Miksi ihmiset uskovat uskomiseen?

Oheinen vastineeni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä (jossa oli myös kaksi muuta kirjoitustani: kirja-arvio ja huomioita kirja-arviosta).
 
           * * *

Kiitän Otto Pellistä ystävällisestä vastineesta. Sen perusteella sanomani pitää edelleen paikkansa: uskonnot pystyvät taidokkaalla propagandalla johdattelemaan ihmisiä pois johdonmukaisuudesta.
 
Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.
 
Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.
 
Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.
 
Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.
 
Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.

Evoluutio ja armojargon

Kristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin. Niiden alta löytyy laskelmoivan organisaation rautanyrkki. Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä.

Enbuske anoo armoa – liittyy pitkään jonoon
 
Tuomas Enbusken haastattelu oli mielenkiintoinen ja valaiseva (Skeptikko 2/2024). Enbuske kokee – tai ainakin väittää kokevansa – että hän on jumaluskonsa kautta saanut armon. Hänen mukaansa ”oleellista on se, että emme pelastu teoillamme, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Tällaiseen kokemus- ja tunneperäisyyteen ei skeptikolla ole nokan koputtamista. Mielenrauhaa ja armollisuutta ei muutenkaan ole maailmassa liikaa. Haluan kuitenkin valottaa, mistä armokokemus ja usko omaan uskomiseen tulevat.

USKONNOILLE ON LUONNOLLISIA SELITYKSIÄ

Uskontojen olemassaololle on monenlaisia luonnollisia selityksiä. Ensinnäkin uskonto itsessään on selitys. Kun esivanhempamme uskoivat korkeampiin voimiin, he saivat selityksen luonnonilmiöille, vaikkapa unille ja ukkoselle. Se, että selitys perustui mielikuvitukseen, ei edeltäjiämme haitannut. 

Uskontoihin liittyy myös rituaaleja ja seuraleikkejä. Sellaisia kaltaisemme laumaeläin ei voi vastustaa. Usein rituaalien kivuliaisuus ja epärationaalisuus vain voimistavat yksilön uskoa. Emme myöskään luonnostaan, ilman koulutusta, osaa haluta todisteita tai ymmärrä, mikä on kunnollinen todiste.

Uskontoja voidaan selittää myös niiden synnyttämällä yhteenkuuluvuudentunteella ja lauman tuomalla suojalla. Uskontojen moraalisäännöt ja käytöskoodit ovatkin perinteisesti suosineet kanssauskovia muunuskoisten kustannuksella, usein karmivin seurauksin.

Toisenlainen selitys perustuu siihen, että uskontojen teesejä ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Miten esimerkiksi kumoaisit seuraavan väitteen? Kuun takana asuu kaikkivoipa miniatyyrikahvipannu, joka päästää paratiisiin ne, joilla on homoseksuaalisia kokemuksia.

IHMINEN LOI JUMALAN OMAKSI KUVAKSEEN

Enbusken korostama armo on uskonnon selityksistä psykologisesti kiinnostavin. Uskonnot ovat tarinoita ihmeteoista: jumalhahmot rikkovat painovoimaa ja muita fysiikan lakeja, he tuovat sotaonnea, he ihmeparantavat sairaita ja niin edelleen. Olennaista on, että jumalat eivät kuitenkaan riko intuitiivista käsitystämme psykologiasta ja ihmisluonnosta.

Jumalillakin on siis haluja ja toiveita. Usein he tuntevat koko inhimillisten tunteiden kirjon. Tämä on ratkaiseva seikka kristinuskon armokokemuksessa. Tärkeimpiä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet.

Nämä kaksi emootiota ovat evolutiivisesti kehittyneet havaitsemaan yhteistyön hyötyjä. Läpi lajihistorian ihmisten oli helpompi puolustautua petoja ja vihollisia vastaan yhdessä. Yhdessä heidän oli myös helpompi löytää ruokaa, valmistaa asumuksia ja hoitaa lapsia. Luonnonvalinta suosi yksilöitä, jotka auttoivat toinen toisiaan ja sitoutuivat yhteistyökumppaneihinsa tunteellisesti.

