Totuus ei pala(a)?

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tiedepolitiikka 3/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa pilapiirrosta, alkusitaattia ja lyhyttä jälkikirjoitusta).

 

Yksinkertaisen ja suoraviivaisen proosan kirjoittaminen ja kiinnostavimpien faktojen laittaminen tekstin alkuun voi olla yllättävän hankalaa, jos on kolme vuotta uppoutunut postmoderniin diskurssiin.

 

David Goodhart (Teoksesta Head, Hand, Heart, 2020)

 
 
Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan [1]
 
McIntyre, Lee (2021): Totuudenjälkeinen. (Post-Truth) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 
 
Jos yrität houkutella ystävääsi uskomaan, että jokin asia on totta, joudut esittämään järkeenkäypiä perusteluita. Joudut vetoamaan rationalismiin; siihen, että vain järkeviin perusteluihin on syytä uskoa.

Jos taas yrität saada häntä pitämään asiaa totena jollakin muulla tavalla, olet jo epäonnistunut. Ilmiöiden todenperäisyydestä voidaan tehdä päätelmiä vain järkiperäisten perusteluiden kautta. Väitteesi, että jokin on totta, on jo järkeen vetoamista.

Toisinaan maallikon voi kuitenkin kuulla sanovan, että ”tuo nyt on vain sellaista järkiuskoa”. Oppinut saattaa puolestaan väittää, että ”rationalismi on eliitin kehittelemä keino ylläpitää valta-asemaansa”. [2] 

Molemmat herjat ovat typerryttäviä. Järki ja rationalismi ovat jotakin, jota käytetään. Ne eivät ole jotakin, johon uskotaan. Ja järkeä käytetään nimenomaan totuuden löytämiseksi, siis jotta usko olisi oikeutettua. Totuus ei ole neuvoteltavissa.

Tässä mielessä viime aikoina yleistynyt väite, että ”elämme totuuden jälkeistä aikaa” on erheellinen. Lause on itseasiassa sisäisesti ristiriitainen: jos väite on totta, se ei voi olla totta.

Miksi totuuden jälkeisestä ajasta sitten puhutaan niin paljon? Monen kirjoittajan kohdalla ratkaiseva motiivi voidaan ilmaista yhdellä sanalla: Trump. Yhdysvaltain edellisen presidentin estottomat möläyttelyt saivat totuudenpuolustajia ennätysmäärin liikkeelle.

Lee McIntyren Totuudenjälkeinen erottuu totuusteoksista edukseen. Kirja käy läpi Trumpinkin edesottamuksia, mutta analyysi menee paljon syvemmälle, postmoderneihin muotivirtauksiin asti.

Tätä kirjoitettaessa teos on erityisen ajankohtainen. Sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa keskustellaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, jossa vertailtiin luonnontieteiden ja muiden tieteiden politisoitumista. [3]

Kokemuksen nousu

L’experiénce vécue, eletty kokemus. Simone de Beauvoirin (1908–1986) termi korostaa kokemuksen tärkeyttä naisen asemasta keskusteltaessa. [4] ”Näin nämä asiat koetaan” on taas kansanedustaja Riikka Slunga-Poutsalon ilmaus, jolla hän pyrki selittämään joidenkin kantasuomalaisten ajatuksia maahanmuuttajien suosimisesta.

Miten nämä kokemusperäisyyteen vetoamiset liittyvät totuudenjälkeiseen? McIntyre antaa totuudenjälkeiselle sanakirjamääritelmän: olosuhteet, joissa objektiivisten faktojen vaikutus julkisen mielipiteen muokkaamisessa on pienempi kuin tunteisiin tai henkilökohtaiseen uskomukseen vetoaminen.

Tästä Oxford Dictionaryn määritelmästä siis puuttuu de Beauvoirin ja Slunga-Poutsalon käyttämä termi kokemus. Käytännössä termit uskomus ja kokemus ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä toisiinsa.

Saatat esimerkiksi uskoa, että spinning-treenin ylämäkivaiheessa verenmaku suussa on tavoiteltava ja miellyttävä olotila. Mutta jos yöllä heräät samoissa tunnelmissa, hengästyneenä ja epämiellyttävä maku kurkussa, tunnet luultavimmin olevasi pahasti sairas. Uskomukset siis muokkaavat kokemuksia.

Tämä on huomioitava myös tieteellisessä tutkimuksessa: tieteelliset tai tieteellisinä markkinoidut teoriat pystyvät tuottamaan tutkimuskohteille tietynlaisia kokemuksia. Vähintäänkin teoriat voivat johdatella ihmisiä raportoimaan kokemuksistaan tietyllä tavalla.

On esimerkiksi olemassa teoria, jonka mukaan kaikki osallistuvat rodullisen ja/tai sukupuolisen syrjinnän ylläpitoon. [5] Tällaisen teorian omaksuminen saattaa ratkaisevasti muuttaa ihmisten syrjintäkokemuksia ja tapaa kertoa niistä. Tutkija saattaa siis tehdä havaintoja syrjintäkokemuksista, joita ei olisi ilman teoriaa ollut olemassa. Tämä on niin kutsuttua tiedollista saastumista, teorian kykyä tuottaa tutkimustuloksia. (Osa ihmisten syrjintäkokemuksista voi toki myös olla tarkoitushakuista uhriutumista ja halua vaientaa muita.)

Syrjintäkysymyksissä ilmiöstä ei juuri käydä rakentavaa keskustelua. Sen huomauttaminen, että teoria voi vääristää tutkijan havaintoja ja tuottaa tutkittaville teoriaa tukevia kokemuksia, yleensä nostattaa syytöksiä muiden kärsimyksen vähättelystä. Huomautuksen motiivi on kuitenkin voinut olla puhtaasti tieteellinen, pyrkimys objektiivisuuteen. Periaate on tässä ilmeinen: ihmisten kokemukset eivät voi kumota tai vahvistaa teoriaa, joka perustuu näihin samoihin kokemuksiin. 

Kansalaisten arjessa kokemusperäisyyden nousulla harvoin on tekemistä tiedollisen saastumisen kanssa. Kokemuksen arvonnousu ilmenee pikemminkin siinä, että osa ihmisistä edellyttää oman agendan vastaisilta väitteiltä irvokkaan korkeita standardeja, samalla kun omaa näkemystä tukevat väitteet nielaistaan kyseenalaistamatta. Ilmiö on tuttu kaikista ajatteluvinoumia käsittelevistä kirjoista.

McIntyren mukaan tällaiset kaksoisstandardit eivät sinänsä ole faktojen hylkäämistä. Mutta ne ovat sen prosessin rappeuttamista, jolla faktoja etsitään. 

Suomessa muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen (Suomen Lääkärilehti 10/2016) on kritisoinut nykyilmapiiriä, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi. Hänen mukaansa mediakeskustelulta ei edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä:

Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.

 
Juuri tähän tarvitaan McIntyren kirjaa: kouluttamaan ihmisiä taistelussa mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan. McIntyre kysyy retorisesti: ”Haluammeko elää maailmassa, jossa päätökset perustuvat siihen, millaisia tunteita ne meissä aiheuttavat, eivät niinkään siihen miten hyvin ne toimivat todellisuudessa?”

Postmodernismi väärissä käsissä

McIntyre analysoi totuudenjälkeisen suhdetta myös postmoderneihin ja relativistisiin hyökkäyksiin totuudentavoittelua vastaan. Postmodernismin ykkösteesi on McIntyren mukaan se, että objektiivista totuutta ei ole.

Lievemmässä muodossa väite kuuluu, että ideologiat vaikuttavat siihen, mitä tutkijat tutkivat. Tämä on päivänselvää: tutkimusaiheiden ja myös menetelmien valintaan on monenlaisia motiiveja ja osa niistä voi olla poliittisia. Yhtä selvää pitäisi kuitenkin olla, että poliittinen ideologia ei vaikuta siihen, ovatko saadut tutkimustulokset päteviä vai eivät.

McIntyren mukaan postmodernismin toinen teesi on, että jonkin asian julistaminen totuudeksi on julistajan poliittisen ideologian ilmaus. Tietoon liittyvät väitteet ovat näkemyksen mukaan osa pelottelutaktiikkaa, jonka tarkoitus on pakottaa heikommat omaksumaan vahvojen ideologiset näkemykset. Totuusväitteet eivät olisi opettamista vaan alistamista ja vallankäyttöä.

Teesien perusteella on helppo nähdä, miksi postmodernismi kääntyi itseään vastaan: aate voitiin kaapata toisenlaisiin, konservatiivisiin tarkoitusperiin. McIntyre kirjoittaa: ”Postmodernistit ovat vaikuttaneet tähän tilanteeseen vetäytymällä ajatustensa monimutkaisuuteen, jonka jälkeen he järkyttyivät, kun niitä käytettiin muihin kuin heidän hyväksymiinsä tarkoituksiin.”

McIntyren mukaan postmodernistien on kannettava vastuu siitä, että he vähättelivät tosiasioiden tärkeyttä ja etteivät he ennakoineet toiminnastaan aiheutuvaa vahinkoa. Filosofi Daniel C. Dennett on vielä tuomitsevampi: ”Mielestäni postmodernistien teot olivat aidosti pahoja. He ovat vastuussa älyllisestä muodista, jonka takia on kunnioitettavaa suhtautua totuuteen ja faktoihin kyynisesti.”

McIntyre jatkaa: ”Jos postmodernistit olisivat tyytyneet vain tulkitsemaan kirjallisuutta tai kulttuurisen käyttäytymisemme taustalla olevia symboleita, tilanteessa ei olisi moitteen sijaa.” He eivät kuitenkaan tyytyneet fiktioon ja symboleihin vaan iskivät luonnontieteisiin asti. Tieteen kieli oli kuulemma seksististä ja riistävää. Ja oli muka väkivaltaa selvittää Luontoäidin piilottelemia salaisuuksia.

Totuudenjälkeinen ja aiemmin
lukemani Dark Ages.

Totuusrelativismi omaksuttiin amerikkalaisten kreationistienkin parissa. Tieteenfilosofi Robert Pennock esimerkiksi kirjoittaa, että ”älykkääseen suunnitteluun perustuva kreationismi on kristillisen fundamentalismin ja postmodernismin äpärä”. Hänen mukaansa osa kreationisteista myönsi suoraan halunsa käyttää postmodernistista lähestymistapaa – voidakseen anastaa luonnonvalintaan perustuvalta evoluutiolta sille kuuluvan arvovallan.

Kreationistit eivät tietenkään lukeneet Derridaa, Foucaultia tai muita postmodernisteja. Mutta kreationistit olivat otollinen maaperä postmodernien ajatusten siemenille.

Ironista alkuperäisissä postmoderneissa hyökkäyksissä on se, että todisteisiin nojaavan ajattelun hylkääminen nakersi nimenomaan niitä poliittisia tavoitteita, joita monella humanistilla ajateltiin olevan: köyhien ja osattomien aseman parantaminen.

Eräs nimi on tässä yhteydessä syytä nostaa esiin: Bruno Latour. McIntyren mukaan tämä mannermainen tieteensosiologi katuu nuoruuden postmodernistisia seikkailujaan samaan tapaan kuin asekauppias, joka kuulee, että hänen aseellaan on tapettu viaton ihminen.

Latour harmitteli – jo vuonna 2004 –, että edelleen on kokonaisia tohtorinkoulutusohjelmia varmistamassa, että yhdysvaltalaisnuoret oppivat, että faktat ovat keksittyjä, ettei luonnollisella ja vinoutumattomalla tavalla saatavaa totuutta ole, että olemme aina kielen vankeja ja että edustamme aina tiettyä kantaa. Ja samaan aikaan ekstremistit käyttävät näitä konstruktionistisia väitteitä tuhotakseen kovalla työllä hankittuja ja elämää pelastavia todisteita. [6] Latour jatkaa:

On selvää, että salaliittoteoriat ovat omien argumenttiemme absurdeja epämuodostumia, mutta löysän rajan yli väärälle puolelle salakuljetettujen aseiden lailla ne ovat edelleen meidän aseitamme. Epämuodostumista huolimatta on tuotemerkkimme edelleen helppo havaita teräkseen painettuina.

Latourin suoraselkäisen tunnustuksen mukaan yliopistolla harjoitettu sanamagia ei siis täyttänyt ideologisiakaan tavoitteitaan. Alkuperäinen motiivi saattoi olla köyhien ja haavoittuvien suojelu vallanpitäjien riistolta, mutta yritys parantaa maailmaa päätyi lähinnä nakertamaan tieteen ja yliopiston arvovaltaa.

Akateemiseen maailmaan syntyi myös tabu-aiheita, jotka tutkijoiden ylläpitämän ryhmäpaineen vuoksi jäivät vaille yksityiskohtaista ja syy-seuraus-suhteisiin pureutuvaa tarkastelua. Tämäkin luultavimmin ruokki totuudenjälkeisyyttä. Kun tieteellistä jämptiyttä ei harrastettu yliopistolla, yksinkertaistaminen ja liioittelu saivat jalansijaa muualla. Ryhmäpaineesta johtuva myötäily kääntyi sekin itseään vastaan.

Totuus pysyy muodissa

Edellä mainituista akatemian ongelmista ja trumpilaisesta valeuutispuheesta huolimatta on perusteltua kysyä, onko totuus sittenkään niin heikoilla. Ehkä se jopa on entistä elinvoimaisempi. Onhan ihmisillä aina ollut omat mielipiteensä ja uskomuksensa, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on ihmisiin päässyt vaikuttamaan. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän ja nopeampia kanavia. 

Valheiden leviäminen saattaakin lähinnä olla seurausta pikkuruisen vähemmistön harjoittamasta omien tunnelmien narsistisesta tuulettamisesta. Jotkut esimerkiksi ruokkivat huomiohakuisuuttaan ja arvostuksenkaipuutaan ymmärtämällä vastapuolta tahallaan väärin ja/tai esittämällä hänet/heidät mahdollisimman huonossa valossa. Tällainen epärehellinen nettiaktivismi lisää totuuteen kohdistuvia paineita.

Mielipiteiden pirstaleisuus tai edes niiden vihantäyteisyys eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät totuutta tai siihen liittyviä periaatteita, vaikkapa yleistä laillisuusperiaatetta. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet yksimieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Ja juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin ohjaa ihmisiä myös yleisten laillisuus- ja oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen ja ainakin jossakin määrin myös totuuteen pyrkivien perusteluiden pariin.

Pienyhteisöjä yhdistävä intressi on nimittäin se, että on olemassa jokin yhteisön ideologisia pyrkimyksiä tasapainottava vastavoima. Ilman riittävän vahvaa vastavoimaa jokin suvaitsematon ja totalitaristinen yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se saattaisi sortaa juuri meidän yhteisöämme.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua totuuteen, valtioon ja yhteiskuntaan ovat toisin sanoen eri ihmisillä periaatteessa samanlaisia: mikään yhteisö ei saa saada valtaa päättää, miten minun/meidän pitää elää, eikä mikään ei-julkinen taho saa hallita julkista tilaa. Koko liberaali demokratia oikeastaan nojaa olettamukseen, että ihmiset eivät kykene vastustamaan vallan väärinkäytön houkutusta. Eli jos muistamme, että liha on heikko, totuuskin pysyy muodissa.

Jos asiaa taas katsoo evolutiivisesta perspektiivistä, ihmislajin ekologinen lokero kuuluu ilmiselvästi teräväpäiselle nörtille. Emme menestyneet lihasvoimalla, terävillä hampailla tai tarkoilla aisteilla vaan viekkaudella ja yhteistyökyvyllä.

