Mitä olemme toisillemme velkaa?

Kirjaessee Minouche Shafikin teoksesta What We Owe Each Other – A New Social Contract for a Better Society. Princeton University Press, 2021. (Arvio ilmestyi tiivistettynä Tiedepolitiikka2/2023 -lehdessä.)


Maailmanpankin varajohtajana toiminut ja London School of Economicsin johtajana toimiva Minouche Shafik etsii kirjassaan polkua parempaan maailmaan. Mielestään hän myös sellaisen löytää. Euroopan keskuspankin johtaja Christine Lagarde on takakannessa samaa mieltä, pitäen teosta must-read -reseptinä. Yritys on kieltämättä hyvä. Perustelut esimerkiksi nojaavat valtioita vertaileviin laaja-alaisiin tutkimuksiin.

Päätelmät ovat tästä huolimatta varsin epäkonkreettisia ja toisinaan myös turhan optimistisia. Ovathan valtioiden väliset vertailut puutteellinen väline kertomaan syysuhteista, saati antamaan toimivia käytännönsuosituksia.

Alussa Shafik esittää, että yksi syy joidenkin maiden matalammalle sosiaaliturvalle on kansalaisilla oleva ajatus, että hyvinvointivaltion tarkoitus olisi jakaa rahaa rikkailta köyhille. Hänen mukaansa kyse on väärinkäsityksestä. Näin Shafik: ”Hyvinvointivaltio on kolme neljännestä säästöpossua (yhteistä eri elämänvaiheiden vakuuttamista) ja vain yksi neljännes Robin Hoodia (resurssien siirtoa rikkailta köyhille).” Vastaavasti on esitetty, että Franklin Rooseveltin tekemät sosiaaliturvan parannukset 1930-luvun Yhdysvalloissa onnistuivat sen takia, että työntekijät kokivat heiltä kerättyjen maksujen hyödyttävän myös heitä itseään eikä vain kaikkein köyhimpiä (ks. Bodanis, David 2020: The Art of Fairness).
 
Shafik jatkaa, että hyvinvointivaltion vakuutusluonne osuu yksiin sen kanssa, että investoiminen omiin kansalaisiin on olennainen osa valtion kasvustrategiaa. Kirjassa on paljon tällaisia luultavasti oikeansuuntaisia ja sinänsä järkeenkäypiä huomioita, mutta jotka jäävät korusanojen tasolle, ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna.
 
Shafik pohtii myös sitä, miten suurena kansalaiset pitävät tuurin roolia yksilön menestymisessä. Hänen mukaansa tämä kollektiivinen käsitys vaikuttaa väestön veronmaksuhalukkuuteen. Hän ei kuitenkaan tarkastele, miksi ihmiset näkevät tuurin (tai yksilön ahkeruuden) merkityksen sellaisena kuin he näkevät. Tällaisista seikoista on vain hajanaisia arvauksia. Vielä vähemmän tietoa on siitä, miten hallinnon kannattaisi toimia, jos se haluaisi asiantiloihin muutosta. Esimerkiksi etnisesti yhtenäisen pienten tuloerojen maan kansalaiset reagoivat hallinnon toimenpiteisiin varsin eri tavoin kuin ihmiset etnisesti hajanaisessa suurten tuloerojen maassa.
 
Mitä tänään koulussa opit?
 
Shafikin maailmanparannusreseptissä koulutuksella on ratkaiseva rooli. Hän kirjoittaa pitkästi siitä, miten koulutus kasvattaa – tai on näihin päiviin asti kasvattanut – sekä yksilön tuloja että kansantaloutta. Shafikin mukaan jokainen lisävuosi koulutusta on tuonut koulutuksen saaneelle yksilölle kymmenen prosentin tuottovaikutuksen. Briteistä hän kirjoittaa, että jokainen yliopistokoulutukseen sijoitettu punta tuottaa seitsemän puntaa yksilölle ja 25 puntaa valtiolle (korkeampina veroina, matalampina tulonsiirtoina ja vähäisempinä rikoksina). Paikoin hän kuitenkin siteeraa syysuhteiden selvittämisen kannalta arvottomia tutkimuksia, esimerkiksi havaintoa siitä, että vanhempien työllisyys on yhteydessä lasten koulumenestykseen. Tässähän kyse ei välttämättä ole syy-yhteydestä.
 
Shafikin esittämiä lukuja on kritisoitu myös siitä, että firmat saattavat käyttää työnhakijoilla olevia tutkintoja vain työntekijöiden valikoimiseen. Tällöin pelkkä korkeampaan koulutukseen osallistuminen (eikä niinkään koulutuksessa opitut asiat) selittäisi yksilön tulojen kasvua. Shafik itsekin myöntää, että suurimmat hyödyt ovat tulleet peruskoulutukseen satsaamisesta. Syyksi hän esittää sitä, että peruskoulutuksen tarjoaminen on halvempaa kuin yliopistokoulutuksen.
 
Shafikin koulutushehkutuksesta puuttuu lisäksi eräs olennainen seikka: länsimaissa tapahtunut viimeaikainen muutos. Helsingin Sanomat (1.2.2022) esimerkiksi kirjoittaa, että ”Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan ammattikoulun valinneet voivat päästä selvästi paremmille tuloille kuin kouluosaamiseltaan, motivaatioltaan ja perhetaustaltaan samanlaiset lukiolaiset”. Eli kun erot yksilöiden lähtökohdissa otetaan huomioon, ammatillinen koulutus saattaakin johtaa suurempiin tuloihin.
 
David Goodhart puolestaan kertoo Head Hand Heart -kirjassaan (2020), että sellaiset työpaikat, joissa edellytetään kognitiivista kyvykkyyttä ja itsenäistä päätöksentekoa, ovat jyrkässä laskussa. Yliopistokoulutettujen sektorin 30 vuoden ajan jatkunut laajentuminen on hänen mukaansa pysähtynyt. Goodhart toteaa, että Briteissä jo kolmannes valmistuneista (graduates) työskentelee – viisi vuotta valmistumisen jälkeen – paikassa, jossa tutkintoa ei tarvita (non-graduate jobs). Vuonna 2017 Briteissä tehdyn kyselyn mukaan 35 prosenttia vastavalmistuneista ajatteli, että urakehitysmielessä yliopistokoulutus ei ollut sen kustannusten arvoinen.
 
The Economist (Feb 3/2018) -lehti toteaa vastaavasti, että akateeminen tutkinto ei enää tuo samanlaisia tuottoja kuin aiemmin: ”Kun yhä useampi nuori hakee tutkintoja, niiden hyödyt sekä yksilölle että hallinnolle ovat alhaisempia.” Myös tutkijat Lee Elliot Major ja Stephgen Machin toteavat tämän Social Mobility -kirjassaan (2018): ”Tutkintoa seuraava suhteellinen palkannousu on laskenut uusimmilla sukupolvilla.”
 
Hyvästä yliopistosta saatu tutkinto näyttää silti edelleen olevan fiksu investointi. Major ja Machin kirjoittavatkin, että nuorimpien polvien kokema suhteellisen hyödyn pieneneminen on merkki tutkinnoista saatujen palkkatuottojen vaihtelusta. Sillä siis on merkitystä, mitä ja missä opiskelet. 
 
Goodhart (2020) jatkaa: “Ei ole ollenkaan ilmeistä, että valmistuneiden korkeammat tulot johtuvat korkeammasta tuottavuudesta pikemmin kuin sosiaalisista käytännöistä ja perityistä sini- ja valkokaulusväen eroista.” Goodhartin mukaan kaiken mittaaminen opintomeriittien perusteella saattaakin johtaa perverssiin lopputulemaan, jossa työtä arvioidaan ja työstä maksetaan sen edellyttämien tutkintojen mukaan eikä työn vaativuuden tai tuottavuuden mukaan – tai sen mukaan, miten huonosti tai hyvin yksilö työstä suoriutuu.
 
Moni perinteisesti matalamman koulutuksen ala on joka tapauksessa alkanut vaatia yliopistotutkintotasoisia titteleitä kuin vain statusta saadakseen. Ja kun joku ala tai työpaikka alkaa edellyttää tutkintoja, muutkin ehkä alkavat kuvitella, että heidänkin tulee niin tehdä. Vaarana näissä trendeissä on, että työntekijöistä tulee kehnompia johtajia, huonompia kommunikoijia ja kyvyttömämpiä selviämään vaikeista ihmisistä ja tilanteista. Korkea koulutus on toki yhteydessä parempaan työstä suoriutumiseen – mutta jälleen kerran, ei välttämättä syy-yhteydessä.
 
