Sosiobiologiset terveiset Niiniluodolle

Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto kirjoittaa Tekniikan filosofia -teoksessaan seuraavasti:

Esimerkiksi Herbert Spencerin sosiaalidarwinismissa ja modernissa sosiobiologiassa on oletettu, että etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan: hyvää on se, mikä on ihmisen evoluution luonnollisen suunnan mukaista. Tällainen evolutionistinen etiikka on kuitenkin kyseenalaista: se syyllistyy siihen, mitä G. E. Moore kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi: ”hyvä” yritetään palauttaa johonkin luonnolliseen, empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. (Niiniluoto 2021, 2. p., s. 190).

Ennen Niiniluodon lausunnon oikaisua esiteltäköön hänen saman sorttinen erheensä reilun parinkymmenen vuoden takaa. Niiniluoto kirjoittaa Tieteessä tapahtuu 4/2001 -lehdessä: ”...ihmiseen kohdistuvan sosiobiologian edustajat ovat tavallisesti oikeistokonservatiiveja, jotka käyttävät evoluutioteoriaa puolustamaan yhteiskunnassa jo vallitsevien sosiaalisten valtahierarkioiden säilymistä.” Vastasin Niiniluodolle seuraavaan tapaan:

Sosiobiologian tieteellistä arvoa ei lisää tai vähennä se, ovatko sen harrastajat konservatiiveja tai radikaaleja sosialisteja. Sitä paitsi Niiniluodon väite ei pidä paikkaansa. Vuosia alaa seuranneena olen huomannut, että sosiobiologit ovat tavallisesti vapaamielisiä ja melkeinpä kaikkea muuta kuin oikeistokonservatiiveja – etupäässä sellaisia kuin Niiniluoto itse (Tieteessä tapahtuu 5/2001). 

Sosiobiologian keskeisten kehittäjien keskuudesta löytyi itse asiassa niin monta vasemmistolaista, että oikeistokonservatiivi olisi voinut paljastaa sen vasemmistolaiseksi salaliitoksi. Tästä huolimatta 1970-luvun akateemiset marxilaiset hyökkäsivät tieteenalaa vastaan leimaten sen oikeistokonservatiiviseksi. Asiaa ei ole oikeastaan vieläkään oikaistu, ja hyökkäyksen perintönä harva humanisti tai sosiaalitieteilijä on edelleenkään kiinnostunut sosiobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta. Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on esimerkiksi todennut, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii tai mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia” (Tieteessä tapahtuu 5/2008).

Niiniluoto ei tuolloin parikymmentä vuotta sitten vastannut edellä mainittuun kirjoitukseeni. Niinpä jäi epäselväksi, sainko käännettyä hänen päätään. Niiniluodon tuoreiden lausuntojen perusteella uskallan jo uumoilla, että hän on jossakin määrin oikaissut ajatteluaan eikä enää yhdistä sosiobiologiaa oikeistolaisuuteen. Mutta kuten todettua, tuoreissa lausunnoissa on samansuuntaisia virhepäätelmiä.

Ensinnäkin Niiniluoto tekee vääryyttä rinnastaessaan sosiobiologian ja sosiaalidarwinismin. Sosiobiologia on tieteenala, joka tutkii sosiaalisten ja yhteisöllisten ilmiöiden biologista perustaa. Sen tärkeimpiä tutkimuskohteita ovat olleet aitososiaaliset hyönteiset ja niiden työläisten lähes pyyteetön uhrautuminen kotipesän ja kuningattaren hyväksi.

Sosiaalidarwinismin perusajatus taas oli, että vahvimmilla ihmisillä (miten vahvuus ikinä ymmärrettiinkään) tulisi olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille olisi oikein pysyä kurjuudessaan. Jos sosiaalidarwinismi olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä – jonka nimi vieläpä pitäisi olla sosiaalispencerismi Niiniluodon mainitseman Herbert Spencerin mukaan. Sosiobiologialla ei siis ole tekemistä sosiaalidarwinismin kanssa. Näiden kahden rinnastaminen on ristiriidassa Niiniluodon yleisesti ottaen onnistuneiden tieteenedistämispyrkimysten kanssa.

Entä Niiniluodon ajatus, että sosiobiologien mukaan etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan? Tai että evoluutioteorian varaan rakentaminen olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään, joka vieläpä olisi sosiobiologien mielestä olisi oikea tapa toimia? Ensimmäinen väite on osittain virheellinen, jälkimmäinen täysin.

Wikipedian mukaan etiikka on ”tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta” (29.4.2022). Käytännöllisen filosofian professori Juhani Pietarinen (1938–2018) määrittelee etiikan samaan tapaan: ”Se on filosofian haara, joka tutkii filosofisesti kiinnostavia asioita moraalisissa ilmiöissä.” (https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/etiikka)

Etiikka on siis moraalia tutkiva tutkimusala. Näin määriteltynä etiikan rakentaminen evoluutioteorian varaan on täysin legitiimi, joskin tutkimuskohdettaan latistava tavoite. Yleisesti ottaen sosiobiologit eivät siihen pyrikään. He ymmärtävät, että moinen lähestymistapa jättäisi kiinnostavia osia moraalikäyttäytymisestä huomiotta. Toisin sanoen, ei tarvitse olla filosofi huomatakseen, että moraalin tutkiminen hyötyy muistakin työkaluista kuin evoluutioteoriasta.

Joku yksittäinen sosiobiologi – Niiniluoto ei mainitse yhtäkään – saattaa toki ajatella, että tutkimusala nimeltä etiikka tulisi rakentaa täysin evoluutioteorian varaan. Mutta sekään ei vielä kertoisi, mitä kyseinen sosiobiologi pitää ”hyvänä”. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.

Ihmistä tutkivat sosiobiologit toki ajattelevat – täysin perustellusti – että lajillemme tyypillisten moraalitunteiden ja moraalijärjestelmien ymmärtäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Ilman evoluutioteorian tuntemusta ja käyttöä on esimerkiksi mahdoton selittää, miksi tunnemme häpeää ja ylpeyttä tai kiitollisuutta ja moraalista närkästystä. Tällainen evolutiivisten selitysten etsiminen ei tietenkään ole käyttäytymisohjeiden antamista, kuten Niiniluoto vihjailee. 

Tämä Niiniluodon erhe saattaa selittyä etiikka-sanan erilaisilla määrittelyillä. Ehkä Niiniluodon määritelmässä etiikka ei ole tutkimusala vaan se tarkoittaa kannan ottamista siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyse olisi siis normatiivisesta eli preskriptiivisestä etiikasta eli käytännössä pyrkimyksestä ohjata ihmisten käyttäytymistä. Sellainen ei luonnollisestikaan kuulu sosiobiologian – tai minkään muunkaan tieteenalan – repertuaariin. Kuten todettua, biologien käyttämä evoluutioteoria antaa selityksiä lajityypillisille piirteille, mutta moraaliohjeita tai käyttäytymissuosituksia siltä on turha odottaa. 

Tässä kohdin Niiniluoto menee eniten metsään. Hän virheellisesti vihjaa, että moraalintutkimuksen rakentaminen evoluutioteorian varaan olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään. Lisäksi hän suorasukaisesti mutta ilman esimerkkejä väittää, että moderni sosiobiologia pyrkisi juuri tähän, antamaan evoluutioon ja ”luonnollisuuteen” nojaavia ohjeita hyvästä ja pahasta. 