Tähän valtaamaamme markkinarakoon mahtuu luonnollisesti myös rehti annos valehtelua ja lajitovereiden panettelua – mikä onkin osaselitys sille, että ylipäätään kykenemme kyseenalaistamaan totuusväittämiä. Eläin, joka osaa puhua, ymmärtää totuudesta liikaa ollakseen uskottava.

Totuus on siis edelleen muodikasta. Joissakin piireissä ja joillakin nettialustoilla on suorastaan hohdokasta etsiä virheitä muiden totuusväittämistä. Siksi en ole huolissani: järkevä päättely kykenee voittamaan valeuutiset ja salaliittoteoriat toinen toisensa jälkeen, ainakin mikäli poliittiset heimot edes välillä pääsevät puheväleihin. McIntyren kaltaiset kynäniekat tekevät rationalismin voittokulun lähestulkoon helpoksi.

Suuremman uhkan näenkin tietotekniikka-alan oligarkeissa. Hehän ovat – kenties turhamaisuuttaan – haalineet omistuksia myös perinteisestä mediasta. Näiden uusmediamogulien päähänpistot vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaisen aseman avoimuus ja rehellisyys kansalaiskeskustelussa saavat. Minulle totuuden palvelijaksi ryhtyminen oli aikanaan helppoa; onko se sitä enää lapsilleni?

ALAVIITTEET

[1] Tämän kirja-arvion otsikko on Vladimir Vysotskin (1938–1980) laulusta Valhe ja totuus. Siinä Valhe ryöstää Totuudelta sen kultaiset vaatteet ja hevosen (suom. sanat Turkka Mali, 1988). [Olen aiemmin julkaissut kirja-arvion samalla otsikolla vuonna 2002.]

[2] Ajatus, että rationalismi olisi jonkinlaista vallankäyttöä, ei ole laajalle levinnyt, mutta sillä on kannattajia yliopistossakin. Emeritaprofessori Leena Koski esimerkiksi kirjoittaa, että ”Logiikan ja rationaliteetin kieli ja kielen kantamat toimintatavat ovat väkivallan kieltä” (Teoksessa Mikä ero? – Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta, toim. Turunen, M. & Roivas, M. 2003. SKS. Helsinki.). Osa koulutetuimmistakaan ihmisistä ei näytä ymmärtävän eroa sen välillä, mikä on vallan väärinkäyttöä ja mikä on pätevää – ja siksi auktoritatiivista – argumentointia.

[3] Politisoitumiskeskustelussa eniten närää herätti Helsingin Sanomien (3.4.2021) pääkirjoituksen virke: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa käytetään empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.” On kuvaavaa, että näin maltillinen yleistys sai monet esittämään boikottikehotuksia lehteä kohtaan. Taloustieteilijä Markus Jäntti esimerkiksi suositteli, että kollegat eivät vastaisi puhelimeen, kun toimittaja soittaa.
   Tieteen henkeen kuuluva reaktio olisi kuitenkin ollut todeta seuraavaa: ”Tiedämme, että joihinkin humanistisiin ja sosiaalitieteellisiin tutkimusaloihin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Olemme kiitollisia tästä keskustelunavauksesta ja sen suomasta mahdollisuudesta puolustaa kyseisillä aloilla käytettyjä menetelmiä”. (Hullunkurisen tilanteesta tekee se, että Helsingin Sanomia moititaan usein myös myötämielisestä suhtautumisesta niin kutsuttuun cancel cultureen, jossa eri tavoin ajattelevilta koetetaan estää tilaisuus ajatustensa esittämiseen.)
   Päätoimittaja esitti myöhemmin ympäripyöreän anteeksipyynnön, todeten muun muassa seuraavasti: ”...lehti asettuu tieteenharjoittajien kanssa pikemminkin samalle kuin eri puolelle yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuessa.” Jää avoimeksi, mihin yhteiskunnallisen ilmapiirin muutokseen tässä viitataan.

[4] Kokemuksellisuuteen vedotaan, kun halutaan estää miehiä esittämästä ajatuksiaan syrjinnästä: ”Hyvähän sinun, etuoikeutetun heteromiehen on sanoa; tietenkään sinulla ei ole kokemuksia syrjivistä rakenteista.” Osa on omaksunut ajatuksen syrjivistä rakenteista niin vahvasti, että heiltä on mennyt usko ihmisen kykyyn nähdä toista ihmistä ihmisenä, sattumanvaraisten rotu- ja sukupuoli-identiteettien ylitse. Aivan kuin yhteiskunnasta voitaisiin tehdä syrjimätön vain lokeroimalla ihmisiä lisää.

[5] Esimerkiksi Maria Pettersson kirjoittaa, että ”jokainen täysi-ikäinen suomalainen on seksisti, halusipa sitä tai ei” (teoksessa Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim.: Sinua on petetty. Like, 2019).

[6] Suomessa muun muassa Marja-Liisa Honkasalo on tutkimuksissaan nojannut Bruno Latourin uran alkupään ajatteluun. Honkasalo kirjoittaa: ”Latour osoitti faktat hybrideiksi, joihin kiteytyvät luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset ja niiden seurauksena syntyneet yhteiskunnalliset käsitykset, joita alamme pitää faktoina” (teoksessa Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski toim. [2017]: Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset. SKS. Helsinki.).
   Eksegetiikan professori Martti Nissinen vastasi edellä mainittuun Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen samassa hengessä (HS 6.4.2021): ”Olen oppinut, ettei akateeminen ihannetila ole ideologioiden puute vaan niiden (itse)kriittinen tunnistaminen ja koetteleminen. ”Akateeminen ihannetila on kuitenkin se, että tutkimus tuottaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman oikeaa ja tarkkaa tietoa. Joillakin aloilla tutkimus saattaa toki hyötyä siitä, että tutkija tunnistelee aatemaailmojaan, mutta sellaisen nostaminen ihanteeksi haiskahtaa jo huuhaalta.

                    * * *

PS. Teoria ja havainnot usein rakentavalla tavalla muokkaavat toisiaan, erityisesti luonnontieteissä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se ihmistieteitä piinaava mahdollisuus, että teoria muuttaa tutkijan ja tutkimuskohteen käyttäytymistä teoriaa tukevaan suuntaan. Nimenomaan tasa-arvoa ja syrjintää tutkittaessa kannattaa pyrkiä täyteen objektiivisuuteen kokemusasiantuntijuuden sijasta. Mikään, edes syrjintä, ei ole totta sen takia, että joku uskoo tai kokee sen olevan totta. Mikään ei myöskään ole totta sen takia, että ryhmää, johon identifioidut, on historiallisesti syrjitty.

Rationalismi ja naisen tapa tietää

Alla olevat lainaukset ovat sittemmin eläkkeelle jääneeltä sosiologi ja professori emerita Leena Koskelta (kasvatuksen ja koulutuksen sosiologia), hänen artikkelistaan Naisten paikat ”miesten maailmassa” – Näkökulmia sosiologiseen naistutkimukseen. Kirjoitus on teoksessa: Mikä ero? – Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta (toim. Turunen, M. & Roivas, M. 2003. SKS. Helsinki.).
 
Otteet herättävät kysymyksiä. Niitä voidaan tulkita siten, että kyseisen koulutussosiologin mielestä objektiivisuutta ei tarvitsisi tieteessä tavoitella ja että miehet ja naiset päätyisivät keskenään ristiriitaisiin päätelmiin samasta tutkimusaineistosta. Voidaanko otteita muulla tavoin tulkita? Ja ovatko opiskelijat omaksuneet tällaisen relativistisen ajattelutavan – ja valmistuttuaan jopa ottaneet sen mukaan työelämään? Miten yleistä tällainen ajattelu on esimerkiksi julkishallinnon asiantuntijatehtävissä? Näin Koski:
 

Naistutkimuksen lähtökohtiin kuuluu ajatus, että ei ole olemassa yhtä objektiivista tieteellistä totuutta tai tieteellisen toiminnan tapaa. Tieteellinen tutkimus on aina kirjoittavan subjektin tekemää, ja kirjoitus ja kirjoittaminen sisältävät kirjoittavan subjektin kokemuksellisen ja ruumiillisen läsnäolon.

 

Siten tieto ja tiede eivät ole ”puhtaita” huolimatta siitä, että ne perustellaan puhtauden argumentein, vaan ne ovat selkeästi sukupuolittuneita rakenteita.

       

Naistutkimuksen tieteeseen ja tietoon liittyvä kritiikki on purkamis- ja rakentamisprojekti. Purkamisen pyrkimyksenä on kyseenalaistaa vallitsevaa tieteellisen tiedon kenttää ja tiedeinstituutioiden käytäntöjä. Rakentamisprojektissa etsitään uusia tiedon ja tietämisen alueita naisten lähtökohdista, kokemuksesta ja tiedosta käsin. Suhteessa tietoon ja tiedontuottamiseen feministisen tutkimuksen parissa on kyseenalaistettu muun muassa vallitsevaa rationaliteetin käsitettä. 

 

Logiikan ja rationaliteetin kieli ja kielen kantamat toimintatavat ovat väkivallan kieltä. Naistutkimuksen argumentein on pyritty löytämään uusia sisältöjä rationaliteetin määrittämiselle – sen ajattelemiselle, mikä on järkevää ja tärkeää.

 

Yksi naistutkimuksen projekteista on kohdistunut tieteeseen ja tietoon – niiden sukupuolittuneen luonteen analysointiin ja sen etsimiseen, mikä on naisten kokemuksen erityinen luonne suhteessa tieteellisen ajattelun traditioihin. Sosiologisen naistutkimuksen teoreettisessa ajattelussa katsotaan, että useammilla ilmiöillä kuin pelkästään luonnollisilla henkilöillä on sukupuoli – monet ajattelutavat, instituutiot ja käytänteet kantavat jommankumman sukupuolen historiallista määritystä.

Tieteilijät tekevät virheitä ja julkaisevat vääriä päätelmiä. Se on harmillista, jopa väistämätöntä, mutta se ei millään tavoin uhkaa tieteellistä totuudentavoittelua. Professoritasolta tuleva riehakas ja holtiton hyökkäily logiikkaa ja rationalismia vastaan (tai ”logiikan kieltä” ja ”rationaliteettiä”, kuten Koski hyökkäystään hieman pehmentää) sen sijaan on vastuutonta nuorison harhaanjohtamista. Se olisi ansainnut kollegoilta tiukkasanaista haastamista.

Toisin kuin Koski antaa ymmärtää, naisilla (tai nais- tai sukupuolentutkimuksella) ei ole omaa, standarditiedettä parempaa, todempaa tai aidompaa tapaa tuottaa tietoa. Naisten temperamentti saattaa toki keskimäärin olla enemmän avuksi muodollisen koulutuksen hankkimisessa, ehkä jopa tieteellisessä ajattelussa, mutta tämä on eri asia kuin väite, että ”naisen tapa tietää" olisi yhdenvertainen - saati ylivertainen - tieteellisen tiedontuottamisen kanssa. 

 

Sukupuolierot ja palkkapussi

Sam Harrisin erään blogitekstin otsikko on ”En ole se seksistinen sika, jota etsitte”. Perusteellisessa kirjoituksessaan Harris puolustautuu häntä vastaan tekaistuja seksismisyytöksiä vastaan. Tästä puolustuksestakin muka löydettiin seksismiä. Harris esimerkiksi mainitsee editoreinaan olleen enimmäkseen naisia. Niinpä hänen vihjattiin kannattavan ajatusta, että naiset sopivat miesten palvelijoiksi!

Väittelin asiasta suomalaisen feministiksi itseään kutsuvan naisen kanssa. Minutkin voi toki lukea feministiksi, jos termillä tarkoitetaan pyrkimystä sukupuolten tasa-arvoiseen kohteluun yhteiskunnassa. Nykyään feminismiin, etenkin akateemiseen feminismiin, kuitenkin liittyy suuntauksia, joiden lähtökohdat ovat niin irrationaalisia/epärealistisia tai suvaitsevia muslimimisogynialle, että on ihmeteltävä ihmisten halua julistautua aatteen kannattajiksi. Niin tai näin, koetin selvittää, mikä Harrisissa oli ”feministikollegan” mielestä seksististä. Kyse oli tästä Harrisin lausunnosta ja siinä tietystä kohdasta:

Olen tietoinen, että seksismi ja misogynia ovat yhteiskuntamme ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita tekijöitä, jotka selittävät naisten ja miesten välisiä eroja sosiaalisessa asemassa. Esimerkiksi vain viittä prosenttia Fortune 500 -yhtiöistä johtaa nainen. Kuinka paljon tämä johtuu seksismistä? Kuinka paljon selittyy suhteettomilla (ja sankarillisilla) uhrauksilla, joita naiset 20- ja 30-kymppisinä tekevät perheidensä eteen? Kuinka paljon selittyy normaalisti jakautuneilla psykologisilla sukupuolieroilla?
Minulla ei ole aavistustakaan, mutta olen varma, että jokaisella näistä tekijöistä on roolinsa. Jokainen, joka kuvittelee, että eroavuudet johtuvat ainoastaan seksismistä, ei ole miettinyt asiaa kovin syvällisesti.

Mikä kohta oli keskustelukumppanini mielestä raskauttava? Kyse oli ajatuksesta, että psykologiset sukupuolierot selittävät osan statuseroista. Tämä yksinkertainen ajatus teki Harrisista naisvihaajan. Onko ajatuksessa siis jokin pielessä?

Ensinnäkin on ilmeistä, että sukupuolten välillä on keskimääräisiä psykologisia eroja. Kuka tahansa, joka on lukenut aihetta koskevia tutkimuksia, tietää tämän. On myös näyttöä, että yksilöiden väliset psykologiset erot näkyvät statuseroissa sekä saman sukupuolen sisällä että sekaryhmissä. Dominoivista ja vallanhaluisista yksilöistä ei ehkä pidetä ja he eivät ehkä ole muita pätevämpiä, mutta he näyttävät useammin päätyvän valtahierarkiassa korkeammalle. Myös positiivisemmat psykologiset ominaisuudet luultavimmin vaikuttavat statukseen, esimerkiksi älykkyys. Lisäksi on havaittu, että psykologiset sukupuolierot näkyvät sukupuolten statuseroissa muilla eläinlajeilla, myös lähimmillä sukulaisillamme.

Näillä perusteilla on järkevää ja olennaista pitää sukupuolieroja mukana palkka- ja statuseroja tarkasteltaessa. Lähtöasetelma puoltaa biologispsykologisten sukupuolierojen vaikutusta niin voimakkaasti, että todistamisen taakka on sillä, joka väittää, että psykologiset erot eivät status- tai palkkaeroihin vaikuttaisi. Niin tai näin, se vaikuttaako biologia/psykologia (ja näkyykö se jopa niin kapeassa otoksessa kuin Fortune 500 -yritykset) on tasa-arvon kannalta relevantti ja kenties selvitettävissä oleva kysymys. Ideologioiden tai seksismivihjausten ei tule antaa estää tällaista tarkastelua.

Historiallisena kuriositeettina lainaan suomalaisen sosiologian isää, Edvard Westermarckia (1862–1939). Hän kirjoittaa sukupuolten välisestä työnjaosta 1900-luvun alun Marokossa:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava-lehti, 8/1913)

Westermarckin mukaan sukupuolittunut työnjako on siis muutakin kuin vahvemman vallankäyttöä. Hän korostaa biologisia sukupuolieroja, jonka jälkeen hän toisaalta aivan perustellusti lisää, että toisinaan kulttuuritavat suurentavat sukupuolten välisiä käyttäytymiseroja:

Mikä lieneekin ollut alkuperäisenä syynä siihen, minkävuoksi mikin toimi on joutunut minkin sukupuolen osaksi, niin on muistettava, että kansantapa on vähitellen tehnyt yhä jyrkemmäksi tämän työnjaon.

Kysymys työnjaon syistä on analoginen monivaimoisuuden syiden kanssa. Miehillä on naisia enemmän piirteitä, jotka tukevat halua useampiin puolisoihin, ks. esim. kirjoitukseni Myyttejä seksistä. Silti kulttuuripiirteet ja materiaaliset olosuhteet ratkaisevat vaimojen (tai aviomiesten) määrän, eivät pelkästään vahvemman sukupuolen tai vahvimpien sukujen halut. Westermarck kirjoittaa monivaimoisuuden syistä:

Mitä moniavioisuuteen Marokossa tulee, niin on muistettava, että se lisää väestöä, ja että ihmisen vaikutusvalta ja turvallisuus riippuu siitä, kuinka suuri perhe tai suku hänellä on. Maaseudulla on oman käden kosto tärkeimpiä syitä (monivaimoisuudelle).

Näkemyksen mukaan levottomissa, vaarallisissa ja suurten statuserojen olosuhteissa naisen etu on päästä vaikutusvaltaisen suvun jäseneksi, vaikka se tarkoittaisi kakkos- tai kolmosvaimona olemista. Vastaavasti miehen etu on saada paljon jälkeläisiä ja avioliittojen kautta tukijoita monesta suvusta, vaikka se tarkoittaisi kotirauhan häiriintymistä toinen toisistaan mustasukkaisten vaimojen takia. (Toisena syynä monivaimoisuudelle Westermarck mainitsee jatkuvista sodista johtuvan naisten suuremman lukumäärän. Kyseisen seikan vaikutus on sittemmin havaittu monissa antropologisissa tutkimuksissa. Seikka on annettu osaselitykseksi jopa 1960-luvun seksuaaliselle vapaamielisyydelle.)

Tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä asioista olen luultavasti yhtä mieltä keskustelukumppanini kanssa (samasta työstä samalla kokemuksella tulee maksaa samaa palkkaa jne.). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme samaa mieltä menetelmistä tai retoriikasta. Yleisesti ottaen on todettava, että moni akateemisen feminismin edustaja pyrkii yleisesti kannatettaviin tavoitteisiin epäjohdonmukaisella ja tutkimukseen pohjautumattomalla ja tätä kautta tasa-arvoa haittaavalla tavalla. Aivan kuten pyrkimys kansalaisten taloudelliseen tasa-arvoon on historiassa oikeuttanut hirmutekoja, pyrkimys sukupuolten väliseen tasa-arvoon – niin kannatettavaa kuin se onkin – on sittemmin oikeuttanut muun muassa uhriutumista, epätieteellistä asennoitumista ja perusteettomia vihjailuja.

Käymämme keskustelun opetus on seuraava: jos kyllästyt vastapuolen esittämiin yleistyksiin tai hänen perusteluidensa kehnouteen, muista, että hän saattaa olla uskonnonkaltaisen ideologian uhri. Rationaalisuuteen pyrkiminen ja sen levittäminen – niin jaloa kuin se onkin – saattaa siksi edellyttää suurta hienotunteisuutta. Ihmisten uskomuksiin sisältyy usein niin voimakkaita tuntemuksia tarkoituksen löytymisestä, että asiallisinkin viesti saattaa vaikuttaa herjaukselta. Lisäksi kannattaa muistaa, että ihminen on luottavainen olento. Huijareita on joukossamme niin vähän, että luottamus on kautta aikain tuonut suurempia etuja kuin jatkuva epäily. Siksi kenen tahansa on vaikea tunnistaa ja tunnustaa omaa hyväuskoisuuttaan. Näin on etenkin jos yksilön omaksumaan ideologiaan sisältyy ajatus, että kyseisen ideologian omaksuminen on merkki tarkkanäköisyydestä ja edistyksellisyydestä.

Epäilyn siemeniä kannattaa joka tapauksessa kylvää. Siitä ei pitäisi olla kenellekään haittaa, että yrittää pelastaa ihmisiä – myös itseään – löysältä ajattelulta. Harva myöskään pahastuu sen muistuttamisesta, että hyvät tarkoitusperät eivät oikeuta epärehellisiä menetelmiä.

Entä ne palkkaerot? Kun sukupuolten välisistä palkkaeroista poistaa ilmeisimmät tekijät (miehet tekevät pidempiä päiviä, miehiä valikoituu enemmän teknistuotannollisille aloille jne.), jäljelle jää silti yleensä jonkinlainen tilastollinen palkkaero, eron riippuessa maasta ja tarkastellusta tulotasosta. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolmen prosentin luokkaa. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissa on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Naisten aseman globaalia parantumista voi arvioida tästä linkistä.

Katso myös aiheeseen liittyvät kaksi aiempaa kirjoitustani ja tuore tutkimustulos kilpailullisuuden vaikutuksesta.

Lisäys 17.5.2016:

Suomessa ei mitä ilmeisimmin ole selvitetty palkkaeroa tehtyä työtuntia kohden. Sociology and Anthropology -lehdessä ollut Pauli Sumasen tuore artikkeli selventää asiaa. Näin mitattuna palkkaeroa ei välttämättä ole lainkaan, ja jos on, se saattaa olla jopa eri suuntaan. Ks. myös Sumasen ja Jouni Luukkaisen artikkeli European Journal of Business and Social Sciences -lehdessä.

Tiede, tunnustuksettomuus ja oikeusperiaatteet

Tässä on kolme lainausta tietoon ja tieteeseen liittyen. Sen jälkeen on muokattu ote Ihmisluontoa etsimässä -kirjasta. Valaisen siinä lyhyesti arveluitani, miksi olen päätynyt kirjoittamaan tieteestä (mm. evoluutiosta ja psykologiasta) ja kritisoimaan pseudotiedettä (mm. psykoanalyysia ja takavuosien(?) naistutkimusta). Välissä pohditaan valtiollista oikeudenmukaisuutta ja tunnustuksettomuutta.

Ensimmäinen lainaus on Valtioneuvoston budjettipäällikkö Hannu Mäkiseltä (HS 26.3.2016):

Yliopistoissa pitää poistaa löysiä ja pöllyttää tehottomia rakenteita. Siellä pitää todella nostaa kunnianhimoa ja tulostasoa. Pöhöttynyt rakenne ei ole tavoite, vaan huippusuoriutuva yliopisto, joka houkuttelee tutkijoita ja opiskelijoita.

Ei auta kuin toivoa, että nyt yliopistoissa tehtävät säästötoimet löytävät oikeita osoitteita. Veikkaan, ettemme näe kamalaa katastrofia emmekä suurta onnistumista, vaikka molempiin epäilemättä olisi aineksia.

Toinen lainaus on Edvard Westermarckilta (1862–1939). Hän arvelee, että tieteen välitön tavoite löytää totuus on ristiriidassa tieteen sovellettavuuden kanssa. Westermarckin mukaan tiede pyrkii löytämään totuuden, välittämättä seurauksista, ”ja jos se hetkeksikään lakkaa tätä tekemästä, siitä tulee puolueellista ja se ei enää ole tiedettä”. Tämä johtoajatus tuntuu matkan varrella monesti unohtuneen. Perään Westermarck toteaa:

Mutta vaikka tiede itsessään etsii vain totuutta, meidän pitää käyttää hyväksemme näitä eri tieteiden löytämiä totuuksia niin paljon kuin mahdollista. Jotkut totuuksista edistävät materiaalista hyvinvointia, jotkut antavat älyllisiä voittoja. Ensin mainittu on varsin suositeltavaa, mutta älylliset hyödyt ovat yhtä tärkeitä. (Suomennokset Westermarckin muistelmista vuodelta 1929).

Kolmas lainaus on psykologian professori Liisa Keltikangas-Järviseltä (Suomen Lääkärilehti 10/2016). Kolumnissaan hän kritisoi nykymaailmaa, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi ja jossa mediakeskustelu on muodostunut itseisarvoksi. Keskustelulta ei hänen mukaansa edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä.

Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.

Loppuun Keltikangas-Järvinen toteaa, että tutkijoita ei ole koulutettu taistelemaan tällaista mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan.

Keltikangas-Järvisen huomio on oikea ja huoli aiheellinen. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko tilanne sittenkään kovin paha. Kaikilla on ennenkin ollut omat mielipiteensä, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on päässyt vaikuttamaan mielipiteisiin. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän nopeita kanavia. Mielipiteiden määrä ja hajanaisuus eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät vaikkapa yleisiä laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet samanmieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin paradoksaalisesti ohjaa ihmisiä myös yleisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen. Lain tulee olla sama kaikille ja niin edelleen.

 * * *

Pienet yhteisöt totta kai ovat ihmisille läheisempiä ja ymmärrettävämpiä. Niihin sitoudutaan voimakkaammin ja motivaatio niiden etujen ajamiseen on suurempi. Joskus pienet yhteisöt ovat myös äärimmäisen sisäsiittoisia/nurkkakuntaisia, etenkin kun kyse on uskonnollisista ryhmistä. Jumalathan ovat mustasukkaisia. Pienyhteisöjen yhteinen intressi on silti se, että on olemassa niiden vaikutuksia tasapainottava vastavoima. Ilman sellaista jokin suvaitsematon ja totalitarismiin pyrkivä yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se kenties sortaisi juuri meidän yhteisöämme.

Mutta mikä on sellainen riittävän vankka vastavoima, jonka pienyhteisöt voivat hyväksyä? Vastaus on melko ilmeinen. Ainoa tehokas ja yleisesti hyväksytty vastavoima on oikeudenmukaisuuden periaatteisiin sitoutuva valtio, siis oikeusvaltio. Käytännössä se tarkoittaa demokraattista [1] oikeusvaltiota. Se edellyttää kaikille samoja oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se ei vaadi, että kaikki noudattavat yhtä ja samaa käsitystä hyvästä/oikeasta tavasta elää. Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua valtioon ja yhteiskuntaan ovat siis eri ihmisillä väistämättä erilaisia. Syyt sitoutumiselle ovat silti todellisia. Ihmiset eivät halua, että jokin yhteisö saa vallan päättää muiden puolesta, miten heidän pitää elää. Mikään ei-julkinen taho ei saa hallita julkista tilaa.

Kansalaisilla on siis hyvä syy kannattaa sellaista demokraattista oikeusvaltiota, joka on mahdollisimman tunnustukseton eri uskomusjärjestelmien suhteen. Sellainen valtio voi nauttia laajimmasta mahdollisesta legitimiteetistä ja sellainen valtio kykenee parhaiten ehkäisemään totalitarististen liikkeiden valtapyrkimyksiä. Mutta ovatko valtion tunnustuksettomuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen riittäviä? Synnyttävätkö abstraktit oikeusperiaatteet ihmisissä riittävän voimakasta sitoutumista? Entä miten estää se, että oikeusperiaatteet muuttuvat ylivarovaiseksi pidättyvyydeksi ja poliittiseksi korrektiudeksi? Ja eikö lopulta ole vaarana, että abstraktit ja heikot oikeusperiaatteet ajautuvat ylikaupallisuuden ja globalisaation käsiin? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Päivänpoliittisessa keskustelussa niitä ymmärrettävästi harvoin käsitellään. Usein kysymykset myös tahallisesti sivuutetaan, esimerkiksi vetoamalla perinteisiin, taloudellisiin ja käytännöllisiin hyötyihin, hienotunteisuuteen tai muihin vastaaviin seikkoihin. Näin käy vaikkapa silloin, kun joku vaatii kirkon ja valtion selkeämpää erottamista.

Uhkia on siis kahdenlaisia: 1) pienyhteisöihin kohdistuva voimakas sitoutuminen heikentää ihmisten lojaaliutta valtiota kohtaan ja valtaan pääsee keskustelemattomia ja yhdenmukaisuuteen pyrkiviä ideologioita/ryhmittymiä ja 2) tunnustukseton oikeusvaltio tuottaa vain abstrakteja moraaliohjeita ja kansalaisten silmissä etäistä oikeudenmukaisuutta. Oikeusperiaatteet kenties nauttivat laajasta legitimiteetistä, mutta samalla ne ovat heikkouttaan vaarassa ajautua kulloinkin vallitsevia ideologioita tukeviin kompromisseihin. Lopulta oikeudenmukaisuusperiaate saattaa päätyä suuryritysten ohjaileman globalisaation palvelukseen. (Globalisaatio puolestaan saattaa johtaa suvaitsemattomien pienyhteisöjen vahvistumiseen.)

Vaikka valtio siis suosisi rationalismia ja tunnustuksettomuutta, se ei poista ryhmälojaaliuden voimakkuuteen ja abstraktien oikeusperiaatteiden heikkouteen liittyviä ongelmia. Ongelmista huolimatta kansalaisilla on hyviä syitä kannattaa valtion ja uskonnon erottamista. Uskontoa tunnustavan valtion legitimiteetti on heikompi, ja jos siitä tulee riittävän heikko, valtio ei enää pysty hyödyntämään sitä uhrautuvuutta, jota ihmiset kohdistavat pienryhmiinsä. Tämä kaikki luo erityispaineita kasvatukselle. Koulun katsomuksellisen tehtävän tulee (uskontokasvatuksen sijasta) olla seuraava: auttaa ihmisiä löytämään syitä sitoutua oikeusvaltion periaatteisiin. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa sitä, että koulun on 1) luotava yhteisöllisyyden tunnetta ja yhteisiä kulttuurikokemuksia ja 2) saada näiden avulla kansalaiset ymmärtämään ja hyväksymään perusteet valtion tunnustuksettomalle oikeudenmukaisuudelle. On ilmeistä, että nämä koulumaailman ja valtiollisen päätöksenteon haasteet olivat olemassa jo ennen sosiaalista mediaa ja siellä tavattua subjektiivisuuden ylivaltaa.

Sivuhuomautuksena mainittakoon muistikuva kouluvuosiltani: yhteisöllisten tunteiden herättäminen ja niiden hyväksikäyttö oli joillakin oppitunneilla varsin voimallista, lähes militaristista. Samalla oikeudenmukaisuuden, tunnustuksettomuuden tai sananvapauden käsittely jätettiin väliin. Voi toki olla, että jälkimmäisiäkin asioita käsiteltiin, mutta ainakaan se ei ollut niin mieleenpainuvaa kuin ajoittainen nationalistinen paatos. Omakohtainen kokemukseni siis todistaa sen puolesta, että abstraktit ja etäiset oikeudenmukaisuusperiaatteet jäävät helposti yhteisöllisen lojaaliuden jalkoihin. Georg Orwellin sanoin: ”Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista”. Länsimaiset ihmiset osaavat inhota islamilaista valtiota ja sharia-lakia, mutta vastaava samanmielisyys ei kohdistu ”länsimaisiin arvoihin”, saati ”länsimaiseen hyvinvointiin”.

