tiistai 29. huhtikuuta 2014

Uskonto ja moraalitunteet


Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 1/2014 –lehdessä.

Uskonto perustuu moraalitunteisiin

Psykologit ovat löytäneet pieniltä lapsilta kolmenlaista ”intuitiivista tietoa”. Ensinnäkin lapsilla on tietoa biologisista seikoista. Tämä tarkoittaa esimerkiksi käsitystä erilaisista eläin- ja kasvilajeista. Viisivuotias ymmärtää, että kahvipannu muuttuu lintulaudaksi, kun sitä hieman muotoillaan ja se täytetään siemenillä. Mutta hän ymmärtää myös, että koirasta ei tule haisunäätää, vaikka se maalattaisiin haisunäädän näköiseksi. Toiseksi lapsilla on tietoa fysiikasta. Vauvatkin hämmästyvät, jos kiinteät kappaleet menevät toistensa läpi. Kolmanneksi lapset ovat taitavia sosiaalisissa ja psykologisissa asioissa. Heille kehittyy varhain ymmärrys esimerkiksi siitä, että toisilla ihmisillä on ajatuksia ja haluja.

Jos jo pikkulapsilla on tällainen määrä tietoa päässään, miten uskonnot ovat mahdollisia? Uskontojen perusoletuksiinhan kuuluu fysiikan ja biologian lakien rikkominen. Jumalhahmot esimerkiksi leijailevat ilmassa ja kulkevat kivimuurien läpi. Yksi syy uskontojen suosioon on tietysti lapsuudessa tapahtunut ehdollistaminen. Se estää ihmisiä tarkastelemasta uskontoon liittyviä väitteitä kriittisesti.

Toinen ja jossakin mielessä kiinnostavampi vastaus liittyy siihen seikkaan, että jumalat eivät ihmeteoistaan huolimatta riko ihmisten intuitiivista käsitystä psykologiasta ja ihmisluonnosta. Jumalillakin on haluja, toiveita ja uskomuksia. Ne tuntevat mustasukkaisuutta, kateutta, rakkautta – usein koko inhimillisten tunteiden kirjon. Ja tällä on merkitystä sille, millainen on uskonnollinen kokemus. Erityisen tärkeitä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet (ks. Sarmaja 1997).

Mistä nämä kaksi tunnetta ovat tulleet? Kyse on evoluution havaitsemista yhteistyön hyödyistä. Yhdessä ihmisten on helpompi taistella petoja vastaan, yhdessä on helpompi löytää ruokaa. Joskus käy kuitenkin niin, että toinen osapuoli pettää luottamuksen ja vetää välistä. Tällöin hänelle pitää vihoitella, ja joskus häntä pitää myös rankaista – jos ei muutoin niin ainakin esimerkin vuoksi. Mutta koska yhteistyö, vaihtokauppa ja avunanto ovat niin hyödyllisiä, lopulta on ehkä parasta antaa huijarille anteeksi. Tämä kuitenkin vaatii yleensä, että petkuttaja osoittaa uskottavasti katuvansa. Hänen pitää osoittaa, että hän on tunteellisesti sitoutunut jatkamaan suhdetta. Evoluutio siis antoi ihmiselle katumuksen ja anteeksiannon tunteet, jotta yhteistyö ja keskinäinen luottamus voisivat jatkua.

Kyseiset tunteet ovat suorassa yhteydessä moniin uskontoihin ja uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisissä uskonnoissa ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja on huono, alhainen ja syntinen ihminen. Hän on syyllinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on hetkellinen kirpoaminen tästä tunteesta. Yksilö saavuttaa tämän, kun hän katuu ja riittävien katumusharjoitusten jälkeen kokee saavansa korkeammalta taholta pahat tekonsa anteeksi. Armo ja autuus valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tähän pahasta vapautumiseen liittyy olennaisesti ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Suomenruotsalainen Edvard Westermarck (1862–1939) kirjoittaa, että koska kaikki ihmiset ovat näiden oppien mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin tällainen välittäjä on välttämätön.

Toisinaan tämä lepyttävän välitysuhrin paine saa uskovaisen tunne-elämän jatkuvaan kierteeseen omasta pahuudesta ja siitä vapautumisesta. Joskus ahdistus voi alueellisesti olla niin voimakasta, että se purkautuu Nokian nauruherätyksen kaltaisina ilmiöinä. Tällaisten ääriesimerkkien avulla on itse asiassa helppoa nähdä, että koko kristillinen teologia kuolemanjälkeisine palkintoineen ja rangaistuksineen perustuu Jumalalle kuviteltuihin moraalitunteisiin (Sarmaja 1997, 2004, 2006).