Yksinkertainen esimerkki valaisee Niiniluodon virhettä. Sosiobiologi kykenee evoluutioteorian perusteella päättelemään, miksi vaikkapa puolison syrjähyppy useimmiten tuntuu pahalta ja herättää mustasukkaisuutta. Sosiobiologi voi myös tehdä moniin eri lähteisiin nojaavia päätelmiä siitä, miten ja missä olosuhteissa syrjähyppytaipumus ja mustasukkaisuus ovat kehittyneet. Mutta sosiobiologia ei silti kerro, ovatko pettäminen tai aviouskollisuus itsessään ”hyvää” vai ”pahaa” – tai edes ”luonnollista”. Koko termi ”luonnollinen” puuttuu sosiobiologian sanavarastosta. 

Mihin Niiniluoto siis perustaa syytöksensä, että sosiobiologit kannattaisivat jonkinlaista normietiikkaa? Tämä jää epäselväksi. Kyse näyttää olevan vain hänen biologiaa koskevan tietämättömyytensä esittelemisestä.

Sosiobiologit ovat tutkijoita muiden luonnontutkijoiden joukossa. He ajattelevat, että tieteellisen tutkimuksen avulla voidaan selvittää vaikkapa seuraavia asioita: missä suhteissa demokratia on diktatuuria toimivampi, miten markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ehkäisevät rikoksia ja niin edelleen. Luultavimmin sosiobiologit myös – Niiniluodon tavoin – tervehtivät ilolla sitä, että ihmisten moraaliset tavat (ainakin länsimaissa) nojaavat yliluonnollisen sijasta yhä enemmän tutkittuun tietoon. Tämä kaikki on kaukana naturalistisesta virhepäätelmästä.

Niiniluoto tietysti on perillä siitä, että moraalitapojen ja -tunteiden selittämiseen käytetty tieteellinen teoria ja tämän teorian avulla löydetyt selitykset ovat eri asia kuin se, mitä kukakin tutkija sattuu pitämään hyvänä tai pahana. Kenties Niiniluoto vielä myös oivaltaa, että sosiobiologi osaa nämä seikat tutkimuksissaan pitää erillään – mahdollisesti keskivertofilosofia paremmin.

PS. Olen aiemmin kritisoinut Niiniluotoa sukupuolentutkimukseen liittyen.
Samoin olen oikaissut joitakin professori Jussi Pakkasvirran näkemyksiä sosiobiologiasta. 

Onko harrastusmetsästys kannatettavaa vai tuomittavaa?

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Elonkehä 1/2017 -lehdessä.

Harrastusmetsästyksen moraalista

Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman kirja Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) käsittelee pahuuteen liittyviä aiheita terävästi ja monin paikoin hauskasti. Olen samaa mieltä kutakuinkin kaikista kirjassa esiin nostetuista seikoista, esimerkiksi hypnoosista, valemuistoista, puoskarihoidoista ja rikollisten kohtelusta.

Viidennentoista esseen kohdalla päädyin toiselle kannalle. Kirjoitus koski metsästämistä, otsikolla ”Onko saalistaminen luonnotonta”. Olin yllättynyt, että Lauerma aiheesta kirjoittaa ja samalla olin erittäin kiinnostunut, mitä hän sanoo. Olen aiemmin pohtinut, missä mielessä metsästysharrastus on oikein tai väärin. Onko kyse moraalisesti arveluttavasta, moraalisesti kannatettavasta vai moraalisesti yhdentekevästä harrastuksesta? Missä mielessä metsänomistaja omistaa palstaltaan muutakin kuin vain puunsa? Millaisen signaalin metsästyksen nykyinen asema antaa lapsille?

Vastassa on monenlaisia näkökohtia. Metsästäjät esimerkiksi harjoittavat haittaeläinten ja vieraslajien vapaaehtoista hävittämistä. Talkootyö tosin ei useimmiten liene pyyteetöntä. Yhteiskunta saa myös lähes ilmaisen keinon saada sellaisia ihmisiä liikkeelle, jotka muutoin eivät liikuntaa harrastaisi. Toisaalta metsästys herättää monissa pahaa mieltä ja paheksuntaa. Kärjistäen vastakkain ovat 1) kaupunkilaisen luonnonystävän halu kontrolloida syrjäseudun juntin aseintoilua ja 2) syrjäseudun asukkaan kauhistelema ajatus viherpiipertäjän halusta rajoittaa harrastamisen vapautta.

Metsästys tarkoittaa myös lapsia opettelemassa toisaalta tappamista, toisaalta turvallista aseenkäyttöä. Metsästys on myös haavoittuneita eläimiä, joskus ihmisiäkin, ja joskus harvoin joku – yleensä metsästäjä – kuolee asetapaturmassa. Toisinaan ammutaan erehdyksessä uhanalaisia lajeja. Joidenkin arvioiden mukaan metsästyksen suosimisessa mukana on jopa maanpuolustuksellinen näkökulma. Se olisi siis eräänlaista luvallista asekätkentää.

Lauerma argumentoi metsästyksen puolesta asettamalla vastakkain kotieläintuotannon ja metsästyksen. Lisäksi hän asettaa vastakkain kalojen tappamisen ja metsästyksen. Jos kerran naudanliha ja vapaa-ajan kalastus ovat niin suosittuja, miksi metsästystä paheksutaan? Näin Lauerma:

On syytä kysyä, onko eläinten kasvattaminen ja varsinkaan niiden tehotuotanto ihmis- ja eläinravinnoksi, nahoiksi ja turkiksiksi hyväksyttävämpää kuin villinä kasvaneen riistan lopettaminen nopealla ja luonnonoloissa harvinaisen tuskattomalla tavalla. Riistaeläimet enempää kuin kalatkaan eivät kuole kipulääkittyinä sairaalahoidossa. Entä onko erittäin hyvän ravinnon, esimerkiksi lintujen ja hirvieläinten lihan mätäneminen luonnossa suotavampaa kuin sen päätyminen kulinaariseksi herkuksi ja ravinnoksi? Ja pitäisikö hirvikolareiden ja ihmishenkien menetysten sallia lisääntyä hirvikannan kasvun myötä ja antaa näin hirvienkin kuolla hitaasti?

Lauerma ei vastaa esittämiinsä, ”oletko lakannut lyömästä mummoasi?” -tyylisiin kysymyksiinsä, mutta hänen kantansa käy ilmi. Minulla ei aiemmin ollut vahvaa näkemystä, mutta Lauerman kiihkeys – joka puuttuu hänen muista kirjoituksistaan – ja poleeminen asian vierestä argumentointi – josta hän perustellusti syyttää toisaalla kirjassa Timo Soinia – saivat minut aktiivisemmin pohtimaan vaihtoehtoja nykytilanteelle.

Miksi ihmiset Lauerman mukaan siis suhtautuvat eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen? Hän selittää kalan tappamisen ja nisäkkään tappamisen välistä asennoitumiseroa seuraavasti: ”Keskeinen ero lienee se, että metsästyksessä käytettävät tuli- ja jousiaseet soveltuvat myös ihmisten tehokkaaseen tappamiseen pitemmältä välimatkalta kuin kalapuukko.” Perään Lauerma yrittää kumota argumenttia väittämällä, että metsästysaseilla tehdyt väkivallanteot ovat harvinaisia. Hän myös vertailee metsästysasein tehtyä väkivaltaa muihin vaaratekijöihin:

Onko ihmiselle luonnollista ja turvallista hankkia ravintonsa ostoskeskuksen pitsa- ja kebabbaarista tai nakkikioskilta, jossa teräaseita taskuissaan piilottelevat monipäihdeongelmaiset harhoissaan kekkuloivat likaisine huumeruiskuineen? Ottaen huomioon oikeuslääkäreiden avauspöydille nakkikioskien jonoista joutuneiden suomalaisten määrän on syytä havaita, että jopa sen pahamaineiseksi ymmärretyn tuliaseenkin kanssa tapahtuva metsällä kulkeminen on turvallisempaa.

Lauerman soinimainen maalailu pitänee paikkansa. Kaupungin yöelämässä on luultavasti vaarallisempaa kuin pyssyn kanssa korvessa, ainakin absoluuttisesti mitattuna. Mutta vaikka metsästysaseilla tehtäisiin vähän surmatöitä, monia saattaa huolestuttaa, että tehokkaita aseita löytyy monelta sadalta tuhannelta yksityishenkilöltä. Vastaavasti se, että Suomessa poliisilla on riittävästi resursseja voimakeinoihin, tuo monelle turvallisuudentunnetta, vaikka keinoja ei tarvitsisi koskaan käyttää.

Ihmisten asehuoli ei silti luultavasti ole merkittävä tekijä. Tärkeämpi syy, miksi ihmiset asennoituvat eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen, lienee se, millaisena saaliin kyky kokea kärsimystä nähdään. Lauerma sivuuttaa tämän näkökohdan. Kumman siis tapat mieluummin: nilviäisen vai nisäkkään, mateen vai majavan? Joissakin jo tällainen ajatusleikki herättää moraalista närkästystä. Kyse voi siis olla siitä, millaisia moraalitunteita tappaminen itsessä herättäisi. Ja moraalitunteiden yksi ominaisuus on se, että jos jokin toiminta tuntuu itsestä moraalittomalta, toimintaa ei mielellään suoda muille. Väestön moraalitunteet ovat näin yksi vaakakupissa painava seikka. Metsästystä ei toisin sanoen ole mielekästä puolustaa sillä, että sen vastustaminen perustuu myötätunnon tunteisiin. Tunteet ovat väistämättä mukana ja ne tulee huomioida kaikessa inhimillisessä päätöksenteossa.

Suhtautuivatpa ihmiset eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen mistä syystä hyvänsä, kebabbaarin/hirvipeijaisten luonnollisuus/luonnottomuus ei ole pätevä argumentti. Luonnollisuudella kun voitaisiin puolustaa lähes mitä tahansa, esimerkiksi rokotusten kieltämistä. Ei myöskään ole soveliasta puolustaa metsästystä valitsemalla luonnollisuusperusteluista itselle sopivimmat, esimerkiksi seuraavasti: 1) saalistaminen on luonnollista eli sitä tulee saada harjoittaa, ja 2) eläinten luonnollinen kuolema voi olla kivulias eli niitä pitää voida tappaa ampumalla. Luonnollisuus voidaan kenties nähdä itseisarvona, mutta siihen vetoaminen ei ole pätevä argumentti.

Millä muilla tavoilla Lauerma puolustaa metsästystä? Hänen mukaansa se muun muassa ”todennäköisemmin sosiaalistaa lasta tai nuorta ja kasvattaa hänen vastuuntuntoaan kuin vääristää hänen suhdettaan väkivaltaan”. Tämäkin saattaa pitää paikkansa. Samaa voidaan kuitenkin sanoa monesta moraalisesti epäilyttävästä seikasta, esimerkiksi joistakin uskomusjärjestelmistä. Lauerma argumentoi myös, että ”riippuvuutemme luonnosta ja syntymän ja kuoleman realiteetit hahmottuvat luonnossa tapahtuvan saalistamisen kautta paljon paremmin kuin television luonto-ohjelmista, ja kaupan päälle tulee vielä liikunta.” Vertailu tv-ohjelmien ja metsästyksen välillä ei liity asiaan, eikä se todista sen puolesta, että realiteettien hahmottuminen tai sosiaalistaminen edellyttäisivät metsästysharrastusta.

Lauerma mainitsee myös, että ”Suomeen muuttivat ensimmäisinä metsästäjät, ja vanhoista paikannimistä ja kuntien vaakunoista suuri osa liittyy eränkäyntiin.” Hän tuo perusteluissaan esiin jopa maaseudun vähäisemmät kulttuuririentomahdollisuudet. Nämäkin seikat kenties painavat vaakakupissa, mutta ne eivät vielä tee vapaa-ajan tappamisesta moraalisesti kannatettavaa.

Lopuksi Lauerma laajentaa argumenttiaan. Hänen mukaansa ihmisen pitäisi välttää kala-, äyriäis- ja liharavintoa, nahkakenkiä, -vöitä ja -lompakoita, jotta hän voisi olla ”riippumaton tappamisesta”. Tämän ”ratkaisun vaatiminen yleiseksi ihanteeksi” on kuitenkin Lauerman mukaan ”ihmisen luontaista ekologista lokeroa ajatellen vailla perusteita”.

Perustelussa on useampi ongelma. Ensinnäkin tarkastelun kohteena on nimenomaan vapaa-ajan metsästys, ei kotieläinten pito, joka on erillinen kysymyksensä. Toiseksi lajimme on elänyt monenlaisissa ekologisissa lokeroissa. Niissäkin, joissa on laajalti tapettu nisäkkäitä, sitä ei luultavimmin ole tehty virkistys- tai riistanhoitomielessä, eikä edes kulinarismin nimissä. Niin tai näin, vetoaminen ihmislajin ekologiseen lokeroon ei ole pätevä argumentti. Laji- tai kulttuurihistoriallisilla seikoilla – olipa kyse metsästyksestä, tehokanaloista tai turkistarhauksesta – ei ole mieltä puolustaa tulevaisuutta. Ikäviä asioita tapahtuu muutoinkin liikaa vain perinteen takia.

Veikkaan, että Lauerma on kanssani yhtä mieltä seuraavista seikoista: 1) Suomesta puuttuu avoin, maltillinen ja itseään haastava keskustelukulttuuri, jossa perinteisiä toimintatapoja pyrittäisiin järkiperusteisesti arvioimaan uudelleen. Tämä koskee kutakuinkin kaikkea keskustelua. 2) Taloudellisia etuja sisältävissä ja moraalitunteita herättävissä kiistoissa mielipiteenvaihto ei voi nojata pelkästään järkiperusteisiin. Minkäänlainen määrä faktoja ei esimerkiksi voi kertoa, missä määrin meidän tulee kunnioittaa eläinten tai vaikkapa vierasmaalaisten elämää, vapauksia ja oikeuksia. 3) Keskusteluyhteys osapuolien välillä on silti säilytettävä, etenkin metsästyksen kaltaisissa vaikeissa moraalikysymyksissä.

