Vauva-lehden toimittaja esitti joukon kysymyksiä, joihin vastasin melko perusteellisesti:
Millaiset ominaisuudet miehessä/naisessa laukaisevat halun perustaa perhe juuri tietyn ihmisen kanssa? Millaisia ominaisuuksia miehet/naiset pitävät tärkeänä vauvantekokumppania valitessaan?
Jos kyse on halusta perustaa perhe, kumppanin on uskottavalla tavalla osoitettava halunsa ja kykynsä sitoutua. Puhe on halpaa, joten sen lisäksi tarvitaan muutakin: tunteiden ilmaisemista, taloudellista panostamista, ajan “tuhlaamista” yhteisiin hetkiin ja hyvin usein myös työläitä sitoutumisrituaaleja. Avioliittorituaalit liikuttavat usein ulkopuolisiakin ja jo kosinnan näkeminen saa toiset kyyneliin. Rituaalit ovat kalleutensa takia uskottavia signaaleja kumppanille ja kumppanin suvulle, että kyse on muustakin kuin vain hetken huumasta.
Valitseeko lasta haluava kumppaninsa eri perustein kuin muussa tarkoituksessa kumppania etsivä? Etsivätkö nainen ja mies tiedostamattaan aina hyviä geenejä jälkikasvulleen?
Jotkut tutkijat puhuvat lyhyen ja pitkän tähtäyksen strategioista. Toisaalta termit eivät välttämättä ole kovin kuvaavia, koska pitkäkestoiseksi aiottu suhde saattaakin jäädä lyhyeksi seksisuhteeksi, kun kumppanista paljastuu joitakin epämiellyttäviä piirteitä. Toisaalta ihmisellä näyttää olevan myös lyhytkestoinen pariutumisstrategia. Siitä kertonee ensinnäkin se, että rinnakkaissuhteita tavataan kaikissa kulttuureissa. Samoin prostituutio on levinnyt lähes yhtä laajalle. Lisäksi ainakin miesten aistihavainnot ovat seksuaalisesti ylivirittyneitä. Kumppanit myös ovat toistensa läheisyydessä yleensä mahdollisimman paljon. Motiivi läheisyyteen olisi epäilemättä heikompi, jos sen taustalla ei olisi uhkaa tulla petetyksi.
Ihmisellä voi siis olla olosuhteiden mukaan toimivia sopeutumia molempia strategioita varten, ja sukupuolet saattavat niiden suhteen olla hyvin erilaisia. Naisille on esimerkiksi saattanut kehittyä kyky tilanteen mukaan valita mies joko hyvien geenien tai miehen lastenhoitohalujen perusteella. Jos esimerkiksi paikalliset olosuhteet olivat ankaria ja vaativat kahden huoltajan hoivapanosta, naisten kenties kannatti arvostaa miehen haluja ja kykyjä investoida lasten hyvinvointiin. Jos ympäristössä taas oli paljon taudinaiheuttajia, kuten vaikkapa tropiikissa, naisten kenties kannatti painottaa enemmän miehen geneettisestä kelpoisuudesta ja vastustuskyvystä kertovia vihjeitä.
Tämä teoria ennustaa, että patogeenejä suosivassa ympäristössä naiset harrastavat enemmän lyhyen tähtäyksen (rinnakkais)suhteita: riskeistä huolimatta lyhyet suhteet ovat saattaneet antaa naisille mahdollisuuden saada jälkeläisten elinkykyyn liittyviä geneettisiä hyötyjä. Se, millaisia lisääntymispsykologiaan liittyviä geneettisiä eroja tämänkaltaiset ympäristötekijät ovat ihmispopulaatioiden välille mahdollisesti luoneet, on kysymys, johon on erittäin vaikea saada yksiselitteistä vastausta. Toisin sanoen, kun tarkastellaan koko ihmiskuntaa, meillä on vain erilaisia arvioita siitä, kuinka suuri osa ihmisten välisestä vaihtelusta lisääntymisstrategioissa selittyy geneettisillä eroilla.
Naiset ja miehet kohtaavat joka tapauksessa hyvin erilaisia ongelmia riippuen siitä, pyrkivätkö he pitkä- vai lyhytaikaiseen suhteeseen. Naisen kohtaamia ongelmia lyhyen tähtäyksen strategiassa ovat seuraavat:
1. Välittömien resurssien saaminen.
2. Lyhyen tähtäyksen kumppanin arvioiminen mahdollisena puolisona.
3. Miehen geneettisen laadun tunnistaminen.
4. Kumppanin vaihtamiseen tai karkottamiseen liittyvät ongelmat.
Naisen kohtaamia ongelmia pitkän tähtäyksen strategiassa ovat seuraavat:
1. Investointikykyisen miehen tunnistaminen.
2. Investointihalukkaan miehen tunnistaminen.
3. Fyysisen turvallisuuden hankkiminen.
4. Miehen sitoutumisen varmistaminen.
5. Miehen vanhemmuustaitojen tunnistaminen.
6. Miehen geneettisen laadun tunnistaminen.
Periaatteessa lisääntymisstrategiat voidaan jakaa kahtia pariutumisyrityksiin ja vanhemmuusyrityksiin. Pariutumisyritykset maksimoivat yksilön pariutumisten ja jälkeläisten määrää, kun taas vanhemmuusyritykset maksimoivat jälkeläisten eloon jäämistä ja lisääntymistä. Lisääntymisstrategioiden evoluutio on todennäköisesti tapahtunut vaihtokauppatilanteessa, jossa pariutumis- ja vanhemmuuspyrkimykset ovat olleet osittain toinen toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. On kuitenkin selvää, että tietyn rajan yli menevät vanhemmuuspyrkimykset eivät enää sanottavasti lisää kummankaan sukupuolen lisääntymismenestystä. Lapsen eloonjäämistä tai lisääntymismenestystä ei ole mahdollista parantaa rajattomasti. Niinpä vanhemmilla (etenkin miehillä) on aina mahdollisuuksia parantaa lisääntymismenestystä pariutumisyritysten avulla, vaikka ”ylimääräisiin” pyrkimyksiin yleensä sisältyykin suuria riskejä ja kustannuksia. Esivanhemmat, jotka tehokkaimmin kohdistivat ajankäyttönsä näissä ristiriitaisissa pyrkimyksissä, jättivät eniten jälkeläisiä.
Mitkä ovat yleisesti ottaen parinvalinnan kolme tärkeintä tekijää naisella ja mitkä miehellä? Mikä merkitys on ihmisen luonteella, kun mietitään kumppania tulevalle lapselle? Ovatko fyysiset vai psyykkiset ominaisuudet tässä tärkeämpiä?
Karkeasti luokiteltuna ihmiset mieltyvät ehdokkaissa kolmenlaisiin piirteisiin:
1. Kiltteys, lämpö, luotettavuus, rakastuneisuus
Nämä ominaisuudet ovat olleet merkkejä kumppanin sitoutumisesta parisuhteeseen ja jälkeläisen hoivaamiseen. Molemmat sukupuolet haluavat pitkäaikaiselta kumppanilta luotettavuutta, ystävällisyyttä, rakkautta, kiltteyttä, älykkyyttäkin.
2. Fyysinen viehättävyys, elinvoima, terveys
Nämä ominaisuudet kertovat lähinnä hedelmällisyydestä ja jälkeläiselle siirtyvistä hyvistä geeneistä (ja jonkin verran myös hyvästä hoivasta). Ulkonäöllä on väliä muun muassa siksi, että ulkonäkö, etenkin naisten kohdalla, kertoo melko suoraan hedelmällisyydestä. Miehet taas eivät tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan, joten miehen muilla ominaisuuksilla on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys.
3. Sosiaalinen asema, taloudellissosiaaliset resurssit, kunnianhimo, sukutausta
Nämä ominaisuudet auttavat lähinnä jälkeläisen hoivassa, mutta saattavat myös olla merkkejä hyvistä geeneistä. Naiset ovat keskimäärin kiinnostuneempia näistä seikoista.
Yleisesti ottaen ihmiset tuntuvat käyttävän helposti arvioitavia fyysisiä vihjeitä päättäessään kenen kanssa jutella. Keskustelun tehtävä taas näyttää olevan ehdokkaiden ei-fyysisten ominaisuuksien selvittäminen. Ensimmäinen seula on siis ulkonäkö, toinen on kyky keskustella. Kolmas seula lienee seksisuhde ja ehdokkaan kyky intiimiyteen. Niitä käytettäneen, kun päätetään kenen kanssa hankitaan jälkeläisiä. Mikä siis on suhteellinen painoarvo kasvojen kauneudelle, älykkäälle keskustelulle tai esileikkitaidoille? Kysymys on pitkälti merkityksetön, mikäli ihmiset yhdistelevät näitä vihjeitä peräkkäin markkinatilanteiden alituisesti vaihdellessa ja tietojen ja kokemusten koko ajan karttuessa.
Mitkä ominaisuudet naisessa/miehessä kertovat esimerkiksi hyvistä geeneistä?
