Ilmeiden ja tunteiden universaaliudesta

Helsingin Sanomissa oli tiistaina 22.5.2012 artikkeli ”Ilme on kulttuurista kiinni”. Jutun alku antaa ymmärtää, että uusi tutkimus olisi kumonnut olettamuksen, että ihmiset kaikkialla maailmassa ilmaisevat iloaan hymyllä. HS viittaa PNAS-lehden tuoreeseen artikkeliin, jossa 15 länsimaalaista ja 15 itäaasialaista emigranttia tarkasteli tietokoneella animoituja kasvokuvia.

Nähdäkseni jutun saama huomio maailman medioissa on liioiteltua. Koehenkilöiden määrä on ensinnäkin liian pieni, jotta siitä voitaisiin tehdä kokonaista kulttuuria koskevia yleistyksiä. Lisäksi molempien kulttuurien edustajat pystyivät pienin variaatioin tunnistamaan/erottamaan inhimilliset kuusi perustunnetta, jopa tietokonegraafisesti luoduista kasvoista. HS:n kumoamisuutisenkin lomassa todetaan, ”että länsimaalaiset ja itäaasialaiset tulkitsevat ilon ja surun ilmeet samalla tavalla”. Otsikko olisi siis voinut olla kutakuinkin päinvastainen.

Kulttuurien välillä on luonnollisesti eroja siinä, minkä verran ja millä tavalla missäkin tilanteessa on soveliasta osoittaa tunteita (tai tarkastella muiden tunteita). Tämä on kuitenkin eri asia kuin väite siitä, että tunnetilat tai niihin liittyvät ilmeet olisivat vain kullekin kulttuurille ominaisia keksintöjä. Esimerkiksi sokeat lapset hymyilevät kaikkialla, vaikkeivät ole koskaan nähneet hymyilevää ihmistä.

HS:n jutun toinen ongelma on siinä, että se tekee turhia kahtiajakoja, sekä biologian ja kulttuurin että ilmeiden universaaliuden ja ilmeiden viestimistarkoituksen välille:

Tutkijat selittävät kulttuurieroja sillä, että ilmeiden tehtävä on muovautunut biologisesta kulttuuriseksi. Esimerkiksi pelon ja ilon ilmeiden tehtävä ihmislajin kehityksessä oli alun perin sopeutuminen: ne palvelivat ihmisten säilymistä luonnonvalinnassa. Ilmeet olivat tuolloin yleismaailmallisia ja meihin sisäänrakennettuja. Ihmislajin myöhemmässä kehityksessä kasvojen ilmeet ovat kehittyneet palvelemaan ensisijaisesti tunteiden viestimistä ihmisten vuorovaikutuksessa.

Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten välinen vuorovaikutus olisi jotenkin biologisesta sopeutumisesta erkaantunut, tyystin kulttuurinen ilmiö. Biologia on kuitenkin kaikkea elollista, myös ihmiskulttuureja koskeva tiede. Tämä on yksi syy, miksi ei ole mielekästä sanoa, että ilmeiden tehtävä olisi muuttunut biologisesta kulttuuriseksi. Kulttuuri ei mitenkään voikaan olla biologiasta täysin erillinen. (Käsittelen aihetta pitkästi uudessa Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Hesarin juttu antaa myös ymmärtää, että ilmeet auttoivat eloonjäämistä ja/tai lisääntymistä vain joskus muinaisuudessa. Sitä ei kuitenkaan kerrota, miten tämä tapahtui eli millä tavoin ilmeet tuolloin auttoivat sopeutumisessa – elleivät juuri tunteiden viestittämisen kautta. Onkin ilmeistä, että luonnonvalinta on aina vaikuttanut ja yhä vaikuttaa tunteiden viestimiseen ja ylipäätään kaikenlaiseen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Harvaan asiaan itse asiassa kohdistuu yhtä merkittäviä valintapaineita.

Tiedeuutisissa ja niiden otsikoinnissa luonnollisesti tehdään pitkälle meneviä ja joskus varomattomia päätelmiä – etenkin jos tulokset vihjaavat, että evoluutioteoriasta johdettavat ennusteet tai evolutiivisen ihmistutkimuksen tulokset eivät olisikaan päteviä. Tämä ei tietenkään ole vain kielteinen seikka: yritykset kumota teoria ovat parhaita (tai oikeastaan ainoita) tapoja testata teorian pätevyyttä. Siksi evoluutiopsykologiset olettamukset ja havainnot tunteiden (ja suurelta osin ilmeidenkin) universaaliudesta ovat edelleen vankalla pohjalla.

