perjantai 26. toukokuuta 2023

Mitä olemme toisillemme velkaa?

Kirjaessee Minouche Shafikin teoksesta What We Owe Each Other – A New Social Contract for a Better Society. Princeton University Press, 2021. (Arvio ilmestyi tiivistettynä Tiedepolitiikka2/2023 -lehdessä.)


Maailmanpankin varajohtajana toiminut ja London School of Economicsin johtajana toimiva Minouche Shafik etsii kirjassaan polkua parempaan maailmaan. Mielestään hän myös sellaisen löytää. Euroopan keskuspankin johtaja Christine Lagarde on takakannessa samaa mieltä, pitäen teosta must-read -reseptinä. Yritys on kieltämättä hyvä. Perustelut esimerkiksi nojaavat valtioita vertaileviin laaja-alaisiin tutkimuksiin.

Päätelmät ovat tästä huolimatta varsin epäkonkreettisia ja toisinaan myös turhan optimistisia. Ovathan valtioiden väliset vertailut puutteellinen väline kertomaan syysuhteista, saati antamaan toimivia käytännönsuosituksia.

Alussa Shafik esittää, että yksi syy joidenkin maiden matalammalle sosiaaliturvalle on kansalaisilla oleva ajatus, että hyvinvointivaltion tarkoitus olisi jakaa rahaa rikkailta köyhille. Hänen mukaansa kyse on väärinkäsityksestä. Näin Shafik: ”Hyvinvointivaltio on kolme neljännestä säästöpossua (yhteistä eri elämänvaiheiden vakuuttamista) ja vain yksi neljännes Robin Hoodia (resurssien siirtoa rikkailta köyhille).” Vastaavasti on esitetty, että Franklin Rooseveltin tekemät sosiaaliturvan parannukset 1930-luvun Yhdysvalloissa onnistuivat sen takia, että työntekijät kokivat heiltä kerättyjen maksujen hyödyttävän myös heitä itseään eikä vain kaikkein köyhimpiä (ks. Bodanis, David 2020: The Art of Fairness).
 
Shafik jatkaa, että hyvinvointivaltion vakuutusluonne osuu yksiin sen kanssa, että investoiminen omiin kansalaisiin on olennainen osa valtion kasvustrategiaa. Kirjassa on paljon tällaisia luultavasti oikeansuuntaisia ja sinänsä järkeenkäypiä huomioita, mutta jotka jäävät korusanojen tasolle, ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna.
 
Shafik pohtii myös sitä, miten suurena kansalaiset pitävät tuurin roolia yksilön menestymisessä. Hänen mukaansa tämä kollektiivinen käsitys vaikuttaa väestön veronmaksuhalukkuuteen. Hän ei kuitenkaan tarkastele, miksi ihmiset näkevät tuurin (tai yksilön ahkeruuden) merkityksen sellaisena kuin he näkevät. Tällaisista seikoista on vain hajanaisia arvauksia. Vielä vähemmän tietoa on siitä, miten hallinnon kannattaisi toimia, jos se haluaisi asiantiloihin muutosta. Esimerkiksi etnisesti yhtenäisen pienten tuloerojen maan kansalaiset reagoivat hallinnon toimenpiteisiin varsin eri tavoin kuin ihmiset etnisesti hajanaisessa suurten tuloerojen maassa.
 
Mitä tänään koulussa opit?
 
Shafikin maailmanparannusreseptissä koulutuksella on ratkaiseva rooli. Hän kirjoittaa pitkästi siitä, miten koulutus kasvattaa – tai on näihin päiviin asti kasvattanut – sekä yksilön tuloja että kansantaloutta. Shafikin mukaan jokainen lisävuosi koulutusta on tuonut koulutuksen saaneelle yksilölle kymmenen prosentin tuottovaikutuksen. Briteistä hän kirjoittaa, että jokainen yliopistokoulutukseen sijoitettu punta tuottaa seitsemän puntaa yksilölle ja 25 puntaa valtiolle (korkeampina veroina, matalampina tulonsiirtoina ja vähäisempinä rikoksina). Paikoin hän kuitenkin siteeraa syysuhteiden selvittämisen kannalta arvottomia tutkimuksia, esimerkiksi havaintoa siitä, että vanhempien työllisyys on yhteydessä lasten koulumenestykseen. Tässähän kyse ei välttämättä ole syy-yhteydestä.
 
