Sosiobiologiset terveiset Niiniluodolle

Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto kirjoittaa Tekniikan filosofia -teoksessaan seuraavasti:

Esimerkiksi Herbert Spencerin sosiaalidarwinismissa ja modernissa sosiobiologiassa on oletettu, että etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan: hyvää on se, mikä on ihmisen evoluution luonnollisen suunnan mukaista. Tällainen evolutionistinen etiikka on kuitenkin kyseenalaista: se syyllistyy siihen, mitä G. E. Moore kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi: ”hyvä” yritetään palauttaa johonkin luonnolliseen, empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. (Niiniluoto 2021, 2. p., s. 190).

Ennen Niiniluodon lausunnon oikaisua esiteltäköön hänen saman sorttinen erheensä reilun parinkymmenen vuoden takaa. Niiniluoto kirjoittaa Tieteessä tapahtuu 4/2001 -lehdessä: ”...ihmiseen kohdistuvan sosiobiologian edustajat ovat tavallisesti oikeistokonservatiiveja, jotka käyttävät evoluutioteoriaa puolustamaan yhteiskunnassa jo vallitsevien sosiaalisten valtahierarkioiden säilymistä.” Vastasin Niiniluodolle seuraavaan tapaan:

Sosiobiologian tieteellistä arvoa ei lisää tai vähennä se, ovatko sen harrastajat konservatiiveja tai radikaaleja sosialisteja. Sitä paitsi Niiniluodon väite ei pidä paikkaansa. Vuosia alaa seuranneena olen huomannut, että sosiobiologit ovat tavallisesti vapaamielisiä ja melkeinpä kaikkea muuta kuin oikeistokonservatiiveja – etupäässä sellaisia kuin Niiniluoto itse (Tieteessä tapahtuu 5/2001). 

Sosiobiologian keskeisten kehittäjien keskuudesta löytyi itse asiassa niin monta vasemmistolaista, että oikeistokonservatiivi olisi voinut paljastaa sen vasemmistolaiseksi salaliitoksi. Tästä huolimatta 1970-luvun akateemiset marxilaiset hyökkäsivät tieteenalaa vastaan leimaten sen oikeistokonservatiiviseksi. Asiaa ei ole oikeastaan vieläkään oikaistu, ja hyökkäyksen perintönä harva humanisti tai sosiaalitieteilijä on edelleenkään kiinnostunut sosiobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta. Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on esimerkiksi todennut, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii tai mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia” (Tieteessä tapahtuu 5/2008).

Niiniluoto ei tuolloin parikymmentä vuotta sitten vastannut edellä mainittuun kirjoitukseeni. Niinpä jäi epäselväksi, sainko käännettyä hänen päätään. Niiniluodon tuoreiden lausuntojen perusteella uskallan jo uumoilla, että hän on jossakin määrin oikaissut ajatteluaan eikä enää yhdistä sosiobiologiaa oikeistolaisuuteen. Mutta kuten todettua, tuoreissa lausunnoissa on samansuuntaisia virhepäätelmiä.

Ensinnäkin Niiniluoto tekee vääryyttä rinnastaessaan sosiobiologian ja sosiaalidarwinismin. Sosiobiologia on tieteenala, joka tutkii sosiaalisten ja yhteisöllisten ilmiöiden biologista perustaa. Sen tärkeimpiä tutkimuskohteita ovat olleet aitososiaaliset hyönteiset ja niiden työläisten lähes pyyteetön uhrautuminen kotipesän ja kuningattaren hyväksi.

Sosiaalidarwinismin perusajatus taas oli, että vahvimmilla ihmisillä (miten vahvuus ikinä ymmärrettiinkään) tulisi olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille olisi oikein pysyä kurjuudessaan. Jos sosiaalidarwinismi olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä – jonka nimi vieläpä pitäisi olla sosiaalispencerismi Niiniluodon mainitseman Herbert Spencerin mukaan. Sosiobiologialla ei siis ole tekemistä sosiaalidarwinismin kanssa. Näiden kahden rinnastaminen on ristiriidassa Niiniluodon yleisesti ottaen onnistuneiden tieteenedistämispyrkimysten kanssa.

Entä Niiniluodon ajatus, että sosiobiologien mukaan etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan? Tai että evoluutioteorian varaan rakentaminen olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään, joka vieläpä olisi sosiobiologien mielestä olisi oikea tapa toimia? Ensimmäinen väite on osittain virheellinen, jälkimmäinen täysin.

Wikipedian mukaan etiikka on ”tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta” (29.4.2022). Käytännöllisen filosofian professori Juhani Pietarinen (1938–2018) määrittelee etiikan samaan tapaan: ”Se on filosofian haara, joka tutkii filosofisesti kiinnostavia asioita moraalisissa ilmiöissä.” (https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/etiikka)

Etiikka on siis moraalia tutkiva tutkimusala. Näin määriteltynä etiikan rakentaminen evoluutioteorian varaan on täysin legitiimi, joskin tutkimuskohdettaan latistava tavoite. Yleisesti ottaen sosiobiologit eivät siihen pyrikään. He ymmärtävät, että moinen lähestymistapa jättäisi kiinnostavia osia moraalikäyttäytymisestä huomiotta. Toisin sanoen, ei tarvitse olla filosofi huomatakseen, että moraalin tutkiminen hyötyy muistakin työkaluista kuin evoluutioteoriasta.

Joku yksittäinen sosiobiologi – Niiniluoto ei mainitse yhtäkään – saattaa toki ajatella, että tutkimusala nimeltä etiikka tulisi rakentaa täysin evoluutioteorian varaan. Mutta sekään ei vielä kertoisi, mitä kyseinen sosiobiologi pitää ”hyvänä”. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.

Ihmistä tutkivat sosiobiologit toki ajattelevat – täysin perustellusti – että lajillemme tyypillisten moraalitunteiden ja moraalijärjestelmien ymmärtäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Ilman evoluutioteorian tuntemusta ja käyttöä on esimerkiksi mahdoton selittää, miksi tunnemme häpeää ja ylpeyttä tai kiitollisuutta ja moraalista närkästystä. Tällainen evolutiivisten selitysten etsiminen ei tietenkään ole käyttäytymisohjeiden antamista, kuten Niiniluoto vihjailee. 

Tämä Niiniluodon erhe saattaa selittyä etiikka-sanan erilaisilla määrittelyillä. Ehkä Niiniluodon määritelmässä etiikka ei ole tutkimusala vaan se tarkoittaa kannan ottamista siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyse olisi siis normatiivisesta eli preskriptiivisestä etiikasta eli käytännössä pyrkimyksestä ohjata ihmisten käyttäytymistä. Sellainen ei luonnollisestikaan kuulu sosiobiologian – tai minkään muunkaan tieteenalan – repertuaariin. Kuten todettua, biologien käyttämä evoluutioteoria antaa selityksiä lajityypillisille piirteille, mutta moraaliohjeita tai käyttäytymissuosituksia siltä on turha odottaa. 

Tässä kohdin Niiniluoto menee eniten metsään. Hän virheellisesti vihjaa, että moraalintutkimuksen rakentaminen evoluutioteorian varaan olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään. Lisäksi hän suorasukaisesti mutta ilman esimerkkejä väittää, että moderni sosiobiologia pyrkisi juuri tähän, antamaan evoluutioon ja ”luonnollisuuteen” nojaavia ohjeita hyvästä ja pahasta. 

Yksinkertainen esimerkki valaisee Niiniluodon virhettä. Sosiobiologi kykenee evoluutioteorian perusteella päättelemään, miksi vaikkapa puolison syrjähyppy useimmiten tuntuu pahalta ja herättää mustasukkaisuutta. Sosiobiologi voi myös tehdä moniin eri lähteisiin nojaavia päätelmiä siitä, miten ja missä olosuhteissa syrjähyppytaipumus ja mustasukkaisuus ovat kehittyneet. Mutta sosiobiologia ei silti kerro, ovatko pettäminen tai aviouskollisuus itsessään ”hyvää” vai ”pahaa” – tai edes ”luonnollista”. Koko termi ”luonnollinen” puuttuu sosiobiologian sanavarastosta. 

Mihin Niiniluoto siis perustaa syytöksensä, että sosiobiologit kannattaisivat jonkinlaista normietiikkaa? Tämä jää epäselväksi. Kyse näyttää olevan vain hänen biologiaa koskevan tietämättömyytensä esittelemisestä.

Sosiobiologit ovat tutkijoita muiden luonnontutkijoiden joukossa. He ajattelevat, että tieteellisen tutkimuksen avulla voidaan selvittää vaikkapa seuraavia asioita: missä suhteissa demokratia on diktatuuria toimivampi, miten markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ehkäisevät rikoksia ja niin edelleen. Luultavimmin sosiobiologit myös – Niiniluodon tavoin – tervehtivät ilolla sitä, että ihmisten moraaliset tavat (ainakin länsimaissa) nojaavat yliluonnollisen sijasta yhä enemmän tutkittuun tietoon. Tämä kaikki on kaukana naturalistisesta virhepäätelmästä.

Niiniluoto tietysti on perillä siitä, että moraalitapojen ja -tunteiden selittämiseen käytetty tieteellinen teoria ja tämän teorian avulla löydetyt selitykset ovat eri asia kuin se, mitä kukakin tutkija sattuu pitämään hyvänä tai pahana. Kenties Niiniluoto vielä myös oivaltaa, että sosiobiologi osaa nämä seikat tutkimuksissaan pitää erillään – mahdollisesti keskivertofilosofia paremmin.

PS. Olen aiemmin kritisoinut Niiniluotoa sukupuolentutkimukseen liittyen.
Samoin olen oikaissut joitakin professori Jussi Pakkasvirran näkemyksiä sosiobiologiasta. 

Missä viipyy darwinistinen vasemmisto?

Peter Singer on maailmankuulu moraalifilosofi ja eläintenoikeuksien ja hyväntekeväisyyden puolustaja. Hänen luultavasti kuuluisin teoksensa on Oikeutta eläimille vuodelta 1975 (ks. kuva). En tarkastele teosta tässä sen enempää; kyseinen eläintenoikeuksien ja kasvissyönnin ”raamattu” on jo hieman vanhentunut ja ihmisten asenteet eläinten tehotuotantoon ovat muuttuneet (ja mitä ilmeisimmin edelleen muuttuvat) lähemmäs kohti Singerin toiveita, ainakin länsimaisissa kaupungeissa ja nuorten parissa.

(Aiemmin lukemaani Singerin Marx-teosta olen tarkastellut täällä. Mikäli Singerin tai Singeristä lukeminen ei jostakin syystä innosta, hänen ajatteluunsa voi perehtyä myös esimerkiksi Sam Harrisin ja Russ Robertsin podcasteista.)

                                 * * *

Singer, P. (1999): A Darwinian left – Politics, Evolution and Cooperation. Yale University Press. New Haven.

Darwinian left -kirjassa Singer esittää, että vasemmiston on löydettävä uusi, realistiseen ihmisluontokäsitykseen nojaava perusta. Vasemmistolla hän ei niinkään tarkoita puoluepoliittisesti organisoitua liikettä vaan tietynlaista yleisluontoista maailmanparannusasennetta. Singer kirjoittaa:

Vasemmiston on aika ottaa vakavasti se tosiasia, että olemme evolutiivisesti kehittyneitä eläimiä ja että kannamme tämän perintömme merkkejä emme vain anatomiassa ja DNA:ssa vaan myös käyttäytymisessämme. Toisin sanoen on aika kehittää darwinilainen* vasemmisto.

Singer eikä kukaan muukaan tainnut tuolloin, yli 20 vuotta sitten ennustaa, miten vasemmisto hylkää työväestön ja Darwinin sijasta omaksuu rotu- ja sukupuoli-identiteeteillä politikoinnin (ks. aiheesta täältä ja täältä [Murrayn kirjan arvio]).

Singer perustelee darwinilaisen vasemmiston tarvetta seuraavasti: 

Ihmisluonnon ymmärtäminen evoluution valossa kykenee auttamaan meitä löytämään tapoja, joilla voimme saavuttaa sosiaalisia ja poliittisia tavoitteitamme, esimerkiksi erilaisia tasa-arvon muotoja, samalla kun arvioimme menetelmien mahdollisia kustannuksia ja hyötyjä.

Singer siis hylkää absolutistiset moraaliteoriat, joiden mukaan oikeuden täytyy toteutua hintaan mihin hyvänsä. Hän pitää itseään niin kutsutun seurausetiikan kannattajana, joka aina haluaa lisää tietoa seurauksista, joita pyrkimyksemme mahdollisesti aiheuttavat. Tässä kohdin Singeriä kannattaa kuunnella: ainakin retoriikan tasolla perinteinen talousvasemmisto on jättänyt huomiotta kysymyksen siitä, miten käydä tasa-arvotaistelua tavalla, joka ei liiaksi haittaa teknologista kehitystä, verotulojen riittävyyttä ja yksilönvapauksien toteutumista.

                            * * *

Kuten todettua, Singerin mukaan vasemmisto on ollut haluton näkemään ihmisten ja muiden eläinten samankaltaisuutta. Ihmisten välisistä eroista Singer taas toteaa: ”Siinä missä darwinilainen ajattelu kertoo meille, että olimme liian valmiita hyväksymään ihmisen ja eläimen välisen perustavanlaatuisen eron, se voi kertoa meille myös sen, että olimme liian valmiita olettamaan, että ihmiset ovat tärkeimmiltä piirteiltään samanlaisia.”

Biologia kykenee toisin sanoen selittämään sekä lajityypillisiä ominaisuuksia että yksilöiden välistä vaihtelua. Ja molemmat kannattaa huomioida politiikanteossa.

Perään Singer kuitenkin korostaa, että darwinilainen ajattelu ei ole kannanotto siihen, missä määrin meidän tulee priorisoida tasa-arvoa poliittisena ideaalina. Darwinilainen ajattelu on vain realistinen tapa tarkastella tekijöitä yhteiskuntien muodostumisen taustalla. Singerin mukaan evoluutio antaa esimerkiksi perusteita ajatella, että koska miehellä ja naisella on erilainen rooli lisääntymisessä, sukupuolet saattavat erota myös taipumuksiltaan ja temperamenteiltaan tavalla, joka parhaiten sopii kunkin sukupuolen lisääntymismahdollisuuksiin.

Tästä Singer päättelee, että naisten aliedustus hierarkian huipulla ei sellaisenaan voi olla todiste sukupuolisesta syrjinnästä (ks. aiheesta tarkemmin täältä). Argumentti on siis seuraava: mikäli korkeampi status on menneisyydessä kasvattanut miehen lisääntymismenestystä, voidaan olettaa, että miehet ovat kehittyneet kilpailullisemmiksi ja statusorientoituneemmiksi. Niinpä miesten yliedustus politiikan tai bisnesmaailman statushierarkian huipulla ei oikeuta päättelemään, että kyse olisi naisten syrjinnästä. Kyse voi olla myötäsyntyisistä eroista taipumuksissa ja temperamenteissa.

                                   * * *

Singerin mukaan usko ihmisluonnon loputtomaan joustavuuteen on ollut vasemmistolle tärkeää, koska se on kannatellut toivetta, että täysin toisenlainen yhteiskunta on mahdollinen. Tämä lienee myös tärkeimpiä syitä, miksi vasemmisto aikanaan hylkäsi Darwinin. (Ks. ihmismielen joustamattomuudesta täältä.)

Ajatus täydellisestä yhteiskunnasta on luonnollisesti kiusannut ihmistä jo ennen vasemmistolaisuuden syntyä, vähintään Platonin Valtiosta asti. Utopioiden luonnostelussa vasemmistoajattelijat ovat kuitenkin kunnostautuneet. He ovat esittäneet nostattavia kuvaelmia yhteiskunnista, joissa kaikki elävät harmonisesti, yhteistyötä tehden ja rauhan ja vapauden vallitessa. Ja koska ihmisellä ei ole myötäsyntyistä ”luontoa”, yhteiskunta kykenee näiden ajattelijoiden mukaan muokkaamaan ihmistä niin, että kaikki tulevat tyytyväisiksi saadessaan yhdessä ja tasa-arvoisina ahkeroida yhteisöllisen hyvän eteen. 

Jo Lenin totesi tässä hengessä, että ”biologisten käsitteiden käyttäminen sosiaalitieteissä on merkityksetön fraasi”. Tämä on lähellä vasemmistoliiton poliittisen neuvonantajan Minja Koskelan lausuntoa: ”Biologian vetäminen mukaan tasa-arvokeskusteluun on useimmiten tyhjä arpa”. (Ks. Koskelan kirjan arvio täältä.)

Usko ihmisluonnon joustavuuteen ei toki ole täysin sidoksissa siihen, millaisia poliittisia uskomuksia yksilöllä on. Onhan joustavuudessa kyse empiirisesti selvitettävästä kysymyksestä, johon suhtautumisen tulee muuttua sen mukaan, millaista todistusaineistoa tutkimus antaa. Ongelma tässä on se, että todistusaineistoa on monenlaista ja ihmiset tulkitsevat sitä valikoivasti.

Oletetaan esimerkiksi, että jokin käyttäytymispiirre (vaikkapa tapa opettaa ja kurittaa lapsia tai solmia parisuhteita) vaihtelee huomattavasti kulttuurista toiseen. Se ei vielä tarkoita, että evoluutio olisi merkityksetön tavan kehittymiselle: käyttäytyminen saattaa kulttuurisesta vaihtelusta huolimatta perustua evolutiivisesti kehittyneisiin ja varsin joustamattomiin psykologisiin säännönmukaisuuksiin, jotka vain johtavat erilaisiin tuloksiin eri ympäristöissä. 