Käytännön toimintaohjeita on vaikea antaa. Tutkijoiden, opettajien ja kansanvalistajien on pidettävä mielessä ainakin seuraavat seikat: 1) taikauskon ja noituuden valta-asemasta on kulunut varsin vähän aikaa, 2) ihmisten tavoissa näkyy edelleen taikauskoisten rituaalien jäänteitä, joita harvoin sellaisiksi tunnistetaan, 3) kaikki hekin haluavat arvostusta ja tulla kuulluksi, joiden mielipide perustuu todennetun tiedon sijasta taloudellisiin etuihin ja/tai harhaiseen pienryhmälojaaliuteen ja 4) tieteellinen ajattelu, objektiivisuus ja rationalismi eivät suju ihmiseltä luonnostaan. Sosiaalinen media on tuonut lisämausteen tähän entuudestaan haastavaan tasapainotteluun mielekkäiden kasvatusmenetelmien, nurkkakuntaisuuden ja tunnustuksettomuuden välillä. Ihmiset ovat entistä koulutetumpia, mutta epärationalismin historiallinen painolasti ja ihmiselle tyypilliset ajatteluvinoumat ja subjektiivisuus eivät noin vain katoa. Ne vain saavat uusia muotoja ja vaikutteita.

 * * *

Lopuksi pohdin vielä sitä, miksi päätavoitteitani elämässä on tieteen ja rationalismin edistäminen. Miksi päädyin ”harrastukseen”, joka ei pidä leivässä, ei anna välittömiä palkintoja ja rasittaa kohtuuttomasti selkää? Tai tarkemmin: miksi olen kirjoittanut ihmisluonnosta ja evoluutiosta? Lapsena ympärilläni oli joitakin luonnosta kiinnostuneita ihmisiä, teini-ikäisenä olin innostunut linnuista ja tieteestä olen aina haltioitunut. Mutta nähdäkseni nämä seikat eivät vielä selitä sitä, miksi olen kohta parinkymmenen vuoden ajan systemaattisesti seurannut ja popularisoinut evoluutiobiologiaa ja siihen liittyviä aloja. Veikkaan, että kyse on suurelta osin jonkinlaisesta oikeaan hetkeen osuneesta vallankumouksellisuuden kokemuksesta ja sitä seuranneesta identiteetin muodostumisesta.

Tämä vallankumouksellisuus on paradoksaalista, sillä opiskeluvuosinani sosiobiologit ja evolutionistit nähtiin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. (Tämäkin on paradoksaalista, sillä alan harjoittajien taustojen perusteella sosiobiologiaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.) 1970- ja 80-luvuilla käyty kiista ihmisen sosiobiologiasta, eli biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymiseen, päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian ilmiselvään voittoon. Julkisuudessa ala kuitenkin kärsi tappion – jopa siinä määrin, että 1990-luvulla opiskelleelle ajatukset näyttäytyivät uusina ja radikaaleina. Liisa Keltikangas-Järvinen (2008) toteaakin, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Katsotaan ensin, millainen ihminen on vallankumouksellinen. Jätetään mahdolliset perinnölliset taipumukset sivuun ja tarkastellaan altistavia ympäristöolosuhteita. Ensinnäkin vallankumouksellinen kokee usein olevansa suhteellisen huonossa asemassa yhteiskunnassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, joka ei osoittautunutkaan niin kiinnostavaksi. Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. (Koulutusammattini on elintarvikekemisti. Naistutkimuskriittisen pamfletin jälkeen kolumnisti Anne Moilanen – sittemmin Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomissa termeillä ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen heitoista – paitsi että pilkka sattui tässä tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen. Kaiken lisäksi minun pitäisi tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensähän ne tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.)

Toiseksi vallankumouksellinen kokee usein, että hänen yhteisöään ei uhkaa mikään ulkoinen vaaratekijä. Yhteisön sisäisten erimielisyyksien korostaminen ei siis toisi hänelle haittaa. Nuoruusvuosinani kellot kävivät Suomessa vielä Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi tuolloin koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ainakin saatoin epäillä, että vaihtoehtojen esiin tuominen ei huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla ja luonnonvalinnalla on luonnollisesti paljon sanottavaa.

Kolmanneksi vallankumouksellinen usein kokee, että hän saa yhteisönsä ulkopuolelta sellaista tukea, joka lupaa parempaa asemaa vallitsevan järjestyksen muuttumisen jälkeen. Tässä tapauksessa tuki ei tietenkään ollut konkreettista. Se oli jotakin paljon vankempaa. Evoluutiosta ja ihmisluonnosta on jostakin syystä päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka [2], että heitä lukiessaan kokee väkisinkin seurustelevansa maailman fiksuimpien ihmisten kanssa. Tämän blogin lukijalla tuskin sellaista tunnetta on ollut, mutta toivottavasti se on edes johtanut haluun tutustua heihin.

ALAVIITTEET

[1] (Tämä on muokattu lainaus Mustaa valkoisella –kirjastani.) Demokratian eräs ongelma on sen määritteleminen: ei ole selvää, milloin jotakin poliittista järjestelmää tulee kutsua demokraattiseksi. Historian kuluessa on syntynyt monenlaisia yhteisöjä, joissa on äänestämällä valittu edustuksellisia vallanpitäjiä. Virallisesti nämä esidemokraattiset yhteisöt ovat kuitenkin saattaneet olla kuninkaan tai muun hallitsijan alaisuudessa. Jopa joillakin merirosvolaivoilla vallinneita olosuhteita on kutsuttu demokraattisiksi. Myös valtiollisten demokratioiden määritteleminen on melko sattumanvaraista. Esimerkiksi Intiassa kansalaisten väliset erot poliittisissa vaikutusmahdollisuuksissa ovat valtavia, ja osalta intialaisista puuttuvat kansalaisoikeudet käytännössä kokonaan. Silti Intiaa sanotaan maailman suurimmaksi demokratiaksi. Demokratian ”mallimaassa” Yhdysvalloissa ihmiset taas luottavat nykypoliitikoihin ennätyksellisen vähän.

Usein väitetään, että Ranskan vallankumous 1700-luvun lopussa oli demokratioiden synnylle ratkaiseva historiallinen tapahtuma. Silti naiset saivat Ranskassa äänioikeuden vasta 1940-luvulla. Modernin ihmisen korvaan ajatus vain toisen sukupuolen demokratiasta kuulostaa absurdilta. Tilanne oli vielä katalampi Sveitsissä: kansainvälisessä demokratiavertailussa Sveitsi on saanut täydet pisteet jo vuodesta 1848, mutta silti naiset saivat äänestää siellä vasta 1970-luvulla. (Totalitaristinen Neuvostoliitto taas antoi naisille samankaltaiset oikeudet kuin miehille heti kommunistisen järjestelmän tultua voimaan.)

Kenties yleisimmin demokratiaa ajatellaan individualistisesti, vaaliuurnilla voitettavana tai hävittävänä kilpailuna. Jotta enemmistö tai enemmistön valtuuttamat henkilöt eivät käyttäisi valtaansa väärin – sitä tapahtuu jossakin määrin väistämättä – tarvitaan (perustus)laillinen oikeusjärjestelmä, joka antaa riittävän suojan omaisuudelle ja instituutioille. Tästä sekä liberaalit että konservatiivit ovat yksimielisiä. (Tosin oikeistopiireissä vaalidemokratia toisinaan liitetään taloudelliseen seisahtumiseen ja/tai hallinnollisen byrokratian liikakasvuun. Vasemmistopiireissä taas on perinteisesti korostunut yhteiseen osallistumiseen perustuva demokratia, jonka tavoite on alistaa talouselämä julkiseen kontrolliin. Nykyiset sosiaalidemokraatit tosin ovat sitoutuneet liberaaliin demokratiaan, jota he eivät enää pidä kapitalistisena.) Vaalijärjestelmän uskottavuuden kannalta on lisäksi olennaista, että uskonnolliset instituutiot ja valtio on riittävässä määrin erotettu toisistaan. Esimerkiksi joidenkin Lähi-idän valtioiden teokraattisuutta voidaan pitää merkittävänä esteenä niiden demokratisoitumiselle (ja vaurastumiselle). Valtion ja uskonnon kiinteät sidokset tekevät monista islaminuskoisista maista myös suvaitsemattomia.

