Parinvalinnasta ja lapsettomuudesta

Keskisuomalainen -konsernin toimittaja kyseli lapsettomuudesta ja parinvalinnasta. Ohessa tiiviit ja joltakin osin melko spekulaatiiviset huomioni. 

- Miten evoluutiopsykologia selittää sitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt Suomessa?

Yksilöiden väliset erot lisääntymismenestyksessä ovat tärkeimpiä evoluutiota ajavia voimia. Siksi voi näyttää vaikealta selittää vapaaehtoista lapsettomuutta evolutiivisesti. Luonnonvalinnanhan nimenomaan olettaisi istuttaneen ihmisiin halun saada lapsia.

Ihmislajille ei kuitenkaan kehittynyt kovin vahvaa tietoista tarvetta lisääntymiseen sellaisenaan. Sitä ei tarvittu. Lajimme evoluutioympäristössä menestyksekkääseen poikastuottoon riitti seksuaalinen nautinto ja uhrautuva kiintymys syntyneisiin pienokaisiin. Siksi miehet esimerkiksi maksavat mieluummin aikuisviihteen katselusta kuin lahjoituksesta spermapankkiin. Jälkimmäinenhän olisi lisääntymisen kannalta paljon järkevämpää.

Vastaavista syistä meillä ei ole inhontunnetta ehkäisyvälineitä kohtaan – siitä huolimatta, että ne tekevät parittelusta lisääntymismielessä turhaa. 

Evoluutio ei kaukonäköisesti myöskään saanut meitä inhoamaan kännyköitä ja sosiaalisen median sovelluksia. Niiden vieroksuminenhan olisi kaikin puolin järkevämpää, nimenomaan lisääntymismielessä. Sosiaalinen media ja pelisovellukset ovat jo nyt valtavan koukuttavia, monelle paljon lastentekoa kiinnostavampia.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kännykät olisivat suoraan korvanneet seksuaalisen nautinnonhalun tai sitoutumisen parisuhteeseen. Mutta jos romanttinen illallinen tai lomamatka on luuriselailun takia keskimäärin vaikkapa seitsemän prosenttia vähemmän romanttinen, sellainen saattaa tilastoissa näkyä nimenomaan vapaaehtoisena lapsettomuutena. Molempien aivot saattavat todeta, että ”tuohan on kiinnostuneempi luuristaan kuin minusta/meistä”. Sellainen ei houkuttele perheenperustamiseen. Puolisolta halutaan uskottavia signaaleja pitkäaikaisesta sitoutumisesta, ja kännykän tuijotus on kaikkea muuta.

Nykyihmisen lisääntymistä näyttää toisin sanoen haittaavan se, että kaikkein kiinnostavimmat ärsykkeet ovat edessämme vain muutaman näppäilyn päässä. Evoluutioympäristössä houkuttelevimmat ärsykkeet olivat niitä, jotka edesauttoivat lisääntymistä. Mutta nykyään samat ärsykkeet – tai niiden halvat kopiot – löytyvät vaivattomasti netistä. Porno on tästä ääriesimerkki. Sitä on loputtomasti tarjolla, ja se varsin suoraviivaisesti käyttää hyväkseen lajimme lisääntymispsykologiaa. On oikeastaan ihme, että kaikki eivät ole addiktoituneita aikuisviihteeseen.

Toisaalta niissä yhteisöissä ja kulttuureissa, jotka uskonnollisista syistä karttavat modernia viihdeteknologiaa, lisäännytään usein muuta väestöä enemmän ja nuorempana. Teknologian vieroksuminen voi siis toimia paikallisena vastavoimana lisääntymistä hidastavalle modernille mielihyväteknologialle.

Maailmanlaajuiseksi voimaksi fundamentalismista ja puritanismista ei kuitenkaan näytä olevan. Teknologia kehittyi lisääntymisen kannalta yksinkertaisesti liian houkuttelevaksi. Samoin on saattanut käydä muillakin sellaisilla planeetoilla, joille kehittyi älyllistä elämää. Ehkä jos olento tulee riittävän älykkääksi, se väistämättä alkaa täyttää elämänsä houkuttelevilla virtuaalikopioilla, unohtaen perinteiset lisääntymistalkoot.

- Mitkä tekijät ohjaavat eniten parinvalintaamme? Miten ne eroavat miehillä ja naisilla? Pätevätkö samat tekijät myös seksuaalivähemmistöillä?

Useimmat miehet ja naiset haluavat sitoutuneen, kiltin ja älykkään kumppanin. Sukupuolierot ovat suurimmillaan siinä, että ihmisnaaraat ovat kiinnostuneempia kumppanin yhteiskunnallisesta asemasta ja ansaitsemiskyvystä (ks. lisää täältä), ja ihmiskoiraat ovat kiinnostuneempia puolison hedelmällisyysindikaattoreista, siis ulkonäöstä ja nuoruudesta. Naisen vartalon ja iän perusteellahan on helpompi tehdä oikeansuuntaisia arvioita tämän hedelmällisyydestä. (Kyse ei tietenkään ole tietoisesta hedelmällisyyden arvioinnista, vaan siitä, että oikeista paikoista kupera ja kovera naaras näyttää koiraan silmiin haluttavalta.) Lisäksi miesten seksuaalinen vaihtelunhalu on keskimäärin suurempaa.

Osa sukupuolieroista näkyy myös seksuaalivähemmistöillä. Esimerkiksi lesboparien sitoutuminen parisuhteeseen on huomattavan feminiinistä: lesbot muodostavat kestäviä ja intiimejä parisuhteita homomiehiä ”helpommin”, ja lesbot ovat myös keskimäärin uskollisempia kuin heterot.

Homomiehillä parinmuodostus on taas huomattavan maskuliinista: irtosuhteita on enemmän ja kumppaniehdokkaan ulkonäöllä on suurempi merkitys. Tässä mielessä homo- ja heteromiehet ovat keskenään samankaltaisia, samoin kuin lesbot ja heteronaiset. Homoseksuaalien käyttäytyminen antaakin tukea monelle ihmislajin lisääntymistä koskevalle evolutiiviselle huomiolle.

Heterosuhteet eivät missään päin maailmaa muistutakaan homomiesten välisiä suhteita. Jopa siellä, missä naiset ovat suhteellisen vapaita miesten asettamista rajoituksista ja missä lapset eivät vaikuta yhtälöön, kuten lesbojen parissa, naiset hyvin harvoin käyttäytyvät seksuaalisesti kuten miehet. Tästä voidaan päätellä, että heteroseksuaaliset suhteet ovat rakentuneet pikemminkin naisten kuin miesten parinvalintamieltymysten ja -intressien mukaan.

Varovaisen skeptisesti sukupuoli-identiteetistä

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta ja jälkimmäistä kuvaa).

Terve sielu väärässä ruumiissa?

Sukupuoli-identiteetti on hatarasti määritelty käsite, jonka juridista erityisasemaa on vaikea perustella.

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen: se sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras.

Määritelmä mahdollistaa sen, että osa yksilöistä on sukupuolettomia (ei lainkaan sukusoluja) ja että osa yksilöistä on molempia (omistaa suuret ja pienet sukusolut). Biologinen määritelmä mahdollistaa myös sen, että yksilö voi kokea olevansa eri sukupuolen kehossa.

Ihmislaji nähdään monesti mutkikkaampana. On alettu puhua sosiaalisesta sukupuolesta ja useammasta kuin kahdesta sukupuolesta, jopa sukupuolen jatkumollisuudesta. Lisäksi on aktivisteja ja eturyhmiä, joiden mukaan yksilön oma ilmoitus on pätevä juridisen sukupuolen määrittäjä.

Tällaisille uudelleenmäärittelyille on löydettävissä perusteita. Ihmisellä käyttäytyminen nojaa enemmän kulttuuriin ja sosiaaliseen oppimiseen kuin millään muulla lajilla. Ihminen on myös planeettansa itsetietoisin olento.

Erityispiirteistämme huolimatta sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet ovat ongelmallisia. Niihin liittyy epäloogisuutta ja dogmaattisuutta, joka on pahimmillaan alkanut haitata ihmisten välistä vuorovaikutusta ja niitä nuoria, jotka joutuvat identiteettinsä kanssa painimaan.

Pride-liikkeen parissa ollaan esimerkiksi varsin erimielisiä lääkäriasiantuntijoiden kanssa siitä, millaisia hyvät hoitokäytännöt niin kutsuttua sukupuolidysforiaa varten ovat. Tutkimukseen perustuvaa tietoa optimaalisista hoitolinjoista ei yksinkertaisesti ole, etenkään nuorille.

Identiteetti ei kaipaa erityiskohtelua

Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolisuudestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella.

Tämä kuva ei ota kantaa
Veikkauksen toimintaan vaan
kiinnittää huomion
sukupuolten erilaisiin
lisääntymisinvestointeihin.

Identiteettikäsitteen pätevä määritteleminen edellyttäisi sen kertomista, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti eroaa muihin identiteetteihin liittyvistä tuntemuksista ja kokemuksista? Mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset tulevat? Mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon tai yksilön kasvuympäristöön?

Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle. (Suomessa tasa-arvolaki kieltää syrjinnän sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun perusteella.)

Identiteetistä ja syrjinnästä on kuitenkin huomattava, että syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu.

Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista.

Tämänkaltaiset varaukset pätevät myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää ongelmallisena yksilön ilmoitusta sukupuolestaan, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti ja empaattisesti sekä aktiivisesti vastustaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa syrjintää. 

Sukupuoli-identiteetin käsitteen tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden mielekkyyden kyseenalaistaminen ei siis sellaisenaan ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten pride- ja trans-piireissä toisinaan ajatellaan. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Mikä on sukupuoli-identiteetti? Tuleeko oma kokemus ottaa lakiin?

Millainen tätä taustaa vasten olisi sukupuoli-identiteetin mielekäs määritelmä? Ja millainen määritelmä voisi toimia siten kuin identiteettiä korostavat eturyhmät toivovat sen toimivan?

Kuvitellaan yksilö, jolla on ihmiskoiraille tyypillinen sieltä täältä karvainen vartalo ja ihmiskoiraalle tyypilliset sukuelimet. Hän myös kutsuu itseään mieheksi. Kyseinen yksilö ei kuitenkaan erityisesti tunne olevansa mies tai mitään muutakaan sukupuolta. Onko hänen sosiaalinen sukupuolensa tai sukupuoli-identiteettinsä silti mies? Vai onko häntä laimeiden tuntemustensa vuoksi pidettävä sukupuolettomana tai peräti muunsukupuolisena? Tämä ei vaikuta oikealta, sillä lokerointi jättää epäselväksi, millä perusteella meidän tulee ketäkin uskoa. (Sivuutetaan tässä kysymys siitä, miksi sukupuolettomuutta olisi perusteltua pitää sukupuoli-identiteettinä; eihän kaljuuskaan ole hiusväri.)

Pulma ei ratkea, vaikka tämä miehen vartalolla varustettu yksilö sanoisi, että ”tunnen asiat kuin nainen”. Olisiko hänellä silloin naisidentiteetti? Tämäkin lokerointi olisi kyseenalainen, sillä miesoletettumme ei voi tietää, millaista on tuntea kuin nainen. Korkeintaan olisi perusteltua sanoa, että hän kokee asiat siten kuin hän kuvittelee keskiverto naisen tai naisten enemmistön tuntevan.

Jos sukupuoli-identiteetille kaivataan yleispätevästi perusteltua juridista asemaa, sen määritelmä tuskin voi tällä tavoin riippua ihmisillä olevista satunnaisista ja osittain muoti-ilmiöihin nojaavista kuvitelmista, millaisia mies ja nainen (tai transseksuaali) keskimäärin ovat. Lakiin ja potilasturvallisuuteen liittyviltä määritelmiltä on perusteltua vaatia enemmän.

Sukupuoli-identiteetin pääkriteerin täytyy ensinnäkin olla se, että identiteetti on riittävän pysyvä ja muuttumaton. Muutoin koko käsite ei olisi mielekäs – tai ainakaan identiteettiä ei olisi mieltä pitää suojelukohteena. Jos joku siis sanoo, että hänen sukupuoli-identiteettinsä on joustava, tämän joustavuudenkin tulee olla pysyväisluontoinen ominaisuus.

Identiteetin määritelmän tulisi myös olla riippumaton siitä, millaisia yksilön lisääntymisfysiologiset ominaisuudet ovat. Jos identiteetti riippuisi sukuelimistä (tahaton sanaleikki), koko identiteetin käsite olisi turha.

Vastaavasti identiteetti ei voi perustua siihen, onko yksilöä kasvatettu tyttönä tai poikana. Jos kasvuympäristö määräisi identiteetin, sitä ei enää olisi perusteltua pitää omaehtoisena ilmoitusasiana. Lisäksi on tapauksia, joissa kasvattaminen jommankumman sukupuolen mukaan tai edes hormonihoidot eivät ole muuttaneet yksilön identiteettiä toivotuksi.

Nämäkään kolme tarkennusta eivät ole toimivia perusteita sukupuoli-identiteetin erityisasemalle. Kuvitellaan tilanne, jossa sukupuolenkorjauskirurgiaa toivova mies sanoo, että ”en halua olla nainen, minä olen nainen”. Lainsäätäjä voisi tällöin kysyä, ”miksi yhteiskunnan pitäisi tukea leikkauksiasi, jos kerran jo olet nainen”. Vastaukseksi ei kelpaa se, että kyseinen yksilö haluaa vain korjata ruumiinsa. Konservatiivinen lainsäätäjä voisi kuitata tämän pilkallisesti toteamalla, että ”yhteiskunta ei tue viehkeäksi prinsessaksi identifioituvan naisen kauneusleikkauksia; miksi sen pitäisi tukea juuri sinun identiteettiisi sopivaa leikkausta”.

Miesoletettu voisi väittää vastaan, että ”käyttäydyn jo kuin nainen”. Konservatiivi voisi ohittaa tämänkin, vaikkapa toteamalla, että ”päinvastoin, osoittaa miehekkyyttä uskaltaa olla noin naisellinen”.

Toisin sanoen, jos sukupuoli-identiteetti nojaa vain sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseuden/mieheyden kriteerit ovat, identiteetin erityisasema voidaan aina kyseenalaistaa. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä halusimme eroon.

Tässä vaiheessa on paikallaan todeta, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, millaiset lääketieteelliset korjaushoidot ovat milloinkin perusteltuja tai mitä tulee ajatella tapauksista, joissa yksilö katuu korjaushoitoihin ryhtymistä. (Tosin se todettakoon, että nykylaissa olevaa vaatimusta sukupuolta korjaavan yksilön lisääntymiskyvyttömyydestä on perusteltua pitää ihmisoikeuksien vastaisena.)

Tekstin vaatimaton tavoite on sen sijaan selventää sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteellisiä ongelmia. Kirjoitus ei siis ota kantaa siihen, tuleeko oman ilmoituksen riittää juridisen sukupuolen muuttamiseen vai ei (yksilön anomus riittää esimerkiksi Tanskassa).

Joku saattaa silti pelätä, että tässä esitetyt ajatukset jotenkin voimaannuttaisivat sukupuolista syrjintää ajavia konservatiiveja – jos sellaisia vielä on. Vastaavaa pelkoa tunnetaan feministisen retoriikan kritisoimisesta; aivan kuin joka nurkan takana odottaisi taantumuksellisia kiihkoilijoita valmiina syrjimään naisia.

Pelot ovat aiheettomia. Asenneilmapiiri on ensinnäkin jatkuvasti muuttunut suvaitsevammaksi: näkemyksiä, jotka vielä 1970-luvulla olivat liberaaleja, pidetään nykyään konservatiivisina. Lisäksi mitä vankemmalla käsitteellisellä, empiirisellä ja objektiivisella perustalla identiteetti ja tasa-arvo ovat, sitä vaikeampi kiihkoilijan on niitä halventaa. (Monilta näyttää myös unohtuneen, että esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta on yhdentekevää, innostuuko väitteistä arvokonservatiivi vai arvoliberaali.)

Kuvitellaan seuraavaksi, että joku sanoo naiseksi itsensä kokevalle miehelle, että ”sinullahan on penis, et sinä voi olla nainen”. Miesoletettu vastaa tähän: ”miten niin, tämä on naisen penis”. Vastaus on tavallaan vakuuttava, sukuelimillähän ei pitänyt olla merkitystä sukupuoli-identiteetille. Vastauksen kyseenalaisuus identiteetin lainvoimaisuuden kannalta tulee kuitenkin ilmi, jos vastaus olisi kuulunut: ”miten niin, minulla on naisen aivot.”

Tämä johtaa asian ytimeen. Identiteetti perustuu aina joihinkin aivoissa tapahtuviin ja periaatteessa mitattaviin prosesseihin. Sillä on siis materiaalinen perusta. Tässä mielessä Suomen nykytilanne on ymmärrettävä: yksilön ilmoittamalla sukupuoli-identiteetillä on käytännössä merkitystä juridiseen sukupuoleen vasta, kun yksilö on valmis sukupuolenkorjausta edeltäviin lääketieteellisiin selvityksiin.

Pride-liikkeen parissa ei ole suhtauduttu lämpimästi ajatukseen identiteetin materiaalisesta perustasta. Osa liikkeen aktiiveista on ehdottomia siinä, että sukupuolen omakohtainen ilmoitus ei koskaan voi olla väärä, ja että ilmoitusta tulee kunnioittaa lopullisena ja kyseenalaistamattomana auktoriteettina. Jos olet eri mieltä, kärsit transfobiasta.

Sukupuolisten vähemmistöjen kokeman syrjinnän valossa tämänkaltainen demonisointi on ymmärrettävää. Halventava nimittely kääntyy kuitenkin itseään vastaan, etenkin nykytilanteessa, kun yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi ja erilaisuus on tullut hyväksytymmäksi. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy ylimielisestä moralismista tai erimielisyyden demonisoimisesta.

Mistä ihmisten kokemat sukupuoli-identiteetin ongelmat sitten johtuvat? Millaisia fysiologisia ja neurologisia prosesseja on taustalla? Neurotieteilijä Vilayanur Ramachandranin mukaan trans-tuntemukset selittyvät sillä, että aivojen käsitys yksilön ruumiinosista eroaa kehon todellisesta rakenteesta.