Toisinaan kävi niin, että joku petti luottamuksen. Pettäjä saattoi laistaa velvollisuutensa tai vetää itsekkäästi välistä. Tällaiselle ihmiselle vihoiteltiin, ja usein häntä myös rankaistiin. Ja joskus hänet suljettiin kokonaan yhteistyön ulkopuolelle.

Tällöin välistävetäjän kannatti osoittaa katumusta ja vannoa sitoutumistaan. Ryhmän ulkopuolella eläminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa. Ja koska yhteistyö ja avunanto olivat niin hyödyllisiä, muiden kannatti antaa katuvalle välistävetäjälle anteeksi.

Evoluutio antoi ihmiselle nämä kaksi tunnetta – katumuksen omasta hairahtumisesta ja anteeksiannon kaverin hairahtumisesta – jotta molempia hyödyttävä yhteistyö voisi jatkua.

Nämä moraalitunteet ovat läheisessä yhteydessä uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisyydessä ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja että hän on huono ja syntinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on kirpoaminen tästä syyllisyyden tunteesta: yksilö kokee saavansa korkeammalta taholta pahuutensa anteeksi. Armo, autuus ja kumbaya valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tällaiseen pahasta vapautumiseen liittyy ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein uskoa, anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Eli koska kaikki ihmiset ovat perisyntiopin mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin syvästi emotionaalinen välittäjä on välttämätön.

Käytännössä koko kristillinen teologia armoineen ja kuolemanjälkeisine palkintoineen perustuu siihen, että jumalhahmolle on kuviteltu yleisinhimillisiä moraalitunteita, suuttumusta ja anteeksiantoa (ks. Sarmaja 2006).
 
JUMALA EI VOI OLLA ARMELIAS JA KAIKKIVALTIAS
 
Harva uskova myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos jumala kerran on armelias ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää pahaa tapahtumasta?
 
Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa:

Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltä käsin olet määrännyt. (teoksesta Lampén 1923)

Ilkka Pyysiäinen (2010) kirjoittaa samassa hengessä mutta roisimmin:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu, kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipuuteen liittyvät perustelut eivät vakuuta kaikkia. He kokevat, että heidän uskonsa asuu jossakin erillisessä poterossaan eikä täten ole enää heidän omassa hallinnassaan. Enbuskekin puhuu tästä. Automaatin tavoin uskova uskoo uskomiseen. Hänet on taidokkaasti johdateltu pois johdonmukaisuudesta.

Mikäli uskova ei tällä tavoin toimisi, hän joutuisi myöntämään, että jumala ei ole armollinen kaikkivaltias. Uskova toisin sanoen on pakotettu hyväksymään, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä eikä edes hyvää. Sen sijaan jumala halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa.

Juuri tällainen keskenkasvuinen ihminen tarvitsee armonlahjan, ja juuri tällaista ihmistä uskonto ja kirkko tarvitsevat – ja ne ovat tätä keskenkasvuisuutta oppineet tuottamaan. Se, että uskova uskoo koko kehollaan ja identiteetillään, ei ole todiste yliluonnollisesta armosta vaan siitä, että uskonnolliset tarinat ovat kehittyneet viekoittelevammiksi. Kyse on uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden evoluutiosta.

Armokokemus taas ei todista yksilölle tai yhteiskunnalle koituvista hyödyistä. Sen sijaan ”armoonlankeemus” kertoo uskonnollisten laitosten yliotteesta. Jos kirkollisten instituutioiden johtajat eivät viljelisi viettelevää armopuhetta, heitä pidettäisiin pelkkinä puoskareina. Ei ole yllättävää, että kristinuskon jumala antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, että yksilö ei armoa ja anteeksiantoa kaipaa.

ANTIUSKOLLE ON PERUSTEITA

On huomattava, että edellä selitetään armoväitteiden ja -kokemusten evolutiivista alkuperää. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta tai jonkin jumaluuksien vastaisen uskomuksen levittämisestä. Sellaiseenkin toki olisi hyviä perusteita: uskontojen houkuttelevuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa olla ainoa tapa, jolla uskomusjärjestelmät voidaan tehdä näkyviksi ja jolla niiden eteneminen voidaan pysäyttää.

Miksi usko ja uskonnot sitten pitäisi pysäyttää? Jos niistä kerran saa armonlahjan? Vastaus on yksinkertainen: uskonnot aiheuttavat niin paljon muutakin. Ne ensinnäkin opettavat tyytymään tietämättömyyteen. Uskonnot siis toimivat skeptikon tavoitteita – totuutta ja rationalismia – vastaan.

Uskontojen nimissä myös lietsotaan pelkoa ja vihaa. Lähihistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten uskovat ovat uskonnollaan perustelleet huonoa käytöstään, vaikkapa homoseksuaalien ja vääräuskoisten syrjintää tai sukupuolisen tasa-arvon vastustamista.

Päätelmä kuuluu: kristinusko on kehittynyt valjastamaan ihmisen lajityypilliset emootiot omaan käyttöönsä. Skeptisismi ja rationalismi eivät tällaista hyväksytyksi tulemisen ja varmuuden tunnetta pysty tarjoamaan; onhan skeptikon oltava aina valmis muuttamaan kantaansa. Skeptikolta on silti lupa odottaa varoituksensanoja: jos et piittaa todisteista armokysymyksessä, tukahdutat inhimillistä ja moraalista kehittymistä.

KIRJALLISUUS

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.

Uskonnollisuus on moraalitonta?

Olen kritisoinut uskontoja ja niiden väitteitä moraalisuudesta, muun muassa täällä ja täällä. Tässä linkissä taas esittelen tutkimuksen, jossa vertailtiin uskonnollisesta ja uskonnottomasta perheestä tulevien lasten altruismia. Nyt palaan aiheeseen lyhyesti. Kimmoketta antoi Teemu ”tuuliviiri” Laajasalon valinta Helsingin piispaksi. (Lisänimi tulee ilmeisesti siitä, että monet hänen kannanotoistaan näyttävät riippuvan siitä, kuinka konservatiivista kuulijakunta on.) Laajasalon myötä kirkko sai piispoiksi taas pelkästään miehiä. On vaikea uskoa, että naiset olisivat niin paljon huonompia piispoina kuin miehet, että heitä ei mahdu edes kymmenen pätevimmän joukkoon – etenkin kun naiset ovat keskimäärin miehiä uskonnollisempia (ks. tutkimuksestani täältä). Niin tai näin, en halua puuttua Laajasalon hurskasteluun laajemmin, mainitsen vain pari pointtia.

