Sananvapaus, rakastettuni

Tuskin maltan odottaa, uusin kirjani tulee painosta noin viikon päästä.

Teoksen nimi: Sananvapaus, rakastettuni. Kustantaja Terra Cognita, sivuja 264. Ohessa sisällysluettelo kutakuinkin lopullisessa muodossaan.

   1 Johdanto

OSA 1
Totuus, sensuuri ja itsesensuuri

   2 Sananvapaus on totuuden puolella
   3 Tapaus David Hume
   4 Sananvapaus on muutakin kuin sensuurin puutetta
         Laatikko 1: Mikä keskusteluilmapiiri?
         Laatikko 2: Sananvapautta amerikkalaisittain

OSA 2
Hyviä ja huonoja perusteita rajoittaa sananvapautta

   5 Ilmaisua ei tule turhaan kahlita
   6 Työsuhde rajoittaa sananvapautta
   7 Markkinointisäädökset rajoittavat sananvapautta – tapaus Ruohonjuuri
         Laatikko 3: Mainonta ja porno on moraalitonta?
   8 Epäpäteviä perusteluita sananvapautta vastaan
      8.1 ”Haluat manipuloida vapaasti”
      8.2 ”Haluat huudella rasistisia solvauksia”
      8.3 ”Haluat hiljentää vastapuolen”
         Laatikko 4: Saako psykiatri arvioida vallanpitäjää?
   9 Sananvapaus ja sosiaalinen media
         Laatikko 5: Sananvapautta diktatuurissa?
         Laatikko 6: Valvontakapitalismi

OSA 3
Opetus ja tiede

   10 Sananvapaus ja opetus
   11 Sananvapaus ja tieteellinen totuudentavoittelu
         Laatikko 7: Ihmisryhmien erilaisuuden ei tarvitse olla tabu
         Laatikko 8: Journalismi ja ryhmäerot
 
OSA 4
Sananvapaus ja uskonto
 
   12 Salman Rushdie ja holokaustin kiistäminen
   13 Flemming Rose ja Muhammed
         Laatikko 9: Kenan Malik suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 10: OIC:n reaktio kritiikkiin
         Laatikko 11: Muhammedin piirtokiellosta
   14 Islam ja ilmaisunvapaus – kolme kirjaa suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 12: Vähemmistön pilkkaamista vai uskomusjärjestelmän kriittistä arviointia?
   15 Päivi Räsänen ja kiihotussyyte
       15.1 Kun kakku on vain kakku
         Laatikko 13: Mitä puhujan tulee tietää?
   16 Tapaus woke
      16.1. Marja Sannikan woke-lähetys
      16.2 Neuvostoterrori ja woke
      16.3 Woke-kapitalismin nousu
         Laatikko 14: Parveileva woke
      16.4. Woke ja mitätöintikulttuuri
      16.5 Pienen vähemmistön suuri valta
   17 Liberalismin paradoksi
 
OSA 5
Päätelmiä
 
   18 Uskon sananvapauteen, mutta...   
         Laatikko 15: Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys
         Laatikko 16: Sananvapauden historiasta Suomessa
   19 Entä jos joku kiihottuu?
   20 Sananvastuu ei ole katoamassa
         Laatikko 17: Huoli digiteknologiasta saattaa olla turha
 
Kiitokset
Kirjallisuus

Vihapuhe nauttii lainsuojaa

Esa Ylikoski erittelee ansiokkaasti kirkolla olevia etuoikeuksia (Vapaa Ajattelija 1/2022). Seuraava lause vaatii kuitenkin oikaisun: ”Koska vihapuhe, kiihottaminen kansanryhmää kohtaan ja julkisrauhan rikkominen on Suomessa kielletty...”

Kuten Ylikoski toteaa, kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja julkisrauhan rikkominen ovat kiellettyjä, aivan kuten kiellettyjä ovat kunnianloukkaus ja syrjintä. Mutta listan ensimmäisenä oleva vihapuhe nauttii edelleen lainsuojaa. Laki ei edes tunne kyseistä termiä. (Ensimmäisen kerran sana mainitaan hallituksen esityksessä vuonna 2013, jonka jälkeen se mainitaan neljässä hallituksen esityksessä.)

Miksi vihainen kielenkäyttö on siis edelleen sallittua? Meneehän viesti useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei myöskään ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Lisäksi vihapuhe toisinaan ylittää laittoman uhkauksen, väkivaltaan yllyttämisen tai kunnianloukkauksen kriteerit.

On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia pilkkaava ja vihainen puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.

Meidän ei siis tule pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokraattisesti tehdyt päätökset. Pilkka, satiiri ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.

Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti. Se on kuitenkin eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta.

Meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että jokunen poliitikko tai aktivisti pelkää sen ”väärinkäyttöä”.

Woke is not great

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2021 -lehdessä.

Woke is not great – Kuinka puhdasoppisuus myrkyttää kaiken*

Lehmann, C. ym. toim. (2020): Panics and Persecutions – 20 Tales of Excommunications in the Digital Era. Black Spring Press Group, Quillette edition. Lontoo.

Väärässä paikassa murjaistu vitsi, vääränlaiset mielipiteet tai jopa väärän pronominin käyttö voivat maksaa työpaikan. Suomessa tällainen suvaitsevaisuuden nimissä tehty painostus (ns. cancel culture) ei ole yhtä voimakasta kuin Yhdysvalloissa ja muualla anglosaksisessa maailmassa, mutta vaatimuksia työstä erottamisesta tai esiintymisten peruuttamisesta on kuultu täälläkin. Osalla vaatimuksista on myös ollut vakavia seurauksia.

Siinä missä 1960-luvun nuorisokulttuuri kannusti avoimeen seksuaalisuuteen ja kulttuurien sekoittamiseen, nykynuorison niin sanottu valveutunut osa suosii itsetutkistelua, uhriutumista, etuoikeuksien tunnustamista ja väitettyjen tiedostamattomien asenteiden tarkistamista. Usein tämä niin kutsuttu woke-ajattelu yhdistyy poseeraavaan nettiaktivismiin. On kuin osa nuorista aikuisista tarkoituksella etsisi itseään järkyttäviä mielipiteitä, joita sitten voisi netissä levittää – toivossa, että joku muukin järkyttyy.

Nykyinen ”edistys” ja woke eivät siis ole samalla tavoin vallankumouksellisia tai edistyksellisiä kuin 60-luvun hippiliike ja kansalaisoikeustaistelut. Tämän päivän edistysvaatimukset ovat pikemminkin sen jo laajasti hyväksytyn oikeudellisen ajatuksen paisutusta, että lain edessä ihmisten on oltava yhdenvertaisia. Tämä simppeli ja kaikin puolin kannatettava yhdenvertaisuusvaatimus kääntyi 2000-luvulla päälaelleen, pintapuoliseksi identiteeteillä politikoinniksi. Työ- ja opiskelupaikkoihin alettiin vaatia rotu- ja sukupuolikiintiöitä, ja työntekijöille alettiin tyrkyttää antirasistista koulutusta – siitä huolimatta, että kiintiöajattelu on itsekin syrjivää ja että ani harva työntekijä on rasisti.

Huolestuttavin piirre nykyisessä ”edistyksessä” on sen flirttailu ilmaisunvapauden rajoittamisen kanssa. Sananvapauden puolustajista halutaan esimerkiksi antaa kuva vanhakantaisina sortajina: ”He vain haluavat huudella ’neekeri’ ilman vastareaktioita.” Tällainen vääristely kolahtaa ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Muuttuuhan sananvapauden kannattaminen usein syklisesti, kulloinkin vallitsevien kulttuuristen voimasuhteiden mukaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sananvapauden puolustajissa olisi jokunen rasisti, tai vaikkapa ekofasisti. Pointti on se, että vaikka sananvapauden puolustaja olisi väärässä kaikessa muussa, sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Jos siis hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, saatat tahtomattasi antaa näille ihmisille lisää valtaa.

Cancel culture (termille ei ole osuvaa suomennosta, mitätöintikulttuuri kuvaa sitä osittain) sai vahvan jalansijan erityisesti yliopistomaailmassa. Tämä on hullunkurista, sillä akatemiassa totuuden tavoittelun ja laadukkaan todistusaineiston keräämisen tulisi olla ylimmäinen motiivi, ideologisen puhdasoppisuuden sijasta.