Pieni osa biologisista naisista esimerkiksi kertoo kokevansa, että heillä on haamupenis ja välillä jopa haamuerektio, aivan kuten jonkin raajansa menettäneet voivat kokea haamusärkyä raajassa, jota ei enää ole. Vastaavasti pieni osa biologisista miehistä kertoo kokevansa, että heidän peniksensä on ylimääräinen ja väärällä tavalla tungetteleva. Kysyttäessä moni näistä huono-onnisista valitsisi myös mieluummin kirurgisen hoidon kuin taikaiskusta vaihtaisi tuntemuksensa yhteensopivaksi kehonsa kanssa. (Trans-tuntemusten ja intersukupuolisuuden esiintyvyydestä puhutaan yleensä promilleina, kun taas homoseksuaalisuuden kohdalla puhutaan joistakin prosenteista.)

Toistaiseksi aivoissa olevan ruumiinkuvan ja kehon välisen epäsuhdan syntymekanismia tai merkitystä ei kunnolla tunneta. Tiedetään vain, että kuten sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen, myös aivojen käsitys yksilön omista ruumiinosista alkaa muotoutua jo kohdussa ja yleensä voimistuu yksilön lapsuudessa.

Päätelmä

Sukupuolen juridinen määritelmä ei voi yleispätevästi nojata siihen, onko yksilön kokemus tai tuntemus – tai sielu – maskuliininen tai feminiininen. Siksi on aiheellista keskustella siitä, tuleeko juridisen sukupuolen perustua yksilön antamaan ilmoitukseen. Sitä tuskin tarvitsee pelätä, että tirkistelijämiehiä ryntäisi naisten pukuhuoneisiin, kuten kasvatuksen teorian professori Tapio Puolimatka on vastikään esittänyt. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että juridisten ja potilasturvallisuuteen liittyvien määritelmien on oltava yksiselitteisiä ja riittävän konkreettisia. Toki intimiteettikin on tärkeä ja suojelemisen arvoinen asia, mutta sillä ei juuri ole tekemistä juridisen pätevyyden kanssa.

Sen sijaan että identiteetti-ilmoitukselle annettaisiin erityisasema, saattaa olla mielekkäämpää lisätä kansalaisten ymmärrystä siitä, että miehenä ja naisena olemiseen kuuluu luonnollista muuntelua ja että useimpien psykologisten ominaisuuksien suhteen miesten ja naisten välillä on paljon päällekkäisyyttä. Muuntelun tunnistaminen antaisi ihmisille paremmat mahdollisuudet hyväksyä itsensä ilman kivuliaita kriisejä tai turhanaikaista lokeroitumista. Ehkä myös tyhjänpäiväinen sukupuolisuuden politisointi jäisi vähemmälle.

Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Kirjallisuutta

Kaltiala-Heino, R., Työläjärvi, M. & Suomalainen, L. (2018): Kun sukupuoli on nuorelle ongelma. Duodecim 134(20):2041-6.

Ramachandran, V. S. (2012): The Tell-Tale Brain: Unlocking the Mystery of Human Nature. Windmill. Lontoo.

Reilly-Cooper, R. (2016): Why self-identification shouldn’t be the only thing that defines our gender. The Conversation 13.5.2016.

Stock, K. (2019): Sexual orientation: what is it? Meeting of the Aristotelian Society held at Senate House, University of London, 3rd June.

Wikström, H. (2019): Sukupuolidysforian hoidossa tarvitaan malttia. Lääkärilehti 5.8.2019.

                         * * *

PS. Yleisesti ottaen kannatan ajatusta, että yhteiskunnan ei tarvitsisi niin usein udella yksilön sukupuolta ja että instituutioita (myös armeijaa) voitaisiin muokata sellaisiksi, että sukupuolella ei olisi niissä nykyisenlaista merkitystä. En tiedä, vähentäisikö tällainen ”sukupuolettomuus” trans-ihmisten kokemaa syrjintää tai väheksyntää, mutta tuskin se heitä haittaisikaan. Aina tulee toki olemaan tilanteita, joissa ihmiset kohtelevat muita sen mukaan, mitä sukupuolta he ovat – näin on kaikilla suvullisesti lisääntyvillä lajeilla –, mutta julkisten instituutioiden on silti pyrittävä siihen, että menestyminen on kiinni yksilöllisistä ominaisuuksista, ei kiintiöistä tai sukupuolisista keskiarvoista.


                         * * *

Lisäys 13.1.2020: 

Oletin saavani tästä kirjoituksesta kielteistä palautetta. Juttua on kuitenkin kommentoitu varsin vähän, varsin maltillisesti ja lähinnä myönteisesti. Pari kommentoijaa huomautti kriittisesti, että transsukupuoliset ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä heille tehtyihin korjausleikkauksiin. Tämä luultavimmin pitää paikkansa. Tyytyväisyys- ja katumusprosentit eivät kuitenkaan ole kirjoitukseni aiheena vaan sukupuoli-identiteetin käsitteelliset ongelmat. Ei esimerkiksi voi olla niin, että sukupuoli on samaan aikaan jatkumo ja että osa ihmisistä kokee syntyneensä väärään sukupuoleen.

(On myös huomattava, että hoitotyytyväisyyden tutkimisessa on monta sudenkuoppaa. Ihmiset esimerkiksi tyypillisesti ovat tai ainakin kysyttäessä kertovat olevansa tyytyväisiä terveydenhuollon ammattilaisilta saadusta huomiosta ja hoidoista. En ole perillä, miten tämänkaltaisia itseraportoinnin ongelmia on tyytyväisyystutkimuksissa huomioitu, mutta kuten todettua, transsukupuolisten hoitotyytyväisyys ei ole jutun aiheena.)

                        * * *

Lisäys 10.2.2020:

Lääkärilehti 6/2020 kirjoittaa transsukupuolisuudesta otsikolla ”Toiveena sukupuolen korjaus -tapauksen ratkaisu”. Jutussa pohditaan 17-vuotiaana sukupuolenkorjaushoitoon hakeutuneen biologisen tytön hoitamista. Tässä joitakin otteita jutusta (ks. myös oheiset kuvat):

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

Potilaan omassa kertomuksessa on muun muassa seuraavanlainen kohta:

Tutkimusjaksolla oli tunne, että piti ”läpäistä testit” saadakseen hoidot, joiden koin silloin olevan pelastus. En voinut avoimesti pohtia asioitani. Transyhteisö painotti, että on pakko läpäistä testit nopeasti tai käy huonosti. Tuli paine todistaa, että olen 100-prosenttisen transsukupuolinen. Pelkäsin, että jos olen jotain muuta, en saa mitään apua. Transyhteisöstä saa paljon tukea, mutta jos on eri mieltä, on petturi eikä saa hyväksyntää. Lokeroin asioita ja ajattelin, että minun pitää muuttua, koska en sovi mihinkään lokeroon. 

                      * * *

Lisäys 11.10.2020

 

STM julkaisi kesäkuussa 2020 suosituksen sukupuolidysforian lääketieteellisistä hoitomenetelmistä. Lääkärilehti 37/2020 käsittelee suositusta perusterveydenhuollon vastaanoton näkökulmasta (Uusi-Mäkelä ym.). Lehti muun muassa kirjoittaa, että ”fyysisiä interventioita sukupuoli-identiteetin takia ei käynnistetä ennen puberteettia.” Seuraavat otteet ovat lehdestä:

Tutkimusjaksolle suositellaan ohjaamaan henkilö, jolla on merkittävä ja pitkään kestänyt sukupuoliristiriita, joka aiheuttaa hänelle objektiivisesti todettavaa ja arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä.

Sukupuoliristiriidan objektiivisen diagnostisen välineen puuttuessa erityisyksikössä toteutetaan poissulkudiagnostiikkaa. Psyykkisiä häiriötiloja, jotka voisivat aiheuttaa mahdollisesti ohimenevän sukupuoliristiriidan kokemuksen, voivat kliinisen kokemuksen perusteella olla mm. tunnesäätelyhäiriöt: persoonan epävakaus, autismikirjon häiriöt sekä posttraumaattinen oireisto.

Erityisyksikön tutkimusjaksolla haastateltavalla tulee olla kykyä ja kypsyyttä punnita tavoittelemiensa hoitojen seurauksia ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Toivotuilla hoidoilla on riskejä ja potentiaalisia haittoja, niiden tulos on epävarma ja yksilöllinen. Sosiaalisessa mediassa on tarjolla myös harhaanjohtavaa informaatiota tutkimus- ja hoitoprosesseista.  

Etenkin nuorille kehon anatomia, itselle sopiva sukupuolen ilmaisu sekä seksuaalisuuden kokemus ja toteuttaminen saattavat olla vielä tutkimattomia alueita. Nuoruusiässä kysymykset omien biologisten lasten hankinnasta tai kehon ikääntymiseen liittyvistä haasteista eivät välttämättä tunnun ajankohtaisilta. Näitä kysymyksiä vielä pohtiva hyötyy todennäköisesti seksuaalineuvonta- tai seksuaaliterapeuttisella otteella toteutetusta keskustelusta.

   Suuri osa potilaista ei välttämättä toivo kaikkia mahdollisia hoitoja. Kehoa muokkaavat hoidot eivät aina ole tarpeen, niiden lopputulokset ovat varsin yksilölliset ja rajalliset, eivätkä ne riitä takaamaan psyykkistä hyvinvointia. Osa merkittävääkin sukupuoliristiriitaa kokevista ihmisistä pystyy selviytymään ja elämään tämän asian kanssa ilman lääketieteellisiä hoitoja. 

Sukupuolenkorjaushoitoja katuva saattaa tuoda esiin toiveita takaisinkorjautumisesta. Hoitoja katuva tulisi ohjata hoitoja koordinoivaan yksikköön takaisinkorjautumisen suunnittelemiseksi.

Lehdessä haastatellaan myös koulu- ja opiskeluterveydenhuollon lääkäri Tove Linderiä, joka toteaa:

Nuorilla ja joskus vanhemmillakin on usein kova kiire saada sukupuoli-identiteetti korjattua ja ehkä epärealistinenkin usko siihen, että tämän asian korjaaminen hävittää muutkin ongelmat, eivätkä he mielestäni aina näe, että sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus eivät ole mustavalkoisia tai aina täysin pysyviäkään asioita, vaan kokemus voi muuttua, ja että on hyvä ja sallittua miettiä ja pohtia.

                          * * *

Lisäys 16.10.2020: Sukupuolenkorjauksen läpikäynyt kertoo kokemuksiaan ja näkemyksiään täällä.

                     * * *

Lisäys 13.12.2020

 

The Economist (Dec 12-18th) kirjoittaa puberteetin estämisestä ja siihen liittyvästä oikeuden päätöksestä seuraavasti (otsikolla ”First, do no harm”):

Some of the effects of this are irreversible. Skipping puberty causes sterility. Ms Bell’s [jutussa käsitelty Keira Bell] breasts, which were removed when she was 20, will not grow back. Those who undergo gender-reassignment treatment may never be able to have children of their own, or experience an orgasm; and the evidence of long-term benefits is extremely sketchy.

 

The English court said it was highly unlikely that someone of 15 could understand all this well enough to give informed consent to taking puberty blockers, which it called experimental treatment. It suggested that in the case of 16- or 17-year-olds, it might be wise for doctors to seek a court’s permission before prescribing such drugs. Once they reach adulthood, young people in England and Wales are free to seek whatever hormones or surgery they choose.

 

Many trans activists denounced the ruling as a traversty, or even a denial of the right of trans people to exist. Their passion is understandable. Trans people have often been appallingly treated, and it is right that societies should pass laws to protect them from discrimination, and from bullying in schools. But given the available evidence, the ruling is a reasonable attempt to set out guidelines in an area where there are as yet no good solutions. Other countries should learn from it.

                      * * *

Lisäys 1.3.2021:

The Economist käsitteli puberteettia estävää/hidastavaa lääkitystä helmikuussa 2021. Jutun mukaan paras tapa ratkaista kyseiseen lääkitykseen liittyviä lukuisia kiistoja on sama kuin muissa lääketieteellisissä erimielisyyksissä: suurella ja hyvin suunnitellulla kliinisellä kokeella. Mutta valitettavasti tällaista ei tiettävästi ole suunnitteilla: ”So far, despite soaring caseloads, and puberty blockers having been prescribed for decades, no one is planning to conduct one.” 

Michel Shermer keskustelee samasta teemasta täällä.

                * * *

Altruismista ja sukupuolesta (vastine Puopololle)

Oheinen vastineeni Ivan Puopololle julkaistiin Skeptikko 3/2019 -lehdessä (ilman koulupoikamaista pila-/muotokuvaa). Vastineessa käydään läpi kaksi keskeistä teoriaa altruismin evoluutiolle. Mukaan ei mahtunut esimerkiksi parinvalinta, joka myös on saattanut voimistaa avuliaisuustaipumuksiamme. Tätä mahdollisuutta tukee muun muassa se, että kyselytutkimusten mukaan älykkyyden ja ulkonäön lisäksi yksi kumppaninvalinnan pääkriteereitä on kiltteys. Se ei toki ole sama kuin altruismi/avuliaisuus, mutta ainakin parisuhteen sisällä kiltteyttä ja altruismia on usein vaikea erottaa toisistaan. Myös herooismin on havaittu parantavan miesten asemaa parinvalintamarkkinoilla.

Altruismi ja sukupuoli tarvitsevat tarkat määritelmät

Ivan Puopolo analysoi altruismia eli uhrautuvaa avuliaisuutta Skeptikko 2/2019 -lehdessä. Puopolon kolumni paljastaa ongelmia, joita altruismin määritteleminen yksilön motiivien kautta synnyttää. Samankaltaisia ongelmia syntyy sukupuolen psykologisesta määritelmästä. Jos avuliaisuutta ja miesten ja naisten välisiä suhteita halutaan ymmärtää syvällisesti, altruismi ja sukupuoli kannattaa määritellä eksaktimmalla tavalla.

Mikäli yksilö auttaa toista saadakseen itselleen hyvää mieltä, kyse ei motiiveihin perustuvan määritelmän mukaan ole altruismista vaan pikemminkin itsekkyydestä. Puopolo tekee tästä niin kutsutusta psykologisesta egoismista sinänsä loogisen päätelmän: vain sellainen toiminta on aitoa altruismia, jota yksilö toiminnan hetkellä tietää katuvansa. 

Tällaiselta temppuilulta ei altruismia tarkasteltaessa voitane kokonaan välttyä. Biologinen lähestymistapa kuitenkin vähentää tarvetta koulupoikamaiseen kikkailuun.

Altruismin kaksi selitystä: sukulaisuus ja vastavuoroisuus

Eläimet käyttäytyvät toisinaan altruistisesti. Ne esimerkiksi varoittavat lajitovereita lähestyvästä saalistajasta. Tämä on tuottanut tutkijoille päänvaivaa. Miten luonnonvalinta voisi muka suosia käyttäytymistä, jossa yksilö asettaa itsensä vaaraan muiden hyväksi? 

Varoitushuudoille ja muulle vastaavalle avuliaisuudelle on yksi ilmeinen selitys: sukulaisuus. Luonto voi suosia uhrautumista, mikäli auttaja ja autetut ovat niin läheistä sukua, että teosta auttajalle koituva geneettinen hyöty on suurempi kuin auttamisesta sille koituva haitta. Periaate on niin yksinkertainen, että se voidaan ilmaista neljän merkin matemaattisella kaavalla (rB>C).

Todellisuudessa kyse on mutkikkaasta teoriasta, joka huomioi yksilöiden lisääntymispotentiaalit. Esimerkiksi oma isoäiti on ikänsä takia yleensä hedelmätön, joten hänen auttamisensa ei enää toisi suoria geneettisiä hyötyjä – vaikka mummo läheistä sukua onkin. Jo valistusfilosofi Adam Smith (1790/2003) totesi, että lapsi näyttää luonnon silmissä olevan tärkeämpi kuin vanhus. 

Sukulaisaltruismin teoria johtaakin vastaavaan päätelmään kuin psykologinen egoismi: oman lapsen auttaminen ei ole aitoa altruismia, sillä auttaja ei siinä uhraa geneettistä kelpoisuuttaan. Jos isä tai äiti siis hyppää virtaavaan veteen pelastaakseen hukkumassa olevat lapsensa, se ei luonnonvalinnan silmissä ole aitoa uhrautuvuutta. Sama pätee sisarusten, siskonpoikien ja muiden lähisukulaisten auttamiseen.

Tässä on kuitenkin olennainen ero psykologisen egoismin synkkään päätelmään: teoria sukulaisaltruismista kykenee selittämään, miten ”aito” sukulaisuussuhteesta piittaamaton altruismi on voinut kehittyä. Teorian mukaan ihminen on evoluutiohistoriassaan elänyt niin tiiviissä sukulaisyhteisöissä, että kanssaihmisten auttaminen toi aina geneettisiä hyötyjä. Tämä teki taipumuksesta niin vahvan, että jopa tuntemattoman ihmisen hätä herättää auttamishalun. Näkemyksen mukaan luonto ei olisi päivittänyt altruistisia tunteitamme toimimaan anonyymissa nyky-ympäristössä.

Toinen pääteoria altruismin evoluutiolle on vastavuoroisuus: ”Raavi minun selkääni, niin minä raavin sinun.” Kyseisen teorian mukaan pyyteetön avuliaisuus selittyy sillä, että esivanhempamme saivat vastapalveluksia ja osasivat niitä edellyttää.

Vastavuoroisen auttamisen ja yhteistyön edut on helppo ymmärtää. Jos en saa saalista tänään, onnekkaamman metsästäjän kannattaa antaa osa saaliistaan minulle, sillä hän saattaa huomenna olla yhtä epäonninen kuin minä tänään. Ylimääräinen liha kannattaa siis säilöä naapurin vatsaan. Teorian mukaan evoluutio havaitsi tällaiset vastavuoroisesta auttamisesta ja yhteistyöstä koituvat edut ja loi joukon mutkikkaita moraalitunteita yhteistyötä ja mainetta ylläpitämään.

Teoria selittää muun muassa seuraavat seikat: miksi tunnemme kiitollisuutta, jos joku auttaa enemmän kuin ihmisiltä voidaan yleisesti odottaa, miksi suutumme, jos joku jatkuvasti hyötyy suhteesta antamatta itse mitään ja miksi kadumme ja häpeämme, jos hairahdumme itse vetämään välistä (ja jos jäämme teostamme kiinni). Teoria selittää myös sen, miksi joskus annamme luottamuksemme pettäjälle anteeksi: yhteistyön edut olivat evoluutioympäristössä niin suuria, että mahdolliselle yhteistyökumppanille ei kannattanut loputtomasti vihoitella. Moraalitunteiden lisäksi vastavuoroisen altruismin teoria selittää jopa poseeraamista, itsepetosta ja saarnaamista, siis inhimillisessä kanssakäymisessä yleisiä kaksoisstandardeja.

Altruismin määritteleminen eksaktisti

Altruismia määriteltäessä ei kuitenkaan tule antaa moraalitunteiden mutkikkuuden hämätä. Avuliaisuuden tarkastelu kannattaa tunteiden ja motiivien sijasta aloittaa siitä, miten käyttäytyminen vaikuttaa yksilön geenien lisääntymismenestykseen. Sosiaalinen vuorovaikutus voidaan näin tarkasteltuna jakaa neljään:

1) Altruismissa tekijälle koituu kustannuksia ja vastaanottajalle hyötyjä.

2) Itsekkyydessä tekijä hyötyy ja toiselle koituu kustannuksia.

3) Mutualismissa molemmat osapuolet hyötyvät.

4) Pahantahtoisuudessa molemmille koituu teosta kustannuksia.

Jotta sosiaalista käyttäytymistä voidaan ymmärtää syvällisesti ja selittää tieteellisesti ilman ennakkoasenteita, on tällä tavoin aloitettava siitä, mikä vaikutus käyttäytymisellä on ”antajaan” ja ”vastaanottajaan”. Kumpi hyötyy ja kumpi kärsii. Vasta hyöty–haitta-analyysin jälkeen voidaan käsitellä yksilön sisäistä motivaatiota, joka on toissijainen ongelma. Analyysiin ei siis tarvita omakohtaisia motiiveja tai toisia tai itseä kohtaan tunnettuja emootioita.

Kun altruismi, itsekkyys ja muut vuorovaikutuksen muodot määritellään ”epäpsykologisesti”, niitä voidaan tarkastella saman kattoteorian alaisuudessa ja eläinlajista riippumatta. Jos altruismin edellytyksenä toisin sanoen pidetään tietoisia tunteita ja itsereflektoimista, suljetaan turhaan tarkastelun ulkopuolelle kaikki muut paitsi kaikkein älykkäimmät nisäkkäät. Motiiveista aloittaminen olisi käytännössä luopumista evolutiivisesta analyysista – ja elävien olentojen tutkimuksessa sellainen on turmiollista: päätelmistä tulee helpommin sattumanvaraisia, poliittisesti motivoituneita ja yhteensopimattomia luonnonvalintateorian kanssa. Vasta kun altruismin tarkastelu on aloitettu yhteistyöstä koituvien geneettisten hyötyjen, riskien ja haittojen näkökulmasta, yksilöiden tunteet kiitollisuudesta suuttumukseen ja anteeksiantoon voidaan järjestää selitysvoimaisella ja biologisesti mielekkäällä tavalla.

Moni saattaa ajatella, että edellä oleva pohdinta ei sinänsä ole virheellistä, etenkään muiden lajien kohdalla, mutta että ihminen on kulttuurieläin, jonka käyttäytyminen perustuu kulttuuriseen oppimiseen. Siksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen ei tarvitse biologiaa. 

Ajatus on houkutteleva, kykeneehän ihminen sisäistämään lukemattomia ympäristössä noudatettuja käyttäytymistapoja. Se, mitä esimerkiksi pidetään reiluna, vaihtelee valtavasti. Yhtäällä kannatetaan kastilaitosta ja naisten hunnutusta, toisaalla vallitsee tasa-arvon eetos. Tämä seikka ei kuitenkaan mitätöi lajimme evolutiivista historiaa. Jos ihmislapsi olisi tyhjä taulu, johon joku moraaliset käyttäytymissäännöt raapustaa, lapsi olisi helppo manipuloida yltiöavuliaaksi ja umpimähkäiseksi altruistiksi. Sitä on monesti myös yritetty, sekä ideologisiin syihin että manipuloijan omaan etuun perustuen. Mikään ei kuitenkaan ole toiminut. Aikuisten altruismia ei ole saatu kaiken kattavaksi hyväntahtoisuudeksi. 

Periaate on helppo ymmärtää: jos kulttuuriset kykymme olisivat jättäneet meidät manipuloijien ja hyväksikäyttäjien armoille, luonnonvalinta ei olisi kulttuurisia kykyjämme suosinut. Kaivelisimme edelleen juureksia savannilla.

Sukupuolen tieteellinen määritteleminen

Vastaavista syistä johtuen myös sukupuoli kannattaa määritellä yksiselitteisesti ja yleispätevästi. Esimerkiksi sukuelimet eivät kelpaa sukupuolen määrittäjäksi, sillä kaikilla koirailla, esimerkiksi sammakoilla, ei ole siitintä. Sukupuolikromosomistokaan ei kelpaa: nisäkkäillä yksilö, jolla on kaksi erilaista sukupuolikromosomia (X ja Y), on koiras, kun taas linnuilla tämä niin kutsuttu heterogameettinen yksilö on naaras.

On kuitenkin yksi ominaisuus, jota voidaan yleispätevästi käyttää koiraiden merkitsemiseen koiraiksi ja naaraiden naaraiksi. Se on se, että koiraan sukusolut ovat pienempiä ja lukuisampia kuin naaraan sukusolut. Muunlaisia määritelmiä ei tarvita: sukusolua kohden naaras käyttää koirasta enemmän resursseja. Linnuilla ja matelijoilla ero korostuu. Munasolu sisältää niin paljon ravintoa, että se voi ruokkia kehittyvää pienokaista viikkojen ajan.

Sukusoluihin perustuva määritelmä on siitä oivallinen, että se kattaa kaikki suvullisesti lisääntyvät eliöt, niin eläimet kuin kasvitkin. Määritelmä mahdollistaa myös evolutiivisen lajivertailun ja sukupuolten käyttäytymistä koskevien testattavien ennusteiden luomisen. On esimerkiksi havaittu, että sukupuoli, joka investoi jälkeläisiin enemmän, on parittelukumppanin suhteen valikoivampi.

Sukusolujen epäsuhdasta ei luonnollisesti seuraa, että naaras aina investoisi jälkeläisiin enemmän tai olisi koirasta valikoivampi. Esimerkiksi joillakin kahlaajalajeilla koiras investoi poikasiin enemmän, ja niillä naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta. Pointti on kuitenkin se, että myös ihmistä ja ihmisen sukupuolisuutta tulee tällä tavoin tarkastella evolutiivisen lajivertailun näkökulmasta. 

Olipa siis kyse altruismin tai seksuaalisuuden ja sukupuolierojen selittämisestä, keskittyminen itsemäärittelyyn, omakohtaisiin tuntemuksiin tai vastaaviin sattumanvaraisuuksiin jättää lajinkehityksen ja tätä kautta yhden tieteen selitysvoimaisimmista teorioista huomiotta. Tämä ei ole tieteellinen lähestymistapa. Ihmisten avuliaisuus ja miesten ja naisten väliset suhteet – kuten myös homo- ja lesbosuhteiden erityispiirteet – tulevat ymmärrettäviksi vasta evoluution valossa. Vieraalta planeetalta tulleelle tutkijalle päätelmä olisi ilmeinen, mutta moni sosiaalitieteilijä on sivuuttanut päätelmän poliittisista syistä. Puopolo ei luonnollisesti kuulu tähän joukkoon.

KIRJALLISUUTTA

Dawkins, R. (1976/1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Arthouse. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari kustannus. Helsinki.

Stewart-Williams, S. (2018): The Ape That Understood the Universe. Cambridge University Press. Cambridge.

Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio: Ihmislajin parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä: Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Sukupuolierot ja kosmetiikan kulutus

Alla oleva kirjoitukseni ilmestyi Kulutustutkimus 2/2016 -lehdessä oheisen piirrokseni kanssa (sivut 70-78):

Teemanumeron puheenvuorossa tietokirjailija Osmo Tammisalo tarjoaa selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa. Kulutustutkijoiden kentän ulkopuolelta tuleva tieteen kansanomaistamisen asiantuntija analysoi puheenvuorossaan kulttuurin, psykologian ja biologian roolia asiayhteydessä, joka on herättänyt lukuisten kulutustutkijoiden mielenkiintoa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Lehdessä on myös artikkeli kaupallisesta seksistä (Hannu Lehti & Pekka Räsänen). Siitä lyhyt ote:

Kun kontrolloimme taustatekijät, erot naisten ja miesten välillä eivät häviä, vaan kasvavat. Kun muut tekijät on otettu huomioon, naiset kokevat pornografian yli neljä kertaa suurempana yhteiskunnallisena riskinä kuin miehet ja prostituution lähes kolminkertaisena riskinä ristitulosuhteella mitattuna. Tulosten perusteella näyttää siltä, että sosiaalinen rooliteoria ei pysty selittämään täysin naisten ja miesten eroja vaan taustalla saattaa olla sukupuolisidonnaiset lisääntymisintressit.

