huomioonsa päätynyt. Kuinka pitkästä seurantajaksosta on kyse? Miten suuresta aineistosta on kyse? Mikä on otoksen kattavuus? Onko dokumenttien ”sanoman” arvioijia useampia?

Relanderille tai Tuomiojalle tuskin tuli mieleen, että luonnossa nähty yhteistyökin on seurausta ”darwinistisista” kamppailuista. Sama pätee ihmisyhteisöihin: historiallisesti katsoen suurimman mittaluokan yhteistyö ja merkittävimmät liittoumat ovat seurausta kansojen välisestä aggressiivisesta kilpailusta. Myös Darwin pohti pitkästi yhteistyötä ja avuliaisuutta, sekä ihmisellä että muilla eläimillä. Looginen päätelmä kaiketi kuuluu, että yhteistyöstä kertovat dokumentit ovat nekin oikeistolaisia.

Vakavasti ottaen on todettava, että ”darwinistinen” oppi luonnonvalinnasta ei palvele minkäänlaisia poliittisia tarkoitusperiä. Tätä monien näyttää olevan vaikea ymmärtää. Liberaalilla vasemmistolla, konservatiivisella oikeistolla tai minkä tahansa poliittisen suuntauksen kannattajakunnalla on toivottavasti perustellumpia syitä aatteilleen kuin tieteellisten teorioiden väärinymmärrys.

Toinen melko yleinen harhakäsitys koskee evoluution ja geenien roolia ihmisluonnossa. Tämän näkemyksen mukaan jos jokin on opittua, geeneillä ei voi siinä olla merkitystä. Ihmisen käyttäytyminen ja ihmisluonto ovat niin joustavia ja geenien vaikutukset ovat niin joustamattomia, että geenit ja evoluutio eivät voi olla tärkeitä ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiselle.

Mikä näkemyksessä on pielessä? Evoluutioteoriaa soveltava ihmistutkimus ensinnäkin ymmärtää, että ihmisaivot on ”suunniteltu” oppimaan. Seikka on evoluutiopsykologisen tutkimuksen lähtötilanne, ei suinkaan päätepiste. Evoluutiopsykologit eivät tyydy näkemykseen, että oppiminen olisi kaikkeen kykenevä taikalaatikko. Sen sijaan he haluavat avata laatikon ja katsoa, miten sen laitteisto ratkaisee kelpoisuuden kannalta tärkeitä ongelmia.

Toiseksi geenien rooli oppimisessa on ilmeinen. Oppimisen yleiskone ei osaisi ratkaista ihmisen (tai minkään muun lajin) kohtaamia kelpoisuusongelmia. Niitä varten tarvitaan riittävän monipuolinen ohjelmisto, jonka osia evoluutio on räätälöinyt juuri tiettyjä ongelmia varten. Ihminen on joustava ja älykäs nimenomaan sen takia, että sille on kehittynyt erikoistuneita ohjelmistoja hoitamaan yhteistyötä, ystävyyttä, pariutumista, ravinnonhankintaa ja muita geenien jatkuvuuden kannalta elintärkeitä toimintoja. Oppiminen ja joustavuus eivät poista vaistonkaltaisten valmiuksien ja tunnereaktioiden merkitystä.

                                                  * * *

[1] Rakkauden evoluutio -kirjassani on yli 40 sivua kirjallisuusviitteitä. Säilytin kyseisiä tiedeartikkeleita kymmenen vuoden ajan ennen kuin ne tällä viikolla päätyivät paperinkeräykseen. Halusin, että tietyt faktat ovat helposti tarkistettavissa riittävän pitkään – siltä varalta, että julkisessa keskustelussa olisi päästy kunnolla tonkimaan perusteluita väitteiden takana. Näin ei tietenkään tapahtunut. Voidaanko tästä päätellä, että kirjassa esitetyt argumentit ovat vastaansanomattomia? Vai karsastaako suomalainen keskustelukulttuuri tieteellistä tutkimusta? (Niin tai näin, nykyään koetan välttää artikkeleiden tulostamista, sillä olen tottuneempi lukemaan niitä näytöltä.)