Häiritsevimpiä kirjan esimerkkejä on matemaatikko Theodore P. Hillin kirjoittama suoraviivaiseen logiikkaan nojaava artikkeli, jossa käsiteltiin miesten ominaisuuksien biologista vaihtelua. Artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Julkaiseminen kuitenkin peruttiin, koska ”useat kollegat” olivat varoittaneet lehden päätoimittajaa siitä, että ”oli mahdollista, että oikeistomedia poimisi jutun ja levittäisi sitä kansainvälisesti”.

Hill ihmettelee asiaa toteamalla, että tutkimusta tekevä matemaatikko on tyypillisesti innoissaan, jos edes viisi ihmistä maailmassa lukee hänen artikkelinsa. ”Mutta nyt joku edistyksellinen ryhmittymä oli huolissaan, että konservatiivinen media rohkaistuisi lukemaan ja siteeraamaan tieteellistä tutkimusta.” Typerryttävästi artikkeli poistettiin kyseisen nettijulkaisun sivuilta ilman selityksiä. Hill kysyy: ”Jos vertaisarvioitu ja julkaistu artikkeli voidaan myöhemmin pyyhkiä pois tieteen rekistereistä ja korvata toisella, ilman keskustelua kirjoittajan kanssa tai ilman lehden ilmoitusta, mitä se tarkoittaa sähköisten julkaisujen tulevaisuudelle?”

Kuten niin monesti aiemmin, hiljentämisyritys kääntyi tässäkin tapauksessa itseään vastaan: artikkeli sai huomattavasti julkisuutta, kun tieto sen poisvedosta levisi netissä. (Ilmiö tunnetaan nimellä Streisand-efekti. Nimitys tulee laulaja Barbara Streisandin epäonnistuneesta yrityksestä oikeusteitse poistaa netistä hänen kotitalostaan otettu valokuva. Kuva Streisandin Malibu-kodista julkaistiin lehdissä ympäri maailmaa.)

Richard Dawkins kertoo tuoreessa antologiassaan (Books Do Furnish a Life, 2021) hieman toisenlaisen esimerkin:

Erityisen törkeä on Germaine Greerin, aikamme kenties ansioituneimman feministin, tapaus. Vuonna 2015 Greer kutsuttiin puhumaan Cardiffin yliopistoon. Tuhannet opiskelijat allekirjoittivat vetoomuksen kieltääkseen hänen esiintymisensä, koska he olivat eri mieltä Greerin näkemyksestä, että miestä ei tulisi kutsua naiseksi, vaikka hän olisi poistattanut peniksensä. En ota tähän muutoin kantaa, mutta uskon vahvasti, että tohtori Greerille tulisi sallia oman kantansa ilmaisu. Cardiffin opiskelijoiden edustajan perustelu oli, että Greerin näkemykset ”loukkaisivat” ”trans-naisia”. Mutta mitä muutakaan yliopisto on kuin paikka, jonne opiskelijat menevät tullakseen eriävien näkemysten haastamiksi, ”loukkaantumisen” uhalla?

Terminologiset erimielisyydet – esimerkiksi ketä kutsua naiseksi – eivät ole kiinnostavia verrattuna empiirisiin kysymyksiin siitä, mistä sukupuolidysforia johtuu ja kuinka yleistä se on. Nykyinen ilmapiiri ei kuitenkaan suosi tosiasioista käytävää mielipiteenvaihtoa. Jos esimerkiksi käy niin, että pätevä todistusaineisto haastaa akateemisella nuorisolla olevia ideologisia ennakkokäsityksiä, he usein yrittävät entistä vimmaisemmin saada sosiaalista vahvistusta käsityksilleen.

Lajihistorian valossa tämä ei yllätä: olemme sosiaalisia olentoja ja esivanhemmillemme oli tärkeää saada ryhmän tuki taakseen. Evolutiivisesti ajateltuna on myös ymmärrettävää, että vastapuolta yritetään mitätöidä (vaikkapa oletettujen etuoikeuksien perusteella) lainkaan tarkastelematta hänen esittämäänsä todistusaineistoa. Tällainen toiminta on tietysti häpeällistä. Mitätöinti ei sovi oikeastaan kenellekään, mutta akateemisesti koulutetulta sitä voidaan pitää sekä yksilön että koulutusjärjestelmän totaalisena epäonnistumisena.

Olivatpa jonkin argumentin seuraukset kuinka epämiellyttäviä tahansa, argumentin on seisottava tai kaaduttava sillä perusteella, kuinka looginen se on ja miten hyvin se sopii yhteen havaintojen kanssa. Sillä ei siis saa olla merkitystä, soveltuuko argumentti jonkun mielestä politiikan tekoon.

Kirjassa esitellyt tapaukset muistuttavat, että koulutus tai älykkyys eivät suojaa ideologisuudelta tai autoritaarisuudelta. Jokainen sukupolvi joutuukin vuorollaan puolustamaan ilmaisunvapautta, kulloinkin muodissa olevaa suvaitsemattomuutta ja dogmatismia vastaan. Tehtävä on vaikea, sillä laaja sananvapaus edellyttää älyllisen, moniäänisen ja itseään haastavan keskustelukulttuurin ylläpitoa. Toisaalta periaatteen tasolla tehtävä on helppo: ilmaisunvapauden puolustamisella on enemmän legitimiteettiä kuin mitätöinti- ja uhriutumiskulttuureilla voi ikinä olla.

Suodatetusta taiteesta tulee konservatiivista

Panics and Persecutions -teos on tarpeellinen muistutus, että Cancel culture ei kuulu taiteeseenkaan. Journalisti Charlotte Allen toteaa, että mitätöintikulttuurin pahuus ei niinkään ole kaadetuissa patsaissa, uudelleennimetyissä rakennuksissa tai edes yksilöiden toimeentulon tuhoamisessa vaan siinä, että kun mitätöijät ottavat taiteilijan kohteekseen, hänen taidettaan on enää mahdoton ottaa vakavasti.

Mainittakoon, että Suomessakin on tarjolla palvelu, jossa kirjailija voi lähettää tekstiluonnoksen erityiselle sensitiivisyys-/kokemuslukijalle, joka sitten palkkiota vastaan kertoo, miten tekstissä voitaisiin käsitellä hyväksyvämmin sukupuolivähemmistöjä. En tiedä muista kirjailijoista, mutta minua ahdistaa jo ajatus tällaisen ilmaisua rajoittavan sensuuri-ilmapiirin leviämisestä.

On huomionarvoista, että kriteerejä sensitiivisyys-/kokemuslukijana toimimiselle ei ole – muita kuin kuuluminen tiettyyn demografiseen vähemmistöön, ja ehkä se, että hänellä tulee olla selkeä näkemys, mikä on soveliasta kirjallisuutta ja millainen on hyvä yhteiskunta. Tämä jälkimmäinen seikka on syy, miksi esisuodatetut kirjat eivät ole kiinnostavia: sensitiivisyyssuodattimen käyttö johtaa pelokkaaseen, konservatiiviseen ja ideologisesti yhdenmukaiseen kirjallisuuteen.

Kuten scifi-kirjailija Craig DeLancey toteaa, sensitiivisyyspuuhastelussa unohtuu se, miksi kirjallisuus ylipäätään on tärkeää: siksi, että se kykenee – tarvittaessa loukkaavasti ja riidanhaluisesti – käsittelemään ihmisyyden peruskysymyksiä. Millaisia ovat yksilön ja yhteiskunnan velvollisuudet, miten yksilön ja yhteisön tulee ymmärtää historiansa ja niin edelleen. Runo tai romaani, joka odottaa lupaa tullakseen kirjoitetuksi, ei ole lukemisen arvoinen.

Miksi mitätöintikulttuuri, identiteettipolitiikka ja woke sitten voimistuivat? Näytelmäkirjailija Sky Gilbert esittää vastaukseksi muun muassa seuraavia nuorisolle tyypillisiä ongelmia:

Monelle heistä tulevaisuuden täytyy näyttää epävarmalta, jopa painajaismaiselta – ilmastonmuutos, koneiden korvaamat työpaikat, tuloerot, rasistinen populismi. Toivottomuudessaan he hyökkäävät rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia vastaan, mikä heille näyttää kaikilta muilta. Ja koska heillä ei ole poliittista valtaa eikä toivoa saavuttaa sitä, he tarttuvat moraaliseen ylemmyyteen, missä vain voivat, ja tekevät syytöksiä, joiden he toivovat satuttavan jotakuta, jolla on enemmän kuin heillä.

Selityksessä on perää, vaikka se tuskin on koko totuus. Tukeehan moni varakas keski-ikäinen ja jopa osa menestyneistä suuryrityksistä woke-ajattelua ja sitä kautta cancel culturea. Toki tällöin voi olla kyse strategisista syistä tapahtuvasta teeskentelystä, eräänlaisesta anekaupasta. Firma saattaa esimerkiksi käyttää Pride-lippua Pohjoismaissa muttei Kaukasiassa.

Wokea on selitetty myös sen kyvyllä toimia uudenlaisena sosiaalista elämää hallitsevana uskontona. Tässäkin on perää. Perisyntiopin hengessä nämä uusherännäiset löytävät tiedostamatonta rasismia ja etuoikeuksien ruokkimia mikroaggressioita lähes millaisista ilmaisuista tai käyttäytymisistä tahansa. Myös valtamotiivin väitetään ulottuvan kaikkialle. Kyse on loputtoman syyllisyydentunnon lietsomisesta: kukaan ei saa ajatella, että olisimme yhteiskuntana onnistuneet tai edes oikealla tiellä.

Niinpä jos johonkin etniseen tai sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva henkilö kertoo, että hän on vapaasti saanut olla oma itsensä ja valita omat urapolkunsa, kyseisen yksilön vihjaillaan pettäneen ryhmänsä. Hän on tiedostamattaan joko omaksunut sortajan ajatusmaailman tai hyväksynyt asemansa sorrettuna uhrina.

Erityisen vakavana rikkeenä pidetään sitä, että valtaväestöä edustava ”setämies” kiistää vähemmistön uhriaseman. Setämies saattaa esimerkiksi väittää, että rasismi ei selitä etnisten ryhmien sosioekonomisia eroja [1] tai että naisten syrjintä ei selitä sukupuolten eroja. Tämänkaltaista kiistämistä pidetään todisteena sekä setämiehen syyllisyydestä että hänen halustaan pysyä vallassa. Lisäksi kiistäminen osoittaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestelmä tulee purkaa.

Aldous Huxleyn (1894–1963) toteamus kuvaa tilannetta. Hänen mukaansa ne, jotka taistelevat vain muiden pahuutta vastaan, eivät onnistu parantamaan maailmaa vaan jättävät sen sellaiseksi kuin se oli ennen taistelun aloittamista. ”Ajattelemalla vain pahuutta, tulemme luoneeksi, olivatpa aikomuksemme kuinka erinomaisia tahansa, pahuudelle tilaisuuden toteuttaa itseään.”

Nuorison kannattaa siis varoa, etteivät he Saatanaa vastaan kampanjoidessaan ylläpidä Hänen elinmahdollisuuksiaan, saati tasoita tietä Hänen voittokululleen. 

ALAVIITE

[1] Se, missä määrin ja millaista rasismia nykyään on, on eri kysymys kuin mikä selittää erot etnisten ryhmien sosioekonomisessa asemassa. On esimerkiksi käynyt ilmi, että suuri osa Nigeriasta ja Karibialta Yhdysvaltoihin siirtolaisina vastikään tulleista mustaihoisista on menestynyt taloudellisesti erinomaisesti. Olipa ilmiön selitys mikä tahansa, valkoihoisten amerikkalaisten harjoittama ihonväriin perustuva syrjintä ei sen vuoksi voi selittää Yhdysvaltain ”alkuperäisten” mustien heikkoa sosioekonomista asemaa.
 
* Tämän kirja-arvion otsikko on muunnos Christopher Hitchensin God is not Great – How Religion Poisons Everything  -kirjan nimestä (suom. WSOY 2008: Jumala ei ole suuri – Kuinka uskonto myrkyttää kaiken).
 

Ja uhriolympialaisten voittaja on...

Daniel Nylund (2019): Uhriutumisen kulttuuri. Kohtaaminen ry.

Anarkokristitty (tai anarkristitty, kuten hän itseään nimittää) Daniel Nylundin teos on ajankohtainen tutkielma uhriutumisesta ja sitä ruokkivista ajattelumalleista. Nylund on kiitettävällä tavalla perehtynyt aihetta koskevaan anglosaksiseen kirjallisuuteen. Suuri osa siitä on olennaista suomalaisenkin keskustelun kannalta.

Nylund kirjoittaa aiheeseen sisältyvistä ongelmista ja aiheen tärkeydestä seuraavasti:

Pelkään, että mikä tahansa kirjoitus, joka auttaa tunnistamaan uhriutumisen tuntomerkkejä ja nostaa esille siihen liittyvät ongelmat, kääntyy heti pilkaksi oikeita uhreja vastaan. Silti näen aiheen ohittamisen vielä vaarallisemmaksi. Virheellisesti määritetty ja väärin käytetty uhrius vahingoittaa todellisten uhrien asemaa ja saa moraaliset kompassimme pyörimään minne sattuu.

Vaarana siis on, että pahimmat uhrit alkavat uhriutumiskritiikkien vuoksi pelätä uhriutumisesta koituvaa stigmaa. Tämä ei silti muuta sitä, että tästäkin aiheesta on voitava puhua; puhuminen saattaa jopa rohkaista uhreja kestämään kokemuksiaan paremmin. Nylund jatkaa:

Uhriutuva käytös jatkuu niin kauan, kuin sen suoma palkitsevuus on suurempi kuin siitä aiheutuva kärsimys. Joskus sitä on vaikea ymmärtää, koska palkitsevuus ei aina ole kovin ilmeistä. Kukapa osaisi mitata saadun myötätunnon arvoa, vastuusta vapauttamisen helpotusta, oikeassa olemisen tyydytystä tai moraalisen ylemmyyden painoarvoa? Yksikin näistä uhriutumisen luontaiseduista voi kompensoida suurenkin kärsimyksen. Eikä uhriutuja itsekään ole aina tietoinen niistä salaperäisistä syistä, joiden takia hän sitkeästi pitää kiinni roolistaan.

Huomio on tärkeä. Toiveajattelun, ideologisen itsepetoksen ja suoranaisen huijaamisen raja on harvoin selkeä. 

Daniel Nylund

Teoksen lopussa Nylund esittää lennokkaita ja aiheen kannalta pitkälti turhia tulkintoja Jeesuksen sanomisista. Häiritsevämpää on kuitenkin loppupuolen fokuksen puute: välillä puhutaan uhriutumisesta yhteiskunnallisena ilmiönä ja välillä ylipsykologisoidaan yksilötason uhriutumistaipumusta (samalla kuitenkin unohtaen, mitä tiede uhriutumiseen liittyvistä moraalitunteista sanoo). 

Pitkähköt lainaukset Nylundin analyyttisesta puheenvuorosta ovat silti paikallaan; tässä olevat lainaukset kattavat luonnollisesti vain pienen osan teoksen tärkeästä sanomasta.

Uhriutumisstrategian tuhoavuudesta Nylund kirjoittaa seuraavasti:

...uhriutumisen strategia ei keskity loukatun oman ihmisarvon vahvistamiseen vaan loukkaajan ihmisarvon alentamiseen. Se maksimoi pienenkin loukkauksen moraalittomuutta, loukkaajan ylivoimaista valta-asemaa ja loukatun puolustuskyvytöntä uhriutta. Pelastus yritetään löytää uhriutumisesta. Uhri voi saada kuuluisuutta, positiivista huomiota, myötätuntoa, vertaistukea ja yhteiskunnallista erityisapua.

laajentaen analyysiaan yhteisötasolle:

Uhrin nostaminen kunnioitettuun erityisasemaan ja oletetun syyllisen laskeminen halveksittuun erityisasemaan on usein yhteisöllinen tapa kompensoida omaa huonoa omaatuntoa... Samalla se vapauttaa yhteisön kunnolla perehtymästä uhrin kokemukseen ja ajattelemasta sitä syvällisesti. Lopulta se auttaa yhteisöä erottautumaan pahoista ihmisistä. Heidänkään tekoja ei tarvitse kunnolla miettiä eikä heidän kokemuksiinsa paneutua. Muut ovat jo tehneet sen meidän puolestamme ja heidät on tuomittaviksi havaittu. Se riittää.

Ajattelutapaan sisältyvistä sudenkuopista varoitteli jo muun muassa Bertrand Russell esseessään Orjuutettujen hyveellisyydestä vuodelta 1951:

Ihmiskunnan kaikkein sitkeimpiä harhaluuloja on ollut se, että eräät ihmiskunnan osat ovat moraalisessa suhteessa muita parempia. Tämä usko on pukeutunut moniin eri muotoihin, joista millään ei ole järjellistä pohjaa. On varsin luonnollista ajatella hyvää itsestään ja tämän perusteella – mikäli asianomaisen sielunliikkeet ovat riittävän yksinkertaiset – myöskin omasta sukupuolestaan, yhteiskuntaluokastaan, kansastaan ja ajastaan... Sangen merkillinen muoto tätä ihailua, joka kohdistuu ihmisryhmiin, joihin ihailija itse ei kuulu, on usko orjuutettujen – orjuutettujen kansojen, köyhien, naisten ja lasten – hyveellisyyteen.

