Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. toukokuuta 2023

Mitä olemme toisillemme velkaa?

Kirjaessee Minouche Shafikin teoksesta What We Owe Each Other – A New Social Contract for a Better Society. Princeton University Press, 2021. (Arvio ilmestyi tiivistettynä Tiedepolitiikka2/2023 -lehdessä.)


Maailmanpankin varajohtajana toiminut ja London School of Economicsin johtajana toimiva Minouche Shafik etsii kirjassaan polkua parempaan maailmaan. Mielestään hän myös sellaisen löytää. Euroopan keskuspankin johtaja Christine Lagarde on takakannessa samaa mieltä, pitäen teosta must-read -reseptinä. Yritys on kieltämättä hyvä. Perustelut esimerkiksi nojaavat valtioita vertaileviin laaja-alaisiin tutkimuksiin.

Päätelmät ovat tästä huolimatta varsin epäkonkreettisia ja toisinaan myös turhan optimistisia. Ovathan valtioiden väliset vertailut puutteellinen väline kertomaan syysuhteista, saati antamaan toimivia käytännönsuosituksia.

Alussa Shafik esittää, että yksi syy joidenkin maiden matalammalle sosiaaliturvalle on kansalaisilla oleva ajatus, että hyvinvointivaltion tarkoitus olisi jakaa rahaa rikkailta köyhille. Hänen mukaansa kyse on väärinkäsityksestä. Näin Shafik: ”Hyvinvointivaltio on kolme neljännestä säästöpossua (yhteistä eri elämänvaiheiden vakuuttamista) ja vain yksi neljännes Robin Hoodia (resurssien siirtoa rikkailta köyhille).” Vastaavasti on esitetty, että Franklin Rooseveltin tekemät sosiaaliturvan parannukset 1930-luvun Yhdysvalloissa onnistuivat sen takia, että työntekijät kokivat heiltä kerättyjen maksujen hyödyttävän myös heitä itseään eikä vain kaikkein köyhimpiä (ks. Bodanis, David 2020: The Art of Fairness).
 
Shafik jatkaa, että hyvinvointivaltion vakuutusluonne osuu yksiin sen kanssa, että investoiminen omiin kansalaisiin on olennainen osa valtion kasvustrategiaa. Kirjassa on paljon tällaisia luultavasti oikeansuuntaisia ja sinänsä järkeenkäypiä huomioita, mutta jotka jäävät korusanojen tasolle, ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna.
 
Shafik pohtii myös sitä, miten suurena kansalaiset pitävät tuurin roolia yksilön menestymisessä. Hänen mukaansa tämä kollektiivinen käsitys vaikuttaa väestön veronmaksuhalukkuuteen. Hän ei kuitenkaan tarkastele, miksi ihmiset näkevät tuurin (tai yksilön ahkeruuden) merkityksen sellaisena kuin he näkevät. Tällaisista seikoista on vain hajanaisia arvauksia. Vielä vähemmän tietoa on siitä, miten hallinnon kannattaisi toimia, jos se haluaisi asiantiloihin muutosta. Esimerkiksi etnisesti yhtenäisen pienten tuloerojen maan kansalaiset reagoivat hallinnon toimenpiteisiin varsin eri tavoin kuin ihmiset etnisesti hajanaisessa suurten tuloerojen maassa.
 
Mitä tänään koulussa opit?
 
Shafikin maailmanparannusreseptissä koulutuksella on ratkaiseva rooli. Hän kirjoittaa pitkästi siitä, miten koulutus kasvattaa – tai on näihin päiviin asti kasvattanut – sekä yksilön tuloja että kansantaloutta. Shafikin mukaan jokainen lisävuosi koulutusta on tuonut koulutuksen saaneelle yksilölle kymmenen prosentin tuottovaikutuksen. Briteistä hän kirjoittaa, että jokainen yliopistokoulutukseen sijoitettu punta tuottaa seitsemän puntaa yksilölle ja 25 puntaa valtiolle (korkeampina veroina, matalampina tulonsiirtoina ja vähäisempinä rikoksina). Paikoin hän kuitenkin siteeraa syysuhteiden selvittämisen kannalta arvottomia tutkimuksia, esimerkiksi havaintoa siitä, että vanhempien työllisyys on yhteydessä lasten koulumenestykseen. Tässähän kyse ei välttämättä ole syy-yhteydestä.
 
Shafikin esittämiä lukuja on kritisoitu myös siitä, että firmat saattavat käyttää työnhakijoilla olevia tutkintoja vain työntekijöiden valikoimiseen. Tällöin pelkkä korkeampaan koulutukseen osallistuminen (eikä niinkään koulutuksessa opitut asiat) selittäisi yksilön tulojen kasvua. Shafik itsekin myöntää, että suurimmat hyödyt ovat tulleet peruskoulutukseen satsaamisesta. Syyksi hän esittää sitä, että peruskoulutuksen tarjoaminen on halvempaa kuin yliopistokoulutuksen.
 
Shafikin koulutushehkutuksesta puuttuu lisäksi eräs olennainen seikka: länsimaissa tapahtunut viimeaikainen muutos. Helsingin Sanomat (1.2.2022) esimerkiksi kirjoittaa, että ”Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan ammattikoulun valinneet voivat päästä selvästi paremmille tuloille kuin kouluosaamiseltaan, motivaatioltaan ja perhetaustaltaan samanlaiset lukiolaiset”. Eli kun erot yksilöiden lähtökohdissa otetaan huomioon, ammatillinen koulutus saattaakin johtaa suurempiin tuloihin.
 
David Goodhart puolestaan kertoo Head Hand Heart -kirjassaan (2020), että sellaiset työpaikat, joissa edellytetään kognitiivista kyvykkyyttä ja itsenäistä päätöksentekoa, ovat jyrkässä laskussa. Yliopistokoulutettujen sektorin 30 vuoden ajan jatkunut laajentuminen on hänen mukaansa pysähtynyt. Goodhart toteaa, että Briteissä jo kolmannes valmistuneista (graduates) työskentelee – viisi vuotta valmistumisen jälkeen – paikassa, jossa tutkintoa ei tarvita (non-graduate jobs). Vuonna 2017 Briteissä tehdyn kyselyn mukaan 35 prosenttia vastavalmistuneista ajatteli, että urakehitysmielessä yliopistokoulutus ei ollut sen kustannusten arvoinen.
 
The Economist (Feb 3/2018) -lehti toteaa vastaavasti, että akateeminen tutkinto ei enää tuo samanlaisia tuottoja kuin aiemmin: ”Kun yhä useampi nuori hakee tutkintoja, niiden hyödyt sekä yksilölle että hallinnolle ovat alhaisempia.” Myös tutkijat Lee Elliot Major ja Stephgen Machin toteavat tämän Social Mobility -kirjassaan (2018): ”Tutkintoa seuraava suhteellinen palkannousu on laskenut uusimmilla sukupolvilla.”
 
