Sukupuolierot ja palkkapussi

Sam Harrisin erään blogitekstin otsikko on ”En ole se seksistinen sika, jota etsitte”. Perusteellisessa kirjoituksessaan Harris puolustautuu häntä vastaan tekaistuja seksismisyytöksiä vastaan. Tästä puolustuksestakin muka löydettiin seksismiä. Harris esimerkiksi mainitsee editoreinaan olleen enimmäkseen naisia. Niinpä hänen vihjattiin kannattavan ajatusta, että naiset sopivat miesten palvelijoiksi!

Väittelin asiasta suomalaisen feministiksi itseään kutsuvan naisen kanssa. Minutkin voi toki lukea feministiksi, jos termillä tarkoitetaan pyrkimystä sukupuolten tasa-arvoiseen kohteluun yhteiskunnassa. Nykyään feminismiin, etenkin akateemiseen feminismiin, kuitenkin liittyy suuntauksia, joiden lähtökohdat ovat niin irrationaalisia/epärealistisia tai suvaitsevia muslimimisogynialle, että on ihmeteltävä ihmisten halua julistautua aatteen kannattajiksi. Niin tai näin, koetin selvittää, mikä Harrisissa oli ”feministikollegan” mielestä seksististä. Kyse oli tästä Harrisin lausunnosta ja siinä tietystä kohdasta:

Olen tietoinen, että seksismi ja misogynia ovat yhteiskuntamme ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita tekijöitä, jotka selittävät naisten ja miesten välisiä eroja sosiaalisessa asemassa. Esimerkiksi vain viittä prosenttia Fortune 500 -yhtiöistä johtaa nainen. Kuinka paljon tämä johtuu seksismistä? Kuinka paljon selittyy suhteettomilla (ja sankarillisilla) uhrauksilla, joita naiset 20- ja 30-kymppisinä tekevät perheidensä eteen? Kuinka paljon selittyy normaalisti jakautuneilla psykologisilla sukupuolieroilla?
Minulla ei ole aavistustakaan, mutta olen varma, että jokaisella näistä tekijöistä on roolinsa. Jokainen, joka kuvittelee, että eroavuudet johtuvat ainoastaan seksismistä, ei ole miettinyt asiaa kovin syvällisesti.

Mikä kohta oli keskustelukumppanini mielestä raskauttava? Kyse oli ajatuksesta, että psykologiset sukupuolierot selittävät osan statuseroista. Tämä yksinkertainen ajatus teki Harrisista naisvihaajan. Onko ajatuksessa siis jokin pielessä?

Ensinnäkin on ilmeistä, että sukupuolten välillä on keskimääräisiä psykologisia eroja. Kuka tahansa, joka on lukenut aihetta koskevia tutkimuksia, tietää tämän. On myös näyttöä, että yksilöiden väliset psykologiset erot näkyvät statuseroissa sekä saman sukupuolen sisällä että sekaryhmissä. Dominoivista ja vallanhaluisista yksilöistä ei ehkä pidetä ja he eivät ehkä ole muita pätevämpiä, mutta he näyttävät useammin päätyvän valtahierarkiassa korkeammalle. Myös positiivisemmat psykologiset ominaisuudet luultavimmin vaikuttavat statukseen, esimerkiksi älykkyys. Lisäksi on havaittu, että psykologiset sukupuolierot näkyvät sukupuolten statuseroissa muilla eläinlajeilla, myös lähimmillä sukulaisillamme.

Näillä perusteilla on järkevää ja olennaista pitää sukupuolieroja mukana palkka- ja statuseroja tarkasteltaessa. Lähtöasetelma puoltaa biologispsykologisten sukupuolierojen vaikutusta niin voimakkaasti, että todistamisen taakka on sillä, joka väittää, että psykologiset erot eivät status- tai palkkaeroihin vaikuttaisi. Niin tai näin, se vaikuttaako biologia/psykologia (ja näkyykö se jopa niin kapeassa otoksessa kuin Fortune 500 -yritykset) on tasa-arvon kannalta relevantti ja kenties selvitettävissä oleva kysymys. Ideologioiden tai seksismivihjausten ei tule antaa estää tällaista tarkastelua.

Historiallisena kuriositeettina lainaan suomalaisen sosiologian isää, Edvard Westermarckia (1862–1939). Hän kirjoittaa sukupuolten välisestä työnjaosta 1900-luvun alun Marokossa:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava-lehti, 8/1913)

Westermarckin mukaan sukupuolittunut työnjako on siis muutakin kuin vahvemman vallankäyttöä. Hän korostaa biologisia sukupuolieroja, jonka jälkeen hän toisaalta aivan perustellusti lisää, että toisinaan kulttuuritavat suurentavat sukupuolten välisiä käyttäytymiseroja:

Mikä lieneekin ollut alkuperäisenä syynä siihen, minkävuoksi mikin toimi on joutunut minkin sukupuolen osaksi, niin on muistettava, että kansantapa on vähitellen tehnyt yhä jyrkemmäksi tämän työnjaon.

Kysymys työnjaon syistä on analoginen monivaimoisuuden syiden kanssa. Miehillä on naisia enemmän piirteitä, jotka tukevat halua useampiin puolisoihin, ks. esim. kirjoitukseni Myyttejä seksistä. Silti kulttuuripiirteet ja materiaaliset olosuhteet ratkaisevat vaimojen (tai aviomiesten) määrän, eivät pelkästään vahvemman sukupuolen tai vahvimpien sukujen halut. Westermarck kirjoittaa monivaimoisuuden syistä:

Mitä moniavioisuuteen Marokossa tulee, niin on muistettava, että se lisää väestöä, ja että ihmisen vaikutusvalta ja turvallisuus riippuu siitä, kuinka suuri perhe tai suku hänellä on. Maaseudulla on oman käden kosto tärkeimpiä syitä (monivaimoisuudelle).

Näkemyksen mukaan levottomissa, vaarallisissa ja suurten statuserojen olosuhteissa naisen etu on päästä vaikutusvaltaisen suvun jäseneksi, vaikka se tarkoittaisi kakkos- tai kolmosvaimona olemista. Vastaavasti miehen etu on saada paljon jälkeläisiä ja avioliittojen kautta tukijoita monesta suvusta, vaikka se tarkoittaisi kotirauhan häiriintymistä toinen toisistaan mustasukkaisten vaimojen takia. (Toisena syynä monivaimoisuudelle Westermarck mainitsee jatkuvista sodista johtuvan naisten suuremman lukumäärän. Kyseisen seikan vaikutus on sittemmin havaittu monissa antropologisissa tutkimuksissa. Seikka on annettu osaselitykseksi jopa 1960-luvun seksuaaliselle vapaamielisyydelle.)

Tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä asioista olen luultavasti yhtä mieltä keskustelukumppanini kanssa (samasta työstä samalla kokemuksella tulee maksaa samaa palkkaa jne.). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme samaa mieltä menetelmistä tai retoriikasta. Yleisesti ottaen on todettava, että moni akateemisen feminismin edustaja pyrkii yleisesti kannatettaviin tavoitteisiin epäjohdonmukaisella ja tutkimukseen pohjautumattomalla ja tätä kautta tasa-arvoa haittaavalla tavalla. Aivan kuten pyrkimys kansalaisten taloudelliseen tasa-arvoon on historiassa oikeuttanut hirmutekoja, pyrkimys sukupuolten väliseen tasa-arvoon – niin kannatettavaa kuin se onkin – on sittemmin oikeuttanut muun muassa uhriutumista, epätieteellistä asennoitumista ja perusteettomia vihjailuja.

Käymämme keskustelun opetus on seuraava: jos kyllästyt vastapuolen esittämiin yleistyksiin tai hänen perusteluidensa kehnouteen, muista, että hän saattaa olla uskonnonkaltaisen ideologian uhri. Rationaalisuuteen pyrkiminen ja sen levittäminen – niin jaloa kuin se onkin – saattaa siksi edellyttää suurta hienotunteisuutta. Ihmisten uskomuksiin sisältyy usein niin voimakkaita tuntemuksia tarkoituksen löytymisestä, että asiallisinkin viesti saattaa vaikuttaa herjaukselta. Lisäksi kannattaa muistaa, että ihminen on luottavainen olento. Huijareita on joukossamme niin vähän, että luottamus on kautta aikain tuonut suurempia etuja kuin jatkuva epäily. Siksi kenen tahansa on vaikea tunnistaa ja tunnustaa omaa hyväuskoisuuttaan. Näin on etenkin jos yksilön omaksumaan ideologiaan sisältyy ajatus, että kyseisen ideologian omaksuminen on merkki tarkkanäköisyydestä ja edistyksellisyydestä.

Epäilyn siemeniä kannattaa joka tapauksessa kylvää. Siitä ei pitäisi olla kenellekään haittaa, että yrittää pelastaa ihmisiä – myös itseään – löysältä ajattelulta. Harva myöskään pahastuu sen muistuttamisesta, että hyvät tarkoitusperät eivät oikeuta epärehellisiä menetelmiä.

Entä ne palkkaerot? Kun sukupuolten välisistä palkkaeroista poistaa ilmeisimmät tekijät (miehet tekevät pidempiä päiviä, miehiä valikoituu enemmän teknistuotannollisille aloille jne.), jäljelle jää silti yleensä jonkinlainen tilastollinen palkkaero, eron riippuessa maasta ja tarkastellusta tulotasosta. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolmen prosentin luokkaa. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissa on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Naisten aseman globaalia parantumista voi arvioida tästä linkistä.

Katso myös aiheeseen liittyvät kaksi aiempaa kirjoitustani ja tuore tutkimustulos kilpailullisuuden vaikutuksesta.

Lisäys 17.5.2016:

Suomessa ei mitä ilmeisimmin ole selvitetty palkkaeroa tehtyä työtuntia kohden. Sociology and Anthropology -lehdessä ollut Pauli Sumasen tuore artikkeli selventää asiaa. Näin mitattuna palkkaeroa ei välttämättä ole lainkaan, ja jos on, se saattaa olla jopa eri suuntaan. Ks. myös Sumasen ja Jouni Luukkaisen artikkeli European Journal of Business and Social Sciences -lehdessä.

Moraali, eturistiriidat ja yhteiskunta

(Seuraavat pohdinnat olivat luonnostelua Circo Aereon Camping 3 –nykysirkusesityksen [ohj. Maksim Komaro] loppupuheenvuorooni. Esitin tästä vain lyhyen, yhden kappaleen tiivistelmän. Ajatuksia on mukailtu mm. John Rawlsilta ja Richard D. Alexanderilta.)

Vaikka yhteiskunta tähtää vastavuoroiseen hyötyyn ja yhteisiin etuihin, yhteiskunnan jäsenten välillä on aina eturistiriitoja. Etujen yhteisyys seuraa siitä, että toimimalla yhdessä kaikki voivat elää paremmin kuin kenelläkään olisi mahdollista yksin ponnistellessaan. Etujen ristiriitaa taas on, koska ihmisiä kiinnostaa, miten yhteistyön tarjoamat lisäedut jaetaan. Ja yleensä ihmiset kasvattaisivat mieluiten omaa osuuttaan. Moraalisissa ongelmissa on kyse juuri tästä. Kenen etuja meidän tulisi tietoisten päätösten avulla edistää ja kuinka paljon?

Useimmiten ihmiset seuraavat omia etujaan yksilöinä. Mutta kun edut kohtaavat, he tekevät sitä kollektiivisesti kaikenkokoisina ryhmittyminä ja liittoutumina: perheinä, naapurustoina, laivamatkustajina, työmarkkinajärjestöinä, syndikaatteina, yrityksinä, heimoina, kuntina, valtioina, valtioliittoina. On huomattava, että jos kaikkien edut olisivat aina yhteneviä, tällaisia yhteistyöliittoutumia ei olisi samassa määrin tarpeen sopia. Itse asiassa ilman eturistiriitoja moraalin tai eettisyyden käsitteet ylipäätään olisivat turhia. Oikeaa ja väärääkään tuskin olisi olemassa.

Vaikka ihmisillä on taipumus uhrautua yhteiskunnan hyväksi, he eivät kuitenkaan useimmiten ole valmiita uhraamaan kaikkea. Esimerkiksi mahdollisuudesta puolison saamiseen ei yleisesti ottaen haluta luopua. Tietynlaiset maataloutta harjoittavat monivaimoiset yhteiskunnat onnistuvat vaimottomuutta (osalta miehistä) jossakin määrin vaatimaan, mutta modernit demokratiat tai primitiiviset keräilijäyhteisöt eivät voi odottaa niin suurta uhrausta. Miehet haluavat oikeuden hoitaa omat lisääntymisprojektinsa. Sama pätee luonnollisesti naisiin, jotka kuitenkin ovat hieman eri asemassa: naisten pienempi lisääntymispotentiaali tekee heistä tärkeimmän miesten lisääntymistä rajoittavan tekijän. Tämä näkyy siinä, että hedelmälliselle naiselle löytyisi käytännössä aina jonkinlainen (seksi)kumppani.

Ihmisten halu omien lisääntymisprojektien hoitamiseen on yhteydessä moniin seikkoihin. Ihmisestä on ensinnäkin kehittynyt omaa yksilöllisyyttään arvostava olento. Lisäksi koska ihmisryhmät eivät ole suuria ydinperheitä kuten aitososiaalisilla hyönteisillä, yksilöiden väliset vuorovaikutukset ja eturistiriidat ovat monimutkaisuudessaan omaa luokkaansa. On luultavaa, että suurimpia yhteiskuntia on vaikeinta pitää koossa ja vakaina ilman riittävän tasaveroisia lisääntymismahdollisuuksia. Jos valtiossa siis sallitaan moniavioisuus, tarvitaan vahvaa uskontoa, ideologiaa ja/tai johtajaa, jotta valtio pysyisi koossa.

Lopulta onkin vaikeampaa selittää, miksi ihmiset niin usein suostuvat despotismiin ja hallitsijan tai koko hallitsevan luokan ylenmääräisiin (lisääntymis)etuihin. Selityksen takana on muun muassa seuraavankaltaisia seikkoja: minkälaisia ovat yhteisön vuorovaikutukset naapuriyhteisöihin, millaisia ovat yhteisöjen väliset maantieteelliset ja kulttuuriset rajat, miten voimakas koneisto on uskonnon turvana, miten vakaita elinolot ovat muutaman sukupolven ajan olleet sekä missä määrin sotilaat on erotettu perheistään. Etenkin kriisitilanteessa johtajalla on tärkeä rooli koordinoida ihmisten toimintaa kohti tehokkaampia sosiaalisia sopimuksia. Kun etniset erimielisyydet ovat suuria tai kun kansa on sodassa, ei ole aikaa odottaa, että jokin kaikkien hyväksymä demokraattinen kompromissiratkaisu pääsisi syntymään. Myrskyssä ihmiset luottavat kapteeniin. (Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Irakin entistä kovakätistä johtajaa, Saddam Husseinia. Hänen syrjäyttämisensä sai aikaan eri ryhmittymien välisten väkivaltaisuuksien purkautumisen, jonka seurauksista päivittäiset uutiset vieläkin kertovat.)

PS. Blogin aiheen ulkopuolelta: Intiaa on sanottu maailman suurimmaksi demokratiaksi. Silti Intiassa kansalaisten väliset erot poliittisissa vaikutusmahdollisuuksissa ovat valtavia ja osalta intialaisista puuttuvat kansalaisoikeudet käytännössä kokonaan. Jotakin Intian epädemokraattisuudesta kertoo myös se, miten Intian Penguin -kustantamo lopetti Wendy Donigerin The Hindus -kirjan (2009) julkaisemisen. Oikeistonationalistinen hinduryhmittymä SBAS syytti Donigerin teosta harhaoppisuudesta ja hindulaisuuden loukkaamisesta – etenkin esittäessään väitteitä jumalhahmojen ronskista seksuaalisuudesta. Tapaus on siinä mielessä huvittava, että ainakin monien jumalkuvien perusteella Intian jumalat ovat avoimen eroottisia. Tragikoomista tapauksessa on se, että SBAS:n syytteessä puututtiin Donigerinkin seksuaalisuuteen: hänen väitettiin olevan ”seksinnälkäinen nainen”. Asia ei kuitenkaan päätynyt oikeuteen asti, sillä Penguin päätti itse vetää kirjan markkinoilta. (Erään arvion mukaan Obaman vierailun aikana järjestetyn paraatin tahaton komiikkakin on seurausta Intian vähäisestä ilmaisun ja mielipiteen vapaudesta: https://www.youtube.com/watch?v=gfMBTq7ov_4)

PPS. Katselin blogini katselutilastoja, ja pisti silmään, että sivun katseluita olisi tullut huomattavan paljon ulkomailta. Kysyin alaa tuntevalta ystävältäni, mistä on kyse. Tuskinpa vaikkapa Intian ulkosuomalaisilla on ollut enemmän kiinnostusta blogiini kuin Espanjan suomalaisilla. Tällainen oli vastaus:

Ne eivät ikävä kyllä ole ihmiskäyttäjiä vaan automaagisia botteja (robotteja). Internetissä on tuhansia tuollaisia robotteja, jotka esimerkiksi yrittävät kommentoida spämmilinkeillä blogien kommentointiosioon tai yrittää hyödyntää jotain palvelimen haavoittuvuutta murtautumistarkoituksessa. Koska käytät bloggeria palvelinalustana, ei ole syytä huolestua murtautumisyrityksistä, ne eivät onnistu. Jotain suodatusta on myös kommentointiosiossa, jos sinne ei ole ilmestynyt spämmikommentteja. Kyse voi olla ihan normaalista spämmibotin linkkienseuraamismekanismista, jossa olet käytännössä vain välietappi. Kohteeksi valikoituu sattumanvaraisesti laskettuja tai linkkien seuraamisen seurauksena valikoituja IP-osoitteita. Tämä on ihan normaalia toimintaa Internetissä. Tuo että ne tulevat ympäri maailmaa, USA ykkösenä, on myös normaalia toimintaa. Nämä robotit ovat automaattisia ohjelmia, jotka toimivat tavallisten ihmisten koneilla, joihin on murtauduttu. Näitä robotteja ohjataan keskitetysti ja myös automaattisesti jostain osoitteesta käsin. Tätä kutsutaan bottiverkoksi. Näitä vastaan ei pysty millään suojautumaankaan, sillä ne tulevat täysin sattumanvaraisista osoitteista ympäri maailmaa eikä niitä voida tunnistaa normaaliliikenteestä tehokkaasti. En tiedä miltä aikaväliltä nuo luvut ovat, mutta jos tällaisia samanaikaisia sivulatauksia tulisi tarpeeksi suuri määrä tarpeeksi pienellä aikavälillä, palvelimen suorituskapasiteetti ei riitä enää normaaliin toimintaan (esimerkiksi näyttämään nettisivua normikäyttäjälle). Tällaista kutsutaan palvelunestohyökkäykseksi ja näitä tehdään myös juuri näillä edellä mainituilla bottiverkoilla. Tästä ei kuitenkaan ole kyse koska sivusto ei ole tarpeeksi kiinnostava lyhyen aikavälin palvelunestohyökkäystä varten. (En tiedä montako käyttäjää sivuillasi käy keskimäärin esimerkiksi tunnissa, mutta oletan että se on pieni määrä...) Ei siis syytä huoleen. Joukossa saattaa toki olla myös ihan asiallisiakin vierailuja sekä esimerkiksi hakukoneiden hakurobotteja. Niiden toimintaperiaate on vastaavanlainen.

Uutta tietoa esivanhemmista

Rakkauden evoluutio –teoksessani (2005) kirjoitin seuraavasti: 

Mitokondrion geeneissä havaitun vaihtelun perusteella on arvioitu, että viimeisin kaikille ihmisille yhteinen esiäiti eli noin 140 000 vuotta sitten. Y-kromosomigeenien perusteella viimeisin kaikille miehille yhteinen esi-isä sen sijaan eli vain noin 60 000 vuotta sitten. Naaraspuolinen, kaikille yhteinen esivanhempi on siis elänyt huomattavasti kauempana historiassa.

Uudempi tutkimus on kuitenkin muuttamassa tätä kuvaa. "Eeva" ei ehkä olekaan niin paljon "Aatamia" vanhempi: 

Mitochondrial Eve—the most recent common ancestor of women, estimated to be 190,000 to 200,000 years old—may not have been much older than ancient “Adam.” According to a pair of papers published in Science yesterday (August 1), the most recent common ancestor of men is now calculated to have lived between 120,000 to 200,000 years ago. Previous estimates suggested the most recent common male ancestor lived just 50,000 to 60,000 years ago, creating a discrepancy between the divergence of men and women from their most recent common ancestors. But, analyzing the Y chromosome sequences of 69 men from nine populations across the globe, scientists from Stanford University and their colleagues have found that the most recent common patrilineal ancestor did not live much more recently than its matrilineal counterpart.

Tulokset tosin ovat vielä varsin kiistanalaisia. (Lisäys 23.1.2014: European Journal of Human Genetics -lehdessä vastikään julkaistussa tutkimuksessa kaikille ihmisille yhteisen esi-isän "ikä" tarkentui 209 000 vuoteen.)

Rakkauden evoluutiossa kirjoitin pitkästi myös monivaimoisuudesta ja sen edellytyksistä. Esimerkiksi maanviljely mahdollisti resurssien kertymisen ja varallisuuserot ja sitä kautta useamman vaimon elättämisen. Olen sittemmin jonkin verran muuttanut mielipidettäni varallisuuserojen tarpeellisuuden suhteen. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ei nimittäin tavata suuria eroja materiaalisissa resursseissa, mutta silti useimmissa yhteisöissä tavataan monivaimoisuutta. Selitys löytynee siitä, että vaikka resurssit ovat keräilijäyhteisöissä jakaantuneet suhteellisen tasaisesti, miesten välillä on silti eroja statuksessa. Nämä statuserot tai ”sosiaaliset resurssit” taas perustuvat pitkälti siihen, kuinka paljon miehellä on sukulaisuuteen perustuvia liittolaisia, etenkin sotaa käyvissä heimoissa (joissa miehiä myös on vähemmän kuin naisia).

Yksi- vai moniavioinen?

Iltalehden toimittaja haastatteli minua moniavioisuuteen liittyen; ohessa pohdintojani. Pidemmin asiaa käsitellään Rakkauden evoluutio –kirjassa. IL:n juttu ilmestyi la 19.9.2009.

Kysymykset ihmisen lisääntymispsykologiasta ja -biologiasta eivät jätä ketään kylmäksi, etenkin kun tulee puhe moniavioisuudesta ja rinnakkaissuhteista. Eräs psykoanalyytikko esimerkiksi väitti, että monivaimoisuutta tutkivat biologit yrittäisivät muka oikeuttaa ja puolustella omia fantasioitaan. Ilmiön selittäminen ei kuitenkaan ole sen oikeuttamista.

Tiedetään, että suurin osa yhteisöistä, n. 80 prosenttia, on sallinut monivaimoisuuden. (Monimiehisyys taas on hyväksyttyä vain noin puolessa prosentissa yhteisöjä.) Myös geeniperimä vihjaa lisääntymismenestyksen olleen epätasaisempaa miesten parissa. Tämä on saatu selville vertailemalla vain isältä periytyviä Y-kromosomin ja vain äidiltä periytyviä mitokondrion geenejä.

Suurin osa ihmiskunnan geeneistä on silti aina asunut yksiavioisissa perheissä. Kautta historian vain harvat ja valitut ovat pystyneet monivaimoisuuteen eli polygyniaan.

Monista vaimoista lienee joka tapauksessa ollut lisääntymisetua miehille. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa miesten suurempaa seksuaalista vaihtelunhalua tai taipumusta muodostaa haaremeita aina, kun heillä siihen on mahdollisuus. Kauniiden naisten haaremi on edelleen monien miesten fantasia. Toisaalta on mahdotonta tarkkaan tietää, kuinka paljon nykymiehissä on monivaimoisten esivanhempien geenejä. Lisäksi on selvää, että yksiavioisuus ei tarkoita uskollisuutta: myös satunnaisista rinnakkaissuhteista koituneet lisääntymisedut saattaisivat selittää sukupuolten välisiä eroja seksuaalisuudessa.

Lisäksi kaikissa yhteisöissä tunnetaan avioero. Keskimäärin miehellä lienee ollut paremmat mahdollisuudet avioitua uudelleen; miehen lisääntymisura kun on paljon pitempi. Miehiä onkin oletettavasti aina kierrätetty naisia enemmän, mikä myös on saattanut tuottaa miehille voimakkaampia taipumuksia monivaimoisuuteen ja rinnakkaissuhteisiin.

Ihmisellä näyttäisi joka tapauksessa olevan enemmän taipumuksia, jotka tukevat yksiavioisuutta kuin moniavioisuutta, mm. voimakas mustasukkaisuuden tunne.

Onko ihminen siis sittenkin ns. sarja-avioituja? Linnuthan muodostavat ihmisen tapaan parisuhteita ja hoitavat yhdessä jälkeläisiään, mutta kumppani saattaa vaihtua seuraavaksi pesintäkaudeksi. On selviä merkkejä siitä, että olisimme valmistettu olemaan rakastuneena enimmillään joitakin vuosia. Kaikki tietävät, että sydän muuttaa mieltään ja että intohimoisinkin rakkaus laimenee. Rakkauden jälkeen seuraa yleensä tasaisempi kiintymys kumppaniin ja yhteisiin jälkeläisiin. Rakastumiseen liittyvän kömpelyyden ja pakonomaisten ajatusten pitkittäminen ei kaiketi ollut hyvä strategia esivanhemmillemme. Toisaalta voidaan kysyä, miksi nainen haluaisi hylätä lastensa isän tai miksi mies haluaisi hylätä lastensa äidin. Tiedetäänkin, että pariskunnat, joilla on useampia lapsia eroavat keskimäärin harvemmin.

Tällä kaikella saattaa olla merkitystä ehkäisyä harjoittavien parien kannalta. Emme ole – emme voi olla – sellaisten yksilöiden jälkeläisiä, jotka jäivät lapsettomaan suhteeseen. Onkin mahdollista, että tunteemme ovat kehittyneet ohjaamaan meitä kohti parempia lisääntymisnäkymiä. Toisin sanoen, täysin yhteensopivatkin osapuolet voivat muutaman vuoden kuluttua kyllästyä toisiinsa ja erota, ilman erityistä ja näkyvää syytä. Toki myös puolisoiden markkina-arvot saattavat muuttua joskus hyvinkin nopeasti, jolloin toisen osapuolen lisääntymisnäkymät ovatkin olleet paremmat toisaalla.

Parisuhteisiin kuuluu siis aina konflikteja, osapuolten lisääntymisintressit kun eivät koskaan voi olla identtisiä. Kannattaakin huomata, että jos intressit osuisivat täysin yksiin, meillä tuskin olisi koko rakastumisen tunnetta. Miksi tuhlata siihen energiaa, jos toista ei tarvitsekaan vakuuttaa sitoutumisesta ja uskollisuudesta?