Shafikin esittämiä lukuja on kritisoitu myös siitä, että firmat saattavat käyttää työnhakijoilla olevia tutkintoja vain työntekijöiden valikoimiseen. Tällöin pelkkä korkeampaan koulutukseen osallistuminen (eikä niinkään koulutuksessa opitut asiat) selittäisi yksilön tulojen kasvua. Shafik itsekin myöntää, että suurimmat hyödyt ovat tulleet peruskoulutukseen satsaamisesta. Syyksi hän esittää sitä, että peruskoulutuksen tarjoaminen on halvempaa kuin yliopistokoulutuksen.
 
Shafikin koulutushehkutuksesta puuttuu lisäksi eräs olennainen seikka: länsimaissa tapahtunut viimeaikainen muutos. Helsingin Sanomat (1.2.2022) esimerkiksi kirjoittaa, että ”Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan ammattikoulun valinneet voivat päästä selvästi paremmille tuloille kuin kouluosaamiseltaan, motivaatioltaan ja perhetaustaltaan samanlaiset lukiolaiset”. Eli kun erot yksilöiden lähtökohdissa otetaan huomioon, ammatillinen koulutus saattaakin johtaa suurempiin tuloihin.
 
David Goodhart puolestaan kertoo Head Hand Heart -kirjassaan (2020), että sellaiset työpaikat, joissa edellytetään kognitiivista kyvykkyyttä ja itsenäistä päätöksentekoa, ovat jyrkässä laskussa. Yliopistokoulutettujen sektorin 30 vuoden ajan jatkunut laajentuminen on hänen mukaansa pysähtynyt. Goodhart toteaa, että Briteissä jo kolmannes valmistuneista (graduates) työskentelee – viisi vuotta valmistumisen jälkeen – paikassa, jossa tutkintoa ei tarvita (non-graduate jobs). Vuonna 2017 Briteissä tehdyn kyselyn mukaan 35 prosenttia vastavalmistuneista ajatteli, että urakehitysmielessä yliopistokoulutus ei ollut sen kustannusten arvoinen.
 
The Economist (Feb 3/2018) -lehti toteaa vastaavasti, että akateeminen tutkinto ei enää tuo samanlaisia tuottoja kuin aiemmin: ”Kun yhä useampi nuori hakee tutkintoja, niiden hyödyt sekä yksilölle että hallinnolle ovat alhaisempia.” Myös tutkijat Lee Elliot Major ja Stephgen Machin toteavat tämän Social Mobility -kirjassaan (2018): ”Tutkintoa seuraava suhteellinen palkannousu on laskenut uusimmilla sukupolvilla.”
 
Hyvästä yliopistosta saatu tutkinto näyttää silti edelleen olevan fiksu investointi. Major ja Machin kirjoittavatkin, että nuorimpien polvien kokema suhteellisen hyödyn pieneneminen on merkki tutkinnoista saatujen palkkatuottojen vaihtelusta. Sillä siis on merkitystä, mitä ja missä opiskelet. 
 
Goodhart (2020) jatkaa: “Ei ole ollenkaan ilmeistä, että valmistuneiden korkeammat tulot johtuvat korkeammasta tuottavuudesta pikemmin kuin sosiaalisista käytännöistä ja perityistä sini- ja valkokaulusväen eroista.” Goodhartin mukaan kaiken mittaaminen opintomeriittien perusteella saattaakin johtaa perverssiin lopputulemaan, jossa työtä arvioidaan ja työstä maksetaan sen edellyttämien tutkintojen mukaan eikä työn vaativuuden tai tuottavuuden mukaan – tai sen mukaan, miten huonosti tai hyvin yksilö työstä suoriutuu.
 
Moni perinteisesti matalamman koulutuksen ala on joka tapauksessa alkanut vaatia yliopistotutkintotasoisia titteleitä kuin vain statusta saadakseen. Ja kun joku ala tai työpaikka alkaa edellyttää tutkintoja, muutkin ehkä alkavat kuvitella, että heidänkin tulee niin tehdä. Vaarana näissä trendeissä on, että työntekijöistä tulee kehnompia johtajia, huonompia kommunikoijia ja kyvyttömämpiä selviämään vaikeista ihmisistä ja tilanteista. Korkea koulutus on toki yhteydessä parempaan työstä suoriutumiseen – mutta jälleen kerran, ei välttämättä syy-yhteydessä.
 
