Koska marxilaisesta taloustieteestä tuli osa poliittista projektia, monet sen edustajista alkoivat uskoa sokeasti kaikkiin Marxin ajatuksiin tai ikävämmässä tapauksessa siihen, miten niitä oli Neuvostoliiton mielestä tulkittava.
Ha-Joon Chang
Lupasin aiemmin avata Peter Singerin Marx -kirjan pointteja. Tässä niistä joitakin.
Karl Marxin (1818–1883) esittämä kritiikki aikansa talousjärjestelmää kohtaan perustui suurelta osin ajatukseen, että yksityisomaisuus ja kilpailullisuus johtavat ihmisen vieraantuneisuuden tilaan. Toisista ihmisistä tulee vieraita ja vihamielisiä, ja egoistinen tinkiminen korvaa rakkauden ja luottamuksen. Ihmiset vieraantuvat itsestäänkin.
Marxin ratkaisuehdotus ei ole palkkojen korottaminen vaan palkkojen ja yksityisomaisuuden lakkauttaminen:
Kommunismi ... on aito ratkaisu ihmisen ja luonnon ja ihmisen ja toisen ihmisen väliseen ristiriitaan. Se on olemassaolon ja olemuksen välisen, objektivoitumisen ja itsensä tunnustamisen välisen, vapauden ja välttämättömyyden välisen, yksilön ja lajin välisen konfliktin todellinen ratkaisu.
Marx myöntää, että ratkaisu merkitsisi valtavaa muutosta. Hän ei kuitenkaan pohdi, millaista elämä yksityisomaisuuden lakkauttaneessa kommunismissa (ns. ensimmäisessä marxilaisuudessa) olisi. Singer kirjoittaa:
Marxin historian kulkua koskeva teoria on visio ihmisolennoista vieraantumisen tilassa. Ihmiset eivät voi olla vapaita, kun heitä alistavat voimat, jotka määräävät heidän ajatuksensa, uskomuksensa ja koko ihmisinä olemisen tapansa. Materialistisen historiankäsityksen mukaan ihmiset ovat sellaisten voimien armoilla, joita he eivät ymmärrä tai voi hallita. Lisäksi materialistinen historiankäsitys kertoo, että nämä voimat eivät ole yliluonnollisia tyranneja ja aina ikuisesti ihmisten hallinnan tavoittamattomissa, vaan ihmisten omia tuotannollisia voimia. Tuotannolliset voimat näyttäytyvät ihmisille vieraina ja vihamielisinä voimina, sen sijaan, että olisivat heidän palveluksessaan. Tämän vieraantuneisuuden tilan kuvaus on yhtä kuin materialistinen historiankäsitys.
Marxin käsitys yhteiskunnasta voidaan kärjistää seuraavasti: tuotantovoimat luovat tuotantosuhteet, jotka luovat yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, jolle kohoaa yhteiskunnan päällysrakenne. Tämä päällys- tai ylärakenne käsittää tuotantoon suoraan liittymättömät asiat, muun muassa valtarakenteet, instituutiot (esim. perhe, kirkko, koulutus, laki) sekä yhteiskuntafilosofian ja politiikan. Pohdinnoissaan Marx ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen. Näin Singer:
Marxin teoksissa on monia kohtia, joissa hän sanoo kiertelemättä, että tuotannolliset voimat määräävät kaiken muun. Toisaalla hän taas tunnustaa päällysrakenteeseen kuuluvien tekijöiden merkityksen. Erityisesti historiasta kirjoittaessaan Marx seuraa ideoiden ja persoonallisuuksien vaikutuksia.
Yleisesti ottaen Marx kuitenkin painotti luokkataistelua ja tuotantovoimia ja korosti taloudellisen elementin määräävää asemaa yhteiskunnallisen todellisuuden muovaajana. Samalla hän väheksyi ideoiden, innovaatioiden ja politiikan merkitystä.
Marxin yhteistyökumppani ja Kommunistisen manifestin toinen kirjoittaja, Friedrich Engels, koetti pehmentää tätä kuvaa Marxin kuoleman jälkeen. Engels väitti, että he eivät suinkaan ohittaneet päällysrakenteen vaikutusta. He vain päätyivät korostamaan tuotantosuhteita vastalauseena niille, joiden mukaan tuotantosuhteilla ei ole vaikutusta. Singerin mukaan Engelsin puolustelu ei toimi:
...kun päällysrakenteen ja tuotannollisten voimien välinen ”vuorovaikutus” myönnetään tosiasiaksi, onko enää mahdollista pitää kiinni väitteestä, että tuotanto määrittää päällysrakennetta, pikemmin kuin toisin päin? Olemme vanhan ”muna vai kana” -ongelman äärellä. Tuotannolliset voimat määräävät tuotantosuhteet, joita vastaavat yhteiskunnassa vallitsevat ideat. Nämä ideat johtavat tuotannollisten voimien uuteen kehitykseen, mikä johtaa uusiin tuotantosuhteisiin, joita vastaavat uudet ideat. Tässä syklisessä liikkeessä ei käy sen enempää järkeen sanoa, että tuotannollisilla voimilla on määräävä rooli, kuin sanoa että munat määräävät kanojen olemassaolon jatkuvuuden eikä toisinpäin.
Singerin mukaan Marxin pitäytyminen ajatuksessa, että tuotantovoimat määräävät päällysrakenteen, saattoi johtua teorian hegeliläisestä, kollektivismia painottavasta alkuperästä. Myös Marxin jälkeenjäänyt näkemys markkinavoimista luultavasti vaikutti asiaan.
* * *
Millaisia olivat Marxin näkemykset taloudellisesta eriarvoisuudesta? Yksi hänen siteeratuimmista ajatuksistaan on seuraava:
Talo voi olla suuri tai pieni – niin kauan kun ympäröivät talot ovat yhtä pieniä, se täyttää kaikki asumukseen liittyvät sosiaaliset vaatimukset. Mutta annapa palatsin nousta tuon pienen talon viereen, niin se kutistuu pienestä talosta mökiksi... Riippumatta siitä, kuinka korkeaksi se sivilisaation saatossa nousee, tämän suhteellisen pienen talon asukas tuntee itsensä entistä epämukavammaksi, tyytymättömäksi ja neljän seinän sisällä ahtaammin eläväksi, jos naapurin palatsi kasvaa saman verran tai enemmän.
Marxia ennen tästä niin kutsutusta suhteellisesta köyhyydestä on kirjoittanut taloustieteen isänä pidetty Adam Smith (1723–1790), johon moni Marxinkin ajatus voidaan jäljittää. Ensin Smith luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: ”Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla”. Smith siis piti ihmiselle välttämättömänä kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi.
Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Toinen Smithin esimerkki on nahkakengät. Ranskalainen voi häpeilemättä tallustella puukengissä tai jopa avojaloin, mutta kunnialliselle englantilaiselle sellainen ei sopinut. Smith toteaa myös, että naisen kunniallisuus vaati Englannissa enemmän vaivaa kuin Skotlannissa.
Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan ”marxilaista” suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina.
Kuten Smith havainnoi, kunniallisuuden ja normaaliuden vaatimukset ja täten köyhän määritelmä vaihtelevat aikakaudesta ja alueesta toiseen. Köyhyyskokemuksissa on silti aina jossakin määrin mukana yleisen mielipiteen huomioimista ja kanssaihmisten hyväksynnän tavoittelua. [1] Smithin tavoin Marx ymmärsi tämän, mutta jälkimmäinen ei tuonut asiaan juuri uutta.