Pääpointtini kuuluu: virkistystappamisen puolesta ei puhu mikään seikka, jota ei voitaisi riittävän kustannustehokkaasti saavuttaa myös muilla, moraalisesti perustellummilla tavoilla. Harrastajametsästäjäjärjestelmä saattaa olla toimivimpia keinoja kontrolloida haittaeläinten kantoja, mutta se ei ole ainoa keino, eikä se kerro sitä, onko metsästys harrastuksena moraalisesti oikein vai väärin.

Olen Lauerman kanssa yhtä mieltä siitä, että ihmisellä mitä ilmeisimmin on saalistamiseen liittyviä psykologisia valmiuksia. Sekään ei kuitenkaan ole pätevä argumentti tappamisharrastuksen puolesta. Vastaavasti ihmiskoirailla saattaa olla raiskausta varten kehittyneitä psykologisia valmiuksia, mutta raiskausta ei silti pidetä hyväksyttävänä toimintana. Lisäksi kuten todettua, liikuntaharrastus, myönteinen luontosuhde tai elämän ja kuoleman realiteettien ymmärtäminen eivät vaadi luontokappaleiden tappamista.

Asiaan liittyy lukuisia moraalikysymyksiä. Kuinka monta uhanalaisen lajin yksilöä saa metsästyksessä vuosittain kuolla? Kuinka monta haavoittunutta eläintä tai ihmistä saa tulla? Mikä painoarvo tulee laskea metsästyksen herättämälle paheksunnalle ja yhteiskuntarauhalle? Entä mikä arvo on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten kanssa? Tai mikä arvo on tiedolla, että jossakin on vielä täysin luonnonvaraisia eläinkantoja, joihin ihminen ei saa kajota? Tai käytännöllisemmin: kuinka kalliita tekniset ratkaisut esimerkiksi susi- tai hirvivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tämänkaltaisia arvokysymyksiä ei voida ratkaista vain faktojen avulla.

Suomalaisen metsästysgangsterismin ajat ovat ohi, ajoittaista salametsästystä lukuun ottamatta (ks. Lehtonen 1982). Lajeja ei esimerkiksi enää metsästetä sukupuuttoon. Lauerma kuitenkin maalaa alasta liian ruusuisen kuvan. Syrjäseuduilta kantautuu edelleen uutisia vaikkapa luvattomista, joskus sadistisista suurpetosurmista. Tiedän myös pääkaupunkiseudulta tapauksen, jossa hirviporukka oli ajamassa hirviä alueelta, jonne metsästysoikeutta ei ollut – kaiken lisäksi mukana oli poliisimies. Olen myös kokenut uhkaavana tilanteen, jossa jokamiehenoikeutta käyttäessäni törmäsin kahteen nuoreen pyssymieheen ja heidän aggressiivisiin eleisiinsä. Lisäksi tunnen mökkiläisiä, jotka sorsastuskauden alun paukkeen ja haulisateen vuoksi jättävät mökkeilyt tuolloin väliin.

Lauerman tekstin tarkoitus oli toinen, mutta sen kielikuvien ja adjektiivien ajamana päädyin kannattamaan harrastusmetsästystoiminnan vähittäistä alasajoa. Tätä toki tapahtuu ilman toimenpiteitäkin, mikäli maaseudun asukastiheys edelleen harvenee ja väestö vanhenee. Tunnistan, että ne, jotka pyrkivät noudattamaan korkeimpia moraalisia ihanteita, muuttuvat monesti lakihenkisiksi ja hankaliksi ihmisiksi. Senkin uhalla saattaisin äänestää henkilöä, joka moraalisin perustein etsii vaihtoehtoja virkistysmetsästyksen vähentämiseen. Tunnistan myös, että kyse ei ole kovin merkittävästä asiasta. Mutta se on silti osa tärkeää kysymystä: millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää? Useimmat lienevät yhtä mieltä, että vastaukseen tulee sisältyä pyrkimys avoimeen keskusteluun, valistukseen, koulutukseen ja demokraattiseen päätöksentekoon. Moraalista kehitystä tapahtuu lähinnä tällaisissa olosuhteissa. Lopulta aihe sivuaa myös suuria eksistentiaalisia kysymyksiä: Mitä haluamme lajina saavuttaa?

Kirjallisuutta: Lehtonen, Leo (1982): Suomalainen metsästysgangsterismi. WSOY. Helsinki.

 - - -

PS. Vaihtoehtojen pohtimiseen ei tässä kirjoituksessa ollut tilan puolesta mahdollisuuksia, ja sen tehtävän jätän muutenkin mieluummin muille. Tässä vain yksi mahdollisuus. Valtiolla on monopoli pakko- ja voimakeinojen käyttöön. Villieläinten ampumista voitaisiin pitää tällaisena voimakeinona, johon yksityinen ihminen, ainakaan alaikäinen, ei saa ryhtyä. Vallitsevaa moraalistandardia voitaisiin siis vähitellen muuttaa siten, että metsälle lähtö ei enää olisi nykyisenkaltainen yksityisasia. Aivan kuten on mahdollista perustaa ammattiarmeija, on mahdollista luoda ammattimetsästäjäkunta säätelemään ihmiselle vahingollisten eläinten kantoja. Tämä on yksi mahdollisuus monista muuttaa nykyistä järjestelmää. Realistisempia ja käytännöllisempiäkin varmasti on. Yle uutisissa oli esimerkiksi seuraavanlaisia Heikki Helteen ajatuksia:

Nythän kun kortin saa ja riistamaksun maksaa, saa ampua kaikkea mahdollista riistaa. Mielestäni metsästyksessä tulisi edetä tasojen mukaan taitojen ja kykyjen mukaan. Kokemattomampi metsästäjä lähtisi ampumaan pienriistaa sekä lintuja ja myöhemmin sitten sorkkaeläimiä. En pitäisi pahana, jos Suomeen tulisi muualta maailmasta tuttu oppipoika-systeemi eli metsästystä opetellaan jonkun kokeneemman kaverina ainakin aluksi. Lupia voisi tämän jälkeen antaa portaittain. Useissa maissa tällaista on käytössä, mutta Suomessa tällaisesta ei ole puhuttu.

Yle uutisoi vastikään myös suurpetoihin kohdistuvasta salametsästyksestä. Metsästäjäjärjestöt ovat ilmeisen voimattomia ilmiön edessä ja luultavasti osittain siksi vähättelevät sen merkitystä. Valtava PR-tappio se metsästykselle joka tapauksessa on.

PS 2. Duodecim 22/2016 -lehdessä oli juttu ampumahaavoista Suomessa. En ota kantaa, tapahtuuko niitä paljon vai vähän tai millainen riski on hyväksyttävä. Tässä pitkähkö sitaatti:

Vuosina 1990–2003 sairaalahoitoa vaatineiden ampumavammojen ilmaantuvuus oli maassamme 3,5/100 000 henkilövuotta ja vastasi vajaata kahtasataa ampumavammaa vuodessa. Sairaalahoitoon päätyneiden vammoista vajaa puolet oli vahinkoja, neljännes väkivaltarikoksia, noin viidennes itse aiheutettuja, ja joka kymmenennen vamman syy oli epäselvä. Ampumavammojen ilmaantuvuus on suurin syys-lokakuussa, minkä on tulkittu liittyvän metsästyskauteen. Ampumavammakuolemia sattuu vastaavasti noin 250 vuodessa, ja niiden uhreista vain noin 15% ehtii hoidon piiriin. Kuolemaan johtaneista ampumavammoista on itse aiheutettuja peräti 87%, kun taas väkivaltarikoksia on noin 11%. Valtaosa itsemurhista tapahtuu pään ja kaulan alueelle ampumalla, ja väkivaltarikoksistakin yli puolet on tämän alueen vammoja. Ampuminen on tekotapana noin 20-25%:ssa itsemurhista. Tällä vuosituhannella henkilörikoksista 17-18% on tehty ampuma-aseella (noin 20 henkilörikosta vuodessa). Tekijällä on ollut lupa rikoksessa käytettyyn aseeseen noin 40%:ssa tapauksista (käsiaseilla vajaa kolmannes ja metsästysaseilla hieman yli puolet).

