Näytetään tekstit, joissa on tunniste raiskaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raiskaus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. tammikuuta 2020

Keskusteluja vieraiden kesken

Gladwell, Malcolm (2019): Talking to Strangers: What We Should Know about the People We Don’t Know. Allen Lane.

Olen lukenut Gladwellilta kaksi aiempaa teosta. Kummassakin oli joukko kiinnostavia ilmiöitä ja sattumuksia (ja myös joukko havaintoja, jotka eivät käsiteltyihin ilmiöihin juuri liity). Kuuluisin hänen popularisoimansa havainto lienee se, että alkuvuodesta syntyneet joukkuelajin harrastajat päätyvät todennäköisemmin ammattilaispelaajiksi. Ilmiön selitys on luultavimmin se, että alkuvuodesta syntyneet harrastajat ovat junioriaikana tovereitaan jonkin verran fyysisesti kehittyneempiä ja menestyvät täten lajissa paremmin. Näin he saavat voimakkaamman kipinän ryhtyä aikanaan ammattilaisiksi.

Gladwellin uusimman kirjan pääpointti on se, että ihmiset ovat huonoja tulkitsemaan entuudestaan tuntemattomien ihmisten motiiveja, ajattelua ja tuntemuksia. Tämä koskee myös poliiseja ja jopa parhaimpia tiedustelupalveluagentteja. Gladwellin kiinnostavimmat esimerkit koskevat juuri sisäpiiriin soluttautuneita vieraan vallan vakoojia. Jopa tiedustelu-upseerit haluavat uskoa ihmisistä hyvää ja siksi sortuvat vakoilijoita koskeviin virhearviointeihin.

Kannatko isoveljeä taskussasi?
Kirjassa on toki myös esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat muita epäluuloisempia ja sen takia pystyvät paljastamaan huijareita ja vakoojia. Usein samat, joskus sankareina juhlitut yksilöt maksavat epäluuloisuudestaan kuitenkin kovan hinnan yksityiselämässään. Elämä on raskasta ja yksinäistä, jos luonnostaan odottaa muista koko ajan pahaa.

Vakoilutapausten ja poliisikohtaamisten lisäksi kirjassa käsitellään yliopistokampuksilla tapahtuneita raiskauksia. Gladwell lainaa erästä raiskausoikeudenkäyntiä johtanutta tuomaria: ”Käytännön todellisuus on sellainen, että inhimillisessä käyttäytymisessä on alueita, joihin yksityiskohtainen lainsäädäntö ei sovellu.” Kyse oli alkoholin osuudesta tapahtumien kulkuun. Gladwell kysyy, onko humalassa annettu suostumus pätevä suostumus ja kuinka humalassa yksilön tulee olla, että kyse ei enää ole todellisesta suostumuksesta. Sama tuomari päättelee, että lainopillisia periaatteita ei voida ulottaa kaikkialle: ”Ongelma on inhimillisen käyttäytymisen loputtomassa vaihtelussa ja siinä, että kaikki yleensä tapahtuu yksityisissä olosuhteissa ilman puolueetonta todistajaa. Siksi tämä vakava rikkomus on niin vaikea todistaa.” Gladwellin mukaan paljolta ikävältä vältyttäisiin pelkästään sillä, että opiskelijoiden alkoholikulttuuria pystyttäisiin muuttamaan maltillisemmaksi:

Opiskelijoiden itsensä mielestä miesten tulisi oppia kunnioittamaan naisia enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, miten miehet käyttäytyvät naisten parissa, kun he [miehet] ovat selviä. Kyse on siitä, miten he käyttäytyvät naisten parissa, kun he ovat humalassa ja alkoholi on muuttanut heidät ihmiseksi, joka näkee ympäröivän maailman eri tavalla. Muiden kunnioittaminen vaatii mutkikkaita laskelmia, jossa joku osapuoli hillitsee halujaan, puntaroi pitkän aikavälin seurauksia ja miettii muuta kuin sitä, mikä juuri on silmien edessä. Juuri tätä humalan aiheuttama likinäköisyys vaikeuttaa.

Gladwellin loppupäätelmä kuuluu:

Tämä on kirja arvoituksesta. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua muukalaisille, erityisesti modernissa, rajattomassa maailmassamme. Emme ole enää kyläläisiä. Poliisien on pysäytettävä ihmisiä, joita he eivät tunne. Tiedustelu-upseerien on elettävä huijausten ja epävarmuuden kanssa. Nuoret menevät juhliin nimenomaan tavatakseen vieraita ihmisiä: se on osa romantiikan etsimisen jännitystä. Silti tässä tehtävistä tärkeimmässä olemme taitamattomia.

Päätelmä on nähdäkseni turhan pessimistinen. Ihmiset tulkitsevat toisiaan sen verran oikein, että keskustelut vieraidenkin kanssa ovat paitsi mahdollisia myös usein palkitsevia ja nautinnollisia.


torstai 23. marraskuuta 2017

Seksuaalinen häirintä, miesten harhaluulot ja tuloerojen vaikutus parisuhteen pysyvyyteen

Tässä on kommenttejani kolmeen Helsingin Sanomissa vastikään olleeseen juttuun.

Puolisoiden tuloerot vaikuttavat parisuhteen pysyvyyteen

Helsingin Sanomien Elämä -sivuilla oli 28.10.2017 juttu perheiden rahankäytöstä. Artikkeli käsitteli lähinnä sitä, missä määrin rahat ovat puolisoiden kesken yhteisiä. Jutussa sanotaan:
Joskus kuulee väitettävän, että vaimon suuremmat tulot aiheuttavat helposti ongelmia parisuhteessa. Akatemiatutkija Marika Jalovaara Turun yliopistosta haluaa kumota tällaisen käsityksen. ”Tutkimusnäyttöä ei ole. Ihmeen sitkeästi elää vanha tarina, jonka mukaan miehen ansaitsema raha lisää perheen hyvinvointia ja onnellisuutta, mutta naisen ansaitsema raha aiheuttaakin konflikteja ja valtataistelua.”

En ole törmännyt Jalovaaran mainitsemaan tarinaan miehen ja naisen tulojen absoluuttisista vaikutuksista. Mutta puolisoiden tuloerojen ja avioerojen yhteydestä on olemassa tutkimusnäyttöä. Jalovaarakin toteaa perään, että eronneisuus on tilastollisesti suurempaa, mikäli naisen tulot ovat miehen tuloja suuremmat.

Kirjallisuuskatsauksen sijasta laitan tähän kolme nopealla haulla löytynyttä vastaavanlaista tutkimustulosta:
The higher the wife’s share in the couple’s income the higher the divorce risk.

...high earnings capacity increases the probability of marriage and decreases the probability of divorce for young men, but decreases the probability of marriage for young women... 

Canadian study found that divorce rates increase as married women’s income approaches that of their husbands, and accelerate further when women’s income surpasses that of their husbands. For each additional $1,000 increase in wives’ income, the chances of divorce increase 3 percent.

Ymmärtääkseni miehen ja naisen tuloerojen tilastollinen vaikutus tulee esiin, vaikka muita asiaan vaikuttavia muuttujia – ikä, sosioekonominen asema, koulutus – olisi vakioitu. Kiinnostuksella odotan, muuttuvatko länsimaat tässä suhteessa lähivuosina – ja mihin suuntaan.

- - -

Onko seksuaalinen häirintä vallan- vai seksinhalua?

