Akateeminen maanpetos, osa 3

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä kolmas osa tarkastelee Alan Sokalin kirjoittamaa lukua How ideology threatens to corrupt science eli Miten ideologia uhkaa turmella tieteen. (Sokal tuli tunnetuksi julkaistuaan postmodernismia parodioivan artikkelin, ks. juttusarjan ykkösosa. Kakkososassa tarkasteltiin Richard Dawkinsin lukua.)

Tieteellisiin julkaisuihin tarkoitettuja käsikirjoituksia tulee arvioida lähinnä seuraavilla perusteilla:

Kuinka päteviä tutkimuksessa käytetyt menetelmät ovat?
Kuinka täsmällisiä käytetyt käsitteet ovat?
Kuinka perusteellista aiheen tarkastelu on?
Kuinka tarkkoja tehdyt havainnot ovat?
Kuinka tärkeitä löydökset ovat tieteen edistämisen ja tiedontuottamisen kannalta?

Mitä ankarammin lehden toimitus näitä kysymyksiä tarkastelee, sitä tieteellisemmästä julkaisusta on kyse. Arvoarvostelmat saattavat vaikuttaa viimeisen kysymyksen kohdalla – käsikirjoitusten arvioijilla on omat mielipiteensä siitä, mitä on tärkeää ja soveliasta tutkia – mutta arvokysymysten ei silti tule olla artikkelin julkaisemisen esteenä. Tutkimuksellisten ja tieteellisten ansioiden tulee olla ratkaisevia; ei sen, kuinka mieluisia/epämieluisia löydökset jonkun mielestä ovat.

Sokal käsittelee edellä lueteltujen kriteerien valossa tiedelehti Naturen vuonna 2023 julkaisemaa eettistä ohjeistusta. Sen mukaan lehden toimituskunnalla on oikeus estää tarjottujen käsikirjoitusten julkaiseminen tai poistaa jo julkaistu artikkeli, mikäli käsikirjoituksen/artikkelin "sisältö heikentää tai sisällön voidaan aiheellisesti kokea heikentävän yksilön tai ryhmien oikeuksia tai arvokkuutta…".

Naturen ohjeistuksessa ei siis ole kyse ihmisten tai materian suojelemisesta (esim. uuden räjähdysaineen valmistusprosessin julkaiseminen) tai koehenkilöiden hyvinvoinnin turvaamisesta (sitä on tehty jo vuosikymmeniä). Kyse on siitä, voiko joku yksilö tai jokin ryhmä kokea jotkin artikkelissa esitetyt väitteet arvokkuutta haittaaviksi (eikä virheellisiksi).

Naturen ohjeistus alkaa pahaenteisen epämääräisesti: ”Vaikka akateeminen vapaus on perustavaa laatua, sillä on rajansa.” Lehti jatkaa: ”Tutkimus voi tahattomasti leimata [stigmatize] yksilöitä tai ihmisryhmiä. Se voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableistista [1] tai homofoobista. Tutkimus saattaa tarjota oikeutuksen joidenkin ryhmien ihmisoikeuksien heikentämiseen…”

Käydään ohjeistus Sokalin tapaan kohta kohdalta läpi. Mitä tarkoittaa, että tutkimus leimaa yksilöä tai ryhmiä? Tai mitä tarkoittaa tahaton leimaaminen? Tarkastellaan havaintoa, että ylipaino altistaa syöpätaudeille. Joidenkin mielestä näinkin neutraali löydös leimaa ylipainoisia. Mutta tällä ei tietenkään tule olla vaikutusta tutkimukseen tai sen julkaisemiseen. Se, että joku ei pidä viestistä sen mahdollisuuden leimaavuuden vuoksi, ei ole pätevä peruste pimittää tutkimushavaintoja – etenkin kun havainnot usein ovat hyödyllisiä. Ylipainon ja syövän tapauksessa ihmiset voisivat löydöksen avulla halutessaan suojata terveyttään. Tiedon pimittäminen olisi väärin nimenomaan ylipainoisia kohtaan. Sokalin mukaan leimaamissyytös on viestintuojan ampumista.

Naturen toimituskunta on kuitenkin antanut itselleen luvan päättää – omien sattumanvaraisten mieltymystensä mukaan –, millainen tutkimus on leimaavaa ja siksi julkaisukelvotonta. He toisin sanoen saattavat tyrehdyttää tosiasiaväitteitä vain siksi, että he kokevat jonkun tulevan leimatuksi. Tieteeseen moinen aktivismi ja subjektiivisuus eivät kuulu.

Entä mitä tarkoittaa Naturen väite, että tutkimus voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableististista tai homofoobista? Sokal toteaa, että perinteisten kriteerien perusteella on jo mahdollista arvioida, löytyykö tutkimuksesta tai tutkimusartikkelista syrjintää. Ja siinä määrin kuin tutkimus/artikkeli suosii syrjintää (perustuen esim. rotuun tai sukupuoleen), kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta/artikkelista. Jonkin ihmisryhmän syrjimisen – tai syrjimättömyyden – ajaminen ei siis ole tiedettä vaan politiikkaa. Nature tai mikään muukaan tieteellinen julkaisu ei tässä kohdin tarvitse uutta ja epämääräistä ohjeistusta.

Joku saattaa väittää vastaan, että rasismi tai seksismi motivoivat joitakin tutkijoita ja tutkimusaiheita. Näin voi olla, mutta se on eri asia kuin saatujen tutkimustulosten tai -raporttien syrjivyys. Tutkimuksen taustamotiivi – vaikka se olisi rasistinen/seksistinen – ei siis tee tutkimushavainnoista virheellisiä tai rasistisia/seksistisiä. Ylipäätään tutkijan taustamotiivien olettaminen on epätieteellistä ajatuspoliisitouhua (ks. esimerkki täältä). Yleensä sellainen johtuu pahantahtoisuudesta ja/tai asia-argumenttien puutteesta.

Sokalin esimerkki on havainto, että ihmiskoirailla on monessa kognitiivisessa piirteessä enemmän vaihtelua kuin naarailla. Miehiä on toisin sanoen enemmän kognitiivisen kyvykkyyden molemmissa ääripäissä (vaikka sukupuolten keskiarvo olisikin sama). ”Paljon lupauksia, paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu. On siis mahdollista, että vaikka yhteiskunta olisi täysin vailla syrjintää ja ennakkoluuloja, miehiä olisi silti tieteen huipulla naisia enemmän. Pitäisikö tieto miessukupuolen suuremmasta vaihtelusta siis tukahduttaa? Ei tietenkään. Mikäli tällaisia faktoja sensuroitaisiin, se haittaisi kykyämme selvittää, missä määrin syrjintää milläkin alalla esiintyy.

Entä Naturen väite, että tutkimus voi oikeuttaa syrjintää tai ihmisoikeuksien heikentämistä? Pohditaan edellä mainittua havaintoa, että miehillä on enemmän variaatiota kognitiivisissa, vaikkapa matemaattisissa kyvyissä. Oikeuttaisiko havainto naismatemaatikoiden syrjimisen? Jälleen kerran, ei tietenkään. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulee olla.

Tutkimushavainnot eivät oikeuta syrjivää sen enempää kuin syrjimätöntäkään kohtelua. Tieteeseen kuuluu jo määritelmällisesti, että yksilön akateemista suoriutumista arvioidaan riippumatta siitä, millaisia sukupuolten tai rotujen ominaisuudet tilastollisesti ovat. Ryhmiä koskevat hajontatilastot ovat siis yhdentekeviä silloin, kun arvioidaan yksittäisen tutkijan ansioita. (Joku toki saattaa perustella naisten syrjintää sillä, että miehiä on enemmän älyllisten kykyjen "loppupäässä". Kyse on kuitenkin tekosyystä; havainto itsessään ei tee syrjinnästä oikeutettua.)

Naturen toimituskunnasta ainakin osa luultavasti on tietoinen edellä kuvatuista periaatteista. Nature näyttääkin lähinnä pelkäävän sitä, että jokin ei-akateeminen taho yrittäisi käyttää tutkimustuloksia syrjinnän oikeuttamiseen. Tällaiselle pelolle antautuminen on takaperoista; totuudenmukaisia ajatuksia ei tietenkään tule tukahduttaa siksi, että joku saattaa niitä väärinkäyttää. Sen sijaan kritiikin pitää kohdistua väärinkäytöksiin, ei itse tutkimukseen tai tutkimustuloksiin. Tiedelehden toimituskunnalle tämän luulisi olevan päivänselvää.

