Akateeminen maanpetos, osa 4

Älä pelkää haastaa huonoja ideoita. Älä oleta, että muut tekevät sen puolestasi. Älä kyyristele uratoiveittesi takia.

 

Gad Saad

 


Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.
 
Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä neljäs osa esittelee yksittäisiä ajatuksia luvuista 3–6. Alun jälkeen kirjasta alkoi löytyä toistoa ja epätasaisuutta. Ansiokas tieteen puolustaminen on silti näissäkin luvuissa pääosassa. (Kirjoitussarjan aiemmat osat ovat täällä: 1, 2 ja 3.)

Luvun kolme kirjoittaja Niall Ferguson on tunnettu muun muassa teoksistaan Rahan nousu ja Sivilisaatio (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita) sekä somalialaissyntyisestä puolisostaan Ayaan Hirsi Alista. Tekstissään Ferguson ihmettelee, miten akateeminen maailma – ulkopuolisia rahoittajia myöten – alkoi sietää yliopistojen ja tieteen/tutkimuksen politisoitumista. Yhtenä esimerkkinä hänellä on kampuksilla ilmennyt antisemitismi lokakuun 2023 Hamasin iskujen jälkeen.

Ferguson puolustaa tieteen autonomiaa poliittisia muoteja ja poliittista painostusta vastaan. Hän esimerkiksi muistuttaa, että lääkärit ja juristit olivat yliedustettuina natsipuolueessa. Näin Ferguson:

Holokausti on edelleen poikkeuksellinen rikos. Se eroaa muusta vähemmistöihin kohdistuvasta järjestäytyneestä ja tappavasta väkivallasta juuri siksi, että sitä ajoi kansallisvaltio, jolla oli maailman hienoimmat yliopistot. Siksi Yhdysvaltain yliopistot eivät voi pitää antisemitismiä vain jonkinlaisena vihanilmauksena, joka ei eroa vaikkapa islamfobiasta – neologismi, jota ei pitäisi samassa yhteydessä edes mainita.

Fergusonin mukaan totalitarismia on kahta makua, vaikka sen ainesosat ovatkin samat.

                * * *

Luvussa neljä Gad Saad, jolta juuri ilmestyi teos Suicidal Empathy, toistaa Parasitic Mind (2020) -kirjansa sanomaa: yliopistot voivat tartuttaa opiskelijoihin epärationaalisuutta ruokkivia ”mielen viruksia”. Hän luettelee muun muassa seuraavat: uhriaseman liioitteleminen, radikaali feminismi, biofobia (eli haluttomuus selittää ihmisen käyttäytymistä biologialla/evoluutiolla) ja rodullisiin tai sukupuolisiin identiteetteihin keskittyvä ja meritokratian hylkäävä diversiteettikultti. (Viimeksi mainitusta on huomattava, että monimuotoisuudella ei koskaan tarkoiteta mielipiteiden monimuotoisuutta vaan ainoastaan rotua, sukupuolta, seksuaalisuutta tms.)

Professori Saad jatkaa:

Kieltäydyn opettamasta gender-ideologian ”periaatteita”, jotka kiistävät sen todellisuuden, että ihminen on sukupuolisesti kaksijakoinen ja suvullisesti lisääntyvä laji, jolla on kahta fenotyyppiä: naaras ja koiras. Kieltäydyn opettamasta, että tieteellinen menetelmä on vain yksi tapa tietää muiden tapojen joukossa. Kieltäydyn opettamasta, että biologia on huomioitava kaikilla muilla lajeilla paitsi sillä yhdellä, jota kutsumme Homo sapiensiksi. Kieltäydyn olemasta yksikäsitteinen ”liittolainen” ihonväriin, etnisyyteen tai sukupuoliseen suuntautumiseen nojautuville opiskelijaryhmille. Opastan kaikkia opiskelijoita, jotka haluavat oppia, riippumatta heidän epäolennaisista identiteettileimoistaan.

(Kirjoissaan Saad harrastaa omakehua, aivan kuten kollegansa Nassim Nicholas Taleb, mutta lyhyeen artikkeliin sitä ei juuri mahdu.)

                  * * *

Luvussa viisi Anna Krylov ja Jay Tanzman muistuttavat, että vaikka tieteellisistä artikkeleista väitetään joskus koituvan vähemmistöille haittaa, näitä haittoja ei ole osoitettu. Tutkimuksesta koituvat haitat on siis vain oletettu, ja silti haittoihin vedoten on pyritty estämään tutkimustulosten julkituloa. Vastaavasti Krylov ja Tanzman muistuttavat, että sensuroinnista koituvia hyötyjä ei ole osoitettu.

                   * * *

Luvussa kuusi John Armstrong lainaa tiedelehti Naturen pöyristyttävää lausuntoa, jossa lehti (ilman todisteita) väittää olevansa vastuussa valkoihoisen tutkimuksen ja oppineisuuden suosimisesta. Nature jatkaa:

Tieteelliset pyrkimykset ovat olleet – ja yhä ovat – osallisia systeemisessä rasismissa, ja niiden täytyy voimakkaammin pyrkiä korjaamaan nämä epäoikeudenmukaisuudet ja voimistamaan marginalisoituja ääniä.

Armstrongin artikkelin otsikko kysyy: ”Miten dekolonisoida matematiikka?” Tieteenystävä on epäuskoinen. Ei kai kukaan vakavissaan ehdota matematiikan dekolonisointia. Eiväthän matematiikan tulokset tai menetelmät ota kantaa siirtomaavalloituksiin, eivät puolesta eivätkä vastaan.

Matematiikan dekolonisaatiota ajavia ”tutkimuksia” kuitenkin löytyy. Armstrong käy niitä systemaattisesti läpi. Tausta-ajatuksena kyseisissä artikkeleissa on Armstrongin mukaan käsitys, että vallanpitäjä määrää sen, mitä tieto on. Oikeaa tietoa ei siis tuottaisikaan taho, jolla on osuvimmat perustelut ja joka käyttää pätevimpiä menetelmiä vaan taho, jolla on valtaa.

Erään Armstrongin lainaamaan ”tutkimuksen” mukaan siirtomaavalloitukset olivat symbioosissa modernin tieteen, erityisesti matematiikan kanssa. Tekstin otsikko kuuluu: ”Länsimainen matematiikka – Kulttuuri-imperialismin salainen ase”. Artikkelin mukaan matematiikka edistää lännen kulttuurista hegemoniaa.

Armstrongin siteeraamat dekolonisaatioartikkelit voidaan falsifioida jo sillä faktalla, että matematiikkaa ei keksitty Euroopassa. Numerojärjestelmämmekin on peruja muinaisesta Intiasta ja Persiasta. Lisäksi samat matemaattiset tulokset ja lainalaisuudet on löydetty itsenäisesti monissa eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Mayat esimerkiksi keksivät nollan käsitteen kauan ennen kuin Kolumbus purjehti Amerikkaan. Ja intialainen matemaatikko keksi seuraavan kaavan piille π/4=1/1-1/3+1/5-1/7+1/9-1/11… satoja vuosia ennen kuin kaava keksittiin Euroopassa.

Matematiikkaa on siis harrastettu ja käytetty kaikenlaisissa yhteiskunnissa sivilisaation alkuajoista asti. Matematiikka ei ole imperialismia tai kapitalismia, eikä se edistä länsimaalaista maailmankuvaa. Vastaavasti matematiikan ”dekolonisointi” ei ole osa moraalisesti välttämätöntä vastarintaliikettä tai kansannousua sortajaa vastaan, kuten jotkut ovat esittäneet. Sen sijaan matematiikan ”dekolonisointi” on koomista ja paikoin uskonnon kaltaista fundamentalismia ja tieteen objektiivisuuspyrkimyksistä luopumista.

