Tieteen auktoriteetti tulee ansaita

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä.

Mitä johtoporras vastaa?

Diplomi-insinööri Arto Kuosmasen kirjoitus Skeptikko 4/2024 -lehdessä on ensimmäisiä puheenvuoroja, jossa kysellään yliopiston johdon vastuun perään. Miksi johto salli epäobjektiivisten menetelmien vallata tiettyjä sosiaalitieteellisiä ja humanistisia aloja? Miksei vaadittu testattavia ja kumottavissa olevia ennusteita? Mihin unohtui asioiden mittaaminen pätevillä mittareilla? Mihin jäi syy-seuraussuhteiden selvittäminen?

Monessa tutkimuksessa tulokset oli päätetty etukäteen. Toisinaan taas verbaaliakrobatia muodostui tärkeämmäksi kuin se, että tutkimustulokset kuvaavat todellisuutta. Jopa tohtorinpapereita myönnettiin heppoisin perustein. Miksi?

Mahdollisia selityksiä on monia. Ehkä johto ei nähnyt sosiaalitieteiden ongelmia tai ehkä se halusi vältellä syytöksiä dogmatismista. Tai ehkä he kokivat tehneensä jo tarpeeksi tieteellisten standardien eteen.

Kuosmasen mukaan selitys löytyy pelkuruudesta tai hienotunteisuudesta: ”Koska naistutkijat esittivät olevansa syrjittyjen asialla, alan menetelmiin ei uskallettu puuttua.” Naistutkimus ei toki ollut ainoa objektiivisuutta vieroksuva ja poliittista aktivismia suosinut ala, mutta se oli räikeimmästä päästä. Tärkeämpiä olivat oikeaoppisuus ja vaikutuksen tekeminen kollegoihin kuin pyrkimys objektiivisuuteen. [1]

Vastaako sikariporras, etenkin Helsingin yliopistoa kanslerina ja rehtorina johtanut Ilkka Niiniluoto jotakin? Ainakaan vetoaminen tieteenalojen autonomiaan tai erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on tiedettä, ei ole pätevä puolustus. Niiniluoto on lukuisissa kirjoituksissaan suosinut nimenomaan tieteellisten menetelmien ankaruutta ja korostanut pätevän argumentaation merkitystä. Silmien sulkeminen tuntuu siksi niin erikoiselta. Johdon toimimattomuus on saattanut jopa vaikuttaa yliopistojemme heikkoon asemaan kansainvälisissä vertailuissa.

Johdon olettaisi siis aktiivisesti pyrkivän siihen, että tieteellinen tutkimus säilyttää auktoriteettinsa. Siinä on kyse paljon enemmästä kuin laadullisen ja määrällisen (kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen) tutkimuksen erosta, jolla moni sosiaalitieteilijä reviiriään puolusti. (Iso osa naistutkimuksesta ei toki istunut kumpaankaan kategoriaan.)

Sosiaalitutkimuksessa vahvoja vinoumia

Usein kun laadullisen ja määrällisen tutkimuksen pätevyydestä syntyi kiistaa, laadullisen tutkimuksen harjoittajat väittivät, että ”kvantitatiivinenkin tutkimus on vinoutunutta”. Perään he saattoivat sanoa, että ”se, mitä päätät mitata, on jo osoitus vinoumasta”.

Nämä ovat sinänsä perusteltuja väitteitä: tutkijan näkemykset vaikuttavat mittauskohteen valintaan. On kuitenkin huomattava, että kvantitatiivisessa tutkimuksessa prosessi, jolla mitattava kohde valitaan, ei ole tuottanut saatuja mittaustuloksia. Myöskään teoria, jolla tutkija mittaustuloksiaan selittää, ei ole mittaustulosten takana.

Tämä eroaa sosiaalitutkimuksesta. Siinä tutkijan omaksuma teoria on saattanut suoraviivaisesti tuottaa saadut tulokset. Tutkija on esimerkiksi voinut johdatella haastattelemiaan henkilöitä antamaan juuri tietynlaisia vastauksia. Tutkittavat henkilöt ovat myös saattaneet omaksua alan tutkijoiden parissa vallitsevan ajattelutavan, vaikkapa käsityksen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä. Läpeensä vinoutuneita tuloksia voi syntyä monella muullakin tavalla.