Ville Salonen ja Samuel Piha taas kirjoittivat evoluutiopsykologisesta (EP) kuluttajatutkimuksesta (sivut 50–69):

Vaikka EP on moniulotteinen lähestymistapa moniin kuluttamisen ilmiöihin, sen tutkimuskäyttö on menetelmällisesti suuntautunutta. Siinä missä EP voi tarjota pohjaa myös laadulliselle tutkimukselle ja toimia yhteistyössä laadullisen tutkimuksen kanssa, evoluutiobiologian ja psykologian oletusten synteesinä se sopeutuu parhaiten kokeellisiin tutkimusasetelmiin. Sen sijaan aineistot voivat olla monipuolisia: historiallisista tilastoista verkkokauppojen klikkianalyyseihin.

 - - -

Selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa

Naiset käyttävät miehiä enemmän rahaa vaatteisiin ja kosmetiikkaan. Miksi? Mikä selittää tätä keskimääräistä eroa sukupuolten välillä? Aloitetaan tarkastelu ilmiön mahdollisesta yleismaailmallisuudesta.

Esiteollisia yhteisöjä koskeva antropologinen aineisto ei ole ”kauneudenhoitotuotteiden” suhteen yksiselitteistä. Kulttuurista riippuen koristautumista harjoittavat toisinaan enemmän miehet, toisinaan naiset. Lukemastani antropologisesta kirjallisuudesta uskallan kuitenkin arvella, että ennen maanviljelyn aloittamista, eli olosuhteissa, joissa ihmislaji on valtaosan elänyt, ”arkikosmetiikkaa” käyttivät eniten tytöt tai nuoret naiset.

Kauneudenhoitotuotteita olivat tuolloin esimerkiksi kukkakoristeet tai iholle hierottavat kasviöljyt. Miesten koristautuminen taas tapahtui useammin rituaaleissa, juhlatilaisuuksissa ja sodankäyntiä varten. Tällöin tarkoitus oli viehättävyyden sijasta pikemminkin osoittaa statusta tai sitoutumista ryhmään. Asiasta ei kuitenkaan ole kattavia selvityksiä, varhaisten antropologien kuvauksiin on syytä suhtautua epäillen ja huomioitavia muuttujia on valtavasti. Tarkastelu saattaa ikuisesti jäädä spekulaation asteelle.

Mainonta vai kulttuuriset odotukset?

Vaikka kyseinen sukupuoliero ilmenisi ainoastaan länsimaissa, sille pitää etsiä selitystä. Yksi mahdollinen selittäjä on mainonta; lapsesta saakka jatkunut sellaisten mainoskuvien pommitus, joissa naiset huolehtivat miehiä enemmän ulkonäöstään. Vaikka mainonta lisää kosmetiikan myyntiä, sukupuolierojen selittäjäksi siitä ei ole. Tätä voidaan perustella jo sillä, että mainonta ei ole sattumanvaraista. Markkinointia pikemminkin suunnataan sinne, mistä voittoja on saatu ja saatavissa.

Kosmetiikan tuottajat mieluusti näkisivät enemmän itseään ehostavia miehiä. Siitä avautuisivat valtavat markkinat, jos miehet vain saataisiin yhtä huolestuneiksi ulkonäöstään. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Nuorukaisten kosmetiikan kulutusta on pystytty jonkin verran kasvattamaan, mutta vanhempia miehiä ei juuri ole saatu liikkeelle. Suuri osa miesten käyttämästä kosmetiikasta on myös naisystävien ostamaa.

Entä mainonta ja homomiehet? He käyttävät keskimäärin enemmän rahaa kosmetiikkaan kuin heteromiehet. [1] Mainontaa saatetaan suunnata mieshomoseksuaaleille sillä perusteella, että he ovat sopiva kohderyhmä. He ovat useammin lapsettomia, joten heillä on enemmän mahdollisuuksia perhe-elämän ulkopuoliseen kuluttamiseen. Tämä perustelu ei vaikuta pätevältä, sillä ostovoiman perusteella heteromiesten olettaisi olevan vielä houkuttelevampi kohde – heitähän on lähes 50 % kuluttajista. [2] Kyse täytyy olla jostakin muusta.

Jos mainonta ei selitä kosmetiikan kulutuksessa havaittuja sukupuolieroja, voiko kyse olla jonkinlaisista kulttuurisista odotuksista? Voivatko odotukset olla mainontaa vahvempia niin, että mainostajien ei kannata edes pyrkiä muuttamaan odotuksia? Mikäli näin on, kulttuuriset odotukset oikeanlaisesta käyttäytymisestä selittäisivät sekä mainonnan suuntautumista että mainonnan avulla saatuja voittoja. Kulttuuri on täynnä tapoja ja normeja, joita on hankala muuttaa ja joille ei ole loogista hyötyperustetta.

Odotukset ja normit eivät kuitenkaan ilman tarkennuksia ole riittävä selitys sukupuolieroille. Pitäisi kertoa, kuka odottaa mitä ja miksi. Mistä normit ovat tulleet? Miksi odotukset joskus tehoavat, joskus eivät? Kulttuuri koostuu lukuisista alajärjestelmistä, esimerkiksi teknologisista, tiedollisista tai arvoihin liittyvistä järjestelmistä. Kaikki kulttuurin osa-alueet levittäytyvät erilaista tahtia, epätäydellisesti, muotoaan muuttaen ja silti jollakin tavoin toisistaan riippuvaisina. Kuka siis odottaa sukupuolilta juuri tietynkaltaista käyttäytymistä? Miksi hän tai se sitä tekee? Millä mekanismilla ja miksi odotukset vaikuttavat kohteeseen? Kulttuurin patriarkaalisuus tai muu yksinkertainen historiasta kumpuava seikka ei sellaisenaan riitä selitykseksi. Tai vähintäänkin selityksessä tulisi olla arvio siitä, miksi patriarkaalisuus aiheuttaa juuri tällaisia eroja tai miksi patriarkaalisuus on niin vallitseva järjestelmä.

Kulttuuri ei ole taivaasta pudonnut möhkäle, joka sattuu tuottamaan milloin millaistakin käyttäytymistä. Kulttuuri on sekä menneisyydessä vaikuttaneiden että kullakin hetkellä elävien ihmisten luomus. Olitpa kosmetiikan kuluttaja, myyjä, valmistaja, tuotekehittelijä, mainostaja tai vaikkapa meikkimainonnan vastustaja tai mainontaa säätelevä viranomaistaho, kutakin käyttäytymismallia voidaan pitää yksilön pyrkimyksinä hyötyä kulttuurista. Ne ovat strategioita, jotka menestyvät jollakin tavalla. Ihmisten pyrkimykset hyötyä kulttuurista puolestaan ovat muokanneet kulttuuria sellaiseksi, että yhä uudet sukupolvet ovat voineet löytää kulttuurisen lokeronsa. Tämä on tehnyt kulttuurista suhteellisen joustamatonta. Yhteiskunnan jäsenten yhteinen etu ei siis ole se, että kulttuuria olisi helppo muuttaa.

Kulttuurin joustamattomuus puolestaan tarkoittaa, että yksilöiden on useimmiten toimittava taipumustensa mukaisesti. Siksi yksilöiden väliset synnynnäiset erot eli myös ihmisluontoon kuuluvat sukupuolierot tulee huomioida käyttäytymistä selitettäessä. Lisäksi on muistettava, että vaikka sukupuolten käyttäytyminen olisi samanlaista, kuten esimerkiksi yksiavioisessa parisuhteessa, taustalla vaikuttavat mielentoiminnot ja mielihalut eivät välttämättä ole samanlaisia.

Sukupuolierojen synnynnäisyyden puolesta ja kulttuuriselitystä vastaan puhuu moni empiirinen havainto. Esimerkiksi useimmat psykologiset sukupuolierot – persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä – ovat huomattavasti suurempia kulttuureissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa ja joissa sukupuoliroolien opetus on tasa-arvoisempaa (Schmitt 2015). Jopa sukupuolierot joissakin fyysisissä piirteissä – pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine – ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa. Nämä löydökset ovat ristiriidassa patriarkaalisuuteen perustuvan selityksen kanssa. Mikäli havainnot pitävät paikkansa, oletus monien sukupuolierojen sosiokulttuurisesta alkuperästä voidaan hylätä.

Vuorovaikutukset vai ihmisluonto?

Mainonta ja kulttuuriset odotukset eivät siis sellaisinaan riitä selittämään sukupuolieroa kosmetiikan kuluttamisessa. Mutta tarvitaanko siihen silti biologiaa ja ihmisluontoa? Ehkä kyse on sosiaalisten tekijöiden vuorovaikutuksista. Ehkä odotukset ja mainonta ruokkivat toisiaan. Ehkä kyse on takaisinkytkennästä ja itseään toteuttavista ennusteista.

Ihmiset ovat ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin kategoriaan (esim. pakolainen, homoseksuaali, asperger-aikuinen). Tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin ja niin edelleen. On mahdollista, että tällaiset ideoiden, käsitteiden ja sosiaalisten tapojen vuorovaikutukset ovat varsin voimakkaita.