Shafik toivoo koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoistamista. Hänen mukaansa tämä on tärkeää erityisesti siksi, että mahdollisuuksien tasa-arvo kykenee vastustamaan trendiä, jossa teknologinen kehitys kasvattaa vain koulutetuimpien tuloja. On kuitenkin huomattava, että pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo – termi, joka pitäisi joka yhteydessä määritellä tarkasti – ei välttämättä muuta tapaa, jolla teknologia tuloja ja varallisuutta jakaa.
 
Tässä kohdin Shafik olisi voinut tuoda selvemmin esille myös sen, että sosiaaliselle liikkuvuudelle – siis sille, että köyhän perheen lapsi voi nousta sosioekonomisessa asemassa – on mahdoton löytää optimaalista tasoa. Harva esimerkiksi haluaa täydellisen liikkuvaa maailmaa, jossa kotiolosuhteet eivät lainkaan vaikuta lapsen menestymiseen. Sellainen edellyttäisi lasten erottamista vanhemmistaan, työpaikkojen sattumanvaraista jakoa tai vastaavia sietämättömän ankaria toimenpiteitä. (Briteissä vanhempien tulotaso selittää tilastollisesti 50 prosenttia jälkeläisen tuloista. Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Kanadassa lukema on 20 prosentin luokkaa. Pohjoismaissa sosiaalinen liikkuvuus on siis suurempaa, ja Briteissä – ja myös Yhdysvalloissa – nousu alemmasta sosiaaliluokasta ylempään on hankalampaa. Jälkimmäisissä yläluokilla on myös voimakkaampi motiivi pitää perillisensä korkeammassa asemassa nimenomaan suurten tuloerojen takia.)
 
Ihmiset myös eroavat siinä, minkä verran resursseja heidän lukutaitonsa, terveytensä ja jopa poliittiset vapautensa edellyttävät. Shafik ei juuri perustele kantaansa, mutta hänen mukaansa juuri näiden yksilöllisten erojen takia yhteiskuntasopimuksen piiriin on laskettava pyrkimys myös tasa-arvoisiin lopputuloksiin – termi, joka myös pitäisi joka kerta määritellä (mutta mitä ei kirjassa tehdä).
 
Kuka maksaa hoidon, kuka valistuksen?
 
Toinen Shafikin laajasti käsittelemä aihe on terveydenhuolto. Hänen mukaansa olennainen osa yhteiskuntasopimusta on sen päättäminen, mitkä terveysteknologiset toimet maksetaan ”kollektiivisesti”. Shafik jatkaa, että kaksi kolmesta kehittyneestä maasta käyttää riippumattomia (independent) asiantuntijoita arvioimaan, miten kustannustehokasta mikäkin hoito on. Näiden ”hoitoteknologisten arvioiden” avulla luodaan Shafikin mukaan listoja siitä, mitä yhteisestä kassasta maksetaan ja mitä ei. 
 
Teknologisen ja taloudellisen kehityksen myötä listat tehtävistä hoitotoimenpiteistä luonnollisesti muuttuvat. Ja toistaiseksi suunta on ollut väestön terveyden kannalta myönteinen: sukupolvi toisensa jälkeen on voinut odottaa saavansa parempaa hoitoa kuin vanhempansa. Raja tulee kuitenkin jossakin vastaan. On monia terveyttä tai työkykyä edistäviä toimenpiteitä, jotka tuskin koskaan päätyvät kollektiivisesti maksettaviksi. Tällaisia voivat olla esimerkiksi rentouttavat kylpylälomat tai tietyt kauneuskirurgiset toimenpiteet.
 
Maailman terveysjärjestö WHO on esittänyt suosituksen, että maan keskitulo henkilöä kohti on sopiva mittari sille, minkä verran lisäelinvuodesta saa koitua kustannuksia. Shafikin mukaan tämä on hyödyllinen terveyspoliittinen opas. Unkarissa ja Koreassa on esimerkiksi tehty linjaus, jonka mukaan valtio maksaa hoidon, joka tuo yhden lisävuoden hyvää terveyttä hintaan 2–3 kertaa tulo henkilöä kohti.
 
Näissä linjauksissa on se etu, että maan vaurastuessa hoidon tasokin (oletettavasti) paranee. Lisäksi hoitoja koskevien päätösten tekijät on linjausten myötä helpompi saada vastuuseen ja toimimaan itsenäisesti, ilman ulkopuolisen painostuksen, vaikkapa potilasjärjestölobbauksen, vaikutusta.
 