Hyvien geenien määritelmä on vaikea. Yksilö voi ensinnäkin saada kelpoisuusetuja valitsemalla kumppanin, jolla on joko absoluuttisesti mitattuna hyvät, esimerkiksi taudeille vastustuskykyiset geenit (joista linnuilla ilmeisesti kertovat kirkkaat pyrstösulat ja sulkien symmetrisyys) tai valitsemalla kumppanin, jolla on omien geenien kanssa yhteensopivat geenit. Tällöin ei olisi olemassa absoluuttisesti hyviä geenejä vaan kullekin yksilölle olisi olemassa omanlaisensa hyvät geenit. Se, missä määrin puolisoa hakeva yksilö saa etuja hyvien geenien tai yhteensopivien geenien suosimisesta, riippuu siitä, missä määrin jälkeläisten kelpoisuus hyötyy vanhempien geenien tietynlaisista yhdistelmistä verrattuna yksittäisten, muista riippumattomien geenien antamaan hyötyyn.
Hiiriä koskeva esimerkki valaisee absoluuttisten ja suhteellisten etujen ongelmaa. Naarashiiret suosivat koiraita, jotka merkitsevät reviireitä eniten – tämä kertoo koiraan dominanssista. Naaraat suosivat kuitenkin myös koiraita, joiden immuunipuolustusta tuottavat geenit ovat erilaisia kuin niillä itsellään. Haistellessaan koiraiden virtsajälkiä naaraat joutuvat siis punnitsemaan jälkien esiintyvyyden, eli koiraan dominanssin, ja jälkien perusteella ilmenevän koiraan immunopuolustuksen välillä. Se, mihin tulokseen naaraat päätyvät, riippuu olosuhteista: immuniteettijärjestelmän erilaisuus ennustaa naarashiirien valintoja vain, jos vaihtelu hajumerkintöjen esiintyvyydessä on pientä verrattuna koiraiden immuniteettigeenien erilaisuuteen. Mahdollisuuksien mukaan hiirinaarat siis arvioivat useita koiraiden ominaisuuksia samanaikaisesti. Yhteensopivien geenien etsiminen ei kuitenkaan liene yleistä, vaan se on todennäköisesti rajoittunut vain tietynlaisiin geneettisiin järjestelmiin, luultavasti juuri immuniteettigeeneihin.
Entä jos ei ole tarjota hyviä geenejä? Miten vauvantekokumppanin valinnassa käy niiden, joiden "markkina-arvo" parisuhdemarkkinoilla on heikko (esim. on jokin sairaus tai vamma, "puutteita" ulkonäössä, rapakunto tms.)? Miten tunteet asettuvat tähän kuvioon? Mikä merkitys tunteilla on perheenperustamiskumppanin valinnassa suhteutettuna näihin tietoisiin tai tiedostamattomiin valintakriteereihin?
Jos ei ole tarjota epäsuoria geneettisiä hyötyjä, on pyrittävä kompensoimaan puutteet suorilla hyödyillä eli antamalla kumppaniehdokkaalle materiaalisia etuja. Useilla lajeilla parinvalinta perustuu pelkästään tähän. Esimerkiksi monilla petohyönteisillä koiras ruokkii naarasta saaliillaan, jonka koko saattaa ratkaista parittelun onnistumisen. Joillakin lajeilla suoriin hyötyihin kuuluvat myös ravinnon ja saalistajien määrä koiraan valtaamalla reviirillä. Yleisesti vaurauden merkit ovat viehättäviä myös ihmisnaaraille, vaikka yhteisöjen välillä toki onkin eroja siinä, kuinka suuri merkitys kumppanin tarjoamilla resursseilla on.
Toisaalta pariutumismarkkinat ovat siinä mielessä tasa-arvoiset, että matalammallakin markkina-arvolla saa kumppanin. Kaikki eivät voi saada kuvankaunista, aatelista ja hyväluontoista puolisoa, vaan me tavalliset kuolevaiset joudumme tekemään myönnytyksiä. Osaamme arvioida asemamme ja markkinatilanteen suhteellisen oikein, emmekä ole – emme voi olla – sellaisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra tai neiti täydellisestä. Rakkauden tunteen takia ihanneominaisuuksiin tehdyt myönnytykset eivät kuitenkaan tunnu myönnytyksiltä. Päinvastoin, pienet ”puutteet” kumppanissa ovat vain hellyttäviä. Se lienee yksi rakkauden tarkoitus: tehdä kohteensa sokeaksi.
Valitseeko ihminen lapsentekokumppanikseen mieluummin mahdollisimman samanlaisen vai erilaisen ihmisen kuin mitä itse on? Miksi?