Se, että monilla matematiikan teoreemoilla ja tekniikoilla on ranskalaisten ja saksalaisten miesten nimiä 1800-luvulta, ei asiaa muuta. Armstrong toteaa, että natseissakin oli päteviä matemaatikoita, mutta että heitä oli myös natsien vainoamissa juutalaisissa. Lopussa Armstrong esittää ajatuksen dekolonisaation mielekkyydestä yleisemminkin:

Jos matematiikan dekolonisointi on absurdia, ehkäpä sitä on tieteen, taiteen tai historiankin dekolonisointi.

Akateeminen maanpetos, osa 3

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä kolmas osa tarkastelee Alan Sokalin kirjoittamaa lukua How ideology threatens to corrupt science eli Miten ideologia uhkaa turmella tieteen. (Sokal tuli tunnetuksi julkaistuaan postmodernismia parodioivan artikkelin, ks. juttusarjan ykkösosa. Kakkososassa tarkasteltiin Richard Dawkinsin lukua.)

Tieteellisiin julkaisuihin tarkoitettuja käsikirjoituksia tulee arvioida lähinnä seuraavilla perusteilla:

Kuinka päteviä tutkimuksessa käytetyt menetelmät ovat?
Kuinka täsmällisiä käytetyt käsitteet ovat?
Kuinka perusteellista aiheen tarkastelu on?
Kuinka tarkkoja tehdyt havainnot ovat?
Kuinka tärkeitä löydökset ovat tieteen edistämisen ja tiedontuottamisen kannalta?

Mitä ankarammin lehden toimitus näitä kysymyksiä tarkastelee, sitä tieteellisemmästä julkaisusta on kyse. Arvoarvostelmat saattavat vaikuttaa viimeisen kysymyksen kohdalla – käsikirjoitusten arvioijilla on omat mielipiteensä siitä, mitä on tärkeää ja soveliasta tutkia – mutta arvokysymysten ei silti tule olla artikkelin julkaisemisen esteenä. Tutkimuksellisten ja tieteellisten ansioiden tulee olla ratkaisevia; ei sen, kuinka mieluisia/epämieluisia löydökset jonkun mielestä ovat.

Sokal käsittelee edellä lueteltujen kriteerien valossa tiedelehti Naturen vuonna 2023 julkaisemaa eettistä ohjeistusta. Sen mukaan lehden toimituskunnalla on oikeus estää tarjottujen käsikirjoitusten julkaiseminen tai poistaa jo julkaistu artikkeli, mikäli käsikirjoituksen/artikkelin "sisältö heikentää tai sisällön voidaan aiheellisesti kokea heikentävän yksilön tai ryhmien oikeuksia tai arvokkuutta…".

Naturen ohjeistuksessa ei siis ole kyse ihmisten tai materian suojelemisesta (esim. uuden räjähdysaineen valmistusprosessin julkaiseminen) tai koehenkilöiden hyvinvoinnin turvaamisesta (sitä on tehty jo vuosikymmeniä). Kyse on siitä, voiko joku yksilö tai jokin ryhmä kokea jotkin artikkelissa esitetyt väitteet arvokkuutta haittaaviksi (eikä virheellisiksi).

Naturen ohjeistus alkaa pahaenteisen epämääräisesti: ”Vaikka akateeminen vapaus on perustavaa laatua, sillä on rajansa.” Lehti jatkaa: ”Tutkimus voi tahattomasti leimata [stigmatize] yksilöitä tai ihmisryhmiä. Se voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableistista [1] tai homofoobista. Tutkimus saattaa tarjota oikeutuksen joidenkin ryhmien ihmisoikeuksien heikentämiseen…”

