Honkasalo ja ”kummat” kokemukset

Olen aiemmin kirjoittanut ihmisten kokemuksista, joille he ei eivät ole keksineet järkiperäistä selitystä (ks. kummituksista Töölössä ja tämän tekstin jälkikirjoituksen huomio yliluonnollisuudesta). Alla oleva Skeptikko 4/2016 -lehdessä julkaistu kirjoitukseni koskee jälkimmäistä aihetta.

 * * *

Tieteessä tapahtuu 6/2016 -lehdessä kerrotaan Suomen Akatemian rahoittamasta ”kummien” kokemusten tutkimuksesta. Vuonna 2013 tutkimuksen julkitulon jälkeen professori Marja-Liisa Honkasalolle alkoi jutun mukaan ”sadella puheluja”. Ihmiset kertoivat selittämättömistä kokemuksistaan, joita Honkasalo alkoi pyytää soittajilta kirjeitse.

Tieteessä tapahtuu kirjoittaa: ”Viestitulva oli niin valtaisia, että se oli saatava aisoihin. - - Kirjeitä saapui yli sata, eikä vuo ole vieläkään tyrehtynyt.” Suunnilleen yksi 50 000 suomalaisesta siis on kirjoittanut Honkasalolle. Ottaen huomioon, että Honkasalo on erikseen pyytänyt yhteydenottoja, niiden määrä ei sittenkään ole kovin valtava. Porvoon kokoisesta kaupungista se tarkoittaisi noin yhtä ihmistä. Honkasalon kirjoituspyynnön olettaisi tuottaneen enemmän materiaalia myös siksi, että usein ”kummat” kokemukset ovat yhteydessä yksinäisyyden tuntemuksiin.

”Kummasta” kertoneiden määrä on erityisen pieni, jos ajatellaan ihmismielen evoluutiohistoriaa. Lisääntymismenestys ei ole edellyttänyt, että yksilön tulisi nähdä maailma mahdollisimman realistisesti. Aivot ottavat vain pienen määrän ympäristön informaatiosta sisään ja kyhäilevät siitäkin vähästä omiaan. Muisti on erityisen valikoiva ja värittynyt. Itse asiassa on perusteltua sanoa, että ajatteluun ja tunteisiin kehittynyt mutkikas elin tuottaa väistämättä erilaisia vinoumia, poikkeamia ja vääristymiä. Öisin aivot suorastaan tehtailevat aidon tuntuisia juonellisia tarinoita.

Ihmiset tuntuvat ymmärtävän, että mielellä on tällainen taipumus illuusioihin. Muutoin ”kummasta” kertovia yhteydenottoja olisi taatusti ollut enemmän.

Järkevinkin ihminen voi siis vaikkapa kuulla kuolleiden vanhempiensa askelia tai puhetta. Olisi ihmeellistä, jos mieli ei toisinaan tuottaisi ääniaistimuksia, etenkin kaivatuilta läheisiltä. Joskus ”kummat” kokemukset taas johtuvat REM-tilan kaltaisesta unihalvauksesta, jossa uni- ja valvetilan rajamailla koetaan ulkopuolisen (ihmisen tai hengen) pelottavaa läsnäoloa tai paineentunnetta ja hengitysvaikeuksia. Tällaiset kokemukset ovat universaaleja, yksilöllisin ja kulttuurisin eroin höystettynä. Joskus kyse on riivaavista demoneista, joskus suojelevista eläin- tai enkelihahmoista. Tämänkaltaista unenomaista mielikuvitusta voidaan jopa pitää eräänlaisena todellisia vaaroja varten kehittyneenä uhkasimulaattorina. 

Pointti on se, että tutkijan ei pidä tehdä epäselväksi eroa, joka ulkoisen todellisuuden ja pään sisäisten kokemusten välillä on. Juuri tämä on Honkasalon lausunnoissa ongelmallista.

Aloitetaan Honkasalon yleisistä huomioista. Hän ensinnäkin väittää, että ”mielen reunoilta tulee jotain, joka uhkaa yhteiskuntaa”. Väite on vähintäänkin outo, jos ajattelee, millaisia yhteiskuntia uhkaavat voimat todellisuudessa ovat. Toiseksi Honkasalo sanoo, että tutkijoiden tehtävä on hälventää stigmaa, joka ”kummista” kokemuksista tulee. Tämä ei kuitenkaan ole tutkijan tehtävä. Sen sijaan hänen tulee yrittää selittää, mistä ”kummat” kokemukset – ja niitä mahdollisesti seuraava stigma – johtuvat. Honkasalo vaikuttaa jopa vainoharhaiselta vihjatessaan, että psykiatrit lääkitsisivät ”kummia” kokeneet turraksi, vastoin yksilön omia toiveita: ”Ihminen joutuu diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn...”

Honkasalon mukaan elämme ”postsekulaarisessa ajassa, jossa on jälleen tilaa uskonnolle”. Tämä kuulemma ”näkyy siinä, miten tärkeä merkitys uskonnolla on politiikassa”. Uskontojen roolin pieneneminen länsimaissa on kuitenkin selkeä, jopa vuosisatoja jatkunut trendi, sekä arjessa että politiikassa. On ihmeteltävä, millaisia trendejä Honkasalo tarkoittaa. Jopa muslimimaissa on nykyään ateistista liikehdintää, tosin pelon ja vainon takia sitä on lähinnä vain sosiaalisessa mediassa.

Käytännössä Honkasalon näkökulma – nojaan tässä vain lehtijuttuihin, mutta hän ei ole niitä oikaissutkaan – ruokkii manipulaatiolle ja hyväksikäytölle alttiiden ihmisten ajatteluvinoumia. On valitettavaa, jos tutkija piittaa ihmisten ajattelutavoista vähemmän kuin henkimaailmayhteyksiään mainostavat selvänäkijät ja muut rahanahneet okkultistit. Takana oleva professorin arvovalta tekee toiminnasta erityisen epäempaattista/epäeettistä.

Honkasalo jatkaa: ”Näkymättömän osoittaminen todeksi on haastavaa. Ajatellaan, että kokemus ei ole totta, koska se ei näy.” Lausunnosta ei selviä, kuka ajattelee, että ”näkymättömät kokemukset” ovat valetta. Väitän, että yleensä ihmiset uskovat ”kumman” kokijaa. Mutta empaattisina kanssaihmisinä he toivovat kokijan ymmärtävän, että kyse on tilapäisistä harha-aistimuksista tai muusta vastaavasta. Järkevä ihminen ei halua ruokkia harhaisuutta ja turhia pelkoja. Hän ei myöskään halua lisätä elämään kuuluvien pettymysten musertavuutta antamalla turhia toiveita. Moni epäilemättä myös pelkää, että hallusinaatioistaan kertova voi olla harhainen  itselleen haitaksi asti. Harva haluaa ottaa riskiä väkivaltaisuudesta.

Yleensä kyse siis tuskin on varsinaisesta ”kumman” kokemuksen kyseenalaistamisesta. Useammin kyse on empatiasta ja siitä, mistä kokemuksen voidaan olettaa kertovan. Näyttääkö kokemus perustuvan reaalimaailman tapahtumiin? Onko vaarana, että päänsisäinen kokemus muuttaa yksilön käyttäytymistä haitallisesti?

Honkasalon syyttävistä vihjailuista saa kuvan, kuin hän ei ymmärtäisi eroa kahden seikan välillä. 1) Onko yksilö kokenut asiat, jotka hän väittää eli onko kokemus totta ja 2) kertooko kokemus mielen ulkopuolisesta todellisuudesta. Voiko Honkasalo olla näkemättä tätä eroa? En usko. Mutta minulla on tunne, että vaikka hän eron näkee, hän jostakin syystä haluaa eroa häivyttää. Toivon, että tämä tuntemukseni tutkijaprofessorin pyrkimyksistä ei vastaa todellisuutta. Muutoin outoon valoon joutuvat kyseisen professorin ja jutun kirjoittaneen journalistin lisäksi Tieteessä tapahtuu -lehti ja ehkä jopa tutkimuksen rahoittaja.

Pidän pyrkimyksiä rationalismiin ja todisteisiin moraalisesti ylivertaisena lähtökohtana. Tiedän, että se ärsyttää joitakin ihmisiä. Minulla on kuitenkin sekä historiallisiin trendeihin että empiriaan ja koejärjestelyihin perustuvia todisteita näkökulmani tueksi. Lisäksi näen rationalismin syvällisellä tavalla muita näkemyksiä kauniimpana.

Vanhemmiten olen tullut myötätuntoisemmaksi kärsivää ihmiskuntaa kohtaan, mutta samalla olen tainnut tulla allergisemmaksi huuhaan tai mysteerien ihannoinnille. Niin tai näin, toivon, että poliittinen kulttuuri ja keskustelu nojaavat lähinnä kahteen asiaan: 1) looginen päättely ja 2) paras käytettävissä oleva todistusaineisto. Tällaisessa ilmapiirissä poliitikon menestys voi perustua älylliseen rehellisyyteen eikä hänen kokemuksiinsa, jotka väistämättä ovat vinoutuneita ja toisinaan myös selvästi harhaisia. Honkasalon vaatimus, että tutkijan pitää hälventää ”kummien” kokemusten stigmaa, on tässä mielessä vaarallinen. Kyseinen ajattelu luo hedelmällistä maaperää Trumpin kaltaisten epävakaiden narsistien suosiolle. Se on myös ristiriidassa tieteen päätavoitteen, objektiivisuuden kanssa.

Järkevä ihminen siis tunnistaa, että mieli tekee temppuja. Se on yksi mielen tehtävistä. Empaattinen ihminen taas tunnistaa, että harhaista mielikuvitusta ei kannata ruokkia. Tutkija puolestaan tunnistaa, että jos tutkijalla ylipäätään on jonkinlainen tieteellisen selittämisen ulkopuolinen tehtävä, se on todisteisiin perustuvan rationaalisen ajattelun lisääminen, ei sen vähentäminen. Sivutuotteena myös marginaalikokemusten herättämä häpeä ja stigma voivat vähentyä – jos sitä aina edes kannattaa pitää myönteisenä seikkana. Onko pieni stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista?

PS. Jutun kirjoittanut Helen Moster kirjoittaa, että Honkasalon tutkimus herätti kriittistä uutisointia, mutta että uutisointi kuulemma loppui, ”kun rahoittaja ilmoitti hankkeen saaneen erittäin korkeat tieteelliset arviot kansainväliseltä arviointipaneelilta”. Etsin rahoittajan eli Suomen Akatemian sivuilta kansainvälistä lausuntoa Honkasalon tutkimuksesta, mutten löytänyt. Mosterkaan ei lähdettä kerro. Joku voisi kertoa, millaisesta lausunnosta on kyse, niin laitan sen tähän perään.

Niin tai näin, tieteen tulee etsiä todisteisiin nojaavia selityksiä ihmisten kokemuksille. Jossakin määrin vastaavaa voitaisiin soveltaa politiikkaan: Luotatko poliitikkoon, joka esittää todisteita vai esittelee ennakkoluulojaan? Tieteen neljä isoa E:tä – Ennuste, Eksperimentia, Empiria, Evidenssi – kannattaa pitää mielessä myös muilla elämänaloilla.

PS2. Koetin selvittää, miksi ”lepotilassakin” aivoissa tapahtuu niin paljon. Tutkijoiden kesken asiasta ei ole yksimielisyyttä ja osa vaihtoehdoistakin herättää lähinnä jatkokysymyksiä: 1) Neuronien yhteyksien ylläpito vaatii jatkuvaa toimintaa. 2) Aivoalueiden välinen yhteydenpito vaatii jatkuvaa toimintaa. 3) Aivojen pitää olla valppaina tulevia ärsykkeitä varten. (Vrt. auton saa nopeammin liikkeelle, jos se on jo käynnissä.) 4) ”Lepotilatoiminta” lujittaa muistoja, harjoiteltuja taitoja ja opeteltuja tietoja. Olipa kyse mistä seikoista tahansa, mieli on joutilas vasta kuollessa. (Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että autistilapsilla ja alzheimer-aikuisilla ”lepotilassa” aivot näyttävän toimivan poikkeavasti.)

Töölössä kummittelee?

Seuraavanlainen vastineeni julkaistiin Töölöläinen 17/2016 -lehdessä:

Töölöläinen -lehden (16/2016) ”Kummitusten jäljillä” -jutun alaotsikossa väitetään, että ”Suomessa kummittelee kaikkialla, myös Bulevardilla”. Juttuun haastateltu kirjailija Eero Ojanen kertoo, että erityisen hämmentäviä ovat niin kutsutut poltergreist-tapaukset, joissa esineet liikkuvat itsestään: ”Ilmiötä on yritetty selittää tietoiseksi huiputukseksi. Tämä niin sanottu luonnollinen selitys on kuitenkin riittämätön, se ei toimi.”

Ojanen on siinä oikeassa, että läheskään aina yliluonnollisista näyistään kertovat ihmiset eivät ole tietoisia huijareita. He ovat aidosti kokeneet henkiolentojen läsnäolon. Seikka on kiinnostava ja kaipaa selitystä, mutta se ei tietenkään vielä kerro henkiolennoista. Vastaavasti kuolemanrajakokemuksissa usein nähty valkoinen valo ei kerro ufoista tai taivaanportista, vaan näyt selittyvät lähinnä aivojen hapenpuutteella.

Luonnollinen selitys – huijauksen lisäksi – on siis se, että ihmismieli on altis kokemaan harhoja ja hallusinaatioita. Henkiolentokokemukset kuuluvat siksi psykologian ja psykiatrian piiriin. Kyse on pään sisäisistä ilmiöistä, ei ulkopuolisesta todellisuudesta. Jos kummitukset perustuisivat johonkin muuhun kuin aisti- tai ajatteluvinoumiin, liialliseen intuitiivisuuteen tai muihin vastaaviin ilmiöihin, kummituksista olisi jo pitäviä todisteita.

Jutun lopussa Ojanen toivoo, että ihmisillä olisi ”sallivampi asenne kummallisia asioita kohtaan”. En yritä arvella, mitä Ojanen sallivuudella tarkoittaa. Henkimaailmakokemuksille tulee etsiä selitystä ja selitystä kannattaa hakea mielen sisältä. Tällä ei ole tekemistä sallivuuden kanssa. Jotta selitys olisi kattava, siihen luonnollisesti tarvitaan myös arviota mahdollisista ulkoisista tekijöistä, jotka laukaisivat henkiolentokokemukset. Joskus se on avioero, joskus huoli omasta tai lapsen terveydestä. Jopa ulkomaanmatka tai yksinäisyyden kokemukset voivat riittää. Ojanen itsekin toteaa, että ”puberteetti suurine mullistuksineen tekee ihmisen alttiiksi kummallisuuksille”.

Ongelma ei lopulta ole sallivuuden puute vaan se, että ihmiset eivät halua etsiä kokemuksilleen selitystä. Halu uskoa henkiin voi estää kaikki pyrkimykset tarkastella asiaa järkiperäisesti ja pätevien todisteiden kautta. Tämä on ongelma siksi, että on olemassa tahoja, jotka julkeasti hyväksikäyttävät ihmisten avoimuutta, haavoittuvuutta ja herkkäuskoisuutta. Kukaan ei ole kieltämässä ihmisiltä heidän kokemuksiaan, aivan kuten kukaan ei pyri kieltämään puberteettia, intuitiota tai mielikuvitusta. Mutta myötätuntoinen ja vastuullinen ihminen – sen sijaan, että hän ruokkisi ihmisten irrationaalisia pelkoja ja ajattelutottumuksia – edistää skeptistä asennoitumista ja etsii ja tarjoaa luonnollisia selityksiä. Näin toimimalla voidaan parantaa kanssaihmisten elämänhallintaa, ehkä lisätä elämäniloakin. Ainakin näin voidaan vähentää heidän tulemistaan huijatuiksi.

Lopuksi aiheeseen liittyvä videokevennys. Jos tapahtuma on aito, uskoiko poika kummitukseen vai ei?: https://www.youtube.com/watch?v=MuXhbOHx9WM

PS. Tässä jokunen sitaatti H. L. Menckenin teoksesta Notes on Democracy vuodelta 1927. Älykkyystesteistä Mencken kirjoittaa seuraavasti (jotakin samankaltaista tapahtui minulle noin 80 vuotta myöhemmin):

I have surely done my share of damning them: they aroused, when they were first heard of, my most brutish passions, for pedagogues had them in hand. But I can only say that time and experience have won me to them, for the evidence in favour of them slowly piles up.

Yksilöiden välisistä eroista Mencken kirjoittaa pessimistisesti ja monien mielestä luultavasti julmasti ja fatalistisesti:

Men are not alike, and very little can be learned about the mental processes of a congressman, an ice-wagon driver or a cinema actor by studying the mental processes of a genuinely superior man. The difference is not only qualitative; it is also, in important ways, quantitative.

Some climb eventually to the high levels; a few scale the dizziest heights. But the great majority never get very far from the ground. There they struggle for a while, and then give it up. The effort is too much for them; it doesn’t seem to be worth its agonies. Golf is easier; so is joining Rotary; so is fundamentalism; so is osteopathy; so is Americanism.

 ...the vast majority of men are congenitally incapable of any such intellectual progress. They cannot take in new ideas, and they cannot get rid of old fears. They lack the logical sense; they are unable to reason from a set of facts before them, free from emotional distraction. But they also lack something more fundamental: they are incompetent to take in the bald facts themselves.

Menckenin mukaan rahvas/väkijoukko on murrosikäisen tasolla:

What does the mob think? It thinks, obviously, what its individual members think. And what is that? It is, in brief, what somewhat sharp-nosed and unpleasant children think. The mob, being composed, in the overwhelming main, of men and women who have not got beyond the ideas and emotions of childhood, hovers, in mental age, around the time of puberty, and chiefly below it. If we would get at its thoughts and feelings we must look for light to the thoughts and feelings of adolescents.

Mencken suomi myös aikansa kiropraktiikkaa (ks. alaa koskeva kirjoitukseni):

No man who has not had a long and arduous education in the physical sciences can understand even the most elementary concepts of, say, pathology, but even a hind at the plough can take in the theory of chiropractic in two lessons.