Helsingin Sanomien Kulttuurisivujen Lauantaiesseessä 28.10.2017 käsiteltiin viime viikkoina esillä ollutta aihetta, seksuaalista ahdistelua/häirintää. Jutussa oli haastateltu sosiologi Hanna Vilkkaa, joka kertoi näkemyksiään siitä, miksi aihe on nyt pinnalla. Juttu loppuu seuraavasti:

Vilkka mainitsee myös globaalin henkisen poikkeustilan, jossa kaikesta pahasta on tullut arkipäivää. Pelon kautta saattaa tulla halu suojella itseään ja osoittaa, että on valta tehdä vielä jotain. ”Ja seksihän on kaikille yhteistä ja sen kautta on helppo haavoittaa ja osoittaa omaa paikkaansa.”

Selitys ontuu. Ihmiset toki haluavat suojella itseään ja paha on arkipäiväistä – ainakin lehtien sivuilla ja uutisissa –, mutta kyse tuskin on poikkeustilasta, varsinkaan sellaisesta, joka selittäisi seksuaalista ahdistelua. Koskaan tätä ennen emme ole eläneet näin inhimillistä ja väkivallatonta aikaa. Lisäksi se, että ylemmässä arvoasemassa olevat miehet syyllistyvät häirintään, ei ole todiste siitä, että häirinnässä olisi kyse vallan pönkittämisestä. Yhtä hyvin voi olla niin, että mies, jolla on valtaa, harrastaa häirintää, koska hän pystyy siihen. Tällaista selitystä puoltavia seikkoja on paljon. Hesarin juttukin toteaa, että ”Vilkan mukaan häirintää tapahtuu eniten hierarkkisilla aloilla, kuten hoiva- ja opetusaloilla”. Toki myös esimerkiksi persoonallisuuspiirteiden tarkastelun tulee olla mukana selityksessä; valta sellaisenaan ei selitä käyttäytymistä.

Seksuaalisessa häirinnässä käytetään valtaa, mutta vallankäyttö tai valtaanpääsy eivät siis yleensä ole motiiveina. Olen jopa kuullut väitettävän, että valtamotiivi –hypoteesi on naisvaltaisissa sosiaalitieteissä siksi suosittu, että naiset pystyvät miehiä helpommin samaistumaan ajatukseen seksin/seksuaalisuuden käyttämisestä oman sosioekonomisen aseman parantamiseksi. Tämä lienee kuitenkin kaukaa haettua. Osuvampi selitys saattaa olla se, että nainen ei koe ahdistelua/raiskausta seksiksi vaan nimenomaan väkivallaksi ja vallankäytöksi. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että teon motiivi olisi joku muu kuin seksuaalinen. Valta-asemassa olevat naiset eivät myös läheskään samassa määrin seksuaalisesti ahdistele alaisiaan. Lisäksi ahdistelijan siviilisääty – ovat useammin naimattomia – puoltaa seksuaalista motivaatiota, samoin kuin ahdistelun kohteen ikä/hedelmällisyys. (Ks. Buss&Malamuth 1996)

Hain joistakin kirjoistani (ks. oheinen kuva) tietoja kädellisserkuillamme tapahtuvasta ahdistelusta (sexual harassment ja coercion). Apinoilla kyse näyttää olevan lähinnä ylempiarvoisen koiraan aggressiivisesta seksuaalisuudesta, ei niinkään vallantavoittelusta, edes hierarkkisimmilla lajeilla. (Apinatutkijapiireissä harassment -termi saattoi alun perin tarkoittaa häirintää, jossa koiras pyrkii estämään kilpailevan koiraan parittelua; en tosin ole tästä varma.) Apinoilla seksuaalinen ahdistelu on yleisempää, jos naaraat ovat heikompia fyysisesti ja sosiaalisesti - esimerkiksi jos naarailla ei ole tapana tai taipumuksia muodostaa liittolaisuuksia dominoivaa koirasta vastaan. Viihdemaailmassa, josta tämänkertainen kohu alkoi, kilpailu rooleista on äärimmäisen ankaraa. Tämä luultavasti tekee liittolaisuuksien solmimisesta hankalaa, mikä, kuten muilla kädellisillä, saattaa altistaa ahdistelulle. (Joillakin kädellislajeilla tavataan myös raivoparitteluita [rage-induced copulation], jossa koiraan aggressio toteutuu parittelupyrkimyksinä riippumatta siitä, onko naaras kiimassa vai ei. Joillakin lajeilla taas erektion esitteleminen alempiarvoiselle koiraalle on melko yleistä.)

Ihmiskoiraissa ahdistelijoita on useammanlaisia. Osa ahdistelijoista saattaa olla statuskilpailusta syrjäytyneitä (ahdistelu luultavimmin haittaisi heidän vallantavoitteluaan) ja osa taas on korkeassa hierarkkisessa asemassa. Ja kaikkea siltä väliltä. Mutta valtaapitävät näyttävät olevan enemmistönä. Niin tai näin, veikkaan, että nyt Hollywoodista alkaneet tapahtumat muuttavat miesten tapoja pysyvämmin kuin aiemmat kohut. Ehkä sivutuotteena Hollywood-elokuvatkin vähitellen kohenevat. (Ks. raiskauksesta aiemmassa kirjoituksessani.)

Seksuaalinen ahdistelu on yksi lopputulema miesten ja naisten vastakkaisista seksuaalisista tavoitteista työpaikoilla. Siihen on mahdollista vaikuttaa lainsäädännöllä. Biologin silmin lait ovat olemassa nimenomaan tätä tarkoitusta varten: säätelemässä yksilöiden lisääntymispyrkimyksiä mutkikkaassa yhteisössä.

- - -

Miehet ylitulkitsevat naisen kiinnostusta

Ahdisteluun liittyen Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla 9.11.2017 uutisoitiin miesten harhaluuloista (ks. kuva). Tutkijat selvittivät, missä määrin naisen ulkonäkö ja pukeutumisen viettelevyys kertoivat miesten mielestä siitä, kuinka kiinnostunut nainen oli seksistä. Tulokset eivät ole uusia tai yllättäviä: osalle miehistä pelkkä naisen kauneus oli vihje tämän kiinnostuksesta. On kuin kiihottuminen kauniista naisesta saisi osan miehistä projisoimaan omat tunteensa naisen tunteiksi. Nähdessään naisen minihameessa moni mies tuntuu ajattelevan, että ”tuo haluaa seksiä juuri nyt”.

Rakkauden evoluutio -kirjassani aihetta käsitellään pitkästi ja ilmiölle etsitään selityksiä. Miksi miehet ylitulkitsevat naisen kiinnostusta? Miksi ei-seksuaaliset vihjeet, esimerkiksi pelkkä ystävällisyys, nähdään seksuaalisen kiinnostuksen ilmaukseksi? (Tai miksi naiset vastaavasti alitulkitsevat miehen sitoutumisaikeita?)

Kysymys on haastava siksi, että suuri osa ihmislajin viime aikaisesta lisääntymisestä on luultavimmin tapahtunut sukupuolten väliseen työnjakoon perustuvissa yksiavioisissa parisuhteissa, joissa molemmat ovat investoineet jälkeläisten hyvinvointiin. Miten siis on mahdollista, että sukupuolet ovat niin erilaisia, intressitulkintojen lisäksi vaikkapa suhteessa kaupalliseen pornografiaan?

Riippumatta siitä, miten samanlaisia sukupuolten investoinnit perheeseen ovat tyypillisesti olleet, sukupuolet eroavat valtavasti siinä, mikä on pienin mahdollinen investointi: mies pystyy saamaan geeniperillisen nopeasta yhdynnästä lähes ilman kustannuksia. On mahdollista, että vaikka tällaisia tilaisuuksia ei miehillä evoluutioympäristössä juuri ollut, niihin tarttuminen, kun niitä tuli vastaan, lisäsi siinä määrin miesten kelpoisuutta, että miessukupuolelle kehittyi häirintään ja jopa raiskauksiin kannustava seksuaalipsykologia. Useimmille miehille jo ajatus kustannuksettomasta seksistä uusien hedelmällisten naisten kanssa on kiihottava. Vaikka vain yksi yllyke tuhannesta huipentuisi paritteluun, himon päätehtävä on paritteluun motivoiminen.


