Syksyisiä sutkauksia, osa 2

Ohessa lisää syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä. (Tänä vuonna en juuri ole kirjoitellut blogille, vaan olen lukenut ja kerännyt materiaalia mahdollista tulevaa kirjaani varten.)
 

Jos yrität nähdä joka asiassa hyviä puolia, päädyt mielipiteisiin, joita et itsekään allekirjoita.

Se, että olet antanut hyvää ja pahaa koskevien käsitystesi laskea argumenttiesi pätevyyttä, ei tee sinusta hyvää tai pahaa vaan dorkan.

Jotta vallankäyttö olisi oikeutettua, tarvitaan ulkoparlamentaarisia opas- ja vahtikoiria sekä laumoittain kesyttömiä räksyttäjiä.

Jos jotakin ei voida tehdä suorasti, se tuskin onnistu myöskään epäsuorasti.

Nyt kun kaikenlaista oppia on kaiken aikaa ja ylen määrin tarjolla, korkeimpien opinahjojen tulisi rationalismin evankelioimisen lisäksi saada nuori omaehtoisesti innostumaan jostakin (akateemisesta) alasta ja aiheesta.

Kulttuurisodan/polarisaation haitta ei ole se, että poliitikkojen on vaikeampi hyväksikäyttää tutkimustietoa. Politiikassa tutkimustuloksilla ei juuri koskaan ole merkitystä; valtapeli ja yksilön arvot ratkaisevat. (Sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat myös usein arvottomia.)

Kaikki, jotka sekoittavat syy-yhteyden (kausaatio) ja yhteyden (korrelaatio), tulevat kuolemaan.

Käsityksesi plagioinnista osuvat epäilyttävän lähelle minun käsitystäni.

Taito hankkia rahoitusta on eri asia kuin taito tehdä tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta.

Et ole hauras vaan kestävä. Sanat eivät riko sinua. Ahdistuksesi ei ole luotettava opas kertomaan sinua ympäröivästä todellisuudesta.

Kolme tapaa saada muilta haluamasi.
Menetelmä 1) Taapero ja tyranni: Käytä voimaa ja väkivaltaa.
Menetelmä 2) Kauppias: Osta, myy ja vaihda.
Menetelmä 3) Lähimmäinen: Ole rakastettava ja ylläpidä yhteisiä intressejä.
Menetelmä 4) Machiavelli: 1 ja 3.

Aatteen merkittävyyttä mitataan kannattajien määrällä ja sillä, kuinka valmiita väkivaltaan he ovat.

Diktaattori osaa tehdä kadusta turvallisen ja ovikellosta kauhistuttavan.

Ilman kännykkääsi he eivät saa tietää, miten onnellinen olet ilman kännykkääsi.
 
Yksilön muistikuvia tapahtumien kulusta kannattaa epäillä, mikäli aihe on herkkä tai kiistanalainen – tai jos ulkopuolista/puolueetonta varmistusta on mahdoton saada.

Vinoutuneen ilmiön tasapuolinen käsittely vääristää todellisuutta.

Köyhyyttä ei saa päästää sille tasolle, että sillä voitaisiin perustella joihinkin oppilaisiin kohdistuvaa matalampaa vaatimustasoa.

Sensuurinnälkäinen haluaa lasten kohtaavan ilkeitä ihmisiä, ikäviä ilmaisuja ja muuta pahuutta suoraan oikeassa maailmassa, eikä ensin kirjallisuuden ja taiteiden kautta.

Meissä kaikissa on riittävästi enkeliä, jotta voimme estää muita teeskentelemästä enkeliä. Ja toisinaan – usein oman enkeliytemme kustannuksella – luomme ympäristöjä, joissa kenenkään ei kannata olla paha.

Se, että opit tekemään jonkin työtehtävän hyvin, ei tarkoita, että olisit sopiva johtamaan ihmisiä. Sattumajohtajuus tai senioriteettiin perustuva johtajuus voivat olla haitaksi kaikille osapuolille.

Ongelma ei ole se, miten viisi ja puoli miljoonaa Arendtia tai Aristotelesta toimisi. Ongelma on se, ovatko poliittiset instituutiomme riittävän luotettavia ja kykeneviä tavoittelemaan viiden ja puolen miljoonan härmäläisen tarpeita.
 
Jos kaikki ajattelevat samoin tai täysin eri tavoin, ajattelu menettää merkityksensä.

Jos emme valista nuoria sananvapaudesta ja sen merkityksestä, emme lopulta huomaa muidenkaan vapauksien katoamista.

Eufemismi = sanojen ja ilmausten kaunistelua. Dysfemismi = sanojen ja ilmausten huomiohakuista liioittelua. 1980-luvulla yksilöä saatettiin esimerkiksi syyttää ennakkoluuloisuudesta. 2000-luvulla samasta ihmisestä tuli rasisti. 2020-luvulla hän jo kannatti valkoista ylivaltaa.

Ajatus voi olla totta, vaikka sen avulla perusteltaisiin täysin vastakkaisia toimenpiteitä.

Syksyisiä sutkauksia

Ohessa on joitakin syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä.

---
 
Tuottavuus ei ole kaikki kaikessa, mutta pidemmän päälle se on seikka, joka kansojen kohtaloista päättää.
 
Poliittinen muisti on lyhyt, ja houkutus kokeilla aiemmin epäonnistuneita käytäntöjä ja järjestelmiä kasvaa toisinaan liian suureksi.
 

Empatia on evolutiivisesti kehittynyt tunnereaktio, jota ei ole kalibroitu massamedian aikakaudelle. Se on siksi helppo valjastaa sensuroinnin puolelle. Pukemalla poliittinen viesti empatian kaapuun vastaväitteet ja sananvapauden puolustaminen saadaan näyttämään tunnekylmyydeltä.
 
Kuka tahansa voi väittää, että se ja se ryhmä ei saa ääntään riittävästi kuuluviin, ja kuka tahansa voi yrittää istuttaa perusteetonta ulossulkemisen kokemusta muille.
 
Äärioikeisto ja äärivasemmisto pitävät yllä vihollisuuksia ja näin ruokkivat toisiaan. Ne voisivat kuitenkin yhdistää voimansa: molemmat vannovat suvaitsemattomuuden ja valtiovetoisuuden nimeen, yksilönvapauksien ja demokratian kustannuksella.
 
Jokainen sukupolvi joutuu itse huomaamaan, että aaveet, avaruusoliot ja ajatustenlukijat ovat harvassa, mutta että harhauttajia ja huijareita riittää senkin edestä.
 
Hyvän tietokirjan lukeminen on kuin kotiisi olisi murtauduttu. Olet järkyttynyt ja tavaroitasi on viety. Mutta et voi olla ajattelematta, millä korvaat menettämäsi asiat.
 
Joskus oppineisuus näkyy ainoastaan siinä, että yksilö osaa perustella noudattamansa kaksoisstandardit itselleen.
 
Jos sinulla on silmäpari, hieman tietämystä biologiasta ja auttavasti toimiva maalaisjärki, ymmärrät, että kaikki eivät ole yhtä älykkäitä, että sukupuolet ovat erilaisia ja että ihmisellä on evoluutiossa kehittyneitä käyttäytymistapoja. Julkisuudessa saatat silti väittää muuta.
 
Yksilö etsii identiteettiään ja hengenheimolaisiaan – päätyen löytämään epäkohtia. Näin syntyvät yleinen mielipide ja yhteiskunnallinen asenneilmapiiri. Vapaissa olosuhteissa prosessi on kesytöntä kakofoniaa (riippumatta siitä ohjaillaanko asenteita painomusteella vai pikseleillä).
 
Tuskin mikään yksittäisen ihmisen yksittäinen teko on vähentänyt maailmasta köyhyyttä yhtä dramaattisesti kuin Maon kuolema.
 
Se, pitäisikö tulo- ja/tai varallisuuseroja kaventaa, on eri kysymys kuin se, missä määrin erot johtuvat ahkeruudesta, älykkyydestä tai onnenkantamoisista. Tulo- ja varallisuuserojen syy on selvitettävissä empiirisesti. Tulonjako taas on poliittinen kysymys. Se, missä määrin empiirisiin kysymysten selvittäminen auttaa poliittisiin tavoitteisiin pääsemisessä, on empiirinen kysymys.
 
Ne, jotka yrittävät päättää sen, mistä kulloinkin pelataan, yrittävät todellisuudessa päättää sen, kuka pääsee pelaamaan. Peli voi kuitenkin siirtyä toisaalle kesken kaiken, ja usein he löytävätkin itsensä autiolta kentältä, vailla katsojia ja kannustajia.
 
Se, että oppineiston annetaan ylhäältä käsin ja moralisoimalla ohjailla ihmisten käyttämiä yksittäisiä sanoja, on ihmisten suhteellisuuden- ja vivahteidentajun hävittämistä. Sanapoliisin toiminta vaikeuttaa sen ymmärtämistä, milloin kyse on vähäpätöisestä rasismin ilmauksesta ja milloin vakavasta rasistisesta teosta. Näin sanapoliisi tekee itsestään merkityksettömän tai haitallisen. Autoritaarisella asenteellaan hän tulee luoneeksi tilaa ääriryhmille.
 
Kun jotakin ryhmää riittävän pitkään syytetään ja syyllistetään etuoikeuksista, ryhmä muuttuu marginalisoiduksi. Ja kun jokin ryhmä riittävän pitkään nähdään marginalisoituna, se muuttuu etuoikeutetuksi.
 
Jos elefantit osaisivat piirtää tai kirjoittaa, niiden pyhissä kirjoissa seikkailisi norsujumalia, jotka etähaistaisivat harhaoppiset ja kärventäisivät niitä kärsillään. Ja mammutit olisivat syntiensä tähden karkotettuina Siperian viimaan.
 
Mieluummin eläisin rosvoparonien kuin kaikkivoipan moralistiaktivistin alaisuudessa.
 
Ihmisten pitää parhaansa mukaan pyrkiä värisokeuteen. Muita tulee kohdella yksilöinä, riippumatta heidän etnisestä taustastaan. Periaatetta tulee noudattaa sekä henkilökohtaisessa elämässä että kannatetussa politiikassa.
 
”Älkää pelätkö, emme halua koko köyhälistön diktatuuria. Meille riittää parin prosentin aatteelle uskollinen pyyteettömien ja ansioituneiden eturintama, joka osaa toimia ihmiskunnan parhaaksi. Alas aristokratia, hyvä me!”
 
Heterous ei ole homovihaa. Se, että yksilö suosii/puolustaa joitakin kulttuurisia tapoja, on eri asia kuin aiheeton ennakkoasenne muita kulttuuritapoja kohtaan.

Halu kieltää hormonihoidot sukupuolidysforiasta kärsiviltä alaikäisiltä ei ole transkammoa.
 
Vanhojen hierarkioiden kaataminen luo uusia.
 
Käytäntöön sovellettuna utopioilla on taipumus muuttua dystopioiksi.
 
Itseilmaisu on usein itsekkyyttä ja/tai narsismia.
 
Täydellinen omaperäisyys on mahdotonta. Ketään ei kannata sanoa originelliksi ennen kuin olet käynyt siellä, mistä hän on tullut.
 
Yliopistoon ei tule perustaa turvatiloja, jossa voi välttyä erimielisyyksiltä. Mutta jokunen itkuhuone voisi olla paikallaan.
 
Kansallisvaltioiden ja nurkkakuntaisuuden syyttäminen yhteiskunnan ongelmista on kuin syyttäisi rahaa inflaatiosta.
 
Väite, että ”kaikki on vain näkökulmaa ja mielipidettä”, kumoaa itsensä. Jos väite olisi totta, se ei olisi totta vaan näkökulma/mielipide.
 
Fraseologia = menetelmä, jolla lukiolainen saa vieraan kielen ainekirjoituksensa sanamäärän täyteen. Käytössä myös politiikassa.
 
Vanhemmat haluavat lastensa parasta. He vievät lapsia harrastuksiin ja rientoihin. Niissä vanhemmat tutustuvat muihin aikuisiin ja joskus alkavat tehdä talkootyötä rientojen parissa. Lapset ylläpitävät kansalaisyhteiskuntaa vähintään samassa määrin kuin kulutusyhteiskuntaa.
 
Mihin suurvaltojen kylmä sota loppui? Loppuiko se todella koskaan? Entä mihin kylmä kansalaissota (tai kulttuurisota) loppuu? Onko se edes syttynyt? Syttyykö edes tulevaisuudessa?
 
Jos jotkut yksittäiset sanat kykenevät turmelemaan, miten voidaan taata, että näille sanoille altistuvat sensuuriviranomaiset eivät turmellu?
 
Sananvapaus on tärkeää, koska se mahdollistaa 1) totuuteen pääsemisen, 2) vähemmistöjen olojen parantamisen sekä 3) väkivaltaisten ääriliikkeiden ja kehnon hallinnon vastustamisen.
 
Sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja/ajatuksia/henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat/ajatukset/henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa.
 
Jos sanojen määritelmiä tarkoituksella muutellaan tai epähuomiossa annetaan muuttua, tällöin myös lait, joissa näitä sanoja käytetään, muuttuvat – ilman lainsäätäjän hyväksyntää.
 
Jos Salman Rushdie pelkäisi islamia, se ei olisi islamfobiaa, vaan se olisi erityisen rationaalista pelkoa. (Fobia = liiallinen/epärealistinen pelko)
 
Koska puolueet tietävät, että osa kansalaisista ei koskaan äänestä heidän ehdokkaitaan, puolueet suuntaavat resursseja vastustajan demonisointiin eivätkä kiinnostu vastustajan poliittisten oikeuksien suojelemisesta. Usein tämä on ainoa poliittinen filosofia politiikanteon takana.
 
Harva haluaa vainota syytöntä. Mutta moni haluaa suojella syyllistä.
 
Islamin kritisointi ei todista islamfobiasta/rasismista. Empaattinen ja lämmin ihminen voi vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa. Feminismin kritisointi ei tee misogyyniksi. Ajatus että biologisten miesten tulee kilpailla miesten sarjoissa ei ole transvihaa.
 
Jos jotakin on vaikea ymmärtää, se ei tarkoita, että se on syvällistä.
 
Aina, kun akateemisesti koulutettu sanoo, että diversiteetti on tärkeää, kysy, kuinka monta perussuomalaisten äänestäjää työskentelee sosiologian laitoksella.
 
Akateemisen tutkimuksen ansioiden tarkastelussa jonkinlaisen ainesosan tulisi olla peräisin niiltä, joiden ansiot/työpaikat eivät ole kiinni alalla vakiintuneiden ajattelutapojen hyväksymisestä.

Kysely kumouksellisuudesta

Julkaisin 6.10.2020 Twitterissä seuraavan kyselyn:

Mikä seuraavista haluaa vähiten kumota länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen?

A) Antifa

B) BLM

C) Elokapina

D) Kaikki about saman verran.

Ääniä annettiin kaikkiaan 933 kappaletta (muita kyselyitä on kootusti täällä ja täällä), ja vastaukset jakautuivat seuraavasti:

Antifa: 2,7 %

BLM: 6,7 % (BLM = Black Lives Matter -liike)

Elokapina: 4,2 %

Saman verran: 86,5 %

Jokunen sanallinenkin vastaus tuli. Eräs vastasi, että ”BLM on oikea vastaus”. Hän perusteli asiaa näin:

Se on poliisiväkivaltaa vastaan, vaikka siinä on mukana myös tuollaisia ääriaineksia. Elokapinan johtohahmot puhuvat avoimesti sen [yhteiskuntajärjestyksen] kumoamisesta. Se on heidän tavoitteensa, ilmastonmuutos on vain veruke. Antifan väki on ehkä vieläkin jyrkempi siinä.

BLM tosiaan sai näistä kolmesta eniten ääniä, vaikka vastaajien ylivoimainen enemmistö pitikin liikkeitä kutakuinkin yhtä kumouksellisina.

Toinen vastasi, että ”Haluaisin kumota länsimaisesta yhteiskunnasta sen, et enempi on parempi”. Alkuperäisessä kysymyksessäni jäi siis auki se, mitä ”länsimaisella yhteiskuntajärjestyksellä” tarkoitan (osin laiskuuttani, osin tilanpuutteen vuoksi). En esimerkiksi pidä ajatusta ”enemmän on parempi” kovin olennaisena osana länsimaista yhteiskuntajärjestystä – enkä usko, että kovin moni aatehistorioitsija tai valtio-oppinutkaan niin tekee.

Eräs vastaaja kysyikin perustellusti – mutta kenties hieman kielteiseen sävyyn –, että ”Mikä sellainen länsimainen yhteiskuntajärjestys on?” Kommenttiin annettiin neljä ”tykkäystä”, rakentavia vastausehdotuksia ei tullut. Eräs kommentoija vain esitti ironiskyynisen vastakysymyksen: ”Onko se sellainen rakennerasistinen, mukavasti misogynistinen, kaverikapitalistinen taloususkovaisten lahko, jonka mielestä ekosysteemi on vain ekonomian näyttämö?” Tälle ei tullut tykkäyksiä.

Tämänkaltainen vihjaileva ja toisinaan herjaileva kommentointi on Twitterille tyypillistä. Ja sille on paikkansa: liioittelun ja äärimmäisten rinnastusten avulla voidaan parhaiten päästä tarkkoihin määritelmiin. Niitä tulee edellyttää niin tieteessä kuin vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussakin. Yleisön on saatava tietää, mitä puhuja tarkoittaa fasismilla, feminismillä, maahanmuutolla, patriarkaatilla, suvaitsevaisuudella, rasismilla, tasa-arvolla tai millä tahansa käyttämällään termillä.

Mitä siis ajattelin käyttäessäni laajaa ja varsin epämääräistä termiä ”länsimainen yhteiskuntajärjestys”? Mielessäni oli jotakin seuraavaa: demokraattisesti vapailla vaaleilla valitut henkilöt säätävät lait, ja toiset, kyseiseen tehtävään koulutetut henkilöt valvovat näiden lakien noudattamista, ja kolmannet, edellisistä riippumattomat ja maallisiin lakeihin perehtyneet ja niihin nojaavat henkilöt antavat tuomiot lakien rikkomisesta. Mielessä oli myös sellaisia länsimaissa vahvoja perinteitä kuten ilmaisunvapaus, lehdistönvapaus, markkinoiden vapaus, elinkeinovapaus sekä joukko muita vapauden muotoja. Ajatuksissa oli myös yhtäläiset, siis rotutaustasta tai sukupuolesta riippumattomat kansalaisoikeudet.

Länsimaissa vallitsevalla vapauden ja humanismin ilmapiirillä on tietysti kääntöpuolensa. Joissakin olosuhteissa se esimerkiksi mahdollistaa autoritarismin ja dogmatismin nousun. Tämä ”liberalismin paradoksi” ei kuitenkaan ole pätevä syy vapauksista luopumiseen vaan päinvastoin niiden voimalliseen puolustamiseen.