Käydään ohjeistus Sokalin tapaan kohta kohdalta läpi. Mitä tarkoittaa, että tutkimus leimaa yksilöä tai ryhmiä? Tai mitä tarkoittaa tahaton leimaaminen? Tarkastellaan havaintoa, että ylipaino altistaa syöpätaudeille. Joidenkin mielestä näinkin neutraali löydös leimaa ylipainoisia. Mutta tällä ei tietenkään tule olla vaikutusta tutkimukseen tai sen julkaisemiseen. Se, että joku ei pidä viestistä sen mahdollisuuden leimaavuuden vuoksi, ei ole pätevä peruste pimittää tutkimushavaintoja – etenkin kun havainnot usein ovat hyödyllisiä. Ylipainon ja syövän tapauksessa ihmiset voisivat löydöksen avulla halutessaan suojata terveyttään. Tiedon pimittäminen olisi väärin nimenomaan ylipainoisia kohtaan. Sokalin mukaan leimaamissyytös on viestintuojan ampumista.

Naturen toimituskunta on kuitenkin antanut itselleen luvan päättää – omien sattumanvaraisten mieltymystensä mukaan –, millainen tutkimus on leimaavaa ja siksi julkaisukelvotonta. He toisin sanoen saattavat tyrehdyttää tosiasiaväitteitä vain siksi, että he kokevat jonkun tulevan leimatuksi. Tieteeseen moinen aktivismi ja subjektiivisuus eivät kuulu.

Entä mitä tarkoittaa Naturen väite, että tutkimus voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableististista tai homofoobista? Sokal toteaa, että perinteisten kriteerien perusteella on jo mahdollista arvioida, löytyykö tutkimuksesta tai tutkimusartikkelista syrjintää. Ja siinä määrin kuin tutkimus/artikkeli suosii syrjintää (perustuen esim. rotuun tai sukupuoleen), kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta/artikkelista. Jonkin ihmisryhmän syrjimisen – tai syrjimättömyyden – ajaminen ei siis ole tiedettä vaan politiikkaa. Nature tai mikään muukaan tieteellinen julkaisu ei tässä kohdin tarvitse uutta ja epämääräistä ohjeistusta.

Joku saattaa väittää vastaan, että rasismi tai seksismi motivoivat joitakin tutkijoita ja tutkimusaiheita. Näin voi olla, mutta se on eri asia kuin saatujen tutkimustulosten tai -raporttien syrjivyys. Tutkimuksen taustamotiivi – vaikka se olisi rasistinen/seksistinen – ei siis tee tutkimushavainnoista virheellisiä tai rasistisia/seksistisiä. Ylipäätään tutkijan taustamotiivien olettaminen on epätieteellistä ajatuspoliisitouhua (ks. esimerkki täältä). Yleensä sellainen johtuu pahantahtoisuudesta ja/tai asia-argumenttien puutteesta.

Sokalin esimerkki on havainto, että ihmiskoirailla on monessa kognitiivisessa piirteessä enemmän vaihtelua kuin naarailla. Miehiä on toisin sanoen enemmän kognitiivisen kyvykkyyden molemmissa ääripäissä (vaikka sukupuolten keskiarvo olisikin sama). ”Paljon lupauksia, paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu. On siis mahdollista, että vaikka yhteiskunta olisi täysin vailla syrjintää ja ennakkoluuloja, miehiä olisi silti tieteen huipulla naisia enemmän. Pitäisikö tieto miessukupuolen suuremmasta vaihtelusta siis tukahduttaa? Ei tietenkään. Mikäli tällaisia faktoja sensuroitaisiin, se haittaisi kykyämme selvittää, missä määrin syrjintää milläkin alalla esiintyy.

Entä Naturen väite, että tutkimus voi oikeuttaa syrjintää tai ihmisoikeuksien heikentämistä? Pohditaan edellä mainittua havaintoa, että miehillä on enemmän variaatiota kognitiivisissa, vaikkapa matemaattisissa kyvyissä. Oikeuttaisiko havainto naismatemaatikoiden syrjimisen? Jälleen kerran, ei tietenkään. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulee olla.

Tutkimushavainnot eivät oikeuta syrjivää sen enempää kuin syrjimätöntäkään kohtelua. Tieteeseen kuuluu jo määritelmällisesti, että yksilön akateemista suoriutumista arvioidaan riippumatta siitä, millaisia sukupuolten tai rotujen ominaisuudet tilastollisesti ovat. Ryhmiä koskevat hajontatilastot ovat siis yhdentekeviä silloin, kun arvioidaan yksittäisen tutkijan ansioita. (Joku toki saattaa perustella naisten syrjintää sillä, että miehiä on enemmän älyllisten kykyjen "loppupäässä". Kyse on kuitenkin tekosyystä; havainto itsessään ei tee syrjinnästä oikeutettua.)

Naturen toimituskunnasta ainakin osa luultavasti on tietoinen edellä kuvatuista periaatteista. Nature näyttääkin lähinnä pelkäävän sitä, että jokin ei-akateeminen taho yrittäisi käyttää tutkimustuloksia syrjinnän oikeuttamiseen. Tällaiselle pelolle antautuminen on takaperoista; totuudenmukaisia ajatuksia ei tietenkään tule tukahduttaa siksi, että joku saattaa niitä väärinkäyttää. Sen sijaan kritiikin pitää kohdistua väärinkäytöksiin, ei itse tutkimukseen tai tutkimustuloksiin. Tiedelehden toimituskunnalle tämän luulisi olevan päivänselvää.

Naturen ohjeistusta voidaan tulkita jopa niin, että käsikirjoitus saatetaan hylätä, jos kuka tahansa kokee tutkimuksen vähentävän kenen tahansa arvokkuutta. Tällainen kriteeri on auttamatta liian laaja ja epämääräinen; se kattaa lähes kaiken sosiaalitieteellisen tutkimuksen: mitä tahansa ihmisryhmää koskeva tutkimus voidaan kokea arvokkuutta loukkaavana.

Sokal mainitsee esimerkkinä tutkimuksen, jossa selvitetään puberteettia estävien lääkkeiden neuropsykologisia vaikutuksia. Joidenkin sukupuoli-identiteettiaktivistien mielestä tällainen tutkimus heikentää trans-ihmisten oikeuksia. Pitäisikö tämän mielipiteen takia siis jättää kyseinen tutkimus julkaisematta? Vielä kerran, ei tietenkään. Mielipide ei ole pätevä peruste estää tutkimuksen julkituloa.

Jos mielipiteelle annettaisiin tällainen valta, se olisi sama kuin jos tieteellinen aikakauslehti kysyisi julkaisuohjeita aborttia vastustavilta järjestöiltä ennen kuin lehti julkaisee abortin hyvinvointivaikutuksia raportoivan tutkimusartikkelin. (Puberteettia estävästä lääkityksestä on myös huomattava, että lääkkeiden haittoja selvittävä tutkimus suojaa nimenomaan sukupuoli-identiteetin ongelmista kärsivien nuorten oikeuksia. Vain tutkimuksen myötä nuoret ja heidän vanhempansa saavat tietoa lääkehoidon haitoista ja hyödyistä.)

Loppuun Sokal toteaa, että vaikka "edistykselliset" piirit olisivat sataprosenttisen oikeassa (tiedollisesti ja/tai moraalisesti) kaikissa näkemyksissään ja linjauksissaan, ja vaikka heillä ei olisi mitään opittavaa kriitikoiltaan, vastakkaisten näkemysten sensurointi silti haittaisi heidän omaa asiaansa. Ilman vastapuolen näkemyksiä ihmisillä ei nimittäin olisi yhtä perusteltuja syitä omaksua näitä "edistyksellisiä" ajatuksia. Ihmiset joutuisivat luottamaan pelkkiin julkilausumiin vailla kunnollisia perusteluita.

PS. Naturen linjaukset ovat kolme vuotta vanhoja. Onko lehti sittemmin järkevöittänyt linjauksiaan? En tiedä, enkä ole kiinnostunut ottamaan selvää. Sen verran harmillinen tämä akateeminen maanpetos on.