Kvantitatiivisen tutkimuksen vinouma on siis täysin erilainen vinouma kuin se, joka syntyy, kun sosiaalitieteilijä raportoi haastateltaviensa kokemuksista. Joskus jopa tapahtui niin, että sosiaalitieteilijä raportoi vain ja ainoastaan omista kokemuksistaan (ns. autoetnografinen tutkimus).

Mikäli yliopisto epäonnistuu tutkimuksen objektiivisuuden ja arvovallan ylläpitämisessä, seuraukset voivat olla ikäviä. Kansalaisista tulee alttiimpia uhreja ideologiselle manipuloinnille, salaliittoteoriat yleistyvät, ja epätotta aletaan helpommin pitää totena. Asioiden väitetään olevan jollakin tavalla vain siksi, että niiden halutaan olevan sillä tavalla.

Skeptikko tekisi itsensä mieluusti tarpeettomaksi, mutta tavoite ei taida onnistua edes akateemisen tutkimuksen kohdalla.


ALAVIITE

[1] Samassa lehdessä Tiina Raevaara pitää ”toisarvoisena” sitä, että jotkut skeptikot ovat ”roimineet” sukupuolentutkimusta. Perään hän kysyy, miksi Skepsis ei puolusta tieteen perusrahoitusta.
 
Kaikki yhdistyksen jäsenet lienevät yhtä mieltä, että tutkimuksen rahoitus on tärkeää turvata. Skepsiksen ei silti tule keskittyä verorahojen jakamiseen – olettaen, että tässä tarkoitetaan tutkimuksen julkista rahoittamista. Sen sijaan skeptikon epäkiitollinen tehtävä on puuttua asiaan, mikäli tutkimustulokset ovat virheellisiä tai ne on saatu epäpätevien menetelmien avulla. Siinä ei ole mitään toisarvoista.
 
Lisäksi mikäli tieteen edistäminen on tavoitteena, eikö tällöin kannattaisi pyrkiä siihen, että rajallisia tutkimusresursseja suunnataan mahdollisimman kauas politisoituneesta pseudotieteilystä ja dogmatismista? Niistä ainakin takavuosien sukupuolentutkimuksesta löytyy monia esimerkkejä. Kuulen mielelläni, jos laiva on äskettäin kääntynyt.
 

Totuus ei pala(a)?

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tiedepolitiikka 3/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa pilapiirrosta, alkusitaattia ja lyhyttä jälkikirjoitusta).

 

Yksinkertaisen ja suoraviivaisen proosan kirjoittaminen ja kiinnostavimpien faktojen laittaminen tekstin alkuun voi olla yllättävän hankalaa, jos on kolme vuotta uppoutunut postmoderniin diskurssiin.

 

David Goodhart (Teoksesta Head, Hand, Heart, 2020)

 
 
Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan [1]
 
McIntyre, Lee (2021): Totuudenjälkeinen. (Post-Truth) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 
 
Jos yrität houkutella ystävääsi uskomaan, että jokin asia on totta, joudut esittämään järkeenkäypiä perusteluita. Joudut vetoamaan rationalismiin; siihen, että vain järkeviin perusteluihin on syytä uskoa.

Jos taas yrität saada häntä pitämään asiaa totena jollakin muulla tavalla, olet jo epäonnistunut. Ilmiöiden todenperäisyydestä voidaan tehdä päätelmiä vain järkiperäisten perusteluiden kautta. Väitteesi, että jokin on totta, on jo järkeen vetoamista.

Toisinaan maallikon voi kuitenkin kuulla sanovan, että ”tuo nyt on vain sellaista järkiuskoa”. Oppinut saattaa puolestaan väittää, että ”rationalismi on eliitin kehittelemä keino ylläpitää valta-asemaansa”. [2] 

Molemmat herjat ovat typerryttäviä. Järki ja rationalismi ovat jotakin, jota käytetään. Ne eivät ole jotakin, johon uskotaan. Ja järkeä käytetään nimenomaan totuuden löytämiseksi, siis jotta usko olisi oikeutettua. Totuus ei ole neuvoteltavissa.

Tässä mielessä viime aikoina yleistynyt väite, että ”elämme totuuden jälkeistä aikaa” on erheellinen. Lause on itseasiassa sisäisesti ristiriitainen: jos väite on totta, se ei voi olla totta.

Miksi totuuden jälkeisestä ajasta sitten puhutaan niin paljon? Monen kirjoittajan kohdalla ratkaiseva motiivi voidaan ilmaista yhdellä sanalla: Trump. Yhdysvaltain edellisen presidentin estottomat möläyttelyt saivat totuudenpuolustajia ennätysmäärin liikkeelle.

Lee McIntyren Totuudenjälkeinen erottuu totuusteoksista edukseen. Kirja käy läpi Trumpinkin edesottamuksia, mutta analyysi menee paljon syvemmälle, postmoderneihin muotivirtauksiin asti.

Tätä kirjoitettaessa teos on erityisen ajankohtainen. Sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa keskustellaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, jossa vertailtiin luonnontieteiden ja muiden tieteiden politisoitumista. [3]

Kokemuksen nousu

L’experiénce vécue, eletty kokemus. Simone de Beauvoirin (1908–1986) termi korostaa kokemuksen tärkeyttä naisen asemasta keskusteltaessa. [4] ”Näin nämä asiat koetaan” on taas kansanedustaja Riikka Slunga-Poutsalon ilmaus, jolla hän pyrki selittämään joidenkin kantasuomalaisten ajatuksia maahanmuuttajien suosimisesta.

Miten nämä kokemusperäisyyteen vetoamiset liittyvät totuudenjälkeiseen? McIntyre antaa totuudenjälkeiselle sanakirjamääritelmän: olosuhteet, joissa objektiivisten faktojen vaikutus julkisen mielipiteen muokkaamisessa on pienempi kuin tunteisiin tai henkilökohtaiseen uskomukseen vetoaminen.

Tästä Oxford Dictionaryn määritelmästä siis puuttuu de Beauvoirin ja Slunga-Poutsalon käyttämä termi kokemus. Käytännössä termit uskomus ja kokemus ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä toisiinsa.

Saatat esimerkiksi uskoa, että spinning-treenin ylämäkivaiheessa verenmaku suussa on tavoiteltava ja miellyttävä olotila. Mutta jos yöllä heräät samoissa tunnelmissa, hengästyneenä ja epämiellyttävä maku kurkussa, tunnet luultavimmin olevasi pahasti sairas. Uskomukset siis muokkaavat kokemuksia.

Tämä on huomioitava myös tieteellisessä tutkimuksessa: tieteelliset tai tieteellisinä markkinoidut teoriat pystyvät tuottamaan tutkimuskohteille tietynlaisia kokemuksia. Vähintäänkin teoriat voivat johdatella ihmisiä raportoimaan kokemuksistaan tietyllä tavalla.

On esimerkiksi olemassa teoria, jonka mukaan kaikki osallistuvat rodullisen ja/tai sukupuolisen syrjinnän ylläpitoon. [5] Tällaisen teorian omaksuminen saattaa ratkaisevasti muuttaa ihmisten syrjintäkokemuksia ja tapaa kertoa niistä. Tutkija saattaa siis tehdä havaintoja syrjintäkokemuksista, joita ei olisi ilman teoriaa ollut olemassa. Tämä on niin kutsuttua tiedollista saastumista, teorian kykyä tuottaa tutkimustuloksia. (Osa ihmisten syrjintäkokemuksista voi toki myös olla tarkoitushakuista uhriutumista ja halua vaientaa muita.)

Syrjintäkysymyksissä ilmiöstä ei juuri käydä rakentavaa keskustelua. Sen huomauttaminen, että teoria voi vääristää tutkijan havaintoja ja tuottaa tutkittaville teoriaa tukevia kokemuksia, yleensä nostattaa syytöksiä muiden kärsimyksen vähättelystä. Huomautuksen motiivi on kuitenkin voinut olla puhtaasti tieteellinen, pyrkimys objektiivisuuteen. Periaate on tässä ilmeinen: ihmisten kokemukset eivät voi kumota tai vahvistaa teoriaa, joka perustuu näihin samoihin kokemuksiin. 

Kansalaisten arjessa kokemusperäisyyden nousulla harvoin on tekemistä tiedollisen saastumisen kanssa. Kokemuksen arvonnousu ilmenee pikemminkin siinä, että osa ihmisistä edellyttää oman agendan vastaisilta väitteiltä irvokkaan korkeita standardeja, samalla kun omaa näkemystä tukevat väitteet nielaistaan kyseenalaistamatta. Ilmiö on tuttu kaikista ajatteluvinoumia käsittelevistä kirjoista.

McIntyren mukaan tällaiset kaksoisstandardit eivät sinänsä ole faktojen hylkäämistä. Mutta ne ovat sen prosessin rappeuttamista, jolla faktoja etsitään. 

Suomessa muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen (Suomen Lääkärilehti 10/2016) on kritisoinut nykyilmapiiriä, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi. Hänen mukaansa mediakeskustelulta ei edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä:

Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.

 
Juuri tähän tarvitaan McIntyren kirjaa: kouluttamaan ihmisiä taistelussa mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan. McIntyre kysyy retorisesti: ”Haluammeko elää maailmassa, jossa päätökset perustuvat siihen, millaisia tunteita ne meissä aiheuttavat, eivät niinkään siihen miten hyvin ne toimivat todellisuudessa?”

Postmodernismi väärissä käsissä

McIntyre analysoi totuudenjälkeisen suhdetta myös postmoderneihin ja relativistisiin hyökkäyksiin totuudentavoittelua vastaan. Postmodernismin ykkösteesi on McIntyren mukaan se, että objektiivista totuutta ei ole.

Lievemmässä muodossa väite kuuluu, että ideologiat vaikuttavat siihen, mitä tutkijat tutkivat. Tämä on päivänselvää: tutkimusaiheiden ja myös menetelmien valintaan on monenlaisia motiiveja ja osa niistä voi olla poliittisia. Yhtä selvää pitäisi kuitenkin olla, että poliittinen ideologia ei vaikuta siihen, ovatko saadut tutkimustulokset päteviä vai eivät.

McIntyren mukaan postmodernismin toinen teesi on, että jonkin asian julistaminen totuudeksi on julistajan poliittisen ideologian ilmaus. Tietoon liittyvät väitteet ovat näkemyksen mukaan osa pelottelutaktiikkaa, jonka tarkoitus on pakottaa heikommat omaksumaan vahvojen ideologiset näkemykset. Totuusväitteet eivät olisi opettamista vaan alistamista ja vallankäyttöä.

Teesien perusteella on helppo nähdä, miksi postmodernismi kääntyi itseään vastaan: aate voitiin kaapata toisenlaisiin, konservatiivisiin tarkoitusperiin. McIntyre kirjoittaa: ”Postmodernistit ovat vaikuttaneet tähän tilanteeseen vetäytymällä ajatustensa monimutkaisuuteen, jonka jälkeen he järkyttyivät, kun niitä käytettiin muihin kuin heidän hyväksymiinsä tarkoituksiin.”

McIntyren mukaan postmodernistien on kannettava vastuu siitä, että he vähättelivät tosiasioiden tärkeyttä ja etteivät he ennakoineet toiminnastaan aiheutuvaa vahinkoa. Filosofi Daniel C. Dennett on vielä tuomitsevampi: ”Mielestäni postmodernistien teot olivat aidosti pahoja. He ovat vastuussa älyllisestä muodista, jonka takia on kunnioitettavaa suhtautua totuuteen ja faktoihin kyynisesti.”

McIntyre jatkaa: ”Jos postmodernistit olisivat tyytyneet vain tulkitsemaan kirjallisuutta tai kulttuurisen käyttäytymisemme taustalla olevia symboleita, tilanteessa ei olisi moitteen sijaa.” He eivät kuitenkaan tyytyneet fiktioon ja symboleihin vaan iskivät luonnontieteisiin asti. Tieteen kieli oli kuulemma seksististä ja riistävää. Ja oli muka väkivaltaa selvittää Luontoäidin piilottelemia salaisuuksia.

Totuudenjälkeinen ja aiemmin
lukemani Dark Ages.

Totuusrelativismi omaksuttiin amerikkalaisten kreationistienkin parissa. Tieteenfilosofi Robert Pennock esimerkiksi kirjoittaa, että ”älykkääseen suunnitteluun perustuva kreationismi on kristillisen fundamentalismin ja postmodernismin äpärä”. Hänen mukaansa osa kreationisteista myönsi suoraan halunsa käyttää postmodernistista lähestymistapaa – voidakseen anastaa luonnonvalintaan perustuvalta evoluutiolta sille kuuluvan arvovallan.

Kreationistit eivät tietenkään lukeneet Derridaa, Foucaultia tai muita postmodernisteja. Mutta kreationistit olivat otollinen maaperä postmodernien ajatusten siemenille.

Ironista alkuperäisissä postmoderneissa hyökkäyksissä on se, että todisteisiin nojaavan ajattelun hylkääminen nakersi nimenomaan niitä poliittisia tavoitteita, joita monella humanistilla ajateltiin olevan: köyhien ja osattomien aseman parantaminen.

Eräs nimi on tässä yhteydessä syytä nostaa esiin: Bruno Latour. McIntyren mukaan tämä mannermainen tieteensosiologi katuu nuoruuden postmodernistisia seikkailujaan samaan tapaan kuin asekauppias, joka kuulee, että hänen aseellaan on tapettu viaton ihminen.

Latour harmitteli – jo vuonna 2004 –, että edelleen on kokonaisia tohtorinkoulutusohjelmia varmistamassa, että yhdysvaltalaisnuoret oppivat, että faktat ovat keksittyjä, ettei luonnollisella ja vinoutumattomalla tavalla saatavaa totuutta ole, että olemme aina kielen vankeja ja että edustamme aina tiettyä kantaa. Ja samaan aikaan ekstremistit käyttävät näitä konstruktionistisia väitteitä tuhotakseen kovalla työllä hankittuja ja elämää pelastavia todisteita. [6] Latour jatkaa:

On selvää, että salaliittoteoriat ovat omien argumenttiemme absurdeja epämuodostumia, mutta löysän rajan yli väärälle puolelle salakuljetettujen aseiden lailla ne ovat edelleen meidän aseitamme. Epämuodostumista huolimatta on tuotemerkkimme edelleen helppo havaita teräkseen painettuina.

Latourin suoraselkäisen tunnustuksen mukaan yliopistolla harjoitettu sanamagia ei siis täyttänyt ideologisiakaan tavoitteitaan. Alkuperäinen motiivi saattoi olla köyhien ja haavoittuvien suojelu vallanpitäjien riistolta, mutta yritys parantaa maailmaa päätyi lähinnä nakertamaan tieteen ja yliopiston arvovaltaa.

Akateemiseen maailmaan syntyi myös tabu-aiheita, jotka tutkijoiden ylläpitämän ryhmäpaineen vuoksi jäivät vaille yksityiskohtaista ja syy-seuraus-suhteisiin pureutuvaa tarkastelua. Tämäkin luultavimmin ruokki totuudenjälkeisyyttä. Kun tieteellistä jämptiyttä ei harrastettu yliopistolla, yksinkertaistaminen ja liioittelu saivat jalansijaa muualla. Ryhmäpaineesta johtuva myötäily kääntyi sekin itseään vastaan.

Totuus pysyy muodissa

Edellä mainituista akatemian ongelmista ja trumpilaisesta valeuutispuheesta huolimatta on perusteltua kysyä, onko totuus sittenkään niin heikoilla. Ehkä se jopa on entistä elinvoimaisempi. Onhan ihmisillä aina ollut omat mielipiteensä ja uskomuksensa, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on ihmisiin päässyt vaikuttamaan. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän ja nopeampia kanavia. 

Valheiden leviäminen saattaakin lähinnä olla seurausta pikkuruisen vähemmistön harjoittamasta omien tunnelmien narsistisesta tuulettamisesta. Jotkut esimerkiksi ruokkivat huomiohakuisuuttaan ja arvostuksenkaipuutaan ymmärtämällä vastapuolta tahallaan väärin ja/tai esittämällä hänet/heidät mahdollisimman huonossa valossa. Tällainen epärehellinen nettiaktivismi lisää totuuteen kohdistuvia paineita.

Mielipiteiden pirstaleisuus tai edes niiden vihantäyteisyys eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät totuutta tai siihen liittyviä periaatteita, vaikkapa yleistä laillisuusperiaatetta. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet yksimieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Ja juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin ohjaa ihmisiä myös yleisten laillisuus- ja oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen ja ainakin jossakin määrin myös totuuteen pyrkivien perusteluiden pariin.

Pienyhteisöjä yhdistävä intressi on nimittäin se, että on olemassa jokin yhteisön ideologisia pyrkimyksiä tasapainottava vastavoima. Ilman riittävän vahvaa vastavoimaa jokin suvaitsematon ja totalitaristinen yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se saattaisi sortaa juuri meidän yhteisöämme.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua totuuteen, valtioon ja yhteiskuntaan ovat toisin sanoen eri ihmisillä periaatteessa samanlaisia: mikään yhteisö ei saa saada valtaa päättää, miten minun/meidän pitää elää, eikä mikään ei-julkinen taho saa hallita julkista tilaa. Koko liberaali demokratia oikeastaan nojaa olettamukseen, että ihmiset eivät kykene vastustamaan vallan väärinkäytön houkutusta. Eli jos muistamme, että liha on heikko, totuuskin pysyy muodissa.

Jos asiaa taas katsoo evolutiivisesta perspektiivistä, ihmislajin ekologinen lokero kuuluu ilmiselvästi teräväpäiselle nörtille. Emme menestyneet lihasvoimalla, terävillä hampailla tai tarkoilla aisteilla vaan viekkaudella ja yhteistyökyvyllä.

Tähän valtaamaamme markkinarakoon mahtuu luonnollisesti myös rehti annos valehtelua ja lajitovereiden panettelua – mikä onkin osaselitys sille, että ylipäätään kykenemme kyseenalaistamaan totuusväittämiä. Eläin, joka osaa puhua, ymmärtää totuudesta liikaa ollakseen uskottava.

Totuus on siis edelleen muodikasta. Joissakin piireissä ja joillakin nettialustoilla on suorastaan hohdokasta etsiä virheitä muiden totuusväittämistä. Siksi en ole huolissani: järkevä päättely kykenee voittamaan valeuutiset ja salaliittoteoriat toinen toisensa jälkeen, ainakin mikäli poliittiset heimot edes välillä pääsevät puheväleihin. McIntyren kaltaiset kynäniekat tekevät rationalismin voittokulun lähestulkoon helpoksi.

Suuremman uhkan näenkin tietotekniikka-alan oligarkeissa. Hehän ovat – kenties turhamaisuuttaan – haalineet omistuksia myös perinteisestä mediasta. Näiden uusmediamogulien päähänpistot vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaisen aseman avoimuus ja rehellisyys kansalaiskeskustelussa saavat. Minulle totuuden palvelijaksi ryhtyminen oli aikanaan helppoa; onko se sitä enää lapsilleni?

ALAVIITTEET

[1] Tämän kirja-arvion otsikko on Vladimir Vysotskin (1938–1980) laulusta Valhe ja totuus. Siinä Valhe ryöstää Totuudelta sen kultaiset vaatteet ja hevosen (suom. sanat Turkka Mali, 1988). [Olen aiemmin julkaissut kirja-arvion samalla otsikolla vuonna 2002.]

[2] Ajatus, että rationalismi olisi jonkinlaista vallankäyttöä, ei ole laajalle levinnyt, mutta sillä on kannattajia yliopistossakin. Emeritaprofessori Leena Koski esimerkiksi kirjoittaa, että ”Logiikan ja rationaliteetin kieli ja kielen kantamat toimintatavat ovat väkivallan kieltä” (Teoksessa Mikä ero? – Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta, toim. Turunen, M. & Roivas, M. 2003. SKS. Helsinki.). Osa koulutetuimmistakaan ihmisistä ei näytä ymmärtävän eroa sen välillä, mikä on vallan väärinkäyttöä ja mikä on pätevää – ja siksi auktoritatiivista – argumentointia.

[3] Politisoitumiskeskustelussa eniten närää herätti Helsingin Sanomien (3.4.2021) pääkirjoituksen virke: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa käytetään empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.” On kuvaavaa, että näin maltillinen yleistys sai monet esittämään boikottikehotuksia lehteä kohtaan. Taloustieteilijä Markus Jäntti esimerkiksi suositteli, että kollegat eivät vastaisi puhelimeen, kun toimittaja soittaa.
   Tieteen henkeen kuuluva reaktio olisi kuitenkin ollut todeta seuraavaa: ”Tiedämme, että joihinkin humanistisiin ja sosiaalitieteellisiin tutkimusaloihin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Olemme kiitollisia tästä keskustelunavauksesta ja sen suomasta mahdollisuudesta puolustaa kyseisillä aloilla käytettyjä menetelmiä”. (Hullunkurisen tilanteesta tekee se, että Helsingin Sanomia moititaan usein myös myötämielisestä suhtautumisesta niin kutsuttuun cancel cultureen, jossa eri tavoin ajattelevilta koetetaan estää tilaisuus ajatustensa esittämiseen.)
   Päätoimittaja esitti myöhemmin ympäripyöreän anteeksipyynnön, todeten muun muassa seuraavasti: ”...lehti asettuu tieteenharjoittajien kanssa pikemminkin samalle kuin eri puolelle yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuessa.” Jää avoimeksi, mihin yhteiskunnallisen ilmapiirin muutokseen tässä viitataan.

[4] Kokemuksellisuuteen vedotaan, kun halutaan estää miehiä esittämästä ajatuksiaan syrjinnästä: ”Hyvähän sinun, etuoikeutetun heteromiehen on sanoa; tietenkään sinulla ei ole kokemuksia syrjivistä rakenteista.” Osa on omaksunut ajatuksen syrjivistä rakenteista niin vahvasti, että heiltä on mennyt usko ihmisen kykyyn nähdä toista ihmistä ihmisenä, sattumanvaraisten rotu- ja sukupuoli-identiteettien ylitse. Aivan kuin yhteiskunnasta voitaisiin tehdä syrjimätön vain lokeroimalla ihmisiä lisää.

[5] Esimerkiksi Maria Pettersson kirjoittaa, että ”jokainen täysi-ikäinen suomalainen on seksisti, halusipa sitä tai ei” (teoksessa Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim.: Sinua on petetty. Like, 2019).

[6] Suomessa muun muassa Marja-Liisa Honkasalo on tutkimuksissaan nojannut Bruno Latourin uran alkupään ajatteluun. Honkasalo kirjoittaa: ”Latour osoitti faktat hybrideiksi, joihin kiteytyvät luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset ja niiden seurauksena syntyneet yhteiskunnalliset käsitykset, joita alamme pitää faktoina” (teoksessa Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski toim. [2017]: Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset. SKS. Helsinki.).
   Eksegetiikan professori Martti Nissinen vastasi edellä mainittuun Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen samassa hengessä (HS 6.4.2021): ”Olen oppinut, ettei akateeminen ihannetila ole ideologioiden puute vaan niiden (itse)kriittinen tunnistaminen ja koetteleminen. ”Akateeminen ihannetila on kuitenkin se, että tutkimus tuottaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman oikeaa ja tarkkaa tietoa. Joillakin aloilla tutkimus saattaa toki hyötyä siitä, että tutkija tunnistelee aatemaailmojaan, mutta sellaisen nostaminen ihanteeksi haiskahtaa jo huuhaalta.

                    * * *

PS. Teoria ja havainnot usein rakentavalla tavalla muokkaavat toisiaan, erityisesti luonnontieteissä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se ihmistieteitä piinaava mahdollisuus, että teoria muuttaa tutkijan ja tutkimuskohteen käyttäytymistä teoriaa tukevaan suuntaan. Nimenomaan tasa-arvoa ja syrjintää tutkittaessa kannattaa pyrkiä täyteen objektiivisuuteen kokemusasiantuntijuuden sijasta. Mikään, edes syrjintä, ei ole totta sen takia, että joku uskoo tai kokee sen olevan totta. Mikään ei myöskään ole totta sen takia, että ryhmää, johon identifioidut, on historiallisesti syrjitty.

Journalismi ja todellisuus

Ruma sana niin kuin se on? 

Taannoin eräässä paikallislehdessä kerrottiin kesälomansa alkua juhlistavista nuorista. Jutun mukaan ”teinien joka toinen sana oli v...u”.

 

Mitä tulisi ajatella lauseessa olevasta kolmesta pisteestä? Ne olettavat, että sana automaattisesti pulpahtaa lukijan mieleen, mutta että lukijaa samalla tulee sanalta suojella.

 

Onko kyse lukijan aliarvioimisesta ja siten kehnosta journalismista? Tulisiko toimittajan kirjoittaa kirosanat ronskisti auki? Entä miten journalismissa pitäisi suhtautua sukupuolia, ammattikuntia tai etnisiä ryhmiä panetteleviin ilmaisuihin? Jos teinit olisivatkin hoeskelleet sanaa neekeri?

 

Tässä kohdin on huomattava ero sanan varsinaisen käytön ja sanan mainitsemisen välillä. Tässä lauseessa mainitaan esimerkiksi sanat manne, feminatsi ja setäselittäjä, mutta niitä ei varsinaisesti käytetä.

 

Se on saatana alentavaa, että kirosanoja ei kirjoiteta kokonaan, on taas voimasanan varsinaista käyttämistä, ei sen pelkkää mainitsemista. Rivouksille ja halveeraaville ilmaisuille voi tällä tavoin olla paikkansa, joskus jopa asiatekstissä. Yleisesti ottaen alatyylin viljely ja tietoinen shokeeraaminen eivät kuitenkaan lisää tekstin journalistisia ansioita vaan päinvastoin etäännyttävät lukijaa.

 

Jotakin vielä arveluttavampaa on sanojen pelokkaassa piilottelussa. Journalismissa tulee pyrkiä olennaisten tapahtumien objektiiviseen kuvaamiseen riippumatta siitä, tyrmistyykö jokunen lukija vai ei. Alatyylin kaunisteleminen on tässä oikeastaan sivuseikka. Kyse on journalismin suhteesta todellisuuteen – ja juuri nyt suhde on monen aiheen kohdalla ongelmallinen.

 

Harva toimittaja kykenee puolueettomasti erittelemään esimerkiksi sukupuoli- ja luokkaerojen syitä, rotu- ja populaatioeroista puhumattakaan. Mikäli maltilliset ja moraaliltaan herkkätuntoiset toimittajat kadottavat kirjoittamishalunsa juuri tällaisissa ihmislajin muuntelua koskevissa empiirisissä kysymyksissä, seuraukset ovat ikäviä. Ekstremistit eri laidoilta saavat tilaisuuden johdatella keskustelua tukemaan omia poliittisia päämääriään, kunnes lopulta ihmisten olisi entistä vaikeampi suhtautua toisiinsa yksilöinä. Journalismi tuskin voisi paljon pahemmin epäonnistua.

---------------

Journalismin kriisi, jos niin vahvaa sanaa voidaan

käyttää (jotkut puhuvat jopa journalismin kuolemasta),

liittyy sosiaalisessa mediassa rehottavaan

ryhmäkuntaiseen ja riidanhaluiseen hyperaktivismiin

ja poseeraamiseen. Some-alustojen mainontaan ja

klikkauksiin perustuva ansaintalogiikka ja lisääntyneet

sensurointihalut pahentavat ongelmaa.