Evoluutioteoria ja eriarvoisuus

Tarjosin Tieteessä tapahtuu –lehdelle seuraavaa vastinetta Pekka Wahlstedtin kirjoitukseen. Sitä ei julkaistu, mutta lehdessä oli sen sijaan Miikka Tallavaaran samansuuntainen kirjoitus, johon Wahlstedt samassa lehdessä myös vastasi (Tieteessä tapahtuu 4-5/2009). Ensimmäisenä julkaisematon kirjoitukseni, jonka jälkeen kommentoin lyhyesti Wahlstedtin vastinetta.



Evoluutioteorian soveltaminen ei ole yhteydessä eriarvoisuuteen

Osmo Tammisalo

Pekka Wahlstedt sortui kirja-arviossaan turhanaikaiseen ja 70-lukulaiseen biologialla pelotteluun (Tieteessä tapahtuu 3/2009). Evolutiivinen näkökulma ei kuitenkaan johda taloudelliseen sortoon tai eriarvoisuuteen.

Pekka Wahlstedt päättää kirja-arvionsa seuraavasti: ”Jos evoluutioteoria saa ylivallan ihmistieteissä ja sen käytännön sovelluksissa, se päätyy pönkittämään nykyistä kaiken arvioimista talouden kielellä ja ehdoilla sekä ylläpitämään tähän liittyvää eriarvoisuutta ja sortoa.”

On kummallista, miten tämä 70-lukulainen ja käyttäytymistieteitä haitannut biologien poliittinen mustamaalaaminen ei näytä koskaan loppuvan. Evoluutioon nojaava ihmistutkimus on uutterasti antanut selityksiä sille, miksi toisinaan autamme tuntemattomia, miksi olemme empaattisia tai miksi meille on kehittynyt reiluudentunne. Mutta nämä selitykset eivät mitenkään liity kaiken arvioimiseen talouden ehdoilla. Osa evolutionisteista taas tutkii kykyjämme sotimiseen, kateuteen, mustasukkaisuuteen ja sukulaisten itsekkääseen suosimiseen. Näidenkään selittämisessä ei ole mitään sellaista, joka johtaisi talouden ylivaltaan.

Selitykset moraalisille ja muille ominaisuuksillemme liittyvät luonnollisesti siihen, että kyseisillä piirteillä varustetut esivanhempamme ovat jättäneet suhteessa muita enemmän jälkeläisiä. Heidän käyttäytymisensä on siis tuonut heidän geeneilleen suuremmat markkinaosuudet. Mutta olipa tämänkaltainen selitys oikea tai väärä, tai olivatpa vertauskuvat osuvia tai väkinäisiä, asialla ei ole mitään tekemistä taloudellisen sorron tai eriarvoisuuden kanssa. Ihmisten huono kohtelu tai yritystalouden ylivalta eivät tarvitse tieteellisiä teorioita, eivätkä tieteelliset teoriat kerro, millä perusteilla meidän tulisi arvioida käyttäytymistämme.

Wahlstedt voisikin tarkentaa, minkälainen on se mekanismi, jolla vaikkapa myötätunnolle tai reiluudentunteelle annettu evolutiivinen selitys pönkittää sortoa ja eriarvoisuutta. Hänen väitteensä nimittäin kuulostaa melkein samalta kuin jonkin taudin lääketieteellinen selitys edistäisi ihmisten sairastumista kyseiseen tautiin.

- - - - - - - -


Vastineessaan Wahlstedt pitää kiinni evoluutioteoriaa ja taloudellista eriarvoisuutta koskevista väitteistään. Hän kuitenkin aavistuksen pehmentää ensimmäistä lausuntoaan, muttei edelleenkään perustele sitä:

Jos yhteiskuntaa katsoo evoluutioteorian linssien läpi, se näyttäytyy a priori kilpailevana ja hyötyajatteluun sidottuna, ja näin sitä on helppo käyttää pönkittämään eriarvoisuutta ja sortoa.

Mitä tuohon voi enää sanoa? Evoluutioteoria ei todellakaan ole syypää, jos yhteiskunnat näyttäytyvät kilpailevina ja hyötyajatteluun sidottuina. Ja vaikka yhteiskunnat sellaisina näyttäytyisivätkin, silläkään ei voi perustellusti – tai edes helposti – puolustaa eriarvoisuutta.

Wahlstedt myös valittelee, että evoluutiota käsittelevät kirjat ovat ”niin täynnä taloudellisia termejä ja vertauksia, että usein kokee lukevansa taloustieteellistä teosta.” Wahlstedtin huomio evoluutioteorian läheisyydestä taloudelliseen ajatteluun on oikeansuuntainen, mutta hän ei näytä kykenevältä ymmärtämään, miksi näin on. Miksi siis evolutionistit käyttävät taloustermejä? Evoluutioteoriassa (kuten taloustieteessäkin) puhutaan hyödystä paljon sen takia, että luonnonvalinta punnitsee juuri hyötyjä ja haittoja. Ja kuten Wahlstedt epäilemättä tietää, luonnonvalinta on ainoa mekanismi, joka voi tuottaa (vaikkapa näköaistin tai rakastumisen kaltaisia) monimutkaisia sopeutumia. Vai onko hänellä kenties tarjota jokin muu mekanismi?

Dawkinsin vetämät keskustelut Youtubessa

Richard Dawkins haastattelee Steven Pinkeriä. Keskustelussa oikaistaan muutamia sitkeitä harhakäsityksiä.

http://www.youtube.com/watch?v=yIMReUsxTt4

Dawkins haastattelee Daniel C. Dennettiä:

http://www.youtube.com/watch?v=5lfTPTFN94o

Molemmat ovat katsomisen arvoisia, paikoin hauskojakin.

Väkivalta ja yhteiskunnallinen kilpailu

Myös Hannu Lauerma (HS 25.5.2009) korjaa edellisessä blogi-merkinnässäni mainittua Pekka Wahlstedtin kirjoitusta. Wahlstedthan väitti, että väkivalta olisi lisääntynyt ”yhtä matkaa kovan yhteiskunnallisen kilpailun kanssa.” Lauerma kirjoittaa:

En tunne tällaista yhteyttä, koska esimerkiksi monina aiempina 1900-luvun vuosikymmeninä henkirikoskuolleisuus on ollut Suomessa moninkertainen 1990-lukuun ja 2000-lukuun verrattuna, absoluuttisesti köyhien määrä moninkertainen, ja rangaistukset, viranomaistoimet ja kasvatus väkivaltaisempia, aikanaan osin jopa raakoja.

Ehdottomasti eri mieltä Lauerma on Wahlstedtin kanssa siitä, missä määrin pahuuden biologian tunteminen innostaa muuttamaan maailmaa. Lauerma jatkaa:

Juuri aggression tunteiden ja väkivallan eri muotojen biologian ymmärtäminen voi olla lopulta avuksi koulutuksen, kasvatuksen, psykoterapian, sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suunnittelussa ja yksilöllisen käyttäytymisen muokkaamisessa.

Luonnonvalinnan periaate

Pekka Wahlstedt kirjoittaa Helsingin Sanomien Kulttuurisivuilla 12.5.2009, että Jokelan koulusurmaaja ylisti ”luonnonvalinnan periaatetta, jonka mukaan heikkojen on väistyttävä vahvojen tieltä”.

Luonnonvalinnan periaate ei kuitenkaan ole heikkojen väistymistä. Jos se olisi, ihmisenkaltaista haurasta ja heiveröistä olentoa tuskin olisi kehittynyt. Toisinaan luonnonvalinta toki saattaa suosia voimakkaampia heikompien kustannuksella, mutta usein valinta suosii aivan toisenlaisia yksilöitä: esimerkiksi ovelimpia, arimpia tai parhaita naamioitujia. Ihmisellä luonnonvalinta on selvästi suosinut moraalisia ja älykkäitä yksilöitä. Parempi kuvaus luonnonvalinnasta onkin ympäristöön sopivimpien eloonjääminen ja lisääntyminen, ei vahvimpien.

Toki ”vahva” voitaisiin yrittää määritellä siten, että luonnonvalinnan suosima yksilö on vahva. Mutta tällöin Wahlstedtin määritelmästä tulisi turha kehäpäätelmä. Yhtä kaikki, on yllättävää, miten Wahlstedt näyttää haluavan – ilmeisesti moraaliposeeraamisen motivoimana – lietsoa tällaista biologiapelkoa. (Tai sitten hän vain oli ilmaisussaan epäselvä ja oikeasti tarkoittaakin, että Jokelan surmaaja ymmärsi luonnonvalinnan periaatteen väärin. Mene ja tiedä.)

Evolutiivinen lähestymistapa ja sosiaalitieteet

Minulta on muutaman kerran kysytty, mitä ihmeellistä siinä evolutiivisessa lähestymistavassa oikein on. Yleensä vastaan, että se on tuonut kymmenittäin testattavia hypoteeseja ja ennusteita sekä suoria löydöksiä, jotka ovat perinteiseltä psykologialta tai sosiologialta jääneet huomaamatta. (Jatkossa yritän parantaa tapani ja tuoda blogille enemmän juuri näitä ihmisluontoa koskevia havaintoja turhanaikaisen tieteenfilosofoinnin sijaan.)

Toinen ja monessa mielessä merkittävämpi hyöty evolutiivisesta näkökulmasta on sen kyky yhdistää muutoin hajanaisia ihmistieteitä saman tieteellisen kattoteorian alaisuuteen. Ymmärrän syyt, miksi ihmistieteet ovat olleet niin levällään, mutta asian ei tarvitsisi olla näin kehnolla tolalla. Yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet eivät nähdäkseni ole hoitaneet leivisköitään kovin hyvin.

Liian moni empiirinen, vaikkapa yhteisöjen välisellä vertailulla selvitettävä kysymys on muuttunut teoreettiseksi taisteluksi siitä, millaisia tieteellisten menetelmien pitää olla tai siitä, mikä on kerätyn datan ”merkitys”. Ja monesti se, minkä olisi pitänyt olla tuotteliasta ja kiinnostavaa ajatustenvaihtoa, on ollut hyödytöntä kiistaa poliittisesta korrektiudesta ja ylipäätään evoluution soveltamisesta ihmistutkimuksessa.

Tähän liittyvä, toinen ”ongelma” sosiaalitieteissä tuli mainiosti esiin eilisen Helsingin Sanomissa. Sosiaalitutkimuksen menetelmien professori Pertti Töttö muistuttaa, että pätevin tapa selvittää syiden ja seurausten suhdetta on satunnaistettu kokeellinen tutkimus. Mutta kuten ihmisten ja ihmisyhteisöjen kohdalla on selvää, se ei läheskään aina ole mahdollista. Niinpä on turvauduttava korvikkeisiin, joiden todistusvoima on jonkin verran heikompi kuin satunnaistetuilla kokeilla (esim. juuri kulttuurien välinen vertailu). Tötön mukaan ”vain äärimmäisessä hädässä” tulisi turvautua sellaisiin tutkimusasetelmiin, joilta todistusvoima puuttuu kokonaan. Töttö jatkaa:

Sosiaalitieteet ovat valitettavasti tehneet hätätilasta hyveen. Niissä patenttiratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan asianosaisten vapaamuotoinen haastattelu. Tutkijoista on tullut eräänlaisia talk show -emäntiä, jotka välittävät lukijalle toinen toistaan elävämpiä tarinoita. Jouduin jokin aika sitten arvioimaan tutkimuksen, jossa joukolta ihmisiä kyseltiin, vaikuttaako X siihen mihin sen oletettiin vaikuttavan. Ihmiset vakuuttivat monisanaisesti, että totta kai X vaikuttaa. Ja kovasti vaikuttaakin.
Tarinat olivat niin koskettavia, että tutkija uskoi vilpittömästi osoittaneensa, että X todella vaikuttaa. Mutta X:n vaikutus on toki aivan eri asia kuin joidenkin ihmisten käsitys X:n vaikutuksesta. Varsinkin kun nuo ihmiset sattuivat olemaan X-toimijat ry:n jäseniä, joiden leipä on kiinni siitä, että X:n vaikutuksiin uskotaan.

(Olisi kiinnostavaa tietää, mikä tuo X on, vaikka jo häveliäisyyssyistä se kannattanee jättää omaan arvoonsa.)

Toisaalta kuten Darwinin juhlavuoteen sopii, ja kuten Töttö oppeineen osoittaa, siellä täällä sosiaalitieteissäkin näkyy merkkejä jäiden lähdöstä. Ja yhä useammin esimerkkejä alkaa löytyä humanistisiltakin aloilta (esim. Risto Pitkäsen artikkeli esteettisistä mieltymyksistä). Tiedon yhtenäisyyden (ks. E. O. Wilsonin Konsilienssi) puolestapuhujia soisi vain löytyvän enemmän ja laajemmalla rintamalla.

Evoluutio ja ihmisluonto -kirjan arvio

Seuraava kirja-arvio ilmestyy Humanisti 2/2009 –lehdessä huhtikuun lopun kieppeillä. (Tässä ei ole lehdessä olevaa alaviitettä, koska viitteen sisältö tulee kattavammin ilmi edellisessä blogi-merkinnässäni. Sen sijaan lisäsin tähän kaksi jälkikirjoitusta.)

Hapanta, sanoi filosofi ihmisluonnosta

Petri Ylikoski & Tomi Kokkonen: Evoluutio ja ihmisluonto. Gaudeamus 2009. 442 s.

”Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.” Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois.

Ylikoski ja Kokkonen eivät hekään harrasta poliittista nimittelyä, vaan pyrkivät asialliseen keskusteluun. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle: ”Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan”. Lisäksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle: ”Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn”. Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan loppuun asti hiotut lauseet ja vähäiset kirjoitusvirheet. Lisäksi evoluutiobiologian perusteet ja alalla käydyt oppiriidat käydään perusteellisesti (vaikkakin usein vain päällisin puolin puolueettomasti) läpi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on monessa mielessä epäonnistunut. En varsinaisesti ole eri mieltä kirjoittajien kanssa, mutta suhtaudun teoksen sanoman happamuuteen ja taustalla piilevään ylimielisyyteen hyvin varauksellisesti. Tunnistan seikat, joista Ylikoski ja Kokkonen varoittelevat, mutta samalla väitän, että kyse ei ole niin vakavista tai vaarallisista asioista.

* * *

Aloitetaan kirjan nimestä. Ymmärrän ihmisluonnon tarkoittavan kaikkia ihmiselle lajityypillisiä seikkoja, eräänlaista luetteloa ihmisen ominaisuuksista, tunteista käyttäytymispiirteisiin. Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme kuitenkin vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi. Perhe- ja moraalitunteet siis jäävät melkeinpä tyystin ilman käsittelyä.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin ihmisnaarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla (esim. Schützwohl 2008). (Ks. myös blogin jälkikirjoitus.)

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset mustasukkaisuusteoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta.

* * *

Jos kirjasta ei opi ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä on teoksen tieteenfilosofinen anti? Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja -ajatus käydään perusteellisesti läpi: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Ja tasapuolisuuden nimissä todetaan perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Kirja ei kuitenkaan pysähdy näihin päivänselviin huomioihin, vaan siinä ruoditaan evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Pidän tällaista tutkijoiden motiivien pohdintaa tieteellisyyteen tähtäävässä kirjassa outona – varsinkin kun kirjoittajat kuitenkin vähättelevät näiden motiivien ja virhepäätelmien merkitystä. Lopulta Ylikoski ja Kokkonen joutuvatkin vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. (Media on luonnollisesti kiinnostunut mediaseksikkäistä aiheista, ja se kieltämättä joskus antaa evoluutiopsykologiasta hassun kuvan.)

Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa: ”Huolestuttavaa on, jos tutkijat käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty). Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovat tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Onpa hienoa, että yliopistoistamme löytyy näitä tarkkasilmäisiä filosofeja, jotka löytävät ja paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi aina valppaat tiedekomissaarimme näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys!

Vakavasti ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme ole kantaneet vastaavaa huolta kulttuurikonstruktionistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista. Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet pullollaan milloin minkäkin sosiaalista rakentumista. Miksi tieteilijän on siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi, esimerkkeinä tietyt suuntaukset naistutkimuksessa. Toinen esimerkki voisi olla ranskalaisten postmodernistien ja heidän freudilaisten humpuukiteorioidensa 20 vuotta jatkunut juhlinta. Miksei se ole Suomessa kirvoittanut kunnollista kritiikkiä (vrt. Sokal & Bricmont 1998)?

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on tämä ponnekkaasti kritisoitu ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on nähdäkseni yksiselitteinen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Ylikoski ja Kokkonen siis väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen, ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat. Vanha kikka.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja muuntelun merkityksen. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Ihmettelen kuitenkin, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut hyötyy tällaisesta käsiteleikittelystä tai vaikkapa niistä 15 sivusta, joilla käsitellään erään nykyfilosofin teoriaa tieteen kehityksestä – varsinkin kun samalla kirjasta puuttuvat sellaiset ihmisluontoa käsitelleet filosofian suurnimet kuin David Hume (1739/1969), Adam Smith (1790/2003) ja Edvard Westermarck (1932, 1933). He ovat nimenomaan filosofisen perinteen sisällä käsitelleet ja havainnoineet ihmisluontoa tavalla, jonka takana moderni evoluutiopsykologia täysin seisoo (Sarmaja 2004). Eivätkö Kokkonen ja Ylikoski tunne oman alansa traditioita, kun heidän on filosofian sijaan mestaroitava biologialla?

Toisaalta toivotan Ylikosken ja Kokkosen lämpimästi tervetulleiksi ihmisluontokeskusteluun. Evoluutio ja ihmisluonto –teoksen perusteella voitaisiin jopa sanoa, että humanistiset tieteet ovat tulleet pitkän matkan kohti realistista ihmiskuvaa – siitäkin huolimatta, että verrattuna esimerkiksi Steven Pinkerin (1997) hienoihin ideoihin kirja on hapan ja epäinnostava. Pinkerin tai muiden evoluutiopsykologien kaikkia ajatuksia ei tietysti tarvitse ottaa vakavasti, mutta ne joka tapauksessa avaavat uudenlaisia näkymiä. Ikävintä Ylikosken ja Kokkosen kirjassa lieneekin se, että teos ei kannusta nuoria uusien ideoiden luomiseen tai empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa.” Tästä on joka tapauksessa hyvä jatkaa; tulevat kysymykset eivät vain ole ratkaistavissa filosofisin konstein. Tilanne on kiinnostava myös siksi, että asetelmallisesti Ylikoski on ollut liittoutuneena postmodernin humpuukin ja kulttuurikonstruktionismin kannattajiin. Missähän rintamalinjat menevät tämän kirjan jälkeen?

Kirjallisuutta

Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.

Hume, David (1739/1969): A Treatise of Human Nature. Penguin. Middlesex.

Pinker, Steven (1997): How the Mind Works. Norton. New York.

Sarmaja, Heikki (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka 2/2004.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Smith, Adam (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Sokal, A. & Bricmont, Jean (1998): Fashionable Nonsense. Picador. USA.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, Edvard (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

PS. Tuore artikkeli mustasukkaisuuseroista ja niiden tutkimisesta saattaa ratkaista kiistan naisten ja miesten välisiä eroja havaitsevista tutkimusmenetelmistä lopullisesti: Edlund, J. & Sagarin, B. (2009): Sex differences in jealousy: Misinterpretation of nonsignificant results as refuting the theory. Personal Relationships 16: 67-78.
Artikkelin loppusanat ovat seuraavat:

In conclusion, our study suggests that the sex differences in jealousy is a real effect of small to moderate size but that like all effects of this magnitude, it will not appear at a statistically significant level every time researchers estimate it. We believe this should serve as a reminder to all social science researchers about the importance of not falling victim to the belief in the law of small numbers.

PS2. Hanna Kokko arvioi kirjan Yliopisto 3/2009 –lehdessä osin samaan tapaan kuin minäkin. Tässä muutama irrallinen lainaus:

Itse jäin pohtimaan, käyttävätkö tekijät yhtä tiukkoja kriteerejä kaikkia lähestymistapoja arvioidessaan...
Kohtuutta peliin: kaikkien tutkimusten, evolutiivisten tai ei, on sentään valittava otoksensa jotenkin.
Vakavampi syytös on varsin suora vihjaus, että tällaista tutkimusta tehdään stereotypioita rakastavan median ruokkimiseksi.
...Vihjaus, että juuri näitä tutkijoita ajaisi miesten ja naisten väkisin erilaiseksi osoittamisen kiihko, tuntuu oudolta.

Kokon mukaan kirjan tarkoitus saattoi olla tunteiden herättäminen.