Liberalismin paradoksi

Länsimaisen ihmisen arvot ovat yleensä liberaaleja. Hän on osa moraalista perintöä, joka vaalii yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista. Täten liberalismiin liittyy paradoksi: liberalismi luo vapautta ja moniarvoisuutta, joka antaa fundamentalistille mahdollisuuden ja syyn vastustaa tätä vapautta.

Paradoksia voi lieventää perustelemalla toimiaan ja uskomuksiaan niistä koituvilla käytännön seurauksilla. Tämä tarkoittaa jatkuvaa ja laaja-alaista keskustelua omista ja muiden moraalisista uskomuksista ja niiden seurauksista. Mikäli aito mielipiteenvaihto onnistuu (internetin ”keskustelut” eivät anna paljon toivoa), fundamentalismin heikkoudet tulevat nopeasti esiin. Parhaassa tapauksessa liberalismin paradoksi vaihtuu fundamentalismin paradoksiksi: fundamentalismi päätyy voimistamaan kansalaisten vapaudenkaipuuta, siis halua altistaa yksityiset uskomukset julkiselle keskustelulle ja ennalta määrittelemättömälle tulevaisuudelle. Kuten julkisuudessa moneen kertaan on lähiaikoina todettu, tähän pyrkivää keskustelufoorumia ja -kulttuuria saa Suomesta etsiä.

PS. Luin Eino Koivistoisen teoksen Saaliin jaossa Islannin vesillä (WSOY 1950, kirjassa oheinen exlibris). Jopa heti sodan jälkeen kannettiin huolta Atlantin ja Pohjanmeren ryöstökalastuksesta. Koivistoinen kertoo (nykystandardeilla ehkä epäkorrektisti) myös naisista miesvaltaisilla kalastuslaivoilla:

Näitä sillipiikoja oli kaikista yhteiskuntaluokista, joukossa koulutyttöjä, jotka saivat tervetullutta vaihtelua ja hyvän ansion kesälomansa aikana. Tyttöjen kaitsijoina toimi tavallisesti pari vanhempaa naista, jotka parhaansa mukaan pitivät ”nunnaluostarin” asukkaat kurissa ja Herran nuhteessa öiseen aikaan varsinaisen työajan päätyttyä. Mutta niin kuin on monta lajia miestä, on myöskin monta lajia naista, eikä työvoiman halpuus tai sillipiikojen näppäryys perkaus- ja suolaustehtävissä voinut ajanmittaan korvata muita heidän mukana olostaan aiheutuvia vaikeuksia. Järjestyksen pitäminen tuotti laivueen kapteenille harmaita hiuksia. Tynnyripinojen vähentyessä peräkannella sitä mukaa kuin saatiin saalista ja ladottiin tynnyrit ruumaan, saattoi tiiviiltä näyttävän tynnyripinon joukosta löytyä mitä taidokkaimmin rakennettuja rakastavaisten komeroja, joihin pääsy oli mutkallinen ja vaikea, mutta joissa sai varmasti häiritsemättä viettää kahdenkeskisiä hetkiä.

Kun Suomen Kalastus Oy joutui eversti Nordströmin johtoon, ei pyyntilaivueeseen ole otettu naisia heidän hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta. Ainoana poikkeuksena säännöstä on sairaanhoitajatar. Olo lähes parinsadan miehen joukossa asettaa naiselle tietyt vaatimuksensa, mutta sairaanhoitajattaret ovat tottuneet jo sairaalassa potilaiden kummallisiin päähänpistoihin ja käsittelevät asiallisesti tätä miesjoukkoa potilaana, jonka pahin sairaus paranee niin pian kuin laiva on jälleen Suomessa. Mitä liikuttavimmalla innolla isot miehet tulevat näyttämään sisarelle pieniäkin naarmuja, joille pikkupojat viheltäisivät ylenkatseellisesti. Joku ilmaisee suoraan: –Ei minua mikään vaivaa, mutta tulinpahan muuten vain... Perinnäisenä pääsyvaatimuksena sairaanhoitajattareksi laivueen mukaan on mahdollisimman korkea ikä ja suurin mahdollinen rumuus. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei nykyinen sisar täytä näitä ehtoja, vaikka onkin muuten pätevä.

PS2. Kuva Tiedepolitiikka 3/2015 -lehdestä, jossa lyhyt keskusteluni J.-P. Roosin kanssa: