Akateeminen maanpetos, osa 1

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Käyn tässä juttusarjassa läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Siinä puheenvuoron saavat lukuisat kuuluisuuteen nousseet, osin pahamaineiset professorit ja tieteen popularisoijat, muun muassa Richard Dawkins, Steven Pinker, Gad Saad, Jerry A. Coyne ja Amy L. Wax.

Kraussin teos puolustaa tiedettä sisältä tulevaa uhkaa vastaan. Kirjan aiheena ei siis ole se, että autoritaarinen hallinto tai muu ulkopuolinen taho pyrkisi ujuttamaan ideologiaansa tutkimukseen. Sitäkin on tapahtunut, edelleen tapahtuu ja sekin ansaitsee ankaraa arvostelua. Mutta tässä kirjassa kritisoidaan sitä, miten tiedeväki on pettänyt tieteen ihanteet ihan itse. Siitä kirjoitussarjan aavistuksen liioitteleva otsikko.

Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal – jolla niin ikään on teoksessa yksi luku – julkaisi humanistis-yhteiskuntatieteellisessä Social Text -lehdessä parodia-artikkelin. Sen nimi kuului: Transgressing the boundaries – Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity. (En aio yrittää suomennosta.) Kirjoitus sekoitteli luonnontieteellisiä termejä muodikkaisiin sosiaalitieteellisiin käsitteisiin poliittisesti korrektilla tavalla. Objektiivisuuden väitettiin olevan kielellinen rakennelma, jolla ei ole tietoteoreettista ylivaltaa marginalisoitujen ryhmien vastahegemonisiin narratiiveihin. Luonnontieteilijälle oli ilmeistä, että tieteellisessä mielessä artikkelissa ei ollut järkeä.

Sokalin parodia sai paljon julkisuutta, puolesta ja vastaan. Internet oli vasta aloittanut taipaleensa, ja sivut latautuivat hitaasti. Nettiin kuitenkin ilmestyi pian Sokalin innoittamana sivusto, jossa sai napinpainalluksella tuotettua postmodernista humpuukijargonista koostuvan tiedeartikkelin. Puhuttiin puppugeneraattorista. Se oli ensimmäisiä nettimeemejä. Muistan kuvitelleeni, että Freudilla ryyditetty mannermainen postmodernismi sai siinä kuoliniskun. Tiede voisi jatkaa totuuden jahtaamista kuten ennenkin.

Kelataan 30 vuotta eteenpäin, ja mitä tapahtuu? Freud on hylätty, samoin kuin jotkin tuolloin suositut sosiaalitieteelliset menetelmät ja käsitteet. Mutta puppua on alettu katsoa läpi sormien luonnontieteissäkin. Journal of Chemical Education -lehdessä puolustettiin tieteen opetusta feministisessä viitekehyksessä. Sokalin parodia-artikkelin tapaan jutussa sekoitettiin kvanttimekaniikkaa marxilaiseen materialismiin. Fyysikkojen Physical Review -lehdessä taas väitettiin valkoisuuden olevan dominanssia ja kontrollinhalua – jälleen kuin Sokalilta itseltään.

Koviin tieteisiin ulottunut ideologisuus selittyy osin poliisin kovaotteisuuteen kuolleella mustaihoisella George Floydilla. Tapaus herätti maailmanlaajuista myötätuntoa, ja sen myötä akateemisenkin maailman väitettiin olevan rasistista valtapeliä. Yhdysvalloissa yliopistot alkoivat vaatia tutkijoilta, opiskelijoilta ja apurahojen hakijoilta antirasistisia ja vähemmistöjä mielisteleviä kannanottoja. Samassa hengessä joitakin ihmisryhmiä alettiin työhönotossa suosia kyvykkäämpien kustannuksella [1]. Uudessa Seelannissa jopa vaadittiin, että alkuperäiskansan ”tapa tietää” olisi opetuksessa samalla viivalla tieteen kanssa. (Tähän sopinee vanha vitsi: Miksi kutsutaan vaihtoehtolääketiedettä, joka toimii? Lääketieteeksi.)

Kaikki tapahtui ilman minkäänlaista todistetta siitä, että tällaiselle ihmisryhmiä lokeroivalle toiminnalle olisi tarvetta tai että siitä olisi jotakin hyötyä. Kanadassa vaadittiin jopa, että yliopistollisissa viroissa ihmisryhmiä tulisi olla täsmälleen samassa suhteessa kuin heitä on muussa väestössä. Ikävä kyllä tällainen tavoite voi onnistua vain, mikäli samalla hylätään työntekijöiden valinta ansiokkuuden perusteella. Kaikki väestöryhmät kun eivät voi olla samalla tavalla kiinnostuneita tai kyvykkäitä hoitamaan akateemisia virkoja. Käytännössä tasaedustus tarkoittaisi siis ansioituneempien hakijoiden syrjimistä. Kanadassa syrjintää pidetään toisin sanoen sallittuna – ehkä siksi, että sen kuvitellaan korjaavan menneitä syntejä – samalla kun tieteen tason lasku saa siunauksen.

Yliopistoissa alettiin kantaa huolta myös siitä, että akateemisissa julkaisuissa saattoi olla loukkaavia ilmaisuja tai tuloksia. Royal Society of Chemistryn linjauksen mukaan loukkaamisessa ja sen välttämisessä on tärkeintä huomioida loukatun omakohtainen tuntemus riippumatta kirjoittajan aikomuksista [2]. Nature Human Behaviour -lehden toimituskunta jopa linjasi, ettei se aio julkaista artikkeleita, ”jotka saattavat haitata (tahattomastikin) yksilöitä tai ryhmiä, jotka ovat herkimpiä rasismille, seksismille, ableismille tai homofobialle”. Tämä lienee typerin hyökkäys tiedettä vastaan. Koska tutkijat eivät halua aiheuttaa harmia, he tällaisen pelottelun edessä helposti alkavat totuuden kustannuksella sensuroida itseään – tai kollegoitaan, kuten usein on tapahtunut. Kraussin toimittama esseekokoelma ilmestyi kreivin aikaan.

ALAVIITTEET

[1] Nyt kun naiset ovat länsiyliopistoissa voimakkaasti yliedustettuina, kukaan ei ole samaan tapaan kampanjoimassa sen puolesta, että miesvähemmistölle tulisi antaa suosituimmuusasema. Kuka osaisi selittää moisen kaksoisstandardin?

[2] Samoilla totalitaristisen mielivallan linjoilla oli Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen Antirasismin perusteet -kurssi vuonna 2020. Kurssin mukaan ”Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.”

PS. Sokalin sankariteko sai jatkoa, kun tieteen standardien laskusta huolestuneet Peter Boghossian, Helen Pluckrose ja James Lindsay julkaisivat parodia-artikkeleita sosiaalitieteellisissä julkaisuissa vuosina 2017 ja 2018. Suomessa menetelmällisesti kehnoa ja aihevalinnoiltaan merkityksetöntä tutkimusta – tai lähinnä sen rahoitusta – on kritisoinut muun muassa Mika Merano Tutkimusta vai ideologiaa -pamfletissaan (Suomen perusta 2025). Arvioin teoksen Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Wokea vastakarvaan

Seuraava vastineeni julkaistiin Skeptikko 1/2022 -lehdessä.

Kun woke karvansa paljasti

Irma Hirsjärvi paheksuu Marja Sannikka -ajankohtaisohjelmaa, jossa Esko Valtaoja ja Renaz Ebrahimi keskustelivat rasismista ja woke-kulttuurista (Skeptikko 4/2021). Ylen Areenassa kyseisellä jaksolla on yli puoli miljoonaa katsojaa. (Olen käsitellyt ohjelmaa aiemmin täällä ja täällä.)

Hirsjärvi kirjoittaa ohjelmassa esittämistäni lausunnoista seuraavasti (minua haastateltiin lyhyesti ennen varsinaista keskusteluosiota): ”Tammisalolle Helsingin Sanomien tavoite julkaista tasapuolisesti naisten ja miesten työtä kulttuurisivuilla on tasa-arvo-ongelma, koska nainen ei siksi enää tietäisi, saako tilaa omien ansioidensa vai sukupuolensa vuoksi.”

Hirsjärven sitaatti on virheellinen. Totean ohjelmassa, että lehden linjauksen takia lukija ei tiedä, onko naisen kulttuurituotos päässyt lehteen ansioidensa vai muun syyn perusteella. Toisin sanoen lukijalle saattaa jäädä epäilys naisen mutta ei miehen hengentuotteen ansiokkuudesta. Kuten ohjelmassa totean, tämä toimii tasa-arvotavoitetta vastaan.

Joitakin tätä vastinetta
innoittaneita kirjoja

Helsingin Sanomien linjausta voitaisiin kritisoida siitäkin, että lehti pyrkii 50:50 -tasajakoon eikä sukupuolten määräsuhteeseen sen mukaan, minkä verran sukupuolet kulttuuria ylipäätään tuottavat. Niin tai näin, laatujournalismiin kuuluu sisällön tarjoaminen asia- ja laatuperusteisesti, sukupuoleen katsomatta.

