. . . ja hyvät ihmiset uskovat näin

Boghossian, Peter & Lindsay, James (2019): How to Have Impossible Conversations. Lifelong Books. New York.

Tieteen edistäminen ja popularisointi ovat olennaisia identiteettini ja moraalisen omakuvani osia. Tämä kirja oli karvas muistutus, että juuri moraalinen identifioituminen tekee ihmisten kanssakäymisestä kitkaista, estäen perusteltujenkin väitteiden hyväksymisen. Onhan keskustelukumppanillakin yleensä selkeä käsityksensä siitä, miten hyvä ja oikeamielinen ihminen toimii ja ajattelee. Ja kaikille oikeamielisyyteen ei sisälly totuuden tavoittelua.

Faktojen, todisteiden tai tutkimustulosten esitteleminen ei siis välttämättä riitä. Harva feministi esimerkiksi haluaa kuulla biologiasta ja sukupuolieroista. Kosmopoliitti globalisti taas ei välttämättä halua kuulla tilastoennusteita etnisten ryhmien prosenttiosuuksista (ns. väestönvaihdosta). Ja harva silakkaliikkeestä tahtoo kuulla tutkimustuloksia rotujen välisistä eroista.

Tämänkaltaisia kuumia keskusteluaiheita on lukemattomia: abortti, alkoholinmyynti, ammattiarmeija, aselait, asevelvollisuus, eutanasia, huntukielto, ilmastoteot, kannabis, kansalaistulo, kasvissyönti, kierrätys, lentomatkustus, lihantuotanto, makeisvero, metsästys, minimipalkka, Nato, nopeusrajoitukset, peltipoliisit, porno, prostituutio, puoluetuki, sananvapaus, siirtolaisuus, sukupuolierot, Suvivirsi, syrjäytyminen, taksiuudistus, translaki, tuloerot, turkistuotanto, tuulivoima, vankeusrangaistukset, varallisuusvero, ydinvoima, yksityiskoulut ja niin edelleen.

Kirja ei käsittele näitä vaikeita aiheita sinänsä. Se ei siis kerro, mitkä aiheisiin liittyvät tosiasiaväitteet ovat tosia ja mitkä virheellisiä. Teos sen sijaan käy läpi strategioita, joilla tosiasiaväitteistä ja lopulta myös poliittisista ratkaisumalleista päästään hedelmällisellä tavalla keskustelemaan. Usein (tai ehkä useimmiten) faktat ja todisteet ovat keskustelun aiheina vain näennäisesti, ja keskustelut koskevat pikemminkin arvoihin liittyviä mielipide-eroja.

Riitelyn taustavoimana on lähes aina myös osallistujien identiteetti, heidän usko omaan hyveellisyyteensä sekä tunne johonkin tiettyyn sisäryhmään kuulumisesta. Harva kuitenkaan huomaa – varsinkaan omalla kohdallaan –, että ihmisten perustelut moraalisille näkemyksilleen tuppaavat perustumaan syvällisten pohdintojen sijasta kehämäiseen perstuntumaan: ”Olen hyvä ihminen – ja hyvät ihmiset uskovat näin.”

Boghossian ja Lindsay ehdottavat ratkaisuksi seuraavaa. Tunnista, että kyse on arvoista. Siirrä keskustelun painopiste aluksi faktoista moraaliin. Vaihda siis puheenaihetta. Koeta selvittää, ovatko vastapuolen uskomukset päätyneet osaksi hänen henkilökohtaista identiteettiään. Kysy sitten, mistä vastapuoli ”tietää”, että hänen uskomuksensa on totta. 

Rokotusten vastustajalta voi alkuun udella, ”millainen on mielestäsi hyvä äiti”. Löysien aselakien kannattajalle voisi taas ensiksi todeta, että ”koska pelkään ihmisten tekevän virheitä, tunnen oloni turvattomaksi, jos lait ovat näin sallivia”. Keskustelukumppanien olisikin hyvä avoimesti tunnustaa, että hyvät aikomukset – joita meillä kaikilla on – eivät välttämättä lisää hyvinvointia tai vähennä kärsimystä. Hyvillä aikomuksilla päinvastoin on usein juuri vastakkaisia vaikutuksia kuin oli toivottu. 