”Samanlainen liuottaa samanlaista” on kemiasta tuttu periaate, jonka mukaan vain samankaltaiset nesteet liukenevat toisiinsa: öljy ei sekoitu veteen. Tämä näyttää pätevän myös henkilökemiassa: vastakohdat tai täysin erilaisilla ominaisuuksilla varustetut yksilöt eivät miellytä toisiaan. Vastoin melko yleistä uskomusta yksilöt eivät myöskään pyri rakastumaan sellaiseen kumppaniin, joka täydentää hänen ominaisuuksiaan jollakin tavalla.
Samankaltaisten pariutumista on tutkittu iän, pituuden, uskonnon, sosioekonomisen aseman, epäsosiaalisen käyttäytymisen, älykkyyden, kansallisuuden, etnisen taustan, koulutuksen, asenteiden ja monien muiden muuttujien osalta, ja taipumus valita – tai saada – itsensä kaltaisia kumppaneita on niin vallitseva, että on melkeinpä perusteltua puhua narsismista. Edes suuret murrokset Kiinan lähihistoriassa – kansantasavallan muodostuminen, kulttuurivallankumous tai viimeaikaiset taloudelliset uudistukset – eivät poistaneet sieltä samankaltaisten pariutumista. Ilmiö on havaittu jopa lemmikinvalinnassa: omistajan ja lemmikin ”kasvot” ovat samankaltaisempia kuin jos ”pariutuminen” olisi ollut sattumanvaraista. Sukupuoli onkin ainoita vastakkaisia asioita, mitä kumppanilta yleisesti vaaditaan.
Toisaalta eräässä ”pikadeittailua” koskevassa tutkimuksessa löydettiin lähinnä vain rotua ja pituutta koskevia samankaltaisuusmieltymyksiä. Lisäksi persoonallisuuspiirteiden osalta parinvalinta näyttää olevan pitkälti sattumanvaraista. Tosin samoista persoonallisuushäiriöistä kärsivät näyttävät päätyvän sattumaa useammin yhteen. Eräässä tutkimuksessa puolisoiden tyytyväisyys suhteeseen oli myös suurempaa, mikäli heidän persoonallisuutensa olivat erilaisia.
Samankaltaisten pariutuminen pitää yleisesti ottaen kuitenkin paikkansa. Se ei toki välttämättä tarkoita sitä, että ihmiseltä löytyisi suoraviivainen mieltymys itsensä kaltaisiin kumppaniehdokkaisiin. Kyse voi olla myös siitä, että sellaisella lajilla, jolla molemmat sukupuolet haluavat valita, on mahdollista saada vain saman markkina-arvon omaava kumppani. Ja koska markkina-arvon määrääviä laatukriteereitä on vähän, pareilla on tapana olla yhtä viehättäviä ja muistuttaa toisiaan. Toki samankaltaisten yhteen päätymisessä on kyse myös siitä, että samanlaiset ihmiset liikkuvat samoissa piireissä, mutta tämä ei voi selittää ilmiöstä kuin pienen osan.
Samankaltaiseen kumppaniin päätymisestä saattaa olla monia etuja, ja ne pätevät myös vaikkapa huonetoverin valintaan. Kannattaa valita sellainen kämppis, joka pitää samasta musiikista ja lämpötilasta tai menee samaan aikaan nukkumaan. Toisaalta joskus on hyödyllistä valita kumppani, joka osaakin jotakin täysin toista asiaa hyvin. Työnjaostakin koituu monenlaisia etuja. Mitä ilmeisimmin näistä ristipaineista johtuen hyvin erilaiset persoonatyypit tulevat toimeen toistensa seurassa.
Jos ihmisellä on jo lapsia eikä ole enää tarvetta lastenhankintaan, muuttuvatko kumppaninvalintaperusteet jotenkin?
Luonto ei ole tasapuolinen siinä, että nainen tulee hedelmättömäksi paljon miestä ennen. Evoluution silmissä miehen onkin aina ”kannattanut” tunnistaa naisen hedelmättömyys ja käyttäytyä sen mukaan. Vanhuuteen liittyviä hedelmättömyysindikaattoreita tunnistetaankin todennäköisesti näköaistin lisäksi haju- ja kuuloaistin avulla.
Vanhuuden tuoma hedelmättömyys näyttää siis olleen riittävä valintapaine tuottamaan vanhuutta syrjiviä psykologisia sopeutumia. Emme ole sellaisten yksilöiden – ainakaan miesten – jälkeläisiä, jotka nuoruudessaan mieltyivät vanhoihin kumppaneihin. Yhtäläisyysmerkit kauneuden ja nuoruuden välillä on usein laitettu sen syyksi, että amerikkalaisilla on pakkomielle nuoruudesta. Mutta tällä perusteella kaikilla kulttuureilla on pakkomielle nuoruudesta. Miesten ulkonäkö ei rapistu yhtä nopeasti, kun he vanhenevat; ei sen takia, että yhteiskunnassamme vallitsisi kaksi erilaista arvosteluperustetta, vaan sen takia että miesten hedelmällisyys ei laske niin nopeasti.
Vanhukset muodostavat kuitenkin joskus pareja. Miten he kokevat ja tuntevat seksuaalisuutensa, ja ennen kaikkea, mitä miehet tuntevat hedelmätöntä kumppaniehdokasta kohtaan? Tiedetään, että parittelutiheys ja -halukkuus vähenevät iän myötä, mutta minkälaisen tunne-elämän saattelemana? On mahdollista, että luonnonvalinnalla ei juuri ole tekemistä tämän asian kanssa: valintapaineethan vaikuttavat voimakkaimmin nuorten yksilöiden mieltymyksiin. Siksi on perusteltua olettaa, että mieltymykset säilyvät vanhuuteen asti. Toisaalta ihminen on sopeutunut tunnistamaan markkinatilanteita ja oman markkina-arvonsa, ja mieltymykset jossakin määrin mukautuvat tähän. Tämän takia vanhusten pariutumisessa ei ole mitään kummallista edes evolutiivisesti ajateltuna. Myös taipumus samankaltaisten pariutumiseen vaikuttanee vanhusten pariutumiseen.
Toistaiseksi käytetyimpiä menetelmiä vanhusten seksielämän selvittämisessä ovat omaelämäkerralliset tutkimukset. Näin kirjoitti eräs pietarilainen 73-vuotias nainen vanhoilla päivillä solmitusta suhteestaan: "Minun oli ehdottomasti... pakko tottua häneen. Emme olleet enää nuoria: ryppyjä, harmaata tukkaa, hänellä vatsa. Tahattomasti vertasin hänen ulkonäköään V.A.:n ulkonäköön. Hän minua hellien yritti silittää suunympyrän ryppyjä.” Tämänkaltaisia elämäkertatutkimuksia on kuitenkin tehty hyvin vähän – ja kokeellista tietoa ei ole senkään vertaa. Olemassa oleva empiria koskee etupäässä vanhoilta miehiltä tavattuja eturauhasongelmia tai vanhan naisen fysiologiaa: emättimen limakalvot ohentuvat, kohtu kutistuu, rintojen elastisuus vähenee ja orgasmien voimakkuus laskee. Orgasmien saannin ilmoitetaan myös joskus vaativan pitempää stimulointia kuin nuoremmilla. Teorian pohjalta laaditut tunne-elämää koskevat ennusteet kulkevat vanhuuden kohdalla paljon kokeellisen tiedon edellä.
Vahvistaako poikkeus säännön? Onko ihmisiä, jotka eivät noudata mitään yleisiä valintaperusteita? Kuinka yleispäteviä valintakriteerit ylipäätään ovat?
Kaikissa ominaisuuksissa esiintyy jonkin verran vaihtelua, mustasukkaisuudesta ulkoisiin piirteisiin. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on melko harvinainen piirre, jossa mieltymys kohdistuukin samaan sukupuoleen. Kuvaavaa kuitenkin on, että homoseksuaalitkin muodostavat pareja, eivätkä esimerkiksi viisikkoja. Homoseksuaalien mieltymykset osuvat myös yllättävän hyvin yksiin joidenkin heteroille tyypillisten sukupuolierojen kanssa. Tämä kertoo yleisistä valintaperiaatteista. Evoluutio ei silti ole teoria siitä, että kaikki käyttäytyvät tietyllä tavalla. Se pikemminkin kertoo syitä yleisille ja keskimääräisille ominaisuuksille – ja toki usein myös poikkeuksille ja jopa patologisina pidetyille piirteille.
Parinvalinnan prosessi on ihmisellä äärettömän monimutkainen, koska meillä molemmat sukupuolet – ja molempien suku – ottavat osaa parinvalintaan. Esimerkiksi keväisellä teerien soitimella parinvalinta on paljon helpompaa: soitimen keskuskukko on naaraiden mielestä kiinnostavin. Ja kukolle kelpaa millainen naaras tahansa; kukkohan antaa vain siittiönsä. Ihmiselle tyypillinen molemminpuolinen valinta ja isien tarjoamat ei-geneettiset resurssit tekevät hommasta paljon mutkikkaampaa ja mielenkiintoisempaa.