Liberalismin paradoksiin kuuluu sekin, että opiskelevaa nuorisoa on mahdollista johdatella – jopa korkeimmissa opinahjoissa – ajattelemaan, että länsimainen liberaalidemokratia olisi muka läpeensä rasistinen, naisvihamielinen ja luonnosta piittaamaton hirmuvalta, kuten edellä mainittu twitter-kommentti vihjailee. Vapaissa olosuhteissa tällainen nuorison johdattelu voi onnistua siitä huolimatta, että tutkimus kertoo täsmälleen päinvastaisista trendeistä, esimerkiksi rasistisen ja sukupuolisen syrjinnän laantumisesta. Juuri tämä on länsimaista yhteiskuntajärjestystä parhaimmillaan: pyrkimys järjestelmän parantamiseen avoimen ja rauhanomaisen vuoropuhelun hengessä – toki tarvittaessa kyynisesti tai sarkastisesti vihjaillen, mikäli puhuja sellaisen näkee mielekkääksi.

Entä mitä ajatella nyt ajankohtaisesta C-vaihtoehdosta eli Elokapina-liikkeestä? (Sen organisoima mielenosoitus herätti vastikään runsasta keskustelua poliisin oikeudesta voimankäyttöön.) Jos olen tulkinnut liikkeen aktiiveja oikein, he ovat huolissaan siitä, että vapaisiin vaaleihin perustuva järjestelmä jättää tulevat sukupolvet ja muut lajit huomiotta. He näyttävät pelkäävän, että demokraattisesti valitut päättäjät eivät pystyisi rajoittamaan ihmisten oikeuksia ja vapauksia riittävästi, jotta ihmislajille mielekäs elämä maapallolla voisi jatkua. Olipa huoli perusteltu tai ei, ja olivatpa käytetyt keinot tarkoitukseen sopivia tai eivät, Elokapina-liikkeen näkemys soveliaista toimintatavoista ja oikeanlaisesta yhteiskuntajärjestyksestä on ristiriidassa liberaalidemokratiaan yleisesti liitettyjen oikeuksien ja vapauksien kanssa.

Tämän takia liikkeen toimintatavat saattavat kääntyä liikkeen tarkoitusperiä vastaan. Se, tapahtuuko näin, riippunee pitkälti siitä, missä määrin ihmiset pitävät liikkeen synkkää tulevaisuusvisiota perusteltuna ja miten ihmiset tällaiseen tulevaisuuteen suhtautuvat. Onko katastrofin välttäminen tai sen viivästyttäminen (ja kuinka moneen sukupolveen asti sitä pitää yrittää?) kansalaisten mielestä mahdollista ja jos on, pitävätkö he sen edellyttämää vapauksien uhraamista vaivan arvoisena? On mieltä lämmittävää ajatella, että nykyinenkin nuorisopolvi haluaa tällaisia eksistentiaalisia kysymyksiä järkiperäisesti pohtia.

Sanoja vapaudesta

Poliisin ennaltaehkäisevän toiminnon johtaja Jari Taponen kirjoitti Twitterissä 25.1.2020: ”Henkilöitä tai henkilöryhmiä loukkaavat sanat eivät ansaitse sananvapauden suojaa.” Twiitistä saamansa kritiikin johdosta Taponen koetti selitellä erheellistä lausuntoaan tyyliin: ”tarkoitin perusoikeuksien loukkaamista”. 

Tässä kirjoituksessa perustelen, miksi Taposen lausunto ei sovi poliisiviranomaiselle. Yksinkertainen vastaus on se, että laissa ei ole kohtaa, jonka mukaan yksilöllä tai yksilöryhmällä olisi oikeus olla loukkaantumatta. Taponen toki on saattanut vain ilmaista itseään huolimattomasti. Ehkä hän todella tarkoitti jotakin perustavampien perusoikeuksien loukkaamista eikä haukuista loukkaantumista. Tästä tuskin kuitenkaan on kyse, sillä myös hänen aiemmissa lausunnoissaan on samankaltaista erehdyttämiseksi tulkittavaa epämääräisyyttä. Taponen olisi myös voinut heti kritiikkiä saatuaan todeta ilmaisseensa itseään huonosti.