(Rakkauden evoluutio -teoksessa esitetään lajihistoriaan perustuvia selityksiä mm. seuraaville lisääntymistä palveleville tunteille: rakkaus, mustasukkaisuus, seksuaalinen inho ja seksuaalinen häveliäisyys. Ihmisluontoa etsimässä –kirjassa taas selitetään mm. moraalitunteita, esim. katumus, kiitollisuus, syyllisyys, anteeksianto ja moraalinen aggressio.)

Darwin-kirjallisuutta parhaasta päästä

Helsingin Sanomissa (1.12.09) oli kolme kirja-arviotani ja lyhyt yleisesittely aiheeseen. Tekstit ovat tässä alkuperäisessä muodossaan.

* * *

Darwinin juhlavuodelle arvoisensa päätös

Charles Darwin oli suuri uskonpuhdistaja. Hän osoitti, että monimutkaiset piirteet voivat syntyä luonnossa itsestään, ilman tietoista suunnittelijaa. Filosofi Daniel Dennettin mukaan Lajien synty -kirjassa esitetty luonnonvalinnan teoria on paras yksittäinen ajatus, jonka kukaan on koskaan saanut, Newtonin ja Galilein keksintöjä merkittävämpi.

Toisaalta Darwin ei ollut ensimmäinen, joka keksi monimutkaisen järjestyksen spontaanin ja luonnollisen syntymisen. Heikki Sarmajan uuden kirjan mukaan ajatus oli itänyt jo kauan ennen Darwinia, esimerkiksi moraalipsykologiassa ja taloustieteessä. Lajien synnyn jälkeisissä kirjoissaan Darwin tarkasteli, miten kaiken elollisen yhteinen perusta näkyy myös ihmisessä. Ilmeitä hän käsitteli monilta osin perusteellisemmin kuin kukaan hänen edeltäjänsä.

Darwinin uudet suomennokset, Richard Dawkinsin Maailman hienoin esitys –teos (Terra Cognita) sekä Sarmajan luonnonvalintapamfletti ovat arvokas päätös Darwinin juhlavuodelle. Evoluution ystävät kaipaavat suomennosta enää Ihmisen polveutumisesta. Siinä Darwin pohtii seksuaalivalintaa ja moraalimme evolutiivista perustaa.

* * *

Vakuuttavia todisteita luonnonvalinnan voimasta

Charles Darwin: Lajien synty. Ensipainoksesta suomentanut Pertti Ranta. Vastapaino. 1859/2009.

Lajien synty on muokannut ihmisen käsitystä itsestään enemmän kuin mikään muu tietokirja. Silti Darwin mainitsee lajimme vain kolmella rivillä. Vaatimattomasti hän toteaa: ”psykologia saa uuden perustan” ja ”ihmisen alkuperä ja historia tuodaan valoon”. Viimeiseen painokseen Darwin rohkaistui lisäämään, että ihmisen alkuperä saa paljon valaistusta. Aikalaiset osasivat joka tapauksessa tehdä oikeita päätelmiä: jos eläimet ovat kehittyneet luonnollisten prosessien seurauksena, ehkä ihminenkin on.

Kirjan pääidea on selkeä ja selitysvoimainen. Se seuraa kolmesta helposti todennettavasta seikasta. Saman lajin yksilöt ensinnäkin ovat erilaisia. Toiseksi jälkeläisillä on taipumus muistuttaa vanhempiaan eli ominaisuudet ovat perinnöllisiä. Periytymisen mekanismeja ei tuolloin tunnettu, mutta teorian kannalta se ei ollut olennaista. Ja kolmanneksi nämä perinnölliset ominaisuudet vaikuttavat yksilöiden välisiin eroihin eloonjäämisessä ja lisääntymisessä. Tuloksena on luonnonvalinta; ainoa voima, jonka tiedetään tuottavan vaikkapa silmän kaltaisia monimutkaisia ja toimivia sopeutumia. Koska idea on niin yksinkertainen ja koska eläinten jalostajat olivat soveltaneet sitä jo vuosisatojen ajan, on ihmeteltävä miksi sitä ei ollut keksitty – tai yhtä avoimesti puolustettu – aikaisemmin.

Syitä pidättyvyyteen on monenlaisia: uskonnolla oli paljon valtaa, geologista aikaa on vaikea käsittää ja lajit näyttävät muuttumattomilta. Lisäksi eliöiden piirteet vaikuttavat ulkoa päin niin hyvin suunnitelluilta, että aluksi on vaikea uskoa pitkänkään ajan riittäneen niiden kehittymiseen. Jos lajeja kuitenkin katsotaan lähemmin, suunnitelmissa paljastuu puutteita. Miehillä esimerkiksi siemenjohdin tekee ylimääräisen mutkan korkealta virtsajohtimen yli. Se on huonoa tuuria, ei huonoa suunnittelua: evoluution kuluessa kivekset vain sattuivat laskeutumaan väärälle puolelle munuaisesta tulevaa virtsajohdinta.

