Syitä odottaa innolla tulevaisuutta

Seuraava kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 2/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

Voiko tulevaisuuskin olla valoisa?

Johan Norberg (2016): Progress: Ten Reasons to Look Forward to the Future. Oneworld. Lontoo.

Ruotsalainen lääkäri Hans Rosling (1948–2017) oli maailman halutuimpia luennoitsijoita. Youtuben kautta hän on sitä edelleen. Roslingin havainnolliset ja tulevaisuususkoa luovat esitykset kertovat muun muassa köyhyyden vähenemisestä ja pesukoneiden yleistymisestä. Kirjallisella puolella vastaavaa ruotsalaista optimismia edustaa Johan Norbergin teos Progress: Ten Reasons to Look Forward to the Future eli Edistys: Kymmenen syytä odottaa innolla tulevaisuutta. Norberg luettelee kustakin kymmenestä seikasta – muun muassa nälästä, elinajanodotteesta, lukutaidosta ja tasa-arvosta – hengästyttävän määrän historiallisia faktoja siitä, miten ihmisten olosuhteet ovat vähitellen parantuneet. Jopa syöpäkuolleisuus on paikoin saatu laskuun. Jotkin mittarit ovat erityisen ilahduttavia: 1970-luvulla puolet kehitysmaiden aikuisista oli lukutaidottomia, nykyään enää alle viidennes.

Vanhan sanonnan mukaan varjot kuitenkin ovat synkimmät siellä, missä aurinko paistaa kirkkaimmin. Onko teoksen positiivinen sanoma perusteltu? Voiko kaikki olla jatkossakin niin hyvin kuin länsinaapurimme kertovat? Poliittisesti suuntautuneita kiinnostanee myös, voivatko vapaat markkinat ja talouskasvu vähentää niin paljon köyhyyttä kuin taloustieteilijä Norberg ajattelee.

Aloitetaan lapsikuolleisuudesta ja elinajanodotteesta. Norbergin mukaan mitä vauraampi valtio on, sitä terveempi se on. Keskitulojen vaihtelu selittää tilastollisesti yli 70 prosenttia imeväis- ja lapsikuolleisuudesta. Tästä huolimatta valtion tuoreet talouskasvulukemat eivät näytä olevan yhteydessä väestön terveyteen. Norberg kirjoittaa:

...korrelaatio valtion terveysindikaattoreiden ja sen talouskasvun välillä on heikompi kuin korrelaatio valtion terveysindikaattoreiden ja globaalin kasvun välillä. Tänä globaalina aikana tärkein seikka valtion menestyksen takana on muiden valtioiden menestys.

Norberg käyttää esimerkkinä Haitia. Se on yksi harvoja maita, joka on nyt köyhempi kuin 1950-luvulla, mutta joka on silti merkittävästi pienentänyt imeväiskuolleisuutta. Haitilla on itse asiassa matalampi imeväiskuolleisuus kuin planeetan rikkaimmilla mailla oli vuonna 1900. Ihmiset siis elävät pidempään ja terveempinä kuin ennen (vaikka elintaso on tuonutkin uusia tauteja). Edistystä tällä rintamalla ei käy kiistäminen.

Entä väkivalta? Sen laskuun ihmisten on jostakin syystä vaikea uskoa. On kuitenkin oikeastaan vain yksi väkivallan muoto, joka on 2000-luvulle tultaessa lisääntynyt: uskonnon nimissä tehty terrorismi. Terrorismissakaan emme Norbergin mukaan silti ole 1970-luvun lukemissa, jolloin separatistiset ja kommunistiset ryhmittymät olivat aktiivisia. Tilanne on tosin tainnut parin viime vuoden aikana muuttua. Uhrimäärän perässä on nykyään vaikea pysyä. Niin tai näin, terrorismin yksi vaara on siinä, että se saattaa saada uhrit ylireagoimaan: kansalaisoikeuksia saatetaan purkaa ja ryhmää saatetaan syyttää yksilöiden teoista. Tämä taas saattaa kiihdyttää konflikteja, jolloin terroristin puolestaan on helpompi löytää kumppaneita taistelua jatkamaan.

Väkivallan väheneminen on joka tapauksessa selkeä ja monien väkivallantyyppien suhteen jopa vuosisatoja jatkunut trendi. Osa väkivaltatyypeistä on myös kutakuinkin kadonnut, esimerkiksi myrkytysmurhat. Norberg selittää ilmiötä seuraavasti:

Lisääntynyt vauraus ja terveys ja pienemmät perheet näyttävät saaneen meidät arvostamaan elämää enemmän, ja tämä on lisännyt humanitääristä asennetta ja voimakkaampaa kiinnostusta rauhaan. Kaupankäynti ja liiketoiminta ovat saaneet valtiot kiinnostumaan molempia osapuolia hyödyttävästä vaihdosta nollasummapelin sijasta.

Asiantuntijat ovat eri mieltä, onko lisääntyneessä rauhanomaisuudessa kyse siitä, että demokratiat eivät sodi vai siitä, että kapitalismi ei tuota niin vahvaa intressiä sotia. Luultavasti kyse on edustuksellisen hallinnon ja vapaan kaupan yhdistelmästä: äänestäjät harvoin haluavat sotaa ja myyjän intressi on varakas asiakas.

Ruoan suhteen kehitystä voidaan pitää inhimillisesti katsoen merkittävimpinä. Nälkä on monin paikoin kokonaan kadonnut. Esimerkiksi Vietnamissa aliravittujen määrä väheni lyhyessä ajassa 20 miljoonalla ihmisellä. Norberg selittää muutosta muun muassa vapaalla kaupalla, omistusoikeuksien lisäämisellä ja maataloustuotantoon liittyvien verojen pienentämisellä. Afrikka laahaa kuitenkin kaukana perässä. Prosentuaalisesti nälkäänäkevien määrä väheni Saharan eteläpuolella välillä 1990–2014, mutta väestönkasvusta johtuen aliravittujen määrä kasvoi yli 40 miljoonalla. Taloustieteilijä Ha-Joon Changin mukaan suuri osa Afrikan huonosta tilanteesta selittyy sillä, että maita on pakotettu liian nopeasti liian vapaaseen kauppaan. Valtaosa nykyisistä hyvinvointivaltioista sen sijaan on aikoinaan ylläpitänyt vahvaa protektionismia, jossa teollisuustuotantoa voimistettiin valtion tuilla. Ja maataloutta tuetaan vahvasti edelleen. Kokonaisuutena nälkäisten määrä on joka tapauksessa vähentynyt. Afrikassakin on maita, jotka ovat siinä onnistuneet: Kamerun ja Angola vähensivät aliravittujen määrää yli 50 prosentilla.

Tammikuussa 2017 Norberg arvosteli Twitterissä Oxfam-raporttia, jonka mukaan rikkaimman kahdeksan ihmisen varallisuus vastaa puolen maapallon väestön omaisuutta. Hän kirjoitti: ”Entä sitten? Tyttäreni, jolla on 10 dollaria, on rikkaampi kuin 2 miljardia ihmistä. Joten ongelma on köyhyys, ei eriarvoisuus.” Kommentti herätti suuren määrän sekä arvostelua että puolustuksia. Norberg kieltämättä ajattelee köyhyyden vähentämisestä melko suoraviivaisesti. Hänen mielestään tarvitaan vain talouskasvua. Olipa tämä riittävää tai ei, Norberg nojaa tutkimuksiin, toisin kuin monet hänen kritisoijansa. Näin Norberg:

Näyttää, että paras tapa, miten talouskasvu saadaan hyödyttämään köyhiä, on pitää sitä korkealla tasolla. Eräs 118 maata ja yli 40 vuotta kattava tutkimus osoittaa, että yhteiskunnan köyhimpien tulojen kasvu seuraa lähes yksinomaan kyseisen maan keskimääräistä kasvua, eikä siis muutoksia tulojen jakautumisessa. 77 prosenttia kansallisesta tulojen kasvun vaihtelusta köyhimmällä 40 prosentilla johtuu keskitulojen kasvusta, ja 66 prosenttia tulojen vaihtelusta köyhimmällä viidenneksellä. Luodun vaurauden määrällä siis on suurempi merkitys kuin sen jakautumisella.

Norberg ei kuitenkaan tällä tarkoita sitä usein ja syystä kritisoitua teoriaa, että kasvun myötä köyhien suihin alkaa pudota riittävästi rikkaiden murusia. Sen sijaan Norbergin mukaan köyhät käyttävät kasvun tuomia uusia mahdollisuuksia osallistua nykyaikaiseen tuotantoon ja kaupankäyntiin. He siis tekisivät itsensä rikkaammiksi sen sijaan, että he odottaisivat jonkun muun tekevän sen heidän puolestaan.

Kuten todettua, Afrikka on huonossa jamassa. Vuosien 1981 ja 2000 välillä Itä-Aasian talouden koko tuplaantui, mutta Afrikan ei kasvanut lainkaan. Edelleen 26 maassa yli 40 prosenttia väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Haitia ja Bangladeshia lukuun ottamatta ne kaikki ovat Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. [1] Valitettavasti Norberg ei ota kantaa Changin ajatuksiin siitä, että pääsyy Afrikan köyhyyteen on vapaakauppaan siirtyminen liian aikaisessa kehitysvaiheessa.