Teoksen loppupuolella Singer esittää, että tasa-arvoon tähtäävillä vallankumouksilla on tapana tulla johtajiensa pettämiksi:

Sokeus ihmisluontoa koskeville tosiasioille tuo jättimäiset riskit. Tarkastellaan hierarkkisuutta. Väite, että ihmisellä on taipumus muodostaa hierarkioita, ei tarkoita, että yhteiskunnan hierarkkisuus olisi oikein. Mutta väite toimii varoituksena, ettemme voi olettaa hierarkkisuuden häviävän, mikäli hävitämme yhteiskunnassa sillä hetkellä vallitsevan hierarkian.

Jos esimerkiksi elämme yhteiskunnassa, jonka hierarkkisuus perustuu perinnölliseen aristokratiaan ja tuhoamme tämän periytyvän aristokratian, kuten Ranskan ja Amerikan vallankumoukselliset tekivät, me luultavasti tulemme havaitsemaan, että tilalle kehittyy johonkin muuhun, kenties sotilaalliseen voimaan tai varallisuuteen perustuva hierarkia. Kun Venäjän bolsevikkivallankumous hävitti sekä perinnöllisen aristokratian että yksityisomaisuuden, syntyi hierarkia, joka perustui asemaan ja vaikutusvaltaan kommunistisessa puolueessa, ja niistä tulikin monenlaisten etuoikeuksien lähde. Taipumus hierarkioiden muodostamiseen näkyy myös yritysten ja byrokratioiden pikkumaisissa tavoissa, kun ihmiset antavat valtavasti painoarvoa sille, miten suuri heidän toimistonsa on ja miten monta ikkunaa siinä on. Hierarkkisella asemalla näyttää jopa olevan muista muuttujista riippumaton vaikutuksensa terveyteen ja elinikään.

Singer jatkaa retorisella ja aina ajankohtaisella kysymyksellä: Miksi kuvittelemme, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen? (Singerin mukaan on kiinnostavaa, miten kaksi niin erilaista ideologiaa – kristinusko ja marxismi – yksimielisesti väittivät, että ihmisen ja eläimen välillä on ylittämätön kuilu, ja että evoluutioteoriaa ei siksi voitaisi soveltaa ihmiseen.)

Ihmisen taipumus hierarkioiden muodostamiseen ei kuitenkaan tarkoita, että hierarkia olisi hyvää tai toivottavaa tai edes väistämätöntä. Singerin pointti on vain se, että hierarkioista pääseminen on vaikeampaa kuin vallankumouksellisissa piireissä usein ajatellaan. Siksi vasemmiston on Singerin mukaan hyväksyttävä ihmisen asema evolutiivisesti kehittyneenä ja jossakin määrin hierarkkisena lajina.

Myös yhteistyön haurauden ongelma seuraa ihmistä: aina löytyy huijareita ja välistä vetäjiä, jotka yrittävät päästä muita vähemmällä. Singerin mukaan esidarwinilainen vasemmisto selittäisi huijareiden olemassaoloa köyhyydellä, koulutuksen puutteella tai kapitalistisella ajattelutavalla. Darwinilainen vasemmisto taas ymmärtäisi, että vaikka kaikki nämä tekijät saattavat vaikuttaa huijauksen yleisyyteen, ainoa pysyvä ratkaisu on estää huijauksesta koituvia hyötyjä syntymästä. ”Se tarkoittaa, että toista poskea ei käännetä”, Singer kirjoittaa. Perään hän toteaa, että yhteiskuntaa kannattaa siksi rakentaa suuntaan, jossa kaikki osapuolet voivat hyötyä toisistaan:

Jos jätämme jonkin ihmisryhmän niin kauas sosiaalistaloudellisen hyvinvoinnin ulkopuolelle, että heillä ei ole siihen mitään tarjottavaa, se vieraannuttaa heidät sosiaalisista tavoista ja instituutioista tavalla, joka melkein takaa, että heistä tulee instituutioita uhkaavia vihollisia.

Singer siis neuvoo suosimaan rakenteita, jotka vaalivat yhteistyötä, pikemminkin kuin kilpailua. Kilpailua tulee hänen mielestään myös ohjata sosiaalisesti mielekkäisiin suuntiin. Kovin käytännöllisiä ohjeita hänelläkään ei toisin sanoen ole tarjota. Pääviesti voitaneenkin tiivistää tavalla, jota olen monesti suositellut: jos olet kiinnostunut selvittämään, mikä osa taloudellisesta eriarvoisuudesta johtuu syrjinnästä tai millaisia sivuvaikutuksia tasa-arvopyrkimyksillä mahdollisesti on, sinun tulee myös olla kiinnostunut evoluutiosta ja sen vaikutuksesta ihmisluontoon. Osa epätasa-arvosta luultavasti johtuu syrjinnästä ja ennakkoluuloista, mutta ne tuskin ovat koko syy.

Entä korvautuuko utopiavasemmiston näkemys joskus realistisella näkemyksellä siitä, mitä voidaan milläkin hinnalla saavuttaa? Singer ei vastaa kysymykseen suoraan, mutta kirjan pohjavire on optimistinen. Singer myös toteaa, että ihmisluonnon suhteen realistinen vasemmistolaisuus on näkemyksenä paljon myönteisempi kuin se virheellinen käsitys, joka vasemmistolla on perinteisesti ollut darwinilaisesta ajattelusta.

* Singerin käyttämän Darwinian -termin sopivin suomennos saattaa olla darwiniaaninen. Jokin suomennoksessa kuitenkin tuntuu kielikorvassa särähtävän. Siksi käytän tässä muotoa darwinilainen. Otsikkoon jätin kuitenkin termin darwinistinen – siitä huolimatta, että jotkut näkevät tässä sinänsä viattomassa sanassa vahvemman oikeuksia korostavia sivumerkityksiä.

                                    * * *

Singer, P. (2016): Ethics in the Real World – 82 Brief Essays on Things That Matter. Princeton University Press. Princeton.

Singerin esseekokoelmassa on 82 kirjoitusta varsin erilaisista aihepiireistä. Joihinkin teksteihin Singer on lisännyt jälkikirjoituksen, jossa kerrotaan aiheeseen liittyvistä uutisista tai uusista havainnoista. Tässä esimerkkejä Singerin käsittelemistä aiheista.

Valtion ja kansanterveyden suhteesta Singer toteaa, että hallinnot ovat varsin yksimielisiä siitä, että niiden tulee kieltää ainakin joidenkin vaarallisten tuotteiden myynti. ”Lukemattomat ruokien lisäaineet ovat joko kiellettyjä tai sallittuja vain rajallisessa määrin.” Hän myös huomauttaa, että lasten leluissa ei sallita tiettyjä haitallisia maaleja. 

Singerin mukaan tupakka on tässä suhteessa ainutlaatuinen. Mikään muu tuote ei ole läheskään yhtä tappava – tupakka tappaa enemmän kuin liikenneonnettomuudet, malaria ja AIDS yhteensä – mutta silti tämän voimakkaasti addiktiivisen tuotteen myynti on sallittua. Tupakkayhtiöt pyrkivät myös aikanaan estämään lainsäädäntöä, joka määräsi tupakka-askeihin terveysvaroituksia. Singer toteaa:

On outoa ajatella, että valtio voi periaatteessa kieltää tuotteen myynnin, mutta että valtio ei kuitenkaan olisi oikeutettu vaatimaan, että paketissa tulee olla havainnollisia kuvia tuhosta, jota tuote terveydelle aiheuttaa.

Singer tarkastelee tässä yhteydessä John Stuart Milliä, joka esitti lukuisia edelleen päteviä ajatuksia yksilöllisistä vapauksista. Singerin mukaan aika on kuitenkin tässä suhteessa muuttunut:

Millin tapa puolustaa yksilöllisiä vapauksia olettaa, että yksilö itse olisi intressiensä paras arvioija ja vaalija. Tänä päivänä ajatus lähentelee naiiviutta. Ajallemme tyypilliset modernit markkinointitekniikat eivät olleet kehittyneet Millin aikana. Suuryritykset ovat oppineet myymään epäterveellisiä tuotteita vetoamalla tiedostamattomiin haluihimme statuksesta, viehättävyydestä tai sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Sen seurauksena tunnemme vetoa tuotteisiin tietämättä, miksi niin teemme. Tupakanvalmistajat ovat myös oppineet manipuloimaan tuotettaan tehdäkseen sen mahdollisimman koukuttavaksi.

Singerin mielestä askiin vaaditut kuvat terveyshaitoista ovatkin vain pelikentän tasoittamista yksilön ja suuryrityksen välillä – suuryrityksen, joka ei pyri vetoamaan rationaaliseen pohdintaan vaan ikiaikaisiin mielihaluihin.

Seuraavassa esseessään Singer tarkastelee ylipainoa. Hän pitää ruumiinpainoa eettisenä kysymyksenä sillä perusteella, että ihmisten painonnousu voi tuoda muille haittoja. Singerin esimerkki koskee lentomatkailua. Vuodesta 2000 australialaisen lentomatkustajan keskiarvopaino on erään arvion mukaan noussut kaksi kiloa. Jos reitti Sydneyn ja Lontoon välillä lennetään molempiin suuntiin kerran päivässä kolmen vuoden ajan, tämä vähäinen painonnousu tarkoittaa Singerin mukaan miljoonan dollarin lisäystä polttoainekustannuksissa.

Singer jatkaa, että kyse ei ole ainoastaan polttoainekuluista vaan myös kasvihuonekaasuista, muun julkisen liikkumisen kallistumisesta (koska isommat ihmiset vievät enemmän tilaa), tukevampien sairaalasänkyjen ja leikkauspöytien vaatimuksesta, isompien vessojen tarpeesta ja niin edelleen. Ennen kaikkea ylipaino kasvattaa terveysmenoja.

Singerin mukaan nämä tosiseikat riittävät oikeuttamaan sen, että politiikalla pyritään ehkäisemään ihmisten painonnousua. Hän suosii sellaisten ruokien rankempaa verottamista, jotka tuottavat ylipainoa suhteettoman paljon. Esimerkkinä Singer mainitsee ravintoarvoltaan köyhät elintarvikkeet, kuten sokerilimonadit. ”Kerätyt verotulot voitaisiin sitten käyttää kompensoimaan ylipainosta muille koituvia kustannuksia. Ja jos näiden ruokien hinnannousu vähentäisi niiden kulutusta, se auttaisi myös ylipainoon taipuvaisia ihmisiä.”

Myöhemmin toisessa yhteydessä Singer tarkastelee moralismin ja paternalismin välistä hienovaraista eroa. Hän pohtii muun muassa sitä, onko yksilön fyysinen hyvä riittävä syy valtiolle puuttua johonkin käyttäytymiseen vain silloin, kun yksilöt luultavasti laiminlyövät omat intressinsä ja valtion väliintulo ei juuri haittaa yksilöllisten vapauksien toteutumista. Valtiohan esimerkiksi jo vaatii turvavöiden käyttöä autossa ja kypäränkäyttöä moottoripyörällä.

Singer puntaroi myös ihmislajin mahdollista sukupuuttoa. Siihen liittyen esitän lukion ainekirjoitusaiheeksi sopivan Painaisitko nappia -ajatusleikin:

Edessäsi on nappi, jonka painaminen saa aikaan seuraavaa: jokainen elossa oleva ihminen kuolee silmänräpäyksessä, kivutta ja ymmärtämättä kuolevansa sillä hetkellä. Painaisitko nappia, jos painamatta jättäminen tappaisi rakastettusi? Tai lapsesi? Entä jos kieltäytyminen painamisesta tappaisi vain sinut? Pohdi, millaisissa olosuhteissa ja mielentiloissa olisit valmis nappia painamaan.

Sananvapaudesta Singer kirjoittaa samaan tapaan kuin olen islamia tarkastellessani asiaa hahmotellut:

Sananvapaus on olennaista demokraattiselle hallinnolle. Sananvapauden täytyy sisältää vapaus sanoa se, mitä kaikki muut pitävät virheellisenä ja jopa se, mitä monet pitävät loukkaavana. Meidän täytyy olla vapaita kiistämään Jumalan olemassaolo, kritisoimaan Jeesuksen, Mooseksen, Muhammedin ja Buddhan opetuksia, vaikka miljoonat pitävät näistä opetuksista kertovia tekstejä pyhinä. Ilman tällaista vapautta inhimillinen kehitys törmää seinään.

Singer tarkastelee kiinnostavasti myös terrorismia ja ihmisen oikeutta kansalaisuuteen. Oletetaan, että hallinnolla on oikeus riistää ihmiseltä kansalaisuus. Oletetaan myös, että hallinto on oikeassa 19 tapauksessa 20:stä, että henkilö, jolta riistetään kansalaisuus, olisi osallistunut terroritekoon. Tällöin siis yksi kahdestakymmenestä kokisi vääryyden maattomaksi tulemisesta. Singer jatkaa:

Oletetaan, että 19:stä terroristiepäillystä, joiden sallittiin tulla Britteihin, yksi tekee vastaavan pommi-iskun kuin Lontoossa (tappaen 52 viatonta ihmistä; neljä pommittajaa kuoli myös). Tällaisten hirmutekojen tapauksessa on vaikea väittää, että yksilön oikeudet ovat absoluuttisia. 

Singer kysyy perään: kumpi on pahempi, tehdä yksi viaton epäoikeudenmukaisesti maattomaksi vai 52 viattoman kuolema ja monen muun haavoittuminen? Tarvitsemme tällaisia yksinkertaistavia ajatuskokeita, sillä todellinen maailma on täynnä mutkikkuutta ja epävarmuustekijöitä, joiden kaikkia vaikutuksia minkäänlainen pohdiskelu ja tutkimus eivät voi täysin ennustaa. Ajatuskokeet voivat syventää todellisuutta koskevia käsityksiämme.

Malik ja Harris moraalia etsimässä

Malik, Kenan (2016): Moraalin suuntaa etsimässä: Etiikan maailmanhistoria. Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin&näin. Tampere.

Kenan Malikin suurtyö käsittelee ihmiskunnan pohdintoja hyvyydestä ja pahuudesta, oikeasta ja väärästä. Käsittely on kutakuinkin niin kattavaa kuin se alle 500-sivuisessa kirjassa voi olla mahdollista. Teoksen alku, jossa tarkastellaan uskonnoista kumpuavia moraalisääntöjä, on hieman laahaava, mutta kiinnostavuus lisääntyy sitä mukaa, mitä lähemmäs nykyaikaisia (ja läntisiä) moraalipohdintoja päästään. (Erityisen kiinnostavaa oli kerrata sellaisia nuoruudessa selailemiani klassikkoja kuin Sartre, Nietzsche ja Kant. Klassikoissa olen sittemmin seurannut lähinnä valistusajattelijoita David Humea ja Adam Smithiä, ks. täältä.)

Paikoin teos jää pinnalliseksi, mikä on luonnollista ottaen huomioon pyrkimyksen historialliseen kattavuuteen. Kirja ei siis sisällä vaikkapa Edvard Westermarckin tai Sam Harrisin pohdintojen veroista perusteellisuutta. (Malik on kirjoittanut pikkutarkemmin esimerkiksi sananvapauden ja multikulturalismin yhteydestä, ks. täältä.)

Moraalikirjassaan Malik käsittelee lyhyesti Sam Harrisin näkemystä, että teon hyvyys ja pahuus voitaisiin voimakkaammin kytkeä tieteelliseen ajatteluun ja tieteen tutkimustuloksiin. Tämä näkemys on herättänyt paljon kritiikkiä etenkin ammattifilosofien parissa. Malikin esittämän kritiikin ydin on se, että tieteellisinkin lähestymistapa joutuu tekemään mielivaltaisia oletuksia hyvästä ja pahasta. Malikin mukaan Harrisin ”tiedemoraali” vertautuu Sokrateen kysymykseen siitä, rakastavatko jumalat hyvää, koska se on hyvää itsessään vai onko se jokin hyvää siksi, että jumalat rakastavat sitä.

Jos hyvä esimerkiksi olisi hyvää vain siksi, että jumalat rakastavat sitä, hyvästä tulisi mielivaltaista. Voidaanhan jumalien olettaa tai tulkita ajattelevan milloin milläkin tavalla. Tämä tekisi kaikesta sallittua – ja kuten uskontojen historia osoittaa, melkein mikä tahansa onkin ollut sallittua (kivittämiset, kansanmurhat yms.). Jos jumalat taas rakastavat hyvää, koska se on itsessään hyvää, hyvyys olisikin jotain jumalista riippumatonta – ja näin ollen ihmiselläkin voisi olla jumalista riippumaton tapa tietää, mikä on hyvää ja oikein.

Malik läntisen filosofian
nousun syistä

Malikin mukaan vastaava dilemma seuraa Harrisin yritystä tehdä moraalista tieteellisempää (kirjassa Moraalinen maisema). En ole tästä yhtä vakuuttunut. Harrisin ”tiedemoraali”, kuten käytännössä kaikki eettiset järjestelmät, pyrkii rakentumaan tietoisten olentojen hyvinvoinnin lisäämiselle tai kärsimyksen vähentämiselle. Erona aiempaan on kuitenkin se, että ihmisluontoa koskeville tieteille on kasaantunut valtava määrä ei-mielivaltaista sanottavaa ihmisten – ja muiden eläinten – hyvinvoinnista ja kärsimyksestä. Kyse ei siis väistämättä ole mielivaltaisesta tai itsestämme riippumattomasta tavasta löytää oikea ja väärä. Tämä ei toki tarkoita, että jonkinlainen ”tieteellinen laki” voisi määrätä oikean ja väärän. Mutta näkemys sisältää sen Malikinkin kannattaman näkemyksen, että ihmisten on yhdessä neuvoteltava, millaiset ratkaisut ovat oikeita ja millaiset vääriä.

Malik taipumuksestamme
kahtiajaotteluun

Harrisin ongelma ei siis niinkään ole pyrkimys käyttää tiedettä moraalipohdintojen apuna. Suurempi pulma on se, että käytännön moraaliongelmat tuppaavat aina pilkkoutumaan sellaisiksi lukemattomiksi pienemmiksi arvoarvostelmiksi, joihin inhimillistä hyvinvointia tutkiva tiede ei voi vastata. Edvard Westermarck esimerkiksi kirjoittaa eläinten hyvinvoinnista ja itsen ja oman maan kansalaisten suosimisesta:

Valistuneen henkilön täytyy tunnustaa, että eläin, lapsi tahi mielisairas on kokonaan tai osaksi edesvastuuton; ja teon motiivin täytyy vaikuttaa sen moraaliseen arvosteluun, mutta ei mikään valistus, ei mikään tosiasioiden punnitseminen voi ratkaista, missä määrin eläinten edut on otettava huomioon, kun ne joutuvat ristiriitaan ihmisten etujen kanssa, tahi missä määrin meillä on velvollisuus tai oikeus edistää omaa tai kansamme etua toisten yksilöiden tai toisten kansojen kustannuksella. (korostus alkuperäinen)

Malik toteaa saman asian hieman toisella tavalla:

Ongelma ei ole niinkään se, että hyvinvointi on sumea kategoria, kuin se, että määrätapauksissa se voidaan määritellä erittäin täsmällisesti mutta monilla erilaisilla tavoilla, jotka ovat usein ristiriitaisia niin, ettei tiede pysty ratkaisemaan ristiriitaa.

Näennäinen erimielisyys Harrisin kanssa on joka tapauksessa sivujuonne Malikin sivistystä huokuvassa historiikissa. Aihe, josta olisin toivonut pitempää käsittelyä, on moraalitunteet ja se, mihin rankaisuhalu perustuu ja mistä ihmiset tietävät, milloin he ovat rankaisseet (tai palkinneet) riittävästi. Nämä seikat ovat moraalisen käyttäytymisen perustavia rakennuspalikoita, ja niiden perinpohjaisen käsittelyn tulisi olla osa ”etiikan maailmanhistoriaan”. Näin moraalitunteista esimerkiksi Heikki Sarmaja:

Vaikka kansat ja yksilöt eivät koskaan voi päätyä olemaan samaa mieltä siitä, millaiset teot ovat ”hyviä”, ”pahoja”, ”oikein” tai ”velvollisuuksia”, ihmiskunnalla on silti yhteinen taipumus muodostaa moraaliin liittyviä käsitteitä ”paha”, ”hyvä”, ”velvollisuus” jne. hyvin yhtenäisellä tavalla. Tämä yhteinen taipumus johtuu siitä, että nämä käsitteet eivät ole riippuvaisia tekojen tai kulttuuristen moraalikäsitysten monenkirjavasta maailmasta, vaan ihmislajin yhteisesti kokemista kiittävistä ja rankaisevista tunnereaktioista. 

(Ks. aiheesta lisää Ihmisluonto -kirjastani.)

Malikin suomennos ja oikoluenta on erinomaista. Havaitsin teoksessa vain yhden kirjoitusvirheen ja pari mitätöntä muotoseikkaerhettä (kielitoimiston mukaan jonglööri ei jonglööraa vaan jongleeraa, [verbi tulee ranskasta], ja Kiinan katastrofaalinen pyrkimys teollistua 1950-luvun lopulla tunnetaan pikemminkin suurena harppauksena kuin suurena loikkana).

Lopuksi vielä yksittäisiä lainauksia teoksesta.

Uskontoon perustuvasta moraalista:

Uskonnollisen moraalin menestys juontuu sen kyvystä sovittaa uskomuksensa yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja korostaa samalla, että nuo uskomukset ovat pyhiä koska ne ovat Jumalan antamia.

Kapitalismista:

Haastettiin kapitalismi sitten Neuvostoliitossa tai Kuubassa, ihmiset eivät vapautuneet ”orjuudesta” vaan luotiin yhteiskuntia, jotka ovat vähemmän vapaita, vähemmän moraalisia ja vähemmän itsensä toteuttamista edesauttavia.

Kapitalismista ja orjuudesta:

Vasta kapitalismin ilmaantumisen myötä syntyivät yhteiskunnalliset ja taloudelliset edellytykset hylätä orjuus.

Utilitarismin ongelmista:

Orjuus alistaa ihmisten vähemmistön (joskus jopa enemmistön) ehdottomaan kurjuuteen, jotta muut hyötyisivät. Utilitaristi saattaisi väittää, ettei orjayhteiskunta maksimoi yleisonnea. Ehkä ei, vaikka voimme takuulla kuvitella orjayhteiskunnan, joka maksimoi. Pitäisikö hyödyn olla ainoa argumentti orjuutta vastaan? Jos niin on, niin jos on olemassa orjayhteiskunta, jossa orjuus maksimoi yleisonnen, olisiko ihmisten orjuuttaminen moraalista? Jos ei, mitä tämä kertoo väitteestä, jonka mukaan hyödyn pitäisi olla tekojen moraalisuuden mitta?

Vaikeudesta tehdä moraalipäätelmiä sen perusteella, millaisia ihmisten mieltymykset tai heidän tekojensa seuraukset ovat:

Miten meidän pitäisi esimerkiksi laskea mieltymysten arvo ja miten punnitsemme yhden mieltymyksen arvoa toista vastaan? Miten punnitaan Salman Rushdien mieltymystä julkaista Saatanalliset säkeet, kun vastassa on muslimien mieltymys siihen, ettei heitä loukattaisi? Jos riittävän suuri määrä muslimeja toivoo, että Saatanalliset säkeet kielletään, ja jos heidän mieltymyksensä painavat enemmän kuin sananvapauden puolestapuhujien, olisiko sensuuri silloin moraalisesti oikein? Pitäisikö erilaisille mieltymyksille antaa sama paino? Pitäisikö jonkun halulla maata koko päivä sängyssä olla sama mieltymyspaino kuin toisen halulla käyttää päivänsä Kantin Kritiikkien lukemiseen? Tällaiset ongelmat voidaan tietysti kiertää monella tavalla, ja monenlaista on myös ehdotettu. Esimerkiksi Richard Brandt ehdottaa, että mieltymykset pitäisi sijoittaa tietoon perustuviin haluihin, jotka pysyvät tietoon perustuvina haluina kognitiivisen terapian kurssin jälkeen. Mutta miksi (seurauseettisestä näkökulmasta) kyvyn selvitä terapiasta tulisi olla mieltymyksen kriteeri? Vaikka tällaisiin kysymyksiin vastattaisiin tyydyttävästi, kiertoteiden kasaantuva vaikutus vähentää seurauseettisen teorian seurauseettisyyttä. Merkittäviä eivät ole niinkään teon seuraukset kuin sen sisäinen arvo. Seurausetiikan historia paljastaa, miten vaikea on ajatella moraalisia tekoja arvioimatta noiden tekojen sisäistä arvoa.

(Ks. kirjoitukseni Rushdiesta ja sananvapaudesta täältä.)

Seksuaalimoraalilla on biologinen perusta

Seuraava kirjoitukseni on muokattu Rakkauden evoluutio -teoksestani (viitteet kirjassa).

Koskapa polynesialaisilla oli kauttaaltaan paljon suurempi sukupuolinen vapaus kuin meillä, on lähellä uskomus, että he eivät olisi olleet kovinkaan tarkkoja aviokumppanin valinnan suhteen. Itse asiassa he kuitenkin tunsivat vielä suurempaa inhoa sukurutsausta kohtaan kuin me länsimaalaiset ja ulottivat sukupuolista seurustelua ja avioliittoa koskevat kieltonsa paljon suurempaan sukulaismäärään kuin mikä on asianlaita useimmissa eurooppalaisissa maissa.

Bengt Danielsson, 1955

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) esitti vuonna 1891 teorian siitä, miten varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää sukusiitoksen. Modernit biologit puhuvat pesäefektistä. Sen mukaan yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen jo pelkästä ajatuksesta keskinäistä seksiä kohtaan. Luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja vastaan.

Westermarckin teoria unohdettiin vuosikymmeniksi, ja monet menivät muodikkaamman freudilaisuuden perässä. Kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai kuitenkin 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli 1950-luvulle asti tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi aikuisena tulla perheen pojalle puoliso. Kävi ilmi, että tällaiset ”lapsiavioliitot” olivat tavallista hedelmättömämpiä ja että niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat yhdessä ns. lastentaloissa. Samassa kodissa eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat muodostaneet sisarussuhteen kaltaiset siteet toisiinsa. Etologit käyttävät tällaisesta ilmiöstä nimitystä leimautuminen; yleisin esimerkki koskee hanhenpoikasen leimautumista emoonsa (tai mihin tahansa riittävän kookkaaseen liikkuvaan esineeseen).

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Oletetaan, että Matti ja Liisa ovat sisaruksia. He matkustavat kesälomallaan Lappiin vaeltamaan. Eräänä yönä he yöpyvät syrjäisessä tunturimökissä ja päättävät, että olisi mielenkiintoista ja hauskaa harrastaa seksiä. Ainakin se olisi uusi kokemus kummallekin. Liisa käyttää jo ehkäisypillereitä, mutta varmuuden vuoksi Matti käyttää vielä kondomia. Molemmat nauttivat rakastelusta, mutta he päättävät, etteivät tekisi sitä enää. He pitävät yön kahdenkeskisenä salaisuutena, mikä saa heidät vielä läheisemmiksi.

Mitä ajattelet tästä? Tekivätkö Matti ja Liisa jotain väärää, josta heitä pitäisi rankaista? Heidän teostaanhan ei synny viallisia jälkeläisiä tai minkään muunlaisia uhreja. Royal Societyn biologisessa aikakauslehdessä kolme evoluutiopsykologia esitti tutkimuksen, jonka mukaan ihmiset tuomitsevat sisarusten välisen seksin ankarammin, mikäli he itse ovat kasvaneet eri sukupuolta olevan sisaren kanssa. Kolmansien osapuolten harjoittamaan insestiin kohdistuva moraalinen tuomio johtuu siis osittain samoista tekijöistä kuin henkilökohtainen vastenmielisyys insestiä kohtaan.

Tutkimuksen koehenkilöt olivat amerikkalaisia opiskelijoita. Heitä käskettiin laittamaan 19 erilaista tekoa järjestykseen niiden moraalisen tuomittavuuden perusteella. Vastaajien rankaisemishalua verrattiin siihen, miten he suhtautuivat seksuaalisuuteen ja siihen, oliko heillä eri sukupuolta olevia sisaruksia ja miten monta vuotta he olivat viettäneet näiden kanssa yhdessä. Osoittautui, että insestin moraalisessa tuomitsemisessa ratkaisevaa on ainoastaan sisaruksen kanssa vietetty aika. Tiedossa oleva verisukulaisuus ei asiaan vaikuta, sillä reaktiot olivat samanlaisia myös eri sukupuolta olevilla adoptiolapsilla. Kyseisen tutkimuksen toinen merkittävä löydös oli se, että vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen.

Vastaavia tuloksia saivat Daniel Fessler ja David Navarrete, jotka myös havaitsivat, että vaikutus oli suurempi naisilla, kuten evoluutioteorian perusteella oli ennustettavissa; naiset tekevät suuremman investoinnin jälkeläisiin, joten heidän voidaan olettaa olevan tarkempia jälkeläisen laadun suhteen. Toisaalta Wolf ei löytänyt omasta taiwanilaisesta aineistostaan tämän suuntaista sukupuolieroa: miesten seksuaalinen vastenmielisyys lapsuudenkumppania kohtaan näytti olevan yhtä voimakas kuin naisilla. Wolfin mukaan tämä saattaa kertoa siitä, että ihmisellä miehen investoinneilla on ollut ratkaisevampi merkitys jälkeläisen eloonjäämiselle kuin yleensä ajatellaan.