PS 3. Tiina Raevaara kysyy Suomen Kuvalehden 33/2015 kolumnissaan seuraavasti, otsikolla ”Aselakikeskustelua, kiitos”:

Jos metsästysrikoksia ei saada kuriin valistuksella tai aiempaa ankarammilla rangaistuksilla, on pakko miettiä myös asepolitiikkaa. Vähentämällä aseita ei ehkä saada vähennettyä henkirikoksia, vaan vähenisivätkö metsästysrikokset?

PS 4. Kun jokin tutkimusala liittää itseensä nimityksen "kriittinen", se on yleensä tarkoittanut tieteellisten kriteerien löystymistä. Seuraava ote tuskin on kuvaavin esimerkki ”kriittisestä eläintutkimuksesta”, mutta esitettyjä ajatuksia oli joka tapauksessa vaikea ottaa vakavasti (Niin & Näin -lehti 2/2015: Nautoja ja koiria – toislajisia vai toissijaisia elä(i)miä):

Koiria ei ainoastaan pueta erilaisiin asusteisiin, vaan niitä myös sukupuolitetaan värikoodatuilla vaatteilla samalla tavalla kuin lapsia. Toisin sanoen koirien rooli perheenjäseninä on vakiintunut ja vahvistunut: niiden huoliteltu ulkomuoto symboloi hoivaa ja huolenpitoa, jota ne saavat osakseen kuin ihmisvauvat. Tämä hoiva... ei välttämättä tarkoita ainoastaan eläinten alistamista tai yli-inhimillistämistä. Se voi myös kertoa uusista kulttuurisista käytännöistä, joilla etsitään vaihtoehtoja heteronormatiiviselle perhemallille.

Koiran huolitteleminen siis ”symboloi” hoivaa. Ja hoiva saattaa tarkoittaa alistamista, yli-inhimillistämistä tai vaihtoehtoa heteroperheille. Mitä näihin voi sanoa? On hyvä, että ihmisen hoivakäyttäytymiselle etsitään selityksiä eri suunnilta. Mutta ”kriittisissäkin” spekulaatioissa olisi hyvä pitää tolkku mukana. Viimeisenä mainittu päätelmä koirahoivasta vaihtoehtona heteronormatiivisuudelle muistuttaa esimerkiksi sitä keskustalaisen ex-kansanedustajan, Maija-Liisa Lindqvistin lausuntoa, jossa hän puolusti vanhoillista avioliittonäkemystään vertaamalla homoliittoja sikojen kanssa pariutumiseen.

”Kriittisille” tutkijoille lienee paikallaan todeta kaksi asiaa: 1) kriittisyys etenkin omia teorioita ja tuloksia kohtaan on olennainen ja sisäsyntyinen osa kaikkea tiedettä ja 2) tasa-arvo, eläintenoikeuksien ajaminen tai muunkaltainen edistys eivät vaadi jargonia, humpuukiteorioita tai tieteen kriteerien löysentämistä. Lisäksi on hyvä muistaa, että tieteen tehtävä on selittää asioita, ei parantaa maailmaa. 

                 * * *

Lisäys 1.3.2021

Suomen Kuvalehdessä 6/2021 käsiteltiin metsästysonnettomuuksia (ks. kuva).

Huvimetsästyksen hyötyjä ja haittoja selvittävästä tutkimuksesta uutisoitiin täällä. 

(Elonkehä -kirjoitukseni jälkeen olen aavistuksen päivittänyt ajatteluani metsästykseen liittyen; kerron ehkä myöhemmin lisää.)

                 * * *

Lisäys 7.9.2021

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 2.9.2021:

Kasvi- vai eläinstrategialla tulevaisuuteen?

Kuva: http://askabiologist.asu.edu/

(Seuraava ajatusleikki on kankeahko vertauskuva yksilöstä itsekkäiden geenien kulkuneuvona. Analogian pääongelma on se, että siinä ei ole kopioitumaan ”pyrkivää” replikaattoria, ks. teokset Richard Dawkins: Geenin itsekkyys ja Daniel C. Dennett: Darwin’s Dangerous Idea.)

Oletetaan, että haluat nähdä, millaista on vuonna 2515. Avaruuden muukalaiset ovat esimerkiksi ilmoittaneet saapuvansa tuolloin, ja olet kiinnostunut näkemään heidät. Oletetaan myös, että on kehitetty toimiva keino elimistön jäädyttämiseksi ja uudelleen herättämiseksi. Jäädytysarkku pitää sinut hengissä niin kauan kuin haluat. Ongelma tällaisen laitteen suunnittelemisessa on, että se vaatii valtavasti energiaa. Omiin jälkeläisiin ei kannata arkun ylläpidossa luottaa. Ainakaan kaukaisemmat jälkeläiset, jos heitä edes syntyisi, tuskin piittaisivat sinun ja jääarkkusi hyvinvoinnista. Sinun pitäisi suunnitella arkku, joka kykenee puolustamaan itseään ja itsenäisesti hankkimaan riittävän määrän energiaa.

Tähän on periaatteessa kaksi strategiaa. Ensimmäinen on jonkin ihanteellisen paikan etsiminen. Jääarkku ja sitä ylläpitävä laitteisto kiinnitetään paikkaan, josta voi saada arkun vaatimia resursseja, esimerkiksi energiaa auringonvalosta ja mineraaleja kuluneiden osien korjaamiseksi. Arkku voisi myös vähitellen kasvattaa laitteistoaan suuremmaksi ja varmemmaksi.

Tämä on toimiva strategia, mutta siinä on ilmeisiä haittoja. Tulevat sukupolvet saattavat päättää rakentaa paikalle moottoritien tai ostoskeskuksen. Strategian haitta siis on se, että arkku ei pysty väistämään vaaroja. Toki arkulle voidaan kehittää puolustusmekanismeja, mutta tulevat sukupolvet taatusti osaavat kehittää keinot niiden murtamiseksi. Tämänkaltainen juurtuminen on kuitenkin kasvien noudattama strategia. Ne eivät pysty väistämään vaaroja, vaan ne puolustautuvat ja kilpailevat auringonvalosta paikoillaan.

Vaihtoehtoinen strategia on kehittää arkku, joka pystyy liikkumaan. Se vaatii laitteistolta paljon enemmän sekä suunnittelua että energiaa. Arkulla pitäisi olla jonkinlaisia aisteja ympäristön havaitsemiseen, päättelykykyä vaarojen huomaamiseen ja liikuntakykyä niiden välttämiseen. Käytännössä arkun pitäisi olla mahdollisimman älykäs robotti. Tätä voidaan verrata eläinten noudattamaan strategiaan. Ne ovat vaihtelevassa määrin tietoisia ympäristöstään, liikkuvat ravinnon perässä ja väistävät vaaroja.

