Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Elonkehä 1/2017 -lehdessä.
Harrastusmetsästyksen
moraalista
Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman kirja Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) käsittelee
pahuuteen liittyviä aiheita terävästi ja monin paikoin hauskasti. Olen samaa
mieltä kutakuinkin kaikista kirjassa esiin nostetuista seikoista, esimerkiksi
hypnoosista, valemuistoista, puoskarihoidoista ja rikollisten kohtelusta.
Viidennentoista esseen kohdalla päädyin toiselle kannalle.
Kirjoitus koski metsästämistä, otsikolla ”Onko saalistaminen luonnotonta”. Olin
yllättynyt, että Lauerma aiheesta kirjoittaa ja samalla olin erittäin
kiinnostunut, mitä hän sanoo. Olen aiemmin pohtinut, missä mielessä
metsästysharrastus on oikein tai väärin. Onko kyse moraalisesti arveluttavasta,
moraalisesti kannatettavasta vai moraalisesti yhdentekevästä harrastuksesta?
Missä mielessä metsänomistaja omistaa palstaltaan muutakin kuin vain puunsa?
Millaisen signaalin metsästyksen nykyinen asema antaa lapsille?
Vastassa on monenlaisia näkökohtia. Metsästäjät esimerkiksi
harjoittavat haittaeläinten ja vieraslajien vapaaehtoista hävittämistä. Talkootyö
tosin ei useimmiten liene pyyteetöntä. Yhteiskunta saa myös lähes ilmaisen
keinon saada sellaisia ihmisiä liikkeelle, jotka muutoin eivät liikuntaa
harrastaisi. Toisaalta metsästys herättää monissa pahaa mieltä ja paheksuntaa.
Kärjistäen vastakkain ovat 1) kaupunkilaisen luonnonystävän halu kontrolloida
syrjäseudun juntin aseintoilua ja 2) syrjäseudun asukkaan kauhistelema ajatus
viherpiipertäjän halusta rajoittaa harrastamisen vapautta.
Metsästys tarkoittaa myös lapsia opettelemassa toisaalta tappamista,
toisaalta turvallista aseenkäyttöä. Metsästys on myös haavoittuneita eläimiä,
joskus ihmisiäkin, ja joskus harvoin joku – yleensä metsästäjä – kuolee
asetapaturmassa. Toisinaan ammutaan erehdyksessä uhanalaisia lajeja. Joidenkin
arvioiden mukaan metsästyksen suosimisessa mukana on jopa maanpuolustuksellinen
näkökulma. Se olisi siis eräänlaista luvallista asekätkentää.
Lauerma argumentoi metsästyksen puolesta asettamalla
vastakkain kotieläintuotannon ja metsästyksen. Lisäksi hän asettaa vastakkain kalojen
tappamisen ja metsästyksen. Jos kerran naudanliha ja vapaa-ajan kalastus ovat
niin suosittuja, miksi metsästystä paheksutaan? Näin Lauerma:
On syytä kysyä, onko eläinten kasvattaminen ja varsinkaan niiden tehotuotanto ihmis- ja eläinravinnoksi, nahoiksi ja turkiksiksi hyväksyttävämpää kuin villinä kasvaneen riistan lopettaminen nopealla ja luonnonoloissa harvinaisen tuskattomalla tavalla. Riistaeläimet enempää kuin kalatkaan eivät kuole kipulääkittyinä sairaalahoidossa. Entä onko erittäin hyvän ravinnon, esimerkiksi lintujen ja hirvieläinten lihan mätäneminen luonnossa suotavampaa kuin sen päätyminen kulinaariseksi herkuksi ja ravinnoksi? Ja pitäisikö hirvikolareiden ja ihmishenkien menetysten sallia lisääntyä hirvikannan kasvun myötä ja antaa näin hirvienkin kuolla hitaasti?
Lauerma ei vastaa esittämiinsä, ”oletko lakannut lyömästä mummoasi?” -tyylisiin kysymyksiinsä, mutta
hänen kantansa käy ilmi. Minulla ei aiemmin ollut vahvaa näkemystä, mutta
Lauerman kiihkeys – joka puuttuu hänen muista kirjoituksistaan – ja poleeminen
asian vierestä argumentointi – josta hän perustellusti syyttää toisaalla
kirjassa Timo Soinia – saivat minut aktiivisemmin pohtimaan vaihtoehtoja
nykytilanteelle.