Kirkon asema perustuslaissa ja kirkon etuoikeudet rikkovat kansalaisten yhdenvertaisuutta vastaan. Tämän päivänselvän epäkohdan Laajasalo sivuuttaa pelleilyargumenteilla. Hän saattaa puolustella kirkon epäreiluja erityisoikeuksia vaikkapa joululauluilla tai muilla uskonnosta irtaantuneilla perinteillä. Jos valtionkirkon kenties suurinta epäkohtaa eli kirkollisveroa perustellaan Laajasalon tavoin maallisilla seikoilla (palkkojen maksulla, iltapäiväkerhoilla, rakennusten ylläpidolla tai muulla vastaavalla), verotusoikeudelle ei ole perusteita. Se asettaa vastaavia toimintoja järjestävät yhteisöt eriarvoiseen asemaan. Mikäli kirkollisvero taas on anekauppaa, syntien sovitusta tai muuta vastaavaa, sille ei ole perusteita edes luterilaisissa opeissa. Nämä seikat Laajasalo tietysti tietää. (Epäreilua erityiskohtelua löytyy myös Väestörekisterikeskuksen lomakkeesta, jolla ilmoitetaan vastasyntyneen tietoja. Nykyisellään se käytännössä toimii kirkon jäsenhankinnan edistäjänä. Väestörekisterikeskuksen toiminnan tulisi kuitenkin olla neutraalia suhteessa vakaumuksiin. Koteihin lähetettävässä lomakkeessa tulisi keskittyä vain tarvittavien tietojen eli nimien ja äidinkielen ilmoittamiseen. Seurakuntien pyrkimys kalastaa vastasyntyneitä jäsenikseen olkoon siis seurakuntien sisäinen asia, josta valtio pysyy erossa. Lapsen liittäminen uskonnolliseen yhteisöön on toki ylipäätään kyseenalaista; liittyminen kannattaisi luultavimmin tehdä mahdolliseksi vasta aikuisiällä.)

Laajasalo on myös ilveillyt, että Suomen ateistit olisivat ”etnisesti luterilaisia”. Tällaisia pahanilkisiä päättömyyksiä on vaikea ymmärtää, ellei niiden tavoite ole asiallisen keskustelun estäminen. Tai sitten narrimaisuus selittyy sillä, että Laajasalo itsekin epäilee ideologiansa ja kirkon etuoikeuksien mielekkyyttä ja joutuu sen vuoksi keksimään kaikenlaista. Niin tai näin, piispanviran myötä Laajasalon suulaus saattaa muuttaa luonnettaan; ehkä hän jopa uskaltaa todeta, että Suomen luterilaiset ovat etnisesti pakanoita.

Mutta nyt hieman vakavampi kysymys uskosta ja moraalista: tekeekö uskonnollisuus joistakin ihmisistä parempia? Tämä on mahdollista, ehkä jopa luultavaa. Vaikutus saattaa tulla myös kiertoteitse: usko saattaa esimerkiksi auttaa irti alkoholista, mikä taas saattaa vähentää väkivaltaisuutta. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että kukaan ei tee hyviä tekoja pelkästään uskonsa takia. Lisäksi olivatpa uskonnon myönteiset vaikutukset kuinka yleisiä tahansa, uskonnottomuuden moraaliset vaikutukset ovat kannatettavampia. Uskonnoton ihminen esimerkiksi harvemmin kieltää lääketieteellistä hoitoa lapselta tai estää biokemiallista tutkimusta. Uskonnoton ihminen ei myöskään yhtä todennäköisesti vastusta parantumattomassa taudissa kituvan toivetta avustettuun kuolemaan, saati vaadi kuolemaa vääräuskoiselle tai uskostaan luopuneelle. Historian raakoja, uskontoon perustuvia vainoja ei tässä yhteydessä tarvitse edes mainita.

Uskonnon lievillä muodoilla saattaa toki olla jonkinlainen puskurivaikutus: ehkä maltillisuus suojaa fundamentalistisilta ääriliikkeiltä paremmin kuin kansan täysi uskonnottomuus. Tämä on mahdollista, mutta sellaisesta ei kuitenkaan ole näyttöä. Maltillinen enemmistö saattaa jopa olla edellytys ääriryhmien olemassaololle. (Sellaisestakaan ei toki ole näyttöä.)

Varmuudella voidaan oikeastaan sanoa vain, että usko saattaa joko herättää auttamishalua tai se saattaa herättää murhanhimoa. Joskus usko taas kannustaa silpomaan lasten sukuelimiä. Näiden ääriesimerkkien väliin mahtuu vielä kaikenlaisia julmuuksia: naisen tulee olla alisteisessa asemassa, aviomiehellä tulee olla oikeus avioseksiin ja -väkivaltaan, homoseksuaalisuus ja ehkäisy ovat syntiä, teuraseläin pitää tappaa viiltämällä kurkku auki ja niin edelleen. Jotkut uskontoon kytkeytyvät ajatukset taas kertovat lähinnä tietämättömyydestä tai indoktrinaatiosta: evoluutiota ei ole tapahtunut ja ilman uskoa ole oikeaa ja väärää.

