Ihmisellä on oma evoluutiossa kehittynyt lajityypillinen luontonsa. Esivanhempiemme kohtalot näkyvät ajatuksissamme, tunteissamme ja käyttäytymisessämme.
Blogin kirjoituksissa asiaa tarkastellaan eri näkökulmista. Kirjoittaja: Osmo Tammisalo
Gladwell, Malcolm (2019): Talking to Strangers: What We Should Know about the People We Don’t Know. Allen Lane.
Olen lukenut Gladwellilta kaksi aiempaa teosta. Kummassakin oli joukko kiinnostavia ilmiöitä ja sattumuksia (ja myös joukko havaintoja, jotka eivät käsiteltyihin ilmiöihin juuri liity). Kuuluisin hänen popularisoimansa havainto lienee se, että alkuvuodesta syntyneet joukkuelajin harrastajat päätyvät todennäköisemmin ammattilaispelaajiksi. Ilmiön selitys on luultavimmin se, että alkuvuodesta syntyneet harrastajat ovat junioriaikana tovereitaan jonkin verran fyysisesti kehittyneempiä ja menestyvät täten lajissa paremmin. Näin he saavat voimakkaamman kipinän ryhtyä aikanaan ammattilaisiksi.
Gladwellin uusimman kirjan pääpointti on se, että ihmiset ovat huonoja tulkitsemaan entuudestaan tuntemattomien ihmisten motiiveja, ajattelua ja tuntemuksia. Tämä koskee myös poliiseja ja jopa parhaimpia tiedustelupalveluagentteja. Gladwellin kiinnostavimmat esimerkit koskevat juuri sisäpiiriin soluttautuneita vieraan vallan vakoojia. Jopa tiedustelu-upseerit haluavat uskoa ihmisistä hyvää ja siksi sortuvat vakoilijoita koskeviin virhearviointeihin.
Kannatko isoveljeä taskussasi?
Kirjassa on toki myös esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat muita epäluuloisempia ja sen takia pystyvät paljastamaan huijareita ja vakoojia. Usein samat, joskus sankareina juhlitut yksilöt maksavat epäluuloisuudestaan kuitenkin kovan hinnan yksityiselämässään. Elämä on raskasta ja yksinäistä, jos luonnostaan odottaa muista koko ajan pahaa.
Vakoilutapausten ja poliisikohtaamisten lisäksi kirjassa käsitellään yliopistokampuksilla tapahtuneita raiskauksia. Gladwell lainaa erästä raiskausoikeudenkäyntiä johtanutta tuomaria: ”Käytännön todellisuus on sellainen, että inhimillisessä käyttäytymisessä on alueita, joihin yksityiskohtainen lainsäädäntö ei sovellu.” Kyse oli alkoholin osuudesta tapahtumien kulkuun. Gladwell kysyy, onko humalassa annettu suostumus pätevä suostumus ja kuinka humalassa yksilön tulee olla, että kyse ei enää ole todellisesta suostumuksesta. Sama tuomari päättelee, että lainopillisia periaatteita ei voida ulottaa kaikkialle: ”Ongelma on inhimillisen käyttäytymisen loputtomassa vaihtelussa ja siinä, että kaikki yleensä tapahtuu yksityisissä olosuhteissa ilman puolueetonta todistajaa. Siksi tämä vakava rikkomus on niin vaikea todistaa.” Gladwellin mukaan paljolta ikävältä vältyttäisiin pelkästään sillä, että opiskelijoiden alkoholikulttuuria pystyttäisiin muuttamaan maltillisemmaksi:
Opiskelijoiden itsensä mielestä miesten tulisi oppia kunnioittamaan naisia enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, miten miehet käyttäytyvät naisten parissa, kun he [miehet] ovat selviä. Kyse on siitä, miten he käyttäytyvät naisten parissa, kun he ovat humalassa ja alkoholi on muuttanut heidät ihmiseksi, joka näkee ympäröivän maailman eri tavalla. Muiden kunnioittaminen vaatii mutkikkaita laskelmia, jossa joku osapuoli hillitsee halujaan, puntaroi pitkän aikavälin seurauksia ja miettii muuta kuin sitä, mikä juuri on silmien edessä. Juuri tätä humalan aiheuttama likinäköisyys vaikeuttaa.