ALAVIITE

[1] Ableismi määritellään yleensä vammaisten ihmisten syrjimiseksi ja alempiarvoisena pitämiseksi. Joissakin määritelmissä ableismina pidetään myös vammattomuuden, toimintakyvyn ja terveyden ihailua. Näin laveassa määritelmässä olemme kaikki ableisteja; tietysti ihmiset ovat mieluummin terveitä ja toimintakykyisiä kuin sairaalloisia tai liikuntaesteisiä. Ja terveyttä he toivovat myös lapsilleen ja ystävilleen. Sellaisessa halussa/toiveessa ei ole mitään sellaista, joka ansaitsee oman kankean vierassanansa.

Akateeminen maanpetos, osa 1

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Käyn tässä juttusarjassa läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Siinä puheenvuoron saavat lukuisat kuuluisuuteen nousseet, osin pahamaineiset professorit ja tieteen popularisoijat, muun muassa Richard Dawkins, Steven Pinker, Gad Saad, Jerry A. Coyne ja Amy L. Wax.

Kraussin teos puolustaa tiedettä sisältä tulevaa uhkaa vastaan. Kirjan aiheena ei siis ole se, että autoritaarinen hallinto tai muu ulkopuolinen taho pyrkisi ujuttamaan ideologiaansa tutkimukseen. Sitäkin on tapahtunut, edelleen tapahtuu ja sekin ansaitsee ankaraa arvostelua. Mutta tässä kirjassa kritisoidaan sitä, miten tiedeväki on pettänyt tieteen ihanteet ihan itse. Siitä kirjoitussarjan aavistuksen liioitteleva otsikko.

Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal – jolla niin ikään on teoksessa yksi luku – julkaisi humanistis-yhteiskuntatieteellisessä Social Text -lehdessä parodia-artikkelin. Sen nimi kuului: Transgressing the boundaries – Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity. (En aio yrittää suomennosta.) Kirjoitus sekoitteli luonnontieteellisiä termejä muodikkaisiin sosiaalitieteellisiin käsitteisiin poliittisesti korrektilla tavalla. Objektiivisuuden väitettiin olevan kielellinen rakennelma, jolla ei ole tietoteoreettista ylivaltaa marginalisoitujen ryhmien vastahegemonisiin narratiiveihin. Luonnontieteilijälle oli ilmeistä, että tieteellisessä mielessä artikkelissa ei ollut järkeä.

Sokalin parodia sai paljon julkisuutta, puolesta ja vastaan. Internet oli vasta aloittanut taipaleensa, ja sivut latautuivat hitaasti. Nettiin kuitenkin ilmestyi pian Sokalin innoittamana sivusto, jossa sai napinpainalluksella tuotettua postmodernista humpuukijargonista koostuvan tiedeartikkelin. Puhuttiin puppugeneraattorista. Se oli ensimmäisiä nettimeemejä. Muistan kuvitelleeni, että Freudilla ryyditetty mannermainen postmodernismi sai siinä kuoliniskun. Tiede voisi jatkaa totuuden jahtaamista kuten ennenkin.

Kelataan 30 vuotta eteenpäin, ja mitä tapahtuu? Freud on hylätty, samoin kuin jotkin tuolloin suositut sosiaalitieteelliset menetelmät ja käsitteet. Mutta puppua on alettu katsoa läpi sormien luonnontieteissäkin. Journal of Chemical Education -lehdessä puolustettiin tieteen opetusta feministisessä viitekehyksessä. Sokalin parodia-artikkelin tapaan jutussa sekoitettiin kvanttimekaniikkaa marxilaiseen materialismiin. Fyysikkojen Physical Review -lehdessä taas väitettiin valkoisuuden olevan dominanssia ja kontrollinhalua – jälleen kuin Sokalilta itseltään.

Koviin tieteisiin ulottunut ideologisuus selittyy osin poliisin kovaotteisuuteen kuolleella mustaihoisella George Floydilla. Tapaus herätti maailmanlaajuista myötätuntoa, ja sen myötä akateemisenkin maailman väitettiin olevan rasistista valtapeliä. Yhdysvalloissa yliopistot alkoivat vaatia tutkijoilta, opiskelijoilta ja apurahojen hakijoilta antirasistisia ja vähemmistöjä mielisteleviä kannanottoja. Samassa hengessä joitakin ihmisryhmiä alettiin työhönotossa suosia kyvykkäämpien kustannuksella [1]. Uudessa Seelannissa jopa vaadittiin, että alkuperäiskansan ”tapa tietää” olisi opetuksessa samalla viivalla tieteen kanssa. (Tähän sopinee vanha vitsi: Miksi kutsutaan vaihtoehtolääketiedettä, joka toimii? Lääketieteeksi.)

Kaikki tapahtui ilman minkäänlaista todistetta siitä, että tällaiselle ihmisryhmiä lokeroivalle toiminnalle olisi tarvetta tai että siitä olisi jotakin hyötyä. Kanadassa vaadittiin jopa, että yliopistollisissa viroissa ihmisryhmiä tulisi olla täsmälleen samassa suhteessa kuin heitä on muussa väestössä. Ikävä kyllä tällainen tavoite voi onnistua vain, mikäli samalla hylätään työntekijöiden valinta ansiokkuuden perusteella. Kaikki väestöryhmät kun eivät voi olla samalla tavalla kiinnostuneita tai kyvykkäitä hoitamaan akateemisia virkoja. Käytännössä tasaedustus tarkoittaisi siis ansioituneempien hakijoiden syrjimistä. Kanadassa syrjintää pidetään toisin sanoen sallittuna – ehkä siksi, että sen kuvitellaan korjaavan menneitä syntejä – samalla kun tieteen tason lasku saa siunauksen.

Yliopistoissa alettiin kantaa huolta myös siitä, että akateemisissa julkaisuissa saattoi olla loukkaavia ilmaisuja tai tuloksia. Royal Society of Chemistryn linjauksen mukaan loukkaamisessa ja sen välttämisessä on tärkeintä huomioida loukatun omakohtainen tuntemus riippumatta kirjoittajan aikomuksista [2]. Nature Human Behaviour -lehden toimituskunta jopa linjasi, ettei se aio julkaista artikkeleita, ”jotka saattavat haitata (tahattomastikin) yksilöitä tai ryhmiä, jotka ovat herkimpiä rasismille, seksismille, ableismille tai homofobialle”. Tämä lienee typerin hyökkäys tiedettä vastaan. Koska tutkijat eivät halua aiheuttaa harmia, he tällaisen pelottelun edessä helposti alkavat totuuden kustannuksella sensuroida itseään – tai kollegoitaan, kuten usein on tapahtunut. Kraussin toimittama esseekokoelma ilmestyi kreivin aikaan.

ALAVIITTEET

[1] Nyt kun naiset ovat länsiyliopistoissa voimakkaasti yliedustettuina, kukaan ei ole samaan tapaan kampanjoimassa sen puolesta, että miesvähemmistölle tulisi antaa suosituimmuusasema. Kuka osaisi selittää moisen kaksoisstandardin?

[2] Samoilla totalitaristisen mielivallan linjoilla oli Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen Antirasismin perusteet -kurssi vuonna 2020. Kurssin mukaan ”Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.”

PS. Sokalin sankariteko sai jatkoa, kun tieteen standardien laskusta huolestuneet Peter Boghossian, Helen Pluckrose ja James Lindsay julkaisivat parodia-artikkeleita sosiaalitieteellisissä julkaisuissa vuosina 2017 ja 2018. Suomessa menetelmällisesti kehnoa ja aihevalinnoiltaan merkityksetöntä tutkimusta – tai lähinnä sen rahoitusta – on kritisoinut muun muassa Mika Merano Tutkimusta vai ideologiaa -pamfletissaan (Suomen perusta 2025). Arvioin teoksen Skeptikko 4/2025 -lehdessä.