Ilmeiden ja tunteiden universaaliudesta

Helsingin Sanomissa oli tiistaina 22.5.2012 artikkeli ”Ilme on kulttuurista kiinni”. Jutun alku antaa ymmärtää, että uusi tutkimus olisi kumonnut olettamuksen, että ihmiset kaikkialla maailmassa ilmaisevat iloaan hymyllä. HS viittaa PNAS-lehden tuoreeseen artikkeliin, jossa 15 länsimaalaista ja 15 itäaasialaista emigranttia tarkasteli tietokoneella animoituja kasvokuvia.

Nähdäkseni jutun saama huomio maailman medioissa on liioiteltua. Koehenkilöiden määrä on ensinnäkin liian pieni, jotta siitä voitaisiin tehdä kokonaista kulttuuria koskevia yleistyksiä. Lisäksi molempien kulttuurien edustajat pystyivät pienin variaatioin tunnistamaan/erottamaan inhimilliset kuusi perustunnetta, jopa tietokonegraafisesti luoduista kasvoista. HS:n kumoamisuutisenkin lomassa todetaan, ”että länsimaalaiset ja itäaasialaiset tulkitsevat ilon ja surun ilmeet samalla tavalla”. Otsikko olisi siis voinut olla kutakuinkin päinvastainen.

Kulttuurien välillä on luonnollisesti eroja siinä, minkä verran ja millä tavalla missäkin tilanteessa on soveliasta osoittaa tunteita (tai tarkastella muiden tunteita). Tämä on kuitenkin eri asia kuin väite siitä, että tunnetilat tai niihin liittyvät ilmeet olisivat vain kullekin kulttuurille ominaisia keksintöjä. Esimerkiksi sokeat lapset hymyilevät kaikkialla, vaikkeivät ole koskaan nähneet hymyilevää ihmistä.

HS:n jutun toinen ongelma on siinä, että se tekee turhia kahtiajakoja, sekä biologian ja kulttuurin että ilmeiden universaaliuden ja ilmeiden viestimistarkoituksen välille:

Tutkijat selittävät kulttuurieroja sillä, että ilmeiden tehtävä on muovautunut biologisesta kulttuuriseksi. Esimerkiksi pelon ja ilon ilmeiden tehtävä ihmislajin kehityksessä oli alun perin sopeutuminen: ne palvelivat ihmisten säilymistä luonnonvalinnassa. Ilmeet olivat tuolloin yleismaailmallisia ja meihin sisäänrakennettuja. Ihmislajin myöhemmässä kehityksessä kasvojen ilmeet ovat kehittyneet palvelemaan ensisijaisesti tunteiden viestimistä ihmisten vuorovaikutuksessa.

Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten välinen vuorovaikutus olisi jotenkin biologisesta sopeutumisesta erkaantunut, tyystin kulttuurinen ilmiö. Biologia on kuitenkin kaikkea elollista, myös ihmiskulttuureja koskeva tiede. Tämä on yksi syy, miksi ei ole mielekästä sanoa, että ilmeiden tehtävä olisi muuttunut biologisesta kulttuuriseksi. Kulttuuri ei mitenkään voikaan olla biologiasta täysin erillinen. (Käsittelen aihetta pitkästi uudessa Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Hesarin juttu antaa myös ymmärtää, että ilmeet auttoivat eloonjäämistä ja/tai lisääntymistä vain joskus muinaisuudessa. Sitä ei kuitenkaan kerrota, miten tämä tapahtui eli millä tavoin ilmeet tuolloin auttoivat sopeutumisessa – elleivät juuri tunteiden viestittämisen kautta. Onkin ilmeistä, että luonnonvalinta on aina vaikuttanut ja yhä vaikuttaa tunteiden viestimiseen ja ylipäätään kaikenlaiseen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Harvaan asiaan itse asiassa kohdistuu yhtä merkittäviä valintapaineita.

Tiedeuutisissa ja niiden otsikoinnissa luonnollisesti tehdään pitkälle meneviä ja joskus varomattomia päätelmiä – etenkin jos tulokset vihjaavat, että evoluutioteoriasta johdettavat ennusteet tai evolutiivisen ihmistutkimuksen tulokset eivät olisikaan päteviä. Tämä ei tietenkään ole vain kielteinen seikka: yritykset kumota teoria ovat parhaita (tai oikeastaan ainoita) tapoja testata teorian pätevyyttä. Siksi evoluutiopsykologiset olettamukset ja havainnot tunteiden (ja suurelta osin ilmeidenkin) universaaliudesta ovat edelleen vankalla pohjalla.

(Rakkauden evoluutio -teoksessa esitetään lajihistoriaan perustuvia selityksiä mm. seuraaville lisääntymistä palveleville tunteille: rakkaus, mustasukkaisuus, seksuaalinen inho ja seksuaalinen häveliäisyys. Ihmisluontoa etsimässä –kirjassa taas selitetään mm. moraalitunteita, esim. katumus, kiitollisuus, syyllisyys, anteeksianto ja moraalinen aggressio.)

Rakastuvatko naiset renttuihin?