PS. Olen pitänyt ihmisluonto-blogia vuodesta 2008 ja kirjoituksia on kertynyt yli 150. Eräs lukija kysyi lempitekstejäni. Omien vanhojen kirjoitusten lukeminen ei aina ole miellyttävää (vaikkakin se yleensä on opettavaista), mutta muun muassa tällaisia suosikkeja löysin alkuvuosilta:


Tuoreempia suosikkejani ovat muun muassa seuraavat:


Moni muiden ajatuksia kommentoiva kirjoitukseni tarttuu näin jälkikäteen luettuna pikkuasioihin. Toivottavasti tämä on merkki siitä, että ihmiset yleisesti ottaen ovat varsin valistuneita.

PS2. Ilman vastikään edesmenneen Seppo Hiltusen (tai Kaarle Ervastin) antikvariaattia omat teokseni olisivat joko huomattavasti heikompia tai niitä ei olisi syntynyt lainkaan. Halpa-Hiltusen – kollegoiden antama nimitys, jota hän kantoi ilmeisen ylpeänä – muistoa kunnioittaen.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Tiede, vaistot ja moraali


Tarjosin Luonnon tutkija –lehdelle seuraavaa kirjoitusta. Päätoimittajan mukaan se ilmestyisi toukokuun numerossa.

Tiede, vaistot ja moraali


Parissa viimeisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä olen käynyt perinnöllisyystieteilijä Petter Portinin kanssa vuoropuhelua koskien ihmisellä tavattuja vaistoja. Olemme väitelleet aiheen tiimoilta ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten. Tässä kirjoituksessa käyn läpi, mistä olemme samaa ja mistä eri mieltä. Matkan varrella Portin on esittänyt minua koskevia (väärään osuneita) poliittisia vihjailuja, mutta tässä ei puututa niihin.

Portinin kanta on, että ihmisellä ei vaistoja ole. Minusta niitä on ihmisellä siinä missä muillakin eläimillä, ehkä jopa enemmän. Kyse on tietenkin eroista määritelmissä. Mielestäni Wikipedian määritelmä on pätevä: ”Vaisto tarkoittaa elävien olentojen (lajin) sisäänrakennettuja taipumuksia johonkin eläinlajille ominaiseen ja yleiseen käyttäytymiseen.” Portin sen sijaan määrittelee vaistot eläimen ”synnynnäiseksi kyvyksi tuottaa monimutkaisia ja kaavamaisia käyttäytymistoimintoja ympäristöärsykkeisiin”. Hän myös esittää, että määritelmässäni vaistoiksi voitaisiin lukea miltei mikä tahansa ihmisen käyttäytymispiirre.

On ilmeistä, että me molemmat ymmärrämme vaistotermin epämääräisyyden (olipa määritelmä kumpi hyvänsä). Esimerkiksi ilmaus synnynnäinen ei sellaisenaan vielä tarkoita mitään. Kysehän on aina synnynnäisyyden asteista. Esimerkiksi suomen kielen oppiminen on vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen.

Sen sijaan olen eri mieltä, että määritelmäni johtaisi siihen, että kaikkea ihmisen käyttäytymistä voitaisiin pitää vaistomaisena. Missään päin maailmaa ei esimerkiksi syödä keittoa haarukalla tai heitetä keihästä kevyt ja tylsä pää edellä. Nämä ovat järkeviä, eivät vaistomaisia ratkaisuja. Ne vaativat vaistojen sijaan lähinnä jonkinlaista yleisälykkyyttä. Ihmisen käyttäytymisessä on tällä tavoin lukematon määrä toimintoja, joita ei millään mielekkäällä tavalla voida pitää vaistoina.

Yleisälykkyys ei silti riitä ihmisellekään. Aiemmassa puheenvuorossani otin esille ihmisen kielivaiston. Yleisälykkäälle oppimiskoneelle olisi esimerkiksi huomattavan vaikea oppia kieltä lapsen normaalissa kasvuympäristössä, mikäli tässä koneessa ei jo valmiina olisi erityisiä valmiuksia omaksua kielen rakenteita. Ihmislapsi sen sijaan omaksuu kielen vaivattomasti. Tämä tapahtuu juuri synnynnäisten ja vaistomaisten/vaistonkaltaisten valmiuksien takia. Lapsijoukko myös pystyy kehittämään itselleen yhteisen, täysin toimivan ja rakenteiltaan tyypillisen kielen silloinkin, kun aikuisten luoma ympäristö ei sellaista tarjoa (esim. kuurojen lasten kehittämä viittomakieli maissa, joissa ei ennestään ollut viittomakieltä).