Virheellinen väite Hirsjärvellä on sekin, että olisin ohjelmassa väittänyt Barack Obaman puhuneen woke-kulttuuria vastaan. Obaman esittämä woke-kritiikki toki ohjelmassa mainitaan, mutta sen tekee Sannikka. (Obama on mm. todennut, että nuorten pitäisi päästä sanapoliisitouhuista nopeasti yli, ”wokeness is not activism”.) Myös nimeni on tässä kohdassa vaihtunut (Tammenlehdoksi), aivan kuten virheellisiä ovat sitaatit, joissa kommentoin televisiossa taannoin esitettyjä saamelaissketsejä. Skepsiksen uudessa hallituksessa toimiessaan Hirsjärvi tulee toivottavasti olemaan tarkkaavaisempi.

Päätelmissään Hirsjärvi arvelee, että Sannikan ohjelma haki näkyvyyttä eikä pyrkinyt löytämään ”yhteisiä keinoja taistella syrjintää vastaan”. En tiedä ohjelman tavoitteista, mutta omalla kohdallani Hirsjärven arvelu osuu oikeaan: tavoitteeni ei ollut etsiä yhteisiä keinoja vastustaa syrjintää vaan etsiä toimivia keinoja. Tähän kuuluu epäkiitollinen tehtävä kritisoida keinoja, jotka ovat osoittautuneet tai oletettavasti osoittautuvat kelvottomiksi.

Syrjinnän vähenemistä tuskin edistää esimerkiksi se virheellinen mutta yleinen ajattelumalli, jonka mukaan jollakin ryhmällä oleva alhaisempi sosioekonominen asema olisi todiste ryhmän kohtaamasta syrjinnästä. Hyvä esimerkki on naisten keskimäärin pienemmät ansiotulot. Niidenhän usein annetaan ymmärtää johtuvan naisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Syrjintäselitystä ei kuitenkaan ole syytä uskoa ennen kuin vaihtoehtoiset selitykset on suljettu pois. (ks. Skeptikko 2/2018: ”Minne menet feminismi?”)

Tässä keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse siitä, missä määrin syrjintää esiintyy tai millaisia vaikutuksia sillä on. Kyse on siitä, mikä on mielekäs tapa reagoida syrjintään. Ebrahimin kannattama puhdasoppisuus, jossa ihmisten on alituisesti oltava varpaillaan, jotteivat he tulisi ketään loukanneeksi, saattaa vaikuttaa viattomalta. Asenne on kuitenkin altis väärinkäytöksille ja poseeraaville ylilyönneille, ja se myös luo eripuraista kyttäämiskulttuuria.

Kaikki tämä käy Sannikan ohjelmasta erinomaisen selkeästi ilmi.

Vaientaminen ei ole kultaa

Seuraava virke Hirsjärven puheenvuorossa ansaitsee erityishuomion: ”Sitä, että termiä ’cancelointi’ käytetään aktiivisesti hiljentämään rasisminvastaista keskustelua, ei [ohjelmassa] avata, vaan ’cancel-kulttuuri’ esitetään faktana.”

Hirsjärvi siis vihjailee, että sellaista kuin cancel-kulttuuri ei olisi olemassakaan. Toiseksi cancel-sanan käyttäminenkin pyrkisi lähinnä rasismikeskustelun vaientamiseen. Tarkastellaan väitteitä lähemmin.

Vaientamisesta ja mitätöimisestä on kymmeniä korkean profiilin esimerkkejä viime vuosilta. Luentotilaisuuksia on häiriköity ja estetty myös väkivalloin, yliopisto-opettajia on painostettu työpaikoistaan tekaistujen syytösten avulla ja niin edelleen. (Ks. esim. Greg Lukianoff & Jonathan Haidt: Coddling of the American Mind ja John McWhorter: Woke Racism.) Jopa teini-ikäisenä kirjoitetut sosiaalisen median viestit ovat olleet riittävä syy työstä erottamiseen.

Mikäli Hirsjärvi seuraa aikaansa, hän on tällaisista tapauksista ja niiden myötä levinneestä latistavasta itsesensuurimielialasta tietoinen. Se, ovatko tapaukset pätevä peruste puhua kokonaisesta mitätöintikulttuurista, on toki mielipidekysymys. Mutta hyvällä tahdollakaan vaientamista ja mitätöimistä ei voida nimittää rasisminvastaiseksi keskusteluksi. Mitätöintitapaukset ovat todellisia, ja ne rikkovat liberaalin demokratian ja ilmaisunvapauden perinteitä. Ja samankaltaista vaientamishalukkuutta löytyy Suomestakin.

Hirsjärven toinen väite on mielenkiintoisempi: että cancel-sanaa käytettäisiin hiljentämään keskustelua. Jos väite viedään loogiseen loppuun, tämä puheenvuoronikin olisi canceloijan canceloijan canceloimista. Ja jos Hirsjärvi vastaisi tähän, se olisi... no, ymmärrätte pointin. Palataan siis taaksepäin ja kysytään selvällä suomella: onko vaientamissyytöksiä esitetty vaientamistarkoituksessa?

Tämä on mahdollista. Lähes millä tahansa ilmaisulla, myös lakonisella huumorilla, voidaan pyrkiä erimielisten hiljentämiseen. Tähän selviöön on kuitenkin tehtävä varauksia.

Ensinnäkään cancel-moite ei ole väkivalloin vaientamista, vaan se on puhetta. Ja näitä kahta, sanoja ja väkivaltaa, ei tule sekoittaa. Sanat toki voivat satuttaa, mutta ne tekevät sen ilman mustelmia. Ja ennen kaikkea, ainoastaan sanat voivat suostutella ihmisiä pätevämpien perusteluiden pariin.

Toiseksi cancel-nimitys syntyi nimenomaan kuvaamaan yhdenmukaisuuteen pakottavan väkijoukon toimintaa – jota se vallan hyvin kuvaa. Hirsjärvi voisikin kertoa esimerkkejä, ketkä ovat cancel-termillä ”aktiivisesti” yrittäneet ”hiljentää rasisminvastaista keskustelua”. Näin päästäisiin arvioimaan väitteen aiheellisuutta, ja asianosaiset saisivat tilaisuuden puolustautua.

Olennaista tässä kohdin on tehdä ero sen välille, mikä on kritiikkiä ja mikä on samamielisyyteen pakottamista, siis cancelointia. Kritiikki on totuuden etsimistä todisteiden ja argumentaation avulla. Kritiikkiä siis kiinnostaa, onko esitetty väite totta.

Cancelointia taas kiinnostaa se, voisiko väitteellä olla sosiaalisia vaikutuksia. Sen tarkoitus ei ole keskustella argumenteista vaan levittää propagandaa. Cancelointi toisin sanoen puuttuu esitettyihin argumentteihin ainoastaan epäsuorasti, manipuloimalla mediaympäristöä sekä mustamaalaamalla, pelottelemalla ja eristämällä väärinajattelevia. Kyse on sosiaalisesta rangaistuksesta, ostrakismista.

Se, mihin kritiikin ja vaientamisen välinen raja vedetään, tulee toki aina olemaan jossakin määrin mielipidekysymys. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että ilmaisunvapaus ja avoin mielipiteenvaihto ovat parhaita tapoja sekä houkutella totuutta esiin että muillakin tavoin tukea inhimillistä kukoistusta. Kyse on sivistyksen ja edistyksen peruspilareista. Siksi emme kaipaa Yhdysvalloista lainattua poseeraavaa woke-taantumusta – yhtään sen enempää kuin kaipaamme ajatollaheita, stalineita tai tiananmenejä.

Mitä taas tulee syrjintään ja ennakkoluuloihin, meidän tulisi yksissä tuumin pitää kiinni periaatteesta, että yksilöä arvioidaan hänen luonteenlaatunsa perusteella, eikä sen mukaan, millaiset sukuelimet tai ihonväri hänellä sattuu olemaan. Periaatteen noudattamisessa on kenties aina parantamisen varaa, mutta yleisesti ottaen suomalaiset ovat sen mallikelpoisesti sisäistäneet. Et lux in tenebris lucet.

Avoimesti rotueroista

Skeptikko 3/2021 -lehdessä tiivistän pari pointtia filosofi Jani Sinokin kanssa käymästäni rotutermiä koskevasta mielipiteenvaihdosta. Alkuperäisessä kirjoituksessani perustellaan, miksi rotusanaa on historiallisesta painolastistaan huolimatta (natsit puhuivat rotuhierarkiasta) turha karttaa ihmislajin muuntelusta puhuttaessa. 

Olemme Sinokin kanssa yksimielisiä siitä, että puhtaita rotuja ei ole olemassa - tai jos olisi, kyse olisi jo eri lajeista. Erimielisyytemme koskee sitä, onko rotueroja koskevia väitteitä tarkasteltava avoimesti. Sinokki nostaa esille Tatu Vanhasen ja esittää, että tämän tutkimukset ja väitteet ”eivät ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Mikä termi olisi sopiva tällaiselle asenteelle? Mieleen tulevat lähinnä dogmatismi tai autoritaarisuus. (Täällä perustelen, miksi jopa rotujen älykkyyserot ovat legitiimi tutkimusaihe.)

Sinokki päätyy myös saivartelemaan sivuseikoista. Ensin hän esittää, etten olisi lukenut David Reichin mainiota kirjaa, ja kun huomautan tehneeni siitä jopa arvion, hän ryhtyy viisastelemaan, voidaanko siitä, että joku on kirjoittanut kirjasta arvion, päätellä, että hän on myös lukenut kirjan. Talking about pedantry!

 

Niin tai näin, uskon Sinokinkin sisimmässään ajattelevan (vaikka hän antaa muuta ymmärtää), että tieteen ja skeptisismin hengen mukaisesti tosiasiaväitteitä tulee tarkastella avoimesti ja todisteisiin keskittyen, siis piittaamatta tutkimuksen saamasta rahoituksesta tai spekuloimatta väitteen esittäjän mahdollisista motiiveista. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että rasistisyytösten – joita Vanhaseen edelleen kohdistetaan – huolimaton viljely vie syytöksiltä terän ja samalla luo turvapaikan niille, joihin rehelliset rasismisyytökset parhaiten osuisivat.

 

                  * * *

Skeptikko 3/2021:

Skeptikko kunnostautuu totuuden etsimisessä

 

Olen käynyt Jani Sinokin kanssa mielipiteenvaihtoa siitä, onko perusteltua kutsua ihmisryhmiä roduiksi. Verrattuna empiiriseen kysymykseen lajinsisäisen vaihtelun määrästä ja maantieteellisestä jakautumisesta tällaiset nimityskiistat eivät ole kiinnostavia. Tiivistän kuitenkin pari pääpointtia.

 

Vertaillaan sanoja rotu ja populaatio. Populaatiolla voidaan tarkoittaa posiolaisia, Puolan katolilaisia tai vaikkapa kaikkia pohjoisamerikkalaisia. Termi on siis epämääräinen.

 

Epämääräisyys vaivaa myös rotutermiä. Kansanomaisesti rodulla tarkoitetaan suunnilleen mantereittain jakautuneita ihmismassoja, ei pieniä posiolais- tai pihtiputaalaispopulaatioita.Tässä mittakaavamielessä populaatiotermi on näistä kahdesta epämääräisempi: se voi tarkoittaa muutamaa yksilöä tai muutamaa miljardia yksilöä.

 

Ihmisillä olevat käsitykset mantereittain jakautuneista roduista ovat luonnollisesti puutteellisia. Se on kuitenkin kehno peruste mustamaalata itse termiä. Kansanvalistus luultavasti tuottaa päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu, mikäli se keskittyy tekemään sanoista tabuja. Sanapoliisitouhu ei myöskään edistä ihmislajin monimuotoisuuden selvittämistä.

 

Nimityskiistan ulkopuolelta Sinokki nostaa esiin Tatu Vanhasen. Tämän väitteet voidaan Sinokin mielestä sivuuttaa, sillä Vanhasen apurahalähteet ja hänen käyttämänsä julkaisufoorumit ovat vääränlaisia.

 

Suurin erimielisyytemme koskee tätä. Mielestäni tosiasiaväitteitä pitää arvioida riippumatta siitä, mistä väitteen esittäjä on saanut rahoitusta, rasistiseksi syytetyltä Pioneer fundilta vai woke-ideologiastaan moititulta Koneen säätiöltä. Sama pätee julkaisufoorumeihin. Jos ihmiset tarkastelisivat vain vertaisarvioiduissa tiedelehdissä esitettyjä väitteitä, kuten Sinokki näyttää skeptikoilta odottavan, koko skeptikkoliikettä tuskin olisi syntynyt. (Toki tervehdin ilolla sitä, että moni skeptikko on astrologian ja energiahoitojen sijasta ryhtynyt tarkastelemaan kriittisesti akateemista huuhaata.)

Olivatpa tutkijan rahalähteet, hänen julkaisunsa tai motiivinsa siis millaisia tahansa, esitettyjen väitteiden todenperäisyyden kannalta sillä ei ole merkitystä. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut, auktoriteettiin vetoamisten sijasta.

 

Kannustankin skepsisläisiä kehittämään falsifioinnin jaloa taitoa. Tatu Vanhasen väitteet kansojen välisistä älykkyyseroista ja niiden yhteydestä vaikkapa demokratisoitumisprosessiin ovat tähän mainiota harjoitusta. Kuten Mustaa valkoisella -kirjastani käy ilmi, tässäkään tapauksessa väitteiden kumoaminen ei tarvitse tieteen ulkopuolista ja skeptiselle hengelle vierasta ja hedelmätöntä rasismivihjailua ja moralisointia – vaikka Vanhasen kohdalla olen tainnut moiseen naiiviuuteen hiukan itsekin sortua.

Miksi älykkyyseroja (ei) saa tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

                              * * *

Älykkyys on kyky ratkoa ongelmia, ajatella abstraktisti ja oppia nopeasti. Näin älykkyystutkijat yleensä määrittelevät tutkimuskohteensa. Älykkyys ei siis ole elämänviisautta, kirjanoppineisuutta tai minkäänlainen kapea akateeminen kyky.

Ihmisten älyllisissä kyvyissä, kuten muissakin psykologisissa ominaisuuksissa, on eroja. Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen julkilausuma vuodelta 1996 toteaa asian seuraavasti: ”yksilöt eroavat kyvyssään ymmärtää mutkikkaita ajatuksia, sopeutua ympäristöönsä, oppia kokemuksista, järkeillä ja voittaa vastoinkäymiset ajattelun avulla.”

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi alan tutkijoiden parissa myös seuraavat viisi väitettä ovat valtavirtaa:

1) Älykkyyttä, kuten useimpia muitakin psykologisia ominaisuuksia, voidaan mitata testien avulla. Niin kutsuttu testiälykkyys ei tavoita kuin osan siitä, mitä älykkyydellä yleisesti tarkoitetaan, mutta testit eivät silti ole sattumanvaraisia.

2) Menestyminen älykkyystesteissä on yhteydessä suoriutumiseen testitilanteen ulkopuolella, esimerkiksi koulussa ja työpaikalla. Tämän takia monien maiden armeijat testaavat alokkaiden ja värväytyjien älykkyyttä.

3) Ihmisten väliset erot testiälykkyydessä johtuvat pitkälti geneettisistä eroista. Älykkyyden heritabiliteetti myös kasvaa iän myötä: geenit selittävät jopa 80 prosenttia vanhusten testiälykkyyden vaihtelusta. Kasvuympäristön vaikutukset ikään kuin laimenevat yksilön vanhetessa ja hakeutuessa itselleen sopivaan ympäristöön.

4) Älykkyyseroihin vaikuttaa suuri määrä geenejä, joilla kullakin on pieni vaikutus.

5) Älykkyyseroihin vaikuttavia geenejä löydetään koko ajan lisää, ja älykkyyden molekyylibiologinen perusta saadaan lähitulevaisuudessa selville.

Edellä olevan luettelon viides kohta vaatii eniten tarkennuksia, muut neljä ovat jo järkevän epäilyn ulkopuolella. Viitosväite pitää siinä mielessä paikkansa, että koko genomia tarkastelevat analyysit ovat viime vuosina löytäneet lukuisia älykkyyteen ja koulutustasoon yhteydessä olevia geenimuunnelmia. On jopa mahdollista, että tärkeimmät muunnelmat on jo löydetty. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tutkijat tietäisivät, mitä nämä ”älykkyysgeenit” kehossa tekevät. Käytännön esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että päiväkoti ja koulunkäynti kielletään kiharatukkaisilta lättäjaloilta. Tällöin melkoisella varmuudella tultaisiin jonkin ajan kuluttua löytämään uusia geenimuunnelmia, jotka ovat yhteydessä testiälykkyyteen. Syy on se, että hiusten laatu ja jalkojen muoto ovat periytyviä ominaisuuksia ja että koulunkäynti vaikuttaa testiälykkyyteen (ainakin teini-ikäisillä). Löydetyt uudet geenimuunnelmat eivät tässä tapauksessa kuitenkaan kertoisi älykkyyden molekyylibiologiasta. Muunnelmat eivät siis liittyisi aivojen suorituskykyyn. Tällaisista syistä johtuen on mahdollista, että osa älykkyyden molekyylibiologiasta jää ikuisesti avoimeksi – myös sen takia, että alkion-/sikiönkehityksessä on väistämättä suuri annos sattumanvaraisuutta.

Lättäjalkaesimerkki on kaukaa haettu, mutta sen pointti on selvä: tilastollinen yhteys jonkin geenimuunnelman ja testiälykkyyden välillä ei sellaisenaan selitä älykkyyttä genomitasolla. Ihmispopulaatioita vertailtaessa asia on tätäkin mutkikkaampi. Jokin tietty geenimuunnelma saattaa selittää älykkyyseroista puoli prosenttia jossakin populaatiossa, mutta jossakin toisessa populaatiossa jokin toinen muunnelma saattaa selittää eroja yhtä paljon. Tämä tekee mielekkäästä kansojen välisestä vertailusta hankalaa.

Näistä varauksista huolimatta korrelaatiotutkimukset voivat olla päteviä. Tutkijoiden on aloitettava jostakin, ja korrelaatiot ovat luonteva lähtöpiste riippumatta siitä, tietävätkö tutkijat, millä tavoin mikäkin geenimuunnelma vaikuttaa. Yleensä tutkimus pystyy pureutumaan vaikutusmekanismeihin vasta myöhemmissä vaiheissa. Tämä pätee myös ihmispopulaatioiden älykkyyseroja selvittävään tutkimukseen. Sekin voi olla vakavasti otettavaa ja pätevää tieteellistä tutkimusta, vaikka syy-seuraus-suhteista – molekyyli- tai evoluutiotasolla – ei olekaan tietoa, ja vaikka aihe ymmärrettävästi on arkaluontoinen ja tunteita herättävä.

Eritasoista (testi)älykkyyttä
käsittelevää kirjallisuutta.

Tutkimuksen arkaluontoisuudesta, koskipa se populaatioiden tai sukupuolten älykkyyseroja, on myös huomattava, että tieteen edistymisen kannalta on tärkeää, että tutkijoissa on sellaisia, jotka eivät piittaa tutkimustulostensa mahdollisesta arkaluontoisuudesta. Tutkijayhteisön suhtautumista kansojen älykkyyserojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” tutkimusaiheisiin voidaan jopa pitää mittarina siitä, kuinka politisoitunutta tai älyllisesti rehellistä tiedeyhteisön ajattelu on.

Osa etenkin sosiaalitieteitä opiskelleista ajattelee, että kaikki tutkimus on poliittista. Näkemyksen julistaminen on tieteen edistymisen ja uskottavuuden kannalta erehdys: kansalaiset saattavat alkaa kuvitella, että saadut tutkimustuloksetkin ovat vain politiikkaa. ”Tutkijoilla ja lääkäreillä on faktansa, minulla on omani, ja ne ovat yhtä hyviä.”

Se, onko ihmispopulaatioiden välillä geeneistä johtuvia keskimääräisiä älykkyyseroja, ei siis ole poliittinen kysymys. Populaatioiden älykkyyserojen tutkimisen mielekkyys ja erojen käytännön merkitys on toki mahdollista kyseenalaistaa, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. (Ottaen huomioon lajihistoriamme käänteet viimeisen 50 000 vuoden aikana, olisi kummallista, jos populaatioiden välillä ei olisi myös geeneistä johtuvia eroja. Emme vain tiedä, mikä on ympäristöllisten ja geneettisten tekijöiden suhde.)

Entä voidaanko populaatioerojen tutkimista kyseenalaistaa tavalla, joka olisi tieteellisesti mielekäs? Joskus kyseenalaistamista on perusteltu sillä, että vain sellainen yhteiskunta ja sellaiset työmarkkinat, jotka suhtautuvat yksilöön tämän rotutaustan perusteella, tarvitsevat tietoa rotujen välisistä älykkyyseroista. Jos ihmisiin taas suhtaudutaan yksilöinä, tieto keskimääräisistä eroista muuttuu tarpeettomaksi. 

Argumentti on houkutteleva ja tasa-arvon kannalta pätevä. Tieteellistä tutkimusta ajatellen perustelu on kuitenkin kehno, sillä tutkimus harvoin tähtää suoriin käytännön hyötyihin. Lisäksi tässä tapauksessa hyötyjä saattaa löytyä varsin läheltä: on esimerkiksi mahdollista, että mitä enemmän älykkyyseroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia pystytään tasoittamaan. Tieto saattaa siis auttaa korjaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. 

Olisikin nurinkurista, mikäli huonon onnen vaikutuksia jää paikkaamatta vain siksi, ettemme uskalla tarkastella ihmisten välisiä eroja avoimin mielin. Tutkimuksesta saattaa olla sekin hyöty, että jos tieto älykkyyserojen geneettisestä taustasta tulisi laajaan tietoon, ihmisiä ei samassa määrin ehkä syyllistettäisi höperyydestään. ”Eihän hän geeneilleen mitään voinut.”

Toinen peruste kyseenalaistaa ryhmäerotutkimusta ovat tutkimuksesta mahdollisesti koituvat yhteiskunnalliset haitat. Ehkä joukko rasistiraasuja rohkaistuu toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneetkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus keskimääräisistä rotueroista pystytään hyväksymään ilman ajatuksen tuomia haittavaikutuksia. Tutkimustulosten johdosta ihmisryhmiä saattaa siis joutua halveksunnan, syrjinnän tai vainon kohteeksi. Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko sittenkään aina tarkasteltava koko totuutta. Samalla on keskusteltava, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä.

Edellä mainitut pohdinnat ovat toisaalta siinä mielessä turhanaikaista poseeraamista, että psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet vähäisiä. Se, että osa ihmisistä on valmis rasismin pelossa rajoittamaan ja mustamaalaamaan niinkin yhteiskunnallisesti vähäpätöisiä ihmisiä kuin älykkyystutkijoita, saattaakin kertoa lähinnä siitä, että taistelu rasismia vastaan on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

Voidaan toki kuvitella tilanne, jossa populaatioerojen tutkiminen saa aikaan voimakkaan rotusyrjinnän aallon tai että sukupuolierojen tutkiminen estää naisia tai miehiä tekemästä elämäänsä koskevia päätöksiä. Tällöin ihmisten välisiä eroja koskevaa tutkimusta tulisi epäilemättä suitsia jollakin tavoin, vähintäänkin vaatimalla todisteilta tavallista enemmän. Toistaiseksi tutkimuksen aiheuttamista haitoista ei kuitenkaan ole näyttöä. Ei myöskään ole selvää, mikä olisi riittävä osoitus haitoista. Luultavasti olisikin suurempi haitta etsiä tarkka raja sille, mitä saa tutkia kuin hyväksyä se, että toisinaan ihmiset tutkivat asioita, joista saattaa olla haittaa. (On jopa mahdollista, että arkaluontoisten tutkimusaiheiden herättämä moraalinen paniikki voimistaa tutkimuksesta koituvia haittoja.)

Rasismin pelko lienee joka tapauksessa tärkein tekijä, miksi rotuerotutkimuksia moititaan ja vastustetaan. Osa jopa luonnontieteellisesti suuntautuneista tutkijoista pelkää, että vaarallisista ajatuksista keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta saattaa koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää ja mihin löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. 

Älykkyyserojen tutkiminen ja erojen selittäminen kuuluvat siis tieteen tehtäviin siinä missä minkä tahansa muun psykologisen ilmiön selittäminen, riippumatta löydösten haitoista ja hyödyistä. Korrelaatiotutkimuksia ja populaatioeroja selvittäviä tutkimuksia ei toisin sanoen voida yhteiskunnallisten pelkojen vuoksi mitätöidä. Eri asia on, mihin tieteen vähäisiä voimavaroja kannattaa suunnata. Siitä kannattaa keskustella avoimesti ja ilman politiikkaan kuuluvaa eturyhmäajattelua. Tieteellinen tutkimus ei saa olla poliittisen tai taloudellisen eliitin ohjailtavissa.

Kuten todettua, tutkijan motiivi selvittää rotujen välisiä älykkyyseroja saattaa olla hyväntahtoinen. Ehkä tutkija haluaa tietää, millaisia rotuerot ovat ja mistä ne johtuvat, jotta hän voisi kehittää tehokkaampia menetelmiä vähäosaisten auttamiseen. Rotuerojen tutkijoita on monesti syytetty pesunkestäviksi rasisteiksi, mutta mitä tulisi ajatella hyvää tarkoittavasta rotutohtorista? Tai entä jos tutkijan motiivit ovat puhtaasti (luonnon)tieteellisen uteliaisuuden ohjaamia, ilman kiinnostusta maailman parantamiseen? Vaikuttaisiko se tutkimuksen hyväksyttävyyteen? Voidaan myös kuvitella kiinalaistutkija, joka pyrkii avoimesti ja rehellisesti edistämään ”keltaisen rodun” ylivaltaa. Itäaasialaisethan menestyvät älykkyystesteissä eurooppalaisia tai afrikkalaisia paremmin, ja moni kiinalainen ajattelee kuuluvansa herrakansaan. Miten tutkimukseen tulisi tällöin suhtautua?

Riippumatta tutkijan motiiveista, tutkimusta ja siitä saatuja tuloksia on tarkasteltava sen mukaan, kuinka tarkasti ja objektiivisesti tutkimus oli tehty ja kuinka hyvin saadut havainnot sopivat tehtyihin päätelmiin. Tulosten oikeellisuuden kannalta on siis yhdentekevää, kuka tutkimustuloksista innostuu, vasemmistoanarkisti vai etnonationalisti. Poliittiset seuraukset eivät kerro tutkimustulosten pätevyydestä. Tutkimuksen rajoittamisella tai älykkyys- ja rotututkijoiden mustamaalaamisella tuskin myöskään on toivottua vaikutusta fanaatikon mielipiteisiin. Päinvastoin, sensuurimieliala vain ruokkii ääriainesta. Tutkimuksen vapauden rajoittaminen vain sen takia, että vääränlaiset ihmiset saattavat tutkimustuloksista innostua, antaa uskonkiihkoilijoille lisää valtaa ja helpon tavan kasvattaa moraalista pääomaansa.

Päätelmä on yksinkertainen: jos halutaan tarkkailla ja torjua vaarallisten ajatusten vaikutuksia, tarvitaan uteliasta ja keskustelevaa ilmapiiriä ja laajaa sanan- ja lehdistönvapautta. Ne ovat toimiva vastalääke hillitsemään minkä tahansa ääriajattelun nousua. Suomen ongelma on se, että täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastavaa keskusteluilmapiiri. Vuosikymmeniä kestänyt suomettunut kolmikantapunamultakonsensus ei ainakaan tukenut ajattelua, joka auttaisi käsittelemään yksilöiden ja ryhmien välisiä eroavaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Haier, R. (2016): The Neuroscience of Intelligence. Cambridge University Press. Cambridge.

Mitchell, K. (2018): Innate - How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press. New Jersey.

Pinker, S. (2007): Esipuhe kirjaan Brockman, J. toim.: What is Your Dangerous Idea? Harper Perennial. New York. 