Hyvästä yliopistosta saatu tutkinto näyttää silti edelleen olevan fiksu investointi. Major ja Machin kirjoittavatkin, että nuorimpien polvien kokema suhteellisen hyödyn pieneneminen on merkki tutkinnoista saatujen palkkatuottojen vaihtelusta. Sillä siis on merkitystä, mitä ja missä opiskelet. 
 
Goodhart (2020) jatkaa: “Ei ole ollenkaan ilmeistä, että valmistuneiden korkeammat tulot johtuvat korkeammasta tuottavuudesta pikemmin kuin sosiaalisista käytännöistä ja perityistä sini- ja valkokaulusväen eroista.” Goodhartin mukaan kaiken mittaaminen opintomeriittien perusteella saattaakin johtaa perverssiin lopputulemaan, jossa työtä arvioidaan ja työstä maksetaan sen edellyttämien tutkintojen mukaan eikä työn vaativuuden tai tuottavuuden mukaan – tai sen mukaan, miten huonosti tai hyvin yksilö työstä suoriutuu.
 
Moni perinteisesti matalamman koulutuksen ala on joka tapauksessa alkanut vaatia yliopistotutkintotasoisia titteleitä kuin vain statusta saadakseen. Ja kun joku ala tai työpaikka alkaa edellyttää tutkintoja, muutkin ehkä alkavat kuvitella, että heidänkin tulee niin tehdä. Vaarana näissä trendeissä on, että työntekijöistä tulee kehnompia johtajia, huonompia kommunikoijia ja kyvyttömämpiä selviämään vaikeista ihmisistä ja tilanteista. Korkea koulutus on toki yhteydessä parempaan työstä suoriutumiseen – mutta jälleen kerran, ei välttämättä syy-yhteydessä.
 
Shafik toivoo koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoistamista. Hänen mukaansa tämä on tärkeää erityisesti siksi, että mahdollisuuksien tasa-arvo kykenee vastustamaan trendiä, jossa teknologinen kehitys kasvattaa vain koulutetuimpien tuloja. On kuitenkin huomattava, että pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo – termi, joka pitäisi joka yhteydessä määritellä tarkasti – ei välttämättä muuta tapaa, jolla teknologia tuloja ja varallisuutta jakaa.
 
Tässä kohdin Shafik olisi voinut tuoda selvemmin esille myös sen, että sosiaaliselle liikkuvuudelle – siis sille, että köyhän perheen lapsi voi nousta sosioekonomisessa asemassa – on mahdoton löytää optimaalista tasoa. Harva esimerkiksi haluaa täydellisen liikkuvaa maailmaa, jossa kotiolosuhteet eivät lainkaan vaikuta lapsen menestymiseen. Sellainen edellyttäisi lasten erottamista vanhemmistaan, työpaikkojen sattumanvaraista jakoa tai vastaavia sietämättömän ankaria toimenpiteitä. (Briteissä vanhempien tulotaso selittää tilastollisesti 50 prosenttia jälkeläisen tuloista. Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Kanadassa lukema on 20 prosentin luokkaa. Pohjoismaissa sosiaalinen liikkuvuus on siis suurempaa, ja Briteissä – ja myös Yhdysvalloissa – nousu alemmasta sosiaaliluokasta ylempään on hankalampaa. Jälkimmäisissä yläluokilla on myös voimakkaampi motiivi pitää perillisensä korkeammassa asemassa nimenomaan suurten tuloerojen takia.)
 
Ihmiset myös eroavat siinä, minkä verran resursseja heidän lukutaitonsa, terveytensä ja jopa poliittiset vapautensa edellyttävät. Shafik ei juuri perustele kantaansa, mutta hänen mukaansa juuri näiden yksilöllisten erojen takia yhteiskuntasopimuksen piiriin on laskettava pyrkimys myös tasa-arvoisiin lopputuloksiin – termi, joka myös pitäisi joka kerta määritellä (mutta mitä ei kirjassa tehdä).
 
Kuka maksaa hoidon, kuka valistuksen?
 
Toinen Shafikin laajasti käsittelemä aihe on terveydenhuolto. Hänen mukaansa olennainen osa yhteiskuntasopimusta on sen päättäminen, mitkä terveysteknologiset toimet maksetaan ”kollektiivisesti”. Shafik jatkaa, että kaksi kolmesta kehittyneestä maasta käyttää riippumattomia (independent) asiantuntijoita arvioimaan, miten kustannustehokasta mikäkin hoito on. Näiden ”hoitoteknologisten arvioiden” avulla luodaan Shafikin mukaan listoja siitä, mitä yhteisestä kassasta maksetaan ja mitä ei. 
 
Teknologisen ja taloudellisen kehityksen myötä listat tehtävistä hoitotoimenpiteistä luonnollisesti muuttuvat. Ja toistaiseksi suunta on ollut väestön terveyden kannalta myönteinen: sukupolvi toisensa jälkeen on voinut odottaa saavansa parempaa hoitoa kuin vanhempansa. Raja tulee kuitenkin jossakin vastaan. On monia terveyttä tai työkykyä edistäviä toimenpiteitä, jotka tuskin koskaan päätyvät kollektiivisesti maksettaviksi. Tällaisia voivat olla esimerkiksi rentouttavat kylpylälomat tai tietyt kauneuskirurgiset toimenpiteet.
 
Maailman terveysjärjestö WHO on esittänyt suosituksen, että maan keskitulo henkilöä kohti on sopiva mittari sille, minkä verran lisäelinvuodesta saa koitua kustannuksia. Shafikin mukaan tämä on hyödyllinen terveyspoliittinen opas. Unkarissa ja Koreassa on esimerkiksi tehty linjaus, jonka mukaan valtio maksaa hoidon, joka tuo yhden lisävuoden hyvää terveyttä hintaan 2–3 kertaa tulo henkilöä kohti.
 
Näissä linjauksissa on se etu, että maan vaurastuessa hoidon tasokin (oletettavasti) paranee. Lisäksi hoitoja koskevien päätösten tekijät on linjausten myötä helpompi saada vastuuseen ja toimimaan itsenäisesti, ilman ulkopuolisen painostuksen, vaikkapa potilasjärjestölobbauksen, vaikutusta.
 
Toisaalta kyse on silti aina tulkinnanvaraisuuksista. Mitä on esimerkiksi linjauksissa mainittu ”hyvä terveys”? Entä minkä verran mihinkin ikäryhmään hoitoa tulee suunnata? Ihmisillä on esimerkiksi taipumus jollakin tasolla pitää nuoriin kohdistettuja hoitoja tärkeämpinä kuin vanhoihin. Mutta kuka saa päättää, milloin se on oikeutettua?
 
Myös valistus ja ennaltaehkäisy – ja mahdolliset pakkotoimet – ovat osa terveyteen kuuluvaa yhteiskuntasopimusta. Näiden suhteen olennainen kysymys on: miten yhteiskunnan tulee puuttua siihen, että osa ihmisistä ei harrasta liikuntaa, syö epäterveellisesti, tupakoi tai ei ota lääkkeitään. Missä määrin yksilön on siis itse maksettava riskikäyttäytymisen seuraukset?
 
Taloudellisteknisen kehityksen lisäksi vastaus riippuu siitä, millainen kulloinkin vallitseva poliittinen ilmapiiri on. Ja hallinnollisin toimin, ylhäältä alaspäin, sitä on vaikea muuttaa haluttuun suuntaan.
 
Tupakoinnin ja alkoholinkäytön kustannuksista Shafik kirjoittaa:
 
Tupakoinnin maailmanlaajuiset kustannukset on arvioitu olevan 1,4 biljoonaa dollaria, muodostuen biljoonasta hukattua tuottavuutta ja 422 miljardista hoitokuluja. Alkoholin kulutus aiheutti taloudellisia kustannuksia 600 miljardin arvosta keskituloisissa ja rikkaissa maissa. Briteissä ylipaino maksaa NHS:lle (National Health Service) 5,1 miljardia puntaa joka vuosi, ja laajempien kustannusvaikutusten arvioidaan olevan yli 25 miljardia. Tupakointi maksaa NHS:lle 2,5 miljardia, yhteiskunnalle koituvien kustannusten ollessa yli 11 miljardia. Briteissä alkoholinkulutus maksaa yhteiskunnalle noin 52 miljardia, josta noin 3 miljardia tulee NHS:lle.

Hoitokustannukset toisin sanoen rasittavat kansantaloutta ja ovat pois muista hyvinvointitoiminnoista. Kysymys kuuluu edelleen: pitäisikö yksilön maksaa elämäntapataudeista koituvat hoitokustannukset? Pelkkien lukemien perusteella tällaisiin arvokysymyksiin ei voida vastata.
 
Shafikin vastaus on, että yksilölle ei voida sälyttää kaikkia kustannuksia jo sen takia, että on vaikea päättää, millainen käyttäytyminen lasketaan riittävän riskialttiiksi. Onko sitä vaikkapa perunalastujen syöminen? Nehän sisältävät epäterveellisen paljon suolaa ja rasvaa. Tai auringonotto? Se lisää ihosyövän riskiä vanhempana. Entä moottoripyöräily? Viimeksi mainitusta Shafik kirjoittaa, että pakollinen vakuutuksenotto saattaa tällaisissa tapauksissa olla järkevä keino kattaa riskikäyttäytymisen kustannukset. Syy, miksi samoin ei voida toimia vaikkapa alkoholi- tai huumeriippuvuuden suhteen, on Shafikin mukaan se, että riippuvuus syntyy usein olosuhteista tai taipumuksista, joihin yksilö ei pysty vaikuttamaan.
 
Tässäkin kyse on tietysti edelleen siitä, mikä on riskikäyttäytymistä ja mikä ei. Eihän prätkällä kaahaileva hurjapääkään valinnut hurjapäisyyden geenejä. Pitääkö hänen siis maksaa vammoistaan tai vakuutuksistaan muita enemmän? Käytännössä yhteiskuntasopimus on sitä, että päättäjät ovat arvioineet, mihin yksilön tulee pystyä ja mitä yksilöltä voidaan olettaa. Tämä analyysi jää Shafikilta kesken. Kyse on paljon laajemmasta asiasta kuin vain terveyskäyttäytymisestä.
 
Milloin yksilöä voidaan siis pitää vastuullisena? Tästä asiasta päättäjien on jatkuvasti päivitettävä tietojaan. Olemme viime vuosikymmeninä saaneet jatkuvasti uutta todistusaineistoa, jonka valossa kokonaisia ihmisryhmiä on perusteltua ainakin jossakin määrin vapauttaa vastuusta. Joskus se on keskittymiskyvyn häiriö, joskus synnynnäinen hormonivaje tai muuta vastaavaa. Prosessi vaikuttaa lääketieteen edistymisen takia loputtomalta. Ovathan kaikki jonkin onnettoman menneisyyden tai geneettisen vajavaisuuden uhreja. Jossakin mielessä kaikki ovat siis vastuuttomia, jonkinlaisen huonon onnen kohteita.
 
Yksilön vastuu tekemisistään ei kuitenkaan katoa. Tämä johtuu siitä, että on sosiaalisia ja poliittisia voimia, jotka uhmaavat vastuuta hävittäviä voimia. Nämä vastavoimat ovat konkreettisia ja ne voidaan selittää turvautumatta ympäripyöreisiin vetoomuksiin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kyse on voimista, jotka esimerkiksi estävät ajokortti-ikää nousemasta vaikkapa kolmeenkymmeneen.
 
Kuinka nuorelle voidaan siis myöntää ajokortti? Se, että ajokortin saa Suomessa vasta 18-vuotiaana, ei ole oikein huolellisia ja vastuuntuntoisia 17-vuotiaita kohtaan. Samalla se antaa kuitenkin mahdollisuuden holtittomille 19-vuotiaille. Ajokortti-ikää saatetaan päättää muuttaa, jos vaikkapa saadaan lisää tietoa eri-ikäisten ajotavoista tai onnettomuuksista. Eri-ikäisille voidaan myös määrätä erilaiset nopeusrajoitukset tai liikkumisajat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitykset vastuun ja vapauden perimmäisestä olemuksesta olisivat muuttuneet. Mikä tärkeintä, näiden samojen sosiaalisten ja poliittisten voimien johdosta ihmiset tulevat aina haluamaan, että heitä pidetään vastuunalaisina.
 
Tilasin vapauden, vastuu tuli
 
Liikenneturvallisuus – aivan kuten terveyskäyttäytyminen – on tällä tavoin kysymys poliittisista voimista. Kyse ei siis ole siitä, että emme osaisi tehdä tarpeeksi turvallisia teitä tai autoja tai että meiltä puuttuisi tietoa hyvästä ravitsemuksesta. Kyse on lopulta siitä, millaisen riskin kanssa ihmiset ovat valmiita elämään ja siitä, millaisen hinnan he haluavat turvallisuudestaan maksaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 30 000 ihmistä kuolee vuosittain liikenteessä. Amerikkalaiset suostuvat elämään tämän verilöylyn keskellä, koska he haluavat autonsa ja vapautensa.
 