Asian ydin on, että jos ihminen olisi muista eläimistä poiketen jonkinlainen oppimiskone ilman evoluutiossa kehittyneitä tunteita ja vaistoja, se olisi suurissa vaikeuksissa. Ilman myötäsyntyisiä valmiuksia yleisoppija ei voisi tietää, mitä kaikkea sen pitäisi ympäristöstään oppia.

Portinin mukaan keskeistä vaistotoiminnoissa on, että ne ovat avainärsykkeiden laukaisemia vakioliikekaavoja, joissa oppimisen osuus on vähäinen. Kuten todettua, olemme yksimielisiä määritelmän epämääräisyydestä. Mikä esimerkiksi on vähäisen oppimisen raja tai mitä ylipäätään on oppiminen, kun Portininkaan mukaan käyttäytymistä ei voida selkeästi jakaa synnynnäiseen ja opittuun? Määritelmät on keskusteltaessa toki pidettävä selkeinä mielessä, mutta niistä ei kannata kiistellä. Ne eivät tuo uutta tietoa ihmisluonnosta. Erimielisyyksillemme täytyykin olla muita kuin määritelmällisiä syitä. Portin jopa toteaa, että ”koko lähestymistapamme poikkeavat ratkaisevasti”. Mistä on kyse?

Pidän evoluution kuluessa kehittyneitä valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen vaistonkaltaisina reaktioina. Portin ei tätä hyväksy ja perustelee erimielisyyttään seuraavasti: ”se mielestäni viittaa fiksoituneeseen käyttäytymiskaavaan, joka rajoittaa ihmisen toiminnan vapautta”. Valitettavasti viimeisin keskustelumme katkaistiin tähän, sillä vasta tässä lausunnossa aloimme päästä todellisten erimielisyyksien lähteille.

Portinin perustelu on vähintäänkin epämääräinen (mitä tarkoittaa, että moraalivaisto ”viittaa” jonkinlaiseen käyttäytymiseen) ja pahimmillaan se on tieteellisessä mielessä epäpätevä. Saattaa toki olla, että näkemykseni moraalitunteista vaistonkaltaisina reaktioina ”viitatessaan” uhkaa ihmisen vapautta, mutta se ei tietenkään saa olla peruste hylätä tätä näkemystä. Tieteessä lähestymistapoja aivan kuten faktojakaan ei tule hylätä niiden mahdollisten, tieteen ulkopuolisten vaikutusten perusteella.

Portin on aiemminkin esittänyt vastaavia näkemyksiä, esimerkiksi Tieteessä tapahtuu 2/2007: ”Tiede menetti viattomuutensa viimeistään natsi-Saksan keskitysleirien ihmiskokeiden ja Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien myötä. Jokaisen tutkijan velvollisuutena näyttää siis olevan totuuteen pyrkimisen lisäksi tiedostaa tutkimukseensa liittyvä inhimillinen ja yhteiskunnallinen vastuu ja näin ollen tieteen sidonnaisuus moniin arvoihin. Ellei hän näin tee tai kykene tekemään, voi hänen tutkimustyötään pitää arvottomana.”

Tämä ei voi pitää paikkansa. Tutkimusmenetelmät voivat olla monessa mielessä moraalittomia ja tutkimustuloksilla voi olla monenlaisia epätoivottuja yhteiskunnallisia seurauksia, mutta nämä seikat eivät sellaisenaan tee tutkimustyöstä tai -tuloksista tieteellisessä mielessä arvottomia. Atomipommiesimerkki on myös outo, koska tunnetusti monet Manhattan-projektin tutkijat vastustivat atomipommin käyttämistä.

Perustelut olivat samankaltaisia, kun Portin vertaili Erkki Haukiojan ja Richard Dawkinsin käsityksiä geeneistä Luonnon tutkijassa 1/1997: ”Erkki Haukioja on teoriassaan elävistä entiteeteistä esittänyt näkemyksen, että eliöt ovat ajassa eteneviä koneita, joiden etenemistä geenit palvelevat. Päinvastainen näkemys on Richard Dawkinsin teoria itsekkäistä geeneistä. Sen mukaan eliöt ovat geenien lisääntymiskoneita. Itse asetun mieluummin Haukiojan kuin Dawkinsin kannalle mm. humanistisistakin syistä. Geenien lisääntymiskoneilla ei voi olla vapaita tarkoitusperiä. Kuitenkin ihmisillä sellaisia on.”

Portinin perustelu on tässäkin epäpätevä. Mitä hänen mainitsemat ”humanistiset syyt” ovatkin, ne eivät voi olla tieteellisessä mielessä hyviä syitä hylätä jotakin näkökulmaa. Tämä pätee etenkin teoriaan itsekkäistä geeneistä, jonka avulla on voitu luoda valtava määrä uudenlaisia hypoteeseja ja ennusteita. Moni biologian haara melkeinpä nojaa kyseiseen teoriaan. (Huomattakoon myös, että teoria itsekkäistä geeneistä ei ole Dawkinsin teoria, hän vain teki sen tunnetuksi suurelle yleisölle. Ullica Segerstrålen uunituore teos edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista on mainio johdatus teorian alkuaikoihin, Nature’s Oracle, 2013 Oxford.)

Erityisen ontuva on vapaaseen tahtoon nojaava perustelu. Pertti Tötön Syvällistä ja pinnallista –kirjassa (2004, Vastapaino) on oiva kommentti teemasta: ”Vapaata tahtoa on läpi sosiaalitieteiden historian käytetty tekosyynä ja lyömäaseena enemmän kuin mitään muuta asiaa. Siitä ovat saaneet maistaa ensimmäisistä positivisteista lähtien kaikki, jotka ovat rohjenneet väittää, että sosiaalisessakin maailmassa on syitä ja seurauksia ja että niitä tutkitaan kuten muitakin kausaalisuhteita. Kuvaavaa on, että vetoaminen vapaaseen tahtoon riittää, ei tarvitse esittää varsinaista argumenttia siitä, miten vapaan tahdon myöntämisestä seuraa kausaalisuhteiden mahdottomuus”.

Tieteellistä teoriaa ei siis voida kumota osoittamalla, että se todennäköisesti on vaaraksi vapaalle tahdolle. Toisin sanoen olen Portinin kanssa eri mieltä tieteen luonteesta ja tieteen pyrkimyksestä objektiivisuuteen. Väitän jopa, että Portinin ja eräiden hänen 70-lukulaisten biologikollegoiden harjoittama, sinänsä hyväntahtoinen tieteen politisointi on pieneltä osaltaan syypää, miksi evolutiivinen ihmistutkimus on Suomessa kulkenut niin paljon jälkijunassa.

Toinen erimielisyys koskee edellä mainittua tahtomisen ja toiminnan vapautta, joihin Portin vetoaa. Kuten todettua, tuoreessa kirjoituksessaan hän hylkää moraalisen käyttäytymisen vaistomaisuuden siksi, että se ”viittaa” jonkinlaiseen determinoituun käyttäytymiseen ja ihmisen toimintavapauksien rajoittamiseen. Portinin determinismi on kuitenkin biologian vastustajien 1970- ja 80-lukujen tiedesodan aikaan luoma puhdas karikatyyri. Molemmat osapuolet kannattivat jo tuolloin samaa oppikirjatotuutta, että käyttäytyminen on geenien, ympäristön ja historiallisten sattumien tuote. Keskustelijoille oli siis itsestään selvää, että yksilönkehityksessä ympäristö virittää eläinten aistit sekä muut psykologiset mekanismit toimiviksi. Portin näyttääkin sekoittavan determinismin jonkinlaiseen fatalismiin ja syynalaisuuden pakkoon.