Gladwellin loppupäätelmä kuuluu:
Tämä on kirja arvoituksesta. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua muukalaisille, erityisesti modernissa, rajattomassa maailmassamme. Emme ole enää kyläläisiä. Poliisien on pysäytettävä ihmisiä, joita he eivät tunne. Tiedustelu-upseerien on elettävä huijausten ja epävarmuuden kanssa. Nuoret menevät juhliin nimenomaan tavatakseen vieraita ihmisiä: se on osa romantiikan etsimisen jännitystä. Silti tässä tehtävistä tärkeimmässä olemme taitamattomia.
Päätelmä on nähdäkseni turhan pessimistinen. Ihmiset tulkitsevat toisiaan sen verran oikein, että keskustelut vieraidenkin kanssa ovat paitsi mahdollisia myös usein palkitsevia ja nautinnollisia.
Tässä on
kommenttejani kolmeen Helsingin Sanomissa
vastikään olleeseen juttuun.
Puolisoiden tuloerot vaikuttavat
parisuhteen pysyvyyteen
Helsingin Sanomien Elämä -sivuilla oli 28.10.2017
juttu perheiden rahankäytöstä. Artikkeli käsitteli lähinnä sitä, missä määrin
rahat ovat puolisoiden kesken yhteisiä. Jutussa sanotaan:
Joskus
kuulee väitettävän, että vaimon suuremmat tulot aiheuttavat helposti ongelmia
parisuhteessa. Akatemiatutkija Marika Jalovaara Turun yliopistosta haluaa
kumota tällaisen käsityksen. ”Tutkimusnäyttöä ei ole. Ihmeen sitkeästi elää
vanha tarina, jonka mukaan miehen ansaitsema raha lisää perheen hyvinvointia ja
onnellisuutta, mutta naisen ansaitsema raha aiheuttaakin konflikteja ja
valtataistelua.”
En ole
törmännyt Jalovaaran mainitsemaan tarinaan miehen ja naisen tulojen absoluuttisista
vaikutuksista. Mutta puolisoiden tuloerojen
ja avioerojen yhteydestä on olemassa tutkimusnäyttöä. Jalovaarakin toteaa
perään, että eronneisuus on tilastollisesti suurempaa, mikäli naisen tulot ovat
miehen tuloja suuremmat.
Kirjallisuuskatsauksen
sijasta laitan tähän kolme nopealla haulla löytynyttä vastaavanlaista tutkimustulosta:
The
higher the wife’s share in the couple’s income the higher the divorce risk.
...high
earnings capacity increases the probability of marriage and decreases the
probability of divorce for young men, but decreases the probability of marriage
for young women...
Canadian
study found that divorce rates increase as married women’s income approaches
that of their husbands, and accelerate further when women’s income surpasses
that of their husbands. For each additional $1,000 increase in wives’ income,
the chances of divorce increase 3 percent.
Ymmärtääkseni
miehen ja naisen tuloerojen tilastollinen vaikutus tulee esiin, vaikka muita
asiaan vaikuttavia muuttujia – ikä, sosioekonominen asema, koulutus – olisi
vakioitu. Kiinnostuksella odotan, muuttuvatko länsimaat tässä suhteessa
lähivuosina – ja mihin suuntaan.
- - -
Onko seksuaalinen häirintä
vallan- vai seksinhalua?
Helsingin Sanomien Kulttuurisivujen
Lauantaiesseessä 28.10.2017 käsiteltiin viime viikkoina esillä ollutta aihetta,
seksuaalista ahdistelua/häirintää. Jutussa oli haastateltu sosiologi Hanna
Vilkkaa, joka kertoi näkemyksiään siitä, miksi aihe on nyt pinnalla. Juttu loppuu
seuraavasti:
Vilkka
mainitsee myös globaalin henkisen poikkeustilan, jossa kaikesta pahasta on
tullut arkipäivää. Pelon kautta saattaa tulla halu suojella itseään ja
osoittaa, että on valta tehdä vielä jotain. ”Ja seksihän on kaikille yhteistä
ja sen kautta on helppo haavoittaa ja osoittaa omaa paikkaansa.”
