Avoimesti rotueroista

Skeptikko 3/2021 -lehdessä tiivistän pari pointtia filosofi Jani Sinokin kanssa käymästäni rotutermiä koskevasta mielipiteenvaihdosta. Alkuperäisessä kirjoituksessani perustellaan, miksi rotusanaa on historiallisesta painolastistaan huolimatta (natsit puhuivat rotuhierarkiasta) turha karttaa ihmislajin muuntelusta puhuttaessa. 

Olemme Sinokin kanssa yksimielisiä siitä, että puhtaita rotuja ei ole olemassa - tai jos olisi, kyse olisi jo eri lajeista. Erimielisyytemme koskee sitä, onko rotueroja koskevia väitteitä tarkasteltava avoimesti. Sinokki nostaa esille Tatu Vanhasen ja esittää, että tämän tutkimukset ja väitteet ”eivät ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Mikä termi olisi sopiva tällaiselle asenteelle? Mieleen tulevat lähinnä dogmatismi tai autoritaarisuus. (Täällä perustelen, miksi jopa rotujen älykkyyserot ovat legitiimi tutkimusaihe.)

Sinokki päätyy myös saivartelemaan sivuseikoista. Ensin hän esittää, etten olisi lukenut David Reichin mainiota kirjaa, ja kun huomautan tehneeni siitä jopa arvion, hän ryhtyy viisastelemaan, voidaanko siitä, että joku on kirjoittanut kirjasta arvion, päätellä, että hän on myös lukenut kirjan. Talking about pedantry!

 

Niin tai näin, uskon Sinokinkin sisimmässään ajattelevan (vaikka hän antaa muuta ymmärtää), että tieteen ja skeptisismin hengen mukaisesti tosiasiaväitteitä tulee tarkastella avoimesti ja todisteisiin keskittyen, siis piittaamatta tutkimuksen saamasta rahoituksesta tai spekuloimatta väitteen esittäjän mahdollisista motiiveista. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että rasistisyytösten – joita Vanhaseen edelleen kohdistetaan – huolimaton viljely vie syytöksiltä terän ja samalla luo turvapaikan niille, joihin rehelliset rasismisyytökset parhaiten osuisivat.

 

                  * * *

Skeptikko 3/2021:

Skeptikko kunnostautuu totuuden etsimisessä

 

Olen käynyt Jani Sinokin kanssa mielipiteenvaihtoa siitä, onko perusteltua kutsua ihmisryhmiä roduiksi. Verrattuna empiiriseen kysymykseen lajinsisäisen vaihtelun määrästä ja maantieteellisestä jakautumisesta tällaiset nimityskiistat eivät ole kiinnostavia. Tiivistän kuitenkin pari pääpointtia.

 

Vertaillaan sanoja rotu ja populaatio. Populaatiolla voidaan tarkoittaa posiolaisia, Puolan katolilaisia tai vaikkapa kaikkia pohjoisamerikkalaisia. Termi on siis epämääräinen.

 

Epämääräisyys vaivaa myös rotutermiä. Kansanomaisesti rodulla tarkoitetaan suunnilleen mantereittain jakautuneita ihmismassoja, ei pieniä posiolais- tai pihtiputaalaispopulaatioita.Tässä mittakaavamielessä populaatiotermi on näistä kahdesta epämääräisempi: se voi tarkoittaa muutamaa yksilöä tai muutamaa miljardia yksilöä.

 

Ihmisillä olevat käsitykset mantereittain jakautuneista roduista ovat luonnollisesti puutteellisia. Se on kuitenkin kehno peruste mustamaalata itse termiä. Kansanvalistus luultavasti tuottaa päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu, mikäli se keskittyy tekemään sanoista tabuja. Sanapoliisitouhu ei myöskään edistä ihmislajin monimuotoisuuden selvittämistä.

 

Nimityskiistan ulkopuolelta Sinokki nostaa esiin Tatu Vanhasen. Tämän väitteet voidaan Sinokin mielestä sivuuttaa, sillä Vanhasen apurahalähteet ja hänen käyttämänsä julkaisufoorumit ovat vääränlaisia.

 

Suurin erimielisyytemme koskee tätä. Mielestäni tosiasiaväitteitä pitää arvioida riippumatta siitä, mistä väitteen esittäjä on saanut rahoitusta, rasistiseksi syytetyltä Pioneer fundilta vai woke-ideologiastaan moititulta Koneen säätiöltä. Sama pätee julkaisufoorumeihin. Jos ihmiset tarkastelisivat vain vertaisarvioiduissa tiedelehdissä esitettyjä väitteitä, kuten Sinokki näyttää skeptikoilta odottavan, koko skeptikkoliikettä tuskin olisi syntynyt. (Toki tervehdin ilolla sitä, että moni skeptikko on astrologian ja energiahoitojen sijasta ryhtynyt tarkastelemaan kriittisesti akateemista huuhaata.)

Olivatpa tutkijan rahalähteet, hänen julkaisunsa tai motiivinsa siis millaisia tahansa, esitettyjen väitteiden todenperäisyyden kannalta sillä ei ole merkitystä. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut, auktoriteettiin vetoamisten sijasta.

 

Kannustankin skepsisläisiä kehittämään falsifioinnin jaloa taitoa. Tatu Vanhasen väitteet kansojen välisistä älykkyyseroista ja niiden yhteydestä vaikkapa demokratisoitumisprosessiin ovat tähän mainiota harjoitusta. Kuten Mustaa valkoisella -kirjastani käy ilmi, tässäkään tapauksessa väitteiden kumoaminen ei tarvitse tieteen ulkopuolista ja skeptiselle hengelle vierasta ja hedelmätöntä rasismivihjailua ja moralisointia – vaikka Vanhasen kohdalla olen tainnut moiseen naiiviuuteen hiukan itsekin sortua.

Makean veden hyljelajeista

Tarjosin seuraavanlaista lyhyttä vastinetta The Economist -lehdelle:

You write about lake Baikal seals as the only fresh water seals in the world (Nov 21st). However, there are at least two other similar seal species, the other in lake Saimaa in Finland and the other in lake Ladoga in Russia. Both are glacial marine relicts, trapped in their isolated ponds. These rare maroons are more susceptible to inbreeding depression and more threatened by invasive species than their cosmopolitan, seafaring cousins - despite having specialized to their local conditions. Saimaa seals, perhaps due to living in fragmented lake archipelago, have large brains, for example. This kind of outré diversity is worth preserving, though ecosystem as a whole is quite indifferent to their existence. 

Lehden tiedetoimittaja vastasi, että hän on tietoinen Saimaan- ja Laatokannorpista, mutta että niitä hänen mukaansa yleensä pidetään merellisen hyljelajin (ringed seal) makean veden populaatioina, eikä erillisinä lajeina. Tämä on mainio esimerkki ja muistutus laji-, rotu-, alalaji- ja populaatiokäsitteiden häilyvyydestä. Suomalaisethan yleensä pitävät saimaannorppaa omana lajinaan, vieläpä maamme ainoana kotoperäisenä nisäkkäänä.

Saako ihmisroduista puhua? Saako rotueroja tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2020 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia).

                               * * * 

Yksilön ulkonäön perusteella voidaan tehdä karkea arvio siitä, mistä päin maailmaa hän on kotoisin. Toisin sanoen ihmislajin muuntelu on maantieteellisesti jakautunutta. Vähintäänkin on mahdollista arvioida, millaisissa oloissa yksilön esivanhemmat ovat eläneet.

Koripallomaajoukkueessa pelaavan
Awak Kuierin sukujuuret ovat
dinka-heimojen mailla Sudanissa.
Hän on tullut tunnetuksi muun muassa
donkkaustaidoistaan.

Kuivassa ja kuumassa ympäristössä luonnonvalinta näyttää esimerkiksi suosineen pitkiä raajoja (esim. dinkat Etelä-Sudanissa). Arktinen ilmanala taas tuottaa pallomaisempaa ulkomuotoa, siis lyhyitä raajoja ja sormia (esim. Grönlannin eskimot).

Tämänkaltaisia keskenään erilaisia ihmisryhmiä on yleensä nimitetty joko roduiksi tai populaatioiksi, riippuen lähinnä tarkasteltavan ryhmän koosta.

Molempia sanoja vaivaa epämääräisyys. Ei ole olemassa puhtaita rotuja tai puhtaita populaatioita. Harvaa ominaisuutta esimerkiksi tavataan vain joltakin yhdeltä rodulta tai populaatiolta. Myös rotujen ja populaatioiden sisäinen muuntelu on suurta.

On siis mahdoton kertoa tarkasti, millä tavoin kaksi naapuripopulaatiota tai -rotua ovat erillisiä ryhmiään. Tämä on ilmeistä, sillä jos rotujen tai populaatioiden rajat olisivat selkeitä ja ylittämättömiä, kyse olisi jo eri lajeista.

Populaatio on näistä kahdesta termistä epämääräisempi. Populaatiolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi posiolaisia, papualaisia tai vaikkapa Puolan katolilaisia. Rotusanalla ei ole tällaista epämääräisyyden rasitetta. Nykyään myös tunnetaan lukuisia geenimuunnelmia, joiden esiintymistiheydet osuvat yksiin tiettyjen usein käytettyjen roturyhmittelyiden kanssa.

Kansanomaiset rotukategoriat luonnollisesti ovat puutteellisia – ihmislajin geneettisestä muuntelusta valtaosa näyttää esimerkiksi olevan Afrikan sisällä. Seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä sille, käytämmekö muuntelusta termiä rotu vai populaatio.

Rotusanalla on toisenlaisia rasitteita

Tilastollisessa mielessä ihmislajin jakautuminen rotuihin tai suuriin osapopulaatioihin on todellista. Jotakin geenimuunnosta saatetaan tavata esimerkiksi 80 prosentilla itäaasialaisista ja 30 prosentilla afrikkalaisista. Jollakin toisella geenimuunnelmalla lukemat saattavat olla vaikkapa 24 ja 48 prosenttia. 

Ihmislajin muuntelua käsittelevää
kirjallisuutta.

Kun koko genomin muunnelmia analysoidaan tilastollisesti, ihmiskunnasta löytyy suhteellisen helposti määriteltäviä kasautumia. Yksilön maantieteellinen alkuperä pystytäänkin nykyään paikantamaan melko tarkoin hänen DNA:nsa perusteella, toisinaan jopa muutaman sadan kilometrin tarkkuudella. Tämänkaltaiset polveutumishistoriasta johtuvat säännönmukaisuudet ovat syy käyttää jotakin rodun kaltaista termiä.

Rotusanalla on kuitenkin rasitteita: natsit puhuivat rotuhygieniasta, ja jokunen älypää ajaa vielä nykyäänkin "valkoisen rodun" puhtautta. Ovatko nämä päteviä syitä rotutermin välttämiseen? Jopa mustamaalaamiseen?

Tarkastellaan ensin erästä kaikkien tuntemaa kuvallista merkkiä, hakaristiä. Ilman Natsi-Saksaa hakaristi tunnettaisiin luultavasti lähinnä vanhana hindulaisena symbolina. Mutta koska historia on mitä on, ja koska ihmiset ovat tietoisia natsien hirmuteoista, hakaristi-T-paidan pitäminen ei olisi sovelias teko edes individualismia ja sananvapautta puolustavalle antinatsille, ei edes naamiaisissa. [1]

Vastaavasti sana rotu ei sellaisenaan ole yhteydessä rodullisiin ennakkoluuloihin, saati että se yllyttäisi rodulliseen syrjintään. Yleinen asenneilmapiiri saattaa silti tehdä sanasta arveluttavan ja epäkorrektin, aivan kuten kävi hakaristille. Se, että jokin sana on neutraali tänään, ei siis tarkoita, että se olisi neutraali huomenna. Kieli muovautuu käytössä ja sanojen merkitykset muuttuvat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksittäisen sanan julistaminen epäkorrektiksi vähentäisi rodullisia ennakkoluuloja. Sanapoliisi päinvastoin antaa kuvan itsestään joko tyhjänpäiväisenä moraaliposeeraajana tai autoritaarisena holhoajana.

Tiettyjen geenikasautumien kutsuminen roduiksi ja rotuhierarkian kannattaminen ovat siis kaksi eri asiaa. Väite esimerkiksi jonkin ihmis-, hevos- tai koirarodun paremmuudesta on mielipide, subjektiivinen arvoarvostelma. Rodullisen muuntelun määrä taas on empiirisesti selvitettävä antropologinen ja biologinen kysymys. Siihen vastaamisessa mielipiteistä tai rotusyrjinnän historiasta ei ole apua.