Nylund kirjoittaa samassa hengessä:

Moraalisen ylemmyyden rooli voi olla uhriutujalle annettu tai hänen itsensä aggressiivisesti vaatima. Se on sosiaalisesti ja poliittisesti väkevä rooli, josta käsin hänellä on muita suurempi vapaus arvostella ja tuomita toisten uskomuksia, asenteita ja käytöstä samalla, kun on itse vapautettu vastaavasta arvostelusta.

Nylundin mukaan uhriutuva loukkaantuminen, vastuuvapaus ja moraalinen ylemmyydentunto ovat siitä petollisia nautintoja, että ne melkeinpä vaativat yksilöä kuvittelemaan itselle ja esittämään muille vakuuttavaa kärsimystä. Muutoinhan hän ei enää olisi uskottava uhri. Uhriutujat ovat Nylundin mukaan myös nopeasti verkostoituvaa väkeä, ja ”juuri siksi uhriutumisesta on alkanut tulla kulttuurimme keskeinen vaikuttaja”:

Uhriutumisen globalisoituminen merkitsee moraalisen mustavalkoisuuden ja itsetyytyväisyyden yleistymistä. Uhriutuja ei tarvitse armoa eikä myöskään anna armoa. Sorrettujen ja sortajien välissä on vain sota niiden välissä. Muut vaativat uhrilta vähemmän, samalla kun hän saa oikeuden vaatia muilta enemmän. Juuri sellaisia itseensä menemättömiä näennäisviattomia mutta muita ankarasti tuomitsevia moralisteja uhriutumiskulttuuri kasvattaa.

Uhriutumiskulttuuriin sisältyy myös ajatus siitä, että vähemmistö ei voi syyllistyä syrjimiseen:

Naiset eivät voi olla seksistisiä, pakolaiset eivät voi olla rasisteja, homot eivät voi olla heterofobisia, eivätkä köyhät voi olla sortajia. Uhriutujat ovat jostain salaperäisestä syystä vapaita niistä vääryyden muodoista, joiden uhreiksi ovat joutuneet. Jos eivät täysin olisikaan niistä vapaita, vastuu siitäkin kuuluu tämän kulttuurin luoneelle enemmistölle jolta jopa uhriksi joutuneet naiset voivat omaksua misogynian, transfobian, cisseksismin jne. Uhreja ei saa syyttää mistään.

   Uhriutujat yrittävät muuttaa subjektiivisen kokemuksensa koko ympäristön moraaliseksi mittariksi. Mikä tahansa käytös tai puhe, josta uhriutuja ahdistuu tai pahoittaa mielensä, on sen perusteella myös moraalisesti tuomittavaa, todennäköisesti myös tahallista kiusaamista ja aikomuksellista vihamielisyyden lietsomista. Uhriutujan kokemuksen rinnalla mikään muu ei paina mitään. Mielipiteesi voi olla kuinka rationaalisesti perusteltu tahansa ja aikomuksesi vilpittömästi yhteisymmärrystä hakeva, mutta loppupeleissä uhriutujan ahdistuksen suuruus mittaa sinun syyllisyytesi syvyyden.

Nylund moittii tässä yhteydessä myös kulttuurisesta omimisesta loukkaantuneita, todeten esimerkiksi, että ”kulttuurinen omaksuminen on kehitystä”, ei siis sorrettujen alistamista. Keskivaiheilla teos ottaa kantaa intersektionaaliseen feminismiin:

Minusta näyttää siltä, että tämä valtaan ja sortoon keskittyvä feminismin suunta on tarjonnut yksityiskohtaisempia ja monipuolisempia tapoja leimata joku syylliseksi pelkästään sen perusteella, mihin etuoikeutettuun ryhmään sattuu kuulumaan. He ovat löytäneet hienostuneita tapoja tuomita joku synneistä, joiden olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Intersektionaalinen feminismi on ideologia, joka keskittyy uhriaseman määrittämiseen, stereotypioiden luomiseen, demonisoimiseen ja tiettyjen ryhmien vaientamiseen enemmän kuin uhrien auttamiseen.

   Intersektionaalinen feminismi tekee saman kuin kommunismi aikanaan: määrittelee jokaisen yksilön ryhmän kautta kysymättä edes, samaistuuko yksilö ryhmään ja kokeeko sen arvot omikseen... Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.

Nylundin mukaan suurten oikeustaistelujen puutteessa opiskelijat ovat jopa alkaneet kilpailla siitä, kuka herkimmin tunnistaa luentoaiheen, josta joku vähemmistöön kuuluva voisi ahdistua. 

 

Mikään edellä mainittu uhriutumiskulttuurin kuvaus ei toki poista sitä, että vastakkaisestakin trendistä on merkkejä. Näin Nylund:

On yksilöitä ylisyyllistävää ja kohtuuttomasti vastuuttavaa kovuutta, joka ei halua nähdä yksilöiden ja ryhmien oikeaa syrjäyttämistä, ulossulkemista ja sortoa sielläkään, missä se tuijottaa heitä silmiin. On vaikea sanoa, kumpi trendi on vahvempi, mutta uhrin syyllistämisen pelko on jo liian kauan estänyt suoraa puhetta uhriutumisen strategioista ja myös uhrin vastuuttamisesta siitä, mistä tämä on oikeasti vastuussa.

Teoksen kirjoittamisen aikaan rotumielenosoitusten väkivaltaisuus Yhdysvaltain ja joidenkin muiden länsimaiden suurkaupungeissa ei vielä ollut alkanut, mutta Nylundin sanat osuvat sinnekin: ”Heti, kun huoli uhrista on muuttunut globaaliksi imperatiiviksi, siitä on myös tullut oikeutus väkivaltaan. Uhriin samaistuminen tai uhriutuminen ovat muuttuneet viimeiseksi globaalisti hyväksytyksi väkivallan oikeutukseksi.” Moni oppinut on puolustellut jopa sellaista väkivaltaa ja ryöstelyä, joka on karkottanut kauppoja jo entuudestaan syrjäytyneistä kaupunginosista, tehden vähemmistöjen elämän siellä entistä hankalammaksi. Nylund jatkaa:

Vasemmisto yleensä tekee systeemeistä syntipukkeja puolustaessaan erilaisten rakenteiden jalkoihin jääneitä uhreja. Toisinaan uhrien puolustamisella oikeutetaan myös rakenteisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Siksi vasemmisto näkee mielenosoituksen siinä, missä oikeisto näkee mellakan ja vapaustaistelijoita siinä, missä oikeisto näkee terroristeja ja rikollisia.

Nylundin mukaan jos uhriutuja kokee, ettei hän saa virkavallalta ansaitsemaansa apua, hänellä on taipumus ottaa oikeus omiin käsiinsä, ei välttämättä suoralla väkivallalla vaan esimerkiksi sosiaalisella poissulkevuudella tai tahraamalla toisen osapuolen maine.

Ayaan Hirsi Ali on tähän liittyen puhunut matalien odotusten rasismista, jossa kantaväestön edustajalta odotetaan suurta suvaitsevaisuutta ja järkeä, mutta ruskealta maahanmuuttajalta ei odoteta mitään: ”Jos haudot mielessäsi matalampia odotuksia kyvylleni olla suvaitsevainen ja järkevä verrattuna enemmistöön, syrjintäsi kohdistuu minuun.” 

Nylund sivuaa tätäkin teemaa: ”Sanoille ja niiden sävyille, eleille ja niiden mikromuutoksille on annettu aseiden voima. Uhri puolestaan nähdään niiden edessä täysin puolustuskyvyttömänä ja haavoittuvana, ikään kuin hänellä ei olisi mitään autonomisia kykyjä torjua tai haastaa mitään häneen kohdistuvista sanoista tai eleistä.” Juuri tätä on matalien odotusten rasismi.

Ilmaisunvapaudesta Nylund toteaa seuraavaa:

Uskon, että fanaatikot, vihaajat ja hölmöilijät saadaan paremmin aisoihin tarpeeksi yleissivistyneen kansan tolkullisuuden kuin valtion sanelemien puherajoitusten kautta. On hyvä, että väkivaltaan kiihottaminen on kriminalisoitu, mutta sitä pidemmälle menevät lait tuottavat luultavasti enemmän ongelmia kuin ratkaisevat. Ääriliikkeitä ei kannata painaa maan alle, jossa ne voivat kenenkään haastamatta käännyttää uskoonsa kriittiseen ajatteluun harjaantumattomia nuoria.