Oletetaan, että päädyt eläinstrategiaan eli liikkuvaan robottiarkkuun. Millaisen arkun suunnittelisit? Ongelma on se, että arkun tulisi reagoida tulevien vuosisatojen aikana muuttuviin ympäristöoloihin. Toimintavarman robotin suunnitteleminen on lähes mahdoton tehtävä - etenkin silloin, jos moni muukin on luonut itselleen vastaavanlaisen robottiarkun. Arkkusi joutuisi kilpailemaan muita älykkäitä ja kenties oppimiskykyisiä arkkuja vastaan. Mikään ei takaa, että juuri sinä olisit osannut luoda arkulle parhaimmat toimintaohjeet.

Tällöin toimiva lisästrategia saattaisi olla yhteistyö muiden arkkujen kanssa. Näinhän menestyneimmät eläimetkin toimivat. Liittoumia muodostamalla arkut voisivat tehokkaammin saalistaa energiaa muilta eläin- ja kasviroboteilta. Tämäkään vaihtoehto ei ole ongelmaton. Ensinnäkin muut robotit ovat jo saattaneet muodostaa vahvempia liittoumia. Toiseksi yhteistyö on aina riskialtista. Omien joukossa saattaa olla parasiittiarkkuja, jotka vain näyttelevät yhteistyötä, mutta jotka todellisuudessa haluavat varastaa energiaa tai muita resursseja. Pahimmassa tapauksessa parasiittien pyrkimys on vaihtaa oma ”isäntänsä” tilallesi.

Jotta arkkujen välinen yhteistyö onnistuisi, niillä pitäisi olla keinoja taata, että toinen ei yritä hyötyä toisen kustannuksella. Käytännössä arkkujen pitäisi pystyä tekemään päätelmiä toistensa mielentiloista ja luonteenpiirteistä. Niiden pitäisi tuntea rankaisevaa suuttumusta huijareita kohtaan. Lisäksi niillä pitäisi olla yhteinen kieli sopimusten solmimista varten, ja sopimuksia valvomaan pitäisi kehittää rankaisevia poliisi- ja tuomarirobotteja, jotka eivät kuitenkaan yrittäisi itse hyötyä vallastaan.

Toimivin strategia olisi toisin sanoen luoda ihmisen kaltaisia robotteja, jotka muodostavat modernin yhteiskunnan. Lienee turha mainita, että sellaisen suunnitteleminen tyhjästä on mahdotonta. Ihmisen ja hänen moraalitunteidensa kehittymiseen tarvittiin suunnattomasti aikaa ja jatkuvaa ja tarkkasilmäistä luonnonvalintaa. Ja vaikka robottiyhteiskuntien luominen lopulta jotenkin onnistuisi, mikä estäisi niitä hävittämästä luonnonvaroja liian tehokkaasti? Tuskin ihmisenkään toiminta voi jatkua näin menestyksellisenä vuosisatojen päähän. Moraalitunteet eivät ole kehittyneet palvelemaan koko elonkehän tai tulevien sukupolvien hyvinvointia.

Populismista

Populismi on kautta aikain ollut osa demokraattisia hallintokoneistoja. Aina on ollut yksilöitä, jotka pyrkivät saamaan massat liikkeelle hallintoa vastaan. Tyypillisesti populisti vetoaa kansan ”syvien rivien” hyvyyteen ja/tai yksinkertaisuuteen. Populisti näkee itsensä hiljaisen enemmistön äänitorvena ja puolestapuhujana.

Nykyisten hyvinvointivaltioiden populismi ei kumpua talouslamasta tai työttömyydestä, kuten usein väitetään. Kyse ei ole edes siitä, että etnisiä vähemmistöjä tai pakolaisia hemmoteltaisiin kohtuuttomilla etuoikeuksilla. Tulotasot, elinajanodote tai lähes mikä tahansa sosiaalinen indikaattori kertoo näiden ryhmien valtaväestöä huonommasta asemasta.

Mitä siis on populismin takana? Katsotaan ensin, millaista populismia on olemassa. Kansallismielinen populisti väittää, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan tai sen historiaa. Hänen mielestään eliitti suosii ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia eikä kunnioita esimerkiksi sotaveteraanien uhrauksia. Konservatiivipopulisti taas painottaa perinteisiä arvoja ja elämäntapoja. Moni heistäkin vastustaa maahanmuuttoa, mutta ennen kaikkea he pelkäävät maan sisältä tulevaa uhkaa: homoseksuaaleja, älymystöä tai melkein mitä tahansa eliittiä, joka ei ota osaa ”tavallisten ihmisten” pyrkimyksiin.

Valtiota vastaan -populisti taas näkee valtiovallan uhkaavan ja rajoittavan kansalaisten vapauksia. Yhdysvalloissa on esimerkiksi niin kutsuttu Teekutsuliike ja Euroopassa on EU:ta ja Brysselin byrokraatteja vastustavia puolueita. Vasemmistopopulismi puolestaan on huolissaan taloudellisen epätasa-arvon kasvusta ja jäykistä luokkarakenteista, siis siitä, että raha ja valta pysyvät samoissa käsissä. Vasemmistopopulisti yrittää tasoittaa köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden vaikutuksia.

Eri populisteilla on erilaisia keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Yleisesti ottaen keinot ovat olleet melko tehottomia. Esimerkiksi vasemmiston tavoitteet liittyvät suuriin rakenteellisiin kysymyksiin (ikärakenteen muutokseen, teknologisten innovaatioiden vaikutuksiin ja globalisaatioon). Niitä ei ratkaista tulonsiirroilla, pankkikontrollilla tai Wall Streetin nurmipläntin ”miehittämisellä”.

Mikä erilaisia populismin lajeja sitten yhdistää? Taloudellisilla seikoilla on tietysti merkitystä, mutta eri tavalla kuin populismi yleensä kuitataan. Kyse on monimutkaisista moraalitunteista, lähinnä siitä, minkä ihmiset kokevat olevan ansaittua. Vasemmistopopulismi kokee, että talouseliitti ei ole ansainnut etujaan. Konservatiivipopulismi esittää, että eliitti ei suo tavallisille kansalaisille näiden ansaitsemaa arvostusta. Kansallismielinen populismi ajattelee, että pakolaiset (ja joskus taiteilijat) nauttivat etuja, joita he eivät ole ansainneet. Hehän ovat laiskoja ja epärehellisiä. Valtiovaltaa kritisoiva populismi taas kokee, että byrokraatit saavat ansaitsemattomia etuja kansan kärsiessä liiallisista säännöksistä.

Ihmisten suhtautumista sosiaalisiin instituutioihin ohjaa vahvasti se, mitkä edut ja olosuhteet he missäkin tapauksessa kokevat ansaituiksi. Populistin on helppo vedota tähän moraalitunteeseen. Ei tarvita perusteluita, ei tarvitse esittää tilastotietoa eikä tarvitse vedota abstrakteihin ihmisoikeuksiin tai yleviin moraaliperiaatteisiin. Jokunen esimerkkitapaus ja hyvät iskulauseet riittävät. Kyllä kansa tietää.