Ihmiselle tapahtui sama kuin muille

hänen kesyttämilleen eläimille:

hänestä tuli riippuvaisempi muista

ja fyysisesti heikompi. Ihminen on

esimerkiksi ainoa laji, joka
systemaattisesti harjoittaa

avustettuja synnytyksiä. Lopulta

lajimme menestys alkoi perustua

täysin siihen, että yksilöt oppivat

parantamaan edeltäjiensä

teknologioita ja tietovarantoja. (Ks.

Hood: The Domesticated Brain.)

Puhe ihmisroduista on toisin sanoen puhetta ihmislajin geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta aivan kuten puhe koiraroduista on puhetta koiran geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta.

Jotkut väittävät, että rotutermi tulee silti varmuuden vuoksi rajata tarkoittamaan vain kanin, kissan ja muiden kesytettyjen eläinten eikä lainkaan ihmisen muuntelua. Tällaista sääntöä olisi vaikea perustella. Raja kotieläimen ja villieläimen välillä ei ole selvä, ja monella lajilla on kesy ja villi muotonsa.

Lisäksi ihmistäkin voidaan pitää kesytettynä eläimenä. Ulkoisesti kesyyntymisemme näkyy muun muassa kulmahampaiden kutistumisena ja silmäkulman luiden tasoittumisena. Olemme jalostaneet itsestämme myös rauhanomaisempia ja vähemmän aggressiivisia ja impulsiivisia.

Entä rotuerotutkimukset?

Rasismin ja natsismin historiallinen painolasti on tärkeimpiä syitä, miksi jotkut karsastavat rotusanaa ja rotujen välisiä eroja selvittävää tutkimusta. Pelkona näyttää olevan, että tieteellinen keskustelu ihmisryhmien erilaisuudesta ruokkisi sortoa ja syrjintää: ”Eikö ihmiskunta muka oppinut mitään kolonialismista tai toisesta maailmansodasta?”

On perusteita väittää, että länsimainen sivistys ja hyvinvointi ovat saaneet rotusyrjinnästä tukea. Kansalaisten rasistiset tuntemukset saattavat myös syttyä pienestäkin kipinästä. Ehkä jonkinlainen tiede- ja kielipoliittinen korjausliike tai varotoimenpide ovat siis perusteltuja.

Mutta millaisia toimien tulisi olla? Tuleeko rotuerotutkimuksia yrittää mitätöidä rasismina?

Mitätöintistrategia on varsin suosittu, mutta tieteen hengen mukaista toiminta ei ole. Rotututkimuksista saadut tulokset eivät nimittäin katoa siinäkään tapauksessa, että tutkijan motiivi olisi ollut rasistinen. Tutkimustulokset ovat oikeita tai vääriä riippumatta tutkijan motiiveista.

Tieteen tehtävä on nimenomaan minimoida tutkimuksen ulkopuolisten tekijöiden vaikutus. Yleiselle mielipiteelle, tutkimuksen rahoittajille, tutkijan henkilökohtaisille ominaisuuksille tai poliittiselle painostukselle ei tule antaa roolia tutkimustulosten oikeellisuutta arvioitaessa. Tämä pätee erityisesti rotuerojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” aiheisiin.

Tutkimustuloksia julkistettaessa tulee toki huomioida mahdollisuus, että löydökset saattavat voimistaa ihmisillä olevia ennakkoluuloja ja syrjiviä asenteita. Tämä seikka kuuluu kuitenkin tiedeviestinnän tai yleisen kansanvalistuksen piiriin. Itse tutkimusta arvioitaessa faktaväitteitä on käsiteltävä faktaväitteinä, vain ja ainoastaan tieteellisin perustein. (Kannattaa myös huomata, että rasismi ja etninen syrjintä rehottavat lähinnä maissa, joissa väestö on kouluttamattominta ja tieteellinen tutkimus kehnointa.)

Tämän pilakuvan tarkoitus on kiinnittää

huomio ylivalppaan ja huomiohakuisen

kielikomissaaritouhun totalitaristiseen

taustavireeseen, olipa kyse äideistä tai

isistä tai työ- tai nukkumaanmenoajoista. 

Tiedeyhteisön on toisin sanoen hyväksyttävä riski, että joku rasistiraasu saattaa innostua tutkijoiden havainnoista. Sellainen on pieni haitta verrattuna vahinkoon, joita tieteellisen tutkimuksen rajoittaminen ja tieteen politisointi aiheuttavat.

Huoli siitä, että yksittäiset termit tai tutkimustulokset yllyttäisivät kansanjoukkoja pahuuteen, on myös viime kädessä takaperoista valistuksen vähättelyä. Tässä on melkoista ironiaa, sillä nimenomaan korkeimmin kouluttautuneet ovat sanapoliisi- ja tiedekomissaaritouhuissa aktiivisimpia. He eivät hybrikseltään huomaa, miten lähellä totalitarismia kielenkäytön kyttääminen ja tieteen politisointi ovat.

Alaviite:

[1] Joidenkin tutkijoiden mukaan hakaristisymbolilla oli rasistisia sivumerkityksiä jo ennen natsismia. Silti nimenomaan natsiyhteys on se, joka tekee hakarististä sopimattoman – monen mielestä myös Suomen ilmavoimille, vaikka se ei symbolia natseilta ottanutkaan.

Kirjallisuutta:

Murray, C. (2020): Human Diversity: The Biology of Gender, Race, and Class. Twelve.

Reich, D. (2019): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.

Tammisalo, O. (2014): Mustaa valkoisella: Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita.

                            * * *

PS. Kiinan hallinnon sensuuri on usein kohdistunut yksittäisiin sanoihin ja sanontoihin. Esimerkiksi vuoden 2018 alussa, kun presidentin virkakausien määrältä poistettiin rajoitukset, mediassa kiellettiin termit ”minun keisarini”, ”henkilökultti”, ”olla eri mieltä”, ”maastamuutto” ja ”kyvytön hallitsija”. Siinä on mallia niille, jotka haluavat päättää, mitä sanoja ihmiset saavat lajimme muuntelusta käyttää. (Ks. https://journal.fi/tt/article/view/91544 )

PS 2.

Auktoriteetit kertovat mielellään, millä tavoin ihmisten tulee puhua ja kirjoittaa, siis ajatella ja tiedostaa. Siksi on aiheellista kysyä, kumpi on lähempänä totalitarismia, epäkorrektin sanan käyttö vai ihmisten kielenkäytön kyttääminen. Se, että ihmiset ovat alkaneet kytätä toistensa kielenkäyttöä lienee toki lähinnä sosiaalisen median lastentauteja, uudenlaista poseeraavaa aktivismia tai vain höyryjen päästelyä. Usein kyse lienee myös silkasta seuraajien ja tykkäyksien haalimisesta. Kielikomissaarien valpastuminen saattaa kuitenkin syventää poliittisia rintamalinjoja ja samalla kääntyä itseään vastaan. Poseeraamisen taakse on sen verran helppo nähdä. 

On myös huomattava, että väite, että ”meidän ei pidä tutkia rotueroja, koska se saattaa johtaa syrjintään”, on kuin väite, että ”meidän ei tule tutkia taloudellista eriarvoisuutta, koska se saattaa johtaa ahneuden ja kapitalismin nousuun”. Tällaisia vastaavuuksia olisi loputtomasti: ”meidän tulee luopua psykiatriasta, koska saatamme löytää uudenlaisia ihmisiä stigmatisoivia mielensairauksia.” 
Tiede siis tavoitelkoon totuutta, olkoon se miten ruma hyvänsä.

Lisäys 30.6.2020

En ollut tietoinen, että ilmavoimat näyttää vaivihkaa luopuneen hakaristitunnuksesta. Tunnuksen vaihtoa ajanut professori Teivo Teivainen kirjoittaa 30.6.: "Hakaristi on jäljellä joissakin ilmavoimien tunnuksissa, mutta ei enää esikunnan tunnuksena tai olkamerkkeinä. Tärkeänä syynä tunnuksen muttamisessa 'neutraalimmaksi' on, että ulkomaanvierailujen yhteydessä nimenomaan olkamerkkien hakaristeihin on kiinnitetty huomiota."

Onko ihmisrotuja olemassa?

Seuraava kirjoitukseni oli Luonnon tutkija 1/2016 -lehdessä:

Suomen Kuvalehden pääkirjoitus 28.8.2015 sanoo: ”Erilaisia ihmisrotuja ei ole, vaikka useampi kuin joka viides suomalainen uskoo, että on.” Lehti oli teettänyt asennetutkimuksen, jossa rotuasiaa ja suomalaisten rasismia selvitettiin. Rotukysymyksessä kyse ei tietenkään ole asenteista vaan määritelmästä. Itse jutussa sanottiin: ”Reilu viidennes suomalaisista ajattelee edelleen, että on olemassa keskenään erilaisia ihmisrotuja.” Lehti siteeraa biologi Juha Valstetta, joka sanoo: ”Kun otetaan Patagonian intiaani, Grönlannin eskimo ja Myllypuron suomalainen ja näitä verrataan keskenään, niin ne ovat erittäin samanlaisia perimältään” ja jatkaa, että he ovat ”samanlaisempia kuin helsinkiläinen Seurasaaren orava ja tukholmalaisen Skansenin orava, niiden dna:ssa on suurempi ero.”

En ole tietoinen, että oravien genomeita olisi vertailtu tällä tavoin, mutta vaikka olisi ja pitipä väite paikkansa tai ei, se ei ole peruste väittää, että ihmisrotuja ei ole. Se vain kertoisi, että oravassa on enemmän variaatiota kuin ihmisessä. Missä mielessä ihmisrotuja siis on tai ei ole? Olen monesti tarkoituksella välttänyt sanaa rotu ja suosinut sanaa populaatio. Ilman tarkennuksia populaatio on kuitenkin oikeastaan rotuakin epämääräisempi termi. Se on biologinen yleiskäsite, joka voi ihmisen tapauksessa tarkoittaa joko kaikkia maailman ihmisiä tai vaikkapa vain kaikkia pihtiputaalaisia. Yleensä populaatiolla tarkoitetaan erillistä ryhmää, joka erottuu muista joiltakin perinnöllisiltä ominaisuuksiltaan. Tämä on väistämättä epämääräistä, koska päällekkäisyyttä on lukemattomien ominaisuuksien suhteen ja rajat ovat aina epäselviä. Harvoin päästään tarkasti kertomaan, millä tavoin populaatiot ovat erillisiä ryhmiään.

Toisinaan rotutermiä vastustetaan tällä samalla seikalla: rotujen välillä ei ole selviä rajoja. Argumentti ei ole pätevä. Roturajat eivät tietenkään voi olla selviä tai ylittämättömiä, koska tällöin kyse olisi jo eri lajeista. Rotu ei silti ole vain sosiaalinen rakennelma. Nykyään tunnetaan lukuisia geenimuunnelmia, joiden esiintymistiheydet osuvat yksiin yleisimmin käytettyjen roturajojen kanssa. Tilastollisessa mielessä rodut ovat siis todellisia. Jotakin geenimuunnosta saatetaan tavata esimerkiksi 80 prosentilla itä-aasialaisista ja vain 30 prosentilla eurooppalaisista. Jollakin toisella geenimuunnelmalla lukemat saattavat olla vaikkapa 24 ja 48 prosenttia. Kun koko genomin muunnelmia analysoidaan tilastollisesti, ihmiskunnasta löytyy suhteellisen helposti määriteltäviä kasautumia, joita voidaan kutsua roduiksi. Yksilön maantieteellinen alkuperä pystytäänkin nykyään paikantamaan melko tarkoin hänen DNA:nsa perusteella, toisinaan jopa muutaman sadan kilometrin tarkkuudella (Novembre ym. 2008). Rotusanan historiallinen painolasti (ja kenties myös sen käyttö eläinjalostuksessa) on toki pätevä syy varovaisuuteen. Varovaisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin tieteen tulosten vääristeleminen.

Moni yhteiskuntatieteilijä on vastoin parempaa tietoa ja jopa biologien nimissä koettanut hävittää rodut. Näin esimerkiksi sosiaalipsykologian professori Karmela Liebkind (1994) Helsingin yliopistosta: ”...’rodun’ käsite on kokonaisuudessaan sosiaalinen tuote, niin sanottu arkiantropologinen kuvitelma. Tämä tarkoittaa sitä, että ’rodun’ uskotaan olevan biologinen tyyppi tai luokka, vaikka tällaiselle luokittelulle ei löydy ainuttakaan biologista kriteeriä.” Genomien tilastollinen analysointi ja ihmisryhmien polveutumishistoria ovat kuitenkin hyviä perusteita käyttää jotakin rodun kaltaista termiä (Andreasen 2004).