Se, että meitä pidetään vastuullisina ja mahdollisesti rangaistuksenkohteina, on siis hinta, jonka mieluusti maksamme meihin kohdistuvasta luottamuksesta. Yhteiskunta on tehnyt tarjouksen, josta harva haluaa kieltäytyä: ”Jos haluat olla vapaa, ota vastuu.” Tuomarille ei kannata väittää, että ”en geenieni takia voi olla ajamatta ylinopeutta”, koska silloin menettää varmasti ajokorttinsa. Tuomarihan voisi vastata, että hän ei voi geeniensä takia olla rankaisematta. Tässä palataan jälleen kysymykseen, voiko tämänkaltainen ”pakottaminen” ja ”kiristäminen” olla reilua niitä kohtaan, jotka eivät hillitse itseään ja synnynnäisen luonteensa takia antavat jatkuvasti periksi kiusauksille. Hehän eivät voi tehdä toisin.
 
Kuten todettua, kysymys on lopulta poliittinen: kuinka suuren riskin kanssa olemme valmiit elämään. Se ei ole filosofinen kysymys siitä, onko ylensyövällä sohvaperunalla tai kaahailevalla hurjapäällä jonkinlainen vapaa tahto. Kyse ei ole edes siitä, mikä saa ihmiset käyttäytymään niin kuin he käyttäytyvät. Poliittinen kysymys kuuluu, kuinka paljon riskiä olemme valmiit sietämään voidaksemme säilyttää yhteiskunnan vapauden. Ihmiset pohtivat jatkuvasti toinen toistensa luontaisia kykyjä ja sopivuutta asioiden hoitoon. Ja nyky-yhteiskunnassa oikeutetusti vaaditaan, että jokaisella tulee olla tuoretta tietoa ja kykyä huolehtia niistä asioista, joista hän haluaa vastuuta.
 
Shafik kirjoittaa, että maissa, joissa terveydenhuollosta koituvat kustannukset jaetaan kollektiivisesti, yksilöillä on tapana kannattaa sitä, että epäterveellisiä tuotteita (kuten tupakkaa) verotetaan enemmän ja että laki edellyttää riskien pienentämistä (kuten turvavyön tai kypärän pitämistä) ja että terveydestä huolehtimiseen kannustetaan. Shafikin mukaan on olemassa hierarkkinen järjestys asioille, joita yhteiskunta voi yksilöltä vaatia, ja hän pitää verotusta tehokkaana menetelmänä yksilön ohjaamiseen. Näin Shafik:
 
Kehittyneissä maissa verotuksen tuoma 10 prosentin hinnannousu tupakassa vähentää tupakan kulutusta keskimäärin viisi prosenttia. - - Jos kaikki maat nostaisivat tupakan, alkoholin ja sokeroitujen virvoitusjuomien valmisteveroa niin, että tuotteiden hinnat nousisivat 50 prosenttia, tällä vältettäisiin yli 50 miljoonaa ennenaikaista kuolemaa seuraavan 50 vuoden aikana, samalla tuottaen yli 20 biljoonaa verotuloina.

Shafik tällä tavoin vertailee numeroiden avulla, miten yhteiskunnat ovat ratkaisseet yksilön ja auktoriteetin hankalan suhteen. Toisinaan lukemat ovat kiinnostavia, toisinaan etäisiä ja paperinmakuisia. Usein Shafik ei niinkään esitä ratkaisuehdotuksia vaan hänen kannattamiaan tavoitteita – ja kuten todettua, niihin pääsemiseksi hänelläkään ei ole konkreettisia konsteja. Mielipide siitä, mikä on toivottavaa, ei kerro, miten se saavutetaan.
 
Työtä käsittelevässä osiossa Shafik ottaa kantaa muun muassa alustataloustyöhön. 
Alustatalous-
kirjallisuutta (Sekki 2021) 

Hänen mukaansa suurempi joustavuus on tuonut joidenkin ihmisryhmien kaipaamaa helpotusta työsitoumusten ja muiden elämänalojen väliseen tasapainotteluun. Perään hän on huolissaan siitä, voimmeko samaan aikaan sekä säilyttää joustavuuden hyödyt että vähentää työntekijälle koituvia riskejä ja epävarmuutta. Lisäksi Shafik on huolissaan siitä, mukautuvatko työntekijät automaation tuomaan työnkuvien muutokseen.


Shafik esittää kaksi ratkaisua: ”Voimme joko laittaa työnantajat vakuuttamaan (social insurance) työntekijät suhteessa heidän tekemäänsä työmäärään tai sitten voimme siirtää vakuuttamisen kustannukset yleisen verottamisen piiriin siten, että jokainen saisi turvaa riippumatta työllistymisen luonteesta.” Shafik esittää ympäripyöreästi, että lainsäädännön on ohjattava yritykset omaksumaan sellaiset universaalit sosiaalisen vastuun periaatteet, jotka asettavat yritykset samalle viivalle. Nykyiselläänhän Shafikin mukaan jopa kolme neljästä maailman työntekijästä on vailla työhön liittyvää vakuutusturvaa.

Kirjan lopussa Shafik käsittelee myös digiyhtiöiden kasvanutta taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Kantanaan hän ilmoittaa, että digitaloudessa kilpailu tulee jo alan tuottavuuden takia ajatella uusiksi. Tähänkään hänellä ei ole kovin konkreettista tarjottavaa. Esimerkiksi digijättien pilkkomisesta on puhuttu paljon, mutta kysymys kansalaisille koituvista hyödyistä ja haitoista on jäänyt keskustelussa vähäiselle huomiolle.
 
Päätelmissä Shafikilla on kolme periaatetta uudeksi yhteiskuntasopimukseksi. 
1) Kaikille turvallisuutta ja taattu minimitaso kunnolliseen elämään (decent life). Minimitaso saa hänen mukaansa riippua siitä, mihin maalla on varaa. 
2) Maksimi-investointi kyvykkyyteen. Yhteiskunnan on investoitava niin paljon kuin se pystyy mahdollisuuksien luomiseen. 
3) Riskit pitää jakaa tehokkaasti ja reilusti.
On vaikea sanoa, mikä rooli tällaisilla periaatelinjauksilla on. Mitä esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuuksiin investoiminen niin paljon kuin maa pystyy? Tai riskien reilu jako? Yhteiskuntasopimus ei ole optimaalisten ratkaisujen löytämistä. On vain taloudellisia ja poliittisia kompromisseja.

torstai 17. joulukuuta 2020

Taantumuksellinen tasapalkkatavoite

Miksi miesten ja naisten palkkaeroa ei kannata hävittää?

Suomalaisten perusarvot ovat monessa suhteessa samanlaisia. Useimpien mielestä on esimerkiksi reilua, että yksilöä palkitaan sen mukaan, kuinka paljon ja kuinka monen kanssaihmisen elämää hän on parantanut. Liikaa emme silti halua palkita: työstä saatavien palkintojen on oltava jotenkin tasapainossa vaivannäön, lahjakkuuden ja muille koituvien hyötyjen kanssa.

Nämä perusperiaatteet harvoin herättävät kiistoja. Kiisteltyä sen sijaan on se, miten käytännössä päästään parhaaseen, ihmisyhteisöjä eniten hyödyttävään lopputulokseen. Millainen on sopiva palkkio juristille, luokanopettajalle tai suurtalouskokille? Tai pitkäaikaistyöttömälle? Entä miten palkkioiden tulisi määräytyä? Kysynnän ja tarjonnan perusteella, keskusjohtoisesti vai näiden jonkinlaisella yhdistelmällä?

Kysymyksistä tulee entistä riitaisampia, jos mukaan otetaan palkkojen jakautuminen sukupuolten kesken. Joidenkin mielestä naisten keskimäärin pienemmät palkat on epäkohta, joka yhteiskunnan pitää korjata. Se, että laki kieltää sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän, ei siis kaikkien mielestä riitä.


Tavoite palkkojen tasaisesta jakautumisesta sukupuolten kesken on kuitenkin äärimmäisen vaativa. Ryhmäkohtaiset palkat – olipa kyse mistä tahansa keskenään erilaisesta ryhmästä – eivät käytännössä koskaan jakaudu tasan, eivät edes syrjinnästä vapaissa olosuhteissa.


Tämä pitää paikkansa etenkin sukupuolten kohdalla. Tiedetään esimerkiksi, että miesten ja naisten kiinnostuksenkohteet ovat myötäsyntyisesti erilaisia. Biologisten syiden takia sukupuolet eroavat myös kilpailullisuudessa ja siinä, kuinka paljon tietyissä ominaisuuksissa on hajontaa.


Olisi kummallista, mikäli tämänkaltaiset sukupuolierot eivät näkyisi työpaikkojen ja palkkojen jakautumisessa. Myötäsyntyiset sukupuolierot vaikuttavat työmarkkinoihin silloinkin, kun ihmisiä kohdellaan täysin sukupuoleen katsomatta ja vain heidän luonteenlaatujensa perusteella.


Tasapalkan kannattaja toki ymmärtää tämän. Hän myös tietää, että palkkaero ei enää johdu työnantajien tekemistä syrjivistä päätöksistä. Niiden sijasta syytökset kohdistuvat nykyään niin kutsuttuun rakenteelliseen syrjintään.


Se, mitä syrjivillä rakenteilla tarkoitetaan, jätetään kuitenkin yleensä epäselväksi. Niillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi kasvatusmenetelmiä, sukupuolinormeja, yhteiskunnan asettamia odotuksia tai jotakin vielä epämääräisempää. Useimmiten sekä syrjintä että syrjinnän vaikutukset jäävät osoittamatta.


Syrjintä tulee kitkeä riippumatta sen vaikutuksista


Tarkastellaan syrjivää kasvatusta. Useinhan sen väitetään selittävän ammattien ja täten palkkojen sukupuolittumista. Ruotsalaisten Liza Marklundin ja Lotta Snickaren teoksessa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2006) asia ilmaistaan varsin suorasukaisesti:


Tytöistä kasvatetaan naisia ja pojista miehiä monin tavoin syntymähetkestä lähtien. Vanhempien, päiväkotihenkilökunnan ja opettajien käytös, lelut, leikit, kirjat, vaatteet – kaikki muokataan tietoisesti tai tiedostamatta sellaisiksi, että tytöistä tulee passiivisia, kilttejä ja avuliaita ja pojista aktiivisia, äänekkäitä ja vaativia.


Vasemmistoliiton poliittinen asiantuntija Milja Koskela (2019) toteaa samassa hengessä:


Kukaan ei ehkä ”pakota” tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.


Työmarkkinoiden sukupuolittuminen ei kuitenkaan ole todiste poikien suosimisesta ja tyttöjen syrjimisestä, saati suosimisen ja syrjinnän kausaalivaikutuksista. On esimerkiksi monia tapauksia, jossa jokin etninen/uskonnollinen vähemmistö on menestynyt valtaväestöä paremmin systemaattisesta syrjinnästä huolimatta.


Syrjinnän olemassaolo tulee siis todentaa jollakin muulla tavalla kuin katsomalla palkkojen eriytymistä. Ja syrjintään, jos sitä löytyy, tulee tietysti puuttua riippumatta sen vaikutuksista. Pääpointti on se, että sukupuolten sijoittumisessa työelämään on eroja myös ilman syrjintää ja seksististä kasvatusta.


Hallinnon kannalta helpoimmin perusteltavissa oleva periaate on siksi se, että sukupuolten palkkoja tasataan vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä. Näkemyksen mukaan hallinnon ei tule puuttua palkkoihin sinänsä, vaan sille riittää syrjinnän kitkeminen.


Periaatetta on helppo perustella sillä yksinkertaisella ohjenuoralla, että syrjinnän lopettaminen yhtäällä ei saa perustua syrjinnän aloittamiseen toisaalla. Useinhan tasapalkkaan tähtäävillä toimilla on taipumus luoda uudenlaista epäreiluutta ja syrjintää. Esimerkiksi kiintiöt – olipa kyse sukupuolisista tai muunlaisista kiintiöistä – johtavat siihen, että vähemmän lahjakas pystyy syrjäyttämään lahjakkaamman työnhakijan. Lisäksi kiintiöt pakottavat ihmisiä suhtautumaan toisiinsa sukupuolensa edustajina eikä yksilöinä. Tällaiseen taantumukselliseen seksismiin ei ole syytä palata.


Kolmas syy luopua tasapalkkapyrkimyksistä löytyy historiasta: utooppisilla tasa-arvoideologioilla – jopa pienessä mittakaavassa toteutetuilla – on taipumus muuttua alentavaksi kyttäämiseksi ja byrokraattiseksi pakkovallaksi. Sellainen haittaa molempien sukupuolten hyvinvointia, sekä materiaalista että henkistä.


Riittävätkö yhtäläiset oikeudet?


Tasapalkkauksen kolme epäkohtaa – syrjivyys, seksistisyys ja byrokraattisuus – eivät tietenkään tarkoita, että meidän tulisi lopettaa miesten ja naisten tai minkä tahansa muiden ryhmittymien tuloerojen tarkastelu. Päinvastoin. Jos jonkin ryhmän sosioekonominen asema merkittävästi heikentyy, ryhmän jäsenet saattavat vieraantua yhteiskunnallisista instituutioista siinä määrin, että heistä tulee näiden instituutioiden vihollisia. Siksi on yhteiskunnan etu, että ryhmien keskiarvoisia eroja seurataan ja niihin tarvittaessa reagoidaan.


Se, milloin sosioekonomiset erot synnyttävät vihamielisyyttä instituutioita kohtaan, on kuitenkin yhdentekevä kysymys sen kannalta, millaisia suomalaisten miesten ja naisten palkkaerot nykyään ovat tai saavat olla. Olemme hassussa tilanteessa, jossa tasapalkan kannattaja ei yleensä yritä lainkaan perustella, miksi miesten ja naisten keskipalkat tulisi saattaa samanlaisiksi. Ilmoille vain heitetään sellaisia ajatuksia kuin ”palkkatasa-arvoa ei ole saavutettu”, ”tasa-arvotyö on kesken” ja niin edelleen.


Kuten todettua, erilaisten ryhmittymien keskitulot ovat yleensä erilaisia. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi homoseksuaalit tienaavat heteroseksuaaleja enemmän. Pitäisikö nämäkin erot hävittää? Ja miksi ja miten? Tai kuka saa päättää, milloin homojen ja heteroiden palkat ovat riittävän samankaltaisia?


Pääteesi on syytä toistaa: pyrkimys miesten ja naisten keskipalkkojen tasaukseen on perusteltua vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä tai sukupuolten erilaisista oikeuksista. Tällöin tasa-arvovaatimuksista jää jäljelle se kaikkein olennaisin: pyrkimys yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.


Joku voisi kutsua suuntausta vaikkapa liberaalifeminismiksi. Se on fokusoimista oikeuksien tasa-arvoon, ei flirttailua tasapalkkautopioiden kanssa.


Tähän on syytä tehdä pari varausta. Yhtäläiset oikeudet eivät ensinnäkään ole kaikki kaikessa. Ne eivät tarkoita, että miehet ja naiset pystyvät yhtäläisesti oikeuksiaan käyttämään. Jos sukupuolinen syrjintä on jatkunut vuosisatoja, se tuskin katoaa yhdessä yössä, olipa syrjinnän kohteena kumpi sukupuoli tahansa.


Toiseksi on ilmeistä, että ihmiset tulevat aina jossakin määrin suhtautumaan lajitovereihinsa keskimääräisten ryhmäominaisuuksien perusteella. Koska yksilöllisten ominaisuuksien selvittäminen vie resursseja, stereotypioihin ja tilastoihin nojaaminen voi yksinkertaisesti olla rationaalista. Työnantajan saattaa siis kannattaa suhtautua yksilöön sukupuolten keskiarvojen perusteella.


Nämä sinänsä pätevät varaukset eivät kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi pyrkiä palkkojen samanlaisuuteen tai muuhun tasapäisyyteen. Kyse on empiirisesti selvitettävästä seikasta. Onko naisilla ja miehillä todellisia mahdollisuuksia käyttää oikeuksiaan vai ei? Nojaavatko työnantajien työhönotto- ja palkkapäätökset sukupuolisiin stereotypioihin? Estääkö jokin naisia hakeutumasta korkeampiin virkoihin? Tai miesvaltaisille aloille? Ja jos jokin naisia estää, mikä se jokin on? Ja miksei se estä kaikkia naisia?


Mikäli näistä seikoista ei empiirisin keinoin päästä varmuuteen, vaatimukset keskipalkkojen yhdenmukaisuudesta jäävät tyhjän päälle, silkaksi vasemmistopopulismiksi. Moni onkin tasapalkkavaatimustensa kanssa liikkeellä vain ammattinsa puolesta tai äänestäjiä kosiskellakseen. 


Millaista tasa-arvoa, sen mukaisia vapauksia


Suomessa sukupuolten keskimääräiset palkkaerot selittyvät lähinnä sillä, että miehet ovat yliedustettuina yksityisen sektorin kilpailuilla vientialoilla ja naisten palkat maksetaan enemmän verovaroin [1]. Siksi tasapalkkatavoitteessa on voimakas kumouksellisuuden maku: pakotettu tasapalkka tarkoittaisi yhteiskunnan muokkaamista radikaalisti uudenlaiseksi. Vähimmilläänkin seurauksena olisi joko kuluttajahintojen nousu, veronkorotukset tai yritysten voittojen pienentyminen – tai luultavasti vähän tätä kaikkea, ja lisäksi kestävyysvajetta ja julkisen sektorin saneerauspaineita.


Tasapalkkatavoitteesta syntyviä seurauksia ei tulekaan arvioida sen perusteella, ovatko aikomukset hyviä tai edes sen perusteella, mikä on tavoitteen onnistumisen todennäköisyys. Todellisen testin on oltava se, mitä oikeasti tapahtuu ja on historiassa tapahtunut, kun tämänkaltaisia sosiaalisia ihanteita ja taloudellista uusjakoa aletaan käytännössä toteuttaa.


Yhteiskuntia vertaileva historiantutkimus on jo osoittanut, että kumouksellisilla ideologeilla ja keskusjohtoisesti suunnitelluilla talouksilla on taipumus päätyä inhimillisesti katsoen karmiviin suorituksiin. Keveimmilläänkin lopputulos näyttää olevan yksilön oikeuksien jyräytymistä ”oikeaoppisuuden” alle, jonkinlaista pinkiksi väritettyä totalitarismia [2]. Mikään ei takaa, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen.


Lisäksi on muistettava, että länsimaissa vallitseva elinkeinonvapaus ja demokraattiset periaatteet yhtäläisistä oikeuksista ovat pitkän kehityksen tulos. Äkkinäinen ja keskusjohtoinen kajoaminen tällaisiin hitaasti kypsyneisiin arvoihin synnyttää helposti tilanteen, jossa yksistä tuleekin tasa-arvoisempia kuin toisista, kuten George Orwell osuvasti tiivistää. [3]


Tasa-arvopohdiskelijoiden ei kuitenkaan tarvitse huolestua. Tasapalkkatavoite on epärealistinen ja synnyttää helposti uudenlaista epäreiluutta ja autoritaarisuutta, mutta jäljellä on silti joukko kiinnostavia ja punnitsemisen arvoisia kakunjakokysymyksiä. (Termi kakunjako tosin on harhaanjohtava, sillä se unohtaa olennaisen eli kakkujen valmistuksen edellyttämät innovaatiot, riskit ja uhraukset.)


Unohdetaan hetkeksi sukupuolet ja tarkastellaan asiaa yleisemmin. Aloitetaan siitä perustotuudesta, että tasa-arvo ja vapaus ovat väistämättä ristiriidassa. Jos kansalaisille sallitaan vapaus käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Ja koska ihminen on jälkeläisiinsä kiintyvä ja niihin investoiva laji, vaurautta kertyy enemmän kyvykkäiden ahertajien lapsille. Joku siis saa syntymässä muita enemmän. [4]


Miten tähän vapauden ja tasa-arvon väistämättömään ristiriitaan tulisi suhtautua? Kaikilla poliittisilla aatteilla on omat vastauksensa. Vasemmisto on valmis luopumaan joistakin vapauksista tasa-arvon hyväksi, ja oikeisto on valmis luopumaan osasta tasa-arvoa vapauden hyväksi. Tämä on perinteistä puoluepolitiikkaan kuuluvaa köydenvetoa ja kompromissien tekoa eikä sinänsä kovin kiinnostavaa.


Kiinnostavampaa on sen sijaan jakaa tasa-arvopyrkimykset kahtia: tavoitellako mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvoa?


Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.


Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?


Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.


Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. 


Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.


Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista (ja keiden resursseista) tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kysymys on olennainen. Kansalaisten on tivattava tähän konkreettinen vastaus kaikilta poliitikoilta ja kaikilta poliittisilta aatteilta. Tyhjiin iskulauseisiin tasa-arvotyön jatkamisesta ei tule tyytyä.


Koska lähtökohtien tasa-arvossa on edellä kuvattu epätarkkuusongelma, eikö saman tien olisi perusteltua ja helpompaa vaatia lopputulosten tasa-arvoa? Osa taloustieteilijöistäkin on sitä mieltä, että jos erot lopputuloksissa kasvavat riittävän suuriksi, ne alkavat heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa.


Kyseisen teorian mukaan suurten tuloerojen maissa talouseliitillä ei ole enää halua puolustaa järjestelmää, joka mahdollistaisi lahjakkuuteen perustuvan nousun hierarkiassa. Kyse on taloudellisista kannustimista: jos tuloerot ovat suuria, rikkailla vanhemmilla on voimakkaampi intressi turvata jälkikasvunsa sosioekonominen asema riippumatta siitä, onko lapsella ominaisuuksiensa puolesta asemaan edellytyksiä. Näin näyttää tapahtuneen sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, joissa molemmissa liikkuminen sosiaaliryhmästä toiseen on vähentynyt. [5] (Tämä ei toki sellaisenaan ole todiste mahdollisuuksien puutteesta vaan voi selittyä muillakin seikoilla.)


Daniel Markovich puhuu tässä yhteydessä meritokratian ansasta. Etenkin Yhdysvalloissa se näkyy talouseliitin loputtoman pitkinä työpäivinä ja massiivisina investointeina jälkikasvun kouluttamiseen. Markovichin mukaan rikkain kymmenys on näin karannut keskiluokan saavuttamattomiin ja kykenee työteliäisyytensä avulla silti oikeuttamaan suunnattomat tulonsa. [6]


Tämä on syy, miksi pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo koetaan niin usein riittämättömäksi. Nykyteknologian maailmassa meriitteihin perustuva ja meritoitumiseen kannustava järjestelmä synnyttää ennennäkemättömiä tulo- ja varallisuuseroja.


Vastaväite kuuluu usein, että jos lopputulokset tasataan, lahjakkaimmat yksilöt laiskistuvat ja lopettavat innovoinnin. Huoli on perusteltu; lahjakkaimpien ahkerointi voi tehdä kaikkien elämästä helpompaa. Käytännössä tilanne näyttää kuitenkin olevan se, että ahkeruuteen riittää vaatimatonkin korvaus. Kuten sanonta kuuluu, kermalla on taipumus nousta pintaan.


Lopputulosten tasaamisen suurin ongelma ei siis välttämättä ole lahjakkuuden valuminen hukkaan. Pääongelma on pikemminkin se, että lopputulosten tasa-arvo edellyttää äärimmäisempiä pakkotoimia. Ristiriita vapauden kanssa on suurempi kuin lähtökohtien tasa-arvossa.


Perusasia on silti molemmissa sama: tasa-arvopyrkimykset ovat pyrkimyksiä rajoittaa vapauksia. Palkkaerojen kohdalla – olipa kyse miehistä ja naisista, homoista ja heteroista tai työtehtävien mukaan jakautuvista palkoista – ydinkysymys on se, millä tavoin valtio saa puuttua työnantajien ja perheiden päätöksentekoon ja markkinoiden toimintaan.


Tämä on iänikuinen ja usein yhteiskuntajärjestystä koetteleva poliittinen riidanaihe. Biologisesti tarkasteltuna on ällistyttävää, että yksilön suhde vallanpitäjiin voi nisäkäslajilla olla näinkin sopuisa. Erityisen kummaa on, että on kehittynyt kaltaisemme apinalaji, jolla sukupuolten välistä suhdetta kuvaavat pikemminkin tasaveroinen yhteistyö kuin resurssikilpailu ja tiukka hierarkkisuus. Ironisesti kiistat sukupuolten oikeuksista ja velvollisuuksista ovat kiivaita nimenomaan siksi, että ihmiskoiras ja -naaras ovat niin samankaltaisia.


                          * * *


ALAVIITTEET


[1] Kevät Nousiainen (2019) kirjoittaa: ”Naiset hoivaavat, ruokkivat, majoittavat, kouluttavat ja palvelevat samalla kun miehet rakentavat, kuljettavat sekä tekevät työtä teollisuudessa ja alkutuotannossa. Miehet tuottavat kun naiset uusintavat. Miehet huolehtivat viennistä ja synnyttävät yksityistä tuloa. Naisten työt maksetaan verovaroilla.” 

   Sana ”rakenteellinen” kuvaa asiantilaa melko hyvin, mutta termi ”rakenteellinen syrjintä” ei ole osuva. Se jättää epäselväksi, mikä järjestelmässä on syrjivää, missä kohdassa syrjintä tapahtuu ja niin edelleen. Sodan jälkeinen hallitus oli päättämässä joidenkin naisvaltaisten alojen palkoista, mutta tämä tuskin on pätevä syy kutsua 2020-luvun individualistisiin normeihin nojaavia työ- ja koulutusmarkkinoita syrjiviksi.

   On huomattava, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, missä mielessä nykyinen työmarkkinatilanne on oikeudenmukainen. Tarkoitus on vain osoittaa tasapalkkapyrkimyksiin sisältyviä ongelmia. Eräs käytännön pulma, joka ei tule tekstissä esiin, on erilaisten työtehtävien pisteyttäminen palkanmaksun perusteeksi. Missä määrin palkkojen tulee muodostua vaikkapa työn taitovaatimusten tai työn tuottavuuden perusteella? Ja missä määrin näitä kahta on ylipäätään mielekästä eritellä? Erityisesti hoivatyötä olisi hankala tarkastella tuottavuuden ylläpidon näkökulmasta. On myös huomattava, että koska palkat käytännössä muodostuvat työntekijöiden, työnantajien ja ay-liikkeen intressien ristipaineessa, jyrkät tasapalkkavaatimukset heikentävät työntekijän neuvottelumahdollisuuksia ja voivat lisätä työnantajan valta-asemaa. Tämä tuskin on tasapalkan kannattajien tavoite.