* * *
Köyhyyspohdintoja paremmin Marx tunnetaan työnarvo- ja riistoteorioistaan. Singer esittelee teorioita seuraavasti:
Oletetaan, että tuotantovoimien kehityksen myötä työläisen työvoimaa voidaan käyttää lisäämään punnan verran arvoa joidenkin raaka-aineiden arvoon vain kuuden tunnin aikana. Tässä tapauksessa työläinen tosiasiassa ansaitsee palkkansa kuudessa tunnissa. Mutta kapitalisti on ostanut 12 tuntia hänen työvoimaansa yhdellä punnalla ja voi nyt käyttää loput kuusi tuntia saadakseen työläisestä lisäarvoa. Tämä on Marxin mukaan pääoman salaisuus. Näin pääoma käyttää työläisen luovaa voimaa kasvattaakseen valtaansa.
Teorian mukaan tuotteen vaihtoarvo vastaa työtä, joka tuotteen valmistamiseen on vaadittu. Tuotteen arvon siis määräisi työmäärä, eivät markkinat. Ja koska työn hinta on pienempi kuin tuotteen hinta, tuotantovälineiden omistaja saa (riistää) erotuksen haltuunsa. Singer jatkaa:
Näin kapitalismi orjuuttaa työläiset. Koneiden ja työnjaon avulla kapitalismi nostaa merkittävästi ihmistyön tuottavuutta, mutta lisääntynyt tuottavuus ei hyödytä työläisiä. Jos esikapitalistisina aikoina ihmisten täytyi työskennellä 12 tuntia tuottaakseen elämän välttämättömyydet, heidän työnsä tuottavuuden kaksinkertaistamisen tulisi tarkoittaa, että he voisivat valita joko kuusi tuntia lisää vapaa-aikaa, kaksi kertaa enemmän tuotteita tai jonkin näiden välimuodon. Kuitenkin kapitalismissa työtä käytetään hyödykkeiden tuottamiseen vaihtoa varten. Paradoksaalisesti tuottavuuden kasvu ei näissä olosuhteissa johda vaihtoarvojen tuotannon kasvuun. Sen sijaan vaihtoarvo tuotetta kohden supistuu. Pienet riippumattomat tuottajat pakotetaan palkkatyöläisiksi, koska he eivät kykene valmistamaan yhtä paljon tuotteita samassa ajassa kuin suuret valmistajat, jotka saavat skaalahyötyjä palkkatyöläisiä käyttämällä. Koska palkat pyrkivät laskemaan tasolle, jolla työväenluokka pysyy juuri ja juuri hengissä, ihmistyön tuottavuuden kasvu merkitsee ihmisten ylivoimaiselle enemmistölle menetystä eikä suinkaan voittoa. Ainakin tämä on Marxin käsitys.
Marxin mukaan kapitalismi toisin sanoen pakottaa työväenluokan työskentelemään enemmän kuin sen omat elämäntarpeet edellyttävät: ”Toisten aktiviteettien tuottajina, lisätyön ulospumppaajana ja työvoiman riistäjänä se [kapitalismi] ylittää energiassa, rajoista piittaamattomuudessa, holtittomuudessa ja tehokkuudessa kaikki aikaisemmat tuotantojärjestelmät, jotka suoraan perustuivat pakkotyöhön.”
Marx väittää myös, että työnjako – vaikka se kasvattaa tuotantoa – tuhoaa älyllisiä kykyjä ja typistää ihmisen koneen lisäkkeeksi. (Myös Adam Smith oli huolissaan työnjaon ja erikoistumisen haitallisista seurauksista työntekijälle.) Lopulta kapitalismi luo kurjuudessa elävien työttömien reserviarmeijan pitääkseen aktiivisen työtä tekevän armeijan kurissa. Marxin mukaan ihmiset eivät näin ollen voi olla vapaita, koska he eivät hallitse yhteiskuntaansa. (Tässä hän eroaa klassisen liberalismin kannattajista, jotka sanoisivat, että ihminen on vapaa, jos muut eivät puutu hänen asioihinsa.) Kuten todettua, Marxin vastaus oli kommunismi ja suunnitelmatalous. Hänen mukaansa ne ovat ihmisten hallintakyvyn palauttamista ja askel kohti vapautta.
Marx ei kuitenkaan kertonut, kenen yhteiskuntaa pitäisi hallita [2] tai miten taata kaikkien osallistuminen. Ennen kaikkea hän ei aavistanut, millaisia hirmutekoja ja millaista kurjuutta pyrkimys ihmisten hallintakyvyn palauttamiseen tuli käytännössä tarkoittamaan. Hän tuskin olisi kannattanut kommunismia, jos olisi oivaltanut, että kapitalismista vapautuminen vaati vielä voimallisempaa vapauksien rajoittamista. Näin Singer:
Marx ei ikinä ajatellut kommunistisen yhteiskunnan pakottavan yksilöitä työskentelemään omia intressejään vastaan yhteisen hyvän nimissä – korkeintaan lyhyt taloudellisen rakenteen muutosjakso voisi olla poikkeus.
Moni Marxin seuraaja vastaavasti unohti (tai ei ainakaan julkisesti tunnustanut), että ihmisten päätäntävalta elinolojensa ja -tapojensa suhteen on väistämättä ristiriidassa taloudellisen tasa-arvon kanssa. Vapauden ja tasa-arvon ristiriidasta ei kerta kaikkiaan ole mahdollista päästä eroon. (Jos ihmiset saavat toimia vapaasti, heidän keräämänsä varallisuus päätyy yleensä omille lapsille ja lapsenlapsille. Varakkaiden jälkeläiset siis saisivat paremmat lähtökohdat jo syntymästä, jolloin lähtökohdat eivät enää olisi tasa-arvoisia.) Lisäksi vapaissa olosuhteissa ihmiset luovat koko ajan uusia tapoja toimia ja tuottaa hyödykkeitä. Siksi tasa-arvopyrkimykset tulevat aina hieman jälkijunassa, vaikka jokin sopivaksi koettu tasa-arvon taso olisikin jonakin hetkenä saavutettu.
* * *
Miksi Marx ei nähnyt teoriansa ongelmakohtia? [3] Yksi syy lienee se, että Marx, kuten moni hänen seuraajistaan, piti ihmismieltä paljon muovautuvampana kuin se todellisuudessa on. Yhteiskunnassa kulloinkin vallalla oleva talousjärjestelmä epäilemättä muovaa ihmisen käyttäytymistä. Vapaat markkinat esimerkiksi voimistavat ihmisten halua haalia tavaroita ja varallisuutta. Vallanhalukin saattaa vapaiden markkinoiden oloissa voimistua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että samoja haluja ei tavattaisi muissakin järjestelmissä. Yksikään yhteiskunta ei ole esimerkiksi täysin poistanut jakoa hallitsijan ja hallittavan välillä, eikä yksikään yhteiskunta ole hävittänyt vanhempien kiintymystä ja halua investoida lapsiinsa.
On myös huomattava se yksinkertainen seikka, että vapaa kilpailu – jos sen annetaan tapahtua – on voima, joka pitää tuotteita ja palkkoja tietyssä mielessä oikeudenmukaisella tasolla. Kilpailu esimerkiksi tarkoittaa, että kukaan ei voi maksaa palkkaa euro per tunti, koska pätevää työntekijää ei saa sillä hinnalla. Yritys, joka maksaa työntekijöille vähemmän kuin minkä arvoisia he ovat, ottaa myös riskin hyvän työntekijän menettämisestä kilpailevalle firmalle. Kilpailua syntyykin aina, kun ihmiset tai yritykset saavat itse valita kenen kanssa he tekevät yhteistyötä. Vapaiden markkinoiden vastustaminen epäoikeudenmukaisuuden perusteella on tässä mielessä erehdys.
Marx pyrki osoittamaan, että kapitalismissa orjan ja omistajan suhde jatkaa olemassaoloaan. Orjuus on hänen mukaansa vain puettu uudelleen näennäisesti vapaiden sopimussuhteiden kaapuun. Työläiset siis tiedostamattaan tuottaisivat oman sortonsa välineet. Marxin tarjoama lisäarvoteoria saattaa kuvata tällaista tilannetta, mutta tilanteen selittäjäksi tai korjaajaksi teoriasta ei ole. Singerin mukaan Pääoma on kapitalismia kuvaava maalaus, ei valokuva.
Marxin pessimismiä vastaan on helppo olla jälkiviisas. Kukaan muukaan 1800-luvun taloustieteilijä ei osannut ennustaa, millaiseen hyvinvointiin, miten runsaaseen vapaa-aikaan ja miten hyviin työolosuhteisiin 1900-luvulla päästäisiin. Vastaavasti 1900-luvulla tuskin kukaan osasi arvata, mitä kaikkea tekoäly ja koneoppiminen vielä tuovat inhimilliseen hyvinvointiin. [4]
Pääoman kolmannessa ja luonnosmaiseksi jääneessä osassa Marx kirjoitti: ”Vapauden valtakunta alkaa vasta, kun työ, jota määrittävät välttämättömyys ja maalliset huolenaiheet, lakkaa olemasta.” Jos Marx saataisiin siirrettyä nykypäivään, antaisin hänen luettavakseen Max Tegmarkin teoksen Elämä 3.0, jossa pohditaan tekoälyn mahdollisuuksia lopettaa palkkatyö. Suosittelisin Marxille myös Rutger Bregmanin ja Annie Lowreyn teoksia perustulon mahdollisuuksista (ks. oheinen kuva).
Toisinaan joku huomauttaa, että markkinatalous on marxilaisuutta haitallisempaa, ainakin ilmastonmuutoksen kannalta. Vapaat markkinat kun pystyvät niin paljon tehokkaammin hyödyntämään luonnonvaroja ja kasvattamaan ihmisen taloutta – aivan kuten Marx totesi. On toki mahdollista, että ilmastonmuutos on markkinatalouden takia ollut paljon nopeampaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi ilmaston takia luopua järjestelmästä. Tiukka ympäristölainsäädäntö kun ei ole ristiriidassa vapaiden markkinoiden kanssa. Ei myöskään ole väistämätöntä, että markkinatalous yllyttäisi ihmisiä itsekkyyteen ja vastuuttomuuteen. Taloudelliset kannustimet ja talouden toimintaperiaatteet on mahdollista säätää sellaisiksi, että ihmisyyteen kuuluva muiden auttaminen ja luonnon ja oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen voimistuvat.
Mitä marxismin historiasta voidaan oppia? Olennaisin opetus ei ole se, että aate on heikentänyt ihmisten elinoloja pitkälle 2000-luvulle asti. Tärkeämpi opetus on, että hyvät tarkoitusperät saattavat johtaa suuriin katastrofeihin. Marxismia olisikin helpompi pitää historiallisena kuriositeettina, jos se ei olisi saanut joukkoa hyvää tarkoittavia kannattajia. Singerin loppusanat kuuluvat:
Marx näki, että kapitalismi on tuhlaava, irrationaalinen järjestelmä, järjestelmä joka hallitsee meitä sen sijaan että hallitsisimme sitä. Tämä näkemys on edelleen pätevä. Tiedämme kuitenkin nykyisin, että vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen on vaikeampi tehtävä kuin Marx kuvitteli.
ALAVIITTEET
[1] Maailmassa olevan materiaalisen hyvinvoinnin jakautuminen riippuu varsin vähän sellaisista hyveistä kuin ahkeruus, itsekuri, älykkyys, tahdonvoima tai viisaus. Hyvinvoinnin jakautuminen sen sijaan on pitkälti kiinni perheitä, sukutaustoja, geenejä, syntymäpaikkoja ja materiaalisia resursseja jakavasta kosmisesta arpaonnesta. Tarkoittaako tämä sattumankauppa, että meidän tulee pyrkiä täydelliseen taloudellismateriaaliseen tasa-arvoon? Ei tietenkään. Täyden tasa-arvon normi on mielekäs vain, jos uskoo, että kaikki ihmisten pyrkimykset ja kaikki inhimillinen hyvinvointi perustuvat vertailuun ihmisten varallisuuksien välillä. Tällainen uskomus on varsin epäproduktiivinen: elämä alkaa näyttäytyä nollasummapelinä, jossa yksilö voi voittaa vain, jos muut häviävät.