Pääpointti tieteen kannalta on vuorovaikutusteorian selitysvoima. Vakavasti otettavan teorian on pystyttävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei riitä, vaan on selvitettävä kehä- ja vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen empiirisesti ja varsinkin kokeellisesti on yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta tähän on kulutustutkimuksessakin pyrittävä. Jos tilanne lopulta niin vaatii, on myönnettävä, että kyse on vasta arvelusta, ei vielä tieteellisestä selittämisestä.

Kun vuorovaikutusteoriat vähitellen kenties kehittyvät testattavuuteen asti, niistä saattaa lopulta jäädä jäljelle yksi empiirinen kysymys: miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään perimmäiseen pulmaan oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Näin ollen selityksen tulee sisältää huomioita siitä, millä tavoin moraaliset tunnevalmiutemme toimivat.

Selitykseen ei toisin sanoen riitä huomio siitä, että kulttuuri muokkaa ihmisten käyttäytymistä. Kunnollinen teoria huomioi sen, että 1) ihmisellä on monenlaisia synnynnäisiä valmiuksia ja että 2) nämä inhimilliset psykologiset taipumukset vaikuttavat tapojen, normien ja yhteiskunnallisten instituutioiden dynamiikkaan. Jopa mielivaltaisimmat ja pelkän vertaisrankaisun avulla leviävät normit nojaavat ihmiselle lajityypillisiin ja evolutiivisesti kehittyneisiin reaktioihin. Normit eivät tässä mielessä ole kulttuurisia kuriositeetteja. Ihminen ei myöskään ole kaiken omaksuva ja passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla kulttuuriset tavat – vaikkapa sukupuolten valtasuhteet – jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä. Kulttuurintutkimuksen on siksi tunkeuduttava ihmismieleen ja katsottava, miten sen ohjelmisto on kehittynyt ratkaisemaan eloonjäämisen ja lisääntymisen kannalta tärkeitä ongelmia.

Tässä ei tietenkään väheksytä ihmisaivojen kykyä omaksua kulttuurisia normeja. Ihmismieli on kuin suunniteltu oppimaan ja sisäistämään käyttäytymismalleja. On kuitenkin huomattava, että kyseinen ominaisuus on kaksiteräinen miekka. Mitä joustavampi ja oppivampi eliö on, sitä useammilla tavoilla se voi käyttäytyä itselleen sekä haitallisesti että hyödyllisesti. Ja mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se pystyy hyötymään lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Lajikumppaneillahan on omat intressinsä. Siksi luonto on karsinut liian helposti muokkautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Mainostajien ja totalitarististen ideologioiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa. [3]

Biologia ja psykologia eivät selitä kulttuuria

Kosmetiikan kulutuksessa evoluutioteorian soveltaminen on erityisen tärkeää, sillä aihe liittyy moraalinormien lisäksi parinvalintaan ja lisääntymiseen. Niissä luonnonvalinnan vaikutus on suoraviivaisinta ja sukupuolierot selkeimpiä. Biologinen logiikka kosmetiikan kulutuksessa on myös helppo ymmärtää. Molemmat sukupuolet tunnistavat ja suosivat kumppaniehdokkaassa piirteitä, jotka evoluutioympäristössä kertoivat hedelmällisyydestä (ja sopivuudesta kumppaniksi ja perhehoivan tuojaksi). Esivanhempamme eivät siis pitäneet hedelmättömiä kumppaneita haluttavimpina. Mutta mistä kumppaniehdokkaan hedelmällisyys kävi ilmi? Tässä kohdin luonto ei kohdellut sukupuolia tasaveroisesti: naisella hedelmällisyydestä kertovat piirteet ovat selvemmin näkyvillä.

Tämä on luultavasti tärkein syy, miksi miesten mieltymyksissä naisen ikä ja fyysinen ulkomuoto ovat keskeisemmässä roolissa. Mies taas ei tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan. Hän on kutakuinkin yhtä hedelmällinen varhaisteinistä vanhukseksi asti, ja miesvartalon rasvakerroksen määrällä tai jakautumisella ei juuri ole merkitystä hedelmällisyyden kannalta. Siksi miehen muilla ominaisuuksilla, esimerkiksi älykkyydellä ja sen tuomalla statuksella, on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys. [4] Kyseiset sukupuolierot on havaittu käytännössä kaikissa tutkituissa kulttuureissa.

Se, että sosiaalitieteet eivät yleensä ole hyväksyneet tämänkaltaisia yleisiä ja yksinkertaisia selitysmalleja, on johtanut ajatukseen, että sellaisia selityksiä ei voi olla olemassa. Jo niiden etsiminen on joidenkin mielestä alentavaa ja halpamaista. On kieltämättä totta, että monimutkaiselle käyttäytymiselle esitetty yleispätevä selitys saattaa tuntua alentavalta. Mutta se ei ole läheskään niin alentavaa kuin selityksen kieltäminen vain sen mahdollisen alentavuuden perusteella. Lisäksi tässäkään tapauksessa kyse ei vielä ole kattavasta selityksestä. Se, miksi parinvalinnassaan ja seksuaalifantasioissaan miehet niin voimakkaasti mieltyvät kauneuteen/nuoruuteen (esim. tietynlaiseen rasvakudoksen jakautumiseen, ihon sileyteen, terveisiin hiuksiin), ei sellaisenaan kerro, miten seikka mahdollisesti päätyy kosmetiikan kulutukseen.

Millä tavoin sukupuoliero nuoruuden ja kauneuden arvostamisessa siis siirtyy naisten haluun ehostautua? Kenties naiset ovat jossakin elämänsä vaiheessa huomanneet (tietoisesti tai ei), että miehet ovat heikompia ulkoisen kauneuden perään ja että miesten silmissä kauneus on nuoruutta. Ehkä naiset siksi haluavat (tietoisesti tai ei) näyttää viehättäviltä/nuoremmilta. Toki naiset ovat myös saattaneet havaita, että kauneuden avulla voi menestyä myös muilla elämänaloilla, vaikkapa työnhaussa. Tai kenties miehen tarkka silmä ulkoisen kauneuden perään on läpi lajihistorian ollut niin voimakasta, että luonto suosi naisia, joilla oli synnynnäinen ja omaehtoinen motivaatio koristautumiseen. Kenties heille kehittyi samalla voimakas kiinnostus ulkonäkövertailuun/-kilpailuun.

Kyseiset vaihtoehdot eroavat siinä, kuinka synnynnäisiä ne ovat. Kuvaavampi esimerkki tästä on ihmisen kielikyky. Siihen kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta puuttuvat. Puhutun kielen synnynnäisyydestä ja universaaliudesta huolimatta kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen oppiminen taas vaatii, että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei suomenkielenvaistosta. Samalla tavoin hiuslakan tai luomivärin käyttö on vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kaunistautuminen. Molemmat vaativat jonkin verran ympäristötekijöitä kehittyäkseen, mutta juuri tiettyjen ehostustapojen omaksuminen vaatii ympäristöltä vielä enemmän.

Tällä tavoin kosmetiikan kulutuseroja selvittävä tutkimus muuttuu viime kädessä kysymykseksi yksilönkehityksestä. Minkä verran ja missä elämänvaiheessa naisen/miehen tulee altistua millekin seikalle, jotta hän alkaa haluta kaunistautumista? Vastaavasti minkä verran vaikkapa anorektikon on pitänyt nähdä muotikuvia tai harrastaa ulkonäkövertailua? Koe-eläimenä ihminen on surkea: olemme pitkäikäisiä ja sovellettavissa oleva koearsenaali on varsin rajallinen. Siksi tällaisiin yksilönkehityksellisiin kysymyksiin – joiden puutteeseen kulttuuripiirteiden selittäminen usein kilpistyy – voidaan usein vastata vain vertailemalla eri lajeja, eri kulttuureja ja ihmisen eri ikäkausia. Minkä ikäisenä halu näyttää kauniilta alkaa? Miten keräilijäkulttuurit eroavat paimentolais- tai maanviljelyskulttuureista? Mikä on kaunista apinaserkkujemme tai parisuhteita muodostavien nisäkkäiden mielestä? Vertailevassa menetelmässä on puutteensa, mutta se takaa, että tutkimus tuottaa muutakin kuin vain irrallisia tiedonpalasia, jotka eivät anna mahdollisuuksia selvittää ilmiöiden alkuperää. Vertaileva menetelmä mahdollistaa havaintoja yhdistäviä synteesejä.

Palataan sosiokulttuurisiin selityksiin. Kosmetiikan kulutuksessa kyse voi olla myös siitä, että vanhemmat kannustavat tyttölapsiaan koristautumaan. Kaikenlainen manipulointi ja lasten ohjailu on ihmiselle tyypillistä. Siitä tulee kuitenkin esittää sama kysymys kuin ylipäätään naisten suuremmasta kosmetiikankäytöstä. Miten vanhempien halu manipuloida tytärtään kaunistautumaan on kehittynyt? Kenties vanhemmat ovat jossakin elämänsä vaiheessa huomanneet (tietoisesti tai ei), että miehet ovat heikompia ulkoisen kauneuden perään ja että miesten silmissä nuoruus on kauneutta. Ehkä vanhemmat siksi toivovat (tietoisesti tai ei), että heidän tyttölapsensa haluaisivat aikuisena näyttää viehättäviltä/nuoremmilta – jotta he voisivat kilpailussa saada parhaan mahdollisen kumppanin. Tai kenties miehen tarkka silmä ulkoisen kauneuden perään on lajin historiassa ollut niin voimakasta, että luonnonvalinta suosi isiä ja äitejä, jotka olivat omaehtoisesti motivoituneet iskostamaan tyttäriensä mieliin kiinnostusta koristautumiseen. Niin tai näin, evoluutioteoriaa ja ihmisluontoa on pidettävä mukana myös tarkasteluissa, jotka nojaavat muiden yksilöiden tekemään manipulointiin.