Seuraava kirjoitus julkaistu Skeptikko 1/2010 -lehdessä.

Lukuisia kertoja olen kuullut kysymyksen ”miksi naiset rakastuvat renttuihin”. Viimeksi kun olin rakkausaiheisessa keskustelutilaisuudessa, peräti kolme naishenkilöä oli esittänyt paperille sanatarkasti juuri tämän kysymyksen. Aloitetaan ilmiön pohtiminen laulusta, joka epäilemättä osaltaan on innoittanut tämänsuuntaisiin tuntemuksiin.

Juliet Jonesin sydän –yhtye julkaisi vuonna 1988 kenties suosituimman kappaleensa Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Siinä kysytään, miksi naisilla on taipumus rakastua ”pitkätukkahulttioihin,
petollisiin kulkureihin, pilvilinnan rakentajiin ja unelmoiviin työnvieroksujiin”. Mieslaulaja toteaa valittavalla äänellä myös, että naismaailmassa pärjäämiseen ei auta omaisuus ja että sukupuuhun vetoaminenkin on turhaa.
Laulun mukaan tehotonta on myös korkeakoulutus,
eikä siisteydestäkään kuulemma ole apua. Lopulta ilmoille lausutaan huoli siitä, kuinka ”meidän kunnon miesten” käy.

On vaikea sanoa, kuinka tosissaan laulu on kirjoitettu. Lausutaanko siinä ääneen rokkarin omia ajatuksia vai onko kyse mielikuvitushenkilön tuntemuksista? Mikäli tarkoitus on kuvata rokkarin ajatuksia, sanat vaikuttavat parodialta. Muusikothan ovat perinteisesti olleet tai ainakin heidät on nähty juuri näinä epäsiisteinä työnvieroksujina. Tuskin he itsekään kokevat olevansa laulun kunnon miehiä? Mutta toisaalta mikäli laulussa kuvataan sisäsiistin ja hellyydenkipeän virkamiehen tunnelmia, tällöin herää kysymys, miksi ihmeessä rokkarit ilkkuisivat näille naisasioissa oletettavasti saamattomille kunnon miehille. Veikkaan, että muusikkomme sittenkin kokivat, että he itse eivät saaneet kaipaamaansa menestystä naismaailmassa. Kuulemani mukaan miesrokkareiden kysyntää onkin suuresti liioiteltu: kumppaneita ei ole paljon, ja mikäli heitä on, he eivät ole kovin laadukkaita. Myytti miesrokkareiden ympärillä pyörivistä mimmeistä saattaa perustua muutamaan maailmanmaineen saavuttaneeseen urooseen.

Vakavasti ottaen, olipa laulun tausta mikä tahansa, sen perusteella on turha etsiä vastausta renttuongelmaan. Bändin kokoonpanokaan ei paljasta mitään: muusikonplanttujen ohella bändissä soitti muun muassa nykyinen psykiatrian ylilääkäri eli taatusti hyvätuloinen ja korkeasti koulutettu kunnon mies. Ja mikä olennaisinta, laulun sanoma vetoaa lähinnä naisiin, ei niinkään sinkkumiehiin. Lisäksi jos katsotaan, millaiset miehet nykypäivänä perustavat perheitä ja saavat lapsia, koko renttuongelma vaikuttaa teennäiseltä. Keskimääräistä koulutetummat pääsevät parisuhteisiin ja saavat jälkeläisiä. Väestöliiton tutkija Anna Rotkirch esittelee Vauva-lehdessä (12/09) koulutusta ja perheellisyyttä selvittävää diagrammia: ”mitä kehnompi koulutus miehellä on, sitä todennäköisemmin hän on lapseton ja mitä korkeampi, sitä todennäköisemmin hän on suurperheellinen.” Ja nykypäivänä rakkaus on yksi olennaisimpia kriteerejä perheen muodostamiselle eli kyse ei suinkaan ole rakkaudettomista järkiliitoista.

Vastausta kannattaakin hakea siitä tosiseikasta, että pariutumismarkkinoilla käydään ankaraa kilpailua. Kaikille naisille ei yksinkertaisesti riitä komeaa, aatelista ja hyväluontoista miljonääriä. Tavallisten kuolevaisten pitää tehdä myönnytyksiä vaatimustensa suhteen. Eli jos kriteerit ovat liian korkealla, jää taatusti ilman heilaa. Peruskouluikäisinä kaikki tytöt saattavat olla ihastuneita luokan komeimpaan poikaan (ja pojat kauneimpaan tyttöön), mutta kokemusten karttuessa yksilöt ikään kuin kantapään kautta löytävät oman tasonsa pariutumismarkkinoilla. Olennaista tilanteessa on se, että emme ole – emme voi olla – sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra täydellisestä. Voidaan jopa sanoa, että tämä on yksi rakkauden tehtävistä. Rakastunut pystyy katsomaan läpi sormiensa pieniä puutteita kumppaniehdokkaassa. Rakkaus on sokea – tai sitten se vain ei kestä katsoa.