Todettakoon, että tässä kirjoituksessa ei oteta kantaa kansanedustaja Ano Turtiaisen suivaantumiseen Taposen lausunnosta. Turtiainenhan nimitti Taposta tahdittomasti ”munattomaksi nillittäjäksi”, mistä lausunnosta Taponen taas päätyi tekemään rikosilmoituksen. Tämä sinänsä viihteellinen yhteenotto ei kertone niinkään yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisesta vaan pikemminkin lastentaudeista, joita syntyy viranomaisten ja poliitikoiden aktivoitumisesta sosiaalisessa mediassa. Myös viranomaiselle sopimaton, Taposen harjoittama tapa blokkailla maltillisiakin kriitikoita voitaneen laskea somen lastentautien piikkiin. [1]

Oikeus loukata on olennaista

Kukaan, joka haluaa tulla otetusti vakavasti, ei myönnä, että hän vastustaa sananvapautta. Siksi taistelu sananvapautta vastaan käydään (Taposen tapaan) hiljaisesti vihjaillen. Kyse on silti ikiaikaisesta kontrollinhalusta, vääränlaisten mielipiteiden demonisoimisesta ja rakkaudesta konformismiin.

Tämä kuva on omistettu kaikille
nillittäjille, munallisille ja
munattomille.

Tätä vaivihkaista väsytystaistelua väitetään käytävän oikeuksien, turvallisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, loukkaavia ja vihaisia sanoja ja häirintää vastaan. Taistelijat ovat kehittäneet alati muuttuvan koodikielen konformismisanomaansa ajamaan. Joskus pitää tarkistaa etuoikeudet, joskus pitää reflektoida positioitaan. Toisinaan syytetään vihapuheesta, trollaamisesta, manspleinaamisesta, whitespleinaamisesta tai mikroaggressioista. Joskus vaaditaan sananvastuuta, ikään kuin ihmisten pitäisi ennen suunsa avaamista läpäistä jonkinlainen hallinnon määräämä eettinen koodisto. Toisinaan taas syytetään homo-, trans-, lihavuus-, islam- tai mistä vaan fobiasta. Viimeksi mainittu on totalitaristisille hallinnoille tuttu toimintatapa: hiljentää toisinajattelijat väittämällä heidän kärsivän mielenterveysongelmista. Toiminnan tarkoitus on viedä ihmisiltä mahdollisuus kuulla eriäviä mielipiteitä; eihän meidän hulluja tarvitse kuunnella, eikä hullujen oikeastaan pidä edes kulkea vapaina...

Kyse on käytännössä kahdesta asiasta: joko ”Et saa sanoa NOIN” tai ”SINÄ et saa sanoa noin”. Vähäinen joukko närkästyneitä on onnistunut luomaan ilmapiirin, jossa ilmaisunvapauden kaltaisen perusoikeuden puolustaminen näyttäytyy ääriajatteluna tai haluna loukata loukkaamisen vuoksi.

Moni onkin vihjannut, että sananvapauden puolustajia motivoisi häpeilemätön rasismi. Ikään kuin sananvapauden kannattajat haluaisivat vain huudella neekeriä ilman jälkiseurauksia. Näkemys on epärehellinen. Sananvapauden puolustajissa totta kai on räikeitä rasisteja: osa heistä suhtautuu yksilöihin ennakkoluuloisesti heidän rotunsa tai etnisyytensä perusteella. Tällaisia ihmisiä löytyy myös sananvapauden vastustajista. Itse ilmaisunvapauden kannalta on kuitenkin sivuseikka, kuka sitä kannattaa. Vapauden on kosketettava kaikkia tai se ei kosketa ketään. Oikea reaktio rasistiraasun mielipiteisiin onkin puheen lisääminen, ei sen rajoittaminen. Vain laaja sananvapaus takaa, että ihmiset uskaltavat puolustautua vallanhaluisia tai valheita levittäviä ääriliikkeitä vastaan. Vastaavasti jos vaikkapa varhaiset homoseksuaalien oikeuksien puolustajat olisivat pelänneet konservatiivien loukkaamista, homojen oikeudet tuskin olisivat parantuneet sellaista vauhtia. Sananvapauden puolustaminen on nimenomaan sen puolustamista, että ihmiset saavat halutessaan käyttää ilmaisuja, joita kaikki eivät halua kuulla.

Ei siis kannata luovuttaa periaatteitaan halveksimilleen ihmisille. Sananvapauden puolustaja saattaa olla väärässä kaikessa muussa, mutta sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Ja jos hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, annat näille ihmisille lisää valtaa.

Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti. Se on kuitenkin eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun loukkaavuuden tai aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta. Siinä määrin kuin se on poliisin tavoite, tarkoitusperät ovat kääntyneet päälaelleen.

Loukkaava kieli siis kuuluu ja sen tulee kuulua sananvapauden piiriin. Tämän toteaminen ei tarkoita, että pitäisimme järkevänä tapaa, jolla ihmiset oikeuttaan käyttävät. Loukkaamisessa ei sinänsä ole juhlimisen aihetta, ja joskus se voi ylittää laittoman uhkauksen tai kunnianloukkauksen kriteerit. On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia loukkaava puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.

Viesti epäilemättä menee useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei siis ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Sananvapaudessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Pääpointti on se, ettemme voi pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokratiassa tehdyt päätökset. Pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.

Toinen syy sallia loukkaava puhe on käytännöllisempi. Jos kansalaiset uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi, muut voivat arvioida, kuinka päteviä heidän argumenttinsa ovat. Taannoisen kulttuuriministerimme avustajaksi noussut Anne Moilanen esimerkiksi nimitteli minua Hesarin kolumnissaan termeillä, joiden tarkoitus oli goebbelslaisittain herättää inhoa (mm. ”maksalaatikkotieteilijä”). Yhteiskunnan on pyrittävä luomaan ilmapiiri, jossa ihmiset voivat tällä tavoin vapaasti ilmaista intohimojaan. Kanssaihmisten ja viranomaisten on oltava perillä, millaisissa mehuissa osa meistä muhii.

Kuten todettua, harva kannattaa sensuurilaitoksen luomista – ainakaan avoimesti – mutta monen mielestä ihmisten olisi silti tärkeämpää olla loukkaamatta kuin osallistua väittelyyn. Briteissä ja Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty jopa luomaan sisältövaroituksia (trigger warnings) tekstille tai kuvastolle, joka voisi jotakuta häiritä. Paikoin ajatus sisältövaroitusten tarpeellisuudesta on mennyt niin pitkälle, että puhekin on alettu nähdä väkivallan muotona. Ajattelussa on se ilmeinen vaara, että ihmiset alkavat lopulta uskoa, että väkivalta olisi oikeutettu vastaus ei-toivottuun puheeseen. Tutkimusten valossa sisältövaroitukset ovat myös joko hyödyttömiä tai haitallisia. Sisällöstä varoittaminen saattaa esimerkiksi antiterapeuttisesti voimistaa yksilön identiteettiä trauman uhrina.

Sananvapaus on ylellisyyttä, jota poliisin tulee puolustaa

John Stuart Millin (1806–1873) muotoilu sananvapaudesta on edelleen pätevä. Hänen mukaansa jos koko ihmiskunta olisi yksimielinen jostakin asiasta lukuun ottamatta yhtä erimielistä yksilöä, ihmiskunta ei olisi oikeutetumpi häntä vaientamaan kuin hän olisi oikeutettu vaientamaan muun ihmiskunnan. Jos kyseisen poikkeusyksilön näkemys olisi oikea, hänen vaientamisensa veisi ihmisiltä mahdollisuuden korvata virheellinen ajatus oikealla. Jos hänen näkemyksensä taas olisi virheellinen, ihmiskunta menettäisi lähes yhtä suuren edun; sen, että totuus usein ymmärretään paremmin ja ilmaistaan elävämmin, kun se törmää valheeseen.

Sananvapaudesta keskusteltaessa kannattaa myös muistaa, miten nopeasti kokonaiset kansakunnat ovat toipuneet historiassa tapahtuneista hirveyksistä. Niiden valossa ajatus, että ihmiskunta olisi hauras ja herkkänahkainen ressukka, joka murenee sanojen painosta, on paha erehdys. Se luo pelokkaan ilmapiirin, jossa ihmiset alkavat nähdä itsensä vääränlaisten sanojen uhreina. Lopulta tätä uhriasemaa saatetaan jopa käyttää todisteena yksilön hyveellisyydestä ja sankaruudesta. Pohjimmiltaan yritykset suojautua epämiellyttäviltä sanoilta ovat kuitenkin vapaaehtoista alistumista sellaisen autoritaarisen poliisivaltion valvontaan, joka päättää puolestasi, mitä saat sanoa ja ajatella.

Uhriajattelun sijasta meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin (Taposen tapaan) humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että pieni joukko aktivisteja pelkää sen ”väärinkäyttöä”.

Sananvapaus saattaa siis tarkoittaa, että varpaillesi astutaan, omakuvasi kokee kolauksia ja koet epäkunnioittavaa mielipiteittesi kyseenalaistamista. Räväkimmätkään mielipiteet eivät kuitenkaan rajoita sananvapauttasi tai sananvapauden pääperiaatetta sensuroimattomasta ilmaisusta. Sen, joka epäkunnioittavan suhtautumisen perusteella olisi valmis sananvapautta kaventamaan, kannattaakin olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, alkaako rajoittaminen kohdistua juuri sinuun. Kiinan valtiollinen poliisi on hyvä esimerkki. Se on voimakeinoin nujertanut aids- ja demokratia-aktivisteja, sukupuolisen tasa-arvon puolustajia ja muita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneita.

Vihapuheen vastustaja ei näytä vaarasta piittaavan. Loukkaantumisesta on tullut hänelle keino, jolla yritetään katkaista keskustelu ja välttyä perusteluiden esittämiseltä. On kuin osa loukkaantujista haluaisi oikeutta olla loukkaantumatta vain voidakseen osoittaa, että heidän oikeuttaan on loukattu.