Toisaalta kyse on silti aina tulkinnanvaraisuuksista. Mitä on esimerkiksi linjauksissa mainittu ”hyvä terveys”? Entä minkä verran mihinkin ikäryhmään hoitoa tulee suunnata? Ihmisillä on esimerkiksi taipumus jollakin tasolla pitää nuoriin kohdistettuja hoitoja tärkeämpinä kuin vanhoihin. Mutta kuka saa päättää, milloin se on oikeutettua?
 
Myös valistus ja ennaltaehkäisy – ja mahdolliset pakkotoimet – ovat osa terveyteen kuuluvaa yhteiskuntasopimusta. Näiden suhteen olennainen kysymys on: miten yhteiskunnan tulee puuttua siihen, että osa ihmisistä ei harrasta liikuntaa, syö epäterveellisesti, tupakoi tai ei ota lääkkeitään. Missä määrin yksilön on siis itse maksettava riskikäyttäytymisen seuraukset?
 
Taloudellisteknisen kehityksen lisäksi vastaus riippuu siitä, millainen kulloinkin vallitseva poliittinen ilmapiiri on. Ja hallinnollisin toimin, ylhäältä alaspäin, sitä on vaikea muuttaa haluttuun suuntaan.
 
Tupakoinnin ja alkoholinkäytön kustannuksista Shafik kirjoittaa:
 
Tupakoinnin maailmanlaajuiset kustannukset on arvioitu olevan 1,4 biljoonaa dollaria, muodostuen biljoonasta hukattua tuottavuutta ja 422 miljardista hoitokuluja. Alkoholin kulutus aiheutti taloudellisia kustannuksia 600 miljardin arvosta keskituloisissa ja rikkaissa maissa. Briteissä ylipaino maksaa NHS:lle (National Health Service) 5,1 miljardia puntaa joka vuosi, ja laajempien kustannusvaikutusten arvioidaan olevan yli 25 miljardia. Tupakointi maksaa NHS:lle 2,5 miljardia, yhteiskunnalle koituvien kustannusten ollessa yli 11 miljardia. Briteissä alkoholinkulutus maksaa yhteiskunnalle noin 52 miljardia, josta noin 3 miljardia tulee NHS:lle.

Hoitokustannukset toisin sanoen rasittavat kansantaloutta ja ovat pois muista hyvinvointitoiminnoista. Kysymys kuuluu edelleen: pitäisikö yksilön maksaa elämäntapataudeista koituvat hoitokustannukset? Pelkkien lukemien perusteella tällaisiin arvokysymyksiin ei voida vastata.
 
Shafikin vastaus on, että yksilölle ei voida sälyttää kaikkia kustannuksia jo sen takia, että on vaikea päättää, millainen käyttäytyminen lasketaan riittävän riskialttiiksi. Onko sitä vaikkapa perunalastujen syöminen? Nehän sisältävät epäterveellisen paljon suolaa ja rasvaa. Tai auringonotto? Se lisää ihosyövän riskiä vanhempana. Entä moottoripyöräily? Viimeksi mainitusta Shafik kirjoittaa, että pakollinen vakuutuksenotto saattaa tällaisissa tapauksissa olla järkevä keino kattaa riskikäyttäytymisen kustannukset. Syy, miksi samoin ei voida toimia vaikkapa alkoholi- tai huumeriippuvuuden suhteen, on Shafikin mukaan se, että riippuvuus syntyy usein olosuhteista tai taipumuksista, joihin yksilö ei pysty vaikuttamaan.
 
Tässäkin kyse on tietysti edelleen siitä, mikä on riskikäyttäytymistä ja mikä ei. Eihän prätkällä kaahaileva hurjapääkään valinnut hurjapäisyyden geenejä. Pitääkö hänen siis maksaa vammoistaan tai vakuutuksistaan muita enemmän? Käytännössä yhteiskuntasopimus on sitä, että päättäjät ovat arvioineet, mihin yksilön tulee pystyä ja mitä yksilöltä voidaan olettaa. Tämä analyysi jää Shafikilta kesken. Kyse on paljon laajemmasta asiasta kuin vain terveyskäyttäytymisestä.
 
Milloin yksilöä voidaan siis pitää vastuullisena? Tästä asiasta päättäjien on jatkuvasti päivitettävä tietojaan. Olemme viime vuosikymmeninä saaneet jatkuvasti uutta todistusaineistoa, jonka valossa kokonaisia ihmisryhmiä on perusteltua ainakin jossakin määrin vapauttaa vastuusta. Joskus se on keskittymiskyvyn häiriö, joskus synnynnäinen hormonivaje tai muuta vastaavaa. Prosessi vaikuttaa lääketieteen edistymisen takia loputtomalta. Ovathan kaikki jonkin onnettoman menneisyyden tai geneettisen vajavaisuuden uhreja. Jossakin mielessä kaikki ovat siis vastuuttomia, jonkinlaisen huonon onnen kohteita.
 
Yksilön vastuu tekemisistään ei kuitenkaan katoa. Tämä johtuu siitä, että on sosiaalisia ja poliittisia voimia, jotka uhmaavat vastuuta hävittäviä voimia. Nämä vastavoimat ovat konkreettisia ja ne voidaan selittää turvautumatta ympäripyöreisiin vetoomuksiin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kyse on voimista, jotka esimerkiksi estävät ajokortti-ikää nousemasta vaikkapa kolmeenkymmeneen.
 
Kuinka nuorelle voidaan siis myöntää ajokortti? Se, että ajokortin saa Suomessa vasta 18-vuotiaana, ei ole oikein huolellisia ja vastuuntuntoisia 17-vuotiaita kohtaan. Samalla se antaa kuitenkin mahdollisuuden holtittomille 19-vuotiaille. Ajokortti-ikää saatetaan päättää muuttaa, jos vaikkapa saadaan lisää tietoa eri-ikäisten ajotavoista tai onnettomuuksista. Eri-ikäisille voidaan myös määrätä erilaiset nopeusrajoitukset tai liikkumisajat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitykset vastuun ja vapauden perimmäisestä olemuksesta olisivat muuttuneet. Mikä tärkeintä, näiden samojen sosiaalisten ja poliittisten voimien johdosta ihmiset tulevat aina haluamaan, että heitä pidetään vastuunalaisina.
 
Tilasin vapauden, vastuu tuli
 
Liikenneturvallisuus – aivan kuten terveyskäyttäytyminen – on tällä tavoin kysymys poliittisista voimista. Kyse ei siis ole siitä, että emme osaisi tehdä tarpeeksi turvallisia teitä tai autoja tai että meiltä puuttuisi tietoa hyvästä ravitsemuksesta. Kyse on lopulta siitä, millaisen riskin kanssa ihmiset ovat valmiita elämään ja siitä, millaisen hinnan he haluavat turvallisuudestaan maksaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 30 000 ihmistä kuolee vuosittain liikenteessä. Amerikkalaiset suostuvat elämään tämän verilöylyn keskellä, koska he haluavat autonsa ja vapautensa.
 
Se, että meitä pidetään vastuullisina ja mahdollisesti rangaistuksenkohteina, on siis hinta, jonka mieluusti maksamme meihin kohdistuvasta luottamuksesta. Yhteiskunta on tehnyt tarjouksen, josta harva haluaa kieltäytyä: ”Jos haluat olla vapaa, ota vastuu.” Tuomarille ei kannata väittää, että ”en geenieni takia voi olla ajamatta ylinopeutta”, koska silloin menettää varmasti ajokorttinsa. Tuomarihan voisi vastata, että hän ei voi geeniensä takia olla rankaisematta. Tässä palataan jälleen kysymykseen, voiko tämänkaltainen ”pakottaminen” ja ”kiristäminen” olla reilua niitä kohtaan, jotka eivät hillitse itseään ja synnynnäisen luonteensa takia antavat jatkuvasti periksi kiusauksille. Hehän eivät voi tehdä toisin.
 
Kuten todettua, kysymys on lopulta poliittinen: kuinka suuren riskin kanssa olemme valmiit elämään. Se ei ole filosofinen kysymys siitä, onko ylensyövällä sohvaperunalla tai kaahailevalla hurjapäällä jonkinlainen vapaa tahto. Kyse ei ole edes siitä, mikä saa ihmiset käyttäytymään niin kuin he käyttäytyvät. Poliittinen kysymys kuuluu, kuinka paljon riskiä olemme valmiit sietämään voidaksemme säilyttää yhteiskunnan vapauden. Ihmiset pohtivat jatkuvasti toinen toistensa luontaisia kykyjä ja sopivuutta asioiden hoitoon. Ja nyky-yhteiskunnassa oikeutetusti vaaditaan, että jokaisella tulee olla tuoretta tietoa ja kykyä huolehtia niistä asioista, joista hän haluaa vastuuta.
 
Shafik kirjoittaa, että maissa, joissa terveydenhuollosta koituvat kustannukset jaetaan kollektiivisesti, yksilöillä on tapana kannattaa sitä, että epäterveellisiä tuotteita (kuten tupakkaa) verotetaan enemmän ja että laki edellyttää riskien pienentämistä (kuten turvavyön tai kypärän pitämistä) ja että terveydestä huolehtimiseen kannustetaan. Shafikin mukaan on olemassa hierarkkinen järjestys asioille, joita yhteiskunta voi yksilöltä vaatia, ja hän pitää verotusta tehokkaana menetelmänä yksilön ohjaamiseen. Näin Shafik:
 
Kehittyneissä maissa verotuksen tuoma 10 prosentin hinnannousu tupakassa vähentää tupakan kulutusta keskimäärin viisi prosenttia. - - Jos kaikki maat nostaisivat tupakan, alkoholin ja sokeroitujen virvoitusjuomien valmisteveroa niin, että tuotteiden hinnat nousisivat 50 prosenttia, tällä vältettäisiin yli 50 miljoonaa ennenaikaista kuolemaa seuraavan 50 vuoden aikana, samalla tuottaen yli 20 biljoonaa verotuloina.

Shafik tällä tavoin vertailee numeroiden avulla, miten yhteiskunnat ovat ratkaisseet yksilön ja auktoriteetin hankalan suhteen. Toisinaan lukemat ovat kiinnostavia, toisinaan etäisiä ja paperinmakuisia. Usein Shafik ei niinkään esitä ratkaisuehdotuksia vaan hänen kannattamiaan tavoitteita – ja kuten todettua, niihin pääsemiseksi hänelläkään ei ole konkreettisia konsteja. Mielipide siitä, mikä on toivottavaa, ei kerro, miten se saavutetaan.
 
Työtä käsittelevässä osiossa Shafik ottaa kantaa muun muassa alustataloustyöhön. 
Alustatalous-
kirjallisuutta (Sekki 2021) 

Hänen mukaansa suurempi joustavuus on tuonut joidenkin ihmisryhmien kaipaamaa helpotusta työsitoumusten ja muiden elämänalojen väliseen tasapainotteluun. Perään hän on huolissaan siitä, voimmeko samaan aikaan sekä säilyttää joustavuuden hyödyt että vähentää työntekijälle koituvia riskejä ja epävarmuutta. Lisäksi Shafik on huolissaan siitä, mukautuvatko työntekijät automaation tuomaan työnkuvien muutokseen.


Shafik esittää kaksi ratkaisua: ”Voimme joko laittaa työnantajat vakuuttamaan (social insurance) työntekijät suhteessa heidän tekemäänsä työmäärään tai sitten voimme siirtää vakuuttamisen kustannukset yleisen verottamisen piiriin siten, että jokainen saisi turvaa riippumatta työllistymisen luonteesta.” Shafik esittää ympäripyöreästi, että lainsäädännön on ohjattava yritykset omaksumaan sellaiset universaalit sosiaalisen vastuun periaatteet, jotka asettavat yritykset samalle viivalle. Nykyiselläänhän Shafikin mukaan jopa kolme neljästä maailman työntekijästä on vailla työhön liittyvää vakuutusturvaa.

Kirjan lopussa Shafik käsittelee myös digiyhtiöiden kasvanutta taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Kantanaan hän ilmoittaa, että digitaloudessa kilpailu tulee jo alan tuottavuuden takia ajatella uusiksi. Tähänkään hänellä ei ole kovin konkreettista tarjottavaa. Esimerkiksi digijättien pilkkomisesta on puhuttu paljon, mutta kysymys kansalaisille koituvista hyödyistä ja haitoista on jäänyt keskustelussa vähäiselle huomiolle.
 
Päätelmissä Shafikilla on kolme periaatetta uudeksi yhteiskuntasopimukseksi. 
1) Kaikille turvallisuutta ja taattu minimitaso kunnolliseen elämään (decent life). Minimitaso saa hänen mukaansa riippua siitä, mihin maalla on varaa. 
2) Maksimi-investointi kyvykkyyteen. Yhteiskunnan on investoitava niin paljon kuin se pystyy mahdollisuuksien luomiseen. 
3) Riskit pitää jakaa tehokkaasti ja reilusti.
On vaikea sanoa, mikä rooli tällaisilla periaatelinjauksilla on. Mitä esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuuksiin investoiminen niin paljon kuin maa pystyy? Tai riskien reilu jako? Yhteiskuntasopimus ei ole optimaalisten ratkaisujen löytämistä. On vain taloudellisia ja poliittisia kompromisseja.