Entä se moraalivaisto? Perustan väitteet moraalin vaistonkaltaisuudesta siihen yksinkertaiseen seikkaan, että ihmiseltä tavattu moraalinen tietoisuus on osa lajityypillisiä mielenrakenteita, joita emme voi halujemme mukaisesti muutella. Suomalainen moraalifilosofi Edvard Westermarck kirjoittaa teoksessaan Moraalin synty ja kehitys (1933): ”Me hyväksymme teon ja paheksumme toista, koska emme voi muuten menetellä. Voimmeko olla tuntematta tuskaa, kun tuli meitä polttaa? Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa ystäviämme kohtaan?”

Voiko Portin siis ohjata moraalitunteitaan ja moraalista käyttäytymistään muita paremmin, koska hän ei satu pitämään niitä vaistonkaltaisina reaktioina? Voiko Portin vapaalla tahdollaan olla tuntematta empatiaa väärinkohdeltua ystävää kohtaan tai moraalista suuttumusta ystävän pahoinpitelijää kohtaan? Ei tietenkään. Asia voidaan ilmaista myös kysymällä, kuinka vapaa on rakastuneen tai nälkäisen henkilön tahto. Ihminen voi toki muista eläimistä poiketen laihduttaa, mutta hän ei tahdollaan voi poistaa nälän tuomaa viettelystä. Se, että ihmiset kaikkialla maailmassa tuntevat myötätuntoa (harvinaisia psykopaatteja lukuun ottamatta) tai vaikkapa mustasukkaisuutta, ei suinkaan ole tulosta vapaasta tahdosta vaan luonnonvalinnan suosimista tunnevalmiuksista. Kulttuuriset tekijät voivat voimistaa tai vaimentaa vaikkapa mustasukkaisuutta, mutta tunne itsessään on universaali, parisidoksen ylläpitoon liittyvä vaistonkaltainen sopeutuma.

On toki mahdollista, että tieto siitä, miten moraalivalmiutemme ovat evolutiivisesti kehittyneet, vaikuttaa moraalitunteidemme syttymiseen. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, eivätkä tutkimustulokset tue ajatusta. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset kuvittelevat muiden toimivan, ei se, miten ihmiset uskovat saaneensa moraalivalmiutensa (ks. Tammisalo: Ihmisluontoa etsimässä, 2012 Terra Cognita).

Käytännön esimerkiksi moraalisten reaktioiden rajoittuneisuudesta kelpaa viaton biologi, joka joutuu kadulla lompakkovarkauden tai pahoinpitelyn uhriksi. Hän ei voi olla suuttumatta tai närkästymättä häntä kohtaan tehdystä rikkomuksesta – ajattelipa hän vapaasta tahdosta mitä tahansa. Moraalisen paheksumisen tunne syttyy siis biologissa siitä huolimatta, mikä on ”determinoinut” väärintekijän suorittaman loukkauksen; hänen geeninsä, kasvatuksensa, lapsuuskokemuksensa, pelaamansa videopelit tai näkemänsä uutislähetykset. Sovitusta vaativa tunne ei tällä tavoin ole riippuvainen käsityksestä, että tahto on vapaa. Ihmisellä on vaistomainen asenne ajatella, että jos kukaan muu – esimerkiksi aivopesijä tai hypnotisoija – ei ole vastuussa teostasi, sinä olet. Tämä on yksi rankaisemis- ja moraalipsykologiamme perustavia rakennuspalikoita.

Tieteellisten näkökulmien valitseminen tahtomisen vapauden perusteella ei siis ole mielekästä. Ja determinismillä pelottelu kannattaa jättää ainekirjoitusfraaseihin. Ymmärrän kyllä, että Portin on halunnut myötäillä humanistien ja psykologien biologiapelkoja. Kenties hän on jopa pyrkinyt puhdistamaan II maailmansodan ajoilta periytyvää perinnöllisyystieteilijöiden tahriintunutta mainetta. Jotkut humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä ovat joka tapauksessa olleet enemmän kuin halukkaita kuulemaan, että heidän ei tarvitse opetella biologiaa. Tilanne on kuitenkin viime vuosina onneksi muuttunut. Vaikka jokunen geneetikko onkin juuttunut poseeraamaan sosiobiologian vastaisen luokkataistelun poteroihin, valistuneimmat yhteiskuntatieteilijät tietävät jo paremmin.