 

Norberg käsittelee myös seikkoja, joissa edistyminen on ollut huomattavan hidasta, ainakin tietyissä maailmankolkissa. Naisilla on äänioikeus noin 190 valtiossa, mutta esimerkiksi raiskaus avioliitossa on edelleen synkissä lukemissa. Se on kielletty 18 prosentissa latinalaisen Amerikan maita, 19 prosentissa Aasiaa, vajaassa 13 prosentissa Afrikkaa eikä yhdessäkään arabivaltiossa. Egyptissä, Irakissa, Jordaniassa ja Marokossa 80–90 prosenttia väestöstä on samaa tai enimmäkseen samaa mieltä väitteestä, että ”Vaimon täytyy aina totella miestään”. Monissa Länsimaissa tilanne on päinvastainen: miehet ajattelevat kysymyksestä ”feministisemmin” kuin naiset 1970-luvulla.

Myös vapaudet jakautuvat maailmassa epätasaisesti. Esimerkiksi egyptiläisistä 88 prosenttia suosii kuolemanrangaistusta islaminuskosta luopuneille ja 60 prosenttia afgaaneista ajattelee, että sukulaiset ovat oikeutettuja tappamaan esiaviollista seksiä tai uskottomuutta harjoittaneen naisen. Näissä asioissa optimismiin on syytä lähinnä länsimaissa, vaikka mikään ei tietysti takaa, että trendi jatkuu yhtä myönteisenä.

Sananvapaus on Norbergin mukaan parantunut 1700-luvulta alkaen, aina meidän päiviimme saakka. Tämä johtuu sekä teknologisesta kehityksestä että ennen kaikkea valistuksesta ja demokratiasta. Sananvapaus, aivan kuten edellä mainittu sukupuolten tasa-arvo, ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana sananvapaustilanne on osoittanut selkeitä heikentymisen merkkejä. Tällä en tarkoita ainoastaan Venäjän tai Turkin koventunutta ilmapiiriä, enkä edes arabimaita, vaan nimenomaan länsimaita. Esimerkiksi vihapuhetta ja rasistisia mielenilmauksia suunnitellaan kiellettäväksi ympäri Eurooppaa. Tämä on takaperoista, sillä nimenomaan monikulttuurisessa ympäristössä oikeus ilmaista itseään vapaasti on perusteltua pitää mahdollisimman laajana. Siten voidaan parhaiten taistella järjettömiä ääriliikkeitä vastaan. Tarkoitusperät rasismin rankaisemisesta ovat toki sinänsä kannatettavia, mutta niihin pyritään väärällä tavalla, vapauksia rajoittamalla, kun pitäisi pyrkiä päinvastaiseen, vapauksien ja suvaitsevaisuuden lisäämiseen. Paradoksaalisesti sananvapautta ollaan uhraamassa kulttuurin monimuotoisuuden nimissä.

Edellä mainitut hitaasta edistymisestä kertovat esimerkit – uskonnollinen väkivalta, sananvapaus, tasa-arvo – eivät kuitenkaan ole syy pessimismiin. Valoisampaan tulevaisuuteen kohdistuvat epäilykseni johtuvat yksinkertaisemmasta seikasta: siitä, että kasvu ja hyvinvointi pitää jostakin repiä. Ja mistä muualtakaan ne tulisivat kuin ympäröivästä luonnosta ja luonnonvaroista. Mitä Norberg sanoo ympäristön tilasta? Luonnonvarojen riittävyydestä? Löysimmekö helpon elämämme ja valoisan tulevaisuutemme ylle lankeavan varjon?

Ekokatastrofeja on ennustettu jo kauan. Toistaiseksi olemme kuitenkin nähneet vain hitaasti edenneitä ja suhteellisen pienen mittakaavan tragedioita. Miksi näin on? Norberg näkee ympäristötietoisten kuluttajien roolin merkityksellisenä. Hän myös korostaa ympäristöystävällisemmän politiikan ja jätteenkäsittelyteknologian kehittymistä. Luonnollisesti tällä hän tarkoittaa vain kehittyneitä maita. Norberg kirjoittaa:

Samaan aikaan tilanne on surkea monissa köyhissä ja keskituloisissa maissa, ja se on edelleen huononemassa, kun maatalous, teollisuus ja liikennemäärät kasvavat nopeasti. Epäterveellistä ilmaa hengittävien määrä on noussut yli 600 miljoonalla vuodesta 2000, ollen kokonaisuudessaan noin 1,8 miljardia. Monet Intian, Pakistanin ja Bangladeshin kaupungit kärsivät saastumisesta, joka on kymmenen kertaa terveellisenä pidettyä pahempaa. Ilmassa olevien mikrohiukkasten pitoisuudet ovat Kiinassa kuusi kertaa korkeammat kuin Ruotsissa, Briteissä tai Yhdysvalloissa.

Norbergin mukaan on tärkeä ymmärtää, että teollistuminen ja vaurauden lisääntyminen köyhissä maissa ratkaisee akuutimpia ja vaarallisempia ongelmia. Vastaavasti teollinen vallankumous lännessä lisäsi saastumista, mutta ratkaisi köyhyyteen ja kuolleisuuteen liittyviä ongelmia. Köyhien ja rikkaiden maiden pulmat ovat siis erilaisia. Pahimmat ympäristöongelmat köyhissä maissa johtuvat Norbergin mukaan teknologian ja varallisuuden puutteesta. Miljardien ihmisten ruoka esimerkiksi lämmitetään sisätiloissa puuta, lantaa tai hiiltä polttamalla joko avotulella tai yksinkertaisissa uuneissa. Erään arvion mukaan huono sisäilma tappaa ihmisen joka kymmenes sekunti. Optimismiin saattaa kuitenkin olla aihetta, sillä köyhät maat ovat Norbergin mukaan aloittaneet puhtaamman tuotannon aikaisemmassa kehitysvaiheessa kuin rikkaat maat aikoinaan. Tämä johtuu luultavasti siitä, että köyhät maat ovat voineet oppia virheistämme ja että vihreämpää teknologiaa on ollut heti kaikkien käytössä.

Edellä oleva on kuitenkin lähinnä paikallista ympäristönsuojelua. Kyse ei siis ole koko luonnontaloutta uhkaavista seikoista. Mitä nämä ihmiskuntaa uhkaavat kysymykset ovat? On arvioitu, että 10 000 vuotta sitten, kun maanviljelyä alettiin harjoittaa laajamittaisemmin, ihmisten ja hänen koti- ja lemmikkieläintensä massa oli vain 0,1 prosenttia maalla elävien selkärankaisten biomassasta. Mikä on lukema nykyään? Arviolta jopa 98 prosenttia. Tällä karjatalouden ylivallalla ja siihen liittyvillä kasvihuonekaasuilla täytyy olla valtava merkitys ilmastolle.

Mikäli ilmaston lämpeneminen jatkuu, seurauksena on luultavasti enemmän tulvia, tauteja, kuivuutta ja hurrikaaneja. Näistäkin eniten luultavasti kärsisivät köyhät maat. Ongelma on se, että köyhät maat painivat edelleen vaikkapa puhtaan veden puutteen kanssa. Siksi Norberg pelkää, että maailman nykyväestöltä tullaan ilmastonmuutoksen nimissä vaatineeksi liikaa. Nykyköyhien elämää saatetaan siis vaikeuttaa kohtuuttomasti sen takia, että haluamme suojella tulevaisuuden rikkaita. Toisin sanoen hänen mukaansa ihmisten ei ole oikein kärsiä toimenpiteistä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Norberg vertaa tätä siihen, että potilasta ei tule tappaa taudin pysäyttämiseksi. Tässä ongelmallisia ovat hiilidioksidipäästöt. Ainakin toistaiseksi päästöjen määrää on kyetty laskemaan vasta, kun valtiosta on tullut erittäin varakas. Helppoja ratkaisuja ei siis ole näkyvillä. Rikkaat maat ovat ratkaisseet osan ympäristöongelmistaan, mutta ilmaston lämpenemistä ne tuskin yksin saavat aisoihin.

Toisaalta Norberg toteaa, että ilmaston lämpeneminen vaatii jo nyt, teimmepä mitä tahansa, nykyistä enemmän vaurautta ja teknologiaa. Hän asettaa vastakkain ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ja joukon muita riskejä, joihin pitää myös varautua, kuten tsunamit, pandemiat, tulivuoret, meteoriitit ja luonnollisen ilmastonmuutoksen. Norbergin mukaan ihmiskunnan ei kannata suojautua ainoastaan yhdeltä riskiltä. Se kun tekisi meidät haavoittuvammiksi muille ongelmille. Luonnonkatastrofeja koskeva tuore tutkimus esimerkiksi esittää, että maanjäristykset ovat uhka jopa joka kolmannelle maapallon asukkaalle ja että trooppiset pyörremyrskyt ovat uhka 1,6 miljardille ihmiselle 89 maassa. Jälkimmäinen lukema on kasvanut miljardilla vuodesta 1975 (Pesaresi ym. 2017). Ongelma on, että meillä on vain joukko vaihtelevia arvioita siitä, miten paljon mihinkin uhkaan on varauduttava – puhumattakaan poliittisen tahdon vaihtelusta. Tarkimmatkaan riskiarviot eivät kerro, miten uhkiin kannattaa varautua.

Ilmasto liittyy olennaisesti aliravitsemukseen. Maailman ruoantuotannosta jo 40 prosenttia tulee alueilta, joissa harjoitetaan keinotekoista kastelua. Merien kalakannoista taas jopa 89 prosenttia on joko ylikalastuksen kohteena tai kapasiteetin ylärajoilla. Tosin kalanviljely – niin kutsuttu sininen vallankumous – saattaa kiertää kalakantojen katoamisen ongelman. Kalanviljely tuottaakin jo noin puolet ihmisten käyttämästä kalaravinnosta. Toistaiseksi on kuitenkin mahdotonta sanoa, kuinka paljon kalanviljelyä on mahdollista lisätä ja mitä kalaviljelyn mahdollinen lisääntyminen tulee laadullisesti tai ruoan hinnan suhteen tarkoittamaan. Viljelykalat eivät kaikkialla esimerkiksi ole ravitsemuksellisesti luonnonkalojen veroisia ravintolähteitä.

Norbergin pääviesti on, että uhkista huolimatta meidän tulee muistaa, ettemme koskaan ole olleet näin kyvykkäitä ratkaisemaan ongelmiamme:

Meidän on vaikea edes kuvitella, miten rajoittunut keskivertoihmisen maailmankuva parisataa vuotta sitten oli. Ei siksi, että he olivat tyhmiä tai vähemmän kiinnostuneita tai että heillä oli vähemmän inhimillisiä kykyjä, vaan siksi, että heiltä puuttuivat keinot. He olivat lukutaidottomia eikä heillä ollut pääsyä koulutukseen tai lennättimen, radion tai internetin ääreen. Tärkein uutislähde tytölle 200 vuotta sitten oli se, mitä hän kirkossa kuuli, tai mitä hänen isänsä oli kuullut pubissa, ehkä ulkomaalaiselta vierailijalta. Hänen odotettiin elävän samalla tavalla kuin hänen äitinsä oli elänyt, samassa paikassa, ja mikään muu ei näyttänyt hänelle mahdolliselta.

Miksi emme ole Norbergin esittämistä faktoista huolimatta vakuuttuneita valoisasta tulevaisuudesta? Hän selittää vastahankaisuuttamme evoluutiolla:

Pelko ja huoli ovat eloonjäämiskeinoja. Metsästäjät ja keräilijät, jotka säilyivät hengissä äkillisistä myrskyistä ja saalistajista, olivat niitä, joilla oli taipumus tarkastella horisonttia uusien uhkien varalta, pikemminkin kuin niitä, jotka olivat rentoja ja tyytyväisiä. Vaarallisina aikoina ylireagoiminen havaittuun uhkaan oli paljon pienempi kustannus kuin kustannus alireagoimisesta. Ne, jotka olivat huolestuneempia ja tyytymättömämpiä, jäivät eloon ja antoivat geeninsä meille.

Psykologia todellakin tuntee ajatteluvinoumia, jotka saavat ihmiset luulemaan, että maailma makaa huonommin kuin se todellisuudessa makaa. Muistamme paremmin sen, että menetämme rahaa tai ystävämme tai jos saamme kritiikkiä, kuin sen, että voitamme rahaa tai saamme ystävän tai kiitosta. Ongelmista valittaminen toimii toisinaan myös signaalina muille siitä, että välität heistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Lisäksi ihminen on taipuvainen nostalgiaan. Nuorempana koetut huolet ja murheet unohtuvat vanhemmiten ja elämä entisaikaan alkaa näyttäytyä helppona ja yksinkertaisena. Vanhoilla ihmisillä on myös usein enemmän velvollisuuksia, he saattavat olla pettyneitä tai kyllästyneitä, ja lopulta mukaan tulee fyysisen kunnon ja terveyden heikentyminen. Vanhoissa hyvissä ajoissa saattaa siis olla osin kyse itsessä tapahtuvista muutoksista, jotka virheellisesti nähdään ajassa tapahtuneina muutoksina. Yksi syy pessimismiin lienee myös se, että parantuneen tiedonvälityksen takia uhkat ovat enemmän esillä ja tulevat nopeammin tietoomme.

Olivatpa pessimismin syyt kuinka perusteettomia tahansa, vaarat ovat joka tapauksessa todellisia: ilmaston lämpeneminen, terrorismi ja sen pelko, aseelliset kahakat ja sodat, talouskriisit. Vaikka netti on tuottanut listaan uudenlaisia ongelmia, se mahdollistaa myös nopeamman innovaatioiden leviämisen. Netti myös tarkoittaa suurempaa joukkoa ihmisiä pohtimassa ratkaisuja. Toistaiseksi yksimielisyys ulottuu lähinnä kahteen asiaan: tulevaisuus on epävarma ja koskaan ei ole ollut näin hyvä aika elää.

ALAVIITE

[1] Kehitysmaista ei ole kovin tarkkaa tietoa saatavilla, etenkään bruttokansantuotteen suhteen. Kyseinen lukema syntyy usein kansallisten tilastolaitosten, keskuspankkien, valtiovarainministeriöiden ja ulkomaisten avustajien välisistä neuvotteluista, joissa varsinaiset mittaukset ovat usein taka-alalla (Jerven 2013).

Kirjallisuus:

Chang, Ha-Joon (2015): 23 tosiasiaa kapitalismista. suom. Marja Ollila. Into. Helsinki.

Jerven, Morten (2013): Poor Numbers: How We Are Misled by African Development Statistics and What to Do About It. Cornell University Press. Ithaca.

Pesaresi, M., ym. (2017): Atlas of the Human Planet: Global exposure to natural hazards. JRC Science for Policy Report. European Commission.

ec.europa.eu/jrc/en/publication/eur-scientific-and-technical-research-reports/atlas-human-planet-2017-global-exposure-natural-hazards 

PS. Jutussa mainittua Oxfam-raporttia (kahdeksan ihmistä omistaa yhtä paljon kuin puolet maapallosta) on moitittu muun muassa siitä, että raportissa ei huomioida ostovoiman eroja eri maailmankolkissa; Kinshasassa dollari tarkoittaa eri asiaa kuin Kööpenhaminassa. Pääkritiikki on kohdistunut kuitenkin siihen, että raportissa velka laskettiin negatiiviseksi varallisuudeksi. Tämä vaikuttaa tarkoitushakuiselta siksi, että nimenomaan korkeiden palkkojen maissa ihmisillä on paljon velkaa. Näiden velkaisten tulevaisuudennäkymät ovat silti useimmiten valoisia. Köyhät eivät edes pystyisi lainaamaan sellaisia määriä rahaa. Jos vertailusta poistetaan tämä miinusmerkkiseksi luokiteltu varallisuus, köyhin puolisko maapallolla omistaakin saman verran kuin noin sata rikkainta. Lukema on edelleen häiritsevä, mutta aavistuksen vähemmän absurdi. (Tosin on huomattava, että globaalisti ajateltuna eriarvoisuus on pienentynyt 1980-luvulta alkaen – siis huolimatta rikkaimman prosentin suhteellisesti nopeammasta vaurastumisesta. Myönteinen eriarvoisuuskehitys johtuu siitä, että Kiina ja sittemmin jossakin määrin Intia ovat saaneet kiinni teknologisesta kehityksestä ja globaalista kaupasta. Toisin sanoen keskiverto amerikkalaisen ja kiinalaisen välinen ero korvautuu osin rikkaan ja köyhän amerikkalaisen – ja nykyään myös rikkaan ja köyhän kiinalaisen – välisillä eroilla.)

PS 2. Seuraavia asioita olisin toivonut Norbergin käsittelevän.

1) On ilmeistä, että köyhyys ei ole materiaalisessa mielessä enää niin kurjaa kuin ennen; ravinnon puute on esimerkiksi muuttunut lihavuusepidemiaksi. Köyhyys on silti yleistä esimerkiksi Yhdysvalloissa. Vuonna 1966, kun köyhyydenvastaisia ohjelmia käynnistettiin, kansallinen köyhyysaste oli 14,7 prosenttia. Vuonna 2014 lukema oli 14,8 prosenttia. Kyse on toki osittain siitä, että köyhyysaste ei huomioi nousseita kulutusstandardeja tai valtion tukitoimia, mutta viralliset lukemat ovat silti hämmästyttävän samanlaisia. (Ks. oheinen pilakuva vuodelta 1980.)

2) Siinä missä kehittyneissä maissa elinajanodote on koko ajan kasvanut, sellaisten keski-ikäisten amerikkalaisten, joilla ei ole collegetutkintoa, kuolleisuus on kasvanut vuodesta 1999. Syy on lisääntyneissä maksasairauksissa, itsemurhissa ja lääke- ja alkoholimyrkytyksissä. Onko aina oleva ryhmiä, joilla menee merkittävästi muita huonommin?

3) Norberg olisi voinut arvioida tarkemmin myös väkivallan tai ylipäätään rikollisuuden vähenemisen syitä. Yhdysvalloissa vankien määrän kasvu esimerkiksi selittää erään arvion mukaan 25 prosenttia rikollisuuden vähenemisestä. Mistä loppu johtuu? Kyse lienee mutkikkaasta taloudellisten ja sosiaalisten trendien yhdistelmästä ja kenties myös tehokkaammasta poliisitoimesta. Luultavasti myös parantuneilla valvontajärjestelmillä on suuri merkitys. (Viimeksi mainitusta olisi kiinnostava nähdä tutkimuksia. Luodaanko turvakameroilla pelon ilmapiiri, kuten Paleface laulaa, vai vähentävätkö ne rikollisuutta ja väkivaltaa?)