Selitys
ontuu. Ihmiset toki haluavat suojella itseään ja paha on arkipäiväistä – ainakin
lehtien sivuilla ja uutisissa –, mutta kyse tuskin on poikkeustilasta,
varsinkaan sellaisesta, joka selittäisi seksuaalista ahdistelua. Koskaan tätä
ennen emme ole eläneet näin inhimillistä ja väkivallatonta aikaa. Lisäksi se,
että ylemmässä arvoasemassa olevat miehet syyllistyvät häirintään, ei ole
todiste siitä, että häirinnässä olisi kyse vallan pönkittämisestä. Yhtä hyvin
voi olla niin, että mies, jolla on valtaa, harrastaa häirintää, koska hän
pystyy siihen. Tällaista selitystä puoltavia seikkoja on paljon. Hesarin
juttukin toteaa, että ”Vilkan mukaan häirintää tapahtuu eniten hierarkkisilla
aloilla, kuten hoiva- ja opetusaloilla”. Toki myös esimerkiksi persoonallisuuspiirteiden
tarkastelun tulee olla mukana selityksessä; valta sellaisenaan ei selitä käyttäytymistä.
Seksuaalisessa
häirinnässä käytetään valtaa, mutta vallankäyttö tai valtaanpääsy eivät siis yleensä
ole motiiveina. Olen jopa kuullut väitettävän, että valtamotiivi –hypoteesi on
naisvaltaisissa sosiaalitieteissä siksi suosittu, että naiset pystyvät miehiä
helpommin samaistumaan ajatukseen seksin/seksuaalisuuden käyttämisestä oman
sosioekonomisen aseman parantamiseksi. Tämä lienee kuitenkin kaukaa haettua.
Osuvampi selitys saattaa olla se, että nainen ei koe ahdistelua/raiskausta
seksiksi vaan nimenomaan väkivallaksi ja vallankäytöksi. Tämä ei kuitenkaan
automaattisesti tarkoita, että teon motiivi olisi joku muu kuin seksuaalinen.
Valta-asemassa olevat naiset eivät myös läheskään samassa määrin seksuaalisesti
ahdistele alaisiaan. Lisäksi ahdistelijan siviilisääty – ovat useammin
naimattomia – puoltaa seksuaalista motivaatiota, samoin kuin ahdistelun kohteen
ikä/hedelmällisyys. (Ks. Buss&Malamuth 1996)
Hain
joistakin kirjoistani (ks. oheinen kuva) tietoja kädellisserkuillamme
tapahtuvasta ahdistelusta (sexual harassment ja coercion). Apinoilla kyse näyttää olevan lähinnä
ylempiarvoisen koiraan aggressiivisesta seksuaalisuudesta, ei niinkään
vallantavoittelusta, edes hierarkkisimmilla lajeilla. (Apinatutkijapiireissä harassment -termi saattoi alun perin tarkoittaa häirintää, jossa koiras pyrkii estämään
kilpailevan koiraan parittelua; en tosin ole tästä varma.) Apinoilla
seksuaalinen ahdistelu on yleisempää, jos naaraat ovat heikompia fyysisesti ja
sosiaalisesti - esimerkiksi jos naarailla ei ole tapana tai taipumuksia
muodostaa liittolaisuuksia dominoivaa koirasta vastaan. Viihdemaailmassa, josta
tämänkertainen kohu alkoi, kilpailu rooleista on äärimmäisen ankaraa. Tämä
luultavasti tekee liittolaisuuksien solmimisesta hankalaa, mikä, kuten muilla
kädellisillä, saattaa altistaa ahdistelulle. (Joillakin kädellislajeilla
tavataan myös raivoparitteluita [rage-induced copulation], jossa koiraan aggressio
toteutuu parittelupyrkimyksinä riippumatta siitä, onko naaras kiimassa vai ei.
Joillakin lajeilla taas erektion esitteleminen alempiarvoiselle koiraalle on melko
yleistä.)
Ihmiskoiraissa
ahdistelijoita on useammanlaisia. Osa ahdistelijoista saattaa olla statuskilpailusta
syrjäytyneitä (ahdistelu luultavimmin haittaisi heidän vallantavoitteluaan) ja osa taas on korkeassa hierarkkisessa asemassa. Ja
kaikkea siltä väliltä. Mutta valtaapitävät näyttävät olevan enemmistönä. Niin
tai näin, veikkaan, että nyt Hollywoodista alkaneet tapahtumat muuttavat miesten
tapoja pysyvämmin kuin aiemmat kohut. Ehkä sivutuotteena Hollywood-elokuvatkin
vähitellen kohenevat. (Ks. raiskauksesta aiemmassa kirjoituksessani.)
Seksuaalinen
ahdistelu on yksi lopputulema miesten ja naisten vastakkaisista seksuaalisista
tavoitteista työpaikoilla. Siihen on mahdollista vaikuttaa
lainsäädännöllä. Biologin silmin lait ovat olemassa nimenomaan tätä tarkoitusta
varten: säätelemässä yksilöiden lisääntymispyrkimyksiä mutkikkaassa yhteisössä.
- - -
Miehet ylitulkitsevat naisen
kiinnostusta
Ahdisteluun
liittyen Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla
9.11.2017 uutisoitiin miesten harhaluuloista (ks. kuva). Tutkijat selvittivät,
missä määrin naisen ulkonäkö ja pukeutumisen viettelevyys kertoivat miesten
mielestä siitä, kuinka kiinnostunut nainen oli seksistä. Tulokset eivät ole
uusia tai yllättäviä: osalle miehistä pelkkä naisen kauneus oli vihje tämän
kiinnostuksesta. On kuin kiihottuminen kauniista naisesta saisi osan miehistä
projisoimaan omat tunteensa naisen tunteiksi. Nähdessään naisen minihameessa
moni mies tuntuu ajattelevan, että ”tuo haluaa seksiä juuri nyt”.
Rakkauden evoluutio -kirjassani aihetta käsitellään pitkästi
ja ilmiölle etsitään selityksiä. Miksi miehet ylitulkitsevat naisen
kiinnostusta? Miksi ei-seksuaaliset vihjeet, esimerkiksi pelkkä ystävällisyys,
nähdään seksuaalisen kiinnostuksen ilmaukseksi? (Tai miksi naiset vastaavasti alitulkitsevat
miehen sitoutumisaikeita?)
Kysymys
on haastava siksi, että suuri osa ihmislajin viime aikaisesta lisääntymisestä
on luultavimmin tapahtunut sukupuolten väliseen työnjakoon perustuvissa
yksiavioisissa parisuhteissa, joissa molemmat ovat investoineet jälkeläisten
hyvinvointiin. Miten siis on mahdollista, että sukupuolet ovat niin erilaisia, intressitulkintojen
lisäksi vaikkapa suhteessa kaupalliseen pornografiaan?
Riippumatta
siitä, miten samanlaisia sukupuolten investoinnit perheeseen ovat tyypillisesti olleet, sukupuolet eroavat
valtavasti siinä, mikä on pienin mahdollinen
investointi: mies pystyy saamaan geeniperillisen nopeasta yhdynnästä lähes
ilman kustannuksia. On mahdollista, että vaikka tällaisia tilaisuuksia ei
miehillä evoluutioympäristössä juuri ollut, niihin tarttuminen, kun niitä tuli
vastaan, lisäsi siinä määrin miesten kelpoisuutta, että miessukupuolelle
kehittyi häirintään ja jopa raiskauksiin kannustava seksuaalipsykologia. Useimmille
miehille jo ajatus kustannuksettomasta seksistä uusien hedelmällisten naisten
kanssa on kiihottava. Vaikka vain yksi yllyke tuhannesta huipentuisi
paritteluun, himon päätehtävä on paritteluun motivoiminen.
Olen kirjoittanut raiskauksesta ja siihen mahdollisesti
liittyvistä luonnonvalinnan suosimista psykologisista ominaisuuksista Rakkauden evoluutio -teoksessani ja Psykologia 6/2004 -lehdessä. Kimmoke tähän blogikommenttiin
tuli Voima 10/2015 -lehdessä
haastatellulta Naisasialiitto Unionin pääsihteeriltä, Milla Pyykköseltä:
Jopa fiksujen ihmisten suusta kuulee, että raiskaus on aina
väärin, mutta tilanteita voi itse ehkäistä.
Pyykkösen ”jopa fiksut sanovat” -lausunto antaa ymmärtää,
että hänen mielestään vähintään toinen ajatuksista on väärin. En kuitenkaan
keksi, mitä vikaa niissä on (raiskaus on
aina väärin ja sitä voi omilla
toimillaan ehkäistä). Niinpä kyse täytyy olla jostakin muusta. Taustalla lienee
herkistynyt ajattelutapa, jossa pelkkä neutraali huomio siitä, että raiskauksia
on itse kunkin mahdollista ehkäistä, koetaan uhria syyllistäväksi tai jopa
raiskauksen puolusteluksi. Tai kenties ehkäisykommentin antajan kuvitellaan
hyväksyvän asiantilan, jossa ihmiset joutuvat väkivallan pelon takia muuttamaan
käyttäytymistään. Molemmat päätelmät ovat vääriä.
”Raiskausta/raiskaustilanteita voi ehkäistä” -tosiseikan
sanominen ei tee uhrista syyllistä. Se ei myöskään tarkoita, että olisi oikein
tai toivottavaa, että ihmiset joutuvat väkivallan pelosta miettimään, missä he
liikkuvat tai miten he pukeutuvat. Se ei suosittele ratkaisuksi vaikkapa sitä,
että 15–30-vuotiaat tytöt ja naiset (jotka useimmiten uhreja ovat) pysyvät
neljän seinän sisällä isänsä ja veljiensä huomassa. ”Raiskausta voi ehkäistä”
on tosiasiaväite, joka joko on totta tai ei; siitä ei voida päätellä sitä,
miten asioiden tulisi kenenkin mielestä olla, eikä se tee yhteiskunnasta
raiskausmyönteistä tai naisvihamielistä. Vastaavasti ”asekuolemia voi itse
ehkäistä” -huomio ei ole kannanotto aseiden rajoittamisen puolesta – vaikka
rajoitukset helpoimpia konsteja olisivatkin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että
on merkkejä siitä, että kuukautiskierron hedelmällisessä vaiheessa ihmisnaaraat
tiedostamattaan välttelevät tilanteita, joissa vaara tulla raiskatuksi on
suurempi. Myös tämä on vain ja ainoastaan tosiasiaväite; ja se pitää vielä
vahvistaa jatkotutkimuksissa.)
Perustelen saivarteluani seuraavilla seikoilla. Väkivalta
aiheuttaa yleismaailmallisesta harvenemisestaan [1] huolimatta suunnattomasti
inhimillistä kärsimystä ja taloudellisia haittoja. Fyysistä väkivaltaa myös
pelätään yleisesti; naiset enemmän kuin miehet, vaikka miehet sen kohteena
useammin ovatkin. Niinpä ei ole yhdentekevää, kumpaan pyrimme: 1) ylläpitämään
ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai 2) perehtymään
siihen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille. Onneksi näiden
pyrkimysten välinen ristiriita ei ole väistämätön. Molemmat tahothan toivovat
seksuaalisen väkivallan vähentymistä. Pointti on se, että
onnistumismahdollisuudet ovat parempia, jos olemme rehellisiä ja realistisia.
Aihe tietysti vaatii erityistä hienotunteisuutta, sillä siihen liittyy
monenlaisia sosiaalisia ja poliittisia intohimoja ja henkilökohtaisia
tragedioita. Mutta silti: ideologinen ajattelu tai moraaliset virhetulkinnat
eivät saa hämärtää tosiseikkoja tai hankaloittaa niiden löytymistä, olipa
tarkastelun kohteena raiskausta edeltäneet olosuhteet, raiskauksen
yksilöpsykologiset motiivit tai raiskaukseen liittyvät evolutiiviset voimat.
Viimeksi mainittu seikka oli joitakin vuosia sitten vilkkaan
keskustelun kohteena. Onko luonnonvalinta suosinut raiskauksen mahdollistavia
ominaisuuksia miehissä? Onko kyse siis sopeutumasta? Kysymys on olennainen, sillä ei
ole itsestään selvää, että nisäkäskoiras pystyy paritteluun vastoin naaraan
tahtoa. (Joillakin hyönteiskoirailla on arveltu olevan erityisiä tarttumaelimiä,
joiden tehtävä on pitää vastustelevaa naarasta paikoillaan; osa tutkijoista tosin on kyseenalaistanut elimen tehtävän raiskauksen apuna.) Tässä on muokattu
ote Rakkauden evoluutiosta, jossa keskustelu
siitä, onko raiskaus evolutiivinen sopeutuma, käydään perusteellisesti läpi:
Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä
sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai
kuukautissyklin vaikutukset naisen tai miehen käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy
siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat
evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja
pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.”
Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurin tai
yhteiskuntien tutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajille
tyypillisiä perhe- ja moraalitunteita. Näistä yhteiskuntatieteilijän ja
humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan
evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat
jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta. Myös ihmisaivojen kykyjä luoda
kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden
sivutuotteina.
Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien
saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Koko
termi evoluutiopsykologia saattaa jäädä pois seuraavien 50 vuoden aikana. Onhan
selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä
mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia
on evoluutiopsykologiaa. Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti
jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti
paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä
perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa
väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on
raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on
ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu
vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen.
Rakkauden evoluutiossa käsitellään lähinnä kolmea
mahdollista evolutiivista selitystä miehen raiskauskyvylle:
A Raiskauskyky on joidenkin miesten psykopatiaa
tai empatiavajetta.
C Raiskauskyky on luonnonvalinnan suosima sopeutuma,
adaptaatio. Taipumus siis olisi evoluutioympäristössä kasvattanut riittävästi
ihmiskoiraiden lisääntymismenestystä, jotta näille olisi kehittynyt piirteitä
raiskausta varten.
Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
On huomattava, että olipa evolutiivinen selitys mikä
tahansa, se ei mitätöi raiskaukseen vaikuttavia kulttuurisia tapoja ja
uskomuksia. Vastaavasti se, että piirre vaihtelee kulttuurista toiseen, ei
mitätöi evolutiivisia argumentteja, aivan kuten ei sekään, että toisinaan
raiskaaja aiheuttaa vakavia fyysisiä vammoja (noin viidelle prosentille
raiskatuista) tai että hedelmöitymisen todennäköisyys raiskauksessa on pieni
(se on pieni kaikenlaisissa yhdynnöissä).
Mikäli raiskaus on sopeutuma, mitä ominaisuutta tai
minkälaisia mekanismeja luonnonvalinta tarkkaan ottaen on suosinut? Asiaa
selvittäneet Randy Thornhill ja Craig Palmer (2000) kävivät läpi seuraavia
hypoteeseja evolutiivisesti kehittyneille raiskaussopeutumille. Näistä voi olla
olemassa yksi, useampia tai ei yhtäkään:
1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa miestä
arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin
raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).
2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista
miestä raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naisten
kanssa.
3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat miehen arvioimaan
naisen (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien
ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naisten
raiskauksia).
4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka
tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja
ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta
raiskaaja menestyisi paremmin siittiökilpailussa).
5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja miehen
seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana
(voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy miehelle
paljon hyötyjä ja vähän haittoja).
6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat
miestä oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut
sukupuoliyhteydessä toisen miehen kanssa.
En tässä paljasta, mihin päätelmään Rakkauden evoluutio -teoksessa tai Thronhillin ja Palmerin kirjassa
tullaan sen suhteen, onko raiskaustaipumuksen takana jonkinlaisia
luonnonvalinnan suosimia sopeutumia. Tämän hetken näkemykseni voin kuitenkin paljastaa, ja se edelleen
on se, että verrattuna tuttujen (puoliso, treffikumppani yms.) tekemiin
raiskauksiin niin sanotuilla puskaraiskauksilla on vähemmän tekemistä
luonnonvalinnan ja enemmän tekemistä patologisuuden kanssa. (Sotaraiskaukset
kannattaa luultavasti käsitellä näistä erillisenä kolmantena kategoriana.)
Vaikka raiskauskyky olisi evolutiivinen sopeutuma, se ei tee
miehistä himojensa ja viettiensä villitsemiä elukoita. Myöskään ”raiskausta voi
itse ehkäistä” -ajatus ei halvenna tai eläimellistä miestä, kuten Voima -lehdessä esitettiin. Vastaavasti kyky
aggressiivisuuteen tai vihaisuuteen on ihmiselle lajityypillinen sopeutuma,
mutta aggressioiden ei silti tarvitse antaa ohjata käyttäytymistä.
* * *
ALAVIITE [1]:
Kriminologi Matti Laine kirjoittaa Haaste 4/2011 -lehdessä, miten sivilisaatio on kyennyt
vapauttamaan ihmistä väkivaltaisista ympäristöistä. Vastoin varsin yleistä
näkemystä väkivallan vähentyminenhän on yleismaailmallinen trendi. Näin Laine
(ks. myös Pinker 2011):
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti jokin aikaa
sitten puheen, jossa hän tuomitsi kaikenlaisen kiusaamisen. Jos puhe olisi
pidetty 40 vuotta aiemmin, sen pitäjä olisi tehnyt itsensä naurunalaiseksi.
Vaikka väkivaltaa esiintyy vielä perheissä runsaastikin, siinäkin voidaan nähdä
merkittäviä muutoksia. Vielä 1970-luvun puolessavälissä ns. parisuhdeväkivallan
uhrina kuoli noin 3000 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; miehiä lähes yhtä
paljon kuin naisia. Nyt määrä on puolittunut ja erityinen vähentyminen on
tapahtunut mustien naisten tekemissä surmissa. On tapahtunut ”alttiina olemisen
vähentyminen” (exposure reduction). Avioerojen helpottuminen, turvakodit ja
-puhelimet, muutokset poliisin toiminnassa ja asenteissa ovat tämän taustalla.
Laine jatkaa henkirikoksista:
Sydänkeskiajalta lähtien väkivalta on merkittävästi
alentunut, ainakin jos sitä mitataan henkirikosasteella. Henkirikosasteeksi
Euroopassa 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa on arvioitu noin 35 surmattua 100
000 asukasta kohden vuositasolla. Uuden ajan alussa väkivalta kääntyy jyrkkään
laskuun, ollen toki vielä 1600-luvulla noin 15–20/100 000. Esimerkiksi
Skandinavian henkirikosasteeksi on laskettu vuonna 1600 noin 22/100 000 ja
Italian vielä peräti 40/100 000. Kahdensadan vuoden kuluttua (1800) vastaavat
luvut olivat 1–2/100 000 ja 13/100 000. Euroopan aste putoaa ja on jo
1700-luvulla alle viiden ja on nykyään noin 1–2/100 000. Tosin viimeisen 60
vuoden aikana henkirikosluvuissa on nähtävissä lievää nousua koko Euroopan
tasolla. Merkittävää on tässä muistaa, että tällä hetkellä Euroopassa on yksi
valtio, jossa henkirikosluvut ovat keskiajan tai ainakin 1600-luvun tasoa. Tuo
valtio on Venäjä. On myös olemassa yksi ryhmä, jonka uhriutumisessa on
tapahtunut lähes täydellinen loppuminen. Tuo ryhmä on monarkit. Vuosien
600–1800 välisenä aikana noin 15 prosenttia kuninkaista tai kuningattarista kuoli
murhan uhrina. Henkirikosaste oli 1000/100 000 hallitsijavuotta.
Väkivallatonta vuotta 2016, maan matosista monarkkeihin!