Tiedetään myös, että samankaltaisilla henkilöillä on taipumus pariutua. Asiaa on tutkittu muun muassa iän, pituuden, uskonnon, sosioekonomisen aseman, epäsosiaalisen käyttäytymisen, älykkyyden, kansallisuuden, etnisen taustan, koulutuksen, asenteiden ja monien muiden muuttujien osalta, ja taipumus valita – tai saada – itsensä kaltaisia kumppaneita on niin vallitseva, että on melkeinpä perusteltua puhua narsismista. Tutkimusten mukaan edes suuret murrokset Kiinan lähihistoriassa – kansantasavallan muodostuminen, kulttuurivallankumous tai viimeaikaiset taloudelliset uudistukset – eivät poistaneet sieltä samankaltaisten pariutumista. Ilmiö on havaittu jopa lemmikinvalinnassa: omistajan ja lemmikin ”kasvot” ovat samankaltaisempia kuin jos ”pariutuminen” olisi ollut sattumanvaraista. Sukupuoli onkin ainoita vastakkaisia asioita, mitä kumppanilta yleisesti vaaditaan. (Tosin on huomattava, että tiettyjen persoonallisuuspiirteiden osalta parinvalinta näyttää olevan pitkälti sattumanvaraista.)

Samankaltaisten pariutuminen ei toki välttämättä tarkoita sitä, että ihmiseltä löytyisi suoraviivainen mieltymys itsensä kaltaisiin kumppaniehdokkaisiin. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisenkaltaisella lajilla, jolla molemmat sukupuolet ovat valikoivia, on mahdollista saada vain saman markkina-arvon omaava kumppani. Ja koska markkina-arvon määrääviä laatukriteereitä on vähän, pareilla on tapana olla yhtä viehättäviä ja muistuttaa toisiaan. Yhtä kaikki, meillä on tapana pariutua samanlaisten kanssa: renttu rakastuu renttuun. Näin koko kysymys kolahtaa kysyvän naisen omaan nilkkaan. Niinpä vastauksessa kannattaisikin kenties pohtia, saammeko markkinoilla ansaitsemamme kumppanin vai ovatko markkinat, tässä tapauksessa naisten mieltymykset, jostakin syystä vääristyneet.

Mikäli markkinat tai mieltymykset ovat vääristyneet, kyse lienee pitkälti naisten ja miesten välisistä eroista seksuaalisuudessa. Nämä erot johtuvat lähinnä siitä, että nisäkkäillä naaras satsaa enemmän jälkeläisiin: vain naaras tulee raskaaksi, synnyttää ja imettää. Ja kautta eläinkunnan se sukupuoli, joka investoi pentuihin enemmän, on kumppanin suhteen valikoivampi ja vaativampi. Ihmisnaaraan tapauksessa laatuvaatimukset kohdistuvat useimmiten ominaisuuksiin, joista olisi apua lastenhoidon vaikeassa tehtävässä. Tilanne on naaraan kannalta ongelmallinen, sillä koiraalla on aina mahdollisuus siittämisen jälkeen haihtua paikalta vähin äänin. Tämä on ollut vallitseva tilanne läpi ihmisen esihistorian, ja siihen tuntemuksemme ovat sopeutuneet. Naisen näkökulmasta suurin renttu onkin perinteinen livistäjä, ”paskiainen, joka seksin jälkeen ei koskaan soittanut”. Renttuuskin on katsojan silmässä.

Miesten rooli parisuhteessa ei tietenkään ole vain materiaalisten resurssien tuominen. Sitoutuminen sellaisenaan on tärkeä tekijä, jota miehet tarjoavat naiselle seksiä vastaan – ja sitä naiset siis usein odottavat. Lähestulkoon kautta historian miesten mahdollisuudet säännölliseen seksiin tulivat vasta avioliiton myötä; seksiä saadakseen oli mentävä naimisiin. Vanhan sanonnan mukaan jos mies saa maidon ilmaiseksi, hän ei ole halukas ottamaan koko lehmää.

Toisaalta selitystä voidaan hakea myös huomiosta, että miehillä on nykyisin mahdollisuus olla renttuja. Ihmislaji on viime aikoihin saakka elänyt lähinnä pienissä sukulaisyhteisöissä, joissa sukujen intressit ovat määränneet elämäntahdin. Isä ja muu suku ei ole suopein silmin katsonut tyttönsä päätymistä yksinhuoltajaksi, saati väkivaltaiseen suhteeseen. Harvalla miehellä oli tällaisessa tilanteessa mahdollisuutta olla renttu. Toisinaan nämä sukujen edut näkyvät lainsäädännössäkin. Esimerkiksi 1700-luvulle asti Suomessa voitiin tuomita miehiä neidonloukkauksesta. Rikos tarkoitti naisen avioliittomahdollisuuksien heikentämistä seksuaalisella kanssakäymisellä, ja sen nähtiin suuntautuvan myös tämän sukua vastaan. Mooseksen ja Hammurabin laeissa raiskauskin kohdistui naisen sukuun, lähinnä isään, joka sai korvaukseksi sen summan, mikä tyttärestä olisi annettu avioliittomarkkinoilla. Nykyisenä individualismin aikana perheillä ja suvuilla ei ole enää samanlaista arvovaltaa ja sinkkunaisiakin on paikoitellen paljon sinkkumiehiä enemmän. Tilaisuus tekee rentun.

Ja lopulta onhan olemassa sekin mahdollisuus, että sitoutumista välttelevät rentut ovat sittenkin jollakin tavalla laadukkaampia. Eli myös heidän jälkeläisensä olisivat menestyviä jälkeläistuotannon suhteen. Ehkä he ovat renttuja juuri siksi, että heidän ominaisuutensa ovat signaaleja jostakin naisia miellyttävästä geneettisestä erityispiirteestä. Tässä tapauksessa meidän olisi syytettävä naisia siitä, että renttuja on edelleen keskuudessamme. Paleontologi Björn Kurtén muotoili asian hienosti:

”Satojen tuhansien ja miljoonien vuosien ajan miehet ja naiset ja ennen heitä apinaihmiskoiraat ja -naaraat ovat siis yrittäneet valikoida jonkinlaista vastakkaisen sukupuolen ihannetta. Kun siis miehet tai naiset puhuvat halventavasti toisesta sukupuolesta, he väheksyvät todellisuudessa itseään, omaa sukupuoltaan, sillä tietyssä mielessä voidaan sanoa että mies on luonut naisen ja nainen miehen. Tilanne on kenties täsmälleen se jonka olemme ansainneet.”

Darwin-kirjallisuutta parhaasta päästä

Helsingin Sanomissa (1.12.09) oli kolme kirja-arviotani ja lyhyt yleisesittely aiheeseen. Tekstit ovat tässä alkuperäisessä muodossaan.

* * *

Darwinin juhlavuodelle arvoisensa päätös

Charles Darwin oli suuri uskonpuhdistaja. Hän osoitti, että monimutkaiset piirteet voivat syntyä luonnossa itsestään, ilman tietoista suunnittelijaa. Filosofi Daniel Dennettin mukaan Lajien synty -kirjassa esitetty luonnonvalinnan teoria on paras yksittäinen ajatus, jonka kukaan on koskaan saanut, Newtonin ja Galilein keksintöjä merkittävämpi.

Toisaalta Darwin ei ollut ensimmäinen, joka keksi monimutkaisen järjestyksen spontaanin ja luonnollisen syntymisen. Heikki Sarmajan uuden kirjan mukaan ajatus oli itänyt jo kauan ennen Darwinia, esimerkiksi moraalipsykologiassa ja taloustieteessä. Lajien synnyn jälkeisissä kirjoissaan Darwin tarkasteli, miten kaiken elollisen yhteinen perusta näkyy myös ihmisessä. Ilmeitä hän käsitteli monilta osin perusteellisemmin kuin kukaan hänen edeltäjänsä.

Darwinin uudet suomennokset, Richard Dawkinsin Maailman hienoin esitys –teos (Terra Cognita) sekä Sarmajan luonnonvalintapamfletti ovat arvokas päätös Darwinin juhlavuodelle. Evoluution ystävät kaipaavat suomennosta enää Ihmisen polveutumisesta. Siinä Darwin pohtii seksuaalivalintaa ja moraalimme evolutiivista perustaa.

* * *

Vakuuttavia todisteita luonnonvalinnan voimasta

Charles Darwin: Lajien synty. Ensipainoksesta suomentanut Pertti Ranta. Vastapaino. 1859/2009.

Lajien synty on muokannut ihmisen käsitystä itsestään enemmän kuin mikään muu tietokirja. Silti Darwin mainitsee lajimme vain kolmella rivillä. Vaatimattomasti hän toteaa: ”psykologia saa uuden perustan” ja ”ihmisen alkuperä ja historia tuodaan valoon”. Viimeiseen painokseen Darwin rohkaistui lisäämään, että ihmisen alkuperä saa paljon valaistusta. Aikalaiset osasivat joka tapauksessa tehdä oikeita päätelmiä: jos eläimet ovat kehittyneet luonnollisten prosessien seurauksena, ehkä ihminenkin on.

Kirjan pääidea on selkeä ja selitysvoimainen. Se seuraa kolmesta helposti todennettavasta seikasta. Saman lajin yksilöt ensinnäkin ovat erilaisia. Toiseksi jälkeläisillä on taipumus muistuttaa vanhempiaan eli ominaisuudet ovat perinnöllisiä. Periytymisen mekanismeja ei tuolloin tunnettu, mutta teorian kannalta se ei ollut olennaista. Ja kolmanneksi nämä perinnölliset ominaisuudet vaikuttavat yksilöiden välisiin eroihin eloonjäämisessä ja lisääntymisessä. Tuloksena on luonnonvalinta; ainoa voima, jonka tiedetään tuottavan vaikkapa silmän kaltaisia monimutkaisia ja toimivia sopeutumia. Koska idea on niin yksinkertainen ja koska eläinten jalostajat olivat soveltaneet sitä jo vuosisatojen ajan, on ihmeteltävä miksi sitä ei ollut keksitty – tai yhtä avoimesti puolustettu – aikaisemmin.

Syitä pidättyvyyteen on monenlaisia: uskonnolla oli paljon valtaa, geologista aikaa on vaikea käsittää ja lajit näyttävät muuttumattomilta. Lisäksi eliöiden piirteet vaikuttavat ulkoa päin niin hyvin suunnitelluilta, että aluksi on vaikea uskoa pitkänkään ajan riittäneen niiden kehittymiseen. Jos lajeja kuitenkin katsotaan lähemmin, suunnitelmissa paljastuu puutteita. Miehillä esimerkiksi siemenjohdin tekee ylimääräisen mutkan korkealta virtsajohtimen yli. Se on huonoa tuuria, ei huonoa suunnittelua: evoluution kuluessa kivekset vain sattuivat laskeutumaan väärälle puolelle munuaisesta tulevaa virtsajohdinta.

Darwinille eri lajien vertailu ja anatomian tunteminen olivat riittäviä todisteita evoluutiosta ja luonnonvalinnasta. Niiden tueksi ei siis edes tarvittu fossiileja. Darwin kirjoittaa: ”Mikä olisi kiinnostavampaa kuin se, että ihmisen käsi, joka on olemassa tarttumista varten, kontiaisen kaivamiseen tarkoitettu käpälä, hevosen jalka, pyöriäisen mela ja lepakon siipi ovat saman kaavan mukaan rakennettuja ja sisältävät samat luut samoissa suhteellisissa asennoissa?” Ennen suurteostaan Darwinilla oli vaikeuksia selittää ominaisuuksia, jotka mutkikkuutensa takia selvästi haittasivat eloonjäämistä. Hän jopa vitsaili voivansa pahoin riikinkukon nähdessään; olemassaolon taistelu kun ei tuntunut toimivan sen pyrstösulkien kohdalla. Lajien synnyssä Darwin esittää kuin ohimennen tällaisille ”turhakkeille” elegantin selityksen, seksuaalivalinnan. Se on luonnonvalinnan erityistapaus, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat lähinnä vastakkaiselta sukupuolelta. Sittemmin sen voima on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa läpi eläin- ja kasvikunnan.

On selvää, että joku toinen olisi ennemmin tai myöhemmin tehnyt vastaavan työn ja todistanut lajien muuttumisen ja luonnonvalinnan. Darwin kuitenkin sattui olemaan ensimmäinen, joka muotoili ajatuksen niin vakuuttavasti ja keräsi niin pätevät todisteet sen taakse, että ajatusta ei enää tarvinnut hävetä tai pelätä. ”Kuinka paljon kiinnostavammaksi luonnonhistorian tutkiminen muuttuukaan!”, Darwin kirjoittaa. Tämänkaltaiset henkilökohtaiset mielenilmaukset lienevät nykymaallikon kannalta teoksen kiinnostavinta antia. Toisaalta Beaglen matkakirja viime vuodelta – myös Pertti Rannan taidokkaasti suomentama – on tässä mielessä viihdyttävämpää luettavaa.
Lajien synnyn ensipainoksen lukemista puoltaa se, että myöhempiin laitoksiin Darwin, ilmeisesti kritiikistä pelästyneenä, vesitti joitakin oikeaan osuneita ajatuksiaan.

* * *

Darwinin inspiroiva ja unohdettu ilmekirja vihdoin suomeksi

Charles Darwin: Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä. Suomentanut Anto Leikola. Terra Cognita. 1872/2009. 326 s.

Vielä 1960-luvulla kuviteltiin laajalti, että kasvonilmeet ovat vain satunnaisia eleitä, jotka lapsi oppii kasvaessaan. Ja jos ilmeet olivat samoja kaukaisillakin seuduilla, se selittyi länsimaisten mallien imperialistisella leviämisellä. Chaplinilla ja Marilyn Monroella. Maailman kenties johtavin kasvotutkija Paul Ekman päätyi toisenlaisiin tuloksiin: tunteet ja ilmeet ovat lajityypillisiä, ja tiettyjä tunteita vastaavat samat kasvonilmeet kaikkialla maailmassa. Ekman siis yllätyksekseen havaitsi saman kuin Darwin jo 100 vuotta aikaisemmin. Näin Darwin: ”Saamastani informaatiosta käy ilmi, että samaa mielialaa ilmaistaan kaikkialla maailmassa huomattavan yhtenäisesti, ja tämä tosiseikka on sinänsä kiinnostava todiste kaikkien ihmisrotujen läheisestä yhtäläisyydestä sekä ruumiinrakenteessa että henkisessä laadussa.”

Siinä missä Darwin oli tiedustellut alkuperäiskansojen ilmeistä ja eleistä lähetyssaarnaajilta ja tutkimusmatkailijoilta, Ekman etsi eristyneitä heimoja ja näytti heille valokuvia eri ilmeistä. Osoittautui, että kaikki tunnistivat kasvoilta ilon, surun, vihan, pelon, inhon ja yllättyneisyyden. Kyseiset löydökset saivat antropologeissa aikaan kiivaita vastareaktioita.
Käsitykset ihmisen lähes täydellisestä kulttuurisesta muovautuvuudesta olivat 60-luvulla niin syvällä, että Ekmania syytettiin jopa fasismista. Myöhemmin Darwinin ja Ekmanin esittämä tunnereaktioiden universaalius on tullut pitkälti hyväksytyksi. Myös Darwinin havainnot sokeiden lasten ilmevalmiuksista on vahvistettu. Lisäksi on huomattu, että ihmiset laittavat vieraankin kulttuurin jäsenet samaan kauneusjärjestykseen kuin saman kulttuurin jäsenet itse laittaisivat.

Darwin oli tunnontarkka havainnoija ja kokeiden tekijä. Hän esimerkiksi retkeili Lontoon eläintarhassa täytetyn käärmeen kanssa selvittäen, miten eri nisäkkäiden niskakarvat nousevat pelosta pystyyn. Kirjassa Darwinin rakkaat lapsetkin ovat muuttuneet käsillä olevaksi tutkimusmateriaaliksi. Ainoa harmi Anto Leikolan suomennoksessa on, että siitä puuttuvat kirjan uudelleen toimittaneen Paul Ekmanin kommentit ja hänen erinomainen jälkikirjoituksensa. Nyt lukija ei tiedä, mistä nykytiede on samaa ja mistä eri mieltä tai mistä edelleen kiistellään. Internet ei olisi tarvinnut tällaista lisäetumatkaa.

* * *

Kuka murhasi älykkään suunnittelijan? Kansainvälisesti merkittävä pamfletti luonnonvalinnan keksimisestä

Heikki Sarmaja: Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. 2009. 212 sivua.

Tietokirja-arvioissa käydään yleensä ensin läpi teoksen tärkeimmät päätelmät. Tämän jälkeen arvioija kertoo niistä omat näkemyksensä. Koska Heikki Sarmajan luonnonvalintapamfletti on niin lähellä salapoliisiromaania tai murhamysteeriä, kirjan johtopäätöksiä, tai syyllistä, ei tässä voida paljastaa. Kerrottakoon kuitenkin, että epäiltyjen listalta tämän ”ateistisen teorian” keksijäksi löytyvät muun muassa filosofian suurnimet Adam Smith ja David Hume, väestötieteilijä Thomas Malthus sekä joukko luonnonteologeja – jopa parisataa vuotta ennen Darwinia. Myös Benjamin Franklin vilahtaa sivuilla.

Yllättävimpiä ovat Sarmajan huomiot siitä, että osa 1700- ja 1800-lukujen jumalallista luojaa puoltavista teksteistä näyttää kirjoitetun vain luonnonvalinnan idean esittelemiseksi. Teoria teki Luojan työttömäksi ja kirkon oppeja virheellisiksi, joten ajatukset oli naamioitava joko luomistyötä ylistävän kaunopuheisuuden tai satiiristen keskusteluiden taakse. Luonnonvalinnan ensimmäiset pohdiskelijat kokivatkin rauhattomuutta ja saivat jopa mielenhäiriöitä aatoksistaan. Moni pidättäytyi julkaisemasta teoksia elinaikanaan ja osa käytti salanimiä. Lopulta Sarmajakin joutuu toteamaan, että ”tässä peilisalissa vaeltava tutkija alkaa epäillä omia aistejaan ja järkeään: evoluutiota alkaa näkyä kaikkialla – eikä kuitenkaan missään.” Onneksi teoksesta löytyy lukijan päätä selkeyttävä taulukko, johon merkittävimmät ajattelijat ja heidän ajatuksensa on laitettu aikajanalle.

Kaikesta salamyhkäisyydestä ja historiallisista aukoista huolimatta olen melko vakuuttunut Sarmajan päätelmistä. Luonnonvalinnan ensimmäiset keksijät eivät olleet Charles Darwin ja hänen kollegansa Alfred Russel Wallace – eikä edes melkein yhtä usein mainittu isoisä Erasmus Darwin. Ideaa oli puntaroitu ennen häntäkin, varsinkin valistushenkisessä Edinburghissa. Sarmajan pamfletti on teologiaa, aatehistoriaa, moraalipsykologiaa, taloustiedettä ja biologiaa. Jos se ei olisi niin vetävästi kirjoitettu, se päätyisi näiden alojen opiskelijoille oheislukemistoksi. Keskellä kaikkea oppineisuutta on riemukasta lukea joitakin piikkejä suomalaisen akatemian ilmapiiriä kohtaan. Sarmaja esimerkiksi kertoo tapaavansa kollegaansa salaisessa kohtaamispaikassa, Hakaniemen McDonald’sissa. Siellä kun ”ei ole pelkoa törmätä yliopistollisiin intellektuelleihin

Moraaliposeeraamista filosofian nimissä

Käsittelen seuraavassa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (Gaudeamus 2009. 442 s.). Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen kirja-arvio, vaan purin tähän vain ensiturhautumiseni kirjan sisällöstä. Pahoittelen tekstin negatiivista sävyä ja tässä yhteydessä turhia mielenilmauksiani siitä, mikä ihmisluonnosta minusta on kiinnostavaa tai mitä kirjassa minun mielestäni olisi pitänyt olla. Asiallisempi arvio julkaistaneen lähiaikoina.

* * *

Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.

Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä tieteenfilosofi Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois tai ainakin se on merkittävästi vähentynyt (tosin vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Petter Portin syytti minua amerikkalaisen oikeistotaantumuksen ystäväksi).

Ylikoski ja Kokkonen eivät harrasta poliittista nimittelyä. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle:

Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan.

Ja toiseksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle:

Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn.

Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on kuitenkin epäonnistunut – sekä filosofiassaan että ihmistieteiden edistämisessä. Ensiksikin Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin naarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla. On jopa tuoreita havaintoja siitä, että miesten ja naisten mustasukkaisuus keskimäärin suuntautuu eri tavoin (joko kumppaniin tai kilpailijaan, Schützwohl 2008). Kuulin ensimmäistä kertaa tekijöiden kirjoittavan evoluutiopsykologiasta reilut viisi vuotta sitten. Kirjaan käytetty pitkä aika näkyy kirjoitusvirheiden vähäisyytenä sekä tarkkaan hiotuissa lauseissa, mutta paikoin se ilmeisesti on johtanut vanhentuneiden lähteiden käyttöön.

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset teoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta. On hullua, että ihmisluontoa ja evoluutiota käsittelevä kirja jättää perhe- ja moraalitunteet niin tyystin käsittelemättä.

Oppimisesta ja erilaisista oppimisteorioista Ylikoski ja Kokkonen toisaalta puhuvat paljon. Ihmisen kohdalla se tietysti on perusteltua. Tosin se olisi voitu tuoda selkeästi esiin, että oppiminen ja toisinaan matkiminenkin ovat kaksiteräisiä miekkoja: mitä enemmän organismi pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sitä suurempi riski sillä on tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Samoin mitä suurempi on organismin kyky omaksua moraalia, sitä enemmän perinteistä viisautta mutta myös haitallista taikauskoa se pystyy hankkimaan. Luonnonvalinta ei siis ole voinut tehdä meistä rajattoman joustavia. Mikäli oppimisella ei olisi tiettyjä rajoitteita, emme myöskään tietäisi, mitkä asiat meidän pitää oppia. Aivomme joutuisivat käsittelemään ääretöntä määrää tarpeetonta tietoa, kunnes tulisimme täysin toimintakyvyttömiksi.

* * *

Jos kirjasta ei opi mitään ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä sitten on teoksen tieteenfilosofinen anti? Kirjoittajat ensinnäkin jaarittelevat sivutolkulla seuraavasta yksinkertaisesta seikasta: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja siis. Ja kuin tasapuolisuuden nimissä he toteavat perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Ikävä kyllä kirjan ”tieteenfilosofia” ei pysähdy näihin päivänselvyyksiin.

Teoksessa ruoditaan esimerkiksi evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Toisaalta kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että tutkijoiden motiiveilla tai virhepäätelmillä ei sittenkään ole ”suurta yhteiskunnallista merkitystä”. Niinpä he lopulta päätyvät vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. Alan kriitikotkin lienevät ”enemmän huolissaan lukevasta yleisöstä kuin itse evoluutiopsykologeista”. Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa:

”Huolestuttavaa on, jos tutkijat päinvastoin käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty).

Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovatkin tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Esimerkkinä Ylikoskella ja Kokkosella ovat edelleen sukupuolierot: ”Merkittävä osa evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta... tahattomasti vahvistaa sukupuoliin liittyvää stereotyyppistä ajattelua”. Kirjoittajat jatkavat: ”Jos – ja kun – ajatus sukupuolierojen olemuksellisista ja merkittävistä eroista on myytti, yksipuolisesti sukupuolieroihin keskittyvä tutkimus osallistuu yhteiskunnallisen myytin ylläpitämiseen”. Tässä vaiheessa tunsin olevani kiitollinen ja helpottunut: Onneksi on näitä tarkkasilmäisiä tiedekomissaareja, jotka paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi he näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys! Tätäkö on tieteenfilosofia?

Vakavammin ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme kanna vastaavaa huolta niistä kulttuurikonstruktivistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista, joissa milloin mikäkin "rakentuu sosiaalisesti". Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet näitä pullollaan. Miksi tieteilijän olisi siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi (ks. esim. Niemelä & Tammisalo 2006).

Monin paikoin Ylikoski ja Kokkonen korostavat myös yksilöiden välistä vaihtelua ja toteavat, että sukupuolierot ovat tästä johtuen vain ”aste-eroja, eivät kategorisia eroja”. Saivartelutartunnan saaneena en voi kuin lisätä, että aste-eron ja kategorisen eron välinen erokin on vain aste-ero. Lisäksi on todettava, että vastasivatpa ”sukupuoliin liittyvät stereotypiat” yleisesti ottaen todellisuutta tai eivät, vähintään yhtä merkittävä osa evolutionistien teorioista ja tutkimuksista rikkoo näitä stereotypioita, esimerkiksi havainnot ihmiskoiraan poikkeuksellisen merkittävästä roolista lastenhoidossa. (Stereotypioista varoitellaan kirjassa runsaasti, mutta itse termiä ei kuitenkaan määritellä; se näyttäisi tekijöille olevan jotakin paljon vahvempaa kuin keskimääräiset erot.)

Entä minkälaiset sukupuolierot Ylikoski ja Kokkonen sitten hyväksyvät: ”Esimerkiksi Janet Shibley Hyde löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio”. En ota kantaa, mitä sana merkittävä tässä yhteydessä tarkoittaa, vaan totean vain listan olevan pahasti puutteellinen (Tammisalo 2005). Olisi todella kummallista (puhumattakaan että se on virheellistä), että sukupuolierot seksuaalisuudessa keskittyisivät lähinnä itsetyydytykseen. Sukupuolierojen syistä olisin myös kaivannut pohdintaa. Minkä verran esimerkiksi parisuhteen ulkopuolisista paritteluista koituvat geneettiset ”hyödyt” ja ”haitat” selittävät sukupuolieroja? Toinen toistaan kiinnostavampia aiheita olisi löytynyt alalta loputtomasti. Mikä vaikkapa on ollut ihmisryhmien välisten konfliktien merkitys lajityypilliselle psykologiallemme? Olisinpa kirja-arviossani voinut keskittyä pohtimaan tämänkaltaisia kysymyksiä.

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. (Olen ymmärtänyt tieteen tavoitteet hieman toisin, mutta se lie tässä yhteydessä sivuseikka.) Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on heidän ponnekkaasti kritisoimansa ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on yksinkertainen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Erityisen huvittavaa on, että Ylikoski ja Kokkonen moittivat evoluutiopsykologeja siitä, että nämä määrittelevät ja käyttävät arkitermejä (esim. altruismi, itsekkyys, intressi) teknisemmissä merkityksissä. Kuitenkin he itse väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen. Ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat.

Jossakin vaiheessa jopa toivoin, että olisivatpa kirjoittajat sanaleikkien sijaan suunnanneet ahdinkonsa sen tutkimiseen, miten ihmisellä on taipumuksia luokitella asioita kategorioihin. Tämänkaltainen ”olemusajatteluhan” lienee ollut ihmiselle tyypillistä jo ennen kuin pahat evoluutiopsykologit kaappasivat julkisuuden hallintaansa. Toisaalta tietäen tieteellisen tutkimuksen vaativuuden en ole varma, olisiko sellainen uravalinta sittenkään ajanut heidän asiaansa paremmin. (Tosin myönnän samalla, että ne kirjoitukseni, jotka kumpuavat tieteen tasoa koskevasta huolesta, eivät nekään tieteen edistymiseen juuri vaikuta.)

Myönnän myös, että kirjan edetessä myös minun tulkintani saattoivat sortua vainoharhaisuuteen. Kirjassa mainitut biologiset tosiseikatkin alkoivat nimittäin ennen pitkää näyttää poseeraamiselta. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta toteamuksesta: ”yksittäinen geeni ei itsessään liity mihinkään tiettyyn ominaisuuteen vaan sillä on oma kehityksellinen tehtävänsä vain tietyssä muiden geenien ja solun muodostamassa ympäristössä”? Onneksi on yliopisto ja siellä filosofeja? On myös ihmeteltävä, keille seuraavat ilmiselvyydet on tarkoitettu: ”Jos jokin käyttäytymispiirre vähentää kelpoisuutta, se ei silti ole luonnoton ominaisuus edes evolutiivisesta näkökulmasta...”, ”Uusien, muusta populaatiosta poikkeavien ominaisuuksien ilmaantuminen ei ole luonnotonta tai poikkeuksellista, vaan se on osa evolutiivista muutosta...” tai ”Kaikki yhtäläisyys populaation sisällä johtuu yhteisestä historiallisesta alkuperästä ja tästä periytyvästä samankaltaisuudesta, ei yhteisestä olemuksesta”.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja variaation merkittävyyden. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Säälin sitä biologirukkaa, joka kaiken tämän poseeraamisen lisäksi joutuu kahlaamaan läpi kymmenien sivujen mittaisen käsittelyn kulttuurievoluution analogisesta vertaamisesta biologiseen evoluutioon. Ja ihmettelen, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut voisi kostua niistä 15 sivusta, joilla käsitellään filosofi David Hullin tieteen kehitystä koskevaa teoriaa.

Reiluuden nimissä haluan lopuksi todeta, että jotkin teoriat ja alalla käyty keskustelu selitetään teoksessa selkeästi ja ainakin päällisin puolin puolueettomasti. Tosin teorioiden asema tai merkitys nykytutkijoiden parissa olisi voitu tuoda paremmin esille. Kirjasta ei viisastu ihmisluonnosta, mutta ei se taida kertoa edes tieteen nykytilasta. Pahinta kuitenkin lienee se, että Evoluutio ja ihmisluonto ei millään tavoin kannusta – tämäkin on toki vain minun turhautunut tuntemukseni – nuoria tutkijoita empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa; ja niissä se on usein ollut suurin.”

Kirjallisuutta

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita.