Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Särö 53–54 -kirjallisuuslehdessä (heinäkuu 2024).
Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.
Pohjois-Amerikan ja aatehistorian tutkimuksen dosentti Ari Helon teos käsittelee niin kutsuttua intersektionaalista tutkimussuuntausta. Se on joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla ja jossakin määrin myös julkishallinnossa yleistynyt tapa hahmottaa syrjintää ja syrjäytymistä.
Helon keskeinen ja erittäin hyvin perusteltu väite on, että intersektionaalinentutkimus ei ole tieteellisessä mielessä pätevää. Suuntaus sivuuttaa pätevät analyysimenetelmät ja tulee näin antaneeksi poliittisten tavoitteiden vaikuttaa tutkimustuloksiin. Intersektionaalisten tutkijoiden käyttämät menetelmät eivät toisin sanoen oikeuta heidän tekemiään päätelmiä. Helon mukaan perustava ongelma on, että alalla sekoitetaan kaksi eri asiaa, maailmanparantaminen ja tietoväitteet.
Intersektionaalisuuden pyrkimys vähentää syrjintää on toki ylevä ja kannatettava. Se ei kuitenkaan sovellu pohjaksi tieteelliselle tutkimukselle.
Mitä siis on intersektionaalisuus? Edellisen hallituksen tasa-arvo-ohjelma määritteli sen keinoksi ”tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja”. Vihreän sivistysliiton oppaassa todetaan samassa hengessä, että ”intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän” ja että ”moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi”.
Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus -sivustolla termi on määritelty tarkastelutavaksi, ”jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa”. Sivusto jatkaa, että ”intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista”.
Toisin sanoen jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Helon teos osoittaa, että tähän päivänselvyyteen intersektionaalinen tutkimus ei tuo uutta.
Perinteisesti analyysin on ymmärretty edellyttävän ongelman eri aspektien erittelemistä toisistaan. Näin on mahdollista nähdä niiden keskinäiset yhteydet. Ilman analysoivaa erittelyä ei voida tietää, mitkä ovat syitä ja mitkä seurauksia, ja mitkä vain korrelaatioita.
Intersektionaalinen teoria toimii toisin. Se niputtaa kaiken yhteen ja sitten pitää luomaansa möykkyä selityksenä. Helon mukaan suuntauksen parissa syrjäytymisen ei esimerkiksi koskaan ajatella johtuvan jostakin yksilön oman elämänhallinnan erityisongelmasta, vaan kyse on aina ja ainoastaan yhteiskunnasta ja sen syrjiviksi ”tiedetyistä” rakenteista.
Syrjivistä rakenteista on kuitenkin puhuttu yli 30 vuotta. Helon mukaan intersektionaaliset tutkijat eivät silti ole kiinnostuneet erottelemaan esimerkiksi poliittisia rakenteita oikeusrakenteista tai talouden rakenteita hallintorakenteista. Suuntauksen harjoittajat eivät ole kiinnostuneet edes rakenteiden kuvailemisesta, saati tarkemmista kausaalianalyyseista. Helo jatkaa, että ”poliittisia valtakulttuureita intersektionaalisuus ymmärtää pelkkinä sortorakenteina”.
Intersektionaalisuuden epäanalyyttisyys ja epäempiirisyys haittaavat tutkimuksen lisäksi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Ongelmanratkaisu edellyttäisi asioiden pilkkomista ratkaistavissa oleviin palasiin. Ja jotta sosiaalipoliittiset toimet olisivat oikein mitoitettuja sekä perusteltuja, olisi selvitettävä, kuinka suuren osan mikäkin rakennetekijä syrjäytymisestä selittää. Onko se 0,5 vai 5 prosenttia?
Analyysin sijaan intersektionaaliset tutkijat suurentelevat tai oikeammin kaupittelevat ongelmia. He liittävät yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jolloin ongelmat saadaan näyttämään ylivoimaisilta ja mahdollisimman pelottavilta. Mutta miksi intersektionaalisuuden harjoittajat näin toimivat? Oma veikkaukseni on, että se johtuu suuntauksen marxistisutopistisesta taustavireestä: kaikenlainen ongelmien paisuttelu mahdollistaa vaatimukset vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.
Tarkastellaan intersektionaalisuutta käytännön esimerkin avulla. Kuinka suuri haittatekijä yksilölle on syntyä köyhään perheeseen, viettää lapsuus köyhällä asuinalueella tai kuulua johonkin etniseen vähemmistöön? Koska nämä kolme mahdollista haittaa osuvat usein samoihin yksilöihin, vastauksia voidaan selvittää ainoastaan laajojen tilastoaineistojen avulla, muuttujia vakioimalla. Tämä on tilanne kaikenlaisen ”päällekkäisen” ja ”läpileikkaavan” syrjinnän kohdalla.
Jos syrjinnästä siis halutaan tietoa, etnisyys – tai sukupuoli, seksuaalisuus tai mikä tahansa muu mahdollisesti vaikuttava seikka – on pystyttävä analyyttisesti erottamaan muista seikoista, vaikkapa vanhempien vauraudesta ja lapsuuden asuinpaikasta. Intersektionaalisten tutkijoiden harrastamasta ”valkoisuuden” ja ”patriarkaatin” syyttelystä ei ole apua.
Helo muistuttaa, että suomalainen, perustaltaan kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta on jo rakentanut valtavan julkisen palvelun koneiston estämään ja lievittämään syrjäytymistä. Ja tämä koneisto ”ei nojaa rotu- tai luokkaeroihin asiakasvalinnoissaan”, kuten hän jatkaa. Rotu- ja muita identiteettejä korostamalla intersektionaalinen tutkija päätyykin vain rikkomaan tasaveroiseen kohteluun sitoutunutta järjestelmää, joka rasismia ja syrjintää aidosti vastustaa.
Otetaan toinen, kuvitteellinen esimerkki. Jos satunnaiselle lapsijoukolle annetaan ratkaistavaksi matemaattisia ongelmia, pidemmät lapset suoriutuvat niistä keskimäärin paremmin. Ilmiön selitys on ilmeinen: pidemmät lapset ovat keskimäärin vanhempia, ja vanhemmat lapset ovat keskimäärin taitavampia matemaattisten ongelmien ratkojia.
Intersektionaalisuus selittäisi pitempien menestystä toisella tavalla. Se väittäisi, että pitkillä on näkymättömiä rakenteellisia etuoikeuksia ja että tiedostamattomasti omaksuttu hujoppihegemonia sortaa lyhyitä. Mikäli pitkät yksilöt sitten kiistävät tämän, intersektionaalisuus väittää, että kiistäminen on merkki ylivallasta nauttivien emotionaalisesta hauraudesta.
Viimeksi mainittu huomio voi jo kuulostaa keksityltä mustamaalaamiselta, mutta se ei ole sitä. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla propagoidaan – Helon käyttämä termi – tieteellisenä tosiseikkana, että valkoiset ihmiset paljastavat psyykkisen haurautensa (white fragility), kun he kiistävät sisäisen rasistisuutensa. Tällainen Yhdysvalloista omaksuttu ”olet rasisti, jos sanot, ettet ole” -logiikka on tuttua lasten hiekkalaatikkoleikeistä.
On toki mahdollista, että valkoinen psyyke on heiveröinen ja että tämä heiveröisyys ylläpitää syrjiviä rakenteita. Mutta mitä todisteita on tämän hypoteesin tueksi? Sitä intersektionaalisuus ei kerro. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä mielenrakenteiden ja yhteiskunnan rakenteiden tutkiminen on täysin erilaista (vaikka mielenrakenteet ovatkin yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Intersektionaalisten tutkijoiden ongelma on, että he eivät osaa itsekään päättää, mitä he tutkivat ja miten. Eräs Helon lainaama tutkija jopa toteaa, että intersektionaalisuudesta ”ei ole mahdollista tai edes tarpeellista” saavuttaa ymmärrystä. Ehkäpä suuntauksen pääpointti on tutkijan oppineisuuden ja oikeamielisyyden korostaminen?
Intersektionaalisten tutkijoiden harjoittamasta karkeasta psykologisoinnista ja tieteen kriteerien löysentämisestä Helolla on lukuisia esimerkkejä. Tutkija, joka teoksen luettuaan väittää yhä harjoittavansa intersektionaalisuutta, haluaakin joko poseerata tai provosoida – tai sitten hän ei vain ymmärrä lukemaansa. Ainakin vähemmistöjen kannalta saattaisi olla parempi, jos tällainen henkilö tekisi jotakin muuta kuin tutkisi syrjintää.
Jos tutkija todella haluaisi ehkäistä syrjintää, hän muistuttaisi ja julistaisi niistä vähemmistöille koituvista hyödyistä, joita laissa jo olevat syrjintäkiellot ja ilmaisunvapaus ovat tuoneet. Tämä edistäisi paremmin syrjimättömyyttä kuin tieteen kaapuun puetut näennäissyvällisyydet. Tutkija voisi myös kertoa sen, että intersektionaalinen identiteettien korostaminen ei ole koskaan tuottanut hyötyjä, joita ”värisokea” laillisuusperiaate tuo. Aivan ensiksi tutkijan olisi kuitenkin hyväksyttävä, että jokaisen valkoihoisen sisältä ei löydy uinuvaa Ku Klux Klan -solua.
Helon teos on tärkeä puheenvuoro siitä huolimatta, että tällaisilla kritiikeillä on taipumus painua unohduksiin kritisoimiensa näkemysten kanssa. Helo itsekin toteaa, että kymmenen vuoden kuluttua intersektionaalisena ajatteluna tunnettu akateeminen muotivirtaus luultavasti näyttää ”vain oudolta historialliselta nyrjähdykseltä länsimaisessa tutkimusperinteessä”. Perään hän vertaa sitä 1970-luvun taistolaiseen sosiologiaan.
En ole yhtä optimistinen. Niin vastuuttomasti yliopistojen johto on sallinut intersektionaalisuuden korvata tieteellisiä normeja. Kannustavaksi loppusitaatiksi tarjoan kuitenkin seuraavaa: ”Rasisteja emme ole, intersektionaalisuustutkijoiksi emme halua tulla, etsikäämme siis totuutta ‒ perinteiseen metodologiseen tiedeajatteluun sitoutuneina.”
Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.
”Valkoinen ylivalta on kuin kristillinen perisynnin käsite: se selittää kaiken pahan ja väärän, jolloin se ei enää selitä mitään erityisesti.”
Ari Helo
Pohjois-Amerikan ja aatehistorian tutkimuksen dosentti Ari Helon teos käsittelee niin kutsuttua intersektionaalista tutkimussuuntausta. Se on joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla ja jossakin määrin myös julkishallinnossa yleistynyt tapa hahmottaa syrjintää ja syrjäytymistä.
Helon keskeinen ja erittäin hyvin perusteltu väite on, että intersektionaalinentutkimus ei ole tieteellisessä mielessä pätevää. Suuntaus sivuuttaa pätevät analyysimenetelmät ja tulee näin antaneeksi poliittisten tavoitteiden vaikuttaa tutkimustuloksiin. Intersektionaalisten tutkijoiden käyttämät menetelmät eivät toisin sanoen oikeuta heidän tekemiään päätelmiä. Helon mukaan perustava ongelma on, että alalla sekoitetaan kaksi eri asiaa, maailmanparantaminen ja tietoväitteet.
Intersektionaalisuuden pyrkimys vähentää syrjintää on toki ylevä ja kannatettava. Se ei kuitenkaan sovellu pohjaksi tieteelliselle tutkimukselle.
Mitä siis on intersektionaalisuus? Edellisen hallituksen tasa-arvo-ohjelma määritteli sen keinoksi ”tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja”. Vihreän sivistysliiton oppaassa todetaan samassa hengessä, että ”intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän” ja että ”moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi”.
Toisin sanoen jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Helon teos osoittaa, että tähän päivänselvyyteen intersektionaalinen tutkimus ei tuo uutta.
Perinteisesti analyysin on ymmärretty edellyttävän ongelman eri aspektien erittelemistä toisistaan. Näin on mahdollista nähdä niiden keskinäiset yhteydet. Ilman analysoivaa erittelyä ei voida tietää, mitkä ovat syitä ja mitkä seurauksia, ja mitkä vain korrelaatioita.
Intersektionaalinen teoria toimii toisin. Se niputtaa kaiken yhteen ja sitten pitää luomaansa möykkyä selityksenä. Helon mukaan suuntauksen parissa syrjäytymisen ei esimerkiksi koskaan ajatella johtuvan jostakin yksilön oman elämänhallinnan erityisongelmasta, vaan kyse on aina ja ainoastaan yhteiskunnasta ja sen syrjiviksi ”tiedetyistä” rakenteista.
Syrjivistä rakenteista on kuitenkin puhuttu yli 30 vuotta. Helon mukaan intersektionaaliset tutkijat eivät silti ole kiinnostuneet erottelemaan esimerkiksi poliittisia rakenteita oikeusrakenteista tai talouden rakenteita hallintorakenteista. Suuntauksen harjoittajat eivät ole kiinnostuneet edes rakenteiden kuvailemisesta, saati tarkemmista kausaalianalyyseista. Helo jatkaa, että ”poliittisia valtakulttuureita intersektionaalisuus ymmärtää pelkkinä sortorakenteina”.
Intersektionaalisuuden epäanalyyttisyys ja epäempiirisyys haittaavat tutkimuksen lisäksi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Ongelmanratkaisu edellyttäisi asioiden pilkkomista ratkaistavissa oleviin palasiin. Ja jotta sosiaalipoliittiset toimet olisivat oikein mitoitettuja sekä perusteltuja, olisi selvitettävä, kuinka suuren osan mikäkin rakennetekijä syrjäytymisestä selittää. Onko se 0,5 vai 5 prosenttia?
Analyysin sijaan intersektionaaliset tutkijat suurentelevat tai oikeammin kaupittelevat ongelmia. He liittävät yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jolloin ongelmat saadaan näyttämään ylivoimaisilta ja mahdollisimman pelottavilta. Mutta miksi intersektionaalisuuden harjoittajat näin toimivat? Oma veikkaukseni on, että se johtuu suuntauksen marxistisutopistisesta taustavireestä: kaikenlainen ongelmien paisuttelu mahdollistaa vaatimukset vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.
Tarkastellaan intersektionaalisuutta käytännön esimerkin avulla. Kuinka suuri haittatekijä yksilölle on syntyä köyhään perheeseen, viettää lapsuus köyhällä asuinalueella tai kuulua johonkin etniseen vähemmistöön? Koska nämä kolme mahdollista haittaa osuvat usein samoihin yksilöihin, vastauksia voidaan selvittää ainoastaan laajojen tilastoaineistojen avulla, muuttujia vakioimalla. Tämä on tilanne kaikenlaisen ”päällekkäisen” ja ”läpileikkaavan” syrjinnän kohdalla.
Jos syrjinnästä siis halutaan tietoa, etnisyys – tai sukupuoli, seksuaalisuus tai mikä tahansa muu mahdollisesti vaikuttava seikka – on pystyttävä analyyttisesti erottamaan muista seikoista, vaikkapa vanhempien vauraudesta ja lapsuuden asuinpaikasta. Intersektionaalisten tutkijoiden harrastamasta ”valkoisuuden” ja ”patriarkaatin” syyttelystä ei ole apua.
Helo muistuttaa, että suomalainen, perustaltaan kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta on jo rakentanut valtavan julkisen palvelun koneiston estämään ja lievittämään syrjäytymistä. Ja tämä koneisto ”ei nojaa rotu- tai luokkaeroihin asiakasvalinnoissaan”, kuten hän jatkaa. Rotu- ja muita identiteettejä korostamalla intersektionaalinen tutkija päätyykin vain rikkomaan tasaveroiseen kohteluun sitoutunutta järjestelmää, joka rasismia ja syrjintää aidosti vastustaa.
Otetaan toinen, kuvitteellinen esimerkki. Jos satunnaiselle lapsijoukolle annetaan ratkaistavaksi matemaattisia ongelmia, pidemmät lapset suoriutuvat niistä keskimäärin paremmin. Ilmiön selitys on ilmeinen: pidemmät lapset ovat keskimäärin vanhempia, ja vanhemmat lapset ovat keskimäärin taitavampia matemaattisten ongelmien ratkojia.
Intersektionaalisuus selittäisi pitempien menestystä toisella tavalla. Se väittäisi, että pitkillä on näkymättömiä rakenteellisia etuoikeuksia ja että tiedostamattomasti omaksuttu hujoppihegemonia sortaa lyhyitä. Mikäli pitkät yksilöt sitten kiistävät tämän, intersektionaalisuus väittää, että kiistäminen on merkki ylivallasta nauttivien emotionaalisesta hauraudesta.
Viimeksi mainittu huomio voi jo kuulostaa keksityltä mustamaalaamiselta, mutta se ei ole sitä. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla propagoidaan – Helon käyttämä termi – tieteellisenä tosiseikkana, että valkoiset ihmiset paljastavat psyykkisen haurautensa (white fragility), kun he kiistävät sisäisen rasistisuutensa. Tällainen Yhdysvalloista omaksuttu ”olet rasisti, jos sanot, ettet ole” -logiikka on tuttua lasten hiekkalaatikkoleikeistä.
On toki mahdollista, että valkoinen psyyke on heiveröinen ja että tämä heiveröisyys ylläpitää syrjiviä rakenteita. Mutta mitä todisteita on tämän hypoteesin tueksi? Sitä intersektionaalisuus ei kerro. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä mielenrakenteiden ja yhteiskunnan rakenteiden tutkiminen on täysin erilaista (vaikka mielenrakenteet ovatkin yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Intersektionaalisten tutkijoiden ongelma on, että he eivät osaa itsekään päättää, mitä he tutkivat ja miten. Eräs Helon lainaama tutkija jopa toteaa, että intersektionaalisuudesta ”ei ole mahdollista tai edes tarpeellista” saavuttaa ymmärrystä. Ehkäpä suuntauksen pääpointti on tutkijan oppineisuuden ja oikeamielisyyden korostaminen?
Intersektionaalisten tutkijoiden harjoittamasta karkeasta psykologisoinnista ja tieteen kriteerien löysentämisestä Helolla on lukuisia esimerkkejä. Tutkija, joka teoksen luettuaan väittää yhä harjoittavansa intersektionaalisuutta, haluaakin joko poseerata tai provosoida – tai sitten hän ei vain ymmärrä lukemaansa. Ainakin vähemmistöjen kannalta saattaisi olla parempi, jos tällainen henkilö tekisi jotakin muuta kuin tutkisi syrjintää.
Jos tutkija todella haluaisi ehkäistä syrjintää, hän muistuttaisi ja julistaisi niistä vähemmistöille koituvista hyödyistä, joita laissa jo olevat syrjintäkiellot ja ilmaisunvapaus ovat tuoneet. Tämä edistäisi paremmin syrjimättömyyttä kuin tieteen kaapuun puetut näennäissyvällisyydet. Tutkija voisi myös kertoa sen, että intersektionaalinen identiteettien korostaminen ei ole koskaan tuottanut hyötyjä, joita ”värisokea” laillisuusperiaate tuo. Aivan ensiksi tutkijan olisi kuitenkin hyväksyttävä, että jokaisen valkoihoisen sisältä ei löydy uinuvaa Ku Klux Klan -solua.
Helon teos on tärkeä puheenvuoro siitä huolimatta, että tällaisilla kritiikeillä on taipumus painua unohduksiin kritisoimiensa näkemysten kanssa. Helo itsekin toteaa, että kymmenen vuoden kuluttua intersektionaalisena ajatteluna tunnettu akateeminen muotivirtaus luultavasti näyttää ”vain oudolta historialliselta nyrjähdykseltä länsimaisessa tutkimusperinteessä”. Perään hän vertaa sitä 1970-luvun taistolaiseen sosiologiaan.
En ole yhtä optimistinen. Niin vastuuttomasti yliopistojen johto on sallinut intersektionaalisuuden korvata tieteellisiä normeja. Kannustavaksi loppusitaatiksi tarjoan kuitenkin seuraavaa: ”Rasisteja emme ole, intersektionaalisuustutkijoiksi emme halua tulla, etsikäämme siis totuutta ‒ perinteiseen metodologiseen tiedeajatteluun sitoutuneina.”