Jostakin tällaisesta lienee myös kyse, kun takavuosina pinnallisuudestaan huonoa omaatuntoa kärsineet missit tulivat yksi kerrallaan uskoon tai kun linnakundit, pornotähdet ja alkoholistit päättävät ”antaa elämänsä Jeesukselle”. He kirpoavat pahuudestaan ja vakuuttavat olevansa jälleen yhteiskuntakelpoisia. He saavat ihmishahmoiselta jumalaltaan (tai papeiltaan ja poppamiehiltään) anteeksi ja palaavat uudestisyntyneinä yhteiskuntaan. Tällä tavoin uskonnot käyttävät hyväkseen meille ominaisia inhimillisiä tunteita, katumusta ja anteeksiantoa. Kun siis puhutaan uskonnosta, puhutaan tunteista ja niiden evoluutiosta.

Harva uskova haluaa myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on kuitenkin heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen siitä, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos hän kerran on hyvä ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää kaikkea pahaa tapahtumasta? Jo valistusfilosofi David Hume (1711–1776) esitti tämän haasteen:

Haluaako Jumala poistaa pahan, mutta ei siihen kykene?
–Joten hän on voimaton.
Vai olisiko hän siihen kykenevä, mutta häneltä puuttuukin halu?
–Joten hän on pahantahtoinen.
Vai onko Jumala sekä kykenevä että halukas poistamaan pahan maailmasta?
–Jos asia on näin, niin mistä ihmeestä sitten johtuu kaikki se paha, jonka maailmassa havaitsemme?

Toisin ilmaistuna: miksi kaikkivaltias olisi antanut lapsilleen vapaan tahdon hairahtumiseen? Hume leikittelee teemalla myös suhteessa moraaliseen tuomitsemiseen:

Kaikkien meidän tahtomustemme äärimmäinen alkuunpanija on maailman luoja, joka ensinnä saattoi liikkeeseen tämän äärettömän koneiston ja sovitteli kaikki oliot sellaiseen järjestykseen, että jokaisen myöhemmän tapahtuman täytyy siitä järkähtämättömällä välttämättömyydellä johtua. Ihmisteoissa, jotka johtuvat näin ylevästä syystä, ei sen vuoksi voi olla mitään siveellistä kehnoutta ensinkään, taikka, jos niin on laita, täytyy niiden tehdä luoja samaan kehnouteen syypääksi, koska hänet tunnustetaan niiden äärimmäiseksi syyksi ja alkuunpanijaksi. - - Tietämättömyys ja voimattomuus voidaan esittää niin rajoitetun olennon puolustukseksi kuin ihminen on, mutta luojassa ei tällaisilla epätäydellisyyksillä ole mitään sijaa. Hän näki edeltäpäin, hän järjesti, hän tahtoi ne kaikki ihmisten teot, jotka me nyt niin pikaisesti tuomitsemme rikollisiksi. Ja meidän täytyy sen vuoksi päätellä, joko että ne eivät ole rikollisia, tai että jumaluus eikä ihminen on niistä vastuussa. Mutta koska molemmat nämä kannat ovat järjettömiä ja rienaavia, seuraa siitä, että oppi, josta ne puhuvat, ei saata olla tosi.

Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa: ”Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltäkäsin olet määrännyt.” (teoksesta Lampén 1923). Vuosien saatossa tämänkaltaiset argumentit ovat luonnollisesti terävöityneet. Humen aikana seuraavaa Ilkka Pyysiäisen kirjoittamaa rienausta tuskin olisi voitu julkaista omalla nimellä:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipaisuuteen liittyvät perustelut eivät tietenkään vakuuta kaikkia. Uskonto pystyy taidokkaasti johdattelemalla viemään osalta ihmisistä rationaalisen harkinnan. He kokevat, että uskominen ei ole enää heidän omassa hallinnassaan. Automaatin tavoin he uskovat uskomiseen. Uskovalle tämä on tietysti ainoa vaihtoehto, koska muutoin hän joutuisi myöntämään, että jumala ei olekaan kaikkivaltias. Uskovaisen pitää siis hyväksyä, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä – tai edes hyvää. Sen sijaan hän halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa. Jos ihminen ei olisi tällainen, hänhän ei tarvitsisi taivaan isää pelastajakseen. Ja jumala taas antaa ihmiselle anteeksi kaiken muun paitsi sen, että ihminen ei kaipaa anteeksiantoa.

On huomattava, että tässä tuodaan vain esiin jumalaväitteiden epäjohdonmukaisuutta. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta vaikkapa levittämällä jotakin jumalille vastakkaista uskomusta. Sellaiseenkin tosin olisi hyviä perusteita. Uskontojen vahvuuden ja sisäsiittoisuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa nimittäin olla ainoa tapa, jolla uskomisjärjestelmä voidaan tehdä näkyväksi ja jolla sen eteneminen voidaan ehkä pysäyttää. (Tässä ei myöskään tarkastella sitä, onko jumalan olemassaolo tieteellisesti mielekäs tai todennäköisyyslaskennan piiriin kuuluva kysymys. Richard Dawkinsin ja Pyysiäisen hengessä todettakoon vain, että Raamatun jumala kuuluu kaunokirjallisuuden vastenmielisimpiin hahmoihin.)

Siihen on tietysti hyvät syyt, miksi usko tai katuminen ovat ainoat asiat, jotka takaavat pääsyn taivaaseen. Syiden pohtiminen kannattaa aloittaa miettimällä, mikseivät muut asiat, esimerkiksi lähimmäisenrakkaus tai epäitsekkyys kelpaa. Tai mistä tiedämme, ettei taivaspaikka sittenkin aukea kriittisellä keskustelulla ja todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä ajattelulla? Tai vaikkapa homoseksuaalisuudella? Jos Jumala kerran on kaikkialla, eikö jokaisen tien pitäisi johtaa hänen luokseen? Toki voidaan myös spekuloida, että uskomisesta seuraisikin tuonpuoleisessa jokin rangaistus. (Olen varma, että tällöin epäilijät vaatisivat uskoville inhimillistä kohtelua: hehän olivat vain koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja.)

Tällaiset kysymykset kertovat suoraan, miksi usko ja katumus ovat ratkaisevassa asemassa: uskonnolliset instituutiot ja heidän palkollisensa eivät hyötyisi, jos ne/he julistaisivat, että taivaaseen pääsee vaikkapa jollakin yleisellä lähimmäisenrakkaudella tai epäitsekkyydellä. Epäitsekkyyshän voisi kohdistua jonnekin aivan muualle, jopa vääräuskoisiin. Uskonnollisten johtajien on siis uskottava, että uskomisesta koituu sellaisia hyötyjä, joita ihmiset muutoin eivät voisi saavuttaa. Todellisuudessa kyse on kuitenkin sellaisista hyödyistä, joita uskonnolliset instituutiot eivät muutoin voisi saavuttaa.

Uskovat väittävät tässä vaiheessa, että ”jos jumalaa ei olisi, kaikki olisi sallittua”. Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkansa. Korkein esitetty lukumääräarvio ei-uskonnollisina itseään pitävistä ihmisistä on Wikipedian mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä. Miksi nämä miljoonat uskonnottomat eivät ryöstä ja raiskaa pidäkkeettömästi? Ja miten esimerkilliset ateistit, kuten Mark Twain tai Marie Curie selittyvät? Tai miksi monissa maallistuneissa kansakunnissa (esim. Ruotsi) on vähemmän murhia kuin vahvasti uskonnollisissa maissa (esim. Yhdysvallat)? Ja miten vaikkapa sairaaloiden eettiset neuvottelukunnat pystyvät toimimaan ilman uskontoa? Tilanteemme olisi aivan hullu, jos helvetinpelko olisi ainoa ihmisiä hillitsevä tekijä.* Ja itse asiassa jos olemme tarkkoja, koko perustelu voidaan kääntää toisinpäin: ”Jos jumala olisi olemassa, kaikki olisi sallittua!” Tällöinhän pelkkä jumalan käsky raiskaukseen tai kivitykseen tekisi teosta oikean, ja vain jumalan määräykset kertoisivat, onko teko sopiva vai ei. Jumalan olemassaolo tekisi kaiken luvalliseksi – ja kuten historia osoittaa, jumalien nimissä melkein kaikki todellakin on ollut luvallista.

Vihonviimeinen puolustelu tähän on, että eihän jumala tietenkään määrää meitä tekemään mitään sellaista, mikä on väärin. Asian ydin onkin juuri tässä: jos tämä puolustelu on pätevä, tällöin meillä on jo jokin jumalista riippumaton keino tietää, mitkä tekomme ovat oikein ja mitkä väärin. Jumalaa ei enää tarvitakaan. Looginen loppupäätelmä kuuluu: moraali ei tarvitse uskontoa tai jumalaa. Mutta uskonto sen sijaan tarvitsee moraalitunteita – ja se on taidokkaasti osannut valjastaa ne käyttöönsä. Ehkä rationalismi joskus pystyy samaan?

 - - -

*Alaviite: Edvard Westermarck kirjoittaa: ”Uskonnollisissa yhdyskunnissa tapaamme lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät ’hyviä töitä’ vain taivaallisen palkinnon toivossa. Tämä sisältää sen käsityksen, että jumaluus arvostelee tekoja kiinnittämättä paljoakaan huomiota niiden vaikuttimiin; sillä jos vaikuttimet otettaisiin asianmukaisesti huomioon, ihmistä tuskin voitaisiin pitää palkinnon arvoisena teon johdosta, jonka hän suorittaa yksinomaan omaksi hyödykseen.”

Kirjallisuus

Hume, D. (1779/1993): Dialogues and Natural History of Religion. Oxford University Press. Oxford.

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H. (1997): Katumus ja anteeksianto. Alkoholipolitiikka. 62: 29–44.

Sarmaja, H. (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka. 2/2004: 113–134.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.

Westermarck, E. (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

Westermarck, E. (1984): Kristinusko ja moraali. Suom. Väinö Meltti. Otava. Helsinki.