Ja vihapuheesta seuraavaa:

Kun annat vihapuheen määrittämisen oikeuden niille, jotka pitävät omia tunnereaktioitaan moraalin kompassina, jokainen heidän vihaamansa ihminen vaiennetaan vihapuheen levittäjänä. 

   Vapaan sanan kanssa on vaikea elää maailmassa, jossa on niin paljon valeuutisia ja hävytöntä vihapropagandaa, mutta vielä vaikeampaa on elää maailmassa, jossa yksi ihmisryhmä tai ideologia on saanut oikeuden lailla säätää luvallisen puheen rajat.

Nylundin mukaan ”vapaan sanan” on jopa velvollisuus tuottaa ahdistusta, menetettyjä yöunia ja turvattomuuden tunnetta sekä puhujassa itsessään että kuulijoissa: ”Ei ajattelija kehity, jos hän ei riivaa itseäänkin ahdistavilla kysymyksillä. Joskus on hyvä kohdata ajatuksia jotka pelästyttävät meidät kusemaan allemme.”

 

Sukupuolieroista Nylund kirjoittaa:

Viime vuosien uhriutuvan feminismin myötä puhe patriarkaatista on tullut rytinällä takaisin, ei niinkään analyyttisena ja todellisuutta hahmottavana teoriana, vaan universaalina viholliskuvana ja yksioikoisena selityksenä kaikelle, mikä naisten elämässä on huonosti. Pelkkä yhden sanan diagnoosi sorron laadusta tuntuu vapauttavalta ja taistelutahtoa vahvistavalta maailmassa, jossa sortomekanismit ja kaikkien ihmisten riippuvuudet milloin mistäkin ovat melkein ylivoimaisen vaikeita ymmärtää. Isien vallan synnit on helppo muistaa. Samalla unohtuu se, että miehet ovat näännyttävien ja vaarallisten töiden kautta ruokkineet perheitään, silloin kun heitä ei ole komennettu muiden sotiin kuolemaan. Naiset puolestaan ovat olleet sidottuja synnyttämisen vaaroihin ja lasten ruokkimisen vaivoihin. Suuri valtaenemmistö kummastakin sukupuolesta on kulttuurien alusta asti ollut harvojen herrojen varattomia ja oikeudettomia palvelijoita koko lyhyen ja viheliäisen elämänsä ajan. Siitä huolimatta, että elämä on kohdellut kumpaakin sukupuolta tasaisen karusti, miehet ja naiset ovat jakaneet yhteisen kurjuutensa tekemällä juuri sen, mitä parhaiten osaavat. Ihmiskunnan koko brutaalin kehityksen ajan miesten ja naisten hengissä selviämisen taistelua on ohjannut evoluution sisällä rakentunut kykyjen ja taipumusten mukainen työnjako ja yhteistyö. Se ei ehkä vastaa tasa-arvovaltuutettujen unelmaa ideaalimaailmasta, mutta se ei myöskään ole kapitalismin luoma sosiaalinen konstruktio. Sen verran ihmiskuntaakin pidempi evolutionaarinen historia sukupuolten välisillä eroilla on.

Myöhemmin Nylund toteaa, että psykologien osallistuminen sukupuolisuuden ideologisointiin on ”ammattitaidotonta, epätieteellistä ja epäeettistä”.

 

Populismista Nylund toteaa:

Populistinen poliitikko vasemmalla tai oikealla tarvitsee uhreja. Jos niitä ei ole, ne pitää keksiä. Hänen pitää lietsoa uhriksi joutumisen kokemusta, jotta hänen autoritaariselle pelastajan roolilleen löytyisi tarpeeksi tilausta. Kun hän on onnistunut asemoimaan itsensä uhriksi joutuneen kansanosan puolustajana, hän on ainakin heidän silmissään saavuttanut moraalisesti suvereenin aseman. Uhrien puolustamisen nimissä hänellä on oikeus kohdella mitä tahansa vastapuoleksi määriteltyä kansanosaa miten törkeästi tahansa.

Teos ei pelkästään maalaile pessimistisiä kauhukuvia, vaikka kovin konkreettisia keinoja uhriutumiskulttuurista pääsemiseksi ei taida käsillä ollakaan. Tässä yksi Nylundin ehdotuksista:

...uhriutujien pitäisi palauttaa indentiteettiprojektinsa kohtuullisempiin ja muita kunnioittaviin mittoihin. Sitä kautta on mahdollista rakentaa myös suurempia ja vieraanvaraisempia ja yhteistyökykyisempiä identiteettejä, jotka oikeasti pystyvät auttamaan ja palvelemaan uhreja sitomatta heitä liian ahtaisiin ja uhriutuviin identiteetteihin.

Kokonaisuutena kirja on raikas tuulahdus selkeää ja humaania ajattelua - siinäkin tapauksessa, ettet ole kyllästynyt sosiaalisessa mediassa keskenään kiisteleviin ja alati uhríutuviin klikkeihin.

Ei vapaata vangita voi

Wong, Joshua (& Jason Y. Ng, 2020): Unfree Speech – The Threat to Global Democracy and Why We Must Act, Now. Penguin. Lontoo.

Joshua Wong on nuori aktivisti ja moninkertainen mielipidevanki Hong Kongista. Hänen vankilapäiväkirjamanifestinsa Unfree Speech kertoo taustoja viime vuonna leimahtaneille Kiinan sanelupolitiikan vastaisille mielenosoituksille. Daavid ja Goljat -asetelma on ilmeinen, eikä sille ole loppua näkyvissä. Wong kirjoittaa:

Jos hallitukset – ja tavalliset kansalaiset – eivät kansainvälisesti ala kiinnittää huomiota Hong Kongiin ja kohdella tarinaamme varhaisena varoitusmerkkinä, ei vie kauan ennen kuin kaikki muutkin kokevat samat kansalaisvapauksien loukkaamiset, joita hongkongilaiset ovat kestäneet ja vastustaneet joka päivä kaduillamme kahden viime vuosikymmenen aikana.

Wong jatkaa, että hongkongilaisia ohjaa vapaudenjano ja voimakas velvollisuudentunto tuoda demokratia heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen. ”Niin kauan kuin seuraamme tuota polkua, tulemme aina olemaan historian oikealla puolella.” Wong muistuttaa myös, että demokratia on prosessi, ja että sen eräs osa on yrittää voittaa puolelleen ne ihmiset, jotka eivät sinusta pidä. 

Voimakaskaan vihollinen ei kuitenkaan aina riitä yhdistämään ihmisiä. Jotkin Kiinaa vastustavat ryhmittymät esimerkiksi kyllästyivät marsseihin ja iskulauseisiin vaatien suorempaa toimintaa. Mielivaltaista vandalismiakin esiintyi. ”Tuloksena on alituista opposition sisäistä kinastelua ja sormella osoittelua, jotka hyödyttävät käskyvaltaa ja suovat sille mahdollisuuden hajottamiseen ja hallitsemiseen.”

Hong Kongin mielenosoitusten perusteella Wongin kuvaus on joka tapauksessa osuva:

Alati lisääntyvien sosiaalisten vääryyksien ja poliittisen painostamisen edessä nuoret kieltäytyvät luovuttamasta ja vaihtamasta ihanteitaan siihen, mikä on helppoa ja käytännöllistä. Sen sijaan, että he kyykistelisivät ja eläisivät ”hyvätapaista” elämää, kuten aikuiset tekevät, he ottavat riskin kaiken menettämisestä korottamalla ääntään ja taistelemalla vastaan.

Mielenosoitukset saivat aikaan sen, että hallinto luopui laista, jonka mukaan hongkongilaisvangin olisi saanut siirtää rangaistavaksi Manner-Kiinan puolelle. (Vastaavat kysymykset vankien luovutuksesta ovat esillä jopa EU:n sisällä, ks. oheinen kuva.) Wongin mukaan laista luopuminen on symbolisesti merkittävä tapaus siksi, että se on presidentti Xin ensimmäinen myönnytys hänen astuttuaan valtaan vuonna 2012. Näin Wong:

Ajattele: jos joukko johtajattomia nuoria vailla kunnollisia suojavarusteita kykenee kiristämään myönnytyksen maailman vahvimmalta autokratialta, jonka sotavoimat ovat maailman suurimpia, kuvittele, mitä voimme saavuttaa, jos toimimme kaikki yhdessä. 

                                            * * *

PS. Wongin ja muiden hongkongilaisnuorten aktivismia kannattaa verrata länsimaisen opiskelevan nuorison uhriutumisharrastukseen. Daniel Nylund kuvaa sitä seuraavasti (teoksesta Uhriutumisen kulttuuri 2019, koetan arvioida kirjan myöhemmin): 

Suurten oikeustaistelujen puutteessa opiskelijat kilpailevat siitä, kuka parhaiten tunnistaa mikroaggression tai ahdistusta herättävän luentoaiheen, joista joku vähemmistöön kuuluva mahdollisesti voisi traumatisoitua.

The Economistin (Apr 11th/2020)
pilakuva Kiinan halusta
sensuroida koronaviruksesta
käytävää keskustelua.

                                       * * *

Lisäys 26.4.2020

The Economist (July 20th/2019) -lehdessä hongkongilainen lainsäätäjäviranomainen puhuu ihmisistä, joilla on demokratiaa koskevia romanttisia illuusioita. Esimerkkinä äänioikeuden haitallisuudesta hän käyttää Brexit-leirien riitaisuutta (ks. kuva) ja demokratiaa tärkeämpänä hän näkee taloudellisen toimeentulon.

Kiinan viranomaiset puolustelevat internetin (ja tieteellisen tutkimuksen) valvontaa samalla tavoin takaperoisesti: taloudellisen kehityksen jatkuvuudella ja yhteiskuntarauhan (harmonian) säilymisellä (ja valtion turvallisuudella - ja nettipornon osalta myös siveellisyydellä). On toki ilmeistä, että taloudellinen vaurastuminen tarvitsee riittävää "harmoniaa". Mutta on vaikea uskoa, että edes Kiinan massiivinen sensuurikoneisto kykenisi kummemmin vaikuttamaan talouskasvuun tai vaurauden jakautumiseen.

Erityisesti tieteen ja tutkimuksen sensurointi on saanut Kiinassa surkuhupaisia piirteitä. Valtion virallinen tulkinta esimerkiksi Tiananmenin verilöylystä kuului vuonna 2015 seuraavasti: "kiinalainen yhteiskunta on päässyt konsensukseen siitä, ettei vuoden 1989 tapahtumista keskustella..." 

Tiina H. Airaksinen kirjoittaa tuoreessa Tieteessä tapahtuu -lehdessä, että internetin valvonta työllistää kymmeniä miljoonia kiinalaisia ja että "varovaisen arvion mukaan Kiinan valtio on estänyt pääsyn yli 500 000 verkkosivustolle". Airaksisen mukaan

Tällä hetkellä sensuroituja sosiaalisen median sivustoja ja sovelluksia ovat esimerkiksi Facebook, Twitter, Snapchat, Instagram, Youtube, Pinterest, Flickr, Skype ja Tinder. Hakukoneista joko osittain tai kokonaan sensuroituja ovat Google ja Yahoo.

Tämä on hyvä syy miettiä kahdesti, käyttääkö Tiktokin kaltaisia kiinalaissovelluksia. Airaksinen jatkaa:

Kiellettyjen aiheiden, kuvien ja sisältöjen lisäksi Kiinan hallinnon julkaisusensuuri on kohdistunut myös eräisiin sanoihin, sanontoihin ja analogioihin. Vuoden 2018 alussa Kiinan presidentin virkakausien määrältä poistettiin rajoitukset ja käytännössä Xi Jinping voi jatkaa johdossa rajoittamattomasti. Xin presidenttikausi -keskustelun aikaan mediassa kiellettiin muiden muassa termit ja sanaparit "minun keisarini", "henkilökultti", "lain uudistus", "olla eri mieltä", "maastamuutto" ja "kyvytön hallitsija".

Tässä on mallia niille, jotka haluavat päättää, mitä sanoja ihmiset käyttävät sukupuolista.

Missä viipyy darwinistinen vasemmisto?

Peter Singer on maailmankuulu moraalifilosofi ja eläintenoikeuksien ja hyväntekeväisyyden puolustaja. Hänen luultavasti kuuluisin teoksensa on Oikeutta eläimille vuodelta 1975 (ks. kuva). En tarkastele teosta tässä sen enempää; kyseinen eläintenoikeuksien ja kasvissyönnin ”raamattu” on jo hieman vanhentunut ja ihmisten asenteet eläinten tehotuotantoon ovat muuttuneet (ja mitä ilmeisimmin edelleen muuttuvat) lähemmäs kohti Singerin toiveita, ainakin länsimaisissa kaupungeissa ja nuorten parissa.

(Aiemmin lukemaani Singerin Marx-teosta olen tarkastellut täällä. Mikäli Singerin tai Singeristä lukeminen ei jostakin syystä innosta, hänen ajatteluunsa voi perehtyä myös esimerkiksi Sam Harrisin ja Russ Robertsin podcasteista.)

                                 * * *

Singer, P. (1999): A Darwinian left – Politics, Evolution and Cooperation. Yale University Press. New Haven.

Darwinian left -kirjassa Singer esittää, että vasemmiston on löydettävä uusi, realistiseen ihmisluontokäsitykseen nojaava perusta. Vasemmistolla hän ei niinkään tarkoita puoluepoliittisesti organisoitua liikettä vaan tietynlaista yleisluontoista maailmanparannusasennetta. Singer kirjoittaa:

Vasemmiston on aika ottaa vakavasti se tosiasia, että olemme evolutiivisesti kehittyneitä eläimiä ja että kannamme tämän perintömme merkkejä emme vain anatomiassa ja DNA:ssa vaan myös käyttäytymisessämme. Toisin sanoen on aika kehittää darwinilainen* vasemmisto.

Singer eikä kukaan muukaan tainnut tuolloin, yli 20 vuotta sitten ennustaa, miten vasemmisto hylkää työväestön ja Darwinin sijasta omaksuu rotu- ja sukupuoli-identiteeteillä politikoinnin (ks. aiheesta täältä ja täältä [Murrayn kirjan arvio]).

Singer perustelee darwinilaisen vasemmiston tarvetta seuraavasti: 

Ihmisluonnon ymmärtäminen evoluution valossa kykenee auttamaan meitä löytämään tapoja, joilla voimme saavuttaa sosiaalisia ja poliittisia tavoitteitamme, esimerkiksi erilaisia tasa-arvon muotoja, samalla kun arvioimme menetelmien mahdollisia kustannuksia ja hyötyjä.

Singer siis hylkää absolutistiset moraaliteoriat, joiden mukaan oikeuden täytyy toteutua hintaan mihin hyvänsä. Hän pitää itseään niin kutsutun seurausetiikan kannattajana, joka aina haluaa lisää tietoa seurauksista, joita pyrkimyksemme mahdollisesti aiheuttavat. Tässä kohdin Singeriä kannattaa kuunnella: ainakin retoriikan tasolla perinteinen talousvasemmisto on jättänyt huomiotta kysymyksen siitä, miten käydä tasa-arvotaistelua tavalla, joka ei liiaksi haittaa teknologista kehitystä, verotulojen riittävyyttä ja yksilönvapauksien toteutumista.

                            * * *

Kuten todettua, Singerin mukaan vasemmisto on ollut haluton näkemään ihmisten ja muiden eläinten samankaltaisuutta. Ihmisten välisistä eroista Singer taas toteaa: ”Siinä missä darwinilainen ajattelu kertoo meille, että olimme liian valmiita hyväksymään ihmisen ja eläimen välisen perustavanlaatuisen eron, se voi kertoa meille myös sen, että olimme liian valmiita olettamaan, että ihmiset ovat tärkeimmiltä piirteiltään samanlaisia.”

Biologia kykenee toisin sanoen selittämään sekä lajityypillisiä ominaisuuksia että yksilöiden välistä vaihtelua. Ja molemmat kannattaa huomioida politiikanteossa.

Perään Singer kuitenkin korostaa, että darwinilainen ajattelu ei ole kannanotto siihen, missä määrin meidän tulee priorisoida tasa-arvoa poliittisena ideaalina. Darwinilainen ajattelu on vain realistinen tapa tarkastella tekijöitä yhteiskuntien muodostumisen taustalla. Singerin mukaan evoluutio antaa esimerkiksi perusteita ajatella, että koska miehellä ja naisella on erilainen rooli lisääntymisessä, sukupuolet saattavat erota myös taipumuksiltaan ja temperamenteiltaan tavalla, joka parhaiten sopii kunkin sukupuolen lisääntymismahdollisuuksiin.

Tästä Singer päättelee, että naisten aliedustus hierarkian huipulla ei sellaisenaan voi olla todiste sukupuolisesta syrjinnästä (ks. aiheesta tarkemmin täältä). Argumentti on siis seuraava: mikäli korkeampi status on menneisyydessä kasvattanut miehen lisääntymismenestystä, voidaan olettaa, että miehet ovat kehittyneet kilpailullisemmiksi ja statusorientoituneemmiksi. Niinpä miesten yliedustus politiikan tai bisnesmaailman statushierarkian huipulla ei oikeuta päättelemään, että kyse olisi naisten syrjinnästä. Kyse voi olla myötäsyntyisistä eroista taipumuksissa ja temperamenteissa.

                                   * * *

Singerin mukaan usko ihmisluonnon loputtomaan joustavuuteen on ollut vasemmistolle tärkeää, koska se on kannatellut toivetta, että täysin toisenlainen yhteiskunta on mahdollinen. Tämä lienee myös tärkeimpiä syitä, miksi vasemmisto aikanaan hylkäsi Darwinin. (Ks. ihmismielen joustamattomuudesta täältä.)

Ajatus täydellisestä yhteiskunnasta on luonnollisesti kiusannut ihmistä jo ennen vasemmistolaisuuden syntyä, vähintään Platonin Valtiosta asti. Utopioiden luonnostelussa vasemmistoajattelijat ovat kuitenkin kunnostautuneet. He ovat esittäneet nostattavia kuvaelmia yhteiskunnista, joissa kaikki elävät harmonisesti, yhteistyötä tehden ja rauhan ja vapauden vallitessa. Ja koska ihmisellä ei ole myötäsyntyistä ”luontoa”, yhteiskunta kykenee näiden ajattelijoiden mukaan muokkaamaan ihmistä niin, että kaikki tulevat tyytyväisiksi saadessaan yhdessä ja tasa-arvoisina ahkeroida yhteisöllisen hyvän eteen. 

Jo Lenin totesi tässä hengessä, että ”biologisten käsitteiden käyttäminen sosiaalitieteissä on merkityksetön fraasi”. Tämä on lähellä vasemmistoliiton poliittisen neuvonantajan Minja Koskelan lausuntoa: ”Biologian vetäminen mukaan tasa-arvokeskusteluun on useimmiten tyhjä arpa”. (Ks. Koskelan kirjan arvio täältä.)

Usko ihmisluonnon joustavuuteen ei toki ole täysin sidoksissa siihen, millaisia poliittisia uskomuksia yksilöllä on. Onhan joustavuudessa kyse empiirisesti selvitettävästä kysymyksestä, johon suhtautumisen tulee muuttua sen mukaan, millaista todistusaineistoa tutkimus antaa. Ongelma tässä on se, että todistusaineistoa on monenlaista ja ihmiset tulkitsevat sitä valikoivasti.

Oletetaan esimerkiksi, että jokin käyttäytymispiirre (vaikkapa tapa opettaa ja kurittaa lapsia tai solmia parisuhteita) vaihtelee huomattavasti kulttuurista toiseen. Se ei vielä tarkoita, että evoluutio olisi merkityksetön tavan kehittymiselle: käyttäytyminen saattaa kulttuurisesta vaihtelusta huolimatta perustua evolutiivisesti kehittyneisiin ja varsin joustamattomiin psykologisiin säännönmukaisuuksiin, jotka vain johtavat erilaisiin tuloksiin eri ympäristöissä. 

Teoksen loppupuolella Singer esittää, että tasa-arvoon tähtäävillä vallankumouksilla on tapana tulla johtajiensa pettämiksi:

Sokeus ihmisluontoa koskeville tosiasioille tuo jättimäiset riskit. Tarkastellaan hierarkkisuutta. Väite, että ihmisellä on taipumus muodostaa hierarkioita, ei tarkoita, että yhteiskunnan hierarkkisuus olisi oikein. Mutta väite toimii varoituksena, ettemme voi olettaa hierarkkisuuden häviävän, mikäli hävitämme yhteiskunnassa sillä hetkellä vallitsevan hierarkian.

Jos esimerkiksi elämme yhteiskunnassa, jonka hierarkkisuus perustuu perinnölliseen aristokratiaan ja tuhoamme tämän periytyvän aristokratian, kuten Ranskan ja Amerikan vallankumoukselliset tekivät, me luultavasti tulemme havaitsemaan, että tilalle kehittyy johonkin muuhun, kenties sotilaalliseen voimaan tai varallisuuteen perustuva hierarkia. Kun Venäjän bolsevikkivallankumous hävitti sekä perinnöllisen aristokratian että yksityisomaisuuden, syntyi hierarkia, joka perustui asemaan ja vaikutusvaltaan kommunistisessa puolueessa, ja niistä tulikin monenlaisten etuoikeuksien lähde. Taipumus hierarkioiden muodostamiseen näkyy myös yritysten ja byrokratioiden pikkumaisissa tavoissa, kun ihmiset antavat valtavasti painoarvoa sille, miten suuri heidän toimistonsa on ja miten monta ikkunaa siinä on. Hierarkkisella asemalla näyttää jopa olevan muista muuttujista riippumaton vaikutuksensa terveyteen ja elinikään.

Singer jatkaa retorisella ja aina ajankohtaisella kysymyksellä: Miksi kuvittelemme, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen? (Singerin mukaan on kiinnostavaa, miten kaksi niin erilaista ideologiaa – kristinusko ja marxismi – yksimielisesti väittivät, että ihmisen ja eläimen välillä on ylittämätön kuilu, ja että evoluutioteoriaa ei siksi voitaisi soveltaa ihmiseen.)

Ihmisen taipumus hierarkioiden muodostamiseen ei kuitenkaan tarkoita, että hierarkia olisi hyvää tai toivottavaa tai edes väistämätöntä. Singerin pointti on vain se, että hierarkioista pääseminen on vaikeampaa kuin vallankumouksellisissa piireissä usein ajatellaan. Siksi vasemmiston on Singerin mukaan hyväksyttävä ihmisen asema evolutiivisesti kehittyneenä ja jossakin määrin hierarkkisena lajina.

Myös yhteistyön haurauden ongelma seuraa ihmistä: aina löytyy huijareita ja välistä vetäjiä, jotka yrittävät päästä muita vähemmällä. Singerin mukaan esidarwinilainen vasemmisto selittäisi huijareiden olemassaoloa köyhyydellä, koulutuksen puutteella tai kapitalistisella ajattelutavalla. Darwinilainen vasemmisto taas ymmärtäisi, että vaikka kaikki nämä tekijät saattavat vaikuttaa huijauksen yleisyyteen, ainoa pysyvä ratkaisu on estää huijauksesta koituvia hyötyjä syntymästä. ”Se tarkoittaa, että toista poskea ei käännetä”, Singer kirjoittaa. Perään hän toteaa, että yhteiskuntaa kannattaa siksi rakentaa suuntaan, jossa kaikki osapuolet voivat hyötyä toisistaan:

Jos jätämme jonkin ihmisryhmän niin kauas sosiaalistaloudellisen hyvinvoinnin ulkopuolelle, että heillä ei ole siihen mitään tarjottavaa, se vieraannuttaa heidät sosiaalisista tavoista ja instituutioista tavalla, joka melkein takaa, että heistä tulee instituutioita uhkaavia vihollisia.

Singer siis neuvoo suosimaan rakenteita, jotka vaalivat yhteistyötä, pikemminkin kuin kilpailua. Kilpailua tulee hänen mielestään myös ohjata sosiaalisesti mielekkäisiin suuntiin. Kovin käytännöllisiä ohjeita hänelläkään ei toisin sanoen ole tarjota. Pääviesti voitaneenkin tiivistää tavalla, jota olen monesti suositellut: jos olet kiinnostunut selvittämään, mikä osa taloudellisesta eriarvoisuudesta johtuu syrjinnästä tai millaisia sivuvaikutuksia tasa-arvopyrkimyksillä mahdollisesti on, sinun tulee myös olla kiinnostunut evoluutiosta ja sen vaikutuksesta ihmisluontoon. Osa epätasa-arvosta luultavasti johtuu syrjinnästä ja ennakkoluuloista, mutta ne tuskin ovat koko syy.

Entä korvautuuko utopiavasemmiston näkemys joskus realistisella näkemyksellä siitä, mitä voidaan milläkin hinnalla saavuttaa? Singer ei vastaa kysymykseen suoraan, mutta kirjan pohjavire on optimistinen. Singer myös toteaa, että ihmisluonnon suhteen realistinen vasemmistolaisuus on näkemyksenä paljon myönteisempi kuin se virheellinen käsitys, joka vasemmistolla on perinteisesti ollut darwinilaisesta ajattelusta.

* Singerin käyttämän Darwinian -termin sopivin suomennos saattaa olla darwiniaaninen. Jokin suomennoksessa kuitenkin tuntuu kielikorvassa särähtävän. Siksi käytän tässä muotoa darwinilainen. Otsikkoon jätin kuitenkin termin darwinistinen – siitä huolimatta, että jotkut näkevät tässä sinänsä viattomassa sanassa vahvemman oikeuksia korostavia sivumerkityksiä.

                                    * * *

Singer, P. (2016): Ethics in the Real World – 82 Brief Essays on Things That Matter. Princeton University Press. Princeton.

Singerin esseekokoelmassa on 82 kirjoitusta varsin erilaisista aihepiireistä. Joihinkin teksteihin Singer on lisännyt jälkikirjoituksen, jossa kerrotaan aiheeseen liittyvistä uutisista tai uusista havainnoista. Tässä esimerkkejä Singerin käsittelemistä aiheista.

Valtion ja kansanterveyden suhteesta Singer toteaa, että hallinnot ovat varsin yksimielisiä siitä, että niiden tulee kieltää ainakin joidenkin vaarallisten tuotteiden myynti. ”Lukemattomat ruokien lisäaineet ovat joko kiellettyjä tai sallittuja vain rajallisessa määrin.” Hän myös huomauttaa, että lasten leluissa ei sallita tiettyjä haitallisia maaleja. 

Singerin mukaan tupakka on tässä suhteessa ainutlaatuinen. Mikään muu tuote ei ole läheskään yhtä tappava – tupakka tappaa enemmän kuin liikenneonnettomuudet, malaria ja AIDS yhteensä – mutta silti tämän voimakkaasti addiktiivisen tuotteen myynti on sallittua. Tupakkayhtiöt pyrkivät myös aikanaan estämään lainsäädäntöä, joka määräsi tupakka-askeihin terveysvaroituksia. Singer toteaa:

On outoa ajatella, että valtio voi periaatteessa kieltää tuotteen myynnin, mutta että valtio ei kuitenkaan olisi oikeutettu vaatimaan, että paketissa tulee olla havainnollisia kuvia tuhosta, jota tuote terveydelle aiheuttaa.

Singer tarkastelee tässä yhteydessä John Stuart Milliä, joka esitti lukuisia edelleen päteviä ajatuksia yksilöllisistä vapauksista. Singerin mukaan aika on kuitenkin tässä suhteessa muuttunut:

Millin tapa puolustaa yksilöllisiä vapauksia olettaa, että yksilö itse olisi intressiensä paras arvioija ja vaalija. Tänä päivänä ajatus lähentelee naiiviutta. Ajallemme tyypilliset modernit markkinointitekniikat eivät olleet kehittyneet Millin aikana. Suuryritykset ovat oppineet myymään epäterveellisiä tuotteita vetoamalla tiedostamattomiin haluihimme statuksesta, viehättävyydestä tai sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Sen seurauksena tunnemme vetoa tuotteisiin tietämättä, miksi niin teemme. Tupakanvalmistajat ovat myös oppineet manipuloimaan tuotettaan tehdäkseen sen mahdollisimman koukuttavaksi.

Singerin mielestä askiin vaaditut kuvat terveyshaitoista ovatkin vain pelikentän tasoittamista yksilön ja suuryrityksen välillä – suuryrityksen, joka ei pyri vetoamaan rationaaliseen pohdintaan vaan ikiaikaisiin mielihaluihin.

Seuraavassa esseessään Singer tarkastelee ylipainoa. Hän pitää ruumiinpainoa eettisenä kysymyksenä sillä perusteella, että ihmisten painonnousu voi tuoda muille haittoja. Singerin esimerkki koskee lentomatkailua. Vuodesta 2000 australialaisen lentomatkustajan keskiarvopaino on erään arvion mukaan noussut kaksi kiloa. Jos reitti Sydneyn ja Lontoon välillä lennetään molempiin suuntiin kerran päivässä kolmen vuoden ajan, tämä vähäinen painonnousu tarkoittaa Singerin mukaan miljoonan dollarin lisäystä polttoainekustannuksissa.

Singer jatkaa, että kyse ei ole ainoastaan polttoainekuluista vaan myös kasvihuonekaasuista, muun julkisen liikkumisen kallistumisesta (koska isommat ihmiset vievät enemmän tilaa), tukevampien sairaalasänkyjen ja leikkauspöytien vaatimuksesta, isompien vessojen tarpeesta ja niin edelleen. Ennen kaikkea ylipaino kasvattaa terveysmenoja.

Singerin mukaan nämä tosiseikat riittävät oikeuttamaan sen, että politiikalla pyritään ehkäisemään ihmisten painonnousua. Hän suosii sellaisten ruokien rankempaa verottamista, jotka tuottavat ylipainoa suhteettoman paljon. Esimerkkinä Singer mainitsee ravintoarvoltaan köyhät elintarvikkeet, kuten sokerilimonadit. ”Kerätyt verotulot voitaisiin sitten käyttää kompensoimaan ylipainosta muille koituvia kustannuksia. Ja jos näiden ruokien hinnannousu vähentäisi niiden kulutusta, se auttaisi myös ylipainoon taipuvaisia ihmisiä.”

Myöhemmin toisessa yhteydessä Singer tarkastelee moralismin ja paternalismin välistä hienovaraista eroa. Hän pohtii muun muassa sitä, onko yksilön fyysinen hyvä riittävä syy valtiolle puuttua johonkin käyttäytymiseen vain silloin, kun yksilöt luultavasti laiminlyövät omat intressinsä ja valtion väliintulo ei juuri haittaa yksilöllisten vapauksien toteutumista. Valtiohan esimerkiksi jo vaatii turvavöiden käyttöä autossa ja kypäränkäyttöä moottoripyörällä.

Singer puntaroi myös ihmislajin mahdollista sukupuuttoa. Siihen liittyen esitän lukion ainekirjoitusaiheeksi sopivan Painaisitko nappia -ajatusleikin:

Edessäsi on nappi, jonka painaminen saa aikaan seuraavaa: jokainen elossa oleva ihminen kuolee silmänräpäyksessä, kivutta ja ymmärtämättä kuolevansa sillä hetkellä. Painaisitko nappia, jos painamatta jättäminen tappaisi rakastettusi? Tai lapsesi? Entä jos kieltäytyminen painamisesta tappaisi vain sinut? Pohdi, millaisissa olosuhteissa ja mielentiloissa olisit valmis nappia painamaan.

Sananvapaudesta Singer kirjoittaa samaan tapaan kuin olen islamia tarkastellessani asiaa hahmotellut:

Sananvapaus on olennaista demokraattiselle hallinnolle. Sananvapauden täytyy sisältää vapaus sanoa se, mitä kaikki muut pitävät virheellisenä ja jopa se, mitä monet pitävät loukkaavana. Meidän täytyy olla vapaita kiistämään Jumalan olemassaolo, kritisoimaan Jeesuksen, Mooseksen, Muhammedin ja Buddhan opetuksia, vaikka miljoonat pitävät näistä opetuksista kertovia tekstejä pyhinä. Ilman tällaista vapautta inhimillinen kehitys törmää seinään.

Singer tarkastelee kiinnostavasti myös terrorismia ja ihmisen oikeutta kansalaisuuteen. Oletetaan, että hallinnolla on oikeus riistää ihmiseltä kansalaisuus. Oletetaan myös, että hallinto on oikeassa 19 tapauksessa 20:stä, että henkilö, jolta riistetään kansalaisuus, olisi osallistunut terroritekoon. Tällöin siis yksi kahdestakymmenestä kokisi vääryyden maattomaksi tulemisesta. Singer jatkaa:

Oletetaan, että 19:stä terroristiepäillystä, joiden sallittiin tulla Britteihin, yksi tekee vastaavan pommi-iskun kuin Lontoossa (tappaen 52 viatonta ihmistä; neljä pommittajaa kuoli myös). Tällaisten hirmutekojen tapauksessa on vaikea väittää, että yksilön oikeudet ovat absoluuttisia. 

Singer kysyy perään: kumpi on pahempi, tehdä yksi viaton epäoikeudenmukaisesti maattomaksi vai 52 viattoman kuolema ja monen muun haavoittuminen? Tarvitsemme tällaisia yksinkertaistavia ajatuskokeita, sillä todellinen maailma on täynnä mutkikkuutta ja epävarmuustekijöitä, joiden kaikkia vaikutuksia minkäänlainen pohdiskelu ja tutkimus eivät voi täysin ennustaa. Ajatuskokeet voivat syventää todellisuutta koskevia käsityksiämme.