Uskonto ja moraalitunteet

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 1/2014 –lehdessä.

Uskonto perustuu moraalitunteisiin

Psykologit ovat löytäneet pieniltä lapsilta kolmenlaista ”intuitiivista tietoa”. Ensinnäkin lapsilla on tietoa biologisista seikoista. Tämä tarkoittaa esimerkiksi käsitystä erilaisista eläin- ja kasvilajeista. Viisivuotias ymmärtää, että kahvipannu muuttuu lintulaudaksi, kun sitä hieman muotoillaan ja se täytetään siemenillä. Mutta hän ymmärtää myös, että koirasta ei tule haisunäätää, vaikka se maalattaisiin haisunäädän näköiseksi. Toiseksi lapsilla on tietoa fysiikasta. Vauvatkin hämmästyvät, jos kiinteät kappaleet menevät toistensa läpi. Kolmanneksi lapset ovat taitavia sosiaalisissa ja psykologisissa asioissa. Heille kehittyy varhain ymmärrys esimerkiksi siitä, että toisilla ihmisillä on ajatuksia ja haluja.

Jos jo pikkulapsilla on tällainen määrä tietoa päässään, miten uskonnot ovat mahdollisia? Uskontojen perusoletuksiinhan kuuluu fysiikan ja biologian lakien rikkominen. Jumalhahmot esimerkiksi leijailevat ilmassa ja kulkevat kivimuurien läpi. Yksi syy uskontojen suosioon on tietysti lapsuudessa tapahtunut ehdollistaminen. Se estää ihmisiä tarkastelemasta uskontoon liittyviä väitteitä kriittisesti.

Toinen ja jossakin mielessä kiinnostavampi vastaus liittyy siihen seikkaan, että jumalat eivät ihmeteoistaan huolimatta riko ihmisten intuitiivista käsitystä psykologiasta ja ihmisluonnosta. Jumalillakin on haluja, toiveita ja uskomuksia. Ne tuntevat mustasukkaisuutta, kateutta, rakkautta – usein koko inhimillisten tunteiden kirjon. Ja tällä on merkitystä sille, millainen on uskonnollinen kokemus. Erityisen tärkeitä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet (ks. Sarmaja 1997).

Mistä nämä kaksi tunnetta ovat tulleet? Kyse on evoluution havaitsemista yhteistyön hyödyistä. Yhdessä ihmisten on helpompi taistella petoja vastaan, yhdessä on helpompi löytää ruokaa. Joskus käy kuitenkin niin, että toinen osapuoli pettää luottamuksen ja vetää välistä. Tällöin hänelle pitää vihoitella, ja joskus häntä pitää myös rankaista – jos ei muutoin niin ainakin esimerkin vuoksi. Mutta koska yhteistyö, vaihtokauppa ja avunanto ovat niin hyödyllisiä, lopulta on ehkä parasta antaa huijarille anteeksi. Tämä kuitenkin vaatii yleensä, että petkuttaja osoittaa uskottavasti katuvansa. Hänen pitää osoittaa, että hän on tunteellisesti sitoutunut jatkamaan suhdetta. Evoluutio siis antoi ihmiselle katumuksen ja anteeksiannon tunteet, jotta yhteistyö ja keskinäinen luottamus voisivat jatkua.

Kyseiset tunteet ovat suorassa yhteydessä moniin uskontoihin ja uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisissä uskonnoissa ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja on huono, alhainen ja syntinen ihminen. Hän on syyllinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on hetkellinen kirpoaminen tästä tunteesta. Yksilö saavuttaa tämän, kun hän katuu ja riittävien katumusharjoitusten jälkeen kokee saavansa korkeammalta taholta pahat tekonsa anteeksi. Armo ja autuus valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tähän pahasta vapautumiseen liittyy olennaisesti ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Suomenruotsalainen Edvard Westermarck (1862–1939) kirjoittaa, että koska kaikki ihmiset ovat näiden oppien mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin tällainen välittäjä on välttämätön.

Toisinaan tämä lepyttävän välitysuhrin paine saa uskovaisen tunne-elämän jatkuvaan kierteeseen omasta pahuudesta ja siitä vapautumisesta. Joskus ahdistus voi alueellisesti olla niin voimakasta, että se purkautuu Nokian nauruherätyksen kaltaisina ilmiöinä. Tällaisten ääriesimerkkien avulla on itse asiassa helppoa nähdä, että koko kristillinen teologia kuolemanjälkeisine palkintoineen ja rangaistuksineen perustuu Jumalalle kuviteltuihin moraalitunteisiin (Sarmaja 1997, 2004, 2006).

Jostakin tällaisesta lienee myös kyse, kun takavuosina pinnallisuudestaan huonoa omaatuntoa kärsineet missit tulivat yksi kerrallaan uskoon tai kun linnakundit, pornotähdet ja alkoholistit päättävät ”antaa elämänsä Jeesukselle”. He kirpoavat pahuudestaan ja vakuuttavat olevansa jälleen yhteiskuntakelpoisia. He saavat ihmishahmoiselta jumalaltaan (tai papeiltaan ja poppamiehiltään) anteeksi ja palaavat uudestisyntyneinä yhteiskuntaan. Tällä tavoin uskonnot käyttävät hyväkseen meille ominaisia inhimillisiä tunteita, katumusta ja anteeksiantoa. Kun siis puhutaan uskonnosta, puhutaan tunteista ja niiden evoluutiosta.

Harva uskova haluaa myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on kuitenkin heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen siitä, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos hän kerran on hyvä ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää kaikkea pahaa tapahtumasta? Jo valistusfilosofi David Hume (1711–1776) esitti tämän haasteen:

Haluaako Jumala poistaa pahan, mutta ei siihen kykene?
–Joten hän on voimaton.
Vai olisiko hän siihen kykenevä, mutta häneltä puuttuukin halu?
–Joten hän on pahantahtoinen.
Vai onko Jumala sekä kykenevä että halukas poistamaan pahan maailmasta?
–Jos asia on näin, niin mistä ihmeestä sitten johtuu kaikki se paha, jonka maailmassa havaitsemme?

Toisin ilmaistuna: miksi kaikkivaltias olisi antanut lapsilleen vapaan tahdon hairahtumiseen? Hume leikittelee teemalla myös suhteessa moraaliseen tuomitsemiseen:

Kaikkien meidän tahtomustemme äärimmäinen alkuunpanija on maailman luoja, joka ensinnä saattoi liikkeeseen tämän äärettömän koneiston ja sovitteli kaikki oliot sellaiseen järjestykseen, että jokaisen myöhemmän tapahtuman täytyy siitä järkähtämättömällä välttämättömyydellä johtua. Ihmisteoissa, jotka johtuvat näin ylevästä syystä, ei sen vuoksi voi olla mitään siveellistä kehnoutta ensinkään, taikka, jos niin on laita, täytyy niiden tehdä luoja samaan kehnouteen syypääksi, koska hänet tunnustetaan niiden äärimmäiseksi syyksi ja alkuunpanijaksi. - - Tietämättömyys ja voimattomuus voidaan esittää niin rajoitetun olennon puolustukseksi kuin ihminen on, mutta luojassa ei tällaisilla epätäydellisyyksillä ole mitään sijaa. Hän näki edeltäpäin, hän järjesti, hän tahtoi ne kaikki ihmisten teot, jotka me nyt niin pikaisesti tuomitsemme rikollisiksi. Ja meidän täytyy sen vuoksi päätellä, joko että ne eivät ole rikollisia, tai että jumaluus eikä ihminen on niistä vastuussa. Mutta koska molemmat nämä kannat ovat järjettömiä ja rienaavia, seuraa siitä, että oppi, josta ne puhuvat, ei saata olla tosi.

Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa: ”Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltäkäsin olet määrännyt.” (teoksesta Lampén 1923). Vuosien saatossa tämänkaltaiset argumentit ovat luonnollisesti terävöityneet. Humen aikana seuraavaa Ilkka Pyysiäisen kirjoittamaa rienausta tuskin olisi voitu julkaista omalla nimellä:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipaisuuteen liittyvät perustelut eivät tietenkään vakuuta kaikkia. Uskonto pystyy taidokkaasti johdattelemalla viemään osalta ihmisistä rationaalisen harkinnan. He kokevat, että uskominen ei ole enää heidän omassa hallinnassaan. Automaatin tavoin he uskovat uskomiseen. Uskovalle tämä on tietysti ainoa vaihtoehto, koska muutoin hän joutuisi myöntämään, että jumala ei olekaan kaikkivaltias. Uskovaisen pitää siis hyväksyä, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä – tai edes hyvää. Sen sijaan hän halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa. Jos ihminen ei olisi tällainen, hänhän ei tarvitsisi taivaan isää pelastajakseen. Ja jumala taas antaa ihmiselle anteeksi kaiken muun paitsi sen, että ihminen ei kaipaa anteeksiantoa.

On huomattava, että tässä tuodaan vain esiin jumalaväitteiden epäjohdonmukaisuutta. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta vaikkapa levittämällä jotakin jumalille vastakkaista uskomusta. Sellaiseenkin tosin olisi hyviä perusteita. Uskontojen vahvuuden ja sisäsiittoisuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa nimittäin olla ainoa tapa, jolla uskomisjärjestelmä voidaan tehdä näkyväksi ja jolla sen eteneminen voidaan ehkä pysäyttää. (Tässä ei myöskään tarkastella sitä, onko jumalan olemassaolo tieteellisesti mielekäs tai todennäköisyyslaskennan piiriin kuuluva kysymys. Richard Dawkinsin ja Pyysiäisen hengessä todettakoon vain, että Raamatun jumala kuuluu kaunokirjallisuuden vastenmielisimpiin hahmoihin.)

Siihen on tietysti hyvät syyt, miksi usko tai katuminen ovat ainoat asiat, jotka takaavat pääsyn taivaaseen. Syiden pohtiminen kannattaa aloittaa miettimällä, mikseivät muut asiat, esimerkiksi lähimmäisenrakkaus tai epäitsekkyys kelpaa. Tai mistä tiedämme, ettei taivaspaikka sittenkin aukea kriittisellä keskustelulla ja todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä ajattelulla? Tai vaikkapa homoseksuaalisuudella? Jos Jumala kerran on kaikkialla, eikö jokaisen tien pitäisi johtaa hänen luokseen? Toki voidaan myös spekuloida, että uskomisesta seuraisikin tuonpuoleisessa jokin rangaistus. (Olen varma, että tällöin epäilijät vaatisivat uskoville inhimillistä kohtelua: hehän olivat vain koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja.)

Tällaiset kysymykset kertovat suoraan, miksi usko ja katumus ovat ratkaisevassa asemassa: uskonnolliset instituutiot ja heidän palkollisensa eivät hyötyisi, jos ne/he julistaisivat, että taivaaseen pääsee vaikkapa jollakin yleisellä lähimmäisenrakkaudella tai epäitsekkyydellä. Epäitsekkyyshän voisi kohdistua jonnekin aivan muualle, jopa vääräuskoisiin. Uskonnollisten johtajien on siis uskottava, että uskomisesta koituu sellaisia hyötyjä, joita ihmiset muutoin eivät voisi saavuttaa. Todellisuudessa kyse on kuitenkin sellaisista hyödyistä, joita uskonnolliset instituutiot eivät muutoin voisi saavuttaa.

Uskovat väittävät tässä vaiheessa, että ”jos jumalaa ei olisi, kaikki olisi sallittua”. Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkansa. Korkein esitetty lukumääräarvio ei-uskonnollisina itseään pitävistä ihmisistä on Wikipedian mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä. Miksi nämä miljoonat uskonnottomat eivät ryöstä ja raiskaa pidäkkeettömästi? Ja miten esimerkilliset ateistit, kuten Mark Twain tai Marie Curie selittyvät? Tai miksi monissa maallistuneissa kansakunnissa (esim. Ruotsi) on vähemmän murhia kuin vahvasti uskonnollisissa maissa (esim. Yhdysvallat)? Ja miten vaikkapa sairaaloiden eettiset neuvottelukunnat pystyvät toimimaan ilman uskontoa? Tilanteemme olisi aivan hullu, jos helvetinpelko olisi ainoa ihmisiä hillitsevä tekijä.* Ja itse asiassa jos olemme tarkkoja, koko perustelu voidaan kääntää toisinpäin: ”Jos jumala olisi olemassa, kaikki olisi sallittua!” Tällöinhän pelkkä jumalan käsky raiskaukseen tai kivitykseen tekisi teosta oikean, ja vain jumalan määräykset kertoisivat, onko teko sopiva vai ei. Jumalan olemassaolo tekisi kaiken luvalliseksi – ja kuten historia osoittaa, jumalien nimissä melkein kaikki todellakin on ollut luvallista.

Vihonviimeinen puolustelu tähän on, että eihän jumala tietenkään määrää meitä tekemään mitään sellaista, mikä on väärin. Asian ydin onkin juuri tässä: jos tämä puolustelu on pätevä, tällöin meillä on jo jokin jumalista riippumaton keino tietää, mitkä tekomme ovat oikein ja mitkä väärin. Jumalaa ei enää tarvitakaan. Looginen loppupäätelmä kuuluu: moraali ei tarvitse uskontoa tai jumalaa. Mutta uskonto sen sijaan tarvitsee moraalitunteita – ja se on taidokkaasti osannut valjastaa ne käyttöönsä. Ehkä rationalismi joskus pystyy samaan?

 - - -

*Alaviite: Edvard Westermarck kirjoittaa: ”Uskonnollisissa yhdyskunnissa tapaamme lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät ’hyviä töitä’ vain taivaallisen palkinnon toivossa. Tämä sisältää sen käsityksen, että jumaluus arvostelee tekoja kiinnittämättä paljoakaan huomiota niiden vaikuttimiin; sillä jos vaikuttimet otettaisiin asianmukaisesti huomioon, ihmistä tuskin voitaisiin pitää palkinnon arvoisena teon johdosta, jonka hän suorittaa yksinomaan omaksi hyödykseen.”

Kirjallisuus

Hume, D. (1779/1993): Dialogues and Natural History of Religion. Oxford University Press. Oxford.

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H. (1997): Katumus ja anteeksianto. Alkoholipolitiikka. 62: 29–44.

Sarmaja, H. (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka. 2/2004: 113–134.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.

Westermarck, E. (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

Westermarck, E. (1984): Kristinusko ja moraali. Suom. Väinö Meltti. Otava. Helsinki.