Shafik toivoo koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoistamista. Hänen mukaansa tämä on tärkeää erityisesti siksi, että mahdollisuuksien tasa-arvo kykenee vastustamaan trendiä, jossa teknologinen kehitys kasvattaa vain koulutetuimpien tuloja. On kuitenkin huomattava, että pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo – termi, joka pitäisi joka yhteydessä määritellä tarkasti – ei välttämättä muuta tapaa, jolla teknologia tuloja ja varallisuutta jakaa.
 
Tässä kohdin Shafik olisi voinut tuoda selvemmin esille myös sen, että sosiaaliselle liikkuvuudelle – siis sille, että köyhän perheen lapsi voi nousta sosioekonomisessa asemassa – on mahdoton löytää optimaalista tasoa. Harva esimerkiksi haluaa täydellisen liikkuvaa maailmaa, jossa kotiolosuhteet eivät lainkaan vaikuta lapsen menestymiseen. Sellainen edellyttäisi lasten erottamista vanhemmistaan, työpaikkojen sattumanvaraista jakoa tai vastaavia sietämättömän ankaria toimenpiteitä. (Briteissä vanhempien tulotaso selittää tilastollisesti 50 prosenttia jälkeläisen tuloista. Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Kanadassa lukema on 20 prosentin luokkaa. Pohjoismaissa sosiaalinen liikkuvuus on siis suurempaa, ja Briteissä – ja myös Yhdysvalloissa – nousu alemmasta sosiaaliluokasta ylempään on hankalampaa. Jälkimmäisissä yläluokilla on myös voimakkaampi motiivi pitää perillisensä korkeammassa asemassa nimenomaan suurten tuloerojen takia.)
 
Ihmiset myös eroavat siinä, minkä verran resursseja heidän lukutaitonsa, terveytensä ja jopa poliittiset vapautensa edellyttävät. Shafik ei juuri perustele kantaansa, mutta hänen mukaansa juuri näiden yksilöllisten erojen takia yhteiskuntasopimuksen piiriin on laskettava pyrkimys myös tasa-arvoisiin lopputuloksiin – termi, joka myös pitäisi joka kerta määritellä (mutta mitä ei kirjassa tehdä).
 
Kuka maksaa hoidon, kuka valistuksen?
 
Toinen Shafikin laajasti käsittelemä aihe on terveydenhuolto. Hänen mukaansa olennainen osa yhteiskuntasopimusta on sen päättäminen, mitkä terveysteknologiset toimet maksetaan ”kollektiivisesti”. Shafik jatkaa, että kaksi kolmesta kehittyneestä maasta käyttää riippumattomia (independent) asiantuntijoita arvioimaan, miten kustannustehokasta mikäkin hoito on. Näiden ”hoitoteknologisten arvioiden” avulla luodaan Shafikin mukaan listoja siitä, mitä yhteisestä kassasta maksetaan ja mitä ei. 
 
Teknologisen ja taloudellisen kehityksen myötä listat tehtävistä hoitotoimenpiteistä luonnollisesti muuttuvat. Ja toistaiseksi suunta on ollut väestön terveyden kannalta myönteinen: sukupolvi toisensa jälkeen on voinut odottaa saavansa parempaa hoitoa kuin vanhempansa. Raja tulee kuitenkin jossakin vastaan. On monia terveyttä tai työkykyä edistäviä toimenpiteitä, jotka tuskin koskaan päätyvät kollektiivisesti maksettaviksi. Tällaisia voivat olla esimerkiksi rentouttavat kylpylälomat tai tietyt kauneuskirurgiset toimenpiteet.
 
Maailman terveysjärjestö WHO on esittänyt suosituksen, että maan keskitulo henkilöä kohti on sopiva mittari sille, minkä verran lisäelinvuodesta saa koitua kustannuksia. Shafikin mukaan tämä on hyödyllinen terveyspoliittinen opas. Unkarissa ja Koreassa on esimerkiksi tehty linjaus, jonka mukaan valtio maksaa hoidon, joka tuo yhden lisävuoden hyvää terveyttä hintaan 2–3 kertaa tulo henkilöä kohti.
 
Näissä linjauksissa on se etu, että maan vaurastuessa hoidon tasokin (oletettavasti) paranee. Lisäksi hoitoja koskevien päätösten tekijät on linjausten myötä helpompi saada vastuuseen ja toimimaan itsenäisesti, ilman ulkopuolisen painostuksen, vaikkapa potilasjärjestölobbauksen, vaikutusta.
 
Toisaalta kyse on silti aina tulkinnanvaraisuuksista. Mitä on esimerkiksi linjauksissa mainittu ”hyvä terveys”? Entä minkä verran mihinkin ikäryhmään hoitoa tulee suunnata? Ihmisillä on esimerkiksi taipumus jollakin tasolla pitää nuoriin kohdistettuja hoitoja tärkeämpinä kuin vanhoihin. Mutta kuka saa päättää, milloin se on oikeutettua?
 
Myös valistus ja ennaltaehkäisy – ja mahdolliset pakkotoimet – ovat osa terveyteen kuuluvaa yhteiskuntasopimusta. Näiden suhteen olennainen kysymys on: miten yhteiskunnan tulee puuttua siihen, että osa ihmisistä ei harrasta liikuntaa, syö epäterveellisesti, tupakoi tai ei ota lääkkeitään. Missä määrin yksilön on siis itse maksettava riskikäyttäytymisen seuraukset?
 
Taloudellisteknisen kehityksen lisäksi vastaus riippuu siitä, millainen kulloinkin vallitseva poliittinen ilmapiiri on. Ja hallinnollisin toimin, ylhäältä alaspäin, sitä on vaikea muuttaa haluttuun suuntaan.
 
Tupakoinnin ja alkoholinkäytön kustannuksista Shafik kirjoittaa:
 

Tupakoinnin maailmanlaajuiset kustannukset on arvioitu olevan 1,4 biljoonaa dollaria, muodostuen biljoonasta hukattua tuottavuutta ja 422 miljardista hoitokuluja. Alkoholin kulutus aiheutti taloudellisia kustannuksia 600 miljardin arvosta keskituloisissa ja rikkaissa maissa. Briteissä ylipaino maksaa NHS:lle (National Health Service) 5,1 miljardia puntaa joka vuosi, ja laajempien kustannusvaikutusten arvioidaan olevan yli 25 miljardia. Tupakointi maksaa NHS:lle 2,5 miljardia, yhteiskunnalle koituvien kustannusten ollessa yli 11 miljardia. Briteissä alkoholinkulutus maksaa yhteiskunnalle noin 52 miljardia, josta noin 3 miljardia tulee NHS:lle.

Hoitokustannukset toisin sanoen rasittavat kansantaloutta ja ovat pois muista hyvinvointitoiminnoista. Kysymys kuuluu edelleen: pitäisikö yksilön maksaa elämäntapataudeista koituvat hoitokustannukset? Pelkkien lukemien perusteella tällaisiin arvokysymyksiin ei voida vastata.
 
Shafikin vastaus on, että yksilölle ei voida sälyttää kaikkia kustannuksia jo sen takia, että on vaikea päättää, millainen käyttäytyminen lasketaan riittävän riskialttiiksi. Onko sitä vaikkapa perunalastujen syöminen? Nehän sisältävät epäterveellisen paljon suolaa ja rasvaa. Tai auringonotto? Se lisää ihosyövän riskiä vanhempana. Entä moottoripyöräily? Viimeksi mainitusta Shafik kirjoittaa, että pakollinen vakuutuksenotto saattaa tällaisissa tapauksissa olla järkevä keino kattaa riskikäyttäytymisen kustannukset. Syy, miksi samoin ei voida toimia vaikkapa alkoholi- tai huumeriippuvuuden suhteen, on Shafikin mukaan se, että riippuvuus syntyy usein olosuhteista tai taipumuksista, joihin yksilö ei pysty vaikuttamaan.
 
Tässäkin kyse on tietysti edelleen siitä, mikä on riskikäyttäytymistä ja mikä ei. Eihän prätkällä kaahaileva hurjapääkään valinnut hurjapäisyyden geenejä. Pitääkö hänen siis maksaa vammoistaan tai vakuutuksistaan muita enemmän? Käytännössä yhteiskuntasopimus on sitä, että päättäjät ovat arvioineet, mihin yksilön tulee pystyä ja mitä yksilöltä voidaan olettaa. Tämä analyysi jää Shafikilta kesken. Kyse on paljon laajemmasta asiasta kuin vain terveyskäyttäytymisestä.
 
Milloin yksilöä voidaan siis pitää vastuullisena? Tästä asiasta päättäjien on jatkuvasti päivitettävä tietojaan. Olemme viime vuosikymmeninä saaneet jatkuvasti uutta todistusaineistoa, jonka valossa kokonaisia ihmisryhmiä on perusteltua ainakin jossakin määrin vapauttaa vastuusta. Joskus se on keskittymiskyvyn häiriö, joskus synnynnäinen hormonivaje tai muuta vastaavaa. Prosessi vaikuttaa lääketieteen edistymisen takia loputtomalta. Ovathan kaikki jonkin onnettoman menneisyyden tai geneettisen vajavaisuuden uhreja. Jossakin mielessä kaikki ovat siis vastuuttomia, jonkinlaisen huonon onnen kohteita.
 
Yksilön vastuu tekemisistään ei kuitenkaan katoa. Tämä johtuu siitä, että on sosiaalisia ja poliittisia voimia, jotka uhmaavat vastuuta hävittäviä voimia. Nämä vastavoimat ovat konkreettisia ja ne voidaan selittää turvautumatta ympäripyöreisiin vetoomuksiin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kyse on voimista, jotka esimerkiksi estävät ajokortti-ikää nousemasta vaikkapa kolmeenkymmeneen.
 
Kuinka nuorelle voidaan siis myöntää ajokortti? Se, että ajokortin saa Suomessa vasta 18-vuotiaana, ei ole oikein huolellisia ja vastuuntuntoisia 17-vuotiaita kohtaan. Samalla se antaa kuitenkin mahdollisuuden holtittomille 19-vuotiaille. Ajokortti-ikää saatetaan päättää muuttaa, jos vaikkapa saadaan lisää tietoa eri-ikäisten ajotavoista tai onnettomuuksista. Eri-ikäisille voidaan myös määrätä erilaiset nopeusrajoitukset tai liikkumisajat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitykset vastuun ja vapauden perimmäisestä olemuksesta olisivat muuttuneet. Mikä tärkeintä, näiden samojen sosiaalisten ja poliittisten voimien johdosta ihmiset tulevat aina haluamaan, että heitä pidetään vastuunalaisina.
 
Tilasin vapauden, vastuu tuli
 
Liikenneturvallisuus – aivan kuten terveyskäyttäytyminen – on tällä tavoin kysymys poliittisista voimista. Kyse ei siis ole siitä, että emme osaisi tehdä tarpeeksi turvallisia teitä tai autoja tai että meiltä puuttuisi tietoa hyvästä ravitsemuksesta. Kyse on lopulta siitä, millaisen riskin kanssa ihmiset ovat valmiita elämään ja siitä, millaisen hinnan he haluavat turvallisuudestaan maksaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 30 000 ihmistä kuolee vuosittain liikenteessä. Amerikkalaiset suostuvat elämään tämän verilöylyn keskellä, koska he haluavat autonsa ja vapautensa.
 
Se, että meitä pidetään vastuullisina ja mahdollisesti rangaistuksenkohteina, on siis hinta, jonka mieluusti maksamme meihin kohdistuvasta luottamuksesta. Yhteiskunta on tehnyt tarjouksen, josta harva haluaa kieltäytyä: ”Jos haluat olla vapaa, ota vastuu.” Tuomarille ei kannata väittää, että ”en geenieni takia voi olla ajamatta ylinopeutta”, koska silloin menettää varmasti ajokorttinsa. Tuomarihan voisi vastata, että hän ei voi geeniensä takia olla rankaisematta. Tässä palataan jälleen kysymykseen, voiko tämänkaltainen ”pakottaminen” ja ”kiristäminen” olla reilua niitä kohtaan, jotka eivät hillitse itseään ja synnynnäisen luonteensa takia antavat jatkuvasti periksi kiusauksille. Hehän eivät voi tehdä toisin.
 
Kuten todettua, kysymys on lopulta poliittinen: kuinka suuren riskin kanssa olemme valmiit elämään. Se ei ole filosofinen kysymys siitä, onko ylensyövällä sohvaperunalla tai kaahailevalla hurjapäällä jonkinlainen vapaa tahto. Kyse ei ole edes siitä, mikä saa ihmiset käyttäytymään niin kuin he käyttäytyvät. Poliittinen kysymys kuuluu, kuinka paljon riskiä olemme valmiit sietämään voidaksemme säilyttää yhteiskunnan vapauden. Ihmiset pohtivat jatkuvasti toinen toistensa luontaisia kykyjä ja sopivuutta asioiden hoitoon. Ja nyky-yhteiskunnassa oikeutetusti vaaditaan, että jokaisella tulee olla tuoretta tietoa ja kykyä huolehtia niistä asioista, joista hän haluaa vastuuta.
 
Shafik kirjoittaa, että maissa, joissa terveydenhuollosta koituvat kustannukset jaetaan kollektiivisesti, yksilöillä on tapana kannattaa sitä, että epäterveellisiä tuotteita (kuten tupakkaa) verotetaan enemmän ja että laki edellyttää riskien pienentämistä (kuten turvavyön tai kypärän pitämistä) ja että terveydestä huolehtimiseen kannustetaan. Shafikin mukaan on olemassa hierarkkinen järjestys asioille, joita yhteiskunta voi yksilöltä vaatia, ja hän pitää verotusta tehokkaana menetelmänä yksilön ohjaamiseen. Näin Shafik:
 

Kehittyneissä maissa verotuksen tuoma 10 prosentin hinnannousu tupakassa vähentää tupakan kulutusta keskimäärin viisi prosenttia. - - Jos kaikki maat nostaisivat tupakan, alkoholin ja sokeroitujen virvoitusjuomien valmisteveroa niin, että tuotteiden hinnat nousisivat 50 prosenttia, tällä vältettäisiin yli 50 miljoonaa ennenaikaista kuolemaa seuraavan 50 vuoden aikana, samalla tuottaen yli 20 biljoonaa verotuloina.

Shafik tällä tavoin vertailee numeroiden avulla, miten yhteiskunnat ovat ratkaisseet yksilön ja auktoriteetin hankalan suhteen. Toisinaan lukemat ovat kiinnostavia, toisinaan etäisiä ja paperinmakuisia. Usein Shafik ei niinkään esitä ratkaisuehdotuksia vaan hänen kannattamiaan tavoitteita – ja kuten todettua, niihin pääsemiseksi hänelläkään ei ole konkreettisia konsteja. Mielipide siitä, mikä on toivottavaa, ei kerro, miten se saavutetaan.
 
Työtä käsittelevässä osiossa Shafik ottaa kantaa muun muassa alustataloustyöhön. 

Alustatalous-
kirjallisuutta (Sekki 2021) 

Hänen mukaansa suurempi joustavuus on tuonut joidenkin ihmisryhmien kaipaamaa helpotusta työsitoumusten ja muiden elämänalojen väliseen tasapainotteluun. Perään hän on huolissaan siitä, voimmeko samaan aikaan sekä säilyttää joustavuuden hyödyt että vähentää työntekijälle koituvia riskejä ja epävarmuutta. Lisäksi Shafik on huolissaan siitä, mukautuvatko työntekijät automaation tuomaan työnkuvien muutokseen.

Shafik esittää kaksi ratkaisua: ”Voimme joko laittaa työnantajat vakuuttamaan (social insurance) työntekijät suhteessa heidän tekemäänsä työmäärään tai sitten voimme siirtää vakuuttamisen kustannukset yleisen verottamisen piiriin siten, että jokainen saisi turvaa riippumatta työllistymisen luonteesta.” Shafik esittää ympäripyöreästi, että lainsäädännön on ohjattava yritykset omaksumaan sellaiset universaalit sosiaalisen vastuun periaatteet, jotka asettavat yritykset samalle viivalle. Nykyiselläänhän Shafikin mukaan jopa kolme neljästä maailman työntekijästä on vailla työhön liittyvää vakuutusturvaa.

Kirjan lopussa Shafik käsittelee myös digiyhtiöiden kasvanutta taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Kantanaan hän ilmoittaa, että digitaloudessa kilpailu tulee jo alan tuottavuuden takia ajatella uusiksi. Tähänkään hänellä ei ole kovin konkreettista tarjottavaa. Esimerkiksi digijättien pilkkomisesta on puhuttu paljon, mutta kysymys kansalaisille koituvista hyödyistä ja haitoista on jäänyt keskustelussa vähäiselle huomiolle.
 
Päätelmissä Shafikilla on kolme periaatetta uudeksi yhteiskuntasopimukseksi. 
1) Kaikille turvallisuutta ja taattu minimitaso kunnolliseen elämään (decent life). Minimitaso saa hänen mukaansa riippua siitä, mihin maalla on varaa. 
2) Maksimi-investointi kyvykkyyteen. Yhteiskunnan on investoitava niin paljon kuin se pystyy mahdollisuuksien luomiseen. 
3) Riskit pitää jakaa tehokkaasti ja reilusti.

On vaikea sanoa, mikä rooli tällaisilla periaatelinjauksilla on. Mitä esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuuksiin investoiminen niin paljon kuin maa pystyy? Tai riskien reilu jako? Yhteiskuntasopimus ei ole optimaalisten ratkaisujen löytämistä. On vain taloudellisia ja poliittisia kompromisseja.

Akateemisen tutkinnon inflaatiosta

The Economist Feb 3–9/2018 -lehti kirjoittaa, että akateeminen tutkinto ei enää tuo samanlaisia tuottoja kuin aiemmin: ”As more young people seek degrees, the returns both to them and to governments are lower.” On totta, että yhä useammat hankkivat tutkintoja. Eräs tuttava vitsaili, että siivoojankin pitää nykyään olla pölytieteen maisteri. Mutta pitääkö paikkansa, että tutkinnosta koituva taloudellinen hyöty jää yksilölle pienemmäksi? Ja mihin verrattuna? (Jutussa kyse on lähinnä Isosta-Britanniasta, mutta kysymys on aiheellinen Suomessakin.)

Sosiaalisesta liikkuvuudesta kirjoittavien L.E. Majorin ja S. Machinin mukaan kauhutarinat siitä, että valmistuneet joutuvat tyytymään matalapalkkahommiiin ovat jääneet toteutumatta: ”A good degree remains a smart investment. The wage returns for degrees have held up remarkably well despite the bulging numbers of graduates now competing for jobs.”

Kirjoittajien ja The Economistin välillä on siis näkemysero. Se selittynee osin sillä, että Majorin ja Machinin aineisto sisältää muutkin kuin vain nuorimmat tutkinnon suorittaneet. Nuorimmista sukupolvista he toteavatkin, että ”the average relative wage boost for having a degree has declined for the most recent generations” (korostus lisätty).

Toinen selitys näkemyserolle lienee se, että tutkinnoissa on suuria eroja. Major ja Machin kirjoittavat nimenomaan, että ”good degree” on fiksu investointi. Jäljempänä he jatkavat, että nuorimpien polvien kokema suhteellisen hyödyn pieneneminen on merkki tutkinnoista saatujen palkkatuottojen vaihtelusta. Toisin sanoen sillä on merkitystä, mitä ja missä opiskelet. Joistakin yliopistoista valmistuneiden keskiansiot jäävätkin Majorin ja Machinin mukaan matalammiksi kuin valmistumattomien ansiot. (On vaikea sanoa, missä määrin tätä kaikkea tulee pitää epäoikeudenmukaisena. Jotkin tutkinnot esimerkiksi mahdollistavat kilpailun siististä, joskin huonosti palkatusta sisätyöstä. Se ei kuitenkaan liene järkevää, että opiskelija joutuu ottamaan paljon lainaa hankkiakseen tutkinnon, josta on haittaa lainan maksamisessa. Järjestelmän vioista kertonee se, että on ihmisiä, jotka sanovat huippuyliopistotutkintonsa johtaneen vain siihen, että he huippuhintaisilla kursseilla saavat valmentaa rikkaiden jälkeläisiä pääsemään samaan yliopistoon.)

                                     * * *

PS. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE) tavoitteet hallitusohjelmaksi 2019-2023 sisältää seuraavan kohdan: ”Ennaltaehkäistään ja puretaan sukupuolen mukaista segregaatiota työelämässä.”

On ymmärrettävää, että kaikenlaiset tavoite- ja arvolinjaukset ovat ympäripyöreitä. Niihin on harvoin mahdollista kirjata olennaisimpiakin tarkennuksia ja perusteluita. On kuitenkin syytä kysyä, millä perusteella ja missä määrin tavoite vähentää töiden sukupuolista eriytymistä on mielekäs. 

 

Kyseinen kohta olisi voitu muotoilla esimerkiksi seuraavasti: ”Pyritään vähentämään töiden sukupuolista eriytymistä siinä määrin kuin eriytyminen johtuu siitä, että jommallakummalla sukupuolella on syrjinnän takia huonommat mahdollisuudet päästä alalle.” Tällaisella lisäyksellä ihmisillä olisi syy asettua tavoitteen taakse. Nykyisellään kyseinen kohta kuulostaa populistiselta sanelupolitiikalta, joka karkottaa mahdollisuuksien tasa-arvoa kannattavia ihmisiä.

Muotoilu olisi voinut sisältää myös arvoarvostelman: ”Pyritään vähentämään töiden sukupuolista eriytymistä siinä määrin kuin eriytymisen väheneminen tuo todistettavia hyötyjä yhteiskunnalle.” Tällainen muotoilu jäisi lähes yhtä ympäripyöreäksi kuin olemassa oleva muotoilu, mutta tässä edes tunnistettaisiin se, että hyödyistä tulee olla jonkinlainen näyttö – vaikka näiden toteennäytettyjen seikkojen hyödyllisyydestä ei voi vallitakaan yksimielisyyttä. Muotoilua olisikin voitu jatkaa esimerkiksi seuraavasti: ”Neuvottelukunta pyrkii edistämään sukupuolisegregaatiota koskevaa tutkimusta ja siihen perustuvaa keskustelua segregaation haitoista ja hyödyistä.” Tällöin tulisi tunnustetuksi se, että kyse on erimielisyyttä herättävistä arvoarvostelmista, joihin suhtautumisen tulee muuttua tutkimustiedon myötä.

Mitä on valkoisen näytteleminen? Millaista on rationaalinen rasismi?

”Lapset eivät voi menestyä, jos emme nosta heidän odotuksiaan, sammuta televisiota ja hävitä sitä herjausta, että musta nuori kirjan kanssa näyttelee valkoista.”

Tämä on ote Barack Obaman puheesta vuodelta 2004. Siinä mainittu termi acting white, valkoihoisen näytteleminen, on sitä, että ahkerasti opiskelevan mustaihoisen nuoren ystävät ja omaiset panettelevat nuorta hänen opiskeluhaluistaan. Mustan nuoren halu menestyä opinnoissa on moittijoiden mukaan jonkinlaista oman rodun pettämistä, toivetta olla sortajan kaltainen. Moite valkoisen näyttelemisestä ei siis selittyisi kateudella, jota ahkeria ja/tai menestyneitä oppilaita kohtaan yleisesti tunnetaan.

Tiedetään, että Yhdysvaltain mustilla on kouluttautumista vieroksuvia alakulttuureita. Jopa isä voi sanoa lapselleen, että ”Opiskelit miten ahkerasti tahansa, olet aina neekeri”, kuten taloustieteilijä Roland Fryerille tapahtui. Eräässä tutkimuksessa myös havaittiin, että hyviä arvosanoja saavilla valkoisilla opiskelijoilla oli enemmän ystäviä, kun taas mustilla ja latinoilla oli enemmän ystäviä, jos arvosanat olivat keskinkertaisia. Tämä viittaa ilmiön todellisuuteen (vaikka on toki selitettävissä muutoinkin). 

Kuinka moni mustaihoinen opiskelee laiskasti sen takia, että hänen lähipiirinsä ei ahkeruutta arvosta? Asiaa on vaikea selvittää. Kyse voi olla myös siitä, että musta nuori ei pidä opiskelua kannattavana, koska hän näkee työssä etenemisen joka tapauksessa hankalana. Ehkä hän tietää, että työnantajat eivät noteeraa ahkeraa ja älykästä mustaihoista. Molemmat vaihtoehdot ovat karmivia, ja ne myös luultavasti ruokkivat toisiaan. Opiskelumotivaatio ei voi yleistyä vähemmistön parissa, jos koulutuksesta ei ole heille hyötyä, ja koulutuksesta ei ole vähemmistölle hyötyä, jos työnantaja kuvittelee vähemmistön olevan epämotivoitunutta.

(Yhteisön sisältä tuleva paine olla opiskelematta on eri asia kuin se, että toisinaan yksilö näyttelee tyhmempää tai kielitaidottomampaa siinä tarkoituksessa, että hänelle ei annettaisi liikaa tai liian vastuullisia töitä. Veikkaan, että nyky-ympäristössä tällainen teeskentely on harvinaista, mutta että se saattaa olla yleistä orjuudenkaltaisissa olosuhteissa. Työhaluton yksilö voisi jopa uskotella itselleen olevansa osaamattomampi kuin hän onkaan, tarkoituksenaan olla uskottavampi työnjohtajalle [Ks. Robert Triversin* kirja itsepetoksesta].)

Koetin selvittää acting white -ilmiön laajuutta kolmesta eri vähemmistöryhmästä: Suomen romaneista (Huttunen & Nordström-Holm: Mustalaiselämää, Tammi, 1969), ruotsinsuomalaisista siirtolaisista (Jaakkola: Siirtolaiselämää, väitöskirja, 1984) ja Japanin hyljeksityistä ja vaietuista burakuista (Vesterinen: Hiljaiset japanilaiset, Suomen antropologinen seura, 1987).

Aloitetaan Mustalaiselämää-kirjasta. Teos osoittaa raadollisesti, että romaneita syrjittiin vielä 1950- ja 60-luvuilla varsin avoimesti. Tänäkin päivänä toki tulee ilmi tapauksia romanitaustaan perustuvasta syrjinnästä ja leimaamisesta, mutta aiemmin se oli systemaattista ja yleisesti hyväksyttyä. (Vuonna 1967 Suomen Mustalaisyhdistys lähetti lehdistölle vetoomuksen, jossa toivottiin, ettei rikoksista uutisoiva lehdistö enää mainitsisi rikollisen syntyperää, jos se ei ole asiayhteyden kannalta olennaista. Kirjan mukaan vetoomus muutti lehtien käytäntöjä. Tosin Suomen Sanomalehtimiesliiton etiikkasäännöissä todetaan jo vuonna 1958, että ”vältä otsikossa ja tekstissä mainintaa rodusta, kansallisuudesta, ammattikunnasta, poliittisesta tai uskonnollisesta kannasta, ellei se asiayhteyden vuoksi ole aiheellista”. Haluan uskoa, että yleisesti ottaen journalistimme osaavat tehdä järkeviä arvioita asian tiimoilta.)

Mustalaiselämää -kirjassa ei ollut suoranaisia kuvauksia acting white -ilmiöstä. Romanien syrjintä saattoi sotien jälkeen olla koulumaailmassa niin läpitunkevaa, että heillä ei edes ollut mahdollisuutta moittia kanssaheimolaistensa opiskeluhaluja. Myös suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuminen on ollut romaneille hankalaa. Seuraava kokemus on 15-vuotiaalta oppikoulupojalta:

Minä tunnen aina olevani vain puolikas, en milloinkaan kokonaan. Kun tulee tilanteita ja tapauksia, joissa minun on oltava jotakin, olen aina puoliksi mustalainen, puoliksi suomalainen. Suomalaisympäristössä minun kuuluu olla suomalainen ja olenkin sitä parhaani mukaan, mutta tunnen, että vain puoliksi. Mustalaisympäristöönkään en tunne täysin kuuluvani, sielläkin olen vain puolikas.

Seuraava ote on lähempänä acting white -ilmiötä, vaikka siinä onkin puhe kulttuurien välisestä kitkasta eikä romanikulttuurin sisäisistä asenteista (korostus lisätty):

Mustalaisvähemmistö saa kokea vähemmistöön kohdistuvan paineen tavallistakin ankarampana. Paine puristaa mustalaiset suljetuksi yhteisöksi. Molemminpuoliset toisiaan ruokkivat ennakkoluulot ovat jyrkentämässä rajaa mustalaiskulttuurin ja valkolaiskulttuurin välillä. Taistellessaan olemassaolostaan, henkirievustaan mustalaisten yhteisö on joutunut muodostamaan siilipuolustusaseman suomalaisen kulttuurin sisään. Ympäristön vihamielisyys edellyttää alituista varuillaanoloa, alituisen fyysisen ja psyykkisen uhan vaanimista. Mustalaisen epäluuloisuus on oikeutettua, vallan luonnollista, se on ympäristön ei aina järin perustellun ennakkoluulon seurausta.

Ennakkoluulojen perusteltavuuteen palataan jäljempänä.

Katsotaan seuraavaksi Ilmari Vesterisen kirjaa japanilaisesta buraku-vähemmistöstä. Siinäkin puhutaan lähinnä ryhmien välisistä jännitteistä, ei burakuiden harjoittamasta acting white -herjauksista. Eräs kohta kuitenkin antaa viitteitä ilmiöstä (korostukset lisätty):

Minoriteettien jäseniltä saattaa usein puuttua lain kunnioittamiseen tähtäävät yllykkeet ja toisaalta heillä saattaa olla henkilökohtaisia tai suorastaan oman yhteisönsä palkitsemia kannustimia valtaväestön lakien väheksymiseen. Sellaisen, jota hyljeksitään tai joka on sysätty kaiken kanssakäymisen ulkopuolelle, on helppo oppia käyttäytymisnormiksi valtaväestön edustajien huiputtaminen tai ainakin saattaminen naurunalaiseksi. Minoriteettiryhmän jäsen saattaa pitää kiinni itsekunnioituksestaan sellaisen auktoriteetin edessä, joka rajoittaa hänen vapauttaan ja estää integraation pääväestöön. Tästä syystä minoriteettiryhmän rooli pyrkii poikkeamaan dominanttiryhmän standardista. Minoriteettiryhmän jäsenen, olkoon Japanin korealainen tai burakulainen, saattaa olla vaikea samastua formaaliseen auktoriteettiin koulumaailmassatai muissa pääväestön kontrolloimissa laitoksissa.

On toki huomattava, että epäkunnioitus kouluauktoriteettia kohtaan ei ole sama kuin opiskelun vieroksuminen sisäryhmän herjausten vuoksi. (Minulta esimerkiksi puuttui kunnioitusta – lievästi ilmaistuna – monia opettajiani kohtaan, päiväkodista yliopistoon, mutta sain silti hyviä arvosanoja.)

Entä Magdalena Jaakkolan kirja Ruotsiin muuttaneista suomalaissiirtolaisista? Ruotsinsuomalaiset viettivät aikaa lähinnä omiensa parissa, ja vain harvoilla heistä oli ruotsalaisia ystäviä (naisilla enemmän kuin miehillä). Suomalaissiirtolaiset eivät myöskään pyrkineet vaikuttamaan kokemiinsa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Tästäkään kirjasta ei silti löydy esimerkkejä ”näyttelet ruotsalaista” -haukkumisesta. Tosin suomalaisillekin muodostui alakulttuureja; joillakin katujengeillä saattoi esimerkiksi olla voimakas yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tunne. Jaakkolan mukaan ”tässä alakulttuurissa työn välttelyä, ylenpalttista juopottelua ja jopa rikosten tekemistä ei tuomita, eikä se johda vaimon nalkutukseen”. Poikkeava käyttäytyminen ja sosiaaliturvan huijaaminen synnytti jengin sisällä pikemminkin kunnioitusta ja arvonantoa. 

   * * *

Näissä kolmessa kirjassa ei siis ollut selviä esimerkkejä acting white -tapauksista. Kyseessä olevissa vähemmistöissä, aivan kuten Yhdysvaltain mustilla, yksilön pyrkimys päästä köyhyydestä, rikoksista ja syrjinnästä eroon tuskin kuitenkaan oli muiden silmissä toivottavaa. Kukapa haluaisi nähdä ystävänsä kehittelevän pakosuunnitelmaa? Jopa pakenemisen mahdollisuus saattaa herättää yhteisössä levottomuutta.

Palataan Yhdysvaltain mustiin ja tarkastellaan acting white -ilmiön yhteyttä rotusortoon. Taloustieteilijä Tim Harford (2008) on jakanut rasismin kahteen osaan, hulluun ja rationaaliseen. Esimerkki hullusta rasistista on kiihkoileva työnantaja, joka yksinkertaisesti ei halua mustaihoista palkkalistoilleen. Rationaalisella rasismilla Harford taas tarkoittaa tilannetta, jossa työnantaja voi säästää aikaa ja vaivaa kohtelemalla työnhakijaa rodun tai etnisen ryhmän jäsenenä ja kyseisen rodun/ryhmän tilastollisten ominaisuuksien perusteella. Työnantaja saattaa siis saada kilpailuetua, eli toimia taloudellisessa mielessä rationaalisesti, jos hän kohtelee mustaa työnhakijaa sen perusteella, että mustien suhtautuminen koulutukseen ja koulumenestykseen on keskimäärin kielteisempää. Kyse on tilastojen – todellisten tai valheellisten – käytöstä. (Rasismin rationaalisuudella Harford ei toisin sanoen tarkoita, että rotuennakkoluulot olisivat puolusteltavissa. Hän myös pitää termiään epämiellyttävänä.)

Kumpikin syrjinnän muoto on luonnollisesti väärin. Työttömälle mustalle niiden eroilla ei myöskään välttämättä ole väliä; kummassakaan yksilöä ei käsitellä yksilönä vaan ryhmän edustajana. Hullun ja rationaalisen rasismin erottelu on myös siinä mielessä riskialtista, että kiihkoileva rasisti saattaa yrittää löytää älyllistä tukea rasismin rationaalisesta muodosta. Ero kannattaa kuitenkin pitää mielessä, sillä hullu rasismi ja rationaalinen rasismi edellyttävät erilaisia toimenpiteitä hallinnolta.

On esitetty, että yritysten välinen kilpailu tulee vähitellen hävittämään hullun rasismin. Perustelu on seuraava: Oletetaan, että yritykseen hakee töihin pätevä mustaihoinen ja epäpätevä valkoihoinen. Jos valkoihoinen palkataan ihonvärin perusteella, yritys menettää hyvän työntekijän kilpailijalleen, joka näin saa kilpailuetua ja lopulta karkottaa rasistiyrityksen markkinoilta. Yritysmaailman kilpailuvoimat saattavat kuitenkin olla liian heikkoja vaikuttaakseen hulluun rasismiin. Vähintäänkin prosessi on äärimmäisen hidas, jolloin moni musta kärsii ennen kuin rasistiset työnantajat katoavat. Toinen mahdollisuus on, että työmarkkinoilla tapahtuva rasistinen syrjintä (tai seksismi ja ikään perustuva syrjintä) on yrityksille taloudellisesti niin kannattavaa, että se voi jatkua loputtomiin. Molemmissa tapauksissa paras vaihtoehto on koettaa muuttaa tilastoja. Meidän tulee siis löytää keinoja mustien kouluttautumisen tukemiseen ja heidän tekemiensä rikosten vähentämiseen. (Aiheesta lisää Mustaa valkoisella -kirjassani.)

* Alaviite

Robert Trivers on 1900-luvun suuria evoluutiobiologeja. Hän kehitti muun muassa teorioita vastavuoroisesta epäitsekkyydestä (esitelty laajasti Ihmisluonto -kirjassani), vanhempien ja jälkeläisten välisestä konfliktista sekä itsepetoksesta. Triversin omaelämäkerrallinen Wild Life: Adventures of an Evolutionary Biologist (2015) on kiinnostava teos merkittävästä tieteilijästä, joka ei sosiaalisuuden evoluution tutkimuksistaan huolimatta juuri harjoittanut itsereflektiota, vaan rymisteli seikkailusta (tai pitäisi ehkä sanoa selkkauksesta) toiseen, usein hengenvaarallisesti. Politiikan saralla hän toimi tieteilijälle harvinaisella tavalla: Mustien panttereiden aktiivitukijana. Myöhemmällä iällään hän oli myös perustamassa Jamaikalle (jossa väestö on äärimmäisen homovihamielistä) Mustien panttereiden hengessä toimivaa Homosexual Defense Leagueta.

PS. Huono-osaisuuden muodot ovat toisinaan päällekkäisiä. Esimerkiksi musta transsukupuolinen voi kokea rankempaa syrjintää kuin normimusta. Siinä mielessä akateemisen feminismin muotitermi intersektionaalisuus saattaa olla mielekäs. Ei kuitenkaan ole ilmeistä, mitä hyötyjä intersektionaalisuus voi tuoda syrjinnän kaltaisen syy- ja seuraussuhteiltaan mutkikkaan vyyhdin tutkimiseen. Toistaiseksi teoria näyttää lähinnä tuottaneen ajatuksen, että syrjintä on ainoa tai vähintäänkin tärkein huono-osaisuutta määräävä tekijä. Tässä hengessä jostakin toiminnasta koituvia tahattomiakin seurauksia on alettu nimittää rasismiksi, ja näin koko termi on kokenut inflaation. Moni näyttää myös sekoittavan uskomukset ja toiminnan. On esimerkiksi eri asia 1) uskoa, että ihmispopulaatioiden välillä on merkittäviä geeneistä johtuvia älykkyyseroja (pieniä eroja on väistämättä) ja 2) toimia näiden keskimääräisten erojen perusteella.

   Sosiologi Robert Miles (1994) kirjoittaa ”tahattoman rasismin” ongelmasta:

Usein väitetään, että mikäli työpaikassa ei ole ennestään ”mustia” ja tieto avoimesta työpaikasta leviää vain suusta suuhun, kyse olisi institutionaalisesta rasismista työhönotossa. Tällä menettelyllähän heidät edelleenkin pidetään poissa riippumatta työnantajan omista tarkoitusperistä ja uskomuksista. Kuitenkin tällä menettelyllä syrjäytetään kaikkiin niihin ryhmiin kuuluvat työnhakijat, joita ei työpaikalla ennestään ole. Ellei työntekijöissä ole naisia, irlantilaisia tai juutalaisia, heidätkin syrjäytetään tällä työhönottotavalla, eikä siten yksinomaan ”mustia”. Asialla on vaikutusta analyysiin. Onko naisten, juutalaisten ja irlantilaisten syrjintä siis määriteltävä institutionaaliseksi rasismiksi? Ellei ole, miten nämä tapaukset on eroteltava käsitteellisesti? Jos ne taas määritellään institutionaaliseksi rasismiksi, millä logiikalla institutionaalinen rasismi tunnistetaan erityiseksi ilmiöksi, kun muitakin kerran syrjitään aivan samalla menettelyllä?

Jotta siis olisi mielekästä puhua rakenteellisesta mustien syrjimisestä, on osoitettava, että mustia kollektiivisesti kohdellaan heitä haittaavalla tavalla ja että mikään muu ryhmä ei joudu kokemaan samanlaista kohtelua.

Tiede, tunnustuksettomuus ja oikeusperiaatteet

Tässä on kolme lainausta tietoon ja tieteeseen liittyen. Sen jälkeen on muokattu ote Ihmisluontoa etsimässä -kirjasta. Valaisen siinä lyhyesti arveluitani, miksi olen päätynyt kirjoittamaan tieteestä (mm. evoluutiosta ja psykologiasta) ja kritisoimaan pseudotiedettä (mm. psykoanalyysia ja takavuosien(?) naistutkimusta). Välissä pohditaan valtiollista oikeudenmukaisuutta ja tunnustuksettomuutta.

Ensimmäinen lainaus on Valtioneuvoston budjettipäällikkö Hannu Mäkiseltä (HS 26.3.2016):

Yliopistoissa pitää poistaa löysiä ja pöllyttää tehottomia rakenteita. Siellä pitää todella nostaa kunnianhimoa ja tulostasoa. Pöhöttynyt rakenne ei ole tavoite, vaan huippusuoriutuva yliopisto, joka houkuttelee tutkijoita ja opiskelijoita.

Ei auta kuin toivoa, että nyt yliopistoissa tehtävät säästötoimet löytävät oikeita osoitteita. Veikkaan, ettemme näe kamalaa katastrofia emmekä suurta onnistumista, vaikka molempiin epäilemättä olisi aineksia.

Toinen lainaus on Edvard Westermarckilta (1862–1939). Hän arvelee, että tieteen välitön tavoite löytää totuus on ristiriidassa tieteen sovellettavuuden kanssa. Westermarckin mukaan tiede pyrkii löytämään totuuden, välittämättä seurauksista, ”ja jos se hetkeksikään lakkaa tätä tekemästä, siitä tulee puolueellista ja se ei enää ole tiedettä”. Tämä johtoajatus tuntuu matkan varrella monesti unohtuneen. Perään Westermarck toteaa:

Mutta vaikka tiede itsessään etsii vain totuutta, meidän pitää käyttää hyväksemme näitä eri tieteiden löytämiä totuuksia niin paljon kuin mahdollista. Jotkut totuuksista edistävät materiaalista hyvinvointia, jotkut antavat älyllisiä voittoja. Ensin mainittu on varsin suositeltavaa, mutta älylliset hyödyt ovat yhtä tärkeitä. (Suomennokset Westermarckin muistelmista vuodelta 1929).

Kolmas lainaus on psykologian professori Liisa Keltikangas-Järviseltä (Suomen Lääkärilehti 10/2016). Kolumnissaan hän kritisoi nykymaailmaa, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi ja jossa mediakeskustelu on muodostunut itseisarvoksi. Keskustelulta ei hänen mukaansa edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä.

Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.

Loppuun Keltikangas-Järvinen toteaa, että tutkijoita ei ole koulutettu taistelemaan tällaista mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan.

Keltikangas-Järvisen huomio on oikea ja huoli aiheellinen. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko tilanne sittenkään kovin paha. Kaikilla on ennenkin ollut omat mielipiteensä, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on päässyt vaikuttamaan mielipiteisiin. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän nopeita kanavia. Mielipiteiden määrä ja hajanaisuus eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät vaikkapa yleisiä laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet samanmieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin paradoksaalisesti ohjaa ihmisiä myös yleisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen. Lain tulee olla sama kaikille ja niin edelleen.

 * * *

Pienet yhteisöt totta kai ovat ihmisille läheisempiä ja ymmärrettävämpiä. Niihin sitoudutaan voimakkaammin ja motivaatio niiden etujen ajamiseen on suurempi. Joskus pienet yhteisöt ovat myös äärimmäisen sisäsiittoisia/nurkkakuntaisia, etenkin kun kyse on uskonnollisista ryhmistä. Jumalathan ovat mustasukkaisia. Pienyhteisöjen yhteinen intressi on silti se, että on olemassa niiden vaikutuksia tasapainottava vastavoima. Ilman sellaista jokin suvaitsematon ja totalitarismiin pyrkivä yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se kenties sortaisi juuri meidän yhteisöämme.

Mutta mikä on sellainen riittävän vankka vastavoima, jonka pienyhteisöt voivat hyväksyä? Vastaus on melko ilmeinen. Ainoa tehokas ja yleisesti hyväksytty vastavoima on oikeudenmukaisuuden periaatteisiin sitoutuva valtio, siis oikeusvaltio. Käytännössä se tarkoittaa demokraattista [1] oikeusvaltiota. Se edellyttää kaikille samoja oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se ei vaadi, että kaikki noudattavat yhtä ja samaa käsitystä hyvästä/oikeasta tavasta elää. Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua valtioon ja yhteiskuntaan ovat siis eri ihmisillä väistämättä erilaisia. Syyt sitoutumiselle ovat silti todellisia. Ihmiset eivät halua, että jokin yhteisö saa vallan päättää muiden puolesta, miten heidän pitää elää. Mikään ei-julkinen taho ei saa hallita julkista tilaa.

Kansalaisilla on siis hyvä syy kannattaa sellaista demokraattista oikeusvaltiota, joka on mahdollisimman tunnustukseton eri uskomusjärjestelmien suhteen. Sellainen valtio voi nauttia laajimmasta mahdollisesta legitimiteetistä ja sellainen valtio kykenee parhaiten ehkäisemään totalitarististen liikkeiden valtapyrkimyksiä. Mutta ovatko valtion tunnustuksettomuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen riittäviä? Synnyttävätkö abstraktit oikeusperiaatteet ihmisissä riittävän voimakasta sitoutumista? Entä miten estää se, että oikeusperiaatteet muuttuvat ylivarovaiseksi pidättyvyydeksi ja poliittiseksi korrektiudeksi? Ja eikö lopulta ole vaarana, että abstraktit ja heikot oikeusperiaatteet ajautuvat ylikaupallisuuden ja globalisaation käsiin? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Päivänpoliittisessa keskustelussa niitä ymmärrettävästi harvoin käsitellään. Usein kysymykset myös tahallisesti sivuutetaan, esimerkiksi vetoamalla perinteisiin, taloudellisiin ja käytännöllisiin hyötyihin, hienotunteisuuteen tai muihin vastaaviin seikkoihin. Näin käy vaikkapa silloin, kun joku vaatii kirkon ja valtion selkeämpää erottamista.

Uhkia on siis kahdenlaisia: 1) pienyhteisöihin kohdistuva voimakas sitoutuminen heikentää ihmisten lojaaliutta valtiota kohtaan ja valtaan pääsee keskustelemattomia ja yhdenmukaisuuteen pyrkiviä ideologioita/ryhmittymiä ja 2) tunnustukseton oikeusvaltio tuottaa vain abstrakteja moraaliohjeita ja kansalaisten silmissä etäistä oikeudenmukaisuutta. Oikeusperiaatteet kenties nauttivat laajasta legitimiteetistä, mutta samalla ne ovat heikkouttaan vaarassa ajautua kulloinkin vallitsevia ideologioita tukeviin kompromisseihin. Lopulta oikeudenmukaisuusperiaate saattaa päätyä suuryritysten ohjaileman globalisaation palvelukseen. (Globalisaatio puolestaan saattaa johtaa suvaitsemattomien pienyhteisöjen vahvistumiseen.)

Vaikka valtio siis suosisi rationalismia ja tunnustuksettomuutta, se ei poista ryhmälojaaliuden voimakkuuteen ja abstraktien oikeusperiaatteiden heikkouteen liittyviä ongelmia. Ongelmista huolimatta kansalaisilla on hyviä syitä kannattaa valtion ja uskonnon erottamista. Uskontoa tunnustavan valtion legitimiteetti on heikompi, ja jos siitä tulee riittävän heikko, valtio ei enää pysty hyödyntämään sitä uhrautuvuutta, jota ihmiset kohdistavat pienryhmiinsä. Tämä kaikki luo erityispaineita kasvatukselle. Koulun katsomuksellisen tehtävän tulee (uskontokasvatuksen sijasta) olla seuraava: auttaa ihmisiä löytämään syitä sitoutua oikeusvaltion periaatteisiin. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa sitä, että koulun on 1) luotava yhteisöllisyyden tunnetta ja yhteisiä kulttuurikokemuksia ja 2) saada näiden avulla kansalaiset ymmärtämään ja hyväksymään perusteet valtion tunnustuksettomalle oikeudenmukaisuudelle. On ilmeistä, että nämä koulumaailman ja valtiollisen päätöksenteon haasteet olivat olemassa jo ennen sosiaalista mediaa ja siellä tavattua subjektiivisuuden ylivaltaa.

Sivuhuomautuksena mainittakoon muistikuva kouluvuosiltani: yhteisöllisten tunteiden herättäminen ja niiden hyväksikäyttö oli joillakin oppitunneilla varsin voimallista, lähes militaristista. Samalla oikeudenmukaisuuden, tunnustuksettomuuden tai sananvapauden käsittely jätettiin väliin. Voi toki olla, että jälkimmäisiäkin asioita käsiteltiin, mutta ainakaan se ei ollut niin mieleenpainuvaa kuin ajoittainen nationalistinen paatos. Omakohtainen kokemukseni siis todistaa sen puolesta, että abstraktit ja etäiset oikeudenmukaisuusperiaatteet jäävät helposti yhteisöllisen lojaaliuden jalkoihin. Georg Orwellin sanoin: ”Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista”. Länsimaiset ihmiset osaavat inhota islamilaista valtiota ja sharia-lakia, mutta vastaava samanmielisyys ei kohdistu ”länsimaisiin arvoihin”, saati ”länsimaiseen hyvinvointiin”.

Käytännön toimintaohjeita on vaikea antaa. Tutkijoiden, opettajien ja kansanvalistajien on pidettävä mielessä ainakin seuraavat seikat: 1) taikauskon ja noituuden valta-asemasta on kulunut varsin vähän aikaa, 2) ihmisten tavoissa näkyy edelleen taikauskoisten rituaalien jäänteitä, joita harvoin sellaisiksi tunnistetaan, 3) kaikki hekin haluavat arvostusta ja tulla kuulluksi, joiden mielipide perustuu todennetun tiedon sijasta taloudellisiin etuihin ja/tai harhaiseen pienryhmälojaaliuteen ja 4) tieteellinen ajattelu, objektiivisuus ja rationalismi eivät suju ihmiseltä luonnostaan. Sosiaalinen media on tuonut lisämausteen tähän entuudestaan haastavaan tasapainotteluun mielekkäiden kasvatusmenetelmien, nurkkakuntaisuuden ja tunnustuksettomuuden välillä. Ihmiset ovat entistä koulutetumpia, mutta epärationalismin historiallinen painolasti ja ihmiselle tyypilliset ajatteluvinoumat ja subjektiivisuus eivät noin vain katoa. Ne vain saavat uusia muotoja ja vaikutteita.

 * * *

Lopuksi pohdin vielä sitä, miksi päätavoitteitani elämässä on tieteen ja rationalismin edistäminen. Miksi päädyin ”harrastukseen”, joka ei pidä leivässä, ei anna välittömiä palkintoja ja rasittaa kohtuuttomasti selkää? Tai tarkemmin: miksi olen kirjoittanut ihmisluonnosta ja evoluutiosta? Lapsena ympärilläni oli joitakin luonnosta kiinnostuneita ihmisiä, teini-ikäisenä olin innostunut linnuista ja tieteestä olen aina haltioitunut. Mutta nähdäkseni nämä seikat eivät vielä selitä sitä, miksi olen kohta parinkymmenen vuoden ajan systemaattisesti seurannut ja popularisoinut evoluutiobiologiaa ja siihen liittyviä aloja. Veikkaan, että kyse on suurelta osin jonkinlaisesta oikeaan hetkeen osuneesta vallankumouksellisuuden kokemuksesta ja sitä seuranneesta identiteetin muodostumisesta.

Tämä vallankumouksellisuus on paradoksaalista, sillä opiskeluvuosinani sosiobiologit ja evolutionistit nähtiin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. (Tämäkin on paradoksaalista, sillä alan harjoittajien taustojen perusteella sosiobiologiaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.) 1970- ja 80-luvuilla käyty kiista ihmisen sosiobiologiasta, eli biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymiseen, päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian ilmiselvään voittoon. Julkisuudessa ala kuitenkin kärsi tappion – jopa siinä määrin, että 1990-luvulla opiskelleelle ajatukset näyttäytyivät uusina ja radikaaleina. Liisa Keltikangas-Järvinen (2008) toteaakin, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Katsotaan ensin, millainen ihminen on vallankumouksellinen. Jätetään mahdolliset perinnölliset taipumukset sivuun ja tarkastellaan altistavia ympäristöolosuhteita. Ensinnäkin vallankumouksellinen kokee usein olevansa suhteellisen huonossa asemassa yhteiskunnassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, joka ei osoittautunutkaan niin kiinnostavaksi. Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. (Koulutusammattini on elintarvikekemisti. Naistutkimuskriittisen pamfletin jälkeen kolumnisti Anne Moilanen – sittemmin Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomissa termeillä ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen heitoista – paitsi että pilkka sattui tässä tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen. Kaiken lisäksi minun pitäisi tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensähän ne tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.)

Toiseksi vallankumouksellinen kokee usein, että hänen yhteisöään ei uhkaa mikään ulkoinen vaaratekijä. Yhteisön sisäisten erimielisyyksien korostaminen ei siis toisi hänelle haittaa. Nuoruusvuosinani kellot kävivät Suomessa vielä Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi tuolloin koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ainakin saatoin epäillä, että vaihtoehtojen esiin tuominen ei huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla ja luonnonvalinnalla on luonnollisesti paljon sanottavaa.

Kolmanneksi vallankumouksellinen usein kokee, että hän saa yhteisönsä ulkopuolelta sellaista tukea, joka lupaa parempaa asemaa vallitsevan järjestyksen muuttumisen jälkeen. Tässä tapauksessa tuki ei tietenkään ollut konkreettista. Se oli jotakin paljon vankempaa. Evoluutiosta ja ihmisluonnosta on jostakin syystä päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka [2], että heitä lukiessaan kokee väkisinkin seurustelevansa maailman fiksuimpien ihmisten kanssa. Tämän blogin lukijalla tuskin sellaista tunnetta on ollut, mutta toivottavasti se on edes johtanut haluun tutustua heihin.

ALAVIITTEET

[1] (Tämä on muokattu lainaus Mustaa valkoisella –kirjastani.) Demokratian eräs ongelma on sen määritteleminen: ei ole selvää, milloin jotakin poliittista järjestelmää tulee kutsua demokraattiseksi. Historian kuluessa on syntynyt monenlaisia yhteisöjä, joissa on äänestämällä valittu edustuksellisia vallanpitäjiä. Virallisesti nämä esidemokraattiset yhteisöt ovat kuitenkin saattaneet olla kuninkaan tai muun hallitsijan alaisuudessa. Jopa joillakin merirosvolaivoilla vallinneita olosuhteita on kutsuttu demokraattisiksi. Myös valtiollisten demokratioiden määritteleminen on melko sattumanvaraista. Esimerkiksi Intiassa kansalaisten väliset erot poliittisissa vaikutusmahdollisuuksissa ovat valtavia, ja osalta intialaisista puuttuvat kansalaisoikeudet käytännössä kokonaan. Silti Intiaa sanotaan maailman suurimmaksi demokratiaksi. Demokratian ”mallimaassa” Yhdysvalloissa ihmiset taas luottavat nykypoliitikoihin ennätyksellisen vähän.

Usein väitetään, että Ranskan vallankumous 1700-luvun lopussa oli demokratioiden synnylle ratkaiseva historiallinen tapahtuma. Silti naiset saivat Ranskassa äänioikeuden vasta 1940-luvulla. Modernin ihmisen korvaan ajatus vain toisen sukupuolen demokratiasta kuulostaa absurdilta. Tilanne oli vielä katalampi Sveitsissä: kansainvälisessä demokratiavertailussa Sveitsi on saanut täydet pisteet jo vuodesta 1848, mutta silti naiset saivat äänestää siellä vasta 1970-luvulla. (Totalitaristinen Neuvostoliitto taas antoi naisille samankaltaiset oikeudet kuin miehille heti kommunistisen järjestelmän tultua voimaan.)

Kenties yleisimmin demokratiaa ajatellaan individualistisesti, vaaliuurnilla voitettavana tai hävittävänä kilpailuna. Jotta enemmistö tai enemmistön valtuuttamat henkilöt eivät käyttäisi valtaansa väärin – sitä tapahtuu jossakin määrin väistämättä – tarvitaan (perustus)laillinen oikeusjärjestelmä, joka antaa riittävän suojan omaisuudelle ja instituutioille. Tästä sekä liberaalit että konservatiivit ovat yksimielisiä. (Tosin oikeistopiireissä vaalidemokratia toisinaan liitetään taloudelliseen seisahtumiseen ja/tai hallinnollisen byrokratian liikakasvuun. Vasemmistopiireissä taas on perinteisesti korostunut yhteiseen osallistumiseen perustuva demokratia, jonka tavoite on alistaa talouselämä julkiseen kontrolliin. Nykyiset sosiaalidemokraatit tosin ovat sitoutuneet liberaaliin demokratiaan, jota he eivät enää pidä kapitalistisena.) Vaalijärjestelmän uskottavuuden kannalta on lisäksi olennaista, että uskonnolliset instituutiot ja valtio on riittävässä määrin erotettu toisistaan. Esimerkiksi joidenkin Lähi-idän valtioiden teokraattisuutta voidaan pitää merkittävänä esteenä niiden demokratisoitumiselle (ja vaurastumiselle). Valtion ja uskonnon kiinteät sidokset tekevät monista islaminuskoisista maista myös suvaitsemattomia.

Vaalikilpailun lisäksi demokratiaa voidaan tarkastella joko ideaalien tai käytännön kannalta. Anarkistit esimerkiksi haluavat suorempaa demokratiaa ilman keskusjohtoisuutta. Heille edustuksellinen demokratia on vain julkisivu, joka peittää eliitin ylivallan ja massojen alistamisen. Fasistit taas haluavat ”totalitaarista demokratiaa”. Siinä puoluepolitiikan ja vaalikilpailun nähdään tuovan vain korruptiota ja epäjärjestystä. Ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun tuomien inhimillisten katastrofien takia on syytä mainita myös ”ekologinen demokratia”, joka sekin on ääriradikaalia osallistuvaa demokratiaa. Erityisesti niin kutsuttujen syväekologien mukaan vapaisiin vaaleihin perustuva järjestelmä jättää huomiotta tulevat sukupolvet ja muut lajit. He pelkäävät, että vapailla vaaleilla valitut päättäjät eivät pysty rajoittamaan ihmisten vapauksia riittävästi, jotta mielekäs elämä voisi maapallolla jatkua. Syväekologinen demokratianäkemys on siis ristiriidassa demokratiaan yleisesti liitettyjen oikeuksien, vapauksien ja vaurauden tavoittelun kanssa.

[2] Aloitin tämän blogimerkinnän kirjoittamisen Richard Dawkinsin 75-vuotissyntymäpäivänä. Ilman hänen kirjojaan tuskin olisin alalla.

PS. Hannu Pietiäinen kirjoitti Tieteessä tapahtuu 2/2016 -lehdessä osuvasti synnistä, johon olisin sortunut useammin, jos vain olisin kekseliäämpi ja sivistyneempi: tekstien otsikointi kirjallisuuden ja populaarikulttuurin klassikoiden mukaan. Muistaakseni vain yhdessä blogikirjoituksessani otsikko on saanut nimensä populaarikulttuurin puolelta. (Parissa kirjassani toki siteeraan Lapinlahden lintuja; kappaleita Se tekee gutaa ja Vihtaasi on kustu – jotka lienevätkin parhaimpia kohtia kyseisissä kirjoissa...) Suomalaisen tietokirjan nimisuosikkini on 1970-luvulta: Pekka Nuortevan Elohopea Suomen luonnossa ja hallintokoneistossa.