Myös manipulointi on siis selitettävä. Kuka manipuloi ketä ja miksi? Miksi vanhempien, sukulaisten tai muiden kanssaihmisten harrastama manipulointi toisinaan vaikuttaa, toisinaan ei? Aihetta tarkasteltaessa on muistettava, että syyn ja seurauksen suunta harvoin on ilmeinen. Lasten käyttäytyminen saattaa nimittäin tuottaa vanhemmissa käyttäytymistä, joka ulospäin näyttää kuin vanhemmat pyrkisivät sosiaalistamaan/manipuloimaan lastaan. Kyse voi kuitenkin olla siitä, että vanhemmat reagoivat lapsen omaan ja hänelle luontaiseen käyttäytymiseen.

Entä yhteiskunnalliset instituutiot ja niiden harjoittama manipulointi? Järjestelmällisimmät manipuloijat ovat yleensä varakkaita ja vaikutusvaltaisia: kirkot, koulujärjestelmät, yritykset, valtiot. Jopa joihinkin yliopistollisiin tutkimusaloihin saattaa kuulua manipulointipyrkimyksiä. Nämä käyttäytymistä manipuloivat instituutiot ovat yksi syy, miksi evoluutiosta tai yksilöpsykologiasta ei kaikesta huolimatta suoraan voida johtaa kulttuuria. Miljoonat ihmiset eri instituutioissa tekevät ahkerasti töitä muokatakseen kansalaisten ajatuksia ja mieltymyksiä. Mainostajat, hallitukset, koululaitokset, etujärjestöt, mediakonsernit ja muut vastaavat yrittävät säälimättä muokata sitä, mitä sosiaalitieteiden tulee selittää: ihmisten tapoja, makuja, normeja, ideoita. Kuluttajan ja kulutustutkijan on kysyttävä, hyötyykö joku manipuloinnista ja miksi. Voisiko hyötyjänä esimerkiksi olla vain idea/ideologia itse vai onko aina mukana kysymys joidenkin yksilöiden taloudellisista/biologisista eduista?

Niin tai näin, manipulointiprosessi ei ainakaan länsimaissa ole kovin keskittynyttä. Ei ole yksituumaista salaliittoa, joka yrittää tehdä meistä heteroita tai kosmetiikan kuluttajia. Sen sijaan on evolutiivisesti kehittynyt universaali ihmisluonto sukupuolieroineen, on normeja sisäistäviä ihmisaivoja ja on kilpailua markkinaosuuksista ja lisääntymiskumppaneista. Lisäksi on yksilöllisiä taipumuksia hyötymässä kulttuurin joustamattomuudesta syntyvistä lokeroista. Tätä moninaisuutta katsellessa on helppo ymmärtää, miksi ihmisen kulttuuria koskeva täsmällinen tiede saattaa olla mahdottomuus. On myös helppo nähdä, miksi tieteen nimissä tehdyillä tasa-arvopoliittisilla pyrkimyksillä ei juuri ole vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen.

Mikäli kulttuurinen muutos on tavoitteena, perustelluinta on sallia eri tahojen avoimesti kilpailla mielistämme ja jossakin määrin kukkaroistammekin. Kilpailu ja ilmaisunvapaus ovat vastalääkettä sille, että jokin yksittäinen taho pystyisi kontrolloimaan ajatuksiamme. Samalla yhteiskunnan on pidettävä huolta, että 1) on tieteellisesti suuntautuneita tahoja, joiden yleisesti tunnistetaan manipuloinnin sijasta pyrkivän objektiiviseen ja rationaaliseen päättelyyn ja 2) että näillä tahoilla on tästä syystä arvovaltaa. Epäonnistuminen tässä tehtävässä lisäisi vainoharhaisuutta ja tekisi ihmisistä helpompia uhreja kaupalliselle ja ideologiselle manipuloinnille.

Alaviitteet

[1] Naispuolisten homoseksuaalien kosmetiikankäytöstä on varsin vähän tietoa. Ei tiedetä, millä tavoin heidän kulutuskäyttäytymisensä muistuttaa miehille tyypillistä käyttäytymistä. Aiheeseen etäisesti liittyen on osoitettu, että voimakas sikiöaikainen altistus androgeeneille (mikä näyttää olevan syy-yhteydessä seksuaaliseen suuntautumiseen) lisää tyttölasten mieltymystä pojille tyypillisiin leluihin. Jatkotutkimuksissa havaittiin, että androgeeneille altistuneet tytöt välittivät vähemmän lelujen sopivuutta koskevista sosiaalisista odotuksista (Hines ym. 2016, Pasterski ym. 2005). Hormonialtistus ja perimä vaikuttavat toisin sanoen myös siihen, missä määrin yksilöt mukautuvat sosiaaliseen paineeseen.

[2] Miespuolisten homoseksuaalien pieni prosenttiosuus – yleensä 2–5 prosenttia tutkimuksesta riippuen – ja sensitiivisyys identiteetti- ja julkisuuskysymyksissä saattaa toisaalta tehdä heistä mainostajille epähoukuttelevan markkinointikohteen.

[3] Ihmisen kaltaisen sosiaalisen lajin kohtaamat eloonjäämis- ja lisääntymisongelmat ovat niin mutkikkaita, että etevinkään oppimaan suunniteltu tietokone ei osaisi ratkaista niitä. Eloonjääminen ja lisääntyminen vaatii riittävän monipuolisen ohjelmiston, jonka osia evoluutio on räätälöinyt juuri tiettyjä ongelmia varten. Ihminen on joustava ja älykäs nimenomaan sen takia, että sille on kehittynyt erikoistuneita ohjelmistoja hoitamaan yhteistyötä, ystävyyttä, pariutumista, ravinnonhankintaa ja muita geenien jatkuvuuden kannalta elintärkeitä toimintoja. Oppiminen ja joustavuus eivät poista näiden vaistonkaltaisten valmiuksien ja tunnereaktioiden merkitystä. Joustavuus pikemminkin koostuu lukuisammista, mutta edelleen suhteellisen joustamattomista emootio- ja motivaatiojärjestelmistä.

[4] Sukupuolierot ovat keskimääräisiä eroja. Parinvalinnassa myös naiset arvostavat kauneutta ja miehet älykkyyttä. Lisäksi ympäristötekijät mutkistavat tilannetta. Joissakin olosuhteissa esimerkiksi isien tarjoamilla hoivaresursseilla on ratkaiseva rooli lasten eloonjäämisen kannalta, jossakin toisaalla nainen taas kantaa vastuun elannosta lähes yksin. Tämä vaikuttaa siihen, kuinka tärkeänä nainen pitää merkkejä miehen sitoutumisesta ja hänen tarjoamastaan turvasta (Tammisalo 2005). Vastikään on myös osoitettu, että naisen kokema rikosten pelko saa hänet suosimaan dominoivia ja fyysisesti kookkaita miehiä riippumatta siitä, onko uhka todellinen (Ryder ym. 2016).

Kirjallisuutta

Hines, M., Pasterski, V., Spencer, D., Neufeld, S., Patalay, P., Hindmarsh, P., Hughes, I. & Acerini, C. (2016): Prenatal androgen exposure alters girls’ responses to information indicating gender-appropriate behaviour. Philosophical Transactions of the Royal Society B. 371, 20150125. (doi:10.1098/rstb.2015.0125)

Pasterski, V., Geffner, M., Brain, C., Hindmarsh, P., Brook, C. & Hines, M. (2005): Prenatal hormones and postnatal socialization by parents as determinants of male- typical toy play in girls with congenital adrenal hyperplasia. Child Development. 76: 264–278. (doi:10.1111/ j.1467-8624.2005.00843.x)

Ryder, H., Maltby, J., Lovedeep, R., Jones, P. & Flowe, H. (2016): Women's fear of crime and preference for formidable mates: How specific are the underlying psychological mechanisms? Evolution and Human Behavior. Painossa.

Sarpila, O. & Räsänen, P. (2011): Personal care consumption in Finland: trends in the early 2000s. International Journal of Sociology and Social Policy. Vol 31: 7/8, 441–455.

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

PS. Dagens Nyheterin kolumnisti Lena Andersson kirjoittaa naisten koristautumisesta seuraavasti (kirjasta Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja. Siltala 2016): 

Naisen asema saattaa olla kahden ilmiön evolutionaarinen yhteentörmäys. Nainen saa seksuaalista ja näin ollen lisääntymiseen liittyvää valtaa harjoittamalla monimutkaista peittämistä ja paljastamista – naamioitumista – mutta muilla elämänaloilla häntä halveksitaan, koska teennäisyyttä ja peittelyä pidetään epäluotettavuuden merkkinä. Näin ollen nainen joutuu ikävään tilanteeseen, sillä häntä rohkaistaan valitsemaan asioita, jotka tosiasiassa herättävät kummassakin sukupuolessa syvää epäluuloa.