Naturen ohjeistusta voidaan tulkita jopa niin, että käsikirjoitus saatetaan hylätä, jos kuka tahansa kokee tutkimuksen vähentävän kenen tahansa arvokkuutta. Tällainen kriteeri on auttamatta liian laaja ja epämääräinen; se kattaa lähes kaiken sosiaalitieteellisen tutkimuksen: mitä tahansa ihmisryhmää koskeva tutkimus voidaan kokea arvokkuutta loukkaavana.

Sokal mainitsee esimerkkinä tutkimuksen, jossa selvitetään puberteettia estävien lääkkeiden neuropsykologisia vaikutuksia. Joidenkin sukupuoli-identiteettiaktivistien mielestä tällainen tutkimus heikentää trans-ihmisten oikeuksia. Pitäisikö tämän mielipiteen takia siis jättää kyseinen tutkimus julkaisematta? Vielä kerran, ei tietenkään. Mielipide ei ole pätevä peruste estää tutkimuksen julkituloa.

Jos mielipiteelle annettaisiin tällainen valta, se olisi sama kuin jos tieteellinen aikakauslehti kysyisi julkaisuohjeita aborttia vastustavilta järjestöiltä ennen kuin lehti julkaisee abortin hyvinvointivaikutuksia raportoivan tutkimusartikkelin. (Puberteettia estävästä lääkityksestä on myös huomattava, että lääkkeiden haittoja selvittävä tutkimus suojaa nimenomaan sukupuoli-identiteetin ongelmista kärsivien nuorten oikeuksia. Vain tutkimuksen myötä nuoret ja heidän vanhempansa saavat tietoa lääkehoidon haitoista ja hyödyistä.)

Loppuun Sokal toteaa, että vaikka "edistykselliset" piirit olisivat sataprosenttisen oikeassa (tiedollisesti ja/tai moraalisesti) kaikissa näkemyksissään ja linjauksissaan, ja vaikka heillä ei olisi mitään opittavaa kriitikoiltaan, vastakkaisten näkemysten sensurointi silti haittaisi heidän omaa asiaansa. Ilman vastapuolen näkemyksiä ihmisillä ei nimittäin olisi yhtä perusteltuja syitä omaksua näitä "edistyksellisiä" ajatuksia. Ihmiset joutuisivat luottamaan pelkkiin julkilausumiin vailla kunnollisia perusteluita.

PS. Naturen linjaukset ovat kolme vuotta vanhoja. Onko lehti sittemmin järkevöittänyt linjauksiaan? En tiedä, enkä ole kiinnostunut ottamaan selvää. Sen verran harmillinen tämä akateeminen maanpetos on.

ALAVIITE

[1] Ableismi määritellään yleensä vammaisten ihmisten syrjimiseksi ja alempiarvoisena pitämiseksi. Joissakin määritelmissä ableismina pidetään myös vammattomuuden, toimintakyvyn ja terveyden ihailua. Näin laveassa määritelmässä olemme kaikki ableisteja; tietysti ihmiset ovat mieluummin terveitä ja toimintakykyisiä kuin sairaalloisia tai liikuntaesteisiä. Ja terveyttä he toivovat myös lapsilleen ja ystävilleen. Sellaisessa halussa/toiveessa ei ole mitään sellaista, joka ansaitsee oman kankean vierassanansa.

Akateeminen maanpetos, osa 2

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Toisessa osassa tarkastellaan Richard Dawkinsin esseetä Scientific truth stands above human feelings and politics. Jo nimen perusteella voi arvella, että esseessä käsitellään trans-sukupuolisuuden kaltaisia tunteita herättäviä identiteettipoliittisia aiheita. (Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.)

Jos ihminen joskus pääsisi keskustelemaan Maan ulkopuolelta tulleiden olentojen kanssa, mistä he puhuisivat? ”Tietenkin tieteestä”, vastaa Dawkins. Hän perustelee väitettään seuraavasti:

Meidän muut kiinnostuksenkohteemme olisivat liian vieraita tai liian nurkkakuntaisia herättääkseen olentojen kiinnostuksen. Ja toisin päin. Olennot kunnioittaisivat newtoniaan ja einsteiniaan, planckiaan ja heisenbergiään. Heilläkin olisi Pythagoraan lause. Hekin olisivat laskeneet (omine symboleineen tietysti) piin ja muut matematiikan ja fysiikan vakiot. Niilläkin olisi atomiteoria, ja nekin tunnistaisivat saman luettelon alkuaineita kuin me. Alkuaineet olisi myös jaoteltu vastaaviin ryhmiin kuin meidän jaksollisessa järjestelmässämme. Ei ole yhtä ilmeistä, mutta olen valmis lyömään vetoa, että nekin kunnioittaisivat darwiniaan – kuten olen muualla perustellut, jonkinlainen versio evoluutiosta luonnonvalinnan kautta on ainoa tapa, jolla älykkyyttä voi universumiin syntyä.

Dawkins lisää, että keskustelu vierailijoiden kanssa ei ainakaan käsittelisi sellaisia joissakin länsimaisissa piireissä muodikkaita hokemia kuten ”kulttuurinen omiminen”, ”systeeminen rasismi” tai yliopistokurssien ”dekolonisaatio”. Ja ajatus, että vierailijat kunnioittaisivat foucaultejaan, derridojaan, judith butlereitaan tai ibram kendejään on Dawksinsille kehno vitsi. (Jos et ole näistä tiedettä politisoivista ja uhriutumista levittävistä sankareista kuullut, sitä parempi sinulle.)

Dawkins muistuttaa, että tiede ei ole yhteen lajiin, yhteen kapeaan hetkeen ja yhteen maailmankolkkaan keskittyvää aikalaishullutusta. Faktat olivat faktoja jo ennen kuin ihminen oli niitä selvittämässä, ja ne ovat faktoja senkin jälkeen, kun lajimme on kuollut sukupuuttoon. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että historian tai yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteet eivät ansaitsisi huomiota; pointti on menetelmien pätevyys, ei tutkimuskohteiden vastakkainasettelu.)

Seuraavaksi Dawkins esittelee kaksoissokkomenetelmän. Klassisessa esimerkissä uutta lääkettä testaava tutkija ja lääkettä saava koehenkilö eivät kumpikaan tiedä, onko annettu pilleri tai pistos oikea lääke vai lumelääke. Näin pystytään sulkemaan pois psykosomaattisia vaikutuksia. Lääkettä saavan koehenkilön terveydentila saattaa muuttua siksi, että hän uskoo lääkkeen vaikuttavan. Eli silloin, kun kaksoissokko on mahdollista, sillä voidaan sulkea pois yksilön omakohtaisia odotuksia ja tuntemuksia.

Kaksoissokkoa on käytetty jopa polvikirurgiassa. ”Lumelääkkeenä” kirurgi teki nukutetuille potilaille samat pintaviillot kuin itse operaatiossa, ja hoidon onnistumista selvittänyt tutkija ja polvivaurioista kärsivä potilas eivät kumpikaan tienneet, oliko kyse leikkauksesta vai lumeleikkauksesta. Kaksoissokko on tarpeen, koska yksilön käsitykset eivät muuta ympäröivää todellisuutta, mutta ne voivat vaikuttaa yksilön paranemiseen – tai ainakin paranemista koskeviin tuntemuksiin. (Tästä ”tiedollisen saastumisen” mahdollisuudesta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa intersektionaalisuuden ja "totuudenjälkeisen" yhteydessä.)

Dawkins esittelee myös Trofim Lysenkon tapauksen. Lysenko pyrki lisäämään viljan tuotantoa Neuvostoliitossa. Epäonnekseen – ja miljoonien nälkään nääntyneiden epäonneksi – hän nojasi virheelliseen teoriaan hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Käytännössä Lysenko hylkäsi perinnöllisyystieteen löydökset, ja valta-asemaan päästyään hän tuhosi kritiikkiä esittäneiden oikeiden tiedemiesten uria.

Tutkimustulosten hylkäämistä poliittisin perustein tapahtuu yhä, mutta samanlaista inhimillistä katastrofia se tuskin enää saa aikaan. Lysenkon tapaus on silti syytä pitää mielessä: tiede edistyy vain avoimesti keskustelemalla, ei kriitikoita vaientamalla. Jos perustelusi eivät vakuuta, tee niistä parempia.