Tammisalo, O. (2012): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2016): Onko ihmisrotuja olemassa? Luonnon tutkija 1/2016. (Ks. myös kirjoitukseni rotutermin sopivuudesta)

Populismista (ja silakoista)

Olen sivusta seurannut vastikään perustetun Silakka -liikkeen ”toimintaa” ja liikkeen saamaa julkisuutta. Ennustan liikehdinnälle nopeaa loppua. Ennuste ei perustu silakoiden keskinäisiin ristiriitoihin tai kannattajien reaktiiviseen puhdasoppisuuteen, vaan siihen, että aate, jota liikkeen on tarkoitus vastustaa (fasismi/natsismi/rasismi), on sekä kadonnut muodollisen politiikan kentältä että marginalisoitunut äänestäjien parissa.

"Samassa pöydässä?"

On hienoa, että nuorisolla on intoa politiikkaan ja maailmanparantamiseen. Alituiset syytökset populistipuolueiden rasistisuudesta ja äärioikeistolaisuudesta tuskin kuitenkaan ovat toimiva strategia – etenkään tilanteessa, jossa populistit ympäri maailmaa, myös Suomessa ja Ruotsissa, ovat omaksuneet tavoitteita, jotka eivät sovi perinteiseen vasemmisto-oikeisto–akseliin. Silakoiden strategia epäonnistuu myös siksi, että populistin kanta maahanmuuttokysymyksiin voi olla täsmälleen sama kuin maltillisella oikeistolaisella tai vasemmistolaisella arvoliberaalilla.

Kuvitteellinen keskustelu
rasismista

Kansallismielisellä populismilla on toki pimeä puolensa, ja osa kannattajista ylpeästi kantaa saamaansa rasistileimaa. Valtaosaa populistien äänestäjistä ylenmääräinen leimaaminen kuitenkin suututtaa. Tällaisessa tilanteessa populistipoliitikko pääsee usein loistamaan: kansalaisten silmissä hän saattaa näyttäytyä rohkeana toisinajattelijana, joka pahantahtoisen painostuksen alaisena uskaltaa puhua epämiellyttävistä totuuksista.

Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin National Populism (2018) -teoksen mukaan kansallismielisen populismin suosiota selittävät lähinnä seuraavat seikat: pelko historiallisen identiteetin ja nykyisten hyväksi koettujen elintapojen häviämisestä, poliitikoihin ja instituutioihin kohdistuva epäluottamus sekä tunne huonommasta huomisesta ja oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta (globaalin talouden ja siirtolaisuuden kourissa). Eatwell ja Goodwin puhuvat neljästä D:stä:

Distrust: Epäluottamus järjestelmään, ei kuitenkaan demokratiaan sinänsä.

Deprivation: Tunne siitä, että enemmistö tai jokin itselle tärkeä vähemmistö jää jälkeen, kun muut vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin. Politiikanteon koetaan irtaantuneen tiettyjen avainryhmien edustamisesta.

Destruction: Hälyttävien trendien ilmaantuminen. Siirtolaisuuden lisääntyminen toi monille tunteen siitä, että ”minä ja perheeni olemme vieraita omassa maassamme”.

De-alignment: Ihmisten ja perinteisten puolueiden vanhat siteet murtuvat, puolueuskollisuus katoaa ja puoluekenttä pirstaloituu (ei tosin Yhdysvalloissa).

Kyseiset tekijät antavat vahvaa tukea kansallismieliselle populismille. Suuri osa ihmisistä kokee, että poliitikot ylenkatsovat heitä mutta samalla suosivat maahanmuuttajaa. Kyse ei siis ole tietämättömästä rasismista (vaikka sitäkin luonnollisesti on) tai antidemokraattisesta fasismista. Kansallismielisyydellä on sen sijaan vaihteleva kannattajakuntansa, jolla on monenlaisia syitä suuntautumiseensa. Tämä on läksy, jossa perinteisillä puolueilla (ja silakoilla) on opeteltavaa. Populismi seuraa demokratiaa varjon lailla, ja olisi erhe niputtaa kansallismielinen populismi yhteen natsismin/fasismin kaltaisten ääriliikkeiden kanssa.

Johanna Korhonen myös vihjaa (teoksessaan Kymmenen polkua populismiin, 2013), että Perussuomalaisten kannattajat ovat lahjattomia ja osaamattomia. Hän muun muassa kysyy pilkallisesti, ”missä on paikka ihmiselle, jonka luovuus ilmenee itse moottorisahalla veistetyssä karhuveistoksessa kesämökin pihalla” ja ”miten pärjää se, joka ei ole lahjakas, ei osaava, ei monitaitoinen, ei sosiaalisesti taitava eikä mitään muutakaan mainitsemisen arvoista? Mitä tekisi ihminen, joka parhaimmillaankin on vain keskinkertainen ja useimmiten ei oikein sitäkään?” Korhonen jatkaa: ”Tähän saumaan populistinen retoriikka uppoaa hyvin. Siinä, missä muiden puolueiden johtohahmot ovat sitoutuneet huippu-Suomen strategioihin, populistit antavat kansalaisille luvan olla vain.”

On epäilemättä totta, että Perussuomalaisten äänestäjissä on paljon niitä, ”jotka menestyivät koulussa enintään keskinkertaisesti ja osaavat ammattiaan riittävästi, mutta kaukana erinomaisesta”, kuten Korhonen maalailee. Mutta jos katsotaan tilannetta maailmalla, tällainen alentava yleistäminen ei ole mielekäs strategia, jos on tarkoitus vastustaa populismia. Yli 62 miljoonaa ihmistä äänesti Trumpia, yli 17 miljoonaa Brexitiä, yli 10 miljoonaa Marine Le Peniä ja lähes kuusi miljoonaa Vaihtoehto Saksalle -puoluetta. Yksinkertaistavat stereotypiat ja äärioikeistolaisuudesta syyttely kääntyvät tällaisten äänisaaliiden edessä tarkoitustaan vastaan.

Kansallismielistä populismia on myös monenlaista. Esimerkiksi puolue, joka ajoi Skotlannin eroa Britanniasta, asettuu keskustasta vasemmalle. Kansallismielinen populismi voikin kannattaa vapaamielistä demokratiaa, islamilaista teokratiaa tai kaikkea siltä väliltä. Populisteja yhdistää lähinnä halu saada oletetun enemmistön ääni kuuluviin. Tällainen saa väestössä helposti vastakaikua; ihmiset haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Ja juuri tällaista yleisinhimillistä kaipuuta silakkaretoriikka näyttää väheksyvän – paitsi tietysti omiensa kohdalla.

Arvostuksenjano ei vaivaa vain populistien äänestäjiä. Myös poliitikot, laidasta laitaan, kaipaavat kiitosta ja kunnioitusta. Markkinaliberaali haluaisi kiitosta vaurauden lisääntymisestä ja globaalin köyhyyden vähenemisestä. Vihreiden kannattaja haluaisi kiitosta pyrkimyksistään maailman pelastamiseksi. Vasemmistoliberaali taas haluaisi kiitosta sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa – vaikkapa homojen, naisten ja uskonnottomien asemassa – tapahtuneesta kehityksestä. (Se, että kansallismielispopulistiset suuntaukset ovat ottaneet homojen ja naisten oikeuksia agendalleen, on ärsyttänyt monia vasemmistolaisia, jotka ovatkin kuitanneet populistien puheenvuorot lähinnä kosiskelevana islamvastaisuutena, jopa islamfobiana.) Kansallismielinen populisti puolestaan kaipaisi kiitosta siitä, että hän yrittää turvata kansakuntaa yhdistäneitä arvoja ja traditioita. Tarvittaessa moni kansallismielinen on jopa valmis uhraamaan talouskasvun (kuten esim. Brexitin tapauksessa).

Kuten todettua, ennustan Silakoille pikaista pohjaan painumista. Ennustan myös, että kansallismielinen populismi kesyyntyy ajan mittaan patriotismin kevytversioksi. Tapahtuipa näin tai ei, merkittävämpi kysymys tulee jatkossakin olemaan se, millaisen taloudellisen järjestelmän kannattaminen on missäkin poliittisessa tilanteessa järkevintä (eli tuottaa inhimillistä hyvinvointia riittävän kauas tulevaisuuteen). Tästä käytävää keskustelua silakoiden omaksuma retoriikka ei edistä, päinvastoin. Jos pitäisi valita, kenen strategia on viime vuosina pahiten epäonnistunut, päätyisin luultavasti juuri silakoiden kaltaiseen ”uusvasemmistoon”. Se on samaan aikaan lietsonut pelkoa ja huokunut moraalista ylimielisyyttä: siirtolaisuudesta huolestunut on depersonalisoitu rasistiksi ja osakkeenomistaja on demonisoitu ahnehtijaksi, jota ei kiinnosta eläinten kärsimys, ihmisten terveys tai ilmastonmuutos. Se, että oppinein osa nuorisosta harrastaa tällaista likinäköistä – ja kenties syyllisyydentunnon motivoimaa – retoriikkaa, viittaa siihen, että tiedon ja koulutuksen lisääminen voi auttaa ihmiskuntaa vain tiettyyn rajaan asti. Tätä kaltaiseni tiedeuskovaisen teknokraatin olisi vaikea niellä.

                                      * * *

PS. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä vertaa fasistileimojen viljelyä satuun pojasta, joka huusi sutta (TS 22.2.2017):

Poliittisena strategiana fasistileimojen heittely ei ole ollut kaksinen menestys. Se ei ole saanut nimittelyn kohteita pohtimaan kriittisesti omia opinkappaleitaan niiden hylkäämisestä puhumattakaan, eikä se myöskään ole estänyt ihmisiä äänestämästä heitä, pikemminkin päinvastoin. Monet populistien äänestäjistä ovat kokeneet jatkuvat fasismisyytökset eliitin pyrkimyksinä vaientaa eri tavalla ajattelevien oikeutettu kritiikki. 

Keskustelu kaipaisi suhteellisuudentajua ja historian tuntemusta. Yhdysvalloissa eurooppalaisten puheet amerikkalaisen demokratian lopusta ja maan syöksymisestä fasismiin ärsyttävät myös monia Trumpin vastustajia, jotka näkevät ne omahyväisenä ja röyhkeänä besserwisseröintinä. Voidaan toki keskustella siitä, kuinka demokraattinen Yhdysvallat todellisuudessa on ollut ja on, mutta se on varmaa, että historiallisessa tarkastelussa amerikkalaiset peittoavat eurooppalaiset mennen tullen demokratian puolustajina. 

Nykypopulistien rinnastaminen fasisteihin tuo kyllä huomiota ja aplodeja samanmielisiltä, mutta suden huutamista se silti on. Vaalitulokset kertovat, että kyläläiset ovat jo alkaneet huutoon väsyä.

Mitä on valkoisen näytteleminen? Millaista on rationaalinen rasismi?

”Lapset eivät voi menestyä, jos emme nosta heidän odotuksiaan, sammuta televisiota ja hävitä sitä herjausta, että musta nuori kirjan kanssa näyttelee valkoista.”

Tämä on ote Barack Obaman puheesta vuodelta 2004. Siinä mainittu termi acting white, valkoihoisen näytteleminen, on sitä, että ahkerasti opiskelevan mustaihoisen nuoren ystävät ja omaiset panettelevat nuorta hänen opiskeluhaluistaan. Mustan nuoren halu menestyä opinnoissa on moittijoiden mukaan jonkinlaista oman rodun pettämistä, toivetta olla sortajan kaltainen. Moite valkoisen näyttelemisestä ei siis selittyisi kateudella, jota ahkeria ja/tai menestyneitä oppilaita kohtaan yleisesti tunnetaan.

Tiedetään, että Yhdysvaltain mustilla on kouluttautumista vieroksuvia alakulttuureita. Jopa isä voi sanoa lapselleen, että ”Opiskelit miten ahkerasti tahansa, olet aina neekeri”, kuten taloustieteilijä Roland Fryerille tapahtui. Eräässä tutkimuksessa myös havaittiin, että hyviä arvosanoja saavilla valkoisilla opiskelijoilla oli enemmän ystäviä, kun taas mustilla ja latinoilla oli enemmän ystäviä, jos arvosanat olivat keskinkertaisia. Tämä viittaa ilmiön todellisuuteen (vaikka on toki selitettävissä muutoinkin). 

Kuinka moni mustaihoinen opiskelee laiskasti sen takia, että hänen lähipiirinsä ei ahkeruutta arvosta? Asiaa on vaikea selvittää. Kyse voi olla myös siitä, että musta nuori ei pidä opiskelua kannattavana, koska hän näkee työssä etenemisen joka tapauksessa hankalana. Ehkä hän tietää, että työnantajat eivät noteeraa ahkeraa ja älykästä mustaihoista. Molemmat vaihtoehdot ovat karmivia, ja ne myös luultavasti ruokkivat toisiaan. Opiskelumotivaatio ei voi yleistyä vähemmistön parissa, jos koulutuksesta ei ole heille hyötyä, ja koulutuksesta ei ole vähemmistölle hyötyä, jos työnantaja kuvittelee vähemmistön olevan epämotivoitunutta.

(Yhteisön sisältä tuleva paine olla opiskelematta on eri asia kuin se, että toisinaan yksilö näyttelee tyhmempää tai kielitaidottomampaa siinä tarkoituksessa, että hänelle ei annettaisi liikaa tai liian vastuullisia töitä. Veikkaan, että nyky-ympäristössä tällainen teeskentely on harvinaista, mutta että se saattaa olla yleistä orjuudenkaltaisissa olosuhteissa. Työhaluton yksilö voisi jopa uskotella itselleen olevansa osaamattomampi kuin hän onkaan, tarkoituksenaan olla uskottavampi työnjohtajalle [Ks. Robert Triversin* kirja itsepetoksesta].)

Koetin selvittää acting white -ilmiön laajuutta kolmesta eri vähemmistöryhmästä: Suomen romaneista (Huttunen & Nordström-Holm: Mustalaiselämää, Tammi, 1969), ruotsinsuomalaisista siirtolaisista (Jaakkola: Siirtolaiselämää, väitöskirja, 1984) ja Japanin hyljeksityistä ja vaietuista burakuista (Vesterinen: Hiljaiset japanilaiset, Suomen antropologinen seura, 1987).

Aloitetaan Mustalaiselämää-kirjasta. Teos osoittaa raadollisesti, että romaneita syrjittiin vielä 1950- ja 60-luvuilla varsin avoimesti. Tänäkin päivänä toki tulee ilmi tapauksia romanitaustaan perustuvasta syrjinnästä ja leimaamisesta, mutta aiemmin se oli systemaattista ja yleisesti hyväksyttyä. (Vuonna 1967 Suomen Mustalaisyhdistys lähetti lehdistölle vetoomuksen, jossa toivottiin, ettei rikoksista uutisoiva lehdistö enää mainitsisi rikollisen syntyperää, jos se ei ole asiayhteyden kannalta olennaista. Kirjan mukaan vetoomus muutti lehtien käytäntöjä. Tosin Suomen Sanomalehtimiesliiton etiikkasäännöissä todetaan jo vuonna 1958, että ”vältä otsikossa ja tekstissä mainintaa rodusta, kansallisuudesta, ammattikunnasta, poliittisesta tai uskonnollisesta kannasta, ellei se asiayhteyden vuoksi ole aiheellista”. Haluan uskoa, että yleisesti ottaen journalistimme osaavat tehdä järkeviä arvioita asian tiimoilta.)

Mustalaiselämää -kirjassa ei ollut suoranaisia kuvauksia acting white -ilmiöstä. Romanien syrjintä saattoi sotien jälkeen olla koulumaailmassa niin läpitunkevaa, että heillä ei edes ollut mahdollisuutta moittia kanssaheimolaistensa opiskeluhaluja. Myös suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuminen on ollut romaneille hankalaa. Seuraava kokemus on 15-vuotiaalta oppikoulupojalta:

Minä tunnen aina olevani vain puolikas, en milloinkaan kokonaan. Kun tulee tilanteita ja tapauksia, joissa minun on oltava jotakin, olen aina puoliksi mustalainen, puoliksi suomalainen. Suomalaisympäristössä minun kuuluu olla suomalainen ja olenkin sitä parhaani mukaan, mutta tunnen, että vain puoliksi. Mustalaisympäristöönkään en tunne täysin kuuluvani, sielläkin olen vain puolikas.

Seuraava ote on lähempänä acting white -ilmiötä, vaikka siinä onkin puhe kulttuurien välisestä kitkasta eikä romanikulttuurin sisäisistä asenteista (korostus lisätty):

Mustalaisvähemmistö saa kokea vähemmistöön kohdistuvan paineen tavallistakin ankarampana. Paine puristaa mustalaiset suljetuksi yhteisöksi. Molemminpuoliset toisiaan ruokkivat ennakkoluulot ovat jyrkentämässä rajaa mustalaiskulttuurin ja valkolaiskulttuurin välillä. Taistellessaan olemassaolostaan, henkirievustaan mustalaisten yhteisö on joutunut muodostamaan siilipuolustusaseman suomalaisen kulttuurin sisään. Ympäristön vihamielisyys edellyttää alituista varuillaanoloa, alituisen fyysisen ja psyykkisen uhan vaanimista. Mustalaisen epäluuloisuus on oikeutettua, vallan luonnollista, se on ympäristön ei aina järin perustellun ennakkoluulon seurausta.

Ennakkoluulojen perusteltavuuteen palataan jäljempänä.

Katsotaan seuraavaksi Ilmari Vesterisen kirjaa japanilaisesta buraku-vähemmistöstä. Siinäkin puhutaan lähinnä ryhmien välisistä jännitteistä, ei burakuiden harjoittamasta acting white -herjauksista. Eräs kohta kuitenkin antaa viitteitä ilmiöstä (korostukset lisätty):

Minoriteettien jäseniltä saattaa usein puuttua lain kunnioittamiseen tähtäävät yllykkeet ja toisaalta heillä saattaa olla henkilökohtaisia tai suorastaan oman yhteisönsä palkitsemia kannustimia valtaväestön lakien väheksymiseen. Sellaisen, jota hyljeksitään tai joka on sysätty kaiken kanssakäymisen ulkopuolelle, on helppo oppia käyttäytymisnormiksi valtaväestön edustajien huiputtaminen tai ainakin saattaminen naurunalaiseksi. Minoriteettiryhmän jäsen saattaa pitää kiinni itsekunnioituksestaan sellaisen auktoriteetin edessä, joka rajoittaa hänen vapauttaan ja estää integraation pääväestöön. Tästä syystä minoriteettiryhmän rooli pyrkii poikkeamaan dominanttiryhmän standardista. Minoriteettiryhmän jäsenen, olkoon Japanin korealainen tai burakulainen, saattaa olla vaikea samastua formaaliseen auktoriteettiin koulumaailmassatai muissa pääväestön kontrolloimissa laitoksissa.