Darwinille eri lajien vertailu ja anatomian tunteminen olivat riittäviä todisteita evoluutiosta ja luonnonvalinnasta. Niiden tueksi ei siis edes tarvittu fossiileja. Darwin kirjoittaa: ”Mikä olisi kiinnostavampaa kuin se, että ihmisen käsi, joka on olemassa tarttumista varten, kontiaisen kaivamiseen tarkoitettu käpälä, hevosen jalka, pyöriäisen mela ja lepakon siipi ovat saman kaavan mukaan rakennettuja ja sisältävät samat luut samoissa suhteellisissa asennoissa?” Ennen suurteostaan Darwinilla oli vaikeuksia selittää ominaisuuksia, jotka mutkikkuutensa takia selvästi haittasivat eloonjäämistä. Hän jopa vitsaili voivansa pahoin riikinkukon nähdessään; olemassaolon taistelu kun ei tuntunut toimivan sen pyrstösulkien kohdalla. Lajien synnyssä Darwin esittää kuin ohimennen tällaisille ”turhakkeille” elegantin selityksen, seksuaalivalinnan. Se on luonnonvalinnan erityistapaus, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat lähinnä vastakkaiselta sukupuolelta. Sittemmin sen voima on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa läpi eläin- ja kasvikunnan.

On selvää, että joku toinen olisi ennemmin tai myöhemmin tehnyt vastaavan työn ja todistanut lajien muuttumisen ja luonnonvalinnan. Darwin kuitenkin sattui olemaan ensimmäinen, joka muotoili ajatuksen niin vakuuttavasti ja keräsi niin pätevät todisteet sen taakse, että ajatusta ei enää tarvinnut hävetä tai pelätä. ”Kuinka paljon kiinnostavammaksi luonnonhistorian tutkiminen muuttuukaan!”, Darwin kirjoittaa. Tämänkaltaiset henkilökohtaiset mielenilmaukset lienevät nykymaallikon kannalta teoksen kiinnostavinta antia. Toisaalta Beaglen matkakirja viime vuodelta – myös Pertti Rannan taidokkaasti suomentama – on tässä mielessä viihdyttävämpää luettavaa.
Lajien synnyn ensipainoksen lukemista puoltaa se, että myöhempiin laitoksiin Darwin, ilmeisesti kritiikistä pelästyneenä, vesitti joitakin oikeaan osuneita ajatuksiaan.

* * *

Darwinin inspiroiva ja unohdettu ilmekirja vihdoin suomeksi

Charles Darwin: Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä. Suomentanut Anto Leikola. Terra Cognita. 1872/2009. 326 s.

Vielä 1960-luvulla kuviteltiin laajalti, että kasvonilmeet ovat vain satunnaisia eleitä, jotka lapsi oppii kasvaessaan. Ja jos ilmeet olivat samoja kaukaisillakin seuduilla, se selittyi länsimaisten mallien imperialistisella leviämisellä. Chaplinilla ja Marilyn Monroella. Maailman kenties johtavin kasvotutkija Paul Ekman päätyi toisenlaisiin tuloksiin: tunteet ja ilmeet ovat lajityypillisiä, ja tiettyjä tunteita vastaavat samat kasvonilmeet kaikkialla maailmassa. Ekman siis yllätyksekseen havaitsi saman kuin Darwin jo 100 vuotta aikaisemmin. Näin Darwin: ”Saamastani informaatiosta käy ilmi, että samaa mielialaa ilmaistaan kaikkialla maailmassa huomattavan yhtenäisesti, ja tämä tosiseikka on sinänsä kiinnostava todiste kaikkien ihmisrotujen läheisestä yhtäläisyydestä sekä ruumiinrakenteessa että henkisessä laadussa.”

Siinä missä Darwin oli tiedustellut alkuperäiskansojen ilmeistä ja eleistä lähetyssaarnaajilta ja tutkimusmatkailijoilta, Ekman etsi eristyneitä heimoja ja näytti heille valokuvia eri ilmeistä. Osoittautui, että kaikki tunnistivat kasvoilta ilon, surun, vihan, pelon, inhon ja yllättyneisyyden. Kyseiset löydökset saivat antropologeissa aikaan kiivaita vastareaktioita.
Käsitykset ihmisen lähes täydellisestä kulttuurisesta muovautuvuudesta olivat 60-luvulla niin syvällä, että Ekmania syytettiin jopa fasismista. Myöhemmin Darwinin ja Ekmanin esittämä tunnereaktioiden universaalius on tullut pitkälti hyväksytyksi. Myös Darwinin havainnot sokeiden lasten ilmevalmiuksista on vahvistettu. Lisäksi on huomattu, että ihmiset laittavat vieraankin kulttuurin jäsenet samaan kauneusjärjestykseen kuin saman kulttuurin jäsenet itse laittaisivat.