Dawkinsin seuraava aihe on sukupuoli ja trans-sukupuolisuus. Niihin liittyvät kysymykset eivät enää herätä yhtä kiivasta julkista keskustelua kuin vielä muutama vuosi sitten. Tietyt perusasiat on kuitenkin syytä kerrata. Biologinen sukupuolimääritelmä on selkeä: naaras tuottaa isommat sukusolut, koiras pienemmät.

Dawkins esitteli biologisen sukupuolimääritelmän perusteet jo Geenin itsekkyys -klassikossaan vuonna 1976 (suom. 1993, Kimmo Pietiläinen). Määritelmä on yksinkertainen ja yleispätevä. Se kattaa kaikki nisäkkäät, linnut, matelijat ja kalat. (Joillakin kalalajeilla yksilöt voivat kasvaessaan vaihtaa maidin tuottajasta mädin tuottajaksi tai toisinpäin; ne siis aidosti vaihtavat sukupuolta.)

Jotkut trans-aktivistit esittävät, että yksilöt, jotka eivät tuota sukusoluja (vaikkapa ihmisnaaras menopaussin jälkeen), tekevät biologian määritelmästä vähemmän universaalin. Tämä ei pidä paikkaansa. Ratkaisevaa on se, kumpia soluja yksilön fysiologia/anatomia on rakentunut tuottamaan. Ne, joiden elimistö ei ole rakentunut tuottamaan kumpiakaan, eivät ole interseksuaaleja tai ei-kaksijakoisia (non-binary), vaan he ovat sukupuolettomia. Ja jos olisi ihmisiä, jotka tuottavat molempia soluja (sitä ei yksilönkehityksellisistä syistä tapahdu), he olisivat sekä naaraita että koiraita.

Biologinen määritelmä on siis universaali ja yksiselitteinen. Kiistoja herättääkin vain niin kutsuttu sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Dawkins on varsin ymmärtäväinen niin kutsutusta sukupuolidysforiasta kärsiviä kohtaan: ”Tuntemus, että olen väärän sukupuolen kehossa, näyttää olevan todellinen psykologinen tila. Nämä ’dysfoorikot’ voivat tuntea aitoa ahdistusta.”

Dawkinsin myötätunnolla on kuitenkin rajansa. Hänelle se kulkee riitaa haastavassa iskulauseessa ”transnaiset ovat naisia”. (Näin sanasta sanaan poseerasi esimerkiksi professori ja maantieteilijä Atte Korhola [X-viestipalvelu 12.2.2026].) Dawkins perustelee rajanvetoaan sillä, että kyseinen ilmaus turmelee kieltä ja on tieteellisesti virheellinen. Ja ennen kaikkea, jos hokema otetaan kirjaimellisesti, se loukkaa hänen mukaansa muiden, erityisesti naisten oikeuksia. Näin Dawkins: ”Iskulauseeseen sisältyy loogisesti oikeus osallistua naisten urheilusarjoihin, pääsy naisten pukuhuoneisiin, naisten vankiloihin ja niin edelleen. Tämä ’postmoderni’ kontrafaktualismi on tullut niin voimakkaaksi, että sanomalehdissä puhutaan rutiininomaisesti ja ilman varauksia ’naisen peniksestä’ [her penis].” (Ks. trans-asian holtittomasta ajamisesta täältä.) Perään Dawkins kummastelee, miksi nykyinen ei-kaksijakoinen identifioituminen – ”olen neutri”, ”kuulun kolmanteen sukupuoleen” – koskee lähinnä sukupuolta eikä rodullista identiteettiä. Näin Dawkins:

Modernilla amerikkalaisella kulttuurilla on pakkomielle rodusta ja rodullisesta identiteetistä samaan aikaan, kun sillä on pakkomielle pronomineista ja sukupuolisesta identiteetistä. Mutta siinä missä sukupuoli on selkeästi kaksijakoinen (tai ainakin sinulla on vaikeuksia perustella, että se ei sitä olisi), rotu on ilmiselvästi ei-kaksijakoinen (tai ainakin rotu on paljon lähempänä jatkumollisuutta kuin sukupuoli).

Teen tässä muutamia filosofisluontoisia lisäyksiä Dawkinsin trans-osioon. Hänen käsittelynsä on kiihkoton ja myötätuntoinen, mutta se jää myös hieman kesken. Aloitetaan sukupuoli-identiteetin määritelmästä. Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella. (Määritelmä on silti laajalle levinnyt. Esimerkkinä toimikoon kivuntutkimusyhdistyksen jäsenlehti: ”Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa yksilön omaa sisäistä ymmärrystä sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan” [1]. Kirjoittajana on yksi suositun Tiedenaiset -Instagram-tilin perustajista.)

Jotta identiteetin määritelmä olisi pätevä, pitäisi ensin kertoa/tietää, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti esimerkiksi eroaa muihin identiteetteihin kuuluvista tuntemuksista? Tai mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset ylipäätään tulevat? Tai mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon? Tai yksilön kasvuympäristöön? Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle.

Syrjinnästä taas on huomioitava seuraava seikka: syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu. Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista. Tämä pätee myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää yksilön ilmoitusta sukupuoli-identiteetistään typeryytenä, huomiohakuisuutena tai vain teoreettisesti ongelmallisena, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti sekä vastustaa syrjintää.

Sukupuoli-identiteetin tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden tarpeellisuuden kyseenalaistaminen ei siis ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten trans-piireissä toisinaan väitetään. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Sukupuoli-identiteetti ei toisin sanoen voi nojata sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseus/mieheys ovat. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä on pyrittävä eroon. Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Dawkins päättää trans-osionsa huomioon, että pyrkimys vaikuttaa politiikkaan transfoobikko-nimityksellä on merkki keskustelun häviämisestä ja asia-argumenttien puutteesta. Se on tieteen periaatteiden hylkäämistä, eräänlainen akateeminen maanpetos sekin.


ALAVIITE
[1] Kemppainen, J. (2024): Kohti tasa-arvoista kivunhoitoa – näkökulmia tieteen ja terveydenhuollon sukupuolivinoumaan. Kipuviesti 2/2024.

PS. Millaisen esseen mieluummin kirjoittaisit? Sellaisen, joka selittää ja perustelee ajatukset niin vastaansanomattoman selkeästi, että riskinä on esseen painuminen unholaan? Asiathan tulivat jo selviksi. Vai kirjoittaisitko mieluummin epätarkkuuksia vilisevän tekstin, joka jää elämään siksi, että sitä on jatkuvasti tulkittava uudelleen? Dawkins saattaa käyttää enemmän sanoja kuin asioiden valaisu edellyttäisi, mutta hän on silti aina pysytellyt ensin mainitulla selkeyden polulla. Tällaisen tiivistelmän laatiminen tuntuu siksi turhalta.

Akateeminen maanpetos, osa 1

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Käyn tässä juttusarjassa läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Siinä puheenvuoron saavat lukuisat kuuluisuuteen nousseet, osin pahamaineiset professorit ja tieteen popularisoijat, muun muassa Richard Dawkins, Steven Pinker, Gad Saad, Jerry A. Coyne ja Amy L. Wax.

Kraussin teos puolustaa tiedettä sisältä tulevaa uhkaa vastaan. Kirjan aiheena ei siis ole se, että autoritaarinen hallinto tai muu ulkopuolinen taho pyrkisi ujuttamaan ideologiaansa tutkimukseen. Sitäkin on tapahtunut, edelleen tapahtuu ja sekin ansaitsee ankaraa arvostelua. Mutta tässä kirjassa kritisoidaan sitä, miten tiedeväki on pettänyt tieteen ihanteet ihan itse. Siitä kirjoitussarjan aavistuksen liioitteleva otsikko.

Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal – jolla niin ikään on teoksessa yksi luku – julkaisi humanistis-yhteiskuntatieteellisessä Social Text -lehdessä parodia-artikkelin. Sen nimi kuului: Transgressing the boundaries – Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity. (En aio yrittää suomennosta.) Kirjoitus sekoitteli luonnontieteellisiä termejä muodikkaisiin sosiaalitieteellisiin käsitteisiin poliittisesti korrektilla tavalla. Objektiivisuuden väitettiin olevan kielellinen rakennelma, jolla ei ole tietoteoreettista ylivaltaa marginalisoitujen ryhmien vastahegemonisiin narratiiveihin. Luonnontieteilijälle oli ilmeistä, että tieteellisessä mielessä artikkelissa ei ollut järkeä.