[2] Mitä nykyiset marxilaiset – jos ilmaus sallitaan – ajattelevat siitä, kenen tulee hallita tuotantokoneistoa? Vasemmistoaktivisti Michael Albert ehdottaa markkinaperusteisen tuotantokoneiston tilalle ”osallisuustaloutta”, käytännössä erilaisia osuuskuntaisuuden muotoja. Näin Albert Parecon -teoksessaan:
Jokaista osallisuustalouden työpaikkaa johtaa työntekijöiden neuvosto, jossa jokaisella työntekijällä on yhtä suuri päätösvalta ja vastuu kuin muilla. Kun tarvitaan pienempiä neuvostoja, niitä perustetaan työryhmiä, yksiköitä, jaostoja ja muita pienyhteisöjä varten. Suuremmat neuvostot kattavat jaostoja, työpaikkoja ja kokonaisia teollisuudenaloja.
Joissakin yksittäisissä yrityksissä osallisuustalous on tuottanut hyviä tuloksia (osalle työntekijöistä), mutta talousjärjestelmän kokonaisvaltainen muutos erilaisten neuvostojen taloudeksi vaikuttaa globaalin kilpailun, lähihistorian ja nykyilmapiirin realiteettien valossa utopistiselta.
Itävaltalainen taloustieteilijä Christian Felber suosii samankaltaista ”yhteishyvän taloutta”, jossa liikevoitto ei ole tärkein päämäärä (teoksessa Näkyvä käsi, 2013 Gaudeamus). Osallisuustalouden tavoin myös yhteishyvätalouden ohjelma on luonnosasteella: ”Yhteishyvän talous ei suinkaan ole valmis malli vaan luonnos, jonka yksityiskohdista tulee sopia demokraattisten prosessien kautta.”
Felberin mukaan yhteishyvään perustuva talousjärjestelmä tarvitsisi (sosialismin tavoin) kätyrinsä, tässä järjestelmässä ”auditoijat”. Felber kirjoittaa:
Ulkoisten auditointien tarkoituksena on selvittää, onko yhteishyvä tosiaan läsnä yritysten arjessa. Auditoinnit varmistavat, että yhteishyvälaskelman tiedot pitävät paikkansa ja palvelevat samalla yrityksen uudistumista. Jos yrityksen itsestään antama kuva on liian positiivinen tai turhankin kriittinen, ulkopuolinen katse paljastaa tämän kunnioittavasti ja asiallisesti perustellen... Auditoijia koskevien laatustandardien ja ammatinharjoittamisluvan pohjaksi tulisi kehittää vastaava lainsäädäntö kuin nykyään on käytössä tilintarkastajia ja terveydenhuollon henkilöstöä varten.
Nykyisille talousjärjestelmille tulee herkeämättä etsiä vaihtoehtoja, uusia ratkaisuja kannattaa kokeilla (pienessä mittakaavassa) ja meidän on yhdessä pohdittava, mitä haluamme lajina saavuttaa. Auditointibyrokratian lisääminen yhteishyvän nimissä vaikuttaa kuitenkin oudolta strategialta, etenkin kun Felberin mukaan yhteishyvätaloutta tulisi harjoittaa (aluksi) vain Euroopassa. Vaikka Eurooppa onnistuisi sopimaan sitä repivät riitansa, kykenisikö yhteishyvätalouden Eurooppa esimerkiksi ylläpitämään uskottavaa sotilaallista puolustusta? Entä mitä tapahtuisi kilpailulle Kiinan ja muiden kivikovan kapitalismin maiden kanssa? Kuten todettua, vaihtoehtojen etsimistä kannattaa harjoittaa, mutta samalla on pidettävä huoli, että niitä toteutetaan oman ”budjetin” rajoissa.
(Kysymys Kiinan osallistumisesta/osallistumattomuudesta koskee myös teknologiaa, ei vain taloutta. Vuonna 2015 joukko johtavia tekoälytutkijoita kokoontui luomaan periaatteet tekoälyn käytölle. Tällä ns. Asilomarin manifestilla on lähes 4000 allekirjoittajaa. Pykälä nro 15 kuuluu: ”Tekoälyn luoma taloudellinen vauraus tulee jakaa laajasti koko ihmiskunnan hyödyksi.” Muotoilu on hyväntahtoinen mutta epämääräinen. Millaista on vaurauden laaja jako? Mitä tarkoittaa ihmiskunnan hyödyksi? Ja ennen kaikkea: jos Kiinan kaltainen tekoälyn suurvalta ei sitoudu kyseiseen julkilausumaan, onko muillakaan siihen intressiä?)
Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että Felber virheellisesti esittää, että Adam Smith olisi epäillyt hyväntahtoisuuden periaatetta. Smith toki muistetaan lähinnä ajatuksesta, että oman edun ajaminen luo tietyissä olosuhteissa yhteistä hyvää, mutta hän kirjoitti pitkästi myös ihmisen altruistisista taipumuksista, erityisesti Moraalituntojen teoria -teoksessaan.
[3] Singerin mukaan historia on kumonnut ainakin seuraavat Marxin teoriat: 1) teoria, jonka mukaan palkat pyrkivät aina laskemaan työläisten paljaan olemassaolon tasolle, 2) laskevan voittoasteen teoria, 3) teoria, jonka mukaan kapitalismissa taloudellisista kriiseistä tulee entistä vakavampia, 4) teoria, jonka mukaan kapitalismi edellyttää köyhyydessä elävän teollisen reserviarmeijan ja 5) teoria, jonka mukaan kapitalismi työntää jatkuvasti lisää ihmisiä alas työväenluokkaan. Tuotantotaloutta opiskelleen ystäväni mukaan Marx myös ”unohti” työnarvo- ja riistoteorioistaan markkinariskin, markkinointikulut, pääomakulut, varastointi- ja logistiikkakulut, hävikin, sairauslomat, verot, tuotannontekijöiden (muut kuin työntekijät) kulut ja kuluriskit (esim. raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnan). Lisäksi Marx ennusti väärin, että kapitalistimaita siirtyisi sosialismiin. Aatteen omaksuivat sen sijaan Venäjän ja Kiinan kaltaiset maat, joissa kapitalismin koneisto ei ollut käynnistynyt.
[4] Perinteisesti kunnianhimoisimmat tasa-arvopyrkimykset ovat edellyttäneet suurta joukkoa kyttääjiä, kätyreitä ja byrokraatteja. Heidän ylläpitonsa on kuitenkin kallista. Tämä on yksi syy, miksi totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla on ollut taipumus tuhoutua. Nykyinen valvontateknologia on kuitenkin halvempaa ja tehokkaampaa. Modernit seurantalaitteet olisivat taatusti kelvanneet esimerkiksi DDR:n salaisen poliisin vakoojille, jotka aikanaan joutuivat tyytymään muutamien lankapuhelinlinjojen salakuunteluun. Tekoäly ja digiteknologia eivät siis ole pelkäksi siunaukseksi.
Toisaalta vaikka totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla olisi nykyään paremmat keinot järjestelmän edellyttämään valvontaan, teknologian parantama tiedonvälitys ja tiedonkulku luultavasti kumoavat valvontateknologian vaikutukset. Kun ihmiset tietävät, että muutkin tietävät, vapautta ja yhteiskunnallisia parannuksia on helpompi vaatia.