Edellä lueteltuja näkemyksiä ja tekoja ei tule kunnioittaa, vaan niitä pitää kritisoida ja ne tulee tehdä naurunalaiseksi. Kritiikki kannattaa myös ulottaa pidemmälle, uskoon itseensä. Syy tähän on se, että usko ohjaa tyytymään tietämättömyyteen ja dogmaattisuuteen. Tämä tekee uskomisesta moraalitonta, vaikka se joskus jonkun luonnetta hetkellisesti parantaisikin. (Suomessa uskovainen tuntuu lähinnä uskovan uskomiseen eli siihen, että ihmiset tarvitsisivat uskoa. Tällä he käytännössä tarkoittavat, että ihmiset tarvitsevat poliisia.)

Kuinka aktiivisesti uskontojen moraalittomuuksia kannattaa tuoda esiin? Riippuu, keneltä kysyy ja mikä on tavoite. Ateismin ja rationalismin imagojen kannalta toimivin strategia saattaa olla keskittyminen käytännön toimiin, kuten vaatimuksiin yhdenvertaisesta kohtelusta kouluissa, armeijassa ja hautaustoimessa. Tämä ei tarkoita sitä, että ateistin olisi muutoin vaiettava. Päinvastoin, keskusteluun kannattaa osallistua laajalla rintamalla, käytännönläheisestä päivänpolitiikasta eettisiin ja eksistentiaalisiin linjanvetoihin asti. On aika osoittaa, että aika on ajanut uskontoon perustuvien näkemysten ohi.

PS. Suosituimmaksi twitter-merkinnäkseni – minulla on vähän seuraajia, enkä ole sosiaalisessa mediassa kovin aktiivinen – tuli viime torstainen vastaukseni seuraavaan tuttavani twiittiin: 

Miksi joukko miehiä saa kilarit, kun todetaan, että naisten palkat on pienemmät? Varmaan pelkäävät, että asialle tehtäis jotain.

En halunnut ottaa näin asenteelliseen avaukseen muutoin kantaa, vaan vastasin vain oheisella kuvalla. Täällä on aiempi blogimerkintäni aiheeseen liittyen. En ole vielä kuullut pitävää perustelua sille, miksi keskimääräinen palkkaero Suomessa olisi (lähinnä) syrjintä- tai edes tasa-arvokysymys. En myöskään ole nähnyt laskelmia, miten palkkaerokysymys ratkaistaisiin oikeudenmukaisella tavalla. (Yllättävän moni on sen sijaan kritiikittä puolustanut Finlaysonin lyhyttä kampanjaa naisille halvemmista lakanoista. Tempaustahan perusteltiin sillä, että keskimäärin nainen tienaa miestä vähemmän. Huvittavaa on ollut se, että kyseisen firman toimitusjohtaja kuvittelee tietävänsä palkkaeroista riittävästi kampanjoidakseen tavalla, joka on lainkirjainta vastaan, mutta että hän ei silti pysty kertomaan palkkatilannetta oman firmansa kohdalla. Sukupuolten palkkaerot Finlaysonilla ovat kuulemma monimutkainen juttu, johon ”vaikuttavat esimerkiksi sapatit ja toistenkin työnantajien palveluksessa tehdyt työt”. No, turhan tyyriitä heidän petivaatteensa taitavat tietokirjailijan kukkarolle ollakin.)

Lisäys 8.9.:
Juttu Suomen Kuvalehdessä 34/2017.