Sokalin parodia sai paljon julkisuutta, puolesta ja vastaan. Internet oli vasta aloittanut taipaleensa, ja sivut latautuivat hitaasti. Nettiin kuitenkin ilmestyi pian Sokalin innoittamana sivusto, jossa sai napinpainalluksella tuotettua postmodernista humpuukijargonista koostuvan tiedeartikkelin. Puhuttiin puppugeneraattorista. Se oli ensimmäisiä nettimeemejä. Muistan kuvitelleeni, että Freudilla ryyditetty mannermainen postmodernismi sai siinä kuoliniskun. Tiede voisi jatkaa totuuden jahtaamista kuten ennenkin.

Kelataan 30 vuotta eteenpäin, ja mitä tapahtuu? Freud on hylätty, samoin kuin jotkin tuolloin suositut sosiaalitieteelliset menetelmät ja käsitteet. Mutta puppua on alettu katsoa läpi sormien luonnontieteissäkin. Journal of Chemical Education -lehdessä puolustettiin tieteen opetusta feministisessä viitekehyksessä. Sokalin parodia-artikkelin tapaan jutussa sekoitettiin kvanttimekaniikkaa marxilaiseen materialismiin. Fyysikkojen Physical Review -lehdessä taas väitettiin valkoisuuden olevan dominanssia ja kontrollinhalua – jälleen kuin Sokalilta itseltään.

Koviin tieteisiin ulottunut ideologisuus selittyy osin poliisin kovaotteisuuteen kuolleella mustaihoisella George Floydilla. Tapaus herätti maailmanlaajuista myötätuntoa, ja sen myötä akateemisenkin maailman väitettiin olevan rasistista valtapeliä. Yhdysvalloissa yliopistot alkoivat vaatia tutkijoilta, opiskelijoilta ja apurahojen hakijoilta antirasistisia ja vähemmistöjä mielisteleviä kannanottoja. Samassa hengessä joitakin ihmisryhmiä alettiin työhönotossa suosia kyvykkäämpien kustannuksella [1]. Uudessa Seelannissa jopa vaadittiin, että alkuperäiskansan ”tapa tietää” olisi opetuksessa samalla viivalla tieteen kanssa. (Tähän sopinee vanha vitsi: Miksi kutsutaan vaihtoehtolääketiedettä, joka toimii? Lääketieteeksi.)

Kaikki tapahtui ilman minkäänlaista todistetta siitä, että tällaiselle ihmisryhmiä lokeroivalle toiminnalle olisi tarvetta tai että siitä olisi jotakin hyötyä. Kanadassa vaadittiin jopa, että yliopistollisissa viroissa ihmisryhmiä tulisi olla täsmälleen samassa suhteessa kuin heitä on muussa väestössä. Ikävä kyllä tällainen tavoite voi onnistua vain, mikäli samalla hylätään työntekijöiden valinta ansiokkuuden perusteella. Kaikki väestöryhmät kun eivät voi olla samalla tavalla kiinnostuneita tai kyvykkäitä hoitamaan akateemisia virkoja. Käytännössä tasaedustus tarkoittaisi siis ansioituneempien hakijoiden syrjimistä. Kanadassa syrjintää pidetään toisin sanoen sallittuna – ehkä siksi, että sen kuvitellaan korjaavan menneitä syntejä – samalla kun tieteen tason lasku saa siunauksen.

Yliopistoissa alettiin kantaa huolta myös siitä, että akateemisissa julkaisuissa saattoi olla loukkaavia ilmaisuja tai tuloksia. Royal Society of Chemistryn linjauksen mukaan loukkaamisessa ja sen välttämisessä on tärkeintä huomioida loukatun omakohtainen tuntemus riippumatta kirjoittajan aikomuksista [2]. Nature Human Behaviour -lehden toimituskunta jopa linjasi, ettei se aio julkaista artikkeleita, ”jotka saattavat haitata (tahattomastikin) yksilöitä tai ryhmiä, jotka ovat herkimpiä rasismille, seksismille, ableismille tai homofobialle”. Tämä lienee typerin hyökkäys tiedettä vastaan. Koska tutkijat eivät halua aiheuttaa harmia, he tällaisen pelottelun edessä helposti alkavat totuuden kustannuksella sensuroida itseään – tai kollegoitaan, kuten usein on tapahtunut. Kraussin toimittama esseekokoelma ilmestyi kreivin aikaan.

ALAVIITTEET

[1] Nyt kun naiset ovat länsiyliopistoissa voimakkaasti yliedustettuina, kukaan ei ole samaan tapaan kampanjoimassa sen puolesta, että miesvähemmistölle tulisi antaa suosituimmuusasema. Kuka osaisi selittää moisen kaksoisstandardin?

[2] Samoilla totalitaristisen mielivallan linjoilla oli Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen Antirasismin perusteet -kurssi vuonna 2020. Kurssin mukaan ”Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.”

PS. Sokalin sankariteko sai jatkoa, kun tieteen standardien laskusta huolestuneet Peter Boghossian, Helen Pluckrose ja James Lindsay julkaisivat parodia-artikkeleita sosiaalitieteellisissä julkaisuissa vuosina 2017 ja 2018. Suomessa menetelmällisesti kehnoa ja aihevalinnoiltaan merkityksetöntä tutkimusta – tai lähinnä sen rahoitusta – on kritisoinut muun muassa Mika Merano Tutkimusta vai ideologiaa -pamfletissaan (Suomen perusta 2025). Arvioin teoksen Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Muslimiplayboyn nousu ja tuho

Noin 15 vuotta sitten posti toi minulle ilmaiseksi paksun ja painavan teoksen. Kaikki kirjan 800 sivua ovat kiiltäviä ja värillisiä (välissä kaksi DVD-levyä). Kannessa on muovisen viivakarhennuksen avulla tehty kuva, jonka aihe vaihtuu riippuen kulmasta, josta kuvaa katsotaan. Takakannen vastaavassa vaihtokuvassa on kirjan tekijä ja kaksi hänestä käytettyä nimeä.

Kuka on tekijä Harun Yahya/Adnan Oktar? Ja mistä pompöösin teoksen rahoitus tuli?
Kirjasta keskusteltiin sen ilmestymisen (2006) aikoihin runsaasti. Lähetettiinhän ulkoisesti mahtipontista mutta sisällöltään typerryttävää kirjaa kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maailmaa opettajille ilmaiseksi. Teos sai myös kolme jatko-osaa, viimeisin ilmestyi 2012.

Kreationistinen kirja yrittää todistella, että eläinlajit eivät olisi aikojen kuluessa muuttuneet. Teoksessa jopa käytetään kalastusvieheiden kuvia todisteena hyönteislajin muuttumattomuudesta. Eräässä kuvassa on jäljellä vieheen koukku!
Richard Dawkins arvioi teosta seuraavasti:

En pysty sovittamaan yhteen tämän kimaltavan kirjan kalliita tuotantokuluja sen sisällön henkeäsalpaavaan hulluuteen. Onko se todella hulluutta vai onko se silkkaa laiskuutta, vai kenties kyynistä tietoisuutta kohdeyleisön – enimmäkseen muslimikreationisteja – tietämättömyydestä ja typeryydestä. Ja mistä rahat tulevat?

Tulipa rahoitus mistä tahansa – moni arveli saudien tukeneen teosta – tekijälle, turkkilaiselle lahkojohtajalle, ei tuoreen uutisen mukaan käynyt hyvin. Oikeudessa Oktaria syytettiin muun muassa rikollisjärjestön johtamisesta, poliittisesta ja sotilaallisesta vakoilusta, raiskauksesta, alaikäisiin sekaantumisesta, rahanpesusta, väärentämisestä ja kiristämisestä. Rangaistus: yli tuhat vuotta vankeutta.

Marraskuun kirjakatsaus

Tässä joitakin viime aikoina lukemiani kirjoja. Seuraavaksi tartun muun muassa Arvoon ja Mullistukseen. (Itselle tilaamani joululahjakirjat saapuivat juuri ennen postilakkoa, paketit avaan vasta aattona.)

Rantala, Markus (2019): Masennuksen biologia – Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin. Terra Cognita. Helsinki.

Rantalan kirja avaa uudenlaisia näkökulmia masennukseen ja muihin mielialahäiriöihin. Hänen kiistelty teesinsä on, että masennusta on useita eri muotoja, joista jokainen vaatii omanlaistaan hoitoa. Toinen Rantalan teesi (jonka takana on melko vahvaa tutkimusnäyttöä) on, että kehon matala-asteinen tulehdustila on olennainen tekijä masennuksessa ja sen hoidossa. Aihepiiriä koskeva tutkimus on joiltakin osin alkuvaiheessa, ja osa kirjan väitteistä jääkin odottamaan lisävahvistusta. Osa väitteistä taas on jo vakiintunutta tietoa, esimerkiksi liikunnan merkitys. Näin Rantala:

Jos masentuneen saa ymmärtämään, mikä on esimerkiksi tulehduskipulääkkeiden hoitava mekanismi masennuksen hoidossa, ja näytetään tutkimukset, jotka osoittavat niiden oikeasti toimivan, voidaan olettaa, että myös niiden lumevaikutus on voimakkaampi. Masennuksen hoidossa on tärkeää nimenomaan herättää toivon tunne, ja hoitojen toimivuuden osoittaminen potilaalle auttaa siinä. Evoluutiopsykologia tuo mukanaan toivon, sillä se antaa teoriapohjan psykiatrialle yhä tehokkaampien hoitomuotojen kehittämiseksi.

                             * * *

Smith, G. (2018): What the Luck? – The Surprising Role of Chance In Our Everyday Lives. Duckworth Overlook. Lontoo.

Vuonna 1869 ilmestyi Francis Galtonin kirja Hereditary Genius. Sen pääsanoma on, että lahjakkuus (esim. musikaalisuus ja älykkyys) periytyy. Väitteensä tueksi Galton käy läpi nimeltä mainiten aikansa tunnettuja taiteilijoita, tieteilijöitä, tuomareita, poliitikkoja ja heidän sukulaisuussuhteitaan. Galton, joka oli tunnetun tutkijan (ja runoilijan) Erasmus Darwinin lapsenlapsi ja Charles Darwinin serkku, kirjoittaa itsestään päälle liimatun vaatimattomasti: ”Voisin lisätä tähän muita suvun jäseniä, jotka vähäisemmässä määrin mutta silti ratkaisevalla tavalla ovat kehittäneet kiinnostuksen luonnonhistoriallisiin kysymyksiin.”

150 vuotta Galtonin jälkeen tilastotieteilijä Gary Smith ottaa käsittelyyn kolikon toisen puolen, sattuman merkityksen. What the Luck? -teos korostaa tilastollista ilmiötä nimeltä ”regression to the mean” eli taantuminen kohti keskiarvoa. Esimerkiksi superälykkäiden vanhempien jälkeläiset ovat keskimäärin muuta väestöä älykkäämpiä, mutta lapset kuitenkaan harvoin yltävät vanhempiensa tasolle. Tilastollisesti lapset siis taantuvat kohti keskiarvoa. Maineikas psykologi Hans Eysenck jopa omisti erään älykkyyseroja käsittelevän kirjansa lapsilleen ”toivoen, että geneettinen regressio kohti keskiarvoa ei olisi kohdellut heitä liian kovakouraisesti”. Vastaavasti superälykkäiden lasten vanhemmat ovat yleensä lähempänä keskiarvoa. (Suunta kohti keskiarvoa pätee luonnollisesti myös vanhempiin/lapsiin, jotka ovat toisessa ääripäässä eli kognitiivisilta kyvyiltään rajoittuneimpia.)

Erityisen paljon kirjassa on urheiluesimerkkejä. Sattuma näyttää ratkaisevan valtaosan esimerkiksi pallopeleissä menestyvien joukkueiden ja yksilöiden suoritusten vaihtelusta. Teos on vakuuttava myös väittäessään, että ”keskiarvotaantuma” on olennainen tekijä lääketieteellisten hoitojen tuloksissa (jopa kaksoissokkotesteissä) ja kansakuntien bruttokansantuotteiden kasvuvauhdissa, pörssisijoitusten tuotoista puhumattakaan. Luettelomaisuudestaan huolimatta kirja pitää otteessaan ja auttaa lukijaa kohti rationaalista ajattelua.

                                    * * *

Neuvonen, Riku (2018): Sananvapauden historia Suomessa. Gaudeamus. Helsinki.

Neuvosen teos sisältää suomalaisen sananvapaushistorian lisäksi teoreettisia ja filosofisia pohdintoja. Jotkin esimerkkitapaukset suomettumisesta ovat edelleen masentavaa luettavaa. Hieman enemmän olisin kaivannut sen analysointia siitä, miten netin myötä tullut kaikille avoin mahdollisuus julkaista mitä vain ja koska vain, on vaikuttanut Suomen sananvapausilmapiiriin. Tosin aihepiiri ymmärrettävästi tarvitsee omat teoksensa (alla mainittu Free Speech -kirja on juuri tällainen). Tässä joitakin lainauksia Neuvoselta:

Oikeusjärjestelmässä sananvapaus kuuluu ihmis- ja perusoikeuksiin, jossa sillä on vankka aatteellinen ja historiallinen pohja. Sen käytännön toteutumisen vaikuttavat niin lainsäädäntö kuin yhteiskunnalliset asenteet ja yhteiskunnan yleinen tilakin. Sananvapaus ei ole yksiselitteinen asia vaan eri tahojen jatkuvan muokkauksen kohteena oleva käsite ja oikeus, jonka hallinnasta käydään taistelua.

Usein eilispäivän laajan ilmaisun kannattajat vaativat seuraavana päivänä heidän mielestään sopimattomien ilmaisujen kieltämistä.

Varsinainen sensuuri ei ole loppunut maailmasta, ja sen vähätteleminen on kyseenalaista.

Nykyajattelussa 2010-luvulla kunniansuoja on osa yksityisyydensuojaa siltä osin, kun suojataan ihmisten oikeutta päättää omasta vaikutelmastaan muiden silmissä. Pääedellytys kunnianloukkauksessa on nykyisin totuudenvastaisuus. Kunniansuoja saanut enemmän merkitystä tietoverkkojen aikana, mutta toisaalta samalla ovat kasvaneet vaatimukset luopua kokonaan sen loukkaamisen kriminalisoinnista. Monessa valtiossa kunnian suojaamisesta rikoslain avulla on luovuttu ja rikos on dekriminalisoitu. Sen sijaan itsevaltaiset, harvainvaltaiset ja illiberaalit demokratiat ovat käyttäneet kunniansuojaa poliittisten vastustajien hiljentämiseen. Yksityisyydensuojan perusta on 1800-luvulla, mutta varsinaiseksi oikeudeksi se kehittyi toisen maailmansodan jälkeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa yksityiselämänsuojasta kehittyi sananvapauden rajoitteen sijasta oma ihmisoikeutensa 1990-luvun kuluessa.

Tietoverkkojen kehityksen mukana tulivat uudet huolet, uudet moraaliset paniikit, joista yhden aiheutti lapsiporno. Huoli johti vuonna 1997 lakiin, jolla operaattorit velvoitettiin estämään pääsy sivuille, joilla epäiltiin olevan lapsipornoa. Kyseessä oli ensimmäinen varsinainen sensuurilaki sitten videolain, mutta tästä huolimatta laista ei pyydetty lausuntoa eduskunnan perustuslakivaliokunnalta. Laki on edelleen tätä kirjoitettaessa vuonna 2018 voimassa, mutta operaattorit ovat vähitellen luopuneet estolistojen käytöstä, eikä ilmeisesti myöskään keskusrikospoliisi päivitä listaa siinä määrin kuin ennen. Laki havainnollistaa hyvin sitä, että kun asioita päädytään poliittisen paineen vuoksi korjaamaan nopeassa tahdissa, saattaa lain tarkoituksenmukaisuuden tai ihmis- ja perusoikeuksien mukaisuuden arviointi jäädä sivurooliin. Laki ei missään vaiheessa toiminut tarkoituksenmukaisesti, mihin johtopäätökseen päätyivät muun muassa eduskunnan oikeusasiamies ja rikospoliisi omissa selvityksissään. 

Sananvapauden kaltaisten oikeuksien perusajatus on, että mikäli jonkin oikeuden haluaa itselleen, tulee se samalla hyväksyä muiden käyttämänä. Kun sallii itselleen oikeuden esittää mielipiteitä, tulee se sallia muillekin.

                                      * * *

Garton Ash, Timothy (2016): Free Speech – Ten Principles for a Connected World. Atlantic Books. Lontoo.

Tämä on massiivinen ja massiivisen tärkeä teos sananvapaudesta ja siihen liittyvistä haasteista nykyisessä digijättien maailmassa. Suuri osa esitetyistä periaatteista on sellaisia, että tavallisella kaduntallaajalla ei ole niihin juuri vaikutusvaltaa tai edes mitään sanottavaa (vaikkapa ”net neutrality”). Useimmat Garton Ashin huomiot ovat silti kiinnostavia ja ansaitsisivat jatkuvaa keskustelua. (Aiempia sananvapaus- ja ”vihapuhe”-pohdintojani on täällä, täällä, täällä ja täällä.)

Olen tarkoituksella pidättäytynyt kommentoimasta tuoretta Päivi Räsäsen lausuntojen tutkintaa, koska on niin ilmeistä, että hänellä tulee olla oikeus esitellä aataminaikaisia syntikäsityksiään. (Räsänen esitti vuonna 2004 – ja lausunto on yhä netissä – että homous on syntiä. Valtakunnansyyttäjä tulkitsee tämän olevan kansanryhmää vastaan kiihottamista.) Sananvapausoikeudenkäyntien ongelma on se, että jotta rankaisulla olisi jonkinlainen legitimiteetti, oikeuden pitäisi kyetä ratkaisemaan kaksi äärimmäisen mutkikasta kysymystä: 1) onko luultavaa, että kyseessä oleva puhe/teksti aiheuttaa tekoja ja 2) olisiko puhujan/kirjoittajan pitänyt tietää, että hänen puheensa aiheuttaa tekoja (eli riittävällä todennäköisyydellä yllyttää joitakin ihmisiä syrjintään/väkivaltaan).

Oikeuden päätökset ottavat siis käytännössä kantaa siihen, missä määrin puhujan tulee tuntea yleisönsä reaktiot ja oma vaikutusvaltansa. Näiden seikkojen ratkaiseminen tuomioistuimessa ei yleensä ole mielekästä (jo siksi, että puheen ja tekojen välillä voi olla pitkä aika). Epämääräisen ”kiihottamisen” sijasta rangaistavuuden olisikin perustuttava konkreettisemmin siihen, yllyttikö puhe rikokseen – eli syrjintään ja väkivaltaan – vai ei. 

Esimerkkinä toimii se, kun Pentti Linkola vastikään totesi, että pakolaisten tulisi antaa hukkua Välimereen. Teknisesti tämä saattaa täyttää rikokseen yllyttämisen kriteerit (heitteillepano, pelastustoimen laiminlyöminen tms.), mutta käytännössä kalastajavanhuksen lausuntoa Euroopan toiselta äärilaidalta ei ole mieltä pitää rikollisena. Asiayhteys - eli käytännössä se, aiheutuuko puheesta todellista vaaraa – on tässäkin olennainen. Vastaavasti on eri asia, pitääkö konservatiivikristitty ”Saksassa ei ole tilaa muslimeille” -puhetta moskeijan edessä olevalle vihaiselle mielenosoittajajoukolle vai sanooko hän saman asian TV-haastattelussa. Laki on tässä väistämättä tulkinnanvarainen, mutta tulkinnanvaraisuutta on mahdollista minimoida ilman sananvapauden kaventamista. (Yleisesti on niin, että vapauksien kaventamisella on taipumus kolahtaa lopulta ”sensuroijan” omaan nilkkaan. Sellainen ei toki lohduta ilmaisunvapauden puolustajaa.)

                                      * * * 

Murray, Douglas (2019): The Madness of Crowds – Gender, Race and Identity. Bloomsbury. Lontoo.

Douglas Murrayn teos The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity käsittelee aiheita, jotka jakavat tai ovat joskus jakaneet ihmisiä jyrkkiin rintamalinjoihin: sukupuoli, rotu, homoseksuaalisuus, transseksuaalisuus. Jakautumisen takaa paljastuu usein oikeudenmukaisuuden nimissä aloitettu mutta uhriutumiseen ja väkinäisesti syötettyihin identiteetteihin keskittyvä kulttuurisota. Kiistan aiheena on myös se, kuka saa määritellä, mitä edistys ja oikeudenmukaisuus ovat.

Murray pohtii muun muassa marxilaisuuden roolia näissä 2000-luvun kulttuurikiistoissa. Hänen mukaansa työväenluokka saattoi 1900-luvun lopussa olla edelleen riistetty, mutta työväki ei kuitenkaan itse riistoaan enää tunnistanut. Työläinen hylkäsi marxilaiset luokkateoreetikkonsa ja hänelle markkinoidun ”edistyksen”. Vasemmistoeliitti joutui etsimään – ja löysi – uusia sorron uhreja. Se suuntasi voimansa patriarkaattiin, rasismiin ja seksismiin.

Yhteiskunnan ja yksilön väitettiin edelleen olevan kapitalististen sortovaltarakenteiden sätkynukkeja. Mutta aika oli kypsä sille, että työväki voitiin korvata kuuliaisemmilla, kiitollisemmilla ja tiedostavammilla ”uhreilla”. Maailmankuva oli edelleen marxilaisittain vääristynyt ja yksioikoisen armoton: kaikki oli kieroa valta- ja identiteettipeliä, johon ihmiselämään kuuluvat rakkaus, anteeksianto ja tarve hallita omaa elämää eivät mahtuneet. Ja jos työläinen sitten ilmaisi huolensa perheenjäsentensä, arvojensa tai maansa tulevaisuudesta, hän sai pian kuulla olevansa rasisti, seksisti ja homokammoinen, sittemmin myös transkammoinen.

Moni taho on luultavasti hyötynyt tilanteesta. Esimerkiksi Perussuomalaisten kannatuksen väitetään kasvaneen nimenomaan vasemmiston strategiamuutosten takia. Uhriaseman ja identiteetin korostaminen tilanteessa, jossa naisten ja vähemmistöjen elämä on käytännössä kaikilla mittareilla entistä parempaa, on näkemyksen mukaan vain voimaannuttanut kansallismielisyyttä ja konservatismia.

Toinen hyötyjä näyttää olleen yliopistojen humanististen/sosiaalitieteellisten laitosten opiskelija, tutkija ja opettaja. Uusi ilmapiiri mahdollisti hänelle tieteellisen objektiivisuuden ankarien vaatimusten sivuuttamisen ja epäselvien ja epäjohdonmukaisten tekstien tuottamisen. Riitti, että kirjoittaja teeskenteli näkevänsä patriarkaalisrasistishomokammoista sortoa. Varsinaisena uhrina oli luonnollisesti yliopisto: opetuksen ja tutkimuksen laatu sekä korkeakoulutuksen uskottavuus. Toki myös sivistynyt vuoropuhelu kärsi, kun ihmiset alkoivat toimia toistensa sanapoliiseina ja korostaa moraalista ylivertaisuuttaan ja puhdasoppisuuttaan. (Jopa Barack Obama totesi eräässä keskustelutilaisuudessa, että nuorten pitäisi päästä sanapoliisitouhuilustaan nopeasti yli: ”Wokeness is not activism.” Murrayn ja Obaman ajatusten vuoksi ennustan intersektionalistiselle liikehdinnälle nopeaa loppua.)

                                        * * *

Dawkins, Richard (2019): Outgrowing God – A Beginner’s Guide. Bantam Press. Lontoo.

Richard Dawkinsin tuore teos ei sisällä mitään sinänsä uutta. Mukana on Raamatun ristiriitaisuuksia ja sen myyttien julmuuksia kansanmurhineen ja kivittämisohjeineen. Uutta kirjassa on sen nuori kohdeyleisö eli 15-vuotiaat ja sitä vanhemmat. Teos olisikin parasta mahdollista luettavaa rippileirilapsille.

Tai näin kuvittelin kirjan ensimmäisen osan jälkeen. Myöhemmissä luvuissa paljastui, että teos on myös mainio johdatus evoluutioon, tieteelliseen ajatteluun, moraalin syntyyn ja tietysti myös Dawkinsin itsensä ajatteluun ja sen kehittymiseen. Kirja on myös luettavampi kuin hänen omaelämäkertansa.

Tässä ote Dawkinsin koulupoikamaisesta kiihotuspuheesta:

Mitä ajattelet ihmisistä, jotka uhkaavat lapsia kuolemanjälkeisellä ikuisella tulella? Tässä kirjassa en yleensä vastaa tällaisiin kysymyksiin. Mutta en voi olla tekemättä tässä poikkeusta. Sanoisin, että nämä ihmiset ovat onnekkaita, että sellaista paikkaa kuin helvetti ei ole, koska en voi kuvitella ketään, joka ansaitsisi enemmän joutua sinne.

                                       * * *

Diamond, Judy & Bond, Alan (1999): Kea, Bird of Paradox – The Evolution and Behavior of a New Zealand Parrot. University of California Press. Berkeley.

Kea on variksen kokoinen, ilmeikäs ja leikkisä – ja usein tuhovimman villitsemä – papukaija Uudesta-Seelannista. Jotkut pitävät tätä uteliasta ja käyttäytymiseltään varsin joustavaa lintua ilkeämielisenä tappajana, onhan se oppinut raatelemaan elävistä lampaista lihapaloja. Lajin eloonjääminen (alkuperäisen ekosysteemin lähes tuhoutuessa) perustuu nimenomaan olennon joustavuuteen ja oppimiskykyyn, siis älykkyyteen.

Kiinnostavin osa kirjassa on ihmisen vaikutus saarten ekosysteemeihin. Australiaan tuodut vieraslajit, lähinnä kaniinit ja niiden aiheuttamat tuhot ja vastatoimet, ovat suomalaisille tutumpia, mutta Uuden-Seelannin asutushistoriaan liittyy vastaavia mullistuksia. Jo varhaiset polynesialaiset olivat tuoneet saarille koiran ja rotan (polynesianrotta). He myös hävittivät sukupuuttoon uljaan moa-linnun, ja sen myötä joukon moasta riippuvaisia muita lajeja. Vasta eurooppalaiset kuitenkin kunnostautuivat ekosysteemin muokkaamisessa:

1800-luvun eurooppalaiset asuttajat toivat Uuteen-Seelantiin joko ruoaksi, urheilumetsästyskohteeksi, tuttuuden vuoksi tai yksinkertaisesti vahingossa jopa 143 uutta eläinlajia. Niistä 34 on vakiinnuttanut asemansa nykyään. Tuotuja vieraita kasvilajeja oli 1600... Useimmat lajit tuotiin vuosina 1850–1890, jolloin eurooppalaisten siirtolaisuus oli suurimmillaan.

                           * * *

Berger, J. M. (2019): Ekstremismi. Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita. Helsinki.

Arvioin Bergerin kirjan myöhemmin perusteellisemmin. Onko terrorismi aina ektremismiä? Tarvitseeko toiminta ideologisen oikeutukseen ollakseen ekstremismiä? Mikä on uskonnon suhde ekstremismiin? 

                           * * *

Korhonen, Johanna (2013): Kymmenen polkua populismiin. Into.

Johanna Korhosen teos on saanut innoituksensa Timo Soinin ja Perussuomalaisten taannoisesta vaalimenestyksestä. Ottamatta kantaa politiikan trendeihin sen enempää, on huojentavaa huomata, että vain kuuden vuoden takaiset poliittiset huolenaiheet ja moraalinen paniikki tuntuvat monessa suhteessa vanhentuneilta. Puoluekenttä muuttuu ja johtajat vaihtuvat, mitä voitaneen pitää elinvoimaisen demokratian merkkinä. 

Korhonen määrittelee populismin seuraavasti:

Populismilla tarkoitan tässä sellaista politiikan teon tapaa, jossa asiat pelkistetään yksinkertaisiksi vastakkainasetteluiksi ja jossa puhuja vetoaa kuulijan itsekkyyteen mieluummin kuin tämän yhteisvastuuseen.

Korhosen määritelmä sivuuttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin populistit, joista hän puhuu, usein korostavat itsekkyyden sijasta kansan kokonaisuutta tai muuta vastaavaa. Toiseksi populismeja on montaa sorttia. Kansallismielinen populisti esimerkiksi väittää, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan tai sen historiaa. Hänen mielestään eliitti suosii ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia eikä kunnioita esimerkiksi sotaveteraanien uhrauksia. Konservatiivipopulisti taas painottaa perinteisiä arvoja ja elämäntapoja. Moni heistäkin vastustaa maahanmuuttoa, mutta ennen kaikkea he pelkäävät maan sisältä tulevaa uhkaa: homoseksuaaleja, älymystöä tai melkein mitä tahansa eliittiä, joka ei ota osaa ”tavallisten ihmisten” pyrkimyksiin. Valtiota vastaan -populisti taas näkee valtiovallan uhkaavan ja rajoittavan kansalaisten vapauksia. Yhdysvalloissa on esimerkiksi niin kutsuttu Teekutsuliike ja Euroopassa on joitakin EU:ta ja Brysselin byrokraatteja vastustavia puolueita. Vasemmistopopulismi puolestaan lietsoo taloudelliseen epätasa-arvoon ja jäykkiin luokkarakenteisiin perustuvaa luokkavihaa.

Vasemmistopopulisti siis kokee, että talouseliitti ei ole ansainnut etujaan. Konservatiivipopulisti puolestaan esittää, että eliitti ei suo tavallisille kansalaisille näiden ansaitsemaa arvostusta. Kansallismielinen populismi taas ajattelee, että pakolaiset (ja joskus taiteilijat) nauttivat etuja, joita he eivät ole ansainneet; hehän ovat laiskoja ja epärehellisiä. Valtiovaltaa kritisoiva populismi taas kokee, että byrokraatit saavat ansaitsemattomia etuja kansan kärsiessä liiallisista säännöksistä.

Näiden seikkojen sivuuttaminen on Korhosen pamfletin suurin ongelma. Teos ei käsittele sitä yleisinhimillistä seikkaa, että ihmisten suhtautuminen sosiaalisiin instituutioihin riippuu pitkälti siitä, mitkä edut ja olosuhteet he missäkin tapauksessa kokevat ansaituiksi. Populistin on helppo vedota tähän moraalitunteeseen. Ei tarvita perusteluita, ei tarvitse esittää tilastotietoa eikä tarvitse vedota ihmisoikeuksiin tai moraaliperiaatteisiin. Populistille riittää pari esimerkkitapausta ja jokunen hyvä iskulause.

Korhonen selittää populismia seuraavasti:

Työhön liittyvän turvallisuudentunteen menetys on keskeinen tekijä, kun pohditaan, mitkä seikat ovat avanneet pelikentän populistisille liikkeille Suomessa. - - Suomalainen yhteiskunta on aiempaan verrattuna eriarvoistunut, ja tämän tuloksena Perussuomalaisten kannatus nousee. Turvattomuutta kokevat, usein jo ennestään pienituloiset ihmiset – tai merkittävä osa heistä – eivät enää äänestä vasemmistoa, vaan populisteja.

Turvallisuudentunteella saattaa olla jonkinlainen merkitys Korhosen tarkoittaman populismin nousulle. Hänen lausuntonsa taloudellisesta eriarvoisuudesta on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä ei kerrota, mihin aiempaan sitä verrataan. Suomi on ollut pienten tuloerojen maa kohta jo sadan vuoden ajan, eikä näkyvissä ole suurta muutosta. Lisäksi huipputuloisissa on vaihtuvuutta eli kyse ei ole vuodesta toiseen samoista ihmisistä. 

Korhonen epäsuorasti myös vihjaa, että Perussuomalaisten kannattajat olisivat lahjattomia ja osaamattomia. Hän kysyy, ”missä on paikka ihmiselle, jonka luovuus ilmenee itse moottorisahalla veistetyssä karhuveistoksessa kesämökin pihalla” ja ”miten pärjää se, joka ei ole lahjakas, ei osaava, ei monitaitoinen, ei sosiaalisesti taitava eikä mitään muutakaan mainitsemisen arvoista? Mitä tekisi ihminen, joka parhaimmillaankin on vain keskinkertainen ja useimmiten ei oikein sitäkään?” Korhonen jatkaa: ”Tähän saumaan populistinen retoriikka uppoaa hyvin. Siinä, missä muiden puolueiden johtohahmot ovat sitoutuneet huippu-Suomen strategioihin, populistit antavat kansalaisille luvan olla vain.”

On epäilemättä totta, että Perussuomalaisten äänestäjissä on paljon niitä, ”jotka menestyivät koulussa enintään keskinkertaisesti ja osaavat ammattiaan riittävästi, mutta kaukana erinomaisesta”, kuten Korhonen maalailee. Mutta jos katsotaan tilannetta maailmalla, tällainen alentava yleistäminen ei ole mielekäs strategia, ainakaan jos on tarkoitus vastustaa populismia. Yli 62 miljoonaa ihmistä äänesti Trumpia, yli 17 miljoonaa Brexitiä, yli 10 miljoonaa Marine Le Peniä ja lähes kuusi miljoonaa Vaihtoehto Saksalle -puoluetta. Yksinkertaistavat stereotypiat tai äärioikeistolaisuudesta vihjaileminen kääntyvät tällaisten äänisaaliiden edessä tarkoitustaan vastaan.

Korhonen suomii toki myös itseään ja kollegoitaan: ”Olen edelleen häpeissäni siitä, että minä, kuten useimmat kolleganikin, kieltäydyin näkemästä populismin nousun merkkejä, vaikka ne olivat nähtävissä jo noin kymmenen vuotta sitten.” Sanoisin tähän, että populismia on aina ollut ja on luultavasti aina oleva;yksittäinen vaalikampanja, talouskriisi tai edes laajamittainen siirtolaisuus eivät voi yksinään selittää kansallismielisen populismin ajoittaista suosiota tai sen erilaisia muotoja. On myös mahdollista, että jos Korhonen kollegoineen olisi aiemmin nähnyt ”populismin nousun merkit” ja niihin reagoinut, populismi olisi noussut vielä korkeammalle.

                                * * *

Eatwell, Roger & Goodwin, Matthew (2018): National Populism – The Revolt Against Liberal Democracy.Pelican.

National Populism -kirjan aiheena on kansallismielinen populismi (joka on käytännössä myös edellä mainitun Johanna Korhosen kirjan aihe; Korhonen vain antaa ymmärtää, että ainoastaan kansallismielinen populismi olisi aitoa populismia). Teoksen mukaan kansallismielisen populismin suosiota selittävät lähinnä seuraavat seikat: pelko historiallisen identiteetin ja nykyisten hyväksi koettujen elintapojen häviämisestä, poliitikoihin ja instituutioihin kohdistuva epäluottamus sekä tunne huonommasta huomisesta ja oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta (globaalin talouden ja siirtolaisuuden kourissa). Kirjoittajat puhuvat neljästä D:stä:

Distrust: Epäluottamus järjestelmään, ei kuitenkaan demokratiaan sinänsä.

Deprivation: Tunne siitä, että enemmistö tai jokin itselle tärkeä vähemmistö jää jälkeen, kun muut vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin. Politiikanteon koetaan irtaantuneen tiettyjen avainryhmien edustamisesta.

Destruction: Hälyttävien trendien ilmaantuminen. Siirtolaisuuden lisääntyminen toi monille tunteen siitä, että ”minä ja perheeni olemme vieraita omassa maassamme”.

De-alignment: Ihmisten ja perinteisten puolueiden vanhat siteet murtuvat, puolueuskollisuus katoaa ja puoluekenttä pirstaloituu (ei tosin Yhdysvalloissa).

Kyseiset tekijät antavat vahvaa tukea kansallismieliselle populismille. Suuri osa ihmisistä kokee, että poliitikot ylenkatsovat heitä mutta samalla suosivat maahanmuuttajia. Kyse ei siis ole tietämättömästä rasismista (vaikka sitäkin luonnollisesti on) tai antidemokraattisesta fasismista. Kansallismielisyydellä on sen sijaan vaihteleva kannattajakuntansa, jolla on monenlaisia syitä suuntautumiseensa. Tämä on läksy, jossa perinteisillä puolueilla näyttää yhä olevan opeteltavaa. Populismi seuraa demokratiaa varjon lailla, ja olisi erhe niputtaa kansallismielinen populismi yhteen natsismin kaltaisten ääriliikkeiden kanssa.

Populismin ja fasismin pääerot
National Populism -kirjan mukaan.

Kansallismielisellä populismilla toki on pimeä puolensa, ja osa populistien kannattajista ylpeästi kantaa saamaansa rasistileimaa. Valtaosaa populistien äänestäjistä ylenmääräinen leimaaminen kuitenkin suututtaa. Tällaisessa tilanteessa populistipoliitikko pääsee loistamaan: kansalaisten silmissä hän näyttäytyy rohkeana toisinajattelijana, joka pahantahtoisen painostuksen alaisena uskaltaa puhua epämiellyttävistä totuuksista.

Populismia on vastustettu myös lavealla ja jossakin määrin epärehellisellä äärioikeistolainen -termillä. Strategia epäonnistuu, sillä populistin kanta esimerkiksi maahanmuuton ongelmiin on monesti samanlainen kuin maltillisella oikeistolaisella ja myös monella vasemmistolaisella. Lisäksi moni populistipuolue maailmalla on omaksunut tavoitteita, jotka eivät enää sovi perinteiseen vasemmisto–oikeisto-akseliin.

Kansallismielistä populismia on siis monenlaista. Esimerkiksi puolue, joka ajoi Skotlannin eroa Britanniasta, asettuu keskustasta vasemmalle. Kansallismielinen populismi voikin kannattaa vapaamielistä demokratiaa, islamilaista teokratiaa tai kaikkea siltä väliltä. Populisteja yhdistää lähinnä halu saada oletetun enemmistön ääni kuuluviin. Tällainen saa väestössä helposti vastakaikua; ihmiset haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi.

Tämä arvostuksenjano ei tietenkään vaivaa vain tavallisia kansalaisia tai populistien äänestäjiä. Myös poliitikot, laidasta laitaan, kaipaavat arvostusta. Markkinaliberaalit esimerkiksi haluaisivat kiitosta vaurauden lisääntymisestä ja globaalin köyhyyden vähenemisestä, ja vihreä liike haluaisi kiitosta pyrkimyksistään maailman pelastamiseksi. Vasemmistoliberaalit taas haluaisivat kiitosta sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa - vaikkapa homojen, naisten ja uskonnottomien asemassa - tapahtuneesta kehityksestä. (Se, että kansallismielispopulistiset suuntaukset ovat ottaneet homojen ja naisten oikeuksia agendalleen, on ärsyttänyt monia vasemmistolaisia, jotka ovatkin kuitanneet populistien puheenvuorot lähinnä islamvastaisuutena, jopa islamfobiana.) Kansallismielinen populisti puolestaan haluaisi kiitosta siitä, että hän yrittää turvata kansakuntaa yhdistäneitä arvoja ja traditioita. Tarvittaessa moni kansallismielinen on jopa valmis uhraamaan talouskasvun (kuten esim. Brexitin tapauksessa).

Kirjan mukaan kansallismielinen populismi saattaa lähitulevaisuudessa kesyyntyä jonkinlaiseksi patriotismiksi. Tapahtuipa niin tai ei, suurempi kysymys on se, millaisen taloudellisen järjestelmän kannattaminen on missäkin poliittisessa tilanteessa järkevintä (eli tuottaa eniten inhimillistä hyvinvointia riittävän kauas tulevaisuuteen). Ongelma on se, että populistiseen arvostuksenjanoon ja ihmisten lokerointiin perustuva retoriikka haittaa hyvinvoinnin perusteista käytävää keskustelua. Jos pitäisi yleistää ja valita, kenen strategia on tässä pahiten epäonnistunut, päätyisin luultavasti ”uuteen vasemmistoon”. Se on lietsonut pelkoa ja huokunut moraalista ylimielisyyttä: siirtolaisuudesta huolestunut on depersonalisoitu rasistiksi ja osakkeenomistaja on demonisoitu ainoastaan omista voitoistaan kiinnostuneeksi ahnehtijaksi, jota ei kiinnosta eläinten kärsimys, ihmisten terveys tai ilmastonmuutos. Tällainen oppineiston likinäköinen – ja kenties syyllisyydentunnon motivoima – retoriikka viittaa siihen, että tiedon ja koulutuksen lisääminen voi auttaa ihmiskuntaa vain tiettyyn rajaan asti. Tätä kaltaiseni tiedeuskovaisen teknokraatin olisi vaikea niellä.