Darwin oli tunnontarkka havainnoija ja kokeiden tekijä. Hän esimerkiksi retkeili Lontoon eläintarhassa täytetyn käärmeen kanssa selvittäen, miten eri nisäkkäiden niskakarvat nousevat pelosta pystyyn. Kirjassa Darwinin rakkaat lapsetkin ovat muuttuneet käsillä olevaksi tutkimusmateriaaliksi. Ainoa harmi Anto Leikolan suomennoksessa on, että siitä puuttuvat kirjan uudelleen toimittaneen Paul Ekmanin kommentit ja hänen erinomainen jälkikirjoituksensa. Nyt lukija ei tiedä, mistä nykytiede on samaa ja mistä eri mieltä tai mistä edelleen kiistellään. Internet ei olisi tarvinnut tällaista lisäetumatkaa.

* * *

Kuka murhasi älykkään suunnittelijan? Kansainvälisesti merkittävä pamfletti luonnonvalinnan keksimisestä

Heikki Sarmaja: Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. 2009. 212 sivua.

Tietokirja-arvioissa käydään yleensä ensin läpi teoksen tärkeimmät päätelmät. Tämän jälkeen arvioija kertoo niistä omat näkemyksensä. Koska Heikki Sarmajan luonnonvalintapamfletti on niin lähellä salapoliisiromaania tai murhamysteeriä, kirjan johtopäätöksiä, tai syyllistä, ei tässä voida paljastaa. Kerrottakoon kuitenkin, että epäiltyjen listalta tämän ”ateistisen teorian” keksijäksi löytyvät muun muassa filosofian suurnimet Adam Smith ja David Hume, väestötieteilijä Thomas Malthus sekä joukko luonnonteologeja – jopa parisataa vuotta ennen Darwinia. Myös Benjamin Franklin vilahtaa sivuilla.

Yllättävimpiä ovat Sarmajan huomiot siitä, että osa 1700- ja 1800-lukujen jumalallista luojaa puoltavista teksteistä näyttää kirjoitetun vain luonnonvalinnan idean esittelemiseksi. Teoria teki Luojan työttömäksi ja kirkon oppeja virheellisiksi, joten ajatukset oli naamioitava joko luomistyötä ylistävän kaunopuheisuuden tai satiiristen keskusteluiden taakse. Luonnonvalinnan ensimmäiset pohdiskelijat kokivatkin rauhattomuutta ja saivat jopa mielenhäiriöitä aatoksistaan. Moni pidättäytyi julkaisemasta teoksia elinaikanaan ja osa käytti salanimiä. Lopulta Sarmajakin joutuu toteamaan, että ”tässä peilisalissa vaeltava tutkija alkaa epäillä omia aistejaan ja järkeään: evoluutiota alkaa näkyä kaikkialla – eikä kuitenkaan missään.” Onneksi teoksesta löytyy lukijan päätä selkeyttävä taulukko, johon merkittävimmät ajattelijat ja heidän ajatuksensa on laitettu aikajanalle.

Kaikesta salamyhkäisyydestä ja historiallisista aukoista huolimatta olen melko vakuuttunut Sarmajan päätelmistä. Luonnonvalinnan ensimmäiset keksijät eivät olleet Charles Darwin ja hänen kollegansa Alfred Russel Wallace – eikä edes melkein yhtä usein mainittu isoisä Erasmus Darwin. Ideaa oli puntaroitu ennen häntäkin, varsinkin valistushenkisessä Edinburghissa. Sarmajan pamfletti on teologiaa, aatehistoriaa, moraalipsykologiaa, taloustiedettä ja biologiaa. Jos se ei olisi niin vetävästi kirjoitettu, se päätyisi näiden alojen opiskelijoille oheislukemistoksi. Keskellä kaikkea oppineisuutta on riemukasta lukea joitakin piikkejä suomalaisen akatemian ilmapiiriä kohtaan. Sarmaja esimerkiksi kertoo tapaavansa kollegaansa salaisessa kohtaamispaikassa, Hakaniemen McDonald’sissa. Siellä kun ”ei ole pelkoa törmätä yliopistollisiin intellektuelleihin