lauantai 26. joulukuuta 2015

Raiskauksen luonnonhistoriasta

Olen kirjoittanut raiskauksesta ja siihen mahdollisesti liittyvistä luonnonvalinnan suosimista psykologisista ominaisuuksista Rakkauden evoluutio -teoksessani ja Psykologia 6/2004 -lehdessä. Kimmoke tähän blogikommenttiin tuli Voima 10/2015 -lehdessä haastatellulta Naisasialiitto Unionin pääsihteeriltä, Milla Pyykköseltä:

Jopa fiksujen ihmisten suusta kuulee, että raiskaus on aina väärin, mutta tilanteita voi itse ehkäistä.

Pyykkösen ”jopa fiksut sanovat” -lausunto antaa ymmärtää, että hänen mielestään vähintään toinen ajatuksista on väärin. En kuitenkaan keksi, mitä vikaa niissä on (raiskaus on aina väärin ja sitä voi omilla toimillaan ehkäistä). Niinpä kyse täytyy olla jostakin muusta. Taustalla lienee herkistynyt ajattelutapa, jossa pelkkä neutraali huomio siitä, että raiskauksia on itse kunkin mahdollista ehkäistä, koetaan uhria syyllistäväksi tai jopa raiskauksen puolusteluksi. Tai kenties ehkäisykommentin antajan kuvitellaan hyväksyvän asiantilan, jossa ihmiset joutuvat väkivallan pelon takia muuttamaan käyttäytymistään. Molemmat päätelmät ovat vääriä.

”Raiskausta/raiskaustilanteita voi ehkäistä” -tosiseikan sanominen ei tee uhrista syyllistä. Se ei myöskään tarkoita, että olisi oikein tai toivottavaa, että ihmiset joutuvat väkivallan pelosta miettimään, missä he liikkuvat tai miten he pukeutuvat. Se ei suosittele ratkaisuksi vaikkapa sitä, että 15–30-vuotiaat tytöt ja naiset (jotka useimmiten uhreja ovat) pysyvät neljän seinän sisällä isänsä ja veljiensä huomassa. ”Raiskausta voi ehkäistä” on tosiasiaväite, joka joko on totta tai ei; siitä ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulisi kenenkin mielestä olla, eikä se tee yhteiskunnasta raiskausmyönteistä tai naisvihamielistä. Vastaavasti ”asekuolemia voi itse ehkäistä” -huomio ei ole kannanotto aseiden rajoittamisen puolesta – vaikka rajoitukset helpoimpia konsteja olisivatkin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että on merkkejä siitä, että kuukautiskierron hedelmällisessä vaiheessa ihmisnaaraat tiedostamattaan välttelevät tilanteita, joissa vaara tulla raiskatuksi on suurempi. Myös tämä on vain ja ainoastaan tosiasiaväite; ja se pitää vielä vahvistaa jatkotutkimuksissa.)

Perustelen saivarteluani seuraavilla seikoilla. Väkivalta aiheuttaa yleismaailmallisesta harvenemisestaan [1] huolimatta suunnattomasti inhimillistä kärsimystä ja taloudellisia haittoja. Fyysistä väkivaltaa myös pelätään yleisesti; naiset enemmän kuin miehet, vaikka miehet sen kohteena useammin ovatkin. Niinpä ei ole yhdentekevää, kumpaan pyrimme: 1) ylläpitämään ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai 2) perehtymään siihen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille. Onneksi näiden pyrkimysten välinen ristiriita ei ole väistämätön. Molemmat tahothan toivovat seksuaalisen väkivallan vähentymistä. Pointti on se, että onnistumismahdollisuudet ovat parempia, jos olemme rehellisiä ja realistisia. Aihe tietysti vaatii erityistä hienotunteisuutta, sillä siihen liittyy monenlaisia sosiaalisia ja poliittisia intohimoja ja henkilökohtaisia tragedioita. Mutta silti: ideologinen ajattelu tai moraaliset virhetulkinnat eivät saa hämärtää tosiseikkoja tai hankaloittaa niiden löytymistä, olipa tarkastelun kohteena raiskausta edeltäneet olosuhteet, raiskauksen yksilöpsykologiset motiivit tai raiskaukseen liittyvät evolutiiviset voimat.

Viimeksi mainittu seikka oli joitakin vuosia sitten vilkkaan keskustelun kohteena. Onko luonnonvalinta suosinut raiskauksen mahdollistavia ominaisuuksia miehissä? Onko kyse siis sopeutumasta? Kysymys on olennainen, sillä ei ole itsestään selvää, että nisäkäskoiras pystyy paritteluun vastoin naaraan tahtoa. (Joillakin hyönteiskoirailla on arveltu olevan erityisiä tarttumaelimiä, joiden tehtävä on pitää vastustelevaa naarasta paikoillaan; osa tutkijoista tosin on kyseenalaistanut elimen tehtävän raiskauksen apuna.) 

Tässä on muokattu ote Rakkauden evoluutiosta, jossa keskustelu siitä, onko raiskaus evolutiivinen sopeutuma, käydään perusteellisesti läpi:

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naisen tai miehen käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurin tai yhteiskuntien tutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajille tyypillisiä perhe- ja moraalitunteita. Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta. Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.
Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Koko termi evoluutiopsykologia saattaa jäädä pois seuraavien 50 vuoden aikana. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Rakkauden evoluutiossa käsitellään lähinnä kolmea mahdollista evolutiivista selitystä miehen raiskauskyvylle:

A Raiskauskyky on joidenkin miesten psykopatiaa tai empatiavajetta.

B Raiskauskyky on sivutuote miehen ja naisen erilaisesta seksuaalikäyttäytymisestä.

C Raiskauskyky on luonnonvalinnan suosima sopeutuma, adaptaatio. Taipumus siis olisi evoluutioympäristössä kasvattanut riittävästi ihmiskoiraiden lisääntymismenestystä, jotta näille olisi kehittynyt piirteitä raiskausta varten.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
On huomattava, että olipa evolutiivinen selitys mikä tahansa, se ei mitätöi raiskaukseen vaikuttavia kulttuurisia tapoja ja uskomuksia. Vastaavasti se, että piirre vaihtelee kulttuurista toiseen, ei mitätöi evolutiivisia argumentteja, aivan kuten ei sekään, että toisinaan raiskaaja aiheuttaa vakavia fyysisiä vammoja (noin viidelle prosentille raiskatuista) tai että hedelmöitymisen todennäköisyys raiskauksessa on pieni (se on pieni kaikenlaisissa yhdynnöissä).

Mikäli raiskaus on sopeutuma, mitä ominaisuutta tai minkälaisia mekanismeja luonnonvalinta tarkkaan ottaen on suosinut? Asiaa selvittäneet Randy Thornhill ja Craig Palmer (2000) kävivät läpi seuraavia hypoteeseja evolutiivisesti kehittyneille raiskaussopeutumille. Näistä voi olla olemassa yksi, useampia tai ei yhtäkään:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa miestä arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista miestä raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naisten kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat miehen arvioimaan naisen (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naisten raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin siittiökilpailussa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja miehen seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy miehelle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat miestä oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen miehen kanssa.

En tässä paljasta, mihin päätelmään Rakkauden evoluutio -teoksessa tai Thronhillin ja Palmerin kirjassa tullaan sen suhteen, onko raiskaustaipumuksen takana jonkinlaisia luonnonvalinnan suosimia sopeutumia. Tämän hetken näkemykseni voin kuitenkin paljastaa, ja se edelleen on se, että verrattuna tuttujen (puoliso, treffikumppani yms.) tekemiin raiskauksiin niin sanotuilla puskaraiskauksilla on vähemmän tekemistä luonnonvalinnan ja enemmän tekemistä patologisuuden kanssa. (Sotaraiskaukset kannattaa luultavasti käsitellä näistä erillisenä kolmantena kategoriana.)

Vaikka raiskauskyky olisi evolutiivinen sopeutuma, se ei tee miehistä himojensa ja viettiensä villitsemiä elukoita. Myöskään ”raiskausta voi itse ehkäistä” -ajatus ei halvenna tai eläimellistä miestä, kuten Voima -lehdessä esitettiin. Vastaavasti kyky aggressiivisuuteen tai vihaisuuteen on ihmiselle lajityypillinen sopeutuma, mutta aggressioiden ei silti tarvitse antaa ohjata käyttäytymistä.

                                              * * *

ALAVIITE [1]:
Kriminologi Matti Laine kirjoittaa Haaste 4/2011 -lehdessä, miten sivilisaatio on kyennyt vapauttamaan ihmistä väkivaltaisista ympäristöistä. Vastoin varsin yleistä näkemystä väkivallan vähentyminenhän on yleismaailmallinen trendi. Näin Laine (ks. myös Pinker 2011):

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti jokin aikaa sitten puheen, jossa hän tuomitsi kaikenlaisen kiusaamisen. Jos puhe olisi pidetty 40 vuotta aiemmin, sen pitäjä olisi tehnyt itsensä naurunalaiseksi. Vaikka väkivaltaa esiintyy vielä perheissä runsaastikin, siinäkin voidaan nähdä merkittäviä muutoksia. Vielä 1970-luvun puolessavälissä ns. parisuhdeväkivallan uhrina kuoli noin 3000 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; miehiä lähes yhtä paljon kuin naisia. Nyt määrä on puolittunut ja erityinen vähentyminen on tapahtunut mustien naisten tekemissä surmissa. On tapahtunut ”alttiina olemisen vähentyminen” (exposure reduction). Avioerojen helpottuminen, turvakodit ja -puhelimet, muutokset poliisin toiminnassa ja asenteissa ovat tämän taustalla.

Laine jatkaa henkirikoksista:

Sydänkeskiajalta lähtien väkivalta on merkittävästi alentunut, ainakin jos sitä mitataan henkirikosasteella. Henkirikosasteeksi Euroopassa 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa on arvioitu noin 35 surmattua 100 000 asukasta kohden vuositasolla. Uuden ajan alussa väkivalta kääntyy jyrkkään laskuun, ollen toki vielä 1600-luvulla noin 15–20/100 000. Esimerkiksi Skandinavian henkirikosasteeksi on laskettu vuonna 1600 noin 22/100 000 ja Italian vielä peräti 40/100 000. Kahdensadan vuoden kuluttua (1800) vastaavat luvut olivat 1–2/100 000 ja 13/100 000. Euroopan aste putoaa ja on jo 1700-luvulla alle viiden ja on nykyään noin 1–2/100 000. Tosin viimeisen 60 vuoden aikana henkirikosluvuissa on nähtävissä lievää nousua koko Euroopan tasolla. Merkittävää on tässä muistaa, että tällä hetkellä Euroopassa on yksi valtio, jossa henkirikosluvut ovat keskiajan tai ainakin 1600-luvun tasoa. Tuo valtio on Venäjä. On myös olemassa yksi ryhmä, jonka uhriutumisessa on tapahtunut lähes täydellinen loppuminen. Tuo ryhmä on monarkit. Vuosien 600–1800 välisenä aikana noin 15 prosenttia kuninkaista tai kuningattarista kuoli murhan uhrina. Henkirikosaste oli 1000/100 000 hallitsijavuotta.

Väkivallatonta vuotta 2016, maan matosista monarkkeihin!