Uskontojen selityksiä

Ylen uutinen Timo Soinin entisen avustajan harjoittamista katolisista rituaaleista sai minut pohtimaan uskontoa. En tässä puutu ministerimme tai hänen avustajansa hörhöilyihin tai älylliseen laiskuuteen, vaan muistelen joitakin lukemiani selityksiä uskonnolle.

Onko väliä, väittääkö Soini olevansa 

yhteydessä henkiolentoihin rukoilun

 vai hiustenkuivaajansa kautta?

Yksi selitys uskontojen olemassaololle on se, että uskonto itsessään on selitys. Uskonto on tämän mukaan antanut esivanhemmillemme selityksen erilaisille luonnonilmiöille, unista ja ukkosesta aina olemassaolokysymyksiin asti. Tämä selitys olettaa, että esivanhemmillamme on ollut aikaa ja kiinnostusta pohtia tällaisia kysymyksiä. Osa ihmisistä on epäilemättä halunnut ymmärtää asioita, mutta jos tämä on selitys uskonnolle, samalla on selitettävä, miksi muut ovat omaksuneet nämä selitykset ja vieläpä antaneet valtaa selityksen keksijöille. Kuten muut uskonnon selitykset, tämäkään ei yksinään ole kattava.

Samankaltainen uskonnon selitys on se, että ihmiset ovat saaneet uskosta lohtua ja lievitystä. Kuolevaisuus ja vastaavat maalliset murheet ovat tämän mukaan synnyttäneet tarpeen joillekin uskonnon osa-alueille, esimerkiksi lupaukselle anteeksiannosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä ei kuitenkaan selitä uskontoihin kuuluvia muita rakennelmia, vaikkapa pyhiä henkiä ja pappisvaltaa. Lohtuselitys myös tekee lisäoletuksen, että esivanhempamme ovat ylimaallista lohtua kaivanneet.

Toisenlainen selitys liittyy yhteisöjen säilymiseen. Sen mukaan uskonnot ovat tuoneet yhteenkuuluvuudentunnetta ja taipumusta suosia omaa ryhmää. Uskontojen moraalisäännöt ovatkin perinteisesti suosineet kanssauskovia, muiden kustannuksella ja usein karmivin seurauksin. Eräs ongelma selityksessä on, että miksi yhteenkuuluvuus perustuisi juuri henkiolentoja koskeviin uskomuksiin. Onko kyse kenties vallankäytöstä? Onko alistettu tai puutteessa elävä kansanosa pysynyt aisoissa ja sitoutuneena, jos se on lapsuudessa tartutettujen rituaalien ja tuonpuoleisväitteiden avulla saatu hyväksymään osansa?

Miten Niinistön uudenvuodenpuheen

 ”Jumalan siunausta” eroaa 

puhekuplan toivotuksesta?

Osaselitys löytynee ihmisen yleisestä epärationaalisuudesta ja herkkäuskoisuudesta. Todisteiden haluaminen tai edes sen ymmärtäminen, mikä on kunnollinen todiste, ei ole helppoa. Uskontojen väitteet ovat usein myös sellaisia, että niitä ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. On esimerkiksi mahdotonta todistaa, että kuussa ei asustele ihmisten kohtaloista päättävää kaikkivoipaa kahvipannua, joka suo kuolemanjälkeisen elämän niille, joilla on homoseksuaalisia kokemuksia. (Joku saattaa väittää, että astronautit eivät nähneet pannua eli väite on kumottu. Kahvipannuhomostelija voi kuitenkin sanoa, että pannu on näkymätön tai liian pieni, jotta voisimme havaita sitä.)