On toki huomattava, että epäkunnioitus kouluauktoriteettia kohtaan ei ole sama kuin opiskelun vieroksuminen sisäryhmän herjausten vuoksi. (Minulta esimerkiksi puuttui kunnioitusta – lievästi ilmaistuna – monia opettajiani kohtaan, päiväkodista yliopistoon, mutta sain silti hyviä arvosanoja.)

Entä Magdalena Jaakkolan kirja Ruotsiin muuttaneista suomalaissiirtolaisista? Ruotsinsuomalaiset viettivät aikaa lähinnä omiensa parissa, ja vain harvoilla heistä oli ruotsalaisia ystäviä (naisilla enemmän kuin miehillä). Suomalaissiirtolaiset eivät myöskään pyrkineet vaikuttamaan kokemiinsa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Tästäkään kirjasta ei silti löydy esimerkkejä ”näyttelet ruotsalaista” -haukkumisesta. Tosin suomalaisillekin muodostui alakulttuureja; joillakin katujengeillä saattoi esimerkiksi olla voimakas yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tunne. Jaakkolan mukaan ”tässä alakulttuurissa työn välttelyä, ylenpalttista juopottelua ja jopa rikosten tekemistä ei tuomita, eikä se johda vaimon nalkutukseen”. Poikkeava käyttäytyminen ja sosiaaliturvan huijaaminen synnytti jengin sisällä pikemminkin kunnioitusta ja arvonantoa. 

   * * *

Näissä kolmessa kirjassa ei siis ollut selviä esimerkkejä acting white -tapauksista. Kyseessä olevissa vähemmistöissä, aivan kuten Yhdysvaltain mustilla, yksilön pyrkimys päästä köyhyydestä, rikoksista ja syrjinnästä eroon tuskin kuitenkaan oli muiden silmissä toivottavaa. Kukapa haluaisi nähdä ystävänsä kehittelevän pakosuunnitelmaa? Jopa pakenemisen mahdollisuus saattaa herättää yhteisössä levottomuutta.

Palataan Yhdysvaltain mustiin ja tarkastellaan acting white -ilmiön yhteyttä rotusortoon. Taloustieteilijä Tim Harford (2008) on jakanut rasismin kahteen osaan, hulluun ja rationaaliseen. Esimerkki hullusta rasistista on kiihkoileva työnantaja, joka yksinkertaisesti ei halua mustaihoista palkkalistoilleen. Rationaalisella rasismilla Harford taas tarkoittaa tilannetta, jossa työnantaja voi säästää aikaa ja vaivaa kohtelemalla työnhakijaa rodun tai etnisen ryhmän jäsenenä ja kyseisen rodun/ryhmän tilastollisten ominaisuuksien perusteella. Työnantaja saattaa siis saada kilpailuetua, eli toimia taloudellisessa mielessä rationaalisesti, jos hän kohtelee mustaa työnhakijaa sen perusteella, että mustien suhtautuminen koulutukseen ja koulumenestykseen on keskimäärin kielteisempää. Kyse on tilastojen – todellisten tai valheellisten – käytöstä. (Rasismin rationaalisuudella Harford ei toisin sanoen tarkoita, että rotuennakkoluulot olisivat puolusteltavissa. Hän myös pitää termiään epämiellyttävänä.)

Kumpikin syrjinnän muoto on luonnollisesti väärin. Työttömälle mustalle niiden eroilla ei myöskään välttämättä ole väliä; kummassakaan yksilöä ei käsitellä yksilönä vaan ryhmän edustajana. Hullun ja rationaalisen rasismin erottelu on myös siinä mielessä riskialtista, että kiihkoileva rasisti saattaa yrittää löytää älyllistä tukea rasismin rationaalisesta muodosta. Ero kannattaa kuitenkin pitää mielessä, sillä hullu rasismi ja rationaalinen rasismi edellyttävät erilaisia toimenpiteitä hallinnolta.

On esitetty, että yritysten välinen kilpailu tulee vähitellen hävittämään hullun rasismin. Perustelu on seuraava: Oletetaan, että yritykseen hakee töihin pätevä mustaihoinen ja epäpätevä valkoihoinen. Jos valkoihoinen palkataan ihonvärin perusteella, yritys menettää hyvän työntekijän kilpailijalleen, joka näin saa kilpailuetua ja lopulta karkottaa rasistiyrityksen markkinoilta. Yritysmaailman kilpailuvoimat saattavat kuitenkin olla liian heikkoja vaikuttaakseen hulluun rasismiin. Vähintäänkin prosessi on äärimmäisen hidas, jolloin moni musta kärsii ennen kuin rasistiset työnantajat katoavat. Toinen mahdollisuus on, että työmarkkinoilla tapahtuva rasistinen syrjintä (tai seksismi ja ikään perustuva syrjintä) on yrityksille taloudellisesti niin kannattavaa, että se voi jatkua loputtomiin. Molemmissa tapauksissa paras vaihtoehto on koettaa muuttaa tilastoja. Meidän tulee siis löytää keinoja mustien kouluttautumisen tukemiseen ja heidän tekemiensä rikosten vähentämiseen. (Aiheesta lisää Mustaa valkoisella -kirjassani.)

* Alaviite

Robert Trivers on 1900-luvun suuria evoluutiobiologeja. Hän kehitti muun muassa teorioita vastavuoroisesta epäitsekkyydestä (esitelty laajasti Ihmisluonto -kirjassani), vanhempien ja jälkeläisten välisestä konfliktista sekä itsepetoksesta. Triversin omaelämäkerrallinen Wild Life: Adventures of an Evolutionary Biologist (2015) on kiinnostava teos merkittävästä tieteilijästä, joka ei sosiaalisuuden evoluution tutkimuksistaan huolimatta juuri harjoittanut itsereflektiota, vaan rymisteli seikkailusta (tai pitäisi ehkä sanoa selkkauksesta) toiseen, usein hengenvaarallisesti. Politiikan saralla hän toimi tieteilijälle harvinaisella tavalla: Mustien panttereiden aktiivitukijana. Myöhemmällä iällään hän oli myös perustamassa Jamaikalle (jossa väestö on äärimmäisen homovihamielistä) Mustien panttereiden hengessä toimivaa Homosexual Defense Leagueta.

PS. Huono-osaisuuden muodot ovat toisinaan päällekkäisiä. Esimerkiksi musta transsukupuolinen voi kokea rankempaa syrjintää kuin normimusta. Siinä mielessä akateemisen feminismin muotitermi intersektionaalisuus saattaa olla mielekäs. Ei kuitenkaan ole ilmeistä, mitä hyötyjä intersektionaalisuus voi tuoda syrjinnän kaltaisen syy- ja seuraussuhteiltaan mutkikkaan vyyhdin tutkimiseen. Toistaiseksi teoria näyttää lähinnä tuottaneen ajatuksen, että syrjintä on ainoa tai vähintäänkin tärkein huono-osaisuutta määräävä tekijä. Tässä hengessä jostakin toiminnasta koituvia tahattomiakin seurauksia on alettu nimittää rasismiksi, ja näin koko termi on kokenut inflaation. Moni näyttää myös sekoittavan uskomukset ja toiminnan. On esimerkiksi eri asia 1) uskoa, että ihmispopulaatioiden välillä on merkittäviä geeneistä johtuvia älykkyyseroja (pieniä eroja on väistämättä) ja 2) toimia näiden keskimääräisten erojen perusteella.

   Sosiologi Robert Miles (1994) kirjoittaa ”tahattoman rasismin” ongelmasta:

Usein väitetään, että mikäli työpaikassa ei ole ennestään ”mustia” ja tieto avoimesta työpaikasta leviää vain suusta suuhun, kyse olisi institutionaalisesta rasismista työhönotossa. Tällä menettelyllähän heidät edelleenkin pidetään poissa riippumatta työnantajan omista tarkoitusperistä ja uskomuksista. Kuitenkin tällä menettelyllä syrjäytetään kaikkiin niihin ryhmiin kuuluvat työnhakijat, joita ei työpaikalla ennestään ole. Ellei työntekijöissä ole naisia, irlantilaisia tai juutalaisia, heidätkin syrjäytetään tällä työhönottotavalla, eikä siten yksinomaan ”mustia”. Asialla on vaikutusta analyysiin. Onko naisten, juutalaisten ja irlantilaisten syrjintä siis määriteltävä institutionaaliseksi rasismiksi? Ellei ole, miten nämä tapaukset on eroteltava käsitteellisesti? Jos ne taas määritellään institutionaaliseksi rasismiksi, millä logiikalla institutionaalinen rasismi tunnistetaan erityiseksi ilmiöksi, kun muitakin kerran syrjitään aivan samalla menettelyllä?

Jotta siis olisi mielekästä puhua rakenteellisesta mustien syrjimisestä, on osoitettava, että mustia kollektiivisesti kohdellaan heitä haittaavalla tavalla ja että mikään muu ryhmä ei joudu kokemaan samanlaista kohtelua.

Vihapuhe tulee sallia

Viime viikonloppuna tarjosin alla olevaa tekstiä HS:n mielipidepalstalle, mutta en saanut lehdeltä vastausta. Kirjoituksessa puolustan sananvapautta; lähinnä sitä, että yksilöllä on oikeus tahria itsensä niin likaiseksi kuin hän mielii. (Edelleen paljon mieluummin käsittelisin ihmisen käyttäytymisen selittämiseen liittyviä tieteellisiä kysymyksiä, enkä tällaisia poliittisia teemoja. Mielipidekirjoitukseni alla on vielä kuvitteellinen lehdistötiedote kuvitteellisesta tempauksesta ilmaisunvapauden puolesta. Jälkikirjoituksessa taas palataan lyhyesti niin kutsuttuun fasilitoituun kommunikointiin – tai pikemminkin ”kommunikointiin”.)

 - - -

Vihapuhetta ei tule kieltää

Sananvapauden pimeänä puolena voidaan pitää vihapuhetta. Sitä on viime aikoina pyritty rajoittamaan ja siitä on jopa toivottu rangaistavaa. Vihapuhetta ei kuitenkaan ole määritelty riittävän selkeästi, jotta se voitaisiin mielekkäästi lailla kieltää. Jos vihantunteiden ilmaisemisesta tai edes vihaan yllyttämisestä aletaan rangaista, olemme lähellä orwellilaisten ajatusrikosten maailmaa. Siellä ei ole ilmaisun-, uskonnon- tai omantunnonvapautta. Tuomioistuintenkin riippumattomuus on kyseenalainen.

Vastoin yleistä pelkoa vihapuhe ei myöskään aiheuta ääritekoja tai synnytä ääriliikkeitä. Asia on luultavasti täsmälleen päinvastainen: ilmaisunvapaus on tae rauhanomaisuudelle. Tämä koskee toki vain demokraattisia oikeusvaltioita. Diktatuureissa vihapuheella on suurempi vaikutus, sillä niissä ei samalla tavoin uskalleta puolustaa vihapuheen kohdetta.

Entä rotuun perustuvat halventavat yleistykset? Ne loukkaavat kyseessä olevaa roturyhmää ja kaikkia vähänkään valveutuneita kansalaisia. Demokratiassa sananvapauden on silti ulotuttava rasismiin asti. Niin kauan kuin yksilön kunniaa ei loukata ja niin kauan kuin ketään ei lyödä tai yllytetä siihen, loukkaaviakin väitteitä on suvaittava. Ei-toivotun puheen ja ei-toivottujen tekojen välillä on selvä ero.

Rasistiraasun on siis annettava saada kuulostaa rasistiraasulta. Ja pelkoa lietsovan populistin on saatava paljastaa, millaisissa myrkyissä hän muhii. Sittenpähän ihmiset tietävät. Rotuun tai etniseen ryhmään perustuva panettelu ja syrjintä ovat niin itsestään selvästi väärin, että yhteiskunta kykenee hoitamaan sellaisen vaivattomasti ja sivistyneesti – jos lehdistö ja muut mediat vain ovat vapaita ja keskustelevia.

Vihapuhe on siis mahdollista pitää aisoissa ilman että ketään tarvitsee pakottaa itsesensuuriin tai että oikeuslaitos tarjoaa kenellekään katkeroituneen uhriutumisen tuomaa poliittista suosiota.

Lisäksi jos ihmiset pelkäävät rangaistusta loukkaavista puheistaan, olojen parantaminen tulee vaikeammaksi. Yhteiskunnalliset muutokset kun aina loukkaavat jotakuta. Esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittoon siirtyminen oli kova pala monelle uskovaiselle. Vapaassa yhteiskunnassa asiaa uskallettiin siitä huolimatta ajaa. Siksi vaikkapa rienaavia ja huonolla maulla tehtyjä pilakuvia on silloin tällöin julkaistava. Se muistuttaa, että kansalaisilla on oikeus parantaa yhteiskuntaa. Sensuurin vaikutukset ovat pitkällä aikavälillä pahempia kuin vaikutukset, joita sensuurin kohteilla mahdollisesti olisi.

Osmo Tammisalo

Tietokirjailija ja pilapiirtäjä

Helsinki

Lisäys 21.6.: Eräs lukija huomautti, että ajatus siitä, että puhe ei johda tekoihin, on tekstissä liian vahvasti ilmaistu. Tämä luultavasti pitää paikkansa. Puhe ja teksti totta kai inspiroivat ihmisiä - hyvään ja pahaan. Näiden kahden kilvoittelu ja demokraattiset periaatteet (ja ”oikeamielisyyteen” inspiroivien viestien ylivoima) puoltavat kuitenkin laajaa sananvapautta. Siitä tekstin homoliittoesimerkkikin kertoo.

 - - -

LEHDISTÖTIEDOTE

Tiedämme, että tempauksemme on infantiili ja että se tuskin edistää ajamaamme asiaa. Tiedämme myös, että tempauksemme loukkaa monia ja että monet eivät tekoamme ymmärrä tai pitävät sitä yksinkertaisesti typeränä. Mekin pidämme tätä typeränä.

Tieto siitä, että ihmiset voivat ilmaista itseään typerästi, pelleillen, huonolla maulla ja silti ilman väkivallan pelkoa, kuitenkin ohittaa edellä mainitut mielipiteet.

Tempauksessa tulemme polttamaan – paloturvallisesti ja ympäristöä likaamatta – seuraavia esineitä: Raamattu, Koraani, Lajien synty, Pääoma, Suomen, Ruotsin, Viron, Neuvostoliiton, Yhdysvaltain ja Venäjän liput sekä muutamien nykyisten, eläköityneiden ja edesmenneiden valtioiden johtohenkilöiden kuvia. Tunnistamme, että näitä asioita saatetaan pitää pyhinä ja osaa meistäkin arveluttaa vaikkapa siniristilipun polttaminen.

Meille oikeus ilmaista itseään vapaasti on kuitenkin pyhä asia. Meitä loukkaa ajatus, että jokin esine tai ajatus nauttisi lainsuojaa sen takia, että joku pitää sitä pyhänä. Lain ei tule antaa pyhyyden määrittelyä yksityisten ihmisten tai ihmisryhmien käsiin.

Pääpyrkimyksemme on, että yhteiskunta sitoutuu edistämään rationalismia ja laajoja yksilönvapauksia. Kansalaisten on tiedettävä, että he elävät yhteiskunnassa, joka puolustaa sanomisen ja omantunnon vapautta. Sellainen mahdollistaa pyrkimykset yhteiskunnan parantamiseksi.

Tämä on siis kuvitteellinen lehdistötiedote kuvitteellisesta tempauksesta. Lähtisikö tällaiseen nykypäivänä ihmisiä mukaan? En usko. Näen kuitenkin tämänkaltaisen tempauksen tällä hetkellä tarpeellisena. Vapaa-ajattelijoilla oli jokunen vuosi sitten julkisuustempaus, jossa ihmiset saivat vaihtaa Raamattunsa pornolehtiin. Skeptikot taas yrittivät Hakaniemen torilla tehdä joukkoitsemurhaa nauttimalla homeopaattisia valmisteita. Olipa näistä julkisuuskikoista mitä mieltä tahansa, tempaukset herättävät keskustelua ja ne muistetaan vielä vuosien jälkeenkin. Yllä olevaa tiedotetta saa vapaasti käyttää, jos joku haluaa tempaista...

 - - -

PS. Fasilitoitu kommunikaatio ja tapaus Tuomas Alatalo nousivat esiin Helsingin Sanomissa 21.2.2017. Jutussa mainittu lastenneurologian linjajohtaja Hannu Heiskala tyrmää ajatuksen, että Alatalo olisi kirjansa kirjoittanut: ”Ei missään tapauksessa.” Autismi- ja aspergerliiton toiminnanjohtaja Tarja Parviainen sen sijaan on yllättävän epäselvä fasilitointikannastaan: ”Jos se on keino, jolla viestiä saadaan ulos, siksi sitä käytetään.” Tietysti jos fasilitointi toimisi, sitä olisi mielekästä käyttää. Kyse on nimenomaan sen toimimisesta/toimimattomuudesta, johon Parviaisen tulisi ottaa jokin kanta. Kykeneekö yksilö siis kommunikoimaan fasilitaatiolla, jos hän ei kommunikointiin muilla tavoin kykene? Nykytutkimus sanoo ei.

Tuomas Alatalo (siis hänen fasilitoijansa) vastasi 7.3. mielipidekirjoituksella, väittäen esimerkiksi seuraavasti: ”Minulle ehdotettiin kuvien käyttöä kommunikoinnissa, mutta on tyhmää tyytyä kuvaan, kun voi luoda sanan.” Olen kirjoittanut aiheesta täällä jälkikirjoituksessa. Siihen ei ole paljon lisättävää. Fasilitoinnin toimivuus olisi helppo ja tärkeä testata tapauskohtaisesti. Annetaan fasilitoitavan nähdä jokin kuva, jota fasilitoija ei näe. Osaisiko vaikkapa Tuomas Alatalo fasilitoinnin avulla kertoa kuvasta? Jos hän siihen kykenisi, asia olisi varmasti jo tullut ilmi. Olen Alatalon suhteen mieluusti väärässä, mutta se ei riitä: tarvitsen todisteita – ja mieluiten näkisin niitä ennen tulevia kuntavaaleja. Vammaisen lapsen äiti ansaitsee kaiken myötätuntomme, mutta ei ole oikein, että hän voi jälleen halutessaan käyttää kaksi ääntä.