Vaalikilpailun lisäksi demokratiaa voidaan tarkastella joko ideaalien tai käytännön kannalta. Anarkistit esimerkiksi haluavat suorempaa demokratiaa ilman keskusjohtoisuutta. Heille edustuksellinen demokratia on vain julkisivu, joka peittää eliitin ylivallan ja massojen alistamisen. Fasistit taas haluavat ”totalitaarista demokratiaa”. Siinä puoluepolitiikan ja vaalikilpailun nähdään tuovan vain korruptiota ja epäjärjestystä. Ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun tuomien inhimillisten katastrofien takia on syytä mainita myös ”ekologinen demokratia”, joka sekin on ääriradikaalia osallistuvaa demokratiaa. Erityisesti niin kutsuttujen syväekologien mukaan vapaisiin vaaleihin perustuva järjestelmä jättää huomiotta tulevat sukupolvet ja muut lajit. He pelkäävät, että vapailla vaaleilla valitut päättäjät eivät pysty rajoittamaan ihmisten vapauksia riittävästi, jotta mielekäs elämä voisi maapallolla jatkua. Syväekologinen demokratianäkemys on siis ristiriidassa demokratiaan yleisesti liitettyjen oikeuksien, vapauksien ja vaurauden tavoittelun kanssa.

[2] Aloitin tämän blogimerkinnän kirjoittamisen Richard Dawkinsin 75-vuotissyntymäpäivänä. Ilman hänen kirjojaan tuskin olisin alalla.

PS. Hannu Pietiäinen kirjoitti Tieteessä tapahtuu 2/2016 -lehdessä osuvasti synnistä, johon olisin sortunut useammin, jos vain olisin kekseliäämpi ja sivistyneempi: tekstien otsikointi kirjallisuuden ja populaarikulttuurin klassikoiden mukaan. Muistaakseni vain yhdessä blogikirjoituksessani otsikko on saanut nimensä populaarikulttuurin puolelta. (Parissa kirjassani toki siteeraan Lapinlahden lintuja; kappaleita Se tekee gutaa ja Vihtaasi on kustu – jotka lienevätkin parhaimpia kohtia kyseisissä kirjoissa...) Suomalaisen tietokirjan nimisuosikkini on 1970-luvulta: Pekka Nuortevan Elohopea Suomen luonnossa ja hallintokoneistossa.

Uskonnon evoluutiosta

Seuraava kirjoitukseni oli Vapaa Ajattelija 1/2014 -lehdessä (piirtämäni kuvan kanssa). Samassa lehdessä käsitellään Yhdenvertainen Suomi -kansalaisaloitetta. Kannattaa tutustua.

Uskonnon evoluutio

Luonnonvalinta suosii piirteitä, jotka auttavat yksilöitä lisääntymään muita tehokkaammin. Joskus värikkäimmillä pyrstösulilla saa eniten jälkeläisiä, joskus ratkaisevaa on kyky kaivaa turvallinen pesäluola. Myös ihmisen luomia kulttuuripiirteitä voidaan tutkia niiden leviämisen näkökulmasta. Jotkin tavat ja ajatusrakennelmat säilyvät ja levittäytyvät muita tehokkaammin.

   Kulttuuristen tapojen omaksuminen vaikuttaa yleensä yksilön lisääntymismenestykseen. Jos joku ei noudata vaikkapa yhteisönsä hygieniasääntöjä, hänen lisääntymismahdollisuutensa heikkenevät. Silti joskus kannattaa tarkastella kulttuurisen tavan itsensä ”lisääntymismenestystä”, irrallaan sen mahdollisista geneettisistä vaikutuksista. Uskonnot soveltuvat tällaiseen tarkasteluun erityisen hyvin, sillä uskontojen suosimat väitteet ovat varsin taitavia leviäjiä.

   Miksi näin on? Miksi uskonnot ovat niin hyviä leviämään? Kyse on tässäkin eräänlaisesta luonnonvalinnasta, sopivimman eloonjäämisestä. Uskonnollisista tavoista ja tulkinnoista ovat jäljellä ne, jotka ovat muita tapoja ja tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Näennäisestä jäykkyydestään huolimatta uskonnotkin ovat siis muuttuneet aikojen saatossa. Valintaprosessin myötä niistä tullut entistä parempia leviäjiä.

   Aloitetaan uskonnon evoluution tarkastelu kuitenkin sillä, miten uskonnollisuus voi parantaa kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto. Jos kielto toimii, se vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia. Uskonnollisuus näyttääkin laajalti olevan sidoksissa yksiavioisuutta ja hedelmällisyyttä korostavaan pariutumisstrategiaan.

   On myös väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat muita aavistuksen onnellisempia ja terveempiä. Tämäkin saattaisi edistää uskonnon kantajien ja tätä kautta myös uskonnon eloonjäämistä. Myös päihteiden käytön rajoittaminen ja avioeron hankaloittaminen saattaisivat toimia samansuuntaisesti.

   Lisäksi uskontoihin sisältyy valvontaa ja rankaisua hoitavia seikkoja: kostonhimoisia jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää. Ne selvästi vaikuttavat ihmisten käsityksiin tekojen moraalisuudesta. Moraalikäsitykset puolestaan saattavat edesauttaa ryhmän sisäistä yhteistyötä ja tätä kautta jälleen parantaa uskonnon kantajan lisääntymismenestystä. H. L. Menckenin lausahdus on kuvaava: ”Sanotaan, että tarvitsemme uskontoa, mutta todellisuudessa tarkoitetaan, että tarvitsemme poliisia.”

   Toinen tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan käyttäytymistä, joka ei juuri vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai jopa heikentää sitä – esimerkiksi selibaatti – mutta joka samalla kuitenkin edistää uskonnon itsensä leviämistä.* On selvää, että uskonnot ovat täynnä tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä: lähetyskäskyjä, rippileirien nuotioiltoja, mysteerien ihannoimista, kritiikin kieltämistä, tarttuvia yhteislauluja, pyhäkouluja, seurakuntien harrastuskerhoja ja niin edelleen. Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Uskonnoista on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.

   Syy, miksi tulin tätä uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta kotiutunut harras uskovainen, joka parikin kertaa uskontotunnilla esitteli Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta. Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista. Sen sijaan hän esitteli Vanhan testamentin ankaria sapattisääntöjä ja -rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle, että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.

   Tapaus liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti. Mutta katsomalla asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet saattavat sittenkin osoittautua merkityksellisiksi. Se, että ala-asteen opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kuin häntä itseään huvitti.

   Raamatun jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se kertoo uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.

   Tällä tavoin uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on historian saatossa kasautunut lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa uskonnollisten sääntöjen järkevöityminen tällainen strategia tai ei, se saattaa uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää, mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin koskaan lisää kantajansa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain sekin tuottaa itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita. Luultavasti rationalismi tulisi houkuttelevimmaksi, jos sekin osaisi valjastaa ihmiselle luontaisen lähimmäisenrakkauden käyttöönsä.

* Alaviite: Juhlalliset selibaattiriitit saattavat olla historiallisesti yhteydessä pelkoon, että uskonnollisille johtajille annettu valta poikisi heille kohtuuttomasti lisääntymismahdollisuuksia. Papistolta vaaditusta selibaatista on siis saattanut koitua geneettisiä etuja muille yhteisön jäsenille. Ja onpa uskonnollisella johtajalla usein myös ylivertaiset kyvyt auttaa omia sukulaisiaan. Siksi selibaatti ei välttämättä olekaan biologinen mysteeri eli selitystä vaativa ”geneettinen itsemurha”. Viime vuosina on toki spekuloitu sellaisellakin ajatuksella, että selibaattilupaus ei monille papeille tarkoita mitään, koska heidän luontaiset kiinnostuksenkohteensa ovat jo valmiiksi muualla kuin aikuisissa heterosuhteissa.