Olipa selitys mikä tahansa, uskonnot eivät kannattajiensa mukaan ole pahantahtoisia. Nehän tahtovat auttaa ja pelastaa ihmisiä. Onkin itse asiassa perusteltua ajatella, että uskonto ei edes voisi säilyä ja menestyä, jos se ratsastaisi jollakin muulla kuin ihmisten hyvällä tahdolla. (Uskontojen näennäistä hyväntahtoisuutta voitaneen jopa pitää merkkinä ihmisen luontaisesta hyväntahtoisuudesta.) Itsemurhaiskun tekijäkin saattaa ajatella pelastavansa tappamansa lapset tulevilta synneiltä.

Evoluution valossa on helppo ymmärtää, miksi ihminen on heikko ja johdateltavissa – etenkin lapsena – ja että ajoittain jokainen tarvitsee lohdutusta. Lisäksi on ymmärrettävää, että ihmiset haluavat kuulua johonkin, olla ryhmänsä arvostamia ja nähdä elämänsä merkityksellisenä. Myös tarve rituaaleille ja seuraleikeille on ymmärrettävää, ja usein rituaalin kivuliaisuus jopa tekee yksilöstä entistä sitoutuneemman.* Näistä seikoista huolimatta on vaikea nähdä, että paratiisit, pyhät henget, järjenvastaiset palvontamenot tai muu hihhulismi jotenkin ihmistä auttaisivat. Kuinka heikkona ja pelokkaana uskovainen itsensä ja lajitoverinsa näkee? Kuinka vaikea on huomata, että usein uskonnollisuus on vain lapsuuden indoktrinaatiota seuraava ”uskon uskomiseen” -tekotuote?

Toisinaan on vaikea välttyä ajatukselta, että uskovaiset ovat muutakin kuin koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia: että he ovat pahantahtoisia moraalisen edistymisen jarruja. Heidän uskonsa hyviin tarkoitusperiinsä on surkea perustelu aikuisen ihmisen huonolle käytökselle: satuihin tyytymiselle, homoseksuaalien syrjinnälle, sukupuolten tasa-arvon vastustamiselle tai muulle vastaavalle. Maltillisemmissa uskovaisissa taas häiritsee se, että heidän uskontonsa nimissä lietsotaan epärehellisyyttä ja tietämättömyyttä, usein myös pelkoa ja pelkuruutta, eivätkä maltilliset juuri reagoi asiaan. Ehkä häiritsevintä on se, miten vähän uskonnon kannattajat/hyväksyjät uskovat ihmiseen; kykyymme oppia, kykyymme toimia oikein omaksi ja muiden parhaaksi. Nykytietämyksen valossa kuvittelisi olevan selvää, että tiede, tosiasiat ja työskentely niiden hyväksi ovat avaimia parempaan tulevaisuuteen. Jos et niistä piittaa, pidättelet kaikkia ja estät inhimillistä ja moraalista kehittymistä.

Toisenlainen ongelma on uskonnon suosituimmuusasema lain edessä. Yksi syytekohta viime kuukausien oikeudenkäynneissä on esimerkiksi ollut muslimien pyhinä pitämien arvojen herjaaminen. Kuitenkin myös presidenttimme, ulkoministerimme ja valtionkirkkomme herjaa joidenkin pyhinä pitämiä arvoja, kuten valtion tunnustuksettomuutta tai poliitikon sitoutumista järkiperusteiseen ajatteluun ja päätöksentekoon. En kannata ”pyhien” arvojen herjaamis-/pilkkaamiskieltoa (esim. kieltoa polttaa suomenlippua), mutta jos pilkkaaminen on rangaistavaa, eikö myös valtionjohtomme ansaitsisi sakkoja? Niin tai näin, haastan lukijani etsimään hyviä tai jaloja asioita, jota ei voida saavuttaa ilman uskontoa. Löytyykö sellaisia?

*Alaviite: Ylen uutisessa mainitut Opus Dein rituaalit eivät periaatteessa eroa vaikkapa peniksen veren vuodattamisesta nokkosella tai sian hampailla, kuten erään Uuden-Guinean keräilijä-paimentolaisheimon seremonioissa tehtiin.