 

[2] Usko siihen, että kykenisimme kollektiivisesti muokkaamaan ihmislajia kohti kaikkinaista kukoistusta, on mielekästä pitää elossa. Ja kuten aikaisemmat polvet, myös nykynuorisomme on siinä onnistunut: se haluaa maailmaa parantaa ja päättää itse kohtalostaan. Jonkun on kuitenkin epäkiitollisesti muistutettava, että yhteiskuntaelämän muuttaminen pitkällä aikavälillä ja suuressa mittakaavassa on äärimmäisen hankalaa ja että parhaimmatkin aikomukset tuottavat tahattomia ja kielteisiä sivuvaikutuksia – siinäkin harvinaisessa tapauksessa, että tavoitteista vallitsisi laaja yksimielisyys. On siis muistettava, että usein parasta jälkeä syntyy, kun asiat saavat kehittyä vähitellen omalla painollaan ja ihmisille suodaan mahdollisuuksia päättää itse omista asioistaan. Yritykset tehdä ihmisistä tahdottomia shakkinappuloita on tuomittu epäonnistumaan.

 

[3] Keskipalkkojen tasaaminen on monen nykyfeministin tavoite. Tämän takia liberaalidemokratian kannattaja ei voi rehellisesti pitää itseään feministinä, ainakaan ennen kuin aate on ottanut askeleen taaksepäin ja alkanut tarkastella tasa-arvoa yhtäläisten oikeuksien näkökulmasta, siis ilman utooppisia tasapäistämishaluja.

   Tällainen suunnanmuutos tarkoittaisi feminismille irtisanoutumista kollektivismista ja autoritaarisesta ajatuskontrollista, joiden kanssa se on viime aikoina liehakoinut (Tammisalo 2019b). Myös akateemisen feminismin on muututtava: sen on pyrittävä objektiivisuuteen, empiirisiin tiedonhankintamenetelmiin ja kausaalisuhteiden systemaattiseen selvittämiseen (Tammisalo 2019a). Ennen kaikkea feministien tulisi lakata teeskentelemästä, että vapauden ja tasa-arvon välillä ei olisi ristiriitaa. Feministiksi julistautunut sisäministeri Maria Ohisalo (2019) jopa toteaa, että hänen mielestään feminismi on vapausaate.

   Jälkikäteen tapahtuva ideologioiden terävöittäminen saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Siksi mieluummin pyrin kyseenalaistamaan feministiksi identifioitumisen mielekkyyden. Aate on menettänyt fokuksensa, ja sitä vaivaa joukko sisäisiä ristiriitoja. Miksi sellaista pitäisi kannattaa? Jos on tarkoitus edistää naisten oikeuksia, puhuttakoon naisten oikeuksien ajamisesta. Ja jos on tarkoitus edistää miesten oikeuksia, puhuttakoon miesten oikeuksien ajamisesta. Ilman lisämääreitä feministiksi tunnustautuminen on laiskaa poseeraamista, epäkypsää riidanhaastamista ja/tai huomiohakuista halua kuulua nomenklatuuraan.

 

[4] Ahkeruus ja lahjakkuus eivät selitä kaikkea taloudellista menestymistä, vaan mukana on aina silkkaa tuuria. Globaalisti katsottuna yksilöiden väliset tuloerot selittyvät lähinnä kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta se ei toki silti kumoa ahkerien ja kyvykkäiden parempaa toimeentuloa oman yhteisön sisällä.

   Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys kuin se, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että se, joka työskentelee kolme prosenttia muita ahkerammin tai on kolme prosenttia muita nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja muita enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat esimerkiksi Japanissa niin kyvyttömiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:


Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

 

[5] Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan usein todennäköisyyttä, että matalalla sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmälle tasolle. Määritelmä on siinä mielessä huono, että pelkkä todennäköisyys ei vielä kerro, mistä mahdollinen vähäinen sosiaalinen liikkuvuus johtuu. Jossakin maassa liikkuvuus voi esimerkiksi olla varsin vähäistä, vaikka takana ei olisi lainkaan syrjintää tai epäoikeudenmukaisuutta. Määritelmä jättää siis huomiotta kysymykset yksilöiden meriiteistä ja ominaisuuksista.

   Yksilötasolla voidaan taas kysyä, missä määrin nousu saa perustua synnynnäisiin ominaisuuksiin verrattuna kovaan työhön. Esimerkiksi kauneuskilpailuissa menestyminen ei juuri vaadi työtä, mutta urheilukilpailuissa menestyminen on aina uurastuksen takana. (Toki urheilussa tarvitaan myös synnynnäistä lahjakkuutta, ja nykyään valokuvamallitkin treenaavat kuin he valmistautuisivat olympialaisiin.) Olennainen kysymys on tässäkin se, missä määrin markkinat saavat päättää yksilön saamista palkkioista.

 

[6] Meritokratian perusolemus on se, että yksilön on omilla ansioillaan ja meriiteillään ansaittava paikkansa yhteiskunnassa. Aate syrjäytti vielä 1900-luvun alkupuolella vallinneen perimiseen perustuvan järjestelmän, aristokratian. Meritokraattinen eetos sai tuolloin tukea politiikan molemmilta laidoilta: oikealla taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä ja vasemmalla avoimuudesta erilaisuutta kohtaan ja vihamielisyydestä aristokratiaa kohtaan.

   Meritokratiaan liittyvistä vaaroista varoitteli termin keksijä Michael Young jo 1950-luvulla kirjassaan Meritokratian nousu 1870–2033. Vuonna 2001 Young kirjoitti pettyneensä teoksen vastaanottoon. Kirjan piti hänen mukaansa olla satiiri ja varoitus, mitä saattaa tapahtua, jos tietynlaisia ansioita omaavat yksilöt muodostavat sosiaaliluokan, johon muilla ei ole pääsyä – aivan kuten monin paikoin näyttää nyt tapahtuneen. 


                                * * *


KIRJALLISUUS

 

Chang, H-J. (2010): 23 tosiasiaa kapitalismista. Into. Helsinki.

 

Marcovich, D. (2019): The Meritocracy Trap. Penguin.

 

Nousiainen, K. (2019): Palkka-avoimuuden oikeudellisista edellytyksistä. Teoksessa: Samapalkkaisuuden perusteet ja edistäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 28. Helsinki.

 

Ohisalo, M. (2019): ”Toipuvan kiltin tytön”, nykyisen feministin päiväkirjamerkintöjä sukupuolijärjestelmästä. Teoksessa: Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim. (2019): Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta. Like. Helsinki.

 

Tammisalo, O. (2019a): Nykyfeminismin yhtiöjärjestys on seksistinen, autoritaarinen ja täynnä ristiriitoja. Skeptikko 2/2019.

 

Tammisalo, O. (2019b): ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia. Skeptikko 3/2019.

 

Young, Michael (1958/1967): Meritokratian nousu 1870–2033. Weilin&Göös. Helsinki.