Voiko rakkaus voittaa vihan? – Universaalin ystävyyden mahdollisuudet

Seuraava pohdiskeleva kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyy Skeptikko 4/2015 –lehdessä.

 

Simpanssilajeja on kaksi (jos ihmistä ei lasketa). Lajeista rauhanomaisempi on bonobo, jolla on tapana sopia riitoja seksin avulla. Minulta on muutaman kerran kysytty, voisiko sama sopia ihmiselle. Voiko vihan voittaa rakkaudella? Seuraava kysymys nousi esiin jopa eräässä turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa: onko evoluutiolla jotakin sanottavaa bonobomaisen rakkauden ja aggressiivisen vihanpidon välisestä ajankohtaisesta kilpailusta.

Ensinnäkin on muistettava, että bonobot (Pan paniscus) ovat apinoita. Ne toki ovat äärimmäisen seksuaalisia ja elävät sopuisammin kuin yleisempi ja tunnetumpi simpanssilaji (Pan troglodytes), mutta bonoboidenkaan elämä ei täyty trooppisesta tantraseksistä. Niillä on valtataisteluita ja koiraiden välisiä nahisteluita, aivan kuten muillakin kädellisillä. Toiseksi on huomattava, että ihmisen seksuaalikäyttäytyminen jo muistuttaa bonoboiden aistillisuutta. Lisääntymistarkoituksen ohella harrastamme seksiä sekä ylläpitääksemme suhteita että puhtaasti viihtymismielessä.

Bonoboiden hekumallisuus tai rakkaus ylipäätään sopivat huonosti vihan vastapariksi. Rakkaudesta tullee useimmille mieleen parisuhderakkaus. Sillä on täysin omanlaisensa tehtävä parisidoksen muodostumisessa ja lisääntymisessä. Se ei siis ole vihanpidon vastakohta. Ja seksi on sitä vielä vähemmän; toisiaan vihaavatkin ihmiset kykenevät keskinäiseen seksiin. Paremmin aseteltuna kysymys voisi kuulua: miten yleinen hyväntahtoisuus saataisiin leviämään kaikkien ihmisten ja kaikkien kansojen pariin. Miten saada muukalaisen henki ja omaisuus yhtä pyhäksi kuin oman maan kansalaisen? Onko universaali ystävyys mahdollista? Miten hävittää nurkkakuntaisuus ja sotaisia patrioottisuus? Vai halutaanko niistä eroon?

On helppo nähdä, että ihmisellä on taipumus muodostaa yhteiseen tavoitteeseen pyrkiviä ryhmiä. Lajimme evoluutioympäristössä yhteistyöllä on saavutettu sellaista turvaa ja sellaisia resursseja, jotka yksin olisivat olleet mahdottomia. Esimerkiksi suuria nisäkkäitä oli käytännössä mahdotonta saalistaa yksin. Toisaalta kilpailevat liittoutumat halusivat samoja resursseja. Syntyi heimokonflikteja. Tämä läheinen heimomenneisyys tekee nykyihmisestäkin taipuvaisen nurkkakuntaisuuteen. Meille kehittyi taipumus etsiä ja löytää yhdistäviä ja erottavia tekijöitä tuntemattomista henkilöistä. Jonkin SM-liigajoukkueen kannattamista voitaneen pitää myötäsyntyisen nurkkakuntaisuuden ”modernina” ilmenemismuotona.

Alituisista konflikteistaan huolimatta ihminen toki on sopuisimpia lajeja maailmassa. Rakastamme rauhaa ja saamme mielihyvää lajitovereiden hyväntahtoisen toimeliaisuuden katselemisesta. Väkivallan määrä on myös näihin päiviin asti vähentynyt, käytännössä kaikilla mittareilla. Länsimainen ihminen näkee lämminhenkistä yhteistyötä ja jonkinasteista uhrautuvuutta päivittäin. Väkivallattomuudesta on tullut hänelle lähes itsestään selvää. Paradoksaalisesti ydinaseet ovat malliesimerkki ihmisen kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön; niiden rakentaminen vaatii äärimmäisen monimutkaista ihmisjoukkojen verkostoa, jossa poliitikot, tutkijat, tehdastyöläiset ja monet muut ovat yksituumaisesti omistautuneet yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Lajin rauhanomaisuudesta kertoo myös se, että ryhmätason aggressiivisuus yleensä edellyttää sellaista nuorukaisten voimaperäistä muokkaamista, joka tähtää refleksinomaiseen tottelemiseen ja/tai siihen, että yksilön persoonallisuus sulautuu laajempiin institutionaalisiin rakenteisiin.

Mahdollisia keinoja edelleen vähentää vihanpitoa/nurkkakuntaisuutta ja lisätä uhrautuvaa avuliaisuutta on monenlaisia. Konstien tiellä on kuitenkin institutionaalisia, taloudellisia, psykologisia, ilmastollisia, poliittisia tai muunlaisia esteitä. Kautta esihistorian kaksi tärkeintä syytä sodalle ovat esimerkiksi olleet kilpailu eloonjäämis- ja lisääntymisresursseista. Nämä resurssit tulevat aina olemaan rajallisia. [1] Sodan nykyaikaisemmat syyt ovat käytännössä niille alisteisia: 1) status, valta ja arvostus, 2) kosto, 3) tuleva uhka, jonka toinen ryhmä kenties tulee aiheuttamaan sekä 4) erot maailmankatsomuksissa ja yliluonnollista koskevissa uskomuksissa.

Tämänkaltaiset syyt mahdollistavat sen, että oikeamielisyyden tunne voi olla päällimmäisenä julmimpiakin hirmutekoja suoritettaessa. Myös motiivit ryhtyä sotilaiksi ovat usein hyväntahtoisia; harva haluaa olla tai kestää olla tappaja. Siksi moni ei edes ymmärrä pyrkimyksiä lisätä hyväntahtoisuutta; hehän ovat jo oikealla asialla. Käytännön tasolla ongelma on se, että yhteinen vihollinen on voimakkaimpia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Uhrautuvin avuliaisuus näyttää aina vaatineen vihanpitoa kilpailevaan ryhmittymään. Toisaalta vaikka avuliaisuus ja nurkkakuntaisuus viihtyvät yhdessä, se ei tarkoita, että tilannetta ei kannattaisi yrittää muuttaa.

Seuraavassa on joitakin konsteja, joiden avulla maailmaa voitaisiin kenties muuttaa rauhanomaisemmaksi ja avuliaisuuden piiriä laajemmaksi:

1 Rajoja uusiksi

Maailmansotien ja siirtomaasotien jälkeen vedettiin paljon rajoja, jotka eivät noudattaneet etnisiä, uskonnollisia tai kielellisiä rajoja. Tuloksena oli joukko konfliktiherkkiä alueita, joita vain despoottimaiset johtajat ovat kyenneet hallitsemaan. Rajoja luultavasti kannattaisi vetää uusiksi, ja kansainvälisten joukkojen pitäisi valvoa niitä.

2 Avointa ja vapaata kaupankäyntiä

Kaupankäynnillä on taipumus tuoda rauhaa, sillä kauppakumppaneilla on intressejä toivoa toisillensa hyvinvointia. Pakotteiden lamaannuttaman kaupankäynnin vuoksi Venäjä on esimerkiksi voinut olla avoimen vahingoniloinen Eurooppaan suuntautuneen pakolaisvirran tuomista kustannuksista.

3 Lisää tasa-arvoa

Taloudellinen tasa-arvo tuo luottamusta, josta versoo sekä taloudellisia että sosiaalisia etuja. Epätasa-arvo ja taloudellinen sorto taas lamaannuttaa toimeliaisuutta ja synnyttää purkautumaan pyrkiviä jännitteitä.

4 Uskonnot heikommiksi

Uskontojen tulee maallistua. Ihmisten tulee valistua siitä, miten mielettömiä pyhät kirjoitukset ja niihin nojaaminen ovat. On osoitettava, että uskonnollisia dogmeja on helppo valjastaa pahoihin tarkoitusperiin ja että järkistandardien avulla voidaan päästä yleismaailmalliseen ihmisen kunnioitukseen.

Ryhmän yhtenäisyys ei toki aina tarvitse sodanuhkaa. Solidaarisuus on vallitseva strategia erityisesti silloin, kun luonnonympäristö on vihamielinen. Grönlannin ja Alaskan eskimoiden välinen ero on kuvaava: Grönlannin eskimoiden ainoa vihollinen oli ilmasto. Tämän seurauksena nämä ihmiset olivat äärimmäisen yhteistyökykyisiä ja pitivät vieraanvaraisuutta ehdottomana velvollisuutenaan. Alaskassa sen sijaan eskimopopulaatio oli tiheämpi, luonnonolot eivät olleet yhtä ankaria, ja pohjoisessa asuvat intiaaniheimot hyökkäilivät heitä vastaan. Toisin kuin Grönlannissa, Alaskan eskimot olivat usein sodassa – ei vain intiaanien vaan myös muiden eskimoheimojen kanssa. Yleismaailmallisen ystävyyden tuojaksi elin- ja ympäristöolojen heikentymisestä ei kuitenkaan ole. Luonnonkatastrofien vaikutukset eivät jatkossakaan kohtele kansoja tasapuolisesti.

Yleismaailmallinen avuliaisuus luultavimmin lisääntyisi, jos ihmiset lakkaisivat näkemästä itsensä jonkin tietyn uhrautumista vaativan heimon jäsenenä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus sortua tällaiseen mittakaavavirheeseen. Useimmille oma miljoonapäinen isänmaa on se sama pieni kivikautinen sukulaisyhteisö, jota oli puolustettava muita vastaan. [2] Tähän liittyvä merkittävä seikka on se, että valtioilla/valtaapitävillä on intressejä ylläpitää vanhakantaista isänmaallisuutta ja uhrimieltä sekä niihin tähtäävää propagandakoneistoa. (Valtio tietysti pyrkii myös hallitsemaan itseään koskevaa informaatiota ja todistusaineistoa.) Lisäksi monelle taholle – esimerkiksi jotkin teollisuudenhaarat, kirkkokunnat ja puolueet – on etua siitä, että vihollisuuksia ylläpitävät taipumukset jatkuvasti kytevät pinnan alla. On siis tahoja, joilla on intressejä lietsoa vihaa, kohdistuipa se ryssiin, jenkkeihin, vinosilmiin tai rättipäihin. Kyse on vihan valjastamisesta poliittisiin tai taloudellisiin tarkoitusperiin. Poliittisilla markkinoilla näyttää aina olevan lokeronsa hyville suostuttelijoille, jotka eivät pyri opastamaan vaan vain vahvistamaan olemassa olevia ennakkoluuloja.

Ihmislajin evolutiivinen painolasti, eloonjäämisresurssien väistämätön rajallisuus, konflikteja hyväksikäyttävät ja niistä hyötyvät tahot, mahdolliset ilmastokatastrofit ja todisteet esiteollisten ryhmittymien kahakoista eivät anna positiivista kuvaa mahdollisuuksista lisätä yleismaailmallista avuliaisuutta. Evoluutio ei kykene kehittämään aitoa uhrautuvuutta ja universaalia altruismia. Sen sijaan sisäryhmälojaaliutta näyttää olevan helppo tuottaa. Etenkin kriisiaikoina kansakuntaa kohtaan tunnettu lojaalius on vaikea muuttaa maailmanyhteisöä kohtaan tunnetuksi korkeammaksi uskollisuudeksi. Toisaalta on perusteita olettaa, että ne, jotka lajihistoriasta eniten ymmärtävät, ovat vähiten siihen sidottuja. Mutta kuinka pitkälle se riittää? Onko valistuksen tie jo kuljettu loppuun?

Alaviitteet:

[1] Jopa monia moderneja konflikteja voidaan pitää kilpailuna nimenomaan resursseista, esimerkiksi puutavarasta (Liberia, Kambodzha), öljystä (Sudan, Irak), oopiumista (Afganistan) tai kokaiinista (Kolumbia). Israelin konflikteja taas voidaan ymmärtää jokiveden hallinnan näkökulmasta. Lisäksi kuivuutta tuovasta El Niño –sääilmiöstä tiedetään, että ilmaantuessaan (50 vuoden seuranta-aikana) se on lisännyt merkittävästi uusien konfliktien syntyä.

[2] Ratkaisevaa on myös ikivanha moraalitunne siitä, minkä koetaan olevan ansaittua. Jos esimerkiksi turvapaikanhakijat näyttäytyvät laiskoina sosiaalipummeina, he eivät kansalaisten mielestä samalla tavalla ansaitse apua.

 

Moraali, eturistiriidat ja yhteiskunta

(Seuraavat pohdinnat olivat luonnostelua Circo Aereon Camping 3 –nykysirkusesityksen [ohj. Maksim Komaro] loppupuheenvuorooni. Esitin tästä vain lyhyen, yhden kappaleen tiivistelmän. Ajatuksia on mukailtu mm. John Rawlsilta ja Richard D. Alexanderilta.)

Vaikka yhteiskunta tähtää vastavuoroiseen hyötyyn ja yhteisiin etuihin, yhteiskunnan jäsenten välillä on aina eturistiriitoja. Etujen yhteisyys seuraa siitä, että toimimalla yhdessä kaikki voivat elää paremmin kuin kenelläkään olisi mahdollista yksin ponnistellessaan. Etujen ristiriitaa taas on, koska ihmisiä kiinnostaa, miten yhteistyön tarjoamat lisäedut jaetaan. Ja yleensä ihmiset kasvattaisivat mieluiten omaa osuuttaan. Moraalisissa ongelmissa on kyse juuri tästä. Kenen etuja meidän tulisi tietoisten päätösten avulla edistää ja kuinka paljon?

Useimmiten ihmiset seuraavat omia etujaan yksilöinä. Mutta kun edut kohtaavat, he tekevät sitä kollektiivisesti kaikenkokoisina ryhmittyminä ja liittoutumina: perheinä, naapurustoina, laivamatkustajina, työmarkkinajärjestöinä, syndikaatteina, yrityksinä, heimoina, kuntina, valtioina, valtioliittoina. On huomattava, että jos kaikkien edut olisivat aina yhteneviä, tällaisia yhteistyöliittoutumia ei olisi samassa määrin tarpeen sopia. Itse asiassa ilman eturistiriitoja moraalin tai eettisyyden käsitteet ylipäätään olisivat turhia. Oikeaa ja väärääkään tuskin olisi olemassa.

Vaikka ihmisillä on taipumus uhrautua yhteiskunnan hyväksi, he eivät kuitenkaan useimmiten ole valmiita uhraamaan kaikkea. Esimerkiksi mahdollisuudesta puolison saamiseen ei yleisesti ottaen haluta luopua. Tietynlaiset maataloutta harjoittavat monivaimoiset yhteiskunnat onnistuvat vaimottomuutta (osalta miehistä) jossakin määrin vaatimaan, mutta modernit demokratiat tai primitiiviset keräilijäyhteisöt eivät voi odottaa niin suurta uhrausta. Miehet haluavat oikeuden hoitaa omat lisääntymisprojektinsa. Sama pätee luonnollisesti naisiin, jotka kuitenkin ovat hieman eri asemassa: naisten pienempi lisääntymispotentiaali tekee heistä tärkeimmän miesten lisääntymistä rajoittavan tekijän. Tämä näkyy siinä, että hedelmälliselle naiselle löytyisi käytännössä aina jonkinlainen (seksi)kumppani.

Ihmisten halu omien lisääntymisprojektien hoitamiseen on yhteydessä moniin seikkoihin. Ihmisestä on ensinnäkin kehittynyt omaa yksilöllisyyttään arvostava olento. Lisäksi koska ihmisryhmät eivät ole suuria ydinperheitä kuten aitososiaalisilla hyönteisillä, yksilöiden väliset vuorovaikutukset ja eturistiriidat ovat monimutkaisuudessaan omaa luokkaansa. On luultavaa, että suurimpia yhteiskuntia on vaikeinta pitää koossa ja vakaina ilman riittävän tasaveroisia lisääntymismahdollisuuksia. Jos valtiossa siis sallitaan moniavioisuus, tarvitaan vahvaa uskontoa, ideologiaa ja/tai johtajaa, jotta valtio pysyisi koossa.

Lopulta onkin vaikeampaa selittää, miksi ihmiset niin usein suostuvat despotismiin ja hallitsijan tai koko hallitsevan luokan ylenmääräisiin (lisääntymis)etuihin. Selityksen takana on muun muassa seuraavankaltaisia seikkoja: minkälaisia ovat yhteisön vuorovaikutukset naapuriyhteisöihin, millaisia ovat yhteisöjen väliset maantieteelliset ja kulttuuriset rajat, miten voimakas koneisto on uskonnon turvana, miten vakaita elinolot ovat muutaman sukupolven ajan olleet sekä missä määrin sotilaat on erotettu perheistään. Etenkin kriisitilanteessa johtajalla on tärkeä rooli koordinoida ihmisten toimintaa kohti tehokkaampia sosiaalisia sopimuksia. Kun etniset erimielisyydet ovat suuria tai kun kansa on sodassa, ei ole aikaa odottaa, että jokin kaikkien hyväksymä demokraattinen kompromissiratkaisu pääsisi syntymään. Myrskyssä ihmiset luottavat kapteeniin. (Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Irakin entistä kovakätistä johtajaa, Saddam Husseinia. Hänen syrjäyttämisensä sai aikaan eri ryhmittymien välisten väkivaltaisuuksien purkautumisen, jonka seurauksista päivittäiset uutiset vieläkin kertovat.)

PS. Blogin aiheen ulkopuolelta: Intiaa on sanottu maailman suurimmaksi demokratiaksi. Silti Intiassa kansalaisten väliset erot poliittisissa vaikutusmahdollisuuksissa ovat valtavia ja osalta intialaisista puuttuvat kansalaisoikeudet käytännössä kokonaan. Jotakin Intian epädemokraattisuudesta kertoo myös se, miten Intian Penguin -kustantamo lopetti Wendy Donigerin The Hindus -kirjan (2009) julkaisemisen. Oikeistonationalistinen hinduryhmittymä SBAS syytti Donigerin teosta harhaoppisuudesta ja hindulaisuuden loukkaamisesta – etenkin esittäessään väitteitä jumalhahmojen ronskista seksuaalisuudesta. Tapaus on siinä mielessä huvittava, että ainakin monien jumalkuvien perusteella Intian jumalat ovat avoimen eroottisia. Tragikoomista tapauksessa on se, että SBAS:n syytteessä puututtiin Donigerinkin seksuaalisuuteen: hänen väitettiin olevan ”seksinnälkäinen nainen”. Asia ei kuitenkaan päätynyt oikeuteen asti, sillä Penguin päätti itse vetää kirjan markkinoilta. (Erään arvion mukaan Obaman vierailun aikana järjestetyn paraatin tahaton komiikkakin on seurausta Intian vähäisestä ilmaisun ja mielipiteen vapaudesta: https://www.youtube.com/watch?v=gfMBTq7ov_4)

PPS. Katselin blogini katselutilastoja, ja pisti silmään, että sivun katseluita olisi tullut huomattavan paljon ulkomailta. Kysyin alaa tuntevalta ystävältäni, mistä on kyse. Tuskinpa vaikkapa Intian ulkosuomalaisilla on ollut enemmän kiinnostusta blogiini kuin Espanjan suomalaisilla. Tällainen oli vastaus:

Ne eivät ikävä kyllä ole ihmiskäyttäjiä vaan automaagisia botteja (robotteja). Internetissä on tuhansia tuollaisia robotteja, jotka esimerkiksi yrittävät kommentoida spämmilinkeillä blogien kommentointiosioon tai yrittää hyödyntää jotain palvelimen haavoittuvuutta murtautumistarkoituksessa. Koska käytät bloggeria palvelinalustana, ei ole syytä huolestua murtautumisyrityksistä, ne eivät onnistu. Jotain suodatusta on myös kommentointiosiossa, jos sinne ei ole ilmestynyt spämmikommentteja. Kyse voi olla ihan normaalista spämmibotin linkkienseuraamismekanismista, jossa olet käytännössä vain välietappi. Kohteeksi valikoituu sattumanvaraisesti laskettuja tai linkkien seuraamisen seurauksena valikoituja IP-osoitteita. Tämä on ihan normaalia toimintaa Internetissä. Tuo että ne tulevat ympäri maailmaa, USA ykkösenä, on myös normaalia toimintaa. Nämä robotit ovat automaattisia ohjelmia, jotka toimivat tavallisten ihmisten koneilla, joihin on murtauduttu. Näitä robotteja ohjataan keskitetysti ja myös automaattisesti jostain osoitteesta käsin. Tätä kutsutaan bottiverkoksi. Näitä vastaan ei pysty millään suojautumaankaan, sillä ne tulevat täysin sattumanvaraisista osoitteista ympäri maailmaa eikä niitä voida tunnistaa normaaliliikenteestä tehokkaasti. En tiedä miltä aikaväliltä nuo luvut ovat, mutta jos tällaisia samanaikaisia sivulatauksia tulisi tarpeeksi suuri määrä tarpeeksi pienellä aikavälillä, palvelimen suorituskapasiteetti ei riitä enää normaaliin toimintaan (esimerkiksi näyttämään nettisivua normikäyttäjälle). Tällaista kutsutaan palvelunestohyökkäykseksi ja näitä tehdään myös juuri näillä edellä mainituilla bottiverkoilla. Tästä ei kuitenkaan ole kyse koska sivusto ei ole tarpeeksi kiinnostava lyhyen aikavälin palvelunestohyökkäystä varten. (En tiedä montako käyttäjää sivuillasi käy keskimäärin esimerkiksi tunnissa, mutta oletan että se on pieni määrä...) Ei siis syytä huoleen. Joukossa saattaa toki olla myös ihan asiallisiakin vierailuja sekä esimerkiksi hakukoneiden hakurobotteja. Niiden toimintaperiaate on vastaavanlainen.

Biologiasta ja sopeutumista

Alla oleva juttuni ilmestyi pienin muutoksin Tieteessä tapahtuu 7/2009 -lehdessä.

Mitä on biologia ja mitä ovat sopeutumat?

Edellisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä (6/2009) oli jokunen huolimaton evoluutiota/biologiaa koskeva lausunto, joita haluaisin tarkentaa. Biologia ei ole yhtä kuin geenit ja sopeutumaan ei liity oletusta, että geenit määräisivät käyttäytymisen.

Mika Pantzar kirjoittaa artikkelissaan, ettei hän ”halua palauttaa kaikkia ihmisyhteisöiden käyttäytymisen muotoja yksinomaan biologisiin ominaisuuksiimme”. Pantzarin lausunto on varmasti rehellinen ja hyväntahtoinen. Mutta se on myös turha: kukaan muukaan ei halua tai yritä palauttaa kaikkea biologiaan siinä mielessä kuin mitä Pantzar ilmaisullaan mitä ilmeisimmin tarkoittaa.

Lausunnon toinen ongelma on siinä, että tarkkaan ottaen kaikki ihmisyhteisöjen käyttäytymismuodot ovat biologiaa, biologisia ominaisuuksiamme. Biologia kun on kaikkea elollista, myös ihmisyhteisöjä koskeva kattotiede. Kulttuuri ja biologia eivät siis ole kilpailuasemissa, vaan kulttuurinen oppiminenkin on biologiaa. Toisin ilmaistuna: evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on jäsentämässä kaikkea kulttuuria, perhejärjestelmistä moraalinormeihin (ks. Skeptikko 3/2009). Pantzar tarkoittaneekin ”biologialla” jotakin paljon spesifimpää, luultavasti geenejä. Niin tai näin, vuosia jatkunut biologisella determinismillä tai reduktionismilla pelottelu on osoittautunut tieteen kannalta hyödyttömäksi puuhasteluksi, joka tuottaa enää lähinnä turhanaikaista moraaliposeeraamista.

Toinen kommenttini koskee Pantzarin sinänsä oikeaa toteamusta, että ”luonnontieteilijät ovat keskustelleet ainakin Darwinista alkaen, ohjaako evoluutiota ensisijaisesti kilpailu vai yhteistyö”. Kuten biologian ja kulttuurin tapauksessa tämäkin kahtiajako on osoittautunut teennäiseksi. Kyse on molemmista: ne geenit, jotka parhaiten osasivat tehdä yhteistyötä eliön muiden geenien kanssa, pärjäsivät kilpailussa, siis levittivät muita paremmin kopioitaan. Vastaava kilpailu yhteistyökyvystä vallitsee usein myös yksilötasolla. Hyödyllisimmät yhteistyökumppanit pääsevät menestyksekkäimpiin porukoihin. Eli siinä missä puolisoksi pyritään valitsemaan sellaisia, jotka näyttävät lisääntymisen kannalta lupaavimmilta, ystäviksi ja liittolaisiksi valitaan lupaavimmat altruistit; sellaiset jotka eivät vedä välistä vaikka voisivat. Tämä on yksi syy, miksi meistä tuli luomakunnan avuliaimpia mutta samalla kilpailukykyisimpiä olentoja.

Keskustelua –osiossa Paul Tiensuu toteaa, että ”adaptaatioteorian” mukaan ”ihmisen toimintaa ohjaavat keskeisesti hänen perimänsä geenit”. Mistään tämänkaltaisesta adaptaatioteoriasta en ole aiemmin kuullut. Lyhyesti määriteltynä adaptaatio eli sopeutuma (tai sopeuma) on piirre, jota tavataan nykymuodossaan sen takia, että luonnonvalinta on suosinut sitä. Esimerkiksi maksalla on evolutiivisesti kehittynyt tehtävä myrkkyjen pilkkomisessa ja rakkaudella on tehtävä parinmuodostuksessa. Mitä monimutkaisempi piirre on ja mitä paremmin se ratkaisi jotakin tiettyä menneisyydessä vallinnutta ongelmaa, sitä epätodennäköisempää on, että piirre olisi tulosta sattumasta.

”Teoria adaptaatioista” ei siis väitä, että ihmisen toimintaa ohjaisivat hänen geeninsä, kuten Tiensuu esittää. Eli osoittautuipa jokin piirre sopeutumaksi, sivutuotteeksi tai silkaksi kohinaksi, se ei vielä kerro mitään siitä, mikä ohjaa käyttäytymistämme. Tästä huolimatta on selvää, että vaikkapa altruismin takana olevien psykologisten sopeutumien huolellinen luonnehtiminen auttaisi myös Pantzarin ja Tiensuun oppialojen, kuluttajatutkimuksen ja valtiotieteiden, edistymistä. Moraalitunteemme ovat monimutkaisempia ja kenties myös lukuisampia kuin millään muulla eläimellä.