Lisäksi on syytä muistaa, että koska mediaympäristö on niin polarisoitunut, keskustelukumppani saattaa tietää sinua enemmän tiimisi ääriajattelijoista kuin tiimisi maltillisista. Tämä epäsuhtaisuus yhdessä ihmiselle tyypillisen yleistämistaipumuksen kanssa työntää keskustelijoita yhä syvemmälle poteroihinsa. Kirjan optimistinen sanoma kuuluu, että hienovaraista houkuttelua voi ja kannattaa silti kokeilla.

Tosin hieman hassusti tekijät suosittelevat pidättäytymistä sosiaalisen median keskusteluista – etenkin vihaisena (ks. oheinen kuva). Tämä on ymmärrettävää ottaen huomioon tavan, jolla kaikille avoin ja kasvoton pikaviestiminen tuo esiin ihmisten huonoja puolia; turhanaikaista poseeraamista, impulsiivisia hyökkäyksiä, tahallista väärinymmärrystä ja niin edelleen. Osa on somessa liikkeellä myös vain huomiohakuisuuttaan, höyryjä päästelläkseen, pahaa oloaan lievittääkseen tai huvitellakseen muiden kustannuksella. Tällaisessa ympäristössä keskustelulta on turha odottaa paljoa.

Suositus nettikeskusteluista pidättäytymiseen on silti sääli. Nettiinhän väittelyt ovat pitkälti siirtyneet. Lisäksi kirjan vinkit soveltuvat yhtä hyvin verkossa tapahtuvaan sanailuun kuin kasvotusten käytyyn mittelyyn. Luultavasti vinkit myös säilyttävät ajankohtaisuutensa vuosien ajan, muuttuivatpa keskusteluilmapiiri ja mediaympäristö millaisiksi tahansa.

Kirjan esimerkit ovat peräisin lähinnä Yhdysvalloista. Tarjotut keskusteluvinkit ovat silti helposti muokattavissa Suomen oloihin - aivan kuten Yhdysvalloista on Suomeen rantautunut myös keskusteluilmapiiriä myrkyttävää ääriajattelua. [1]

                                 * * *

[1] Hyvä esimerkki tällaisesta kaiketi hyvää tarkoittavasta

tuontitavarasta on Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen kurssi "Antirasismin perusteet" (ks. kuva). Kurssin kuvauksessa on muun muassa seuraava totalitaristiselle mielivallalle altistava lausunto:

Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.

Käytännössä tämä toimii malliesimerkkinä rodullistamisesta, kehotuksesta katsoa kaikkea rotulinssien läpi. Lausunto ei myöskään juuri eroa ilkkuvaa naureskelua herättäneestä ”Näin nämä koetaan” -kommentista.

(Kokemusasiantuntijuutta korostavalla asenteella on toki perinteitä. Esim. Simone de Beauvoir lanseerasi termin "L’experiénce vécue" eli "eletty kokemus". Olen muualla perustellut sitä, miksi nimenomaan tasa-arvoa ja syrjintää tutkittaessa kannattaa pyrkiä objektiivisuuteen kokemuksellisuuden sijasta. Syy on se, että ihmisten omaksumat teoriat ja ideologiat voivat johdatella heitä kokemaan asioita vääristyneellä tavalla ja myös raportoimaan kokemuksistaan vääristellen. Esimerkiksi feministisen pedagogiikan tai anti-rasismin opiskelu saattaa johdatella ihmisiä kokemaan ja näkemään syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tieteen tehtävä on vähentää tällaista niin sanottua tiedollista saastumista.)

Liberalismin paradoksi

Länsimaisen ihmisen arvot ovat yleensä liberaaleja. Hän on osa moraalista perintöä, joka vaalii yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista. Täten liberalismiin liittyy paradoksi: liberalismi luo vapautta ja moniarvoisuutta, joka antaa fundamentalistille mahdollisuuden ja syyn vastustaa tätä vapautta.

Paradoksia voi lieventää perustelemalla toimiaan ja uskomuksiaan niistä koituvilla käytännön seurauksilla. Tämä tarkoittaa jatkuvaa ja laaja-alaista keskustelua omista ja muiden moraalisista uskomuksista ja niiden seurauksista. Mikäli aito mielipiteenvaihto onnistuu (internetin ”keskustelut” eivät anna paljon toivoa), fundamentalismin heikkoudet tulevat nopeasti esiin. Parhaassa tapauksessa liberalismin paradoksi vaihtuu fundamentalismin paradoksiksi: fundamentalismi päätyy voimistamaan kansalaisten vapaudenkaipuuta, siis halua altistaa yksityiset uskomukset julkiselle keskustelulle ja ennalta määrittelemättömälle tulevaisuudelle. Kuten julkisuudessa moneen kertaan on lähiaikoina todettu, tähän pyrkivää keskustelufoorumia ja -kulttuuria saa Suomesta etsiä.

PS. Luin Eino Koivistoisen teoksen Saaliin jaossa Islannin vesillä (WSOY 1950, kirjassa oheinen exlibris). Jopa heti sodan jälkeen kannettiin huolta Atlantin ja Pohjanmeren ryöstökalastuksesta. Koivistoinen kertoo (nykystandardeilla ehkä epäkorrektisti) myös naisista miesvaltaisilla kalastuslaivoilla:

Näitä sillipiikoja oli kaikista yhteiskuntaluokista, joukossa koulutyttöjä, jotka saivat tervetullutta vaihtelua ja hyvän ansion kesälomansa aikana. Tyttöjen kaitsijoina toimi tavallisesti pari vanhempaa naista, jotka parhaansa mukaan pitivät ”nunnaluostarin” asukkaat kurissa ja Herran nuhteessa öiseen aikaan varsinaisen työajan päätyttyä. Mutta niin kuin on monta lajia miestä, on myöskin monta lajia naista, eikä työvoiman halpuus tai sillipiikojen näppäryys perkaus- ja suolaustehtävissä voinut ajanmittaan korvata muita heidän mukana olostaan aiheutuvia vaikeuksia. Järjestyksen pitäminen tuotti laivueen kapteenille harmaita hiuksia. Tynnyripinojen vähentyessä peräkannella sitä mukaa kuin saatiin saalista ja ladottiin tynnyrit ruumaan, saattoi tiiviiltä näyttävän tynnyripinon joukosta löytyä mitä taidokkaimmin rakennettuja rakastavaisten komeroja, joihin pääsy oli mutkallinen ja vaikea, mutta joissa sai varmasti häiritsemättä viettää kahdenkeskisiä hetkiä.

Kun Suomen Kalastus Oy joutui eversti Nordströmin johtoon, ei pyyntilaivueeseen ole otettu naisia heidän hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta. Ainoana poikkeuksena säännöstä on sairaanhoitajatar. Olo lähes parinsadan miehen joukossa asettaa naiselle tietyt vaatimuksensa, mutta sairaanhoitajattaret ovat tottuneet jo sairaalassa potilaiden kummallisiin päähänpistoihin ja käsittelevät asiallisesti tätä miesjoukkoa potilaana, jonka pahin sairaus paranee niin pian kuin laiva on jälleen Suomessa. Mitä liikuttavimmalla innolla isot miehet tulevat näyttämään sisarelle pieniäkin naarmuja, joille pikkupojat viheltäisivät ylenkatseellisesti. Joku ilmaisee suoraan: –Ei minua mikään vaivaa, mutta tulinpahan muuten vain... Perinnäisenä pääsyvaatimuksena sairaanhoitajattareksi laivueen mukaan on mahdollisimman korkea ikä ja suurin mahdollinen rumuus. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei nykyinen sisar täytä näitä ehtoja, vaikka onkin muuten pätevä.

PS2. Kuva Tiedepolitiikka 3/2015 -lehdestä, jossa lyhyt keskusteluni J.-P. Roosin kanssa: