Penis – Huippudesignia?

Vuoden 2017 viimeinen blogimerkintäni on tiivistetty ja muokattu ote Rakkauden evoluutio -kirjastani (viitteet kirjassa). Tarkastelun kohteena on ihmiskoiraan peniksen muotoilu. (Aiheeseen etäisesti liittyvä kuva on Jumalattomat pilakuvat –näyttelystäni kahdenkymmenen vuoden takaa.)

Ihmiskoiraan penis on tehokas imupainemäntä

Elollisessa siemenessä ovat nämä siemensäikeet vilkkaassa liikunnossa, uiskella kierutellen päät edellä ja häntäsäikeet jälessä kuin mitkähkän ankeriaat.

E. W. Wretlind, 1893

Ihmiskoiraille on kehittynyt monenlaisia keinoja isyyden varmistamiseksi. Sekä kumppanin mustasukkainen vartioiminen että yhdessäolosta nauttiminen ovat molemmat saattaneet kehittyä vähentämään naaraan mahdollisuuksia syrjähyppyihin. Koiraan keinot eivät kuitenkaan lopu tähän. Isyyteen voi ja kannattaa vaikuttaa myös silloin, kun kumppanin syrjähyppy on jo tapahtunut.

Eräiden tutkimusten mukaan esimerkiksi siittiöiden määrä kasvaa siemensyöksyssä sitä enemmän, mitä vähemmän koiras on (kolmen päivän aikana) nähnyt puolisoaan. Eron jälkeen koiraat myös näkevät kumppaninsa viehättävämpänä ja kuvittelevat heidän olevan seksuaalisesti halukkaampia. Teorian mukaan koiras pyrkii näin syrjäyttämään mahdollisen kilpailijan siittiöt naaraan sisällä.

Monista lajeista tiedetään, että kilpailu naaraan hedelmöittämisestä on muokannut koiraiden sukuelinten rakennetta. Esimerkiksi hyönteiskoiraiden äärimmäisen monimutkaiset siittimet näyttävät selittyvän sekä siittiökilpailulla että naaraiden suorittamalla siittiöiden valinnalla – johon siittimen ”lisäosat” pyrkivät vaikuttamaan. (Myös parittelua edeltävällä seksuaalivalinnalla saattaa olla merkitystä. Ainakin eräillä kalalajeilla naaraat suosivat koiraita, joiden sukuelimet ovat suuret. Saalistuspaine pitää sukuelinten koon kuitenkin kurissa: pakeneminen osoittautui hitaammaksi suurten elinten kanssa.)

On mahdollista, että parittelunjälkeinen seksuaalivalinta näkyy myös ihmiskoiraan sukuelimessä. Sen muotoilua voidaan verrata autonmoottorissa olevaan mäntään ja sen öljyrenkaaseen. Männänrenkaiden tarkoitus on kuoria ylimääräinen öljy sylinterin seinämästä, jotta öljyä ei jäisi karstoittamaan moottoria. Mekaanikon silmin ihmispenis on eräänlainen imupainemäntä, jonka yksi tarkoitus saattaa olla toisten koiraiden siittiöiden poistaminen naaraan emättimestä.

Asiaa on tutkittu tieteellisesti. Verrattuna muihin kädellisiin ihmiskoiraan penis on ensinnäkin leveämpi ja pidempi. Myös sen rakenne eroaa muista kädellisistä: terska on korostuneempi ja ainutlaatuisen muotoinen. Tutkimuksen kokeellisessa osassa testattiin erimuotoisten tekopenisten kykyä poistaa siemennestettä matkivaa liuosta keinotekoisesta vaginasta. Tutkimuksen toinen osa tehtiin kyselykaavakkeella New Yorkin yliopistossa. Siinä noin 300 vastaajaa kertoi, muuttuivatko koiraan työnnöt yhdynnässä nopeammiksi tai syvemmiksi sen jälkeen, kun epäilykset naaraan mahdollisesta uskottomuudesta olivat tulleet ilmi.

Tulokset tukivat siittiökilpailuhypoteesia. Ensinnäkin tekopenikset, jotka jäljittelevät terskan helttamaista rengasta, poistavat keinotekoista siemennestettä huomattavia määriä, jopa 90 prosenttia. Työnnön syvyys on kuitenkin ratkaiseva tekijä: merkittävää poistamista tapahtui vain, jos penis oli vähintään 75-prosenttisesti tekovaginan sisällä. Myös kyselytutkimuksen tulokset tukevat väitettä siemennesteen poistamistehtävästä. Suuri osa vastaajista – molemmista sukupuolista – muisti pettämistä epäilevän ja mustasukkaisen koiraan työnnöt syvemmiksi ja kiihkeämmiksi. Tutkijoiden mukaan monet koiraat näyttävät muuttavan seksuaalista käyttäytymistään tavalla, joka poistaa kilpailijan siittiöitä vaginasta. (Kyseessä ei tietenkään olisi vain parisuhteessa olevan koiraan strategia, sillä myös naaraan syrjähyppykumppani hyötyy kyvystä poistaa edeltäjän jättämiä siittiöitä.)

Kyselytutkimuksen yhtenä ongelmana tutkijat pitävät sitä, että koiraat voivat yleisesti luulla, että syvemmät ja kiihkeämmät työnnöt ovat sovelias toimintatapa lyhyen eron jälkeen ja/tai suhtautumisessa uskottomuusepäilyihin. Olipa tällainen tietoinen ajatusmalli olemassa tai ei, se sopii kuvaan siittiöidenpoistamishypoteesin kanssa. Artikkeli päätyy seuraavaan lopputulokseen sukupuolten erilaisista strategioista lajimme esihistoriassa: ”Sekä kyselytutkimusten että keinotekoisten sukuelinten perusteella saadut tulokset viittaavat siihen, että miesten sukuelinten anatomia ja käyttäytyminen ovat siittiökilpailun muovaamaa.”

Toisaalta tiedot fysiologisista isyydenvarmistamismekanismeista ovat varsin vajavaisia. Meillä ei esimerkiksi ole aavistustakaan siitä, miten kallista koiraalle olisi tuottaa siittiöitä, jotka elävät pitempään tai uivat nopeammin. Emme myöskään tiedä, riippuvatko nämä ominaisuudet koiraan yleisestä laadusta. (Yleisesti ottaen spermatogeneesi eli siittiöiden muodostuminen on hyvin puskuroitu elimistön kokemia rasituksia vastaan. Vain äärimmäisen kuluttava fyysinen harjoitus voi vaikuttaa siittiöiden syntyyn tai muuhun ihmiskoiraan lisääntymisfysiologiaan.) Rhonda Snook lopettaa aihetta koskevan katsausartikkelinsa: ”Siittiöillä on mittava määrä ominaisuuksia, joiden avulla koiraat pyrkivät vaikuttamaan isyyteen. Naaraat taas vaikuttavat siittiökilpailun lopputulokseen ja ohjaavat siittiöiden ominaisuuksien evoluutiota. Näin ollen sekä naaraat että koiraat pelaavat hienostunutta peliä. Tämän pelin dynamiikkaa ja seurauksia koskevat tutkimukset ovat vasta alkaneet.” 

Kuriositeettina mainittakoon, että siemennesteellä saattaa olla antidepressiivisiä ominaisuuksia. Tutkijat ehdottivat tätä mahdollisuutta havaittuaan kondomin käytöstä riippuvia eroja naaraiden masentuneisuudessa. Hypoteesin mukaan vaginasta imeytyy naaraan verenkiertoon siemennestekomponentteja, jotka vaikuttavat hänen mielialaansa.

- - -

Lisäys 22.1.2018:

Tuoreen tutkimuksen mukaan ajatus partnerin uskottomuudesta ei tee miehen ejakulaatiosta laadukkaampaa. Vähäisestä siittiökilpailusta lajimme lähihistoriassa kertoo sekin, että verrattuna simpansseihin ja bonoboihin ihmiskoiraan kivekset ovat pienet ja ilmeisesti myös siittiöt ovat heikkoja. 

Pharm, ym. (2018): Do Men Produce Higher-Quality Ejaculates When Primed with Thoughts of Partner Infidelity? Evolutionary Psychology, painossa.

Tiivistelmä:

Sperm competition theory can be used to generate the hypothesis that men alter the quality of their ejaculates as a function of sperm competition risk. Using a repeated-measures experimental design, we investigated whether men produce a higher-quality ejaculate when primed with cues to sperm competition (i.e., imagined partner infidelity), relative to a control prime. Men (n = 45) submitted two masturbatory ejaculates—one ejaculate sample for each condition (i.e., sperm competition and control conditions). Ejaculates were assessed on 17 clinical parameters. The results did not support the hypothesis: Men did not produce higher-quality ejaculates in the sperm competition condition relative to the control condition. Despite the null results of the current research, there is evidence for psychological and physiological adaptations to sperm competition in humans. We discuss methodological limitations that may have produced the null results, and present methodological suggestions for research on human sperm competition.

Evoluutio ja mustasukkaisuus

Iltapäivälehti haastatteli taannoin mustasukkaisuudesta. Tässä pohdintojani.

Millä tavoilla evoluutiobiologia selittää ihmisen mustasukkaisuutta?

Mustasukkaisuus on kehittynyt suojaamaan parisuhteesta tulevia hyötyjä. Sen tehtävä on estää jätetyksi tulemista. Se myös ennaltaehkäisee kumppanin rinnakkaissuhteiden syntymistä.
Se, että tunnevalikoimaamme kuuluu mustasukkaisuus, kertoo luultavimmin siitä, että ihmisen evoluutioympäristössä on harrastettu syrjähyppyjä. Uskottomuutta tavataankin kaikkien kansojen parissa.

Löytääkö biologia selityksiä sekä naisten että miesten mustasukkaisuudelle?

Selitykset ovat pitkälti samanlaisia molemmille sukupuolille. Mustasukkaisuus on reagoimista kilpailijoihin, jotka uhkaavat suhdetta, johon on jo investoitu resursseja. Mustasukkaisuus motivoi toimimaan kyseistä uhkaa vastaan, ja se voi kohdistua puolisoon tai kilpailijaan.
Strategiat kumppanin pitämiseksi ovat moninaisia: yllätyssoitot, kumppanin vakoiluttaminen ystävillä, kumppanin pitäminen piilossa (ei viedä juhliin), parisuhteen osoittaminen mahdollisille kilpailijoille (kädestä pitäminen, koskettaminen), kumppanin ajankäytön monopolisointi (vapaa-ajankäyttö yhdessä), rankaiseminen flirtistä, emotionaalinen manipulointi (”kuolen jos jätät minut”), kilpailijoiden mustamaalaaminen ja väkivalta tai sillä uhkaaminen.

Onko mustasukkaisuus vain evoluution jäänne vai onko siitä hyötyä ihmiselle yhä?

Luultavasti mustasukkaisuus kykenee edelleen turvaamaan yksilöiden lisääntymisetuja. Miehelle mustasukkaisuus on pitkälti isyyden varmistamista ja naiselle pitkälti yksinhuoltajuuden välttämistä. Jos mustasukkaisuuden poistaisi lajiltamme, parisuhteet olisivat hyvin erilaisia.

Onko vain tavallinen mustasukkaisuus ihmiselle jollakin tavalla kannattavaa evoluution kannalta vai voiko myös sairaalloisesta mustasukkaisuudesta koitua jotain hyötyä?

Yleisesti ottaen luonto näyttää säätäneen mustasukkaisuuden yliherkäksi. Liika epäilevyyshän ei ole kovin haitallista. Hyväuskoisuudesta voi sen sijaan koitua suuria kustannuksia. Esihistoriallisen miehen kannalta pahin uskottomuuden muoto, jota hänen puolisonsa saattoi harrastaa, oli seksuaalinen uskottomuus. Mikäli nainen on harrastanut seksiä toisen miehen kanssa, puoliso ei voi enää olla varma isyydestään. Hän riskeeraa vuosikausien isyysinvestoinnit vieraan miehen jälkeläiseen. Kaikki kumppaninvalintaan ja tämän viehättämiseen käytetyt resurssit menisivät hukkaan. Hän myös menettäisi kumppaninsa resurssit jonkun muun jälkeläiselle. Asian ydin on siinä, ettemme ole - emme voi olla - sellaisten esi-isien jälkeläisiä.
Jos rakkauden kannattaa olla sokea, mustasukkaisuuden kannattaa usein nähdä liikaa.
Kaikesta on tietysti patologiset versionsa, jotka voivat haitata kaikkien osapuolten elämää.

Evoluutio ja ihmisluonto -kirjan arvio

Seuraava kirja-arvio ilmestyy Humanisti 2/2009 –lehdessä huhtikuun lopun kieppeillä. (Tässä ei ole lehdessä olevaa alaviitettä, koska viitteen sisältö tulee kattavammin ilmi edellisessä blogi-merkinnässäni. Sen sijaan lisäsin tähän kaksi jälkikirjoitusta.)

Hapanta, sanoi filosofi ihmisluonnosta

Petri Ylikoski & Tomi Kokkonen: Evoluutio ja ihmisluonto. Gaudeamus 2009. 442 s.

”Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.” Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois.

Ylikoski ja Kokkonen eivät hekään harrasta poliittista nimittelyä, vaan pyrkivät asialliseen keskusteluun. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle: ”Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan”. Lisäksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle: ”Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn”. Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan loppuun asti hiotut lauseet ja vähäiset kirjoitusvirheet. Lisäksi evoluutiobiologian perusteet ja alalla käydyt oppiriidat käydään perusteellisesti (vaikkakin usein vain päällisin puolin puolueettomasti) läpi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on monessa mielessä epäonnistunut. En varsinaisesti ole eri mieltä kirjoittajien kanssa, mutta suhtaudun teoksen sanoman happamuuteen ja taustalla piilevään ylimielisyyteen hyvin varauksellisesti. Tunnistan seikat, joista Ylikoski ja Kokkonen varoittelevat, mutta samalla väitän, että kyse ei ole niin vakavista tai vaarallisista asioista.

* * *

Aloitetaan kirjan nimestä. Ymmärrän ihmisluonnon tarkoittavan kaikkia ihmiselle lajityypillisiä seikkoja, eräänlaista luetteloa ihmisen ominaisuuksista, tunteista käyttäytymispiirteisiin. Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme kuitenkin vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi. Perhe- ja moraalitunteet siis jäävät melkeinpä tyystin ilman käsittelyä.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin ihmisnaarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla (esim. Schützwohl 2008). (Ks. myös blogin jälkikirjoitus.)

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset mustasukkaisuusteoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta.

* * *

Jos kirjasta ei opi ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä on teoksen tieteenfilosofinen anti? Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja -ajatus käydään perusteellisesti läpi: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Ja tasapuolisuuden nimissä todetaan perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Kirja ei kuitenkaan pysähdy näihin päivänselviin huomioihin, vaan siinä ruoditaan evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Pidän tällaista tutkijoiden motiivien pohdintaa tieteellisyyteen tähtäävässä kirjassa outona – varsinkin kun kirjoittajat kuitenkin vähättelevät näiden motiivien ja virhepäätelmien merkitystä. Lopulta Ylikoski ja Kokkonen joutuvatkin vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. (Media on luonnollisesti kiinnostunut mediaseksikkäistä aiheista, ja se kieltämättä joskus antaa evoluutiopsykologiasta hassun kuvan.)

Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa: ”Huolestuttavaa on, jos tutkijat käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty). Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovat tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Onpa hienoa, että yliopistoistamme löytyy näitä tarkkasilmäisiä filosofeja, jotka löytävät ja paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi aina valppaat tiedekomissaarimme näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys!

Vakavasti ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme ole kantaneet vastaavaa huolta kulttuurikonstruktionistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista. Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet pullollaan milloin minkäkin sosiaalista rakentumista. Miksi tieteilijän on siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi, esimerkkeinä tietyt suuntaukset naistutkimuksessa. Toinen esimerkki voisi olla ranskalaisten postmodernistien ja heidän freudilaisten humpuukiteorioidensa 20 vuotta jatkunut juhlinta. Miksei se ole Suomessa kirvoittanut kunnollista kritiikkiä (vrt. Sokal & Bricmont 1998)?

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on tämä ponnekkaasti kritisoitu ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on nähdäkseni yksiselitteinen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Ylikoski ja Kokkonen siis väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen, ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat. Vanha kikka.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja muuntelun merkityksen. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Ihmettelen kuitenkin, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut hyötyy tällaisesta käsiteleikittelystä tai vaikkapa niistä 15 sivusta, joilla käsitellään erään nykyfilosofin teoriaa tieteen kehityksestä – varsinkin kun samalla kirjasta puuttuvat sellaiset ihmisluontoa käsitelleet filosofian suurnimet kuin David Hume (1739/1969), Adam Smith (1790/2003) ja Edvard Westermarck (1932, 1933). He ovat nimenomaan filosofisen perinteen sisällä käsitelleet ja havainnoineet ihmisluontoa tavalla, jonka takana moderni evoluutiopsykologia täysin seisoo (Sarmaja 2004). Eivätkö Kokkonen ja Ylikoski tunne oman alansa traditioita, kun heidän on filosofian sijaan mestaroitava biologialla?

Toisaalta toivotan Ylikosken ja Kokkosen lämpimästi tervetulleiksi ihmisluontokeskusteluun. Evoluutio ja ihmisluonto –teoksen perusteella voitaisiin jopa sanoa, että humanistiset tieteet ovat tulleet pitkän matkan kohti realistista ihmiskuvaa – siitäkin huolimatta, että verrattuna esimerkiksi Steven Pinkerin (1997) hienoihin ideoihin kirja on hapan ja epäinnostava. Pinkerin tai muiden evoluutiopsykologien kaikkia ajatuksia ei tietysti tarvitse ottaa vakavasti, mutta ne joka tapauksessa avaavat uudenlaisia näkymiä. Ikävintä Ylikosken ja Kokkosen kirjassa lieneekin se, että teos ei kannusta nuoria uusien ideoiden luomiseen tai empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa.” Tästä on joka tapauksessa hyvä jatkaa; tulevat kysymykset eivät vain ole ratkaistavissa filosofisin konstein. Tilanne on kiinnostava myös siksi, että asetelmallisesti Ylikoski on ollut liittoutuneena postmodernin humpuukin ja kulttuurikonstruktionismin kannattajiin. Missähän rintamalinjat menevät tämän kirjan jälkeen?

Kirjallisuutta

Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.

Hume, David (1739/1969): A Treatise of Human Nature. Penguin. Middlesex.

Pinker, Steven (1997): How the Mind Works. Norton. New York.

Sarmaja, Heikki (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka 2/2004.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Smith, Adam (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Sokal, A. & Bricmont, Jean (1998): Fashionable Nonsense. Picador. USA.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, Edvard (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

PS. Tuore artikkeli mustasukkaisuuseroista ja niiden tutkimisesta saattaa ratkaista kiistan naisten ja miesten välisiä eroja havaitsevista tutkimusmenetelmistä lopullisesti: Edlund, J. & Sagarin, B. (2009): Sex differences in jealousy: Misinterpretation of nonsignificant results as refuting the theory. Personal Relationships 16: 67-78.
Artikkelin loppusanat ovat seuraavat:

In conclusion, our study suggests that the sex differences in jealousy is a real effect of small to moderate size but that like all effects of this magnitude, it will not appear at a statistically significant level every time researchers estimate it. We believe this should serve as a reminder to all social science researchers about the importance of not falling victim to the belief in the law of small numbers.

PS2. Hanna Kokko arvioi kirjan Yliopisto 3/2009 –lehdessä osin samaan tapaan kuin minäkin. Tässä muutama irrallinen lainaus:

Itse jäin pohtimaan, käyttävätkö tekijät yhtä tiukkoja kriteerejä kaikkia lähestymistapoja arvioidessaan...
Kohtuutta peliin: kaikkien tutkimusten, evolutiivisten tai ei, on sentään valittava otoksensa jotenkin.
Vakavampi syytös on varsin suora vihjaus, että tällaista tutkimusta tehdään stereotypioita rakastavan median ruokkimiseksi.
...Vihjaus, että juuri näitä tutkijoita ajaisi miesten ja naisten väkisin erilaiseksi osoittamisen kiihko, tuntuu oudolta.

Kokon mukaan kirjan tarkoitus saattoi olla tunteiden herättäminen.

Moraaliposeeraamista filosofian nimissä

Käsittelen seuraavassa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (Gaudeamus 2009. 442 s.). Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen kirja-arvio, vaan purin tähän vain ensiturhautumiseni kirjan sisällöstä. Pahoittelen tekstin negatiivista sävyä ja tässä yhteydessä turhia mielenilmauksiani siitä, mikä ihmisluonnosta minusta on kiinnostavaa tai mitä kirjassa minun mielestäni olisi pitänyt olla. Asiallisempi arvio julkaistaneen lähiaikoina.

* * *

Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.

Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä tieteenfilosofi Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois tai ainakin se on merkittävästi vähentynyt (tosin vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Petter Portin syytti minua amerikkalaisen oikeistotaantumuksen ystäväksi).

Ylikoski ja Kokkonen eivät harrasta poliittista nimittelyä. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle:

Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan.

Ja toiseksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle:

Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn.

Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on kuitenkin epäonnistunut – sekä filosofiassaan että ihmistieteiden edistämisessä. Ensiksikin Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin naarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla. On jopa tuoreita havaintoja siitä, että miesten ja naisten mustasukkaisuus keskimäärin suuntautuu eri tavoin (joko kumppaniin tai kilpailijaan, Schützwohl 2008). Kuulin ensimmäistä kertaa tekijöiden kirjoittavan evoluutiopsykologiasta reilut viisi vuotta sitten. Kirjaan käytetty pitkä aika näkyy kirjoitusvirheiden vähäisyytenä sekä tarkkaan hiotuissa lauseissa, mutta paikoin se ilmeisesti on johtanut vanhentuneiden lähteiden käyttöön.

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset teoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta. On hullua, että ihmisluontoa ja evoluutiota käsittelevä kirja jättää perhe- ja moraalitunteet niin tyystin käsittelemättä.

Oppimisesta ja erilaisista oppimisteorioista Ylikoski ja Kokkonen toisaalta puhuvat paljon. Ihmisen kohdalla se tietysti on perusteltua. Tosin se olisi voitu tuoda selkeästi esiin, että oppiminen ja toisinaan matkiminenkin ovat kaksiteräisiä miekkoja: mitä enemmän organismi pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sitä suurempi riski sillä on tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Samoin mitä suurempi on organismin kyky omaksua moraalia, sitä enemmän perinteistä viisautta mutta myös haitallista taikauskoa se pystyy hankkimaan. Luonnonvalinta ei siis ole voinut tehdä meistä rajattoman joustavia. Mikäli oppimisella ei olisi tiettyjä rajoitteita, emme myöskään tietäisi, mitkä asiat meidän pitää oppia. Aivomme joutuisivat käsittelemään ääretöntä määrää tarpeetonta tietoa, kunnes tulisimme täysin toimintakyvyttömiksi.

* * *

Jos kirjasta ei opi mitään ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä sitten on teoksen tieteenfilosofinen anti? Kirjoittajat ensinnäkin jaarittelevat sivutolkulla seuraavasta yksinkertaisesta seikasta: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja siis. Ja kuin tasapuolisuuden nimissä he toteavat perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Ikävä kyllä kirjan ”tieteenfilosofia” ei pysähdy näihin päivänselvyyksiin.

Teoksessa ruoditaan esimerkiksi evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Toisaalta kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että tutkijoiden motiiveilla tai virhepäätelmillä ei sittenkään ole ”suurta yhteiskunnallista merkitystä”. Niinpä he lopulta päätyvät vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. Alan kriitikotkin lienevät ”enemmän huolissaan lukevasta yleisöstä kuin itse evoluutiopsykologeista”. Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa:

”Huolestuttavaa on, jos tutkijat päinvastoin käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty).

Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovatkin tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Esimerkkinä Ylikoskella ja Kokkosella ovat edelleen sukupuolierot: ”Merkittävä osa evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta... tahattomasti vahvistaa sukupuoliin liittyvää stereotyyppistä ajattelua”. Kirjoittajat jatkavat: ”Jos – ja kun – ajatus sukupuolierojen olemuksellisista ja merkittävistä eroista on myytti, yksipuolisesti sukupuolieroihin keskittyvä tutkimus osallistuu yhteiskunnallisen myytin ylläpitämiseen”. Tässä vaiheessa tunsin olevani kiitollinen ja helpottunut: Onneksi on näitä tarkkasilmäisiä tiedekomissaareja, jotka paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi he näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys! Tätäkö on tieteenfilosofia?

Vakavammin ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme kanna vastaavaa huolta niistä kulttuurikonstruktivistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista, joissa milloin mikäkin "rakentuu sosiaalisesti". Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet näitä pullollaan. Miksi tieteilijän olisi siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi (ks. esim. Niemelä & Tammisalo 2006).

Monin paikoin Ylikoski ja Kokkonen korostavat myös yksilöiden välistä vaihtelua ja toteavat, että sukupuolierot ovat tästä johtuen vain ”aste-eroja, eivät kategorisia eroja”. Saivartelutartunnan saaneena en voi kuin lisätä, että aste-eron ja kategorisen eron välinen erokin on vain aste-ero. Lisäksi on todettava, että vastasivatpa ”sukupuoliin liittyvät stereotypiat” yleisesti ottaen todellisuutta tai eivät, vähintään yhtä merkittävä osa evolutionistien teorioista ja tutkimuksista rikkoo näitä stereotypioita, esimerkiksi havainnot ihmiskoiraan poikkeuksellisen merkittävästä roolista lastenhoidossa. (Stereotypioista varoitellaan kirjassa runsaasti, mutta itse termiä ei kuitenkaan määritellä; se näyttäisi tekijöille olevan jotakin paljon vahvempaa kuin keskimääräiset erot.)

Entä minkälaiset sukupuolierot Ylikoski ja Kokkonen sitten hyväksyvät: ”Esimerkiksi Janet Shibley Hyde löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio”. En ota kantaa, mitä sana merkittävä tässä yhteydessä tarkoittaa, vaan totean vain listan olevan pahasti puutteellinen (Tammisalo 2005). Olisi todella kummallista (puhumattakaan että se on virheellistä), että sukupuolierot seksuaalisuudessa keskittyisivät lähinnä itsetyydytykseen. Sukupuolierojen syistä olisin myös kaivannut pohdintaa. Minkä verran esimerkiksi parisuhteen ulkopuolisista paritteluista koituvat geneettiset ”hyödyt” ja ”haitat” selittävät sukupuolieroja? Toinen toistaan kiinnostavampia aiheita olisi löytynyt alalta loputtomasti. Mikä vaikkapa on ollut ihmisryhmien välisten konfliktien merkitys lajityypilliselle psykologiallemme? Olisinpa kirja-arviossani voinut keskittyä pohtimaan tämänkaltaisia kysymyksiä.

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. (Olen ymmärtänyt tieteen tavoitteet hieman toisin, mutta se lie tässä yhteydessä sivuseikka.) Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on heidän ponnekkaasti kritisoimansa ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on yksinkertainen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Erityisen huvittavaa on, että Ylikoski ja Kokkonen moittivat evoluutiopsykologeja siitä, että nämä määrittelevät ja käyttävät arkitermejä (esim. altruismi, itsekkyys, intressi) teknisemmissä merkityksissä. Kuitenkin he itse väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen. Ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat.

Jossakin vaiheessa jopa toivoin, että olisivatpa kirjoittajat sanaleikkien sijaan suunnanneet ahdinkonsa sen tutkimiseen, miten ihmisellä on taipumuksia luokitella asioita kategorioihin. Tämänkaltainen ”olemusajatteluhan” lienee ollut ihmiselle tyypillistä jo ennen kuin pahat evoluutiopsykologit kaappasivat julkisuuden hallintaansa. Toisaalta tietäen tieteellisen tutkimuksen vaativuuden en ole varma, olisiko sellainen uravalinta sittenkään ajanut heidän asiaansa paremmin. (Tosin myönnän samalla, että ne kirjoitukseni, jotka kumpuavat tieteen tasoa koskevasta huolesta, eivät nekään tieteen edistymiseen juuri vaikuta.)

Myönnän myös, että kirjan edetessä myös minun tulkintani saattoivat sortua vainoharhaisuuteen. Kirjassa mainitut biologiset tosiseikatkin alkoivat nimittäin ennen pitkää näyttää poseeraamiselta. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta toteamuksesta: ”yksittäinen geeni ei itsessään liity mihinkään tiettyyn ominaisuuteen vaan sillä on oma kehityksellinen tehtävänsä vain tietyssä muiden geenien ja solun muodostamassa ympäristössä”? Onneksi on yliopisto ja siellä filosofeja? On myös ihmeteltävä, keille seuraavat ilmiselvyydet on tarkoitettu: ”Jos jokin käyttäytymispiirre vähentää kelpoisuutta, se ei silti ole luonnoton ominaisuus edes evolutiivisesta näkökulmasta...”, ”Uusien, muusta populaatiosta poikkeavien ominaisuuksien ilmaantuminen ei ole luonnotonta tai poikkeuksellista, vaan se on osa evolutiivista muutosta...” tai ”Kaikki yhtäläisyys populaation sisällä johtuu yhteisestä historiallisesta alkuperästä ja tästä periytyvästä samankaltaisuudesta, ei yhteisestä olemuksesta”.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja variaation merkittävyyden. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Säälin sitä biologirukkaa, joka kaiken tämän poseeraamisen lisäksi joutuu kahlaamaan läpi kymmenien sivujen mittaisen käsittelyn kulttuurievoluution analogisesta vertaamisesta biologiseen evoluutioon. Ja ihmettelen, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut voisi kostua niistä 15 sivusta, joilla käsitellään filosofi David Hullin tieteen kehitystä koskevaa teoriaa.

Reiluuden nimissä haluan lopuksi todeta, että jotkin teoriat ja alalla käyty keskustelu selitetään teoksessa selkeästi ja ainakin päällisin puolin puolueettomasti. Tosin teorioiden asema tai merkitys nykytutkijoiden parissa olisi voitu tuoda paremmin esille. Kirjasta ei viisastu ihmisluonnosta, mutta ei se taida kertoa edes tieteen nykytilasta. Pahinta kuitenkin lienee se, että Evoluutio ja ihmisluonto ei millään tavoin kannusta – tämäkin on toki vain minun turhautunut tuntemukseni – nuoria tutkijoita empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa; ja niissä se on usein ollut suurin.”

Kirjallisuutta

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita.

Parisuhteen avoimuudesta

Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa 22.7.2008:

Myös avoimet suhteet kahlitsevat

Filosofi Tommi Paalanen kirjoittaa (HS 20.7.) vapaampien parisuhteiden puolesta: "Vapauden lisääminen ei vähennä rakkautta, päinvastoin". Rakkauden biologiaan kuitenkin kuuluu - kaikissa kulttuureissa - oletus tai toive seksuaalisesta yksinoikeudesta.

Toisin sanoen seksuaalinen itsemäärääminen on oikeus, joka tietyssä mielessä on ristiriidassa ihmislajin lisääntymispsykologian kanssa. Rakkauden kääntöpuoli, mustasukkaisuus, vaivaa jopa yhteisöjä, joissa monivaimoisuutta on harjoitettu sukupolvien ajan.

Käytännön tasolla Paalasen mainitsemiin äärimmäistä seksuaalista vapautta edistäviin aatteisiin sisältyykin yleensä tavallista parisuhdetta paljon tiukempia ja kahlitsevampia sääntöjä juuri mustasukkaisuuden hillitsemiseksi. Rakastunut ei ole, eikä edes halua olla vapaa.

Osmo Tammisalo
Darwin-seuran puheenjohtaja
Tietokirjailija
Helsinki