Rehellisyys, uusi persoonallisuuspiirre?

O = Openness, avoimuus kokemuksille

C = Conscientiousness, tunnollisuus
E = Extraversion, ekstroverttius
A = Agreeableness, sovinnollisuus
N = Neuroticism, neuroottisuus/pelokkuus

Yllä on niin sanottu big five, persoonallisuuspiirteiden jako viiteen akseliin. (Olen aiemmin kirjoittanut tunnollisuudesta täällä.) OCEAN-jaottelu on jo kymmeniä vuosia vanha, mutta ajan myötä se on saanut tutkimuksellista tukea niin, että siitä on tullut persoonallisuuspsykologiassa eniten käytetty luokittelu.

Scientifc American Mind Jan/Feb 2017 -lehdessä esitetään, että vastikään luotu kuusijako on alkanut korvata big fiveä. Niin kutsutussa Hexaco-mallissa neuroottisuus on korvattu emotionaalisuudella ja lisäksi on tullut uusi rehellisyys/nöyryys -akseli. Taya Cohen kirjoittaa:

Rehellisyys/nöyryys -faktori, jota ei ole vanhassa mallissa, kuvaa moraalisen luonteen motivaatioelementtiä – halua tehdä hyvää ja halua välttää väärintekemistä. Tunnollisuus taas kuvaa tahdonvoimaelementtiä – taitoa ja päättäväisyyttä toimia oikein.

Pidän neuroottisuusakselin muutosta emotionaalisuusakseliksi jossakin määrin perusteltuna, mutta en ole vakuuttunut uuden rehellisyysakselin hyödyistä. Halu toimia oikein ja kyky toimia oikein ovat eri asioita, mutta ne eivät sujuvasti asetu omiin persoonapiirrelokeroihinsa. Big five ei toki kerro yksilön moraalisesta luonteesta tai käyttäytymisestä, mutta ottaen huomioon, moraalisten arvoarvostelmien häilyvän luonteen, miten se voisikaan? Sovinnollisuus-epäsovinnollisuus-akseli taas nähdäkseni jo kuvaa riittävästi persoonallisuuden moraalista puolta (vielä paremmin jos tunnollisuus-akseli otetaan huomioon).

Lisäksi artikkelin mukaan rehellisyys/nöyryys -piirre voi ratkaisevasti muuttua iän myötä. Tämä on ilmeistä; epärehellinen parikymppinen ei usein enää ole epärehellinen keski-ikäisenä, teini-ikäisyyden ylimielisyydestä puhumattakaan. Big five –piirteet eivät kuitenkaan samalla tavalla ole muuntuvaisia, ja pitkälti juuri siksi ne ansaitsevat nimityksen persoonapiirre. Big five -piirteille voidaan myös perustellummin esittää vastaavuuksia aivorakenteissa ja -toiminnoissa.

Koetan jossakin vaiheessa perehtyä uusimpiin tutkimuksiin aiheesta. Mitä alalla ajatellaan kuusijaosta? On vaikea uskoa, että sen asema olisi niin vahva kuin artikkelissa annetaan ymmärtää.

 * * *

Samassa lehdessä on muitakin kiinnostavia artikkeleita. Eräs käsittelee perheen köyhyyden vaikutusta lapsen aivoihin. John Gabrieli ja Silvia Binge aloittavat: ”Syntymäperheesi tulotasolla on merkittävä vaikutus (powerful effect) koulutustasoosi.” 

Lukuisat tutkimukset ovat todellakin havainneet, että vanhempien tulotaso on yhteydessä lasten kouluttautumiseen ja uranäkymiin. Jutussa kuitenkin annetaan ymmärtää, että perheen matala tulotaso aiheuttaisi lasten matalan koulutuksen ja heikot uranäkymät. Useimmissa tapauksissa kausaalisuutta tai vaikutusmekanismeja ei kuitenkaan ole osoitettu. (Harva tutkimus on sulkenut pois esimerkiksi vanhemmilta perittyjen geenien merkitystä.) Erilaiset adoptiotutkimukset (lähinnä kaksosilla tehdyt) olisivat paras tapa selvittää syy-yhteyksiä. Tämä pätee etenkin tulojen ja lasten aivojen väliseen yhteyteen (esim. kuorikerroksen paksuuteen), joka oli artikkelin pääaihe.

Toki edellä mainittu kausaalisuuksia koskeva tietämättömyys jutussa mainitaan: ”Kaikki tämä työ koskee korrelaatioita, joten on tärkeää huomata, että se ei voi todistaa, onko köyhtynyt ympäristö aiheuttanut nämä muutokset aivoissa – tai näkyvätkö nämä aivorakenne-erot akateemisessa suoriutumisessa.” Tämä huomio tehdään kuitenkin vasta sen jälkeen, kun ensin on luotu mielikuva kausaalisuudesta. Niin tai näin, emme vielä tiedä, onko sellaisen oppilaan aivoissa jotakin poikkeavaa, joka menestyy köyhistä lähtöoloistaan huolimatta. 

Lehdessä on mielenkiintoinen juttu myös mustekalojen mielentoiminnoista. Osa yksilöistä esimerkiksi näyttää tunnistavan, katsooko ihminen sitä vai ei. Lisäksi ne näyttävät erottavan ihmisyksilöitä toisistaan, vaikka he olisivat samassa univormussa. Sitä voi miettiä, kun seuraavan kerran aikoo ravintolassa tilata friteerattua mustekalaa.

Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 4/2016 –lehdessä (aavistuksen lyhennettynä).

Adam Smith (1776/2015): Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, Helsinki.

Minulla on kaksi ylivoimaista suosikkia 1700-luvun ajattelijoissa: David Hume ja Adam Smith. Molemmat ymmärsivät, että tunteet ovat ratkaisevassa asemassa ihmisen käyttäytymisessä ja moraalisissa järjestelmissä. Molemmat olivat myös lähellä kertoa, mistä emootiot ovat peräisin. Tästä syystä heitä voidaan pitää varhaisina evoluutiopsykologeina. [1] Adam Smith, ystävyksistä tunnetumpi, muistetaan kuitenkin aivan muusta. Kansojen varallisuus -kirjan johdosta häntä pidetään kansantaloustieteen isänä ja usein myös kivikovan kapitalismin kannattajana.

   Teoksen ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi vuonna 1933 (WSOY, suom. Toivo Kaila). Jostakin syystä jälkimmäinen osa jäi tuolloin kääntämättä. Koko kirja saatiin suomeksi vasta viime vuonna eli melkein neljännesvuosituhannen myöhässä – aivan kuten Smithin toinen pääteos Moraalituntojen teoria, joka käännettiin vuonna 2003. Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä kirjoitin suomennoksen olleen kyseisen vuoden kulttuuriteko.

   Kansojen varallisuuden uusi suomentaja Jaakko Kankaanpää kertoo viihtyneensä Smithin parissa:

Monet Smithin käsittelemistä yksittäisistä taloudellisista kysymyksistä ovat vaipuneet historian hämäriin, ja hänen todistelunsa saattavat perusteellisuudessaan tuntua työläännyttäviltä. Silti hänen vakaassa ajatuksenkulussaan ja pyrkimyksessään kaivaa todellisuuden lainalaisuudet esiin mitä erilaisimpien käytettävissä olevien lähdeaineistojen uumenista on jotakin perin viehättävää.

Kirjan vanhanaikaisuus unohtuu nopeasti. Tämä johtuu sekä edellä mainituista syistä eli Smithin perusteellisuudesta (jollaiseen kieltämättä harvoin nykyään törmää) ja tarkkanäköisyydestä (jota ei myöskään ole liikaa tarjolla), mutta myös suomennoksen jouhevuudesta. Vertailun vuoksi tässä kirjoituksessa on joitakin otteita molemmista käännöksistä.

Adam Smith -kirjallisuutta

   Adam Smithin kuuluisin ajatus on näkymätön käsi, joka spontaanisti synnyttää järjestystä ja hyvinvointia, kun ihmiset saavat tavoitella omia etujaan. Smithin lainatuimmaksi virkkeeksi on tullut seuraava: ”Emme odota teurastajan, oluenpanijan tai leipurin huolehtivan päivällisestämme hyväntahtoisuudesta, vaan siksi, että heille on siitä etua.” Uudessa suomennoksessa lause kuuluu: ”Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.”

   Tämä on siis ajatus, joka Kansojen varallisuudesta nostetaan yleensä esiin ja josta Smith tunnetaan. Itsekkäät motiivit voivat tuottaa yhteisöllistä hyötyä. Saman perustelun Smith esittää hieman eri sanoin jo moraalikirjassaan parikymmentä vuotta aiemmin (1759/2003):

Mutta vaikka jalot ja epäitsekkäät motiivit eivät olisikaan aikaansaamassa välttämätöntä keskinäistä auttamista, vaikka yhteiskunnan jäsenten kesken ei vallitsisikaan keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä, yhteisö ei välttämättä hajoaisi, joskin olisi vähemmän onnellinen ja miellyttävä. Yhteisö voi säilyä ihmisten välisenä, niin kuin kauppiaitten välisenä, sen johdosta että tunnetaan sen hyödyllisyys, ilman keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä. Vaikka kenelläkään ei olisi mitään kiitollisuudenvelkaa toista kohtaan, se voi silti säilyä, hyvien palvelusten sovittuun arvoon tapahtuvan kaupallisen vaihtamisen tuloksena.

Perään Smith tosin toteaa, että ”ihmisellä on luontainen mieltymys yhteisölliseen elämään ja hän haluaa, että ihmisten keskeinen yhteisyys säilyisi itsensä takia siitäkin riippumatta saako hän siitä hyötyä.” Smithin mukaan yhteisön järjestäytynyt ja kukoistava tila miellyttää ihmistä ja hän saa mielihyvää sen tarkkailemisesta. Vastaavasti Kansojen varallisuudessa todetaan ennen sen kuuluisinta lausetta, että ”sivistyneen yhteiskunnan jäsen tarvitsee lakkaamatta suurten ihmisjoukkojen apua ja yhteistyötä”.

   Myös monet viimeaikaiset havainnot tasa-arvosta todistavat sen puolesta, että oman edun tai voittojen tavoittelu eivät ole kaikkivoipia. Taloudellisesti tasa-arvoisimmat ja korkean verotuksen Pohjoismaat esimerkiksi arvioidaan useimpien kansainvälisten instituutioiden vertailuissa paitsi vauraimmiksi valtioiksi mutta myös parhaiksi paikoiksi asua. Taloudellinen tasa-arvo näyttää luovan luottamusta, josta versoo sekä vaurautta että sosiaalisia etuja. Tämä oli myös Humen (1752/2006) käsitys: ”...siellä missä rikkaudet ovat harvojen käsissä, heillä täytyy olla käsissään myös kaikki valta, jolloin he juonivat helposti keskenään sysätäkseen kaiken taakan köyhien harteille. Tällainen yhä lisääntyvä sorto on omiaan lamaannuttamaan kaiken toimeliaisuuden.”

   On oikeastaan hassua, että vaikka Adam Smith mainitsee termin näkymätön käsi vain pariin otteeseen koko kirjallisessa tuotannossaan [2], siitä silti tuli rakennelma, jonka avulla yhä vedotaan markkinavoimien ylivertaisuuteen hyvinvoinnin tuottajana. Usein näkymättömällä kädellä on puolustettu valtion vähäistä väliintuloa talouden/tuotannon/markkinoiden säätelyssä. Säännöstelemättömyyden on väitetty hoitavan kaikille parhaat mahdolliset oltavat.

David Hume -kirjallisuutta

   Kansojen varallisuuden markkinoita koskevat ajatukset ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja vakavampia kuin Smithin nimissä hoettu mantra voittojen ja markkinoiden vapauden maksimoinnista. Markkinoiden täydellinen vapaus ei ensinnäkään ole mahdollista. Jos markkinat olisivat täysin vapaat, esimerkiksi lapsityövoiman käyttö olisi sallittua. Se olisi monille luultavasti kannattavaa, koska lapsille tarvitsisi maksaa vähemmän palkkaa. (Lapsityövoiman kieltoa vastustettiinkin aikanaan, sillä se olisi pienentänyt työnantajan voittoja. Lasten työskentelyn väitettiin myös tuovan hyvinvointia köyhille perheille, mikä joskus edelleen mainitaan kehitysmaiden tapauksessa.) Lisäksi toimiva talous vaatii väestön kouluttamista, minkä hoitamiseen markkinavoimat eivät näytä kykeneviltä.

   Myös Smith pitää ilmeisenä, että kaikkea ei tule jättää näkymättömän käden hoidettavaksi. Hänen mukaansa yhteiskunnan on huolehdittava vähintään valtion puolustamisesta, lakien ylläpitämisestä oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi ja sellaisten julkisten töiden ja laitosten tarjoamisesta, joita yksittäiset ihmiset eivät pidä kannattavina. Smith varoittelee myös siitä, että saadessaan toimia vapaasti tuottajat alkavat solmia kuluttajia vastaan tähdättyjä ja hintoja nostavia salaliittoja. Lisäksi hänen mielestään työväestön olojen parantaminen ei voi olla yhteiskunnan etujen vastaista, sillä kansakunnan enemmistö on aina työväkeä. Smith kehottaakin olemaan uskomatta liikemiestä; tämän etu kun ei ole sama kuin yhteiskunnan etu:

Kaikenlaisia taloutta koskevia laki- ja säädösehdotuksia, jotka ovat peräisin tältä ryhmältä (liikemiehiltä), on aina kuunneltava hyvin varovasti, eikä niitä ole koskaan syytä hyväksyä ennen kuin niitä on tutkittu pitkään ja huolellisesti, paitsi erityisen tarkasti myös erityisen suurella epäilyksellä. Ne ovat peräisin miehiltä, joiden edut eivät koskaan täysin vastaa yleistä etua, joiden etujen mukaista on yleensä petkuttaa ja jopa sortaa kansan suurta enemmistöä ja jotka myös ovat monissa tapauksissa sekä petkuttaneet että sortaneet sitä.

Smith varoitteli myös siitä, että oman edun tavoittelun annetaan tapahtua politikoinnin avulla. Jotta näkymätön käsi siis saisi hyvää aikaan, sillä on jo oltava käytössään joukko instituutioita ja riittävän hyvin määriteltyjä ja ihmisten sisäistämiä normeja ja sääntöjä. Modernit kommentoijat ovat selvästi liioitelleet ja pelkistäneet Smithin uskoa näkymättömän käden voimaan.

   Missä määrin Smithin teoriat sitten kykenevät ennustamaan tai kuvaamaan yksilöiden ja yhteiskuntien käyttäytymistä? Edellä mainituista varauksista huolimatta Smithin taloutta ohjaava käsi on osoittautunut vakaaksi ja tarkaksi. Smithin teoriaa kilpailun, työnjaon ja voitontavoittelun myönteisistä vaikutuksista on perusteltua pitää yhtenä 1700-luvun tärkeimmistä ajatuksista. Vastaavilla perusteilla seuraavan vuosisadan tärkeimmäksi ajatukseksi nousee Charles Darwinin teoria eloonjäämis- ja lisääntymiskilpailun vaikutuksista. On jopa perusteltua ajatella, että Darwinin teoria luonnonvalinnasta on Smithin teoria mutta luontoon siirrettynä: eloonjäämistaistelussa yksittäiset eliöt toimivat kuin yritykset kilpailutilanteessa ja lisääntymismenestyksestä tulee voiton vastine. Smithin ajatukset eivät välttämättä toimi aina taloudessa, mutta biologiaan ne sopivat täydellisesti [3]. Luonnonvalinnan näkymätön käsi – tai Richard Dawkinsin vertaus sokea kelloseppä – seuloo ympäristöönsä parhaiten sopivia yksilöitä jatkamaan sukuaan. Tuloksena on näköaistin tai rakastumisen kaltaisia mutkikkaita sopeutumia.

   Darwinin yhteys Smithiin on siis ilmeinen: molempien teorioissa järjestystä voi syntyä ilman järjestelijää. Luonnonvalinta ja näkymätön käsi ovat ajatuksia kilpailusta ja optimoinnista (yksilön/yrityksen tasolla) sekä tasapainosta (populaation/markkinoiden tasolla). Yhdysvaltalaisen The Skeptics Societyn perustaja Michael Shermer (2008) kirjoittaa: ”Luonnonvalinta ja näkymätön käsi – evoluutio ja ekonomia – eivät ole uskonnollisia opinkappaleita, joille vannotaan uskollisuutta tai joihin uskotaan ilman todisteita; ne ovat empiirisen maailman todellisuutta, ja aivan kuten ei pidä sanoa, että ’uskon painovoimaan’, ei pidä julistaa, että ’uskon markkinoihin’.” [4]

   Eläinten käyttäytymisen ja yritysmaailman välillä on kuitenkin eräs merkittävä ero, joka vähentää luonnonvalinnan ja näkymättömän käden välistä vastaavuutta: eläimet eivät harrasta sellaista vaihtokauppaa, jossa kaksi eri aineellista seikkaa vaihtaa omistajaa. Smithkin toteaa, että eläimet eivät kaupankäyntiin pysty: ”Kukaan ei ole koskaan nähnyt yhden eläimen eleillään tai luontaisilla äännähdyksillään viestivän toiselle: tämä on minun, tuo on sinun, annan sinulle tämän, jos saan tuon.” (Esimerkiksi kapusiiniapinat voidaan kuitenkin opettaa yksinkertaiseen vaihtoon ihmisen kanssa (Chen ym. 2006).) 

   Toki luonnossa tavataan monenlaisia symbiooseja (esim. kukkivan kasvin ja pölyttäjähyönteisen välillä), mutta niitä harvemmin on mielekästä kutsua kaupankäynniksi. Saadakseen muilta haluamansa eläimet turvautuvat vaihtokaupan sijasta ”emotionaaliseen valuuttaan”. Hyvä esimerkki on joidenkin laumassa elävien koiraeläinten taipumus tehdä kerjäys- ja alistumiseleitä ruoan saamiseksi lajitovereilta – tai ihmiseltä. Smith toteaa tämänkin: ”Pentu liehakoi emäänsä, ja spanieli yrittää lukemattomin eri tavoin herättää illallispöydässä istuvan isäntänsä huomion, kun se haluaa tältä ruokaa.” Vanha suomennos kuuluu: ”Koiranpentu liehakoi emoansa, ja lintukoira koettaa tuhansin tempuin kiinnittää puoleensa aterioitsevan herransa huomion, tahtoessaan häneltä ruokaa.” (Koiristakaan ei tosin tiedetä kaikkea. Eräässä koejärjestelyssä koira esimerkiksi lahjoitti mekaanisen laitteen avulla ruokaa toiselle koiralle, jos tämä oli entuudestaan tuttu (Quervel-Chaumette ym. 2015).) Toinen merkittävä ero ihmisen talouden ja luonnontalouden välillä on se, että luonnossa ei ole palkkatyöhön verrattavaa ilmiötä. Työvoimaan liittyvät seikat – olipa kyse lapsista tai aikuisista – tunnetusti mutkistavat markkinoiden toimintaa.

Kansojen varallisuudessa on paljon historiallisia analyyseja esiteollisista ja epädemokraattisista yhteisöistä. Sopivana esimerkkinä toimii kolmannen osan neljäs luku: Miten kaupunkien kaupankäynti edesauttoi maaseudun kehittymistä (s. 405–417). Osiosta käy ilmi Smithin perusteellisuus ja teemojen vanheneminen mutta samalla huomioiden yleispätevyys. Smith aloittaa pohtimalla, mitä suurmaanomistaja tekee maassa, jossa ei harjoiteta ulkomaankauppaa eikä valmisteta hienoja tavaroita. Hänellähän ei ole mitään, mihin hän voisi vaihtaa ylijäämän maidensa tuotannosta. Tällaisessa tilanteessa maanomistaja Smithin mukaan joutuu kuluttamaan sen maalaismaiseen kestitykseen omassa taloudessaan:

Jos tämä ylijäämä riittää elättämään sata tai tuhat miestä, hänellä ei ole sille muuta käyttöä kuin sadan tai tuhannen miehen elättäminen. Niinpä häntä ympäröi jatkuvasti sankka palveluskunnan ja seuralaisten joukko, ja koska heillä puolestaan ei ole tarjota mitään vastineeksi ylläpidostaan, vaan he elävät kokonaan hänen anteliaisuutensa varassa, heidän on toteltava häntä samasta syystä kuin sotilaiden on toteltava ruhtinasta, joka maksaa heidän palkkansa.

Tämä oli tilanne Euroopassa ennen kaupan ja käsiteollisuuden nousua. Nykypäivänä ilmiötä voi tarkkailla enää historiallisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, mutta niissä ei ymmärrettävästi päästä oikeisiin mittasuhteisiin eli jopa tuhansien seuralaisten kestitsemiseen vauraissa linnoissa ja kartanoissa. Smith jatkaa:

Tähän vaikutusvaltaan, joka suurilla maanomistajilla noissa oloissa pakostakin oli alustalaisiinsa ja seurueeseensa, perustui entisajan paronien mahti. Paroneista tuli väistämättä kaikkien maidensa asukkaiden tuomareita rauhan aikana sekä heidän johtajiaan sodassa. - - Kenelläkään muulla ei ollut siihen tarpeellista vaikutusvaltaa. Etenkään kuninkaalla sitä ei ollut. Noina entisinä aikoina kuningas oli tuskin muuta kuin valtakunnan suurin maanomistaja, jota kohtaan muut maanomistajat, pystyäkseen yksissä tuumin puolustautumaan ulkoisia vihollisia vastaan, osoittivat tiettyä kunnioitusta. Pienen velan periminen väkisin jonkun suuren maanomistajan mailta, missä kaikki asukkaat olivat aseistettuja ja tottuneet pitämään toistensa puolta, olisi vaatinut kuninkaalta, jos hän olisi yrittänyt sitä omalla arvovallallaan, melkeinpä samaa kuin sisällissodan tukahduttaminen. Niinpä hänen oli pakko jättää oikeuden jakaminen suurimmassa osassa valtakuntaa niiden käsiin, jotka siihen pystyivät; ja samaten hänen oli jätettävä maaseudun asevelvollisten komentaminen niille,, joita maaseudun asevelvolliset tottelivat.

Kärjistäen tilanne oli se, että kuninkaalla oli vähän valtaa, talonpojat olivat maaorjia ja ylimysten mielivallan alainen sotatila oli lähes jatkuva. Yhteiskuntaluokkien mukaan vakiintuneet valtasuhteet lukuisine palveluksineen ja velvollisuuksineen eivät siis kyenneet hillitsemään sekasortoa ja väkivaltaa, etenkään maaseudulla. Miksi tilanne muuttui? Miksi olot alkoivat kohentua? Smithin mukaan hallinto parani ja vapaus, turvallisuus ja järjestys lisääntyivät lähinnä kaupankäynnin mutta myös ihmisen turhamaisuuden kautta:

...se, mitä feodaalihallinnon väkipakolla ei olisi koskaan voitu saada aikaan, tapahtui huomaamatta ja kaikessa hiljaisuudessa ulkomaankaupan ja käsiteollisuuden ansiosta. Ne toivat vähitellen suurtilallisten saataville sellaista, mihin he saattoivat vaihtaa maidensa koko ylijääneen tuotannon ja minkä he pystyivät kuluttamaan kokonaan itse, jakamatta sitä alustalaistensa tai seurueensa kanssa. ”Kaikki minulle eikä mitään muille” tuntuu olleen jokaiseen maailmanaikaan ihmiskunnan suurten ja mahtavien viheliäinen tunnuslause.

Eli kun suurmaanomistajat pystyivät käyttämään maidensa tuoton itse, omaan kulutukseensa, he eivät enää jakaneetkaan sitä muiden kanssa. He lakkasivat ylläpitämästä suurta joukkoa alustalaisia, ja ”he mitä lapsellisimman, itsekkäimmän ja alhaisimman turhamaisuuden tyydyttämiseksi vähitellen vaihtoivat pois kaiken mahtinsa ja vaikutusvaltansa”.

   Rikkaat eivät siis enää halunneet käyttää tulojaan muiden ylläpitoon. Sen sijaan he ryhtyivät epäsuorasti elättämään toisenlaista ihmisjoukkoa. Hankkimalla käsiteollisuuden tuottamia ylellisyystavaroita rikas maksoi tuotteen valmistuttajien ja työntekijöiden palkan. Smith kirjoittaa: ”Yleensä hän tosin antaa heille jokaiselle hyvin pienen osan, muutamille hyvin harvoille ehkä kymmenyksen, monille tuskin sadasosaa ja joillekin ei ehkä tuhannesosaakaan, josko edes kymmenettätuhatta osaa heidän vuotuisesta ylläpidostaan.”

   Rikas maanomistaja edelleen osallistui muiden ylläpitämiseen, mutta sillä muutoksella, että nämä ihmiset olivat tulleet rikkaasta yksilöstä riippumattomiksi. He tulivat toimeen myymällä erikoistunutta osaamistaan, ilman isäntää ja tämän vieraanvaraisuutta. Vähitellen suurtilallisten seurueet hupenivat olemattomiin, eivätkä he täten myöskään enää pystyneet samalla tavoin vaikuttamaan oikeudenkäyttöön tai omistamaan sotaväkeä. Varakkuudestaan kevytmielisinä he olivat viehättyneet ”helyistä ja rihkamasta”, jotka olisivat Smithin mielestä sopineet paremmin lasten leluiksi kuin aikuisten miesten pyrinnöiksi. (Smith olisi luultavasti naureskellut nykyrihkaman suosiolle, esimerkiksi syke- tai aktiivisuusmittareille kuntoilijoiden parissa.) Prosessin myötä suurmaanomistajista tuli ”yhtä merkityksettömiä kuin kaupunkien varakkaat porvarit ja liikemiehet olivat”. Ja näin myös maaseudulle levittäytyi valtakunnan yleinen järjestys: kenelläkään ei ollut enää voimaa häiritä järjestyksenpitoa. Smithin päätelmä kuulostaa näkymättömältä kädeltä:

Suurimman yleistä hyvinvointia edistäneen mullistuksen saivat näin aikaan kaksi ihmisryhmää, joilla ei ollut pienintäkään tarkoitusta palvella yhteiskunnan etua. Suurmaanomistajien tavoitteena oli mitä lapsellisimman turhamaisuuden tyydyttäminen. Liikemiehet ja käsityöläiset eivät olleet pyrkimyksissään yhtä naurettavia, mutta he ajattelivat vain omaa etuaan ja pyrkivät kunnon kauppamiesten tapaan keräämään lantit talteen sieltä mistä niitä sai. Kummallakaan ei ollut tietoa tai kaukonäköisyyttä ymmärtää suurta mullistusta, jonka toisen typeryys ja toisen työteliäisyys hiljalleen saivat aikaan.

Adam Smith käsittelee pitkästi myös muita ihmisen psykologisia ominaisuuksia kuin rikkaiden turhamaisuutta ja itserakkautta, esimerkiksi ihmisten herkkyyttä pienille todennäköisyyksille. Ensin vanha suomennos:

Useimpien ihmisten ylenmääräiset luulot kyvykkyydestään on vanha epäkohta, jonka kaikkien aikojen filosofit ja siveysoppineet ovat panneet merkille. Heidän järjettömään uskoonsa omaan hyvään onneensa on kiinnitetty vähemmän huomiota. Se on kuitenkin jos mahdollista vieläkin yleisempi. Ei ole elävää ihmistä, jolla ei olisi osaansa siitä, edellyttäen, että hän on siedettävän terve ja reipas. Jokainen yliarvioi jossakin määrin voiton mahdollisuudet, ja useimmat aliarvioivat tappion mahdollisuudet, ja tuskinpa kukaan siedettävän terve ja reipas ihminen arvioi ne liian suuriksi.

Uusi suomennos kuuluu:

Ylenpalttisen korkeat kuvitelmat, joita useimmilla ihmisillä on omista kyvyistään, ovat ikiaikainen pahe, josta filosofit ja moralistit ovat kautta aikojen kirjoittaneet. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ihmisten yletön usko hyvään onneensa. Se kuitenkin on vieläkin yleisempää, jos vain mahdollista. Ei ole ainuttakaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa olevaa miestä, jota se ei jossakin määrin vaivaisi. Jokainen mies arvioi menestyksen mahdollisuuden jossakin määrin todellista suuremmaksi, useimmat arvioivat tappion mahdollisuuden jossakin määrin tavallista pienemmäksi ja tuskin kukaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa oleva arvioi sitä todellista suuremmaksi.

Smith jatkaa arpajaisista, joita on joskus hyvästä syystä nimitetty tyhmyysveroksi, sillä ”talo” luonnollisesti jää aina voitolle (uusi suomennos):

Se, että menestyksen mahdollisuus arvioidaan luonnostaan todellista suuremmaksi, paljastuu arpajaisten yleisestä suosiosta. Koskaan ei ole nähty eikä koskaan tulla näkemään täydellisen rehtejä arpajaisia, eli sellaisia, joissa yhteenlasketut voitot kattaisivat yhteenlasketut maksut; sellaisesta arpajaisten järjestäjä ei nimittäin hyötyisi mitään. - - Parantaakseen mahdollisuuksiaan suurten palkintojen suhteen jotkut ostavat useita lippuja, toiset taas pienen osuuden vielä suuremmasta lippumäärästä. Matematiikassa ei kuitenkaan ole varmempaa totuutta kuin se, että mitä enemmän arpalippuja hankkii, sitä varmemmin menettää rahaa. Joka ostaa arpajaisten kaikki liput, häviää rahansa varmasti; ja mitä enemmän lippuja ostaa, sitä lähemmäs etenee tätä varmuutta.

Smithin (moraali)psykologinen silmä ja ihmisluonnon merkitys taloudellisessa päätöksenteossa tulevat siis esiin myös Kansojen varallisuudessa. Lupaavasta alusta huolimatta taloustiede kuitenkin päätyi hylkäämään ihmisluonnon, lähes läpi 1900-luvun. Markkinoiden ulkopuolinen käyttäytyminen (esimerkiksi ystävyys, avioliitto ja vanhemmuus) jätettiin muille tieteenaloille – jotka puolestaan innostuivat muun muassa Freudista ja Marxista. (Jälkimmäisen ajatukset kapitalismista ja luokkaristiriidoista tosin ovat peruja Smithiltä.) 2000-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Käyttäytymistaloustiede todensi kokeellisesti useita Smithin moraali- ja talouspsykologisia oivalluksia, muun muassa sen, että ihmiset eivät pidä soveliaana sitä, että heitä pakotetaan vastavuoroisuuteen (Bewley 2003, ks. Tammisalo 2014). Samoihin aikoihin esitettiin useita puheenvuoroja ylipäätään ihmistieteiden ykseyden puolesta (Alcock 2001, Wilson 2001, Pinker 2002, McIntyre 2006).

Lopuksi on paikallaan kuunnella Smithiä parista teemasta, joista toistuvasti käydään keskustelua. Kun puhutaan taloudellisesta tasa-arvosta, usein etenkin vasemmistopuoli nostaa esiin suhteellisen köyhyyden käsitteen. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee kyllä siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina. Joissakin oikeistopiireissä karsastetaan suhteellisen köyhyyden ajatusta. Köyhinkin elää turvattua, joskin vaatimattomampaa elämää; se riittäköön tasa-arvosta.

   Mitä Smith ajatteli? Ensin hän luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: ”Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla” (korostus lisätty).

   Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Toinen Smithin esimerkki on nahkakengät. Ranskalainen voi häpeilemättä tallustella puukengissä tai jopa avojaloin, mutta kunnialliselle englantilaiselle sellainen ei sopinut. Smith toteaa myös, että naisen kunniallisuus vaati Englannissa enemmän vaivaa kuin Skotlannissa.

   Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Hän piti välttämättömyytenä ”kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vakiintuneet vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi alimman kansankerroksen ihmisille”. Kunniallisuuden tai normaaliuden vaatimukset ja köyhän määritelmä tietysti vaihtelevat aikakaudesta, alueesta ja ryhmästä toiseen, mutta mukana on aina ihmisluontoon kuuluva yleisen mielipiteen huomioiminen ja hyväksyttävyyden tavoittelu.

   Entä ne ylellisyystuotteet? Smith kutsuu olutta ylellisyystuotteeksi Britanniassa ja viiniä viinimaissa. Perustelu kuuluu: ”Mihin tahansa kansankerrokseen kuuluva mies saattaa pidättäytyä sellaisten juomien nauttimisesta herättämättä kanssaihmisissään paheksuntaa. Luonto ei ole tehnyt niistä välttämättömiä elämän jatkumiselle, eikä elämä ilman niitä ole missään maan tapojen vuoksi häpeällistä” (korostus lisätty).

   Toinen esimerkki Smithin käsittelemästä ajankohtaisesta teemasta koskee juuri alkoholia, sen saatavuutta ja verotusta. Työnjako ensinnäkin pitää oluen hinnan halpana, jolloin riskinä on liikakulutus:

Yleensä työmiehen kannattaa ostaa panimosta olut, jonka hän tarvitsee, sen sijaan, että hän panisi oluensa itse, ja jos hän on köyhä, hänen kannattaa yleensä ostaa se mieluummin pieninä annoksina vähittäiskauppiaalta kuin suurina erinä panimosta. Hän saattaa epäilemättä ostaa olutta liikaa, kuten hän saattaa ostaa liikaa myös muilta lähiseudun kauppiailta, esimerkiksi teurastajalta, jos hän on suursyömäri, tai kangaskauppiaalta, jos hän haluaa esiintyä toveriensa joukossa keikarina.

Perään Smith toteaa, että vaikka toisinaan yksityiset ihmiset hävittävät omaisuutensa käyttämällä kohtuuttomasti väkijuomia, kokonainen kansakunta ei näytä siihen kykenevältä. Aina on oleva paljon enemmän ihmisiä, jotka käyttävät alkoholiin paljon vähemmän kuin mihin heillä olisi varaa. Smith kirjoittaa kuin ottaakseen kantaa viinin myyntiin ruokakaupoissa:

On syytä huomata se, minkä kokemus paljastaa, nimittäin että halpa viini ei näytä aiheuttavan juopumusta vaan kohtuullisuutta. Viinimaiden ihmiset ovat yleensä Euroopan asukkaista vähiten taipuvaisia juopumukseen, kuten osoittavat esimerkiksi espanjalaiset, italialaiset ja Ranskan eteläisten maakuntien asukkaat. Ihmiset eivät yleensä ole taipuvaisia kohtuuttomuuksiin siinä, mikä on heille arkea ja jokapäiväistä. Kukaan ei yritä esiintyä anteliaana ja pitää yllä toverihenkeä tarjoamalla muille runsaasti väkijuomaa, joka on halpaa kuin laimea olut. Sen sijaan maissa, joissa viiniköynnös ei kylmän tai kuuman ilmaston vuoksi menesty ja joissa viini sen takia on kallista ja harvinaista, juoppous on yleinen vitsaus, kuten se on esimerkiksi pohjoisilla kansoilla sekä kääntöpiirien välisten maiden asukkailla, vaikkapa Guinean rannikon neekereillä.

Smith kertoo myös pohjoisranskalaisten rykmenttien antautuvan hillittöminä halvan viinin viettelyksiin, kun palveluspaikka muuttuu Etelä-Ranskaksi. Asuttuaan viiniseudulla useampia kuukausia, useimmat sotilaat kuitenkin muuttuvat yhtä kohtuullisiksi kuin muut seudun asukkaat. Smith jatkaa:

Jos ulkomaisten viinien tullit samoin kuin mallas- ja olutvero yhtäkkiä Isossa-Britanniassa kumottaisiin, seurauksena saattaisi vastaavasti olla yleinen ja väliaikainen taipumus juopotteluun alemmissa ja keskimmäisissä kansankerroksissa, mutta sitä luultavasti pian seuraisi pysyvä ja lähes kaikenkattava kohtuullisuus. Nykyisellään juoppous ei juuri vaivaa parempaa väkeä eli niitä, joilla olisi varaa helposti hankkia kalleimpia juomia. Oluesta juopunutta herrasmiestä nähdään meillä tuskin koskaan. Sitä paitsi Ison-Britannian viinikauppaa säätelevien esteiden tarkoituksena ei ilmeisesti niinkään ole pitää ihmiset poissa oluttuvasta kuin pitää heidät poissa sieltä, mistä he voisivat hankkia parhaita väkijuomia halvimpaan hintaan, jos niin voi sanoa.

Yli kaksisataa vuotta jatkuneesta väittelystä huolimatta teemasta tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella niistä syrjäseudun kylistä, joissa alkoholistien osuus näyttää olevan paljon muuta väestöä suurempi? Tulisiko siellä alkoholin hankkiminen tehdä kansanterveyden nimissä vaikeammaksi tai kalliimmaksi? Entä painottuvatko alkoholisteille sattuvat tapaturmat niihin aikoihin, kun he ovat saaneet palkan tai sosiaalituen? Jos yhteiskunnan maksama tuki tässä väestönosassa ”aiheuttaa” onnettomuuspiikin, miten siihen tulisi suhtautua? Kaikkihan eivät osaa hillitä viinanhimoaan. Pitäisikö tuki antaa rahan sijasta esimerkiksi ruokakuponkeina?

   Smith ei vastaa tällaisiin kysymyksiin yksilönvapaudesta ja yhteiskunnan vastuusta. Kirja tarjoaa silti valtavasti materiaalia lähes minkä tahansa yhteiskuntaa ja taloutta koskevan mielipiteenvaihdon pohjaksi. Teosta voi suositella niin ruoan ”halpuuttamista” vastustaneille maataloustuottajille ja vientitukien kannattajille kuin äärilibertaareille sääntelyn vastustajille. On hyvä muistaa, että tietyt ristiriidat tulevat aina seuraamaan ihmisyhteisöjä, kuvittelipa yksilö tavoittelevansa yksityistä tai yleistä hyvää.

   Kansojen varallisuuden suomentaminen on kulttuuriteko. Jos kirjahyllyni olisivat jotenkin arvonsa mukaisessa tai loogisessa järjestyksessä, yli seitsemän senttiä paksu ja parikiloinen Smith päätyisi ystävänsä Humen ja ”oppipoikansa” Darwinin väliin.

ALAVIITTEET

[1] David Hume (1779/2015) kirjoittaa purjelaivojen kehittymisestä, ikään kuin hahmotellen luonnonvalinnan toimintaperiaatteita – jo noin sata vuotta ennen Darwinia:

Jos tarkastelemme laivaa, miten mieltäylentävä idea meidän täytyykään muodostaa puusepästä, joka pani kokoon niin monimutkaisen, hyödyllisen ja kauniin laitteen! Miten meidän täytyykään yllättyä, kun huomaamme hänet typeräksi mekaanikoksi, joka jäljitteli muita ja kopioi taitoa, joka oli kehittynyt vähitellen pitkän aikakausien seuraannon, monien kokeilujen, erehdysten, korjausten, pohdiskelujen ja kiistojen jälkeen! Ikuisuuksien aikana monet maailmat on ehkä kyhätty ja hutiloitu kokoon ennen tämän järjestelmän tekaisemista. Paljon työtä on mennyt hukkaan, monia hedelmättömiä kokeiluja on tehty, ja maailmanluomisen taidon hidas mutta alituinen kehitys on jatkunut loputtomien aikojen läpi.

Hume pohtii myös, miksi luojaolentoja olisi vain yksi. Kuten laivanrakentajien työnjaon tapauksessa, monta eri tehtäviin erikoistunutta jumalaa saisi enemmän ja parempaa aikaan. Lisäksi yhdelle jumalalle asetetut ylivoimaiset odotukset tekevät Humen mukaan kyseisen olennon olemassaolon entistä epätodennäköisemmäksi.

   Humea ennen vastaavan laivavertauksen esitti satiirikko Bernard Mandeville (1729/1992), joka Smithin tavoin tarkasteli myös yksityisistä paheista syntyvää yleistä hyvää. Mandevillenkin voidaan nähdä kiertelevän luonnonvalintateorian ympärillä: ”...me usein luemme ihmisten nerouden ja syvällisen ymmärryksen ansioksi sellaisia asioita, jotka todellisuudessa ovat seurausta pitkästä ajasta, monista sukupolvista, niin että kyseiset asiat eroavat vain hiukkasen toinen toisistaan, mitä tulee niiden luonnollisiin osiin ja tarkkanäköisyyteen” (suom. Sarmaja 2009). Heikki Sarmajan teos Kuka keksi luonnonvalinnan (Terra Cognita) on paras johdatus aiheeseen (ja se on samalla oivaa luettavaa biologiasta, taloudesta, tieteenhistoriasta ja myös dekkarijännityksestä kiinnostuneelle).

[2] Moraalituntojen teoriassa Smith kirjoittaa: ”Näkymätön käsi johtaa heidät (rikkaat) tekemään melkein saman elämän välttämättömyyksien jaon kuin tapahtuisi jos maa olisi jaettu kaikkien sen asukkaiden kesken yhtä suuriin osiin, ja niin he, sitä tarkoittamatta ja sitä tietämättä, edistävät yhteiskunnan etua ja tuottavat välineitä lajin lisääntymiseksi.” (Sanan melkein korostus lisätty; alkuperäiskielellä ”nearly the same distribution”.) Kansojen varallisuudessa taas sanotaan: ”Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän (yksittäinen ihminen) ajattelee vain oman asemansa turvaamista; ja suuntaamalla tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etuaan, ja tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa, häntä ohjaa näkymätön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiinsä.” Siinä olivat kaikki Smithin maininnat näkymättömästä kädestä (lukuun ottamatta ensimmäistä mainintaa tähtitieteen historiaa koskevassa esseessä).

   Myös David Hume (1752/2006) esitti näkymätöntä kättä muistuttavia ajatuksia. Hän kirjoitti sotaisuuden yhteydestä taloudelliseen yhteistyöhön ja toimeliaisuuteen: ”Mikäli kykenisimme muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innostamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia yleisen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.” Humen jatkohuomio siitä, miten tämänkaltaisen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, on kuin Smithin kynästä: ”Mutta koska tällaiset periaatteet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hallita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudelliseen toimeliaisuuteen, taitoon, taiteeseen ja ylellisyyteen vetoamalla.”

[3] On ironista, että niin monet Yhdysvaltain konservatiiveista hyväksyvät näkymättömän käden tehon taloudessa, mutta hylkäävät sen biologisessa evoluutiossa, turvautuen luomisoppiin. Tosin konservatiivien uskonnollisuus saattaa olla lähinnä uskoa siihen, että kansalaisten uskonnollisuudesta koituisi yhteiskunnallisia hyötyjä. Jo Seneca nuorempi totesi: ”Uskontoa pitää tavallinen kansa totena, viisaat valheena ja vallanpitäjät hyödyllisenä.”

[4] Toimittaja Pekka Wahlstedt (2009) harmittelee, että kaikki hänen lukemansa evoluutiota käsittelevät kirjat ”ovat niin täynnä taloudellisia termejä ja vertauksia, että usein kokee lukevansa taloustieteellistä teosta”. Hän ei ole huonossa seurassa. Myös Karl Marx valitteli, että Darwinin luontokäsitys on vain heijastusta sen ajan englantilaisesta yhteiskunnasta, työnjakoineen, kilpailuineen ja avautuvine uusine markkinoineen. Marx ei ilmeisesti ymmärtänyt, että Darwin oli oikeassa; biologisessa evoluutiossa on kyse nimenomaan näistä asioista. Syy evoluution ja markkinoiden läheisyyteen ja siihen, että niitä voidaan tutkia samoilla työkaluilla (esim. peliteoria ja optimointimallit) on siis yksinkertainen. Luonnonvalinta punnitsee ominaisuuksista koituvia hyötyjä ja haittoja aivan kuten taloustieteessä punnitaan yritysten toiminnasta syntyviä voittoja ja tappioita. Kumpikaan lähestymistapa ei ota kantaa siihen, miten asioiden tulisi olla.

KIRJALLISUUS

Alcock, J. (2001): The Triumph of Sociobiology. Oxford University Press. Oxford.

Bewley, T. (2003): Fair’s fair. Nature. 422: 125–126.

Chen, K. Ym. (2006): How basic are behavioral biases? Evidence from capuchin monkey trading behavior. Journal of Political Economy. Vol114(3): 517–537.

Hume, D. (1752/2006): Kaupasta ja kanssakäymisestä. Teoksessa Esseitä. Vastapaino. Tampere.

Hume, D. (1779/2015): Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. (suom. Tapani Kilpeläinen. Niin & näin. Tampere

Mandeville, B. (1729/1992): The Fable of the Bees, Vol 2. Liberty Fund. Indianapolis.

McIntyre, L. (2006): Dark Ages – The case for a science of human behavior. MIT Press. Cambridge.

Pinker, S. (2002): The Blank Slate. Penguin Viking.  New York.

Quervel-Chaumette, M. ym. (2015): Familiarity affects other-regarding preferences in pet dogs. Scientific Reports. 5: 18102; doi: 10.1038/srep18102.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan. Terra Cognita. Helsinki.

Shermer, M. (2008): The Mind of the Market. Times Books. New York.

Smith, A. (1776/1933): Kansojen varallisuus. Suom. Toivo Kaila. WSOY. Helsinki.

Smith, A. (1776/2015): Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2014): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Wahlstedt, P. (2009): Hyötyajatteluun sidottu evoluutioteoria. Tieteessä tapahtuu. 4–5/2009.

Wilson, E. O. (2001): Konsilienssi. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.