Toisinaan sananvapauden rajoittamista perustellaan toteamuksella, että ”täydessä teatterissa ei saa huutaa tulipalo”. Tämäkin ajatus on ongelmallinen. Ensinnäkin sen tulisi kuulua, että teatterissa ei saa valheellisesti huutaa tulipalo. Tästä päästään olennaisiin kysymyksiin. Kuka saa päättää, onko jokin väite totta vai valetta? Ja miten päätös voi syntyä, jos väitettä ei ole saanut tai uskallettu ylipäätään esittää?

Moni tulipaloargumenttia käyttävä haluaa estää ihmisiä kuulemasta tulenarkoja väitteitä, samalla sallien itselleen luvan jo etukäteen päättää, mikä on totta ja kuka saa puhua. Voi olla, että sorrun tässä ihmisten motiivien ylitulkitsemiseen, mutta kun on kyse valtion asettamasta ennakkosensuurin uhkasta, mittarit kannattaa säätää herkiksi. 

Sananvapauskeskustelu ei joka tapauksessa ole keskustelua ihmisten terveyteen vaikuttavista konkreettisista vaarantamisrikoksista – eli siitä, mitä saa huutaa ja missä – vaan siitä, onko ihmisillä oikeus pyrkiä vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Itse tulipaloargumentti on peräisin Yhdysvalloista vuodelta 1919 korkeimman oikeuden tuomarin lausunnosta. Hänen teatraalinen esimerkkinsä koski päätöstä siitä, onko ihmisillä oikeus kampanjoida asevelvollisuutta vastaan. Esimerkki jäi kuitenkin elämään, ei turvallisuus- tai terveyskysymyksenä, jollainen se on, vaan perusteena rajoittaa poliittisesti arkojen aiheiden käsittelyä. Ihmiset, jotka tulipaloesimerkkiä käyttävät, näyttävät pelkäävän, että kansalaiset villiintyvät muutamasta vihan täyttämästä sanasta.

Päätelmäni sananvapaudesta kuuluu: emme tarvitse eliitin määräämiä kielellisiä etikettejä, pelonsekaista ja epäselvää muminaa, poliittisesti motivoituja puolitotuuksia tai tyhjiä anteeksipyyntöjä vääristä sanoista. Sen sijaan tarvitsemme avointa, rehellistä ja selväsanaista mielipiteiden kamppailua. Taposen lausuntojen perusteella viranomaisilla on tässä paljon petrattavaa. Jos pitäisi arvioida, kumpi on haitannut enemmän poliisin arvovaltaa ja uskottavuutta, ”huumeparoni” Jari Aarnio vai ”vihapuhekomissaari” Jari Taponen, vastaus ei olisi ilmeinen.

                                     * * *

[1] Toisaalta keskusteluilmapiirikin on selvästi tulehtunut. Yksi syy tähän löytynee juuri digiajan medioista. Niillähän yleensä on mainostuloihin perustuva intressi syventää kiistelyä ja kahtiajakoa: vihantäyteinen riitely on parhaita tapoja ihmisten kiinnostuksen herättämiseen. Juuri sitä ominaisuuttamme pikaviestipalveluiden algoritmit osaavat hyödyntää. Sivutuotteena sosiaalisen median pikaviestipalvelut kykenevät myös hämärtämään julkisen ja yksityisen ajattelun rajaa. Tällaisten syiden takia avoin sosiaalinen media on huono paikka pyrkiä asiapitoiseen keskusteluun. Huolellisesti sovelluttuna se kenties sopii viranomaistiedotteisiin, mutta erimielisyyttä ja huolella punnittuja yhteiskunnallisia analyyseja arvostavaksi keskustelutilaksi siitä ei ole, saati poliisin tai poliitikon omanarvontunnon lähteeksi.

Tämä kirjoitus on muokattu Skeptikko 3/2019 -lehdessä olleesta pidemmästä kirja-arviostani. 

Tuoreet Twitter-kyselyt

Oheisissa kuvakaappauksissa on joitakin joulu-tammikuun aikana järjestämiäni Twitter-kyselyitä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kyselyt koskevat poliittisia aiheita. Joihinkin kyselyihin tuli kiinnostavia sanallisia vastauksia; niitä voi käydä lukemassa profiilistani: @otammisalo.

 

Syksyn Twitter-kyselyiden tuloksia

Pitkin syksyä olen laatinut sekalaisia kyselyitä Twitterissä, tässä niistä osa. Vastaajia on varsin vähän, mutta vastausprosenteista voitaneen silti päätellä jotakin.

 

(Jälkimmäisen A:n pitäisi tietysti olla B.)

Twitter-äänestysten tuloksia

Käsillä olevien eduskuntavaalien hengessä olen järjestänyt Twitterissä (@otammisalo) helmi-huhtikuussa äänestyksiä erilaisista aiheista, ympärileikkauksesta feminismiin, sananvapauteen ja työelämään. Tässä niistä osa.