Ihmislajin geneettinen variaatio on tavattoman kiinnostava kysymys ilman rotukiistojakin. Ennen laajamittaista maanviljelyä (noin 10 000 vuotta sitten) maapallolla eli arviolta viisi miljoonaa ihmistä. Vuonna 2050 meitä on luultavasti yli yhdeksän miljardia. Tämä on seurausta siitä, että teknologinen kehitys on poistanut ankarimmat valintapaineet. Ihmisiä kuolee nykyään vähemmän tauteihin, nälkään ja synnytyksiin. Lisäksi suuri osa ihmisen perinnöllisistä pikkuvioista pystytään lääketieteen tai teknisten välineiden avulla korjaamaan. (Tämä tarkoittaa, että tulevaisuudessa tarve lääketieteelle on entistä suurempi.)

Jatkuva väestönkasvu ja valintapaineiden muuttuminen on huomioitava ihmisen viimeaikaista evoluutiota ja mahdollisia rodullisia sopeutumia tarkasteltaessa. Erään tutkimuksen mukaan yksittäisten nukleotidien mutaatioista jopa kolme neljäsosaa on tapahtunut 5000:n viime vuoden aikana (Subbaraman 2012). Tämä populaatioiden kasvuun liittyvä kiihtynyt mutaatiovauhti tekee sopeutumia ja populaatioiden välisiä eroja koskevista arvioista epävarmoja. Osa ryhmien välisistä eroista liittyy sopeutumiseen, osa on sopeutumien sivutuotteita ja osa on tuoreita mutaatioita. Mutta on vaikea sanoa, mikä on mitäkin. Etenkin geeneihin perustuvien älykkyyserojen suhteen toistaiseksi kyse on arvuuttelusta (Tammisalo 2014). Myös Maapallon asutushistoria ja ihmissukujen risteily ja keskinäinen risteytyminen ovat viimeaikaisissa tutkimuksissa osoittautuneet paljon luultua mutkikkaammiksi.

Kirjallisuutta:

Andreasen, R. (2004): The cladistic race concept: A defense. Biology and Philosophy. 19: 425–442.

Liebkind, K. (1994): Maahanmuuttajat ja kulttuurien kohtaaminen. Teoksessa Liebkind, K. toim.: Maahanmuuttajat: Kulttuurien kohtaaminen Suomessa. Gaudeamus. Helsinki. 240s.

Novembre, J. ym. (2008): Genes mirror geography within Europe. Nature. 456: 98–101.

Subbaraman, N (2012): Past 5,000 years prolific for changes to human genome. Nature News. http://www.nature.com/news/past-5-000-years-prolific-for-changes-to-human-genome-1.11912

Tammisalo, O. (2014): Mustaa valkoisella: Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki. 216 s.

PS. Suomen Kuvalehden satavuotisjuhlanumero (24.3.2016) kirjoittaa rodusta lisää: ”Koska käsitteellä ei ole virallista määritelmää, sen käyttö on aina poliittinen teko.” Toisaalta lehti kirjoittaa myös, että ”Luonnon jaotteleminen tieteellisesti on aina hankalaa, sillä luonto on jatkumoa ja jakolinjat aina keinotekoisia. Jo käsitteen ’laji’ määritteleminen yksiselitteisesti on mahdotonta, saati sitten sitä paljon pienemmän rodun.” Tällä perusteella jopa sanan laji tai populaatio käyttö olisi poliittinen teko.

PS2. Tässä aihetta käsittelevä tuore kirjoitus, ja siitä ote koskien ajatusta, että ryhmien väliset erot ovat pienempiä kuin yksilölliset erot ryhmän sisällä:

The geneticist Hua Tang and her colleagues, for instance, found that self-reported ethnicity corresponded almost perfectly with genetic clusters from 326 microsatellite markers  (a microsatellite marker is a piece of repetitive DNA in which a series of DNA base pairs are repeated). Other studies have demonstrated even more power to identify people’s ancestry accurately. These studies illustrate that, whatever the meaning of the claim that there is much more variation within than among races, researchers can, if they use the appropriate procedures, distinguish human ancestral groups from each other with remarkable accuracy. The significance of these genetic differences among groups is entirely an empirical question.