Miksi ihmiset Lauerman mukaan siis suhtautuvat eri tavoin
metsästykseen ja kalastukseen? Hän selittää kalan tappamisen ja nisäkkään
tappamisen välistä asennoitumiseroa seuraavasti: ”Keskeinen ero lienee se, että
metsästyksessä käytettävät tuli- ja jousiaseet soveltuvat myös ihmisten
tehokkaaseen tappamiseen pitemmältä välimatkalta kuin kalapuukko.” Perään
Lauerma yrittää kumota argumenttia väittämällä, että metsästysaseilla tehdyt
väkivallanteot ovat harvinaisia. Hän myös vertailee metsästysasein tehtyä
väkivaltaa muihin vaaratekijöihin:
Onko ihmiselle luonnollista ja turvallista hankkia ravintonsa ostoskeskuksen pitsa- ja kebabbaarista tai nakkikioskilta, jossa teräaseita taskuissaan piilottelevat monipäihdeongelmaiset harhoissaan kekkuloivat likaisine huumeruiskuineen? Ottaen huomioon oikeuslääkäreiden avauspöydille nakkikioskien jonoista joutuneiden suomalaisten määrän on syytä havaita, että jopa sen pahamaineiseksi ymmärretyn tuliaseenkin kanssa tapahtuva metsällä kulkeminen on turvallisempaa.
Lauerman soinimainen maalailu pitänee paikkansa. Kaupungin
yöelämässä on luultavasti vaarallisempaa kuin pyssyn kanssa korvessa, ainakin
absoluuttisesti mitattuna. Mutta vaikka metsästysaseilla tehtäisiin vähän
surmatöitä, monia saattaa huolestuttaa, että tehokkaita aseita löytyy monelta
sadalta tuhannelta yksityishenkilöltä. Vastaavasti se, että Suomessa poliisilla
on riittävästi resursseja voimakeinoihin, tuo monelle turvallisuudentunnetta,
vaikka keinoja ei tarvitsisi koskaan käyttää.
Ihmisten asehuoli ei silti luultavasti ole merkittävä
tekijä. Tärkeämpi syy, miksi ihmiset asennoituvat eri tavoin metsästykseen ja
kalastukseen, lienee se, millaisena saaliin kyky kokea kärsimystä nähdään.
Lauerma sivuuttaa tämän näkökohdan. Kumman siis tapat mieluummin: nilviäisen
vai nisäkkään, mateen vai majavan? Joissakin jo tällainen ajatusleikki herättää
moraalista närkästystä. Kyse voi siis olla siitä, millaisia moraalitunteita
tappaminen itsessä herättäisi. Ja moraalitunteiden yksi ominaisuus on se, että
jos jokin toiminta tuntuu itsestä moraalittomalta, toimintaa ei mielellään
suoda muille. Väestön moraalitunteet ovat näin yksi vaakakupissa painava
seikka. Metsästystä ei toisin sanoen ole mielekästä puolustaa sillä, että sen
vastustaminen perustuu myötätunnon tunteisiin. Tunteet ovat väistämättä mukana
ja ne tulee huomioida kaikessa inhimillisessä päätöksenteossa.
Suhtautuivatpa ihmiset eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen
mistä syystä hyvänsä, kebabbaarin/hirvipeijaisten luonnollisuus/luonnottomuus
ei ole pätevä argumentti. Luonnollisuudella kun voitaisiin puolustaa lähes mitä
tahansa, esimerkiksi rokotusten kieltämistä. Ei myöskään ole soveliasta
puolustaa metsästystä valitsemalla luonnollisuusperusteluista itselle
sopivimmat, esimerkiksi seuraavasti: 1) saalistaminen on luonnollista eli sitä
tulee saada harjoittaa, ja 2) eläinten luonnollinen kuolema voi olla kivulias
eli niitä pitää voida tappaa ampumalla. Luonnollisuus voidaan kenties nähdä
itseisarvona, mutta siihen vetoaminen ei ole pätevä argumentti.
Millä muilla tavoilla Lauerma puolustaa metsästystä? Hänen
mukaansa se muun muassa ”todennäköisemmin sosiaalistaa lasta tai nuorta ja
kasvattaa hänen vastuuntuntoaan kuin vääristää hänen suhdettaan väkivaltaan”.
Tämäkin saattaa pitää paikkansa. Samaa voidaan kuitenkin sanoa monesta
moraalisesti epäilyttävästä seikasta, esimerkiksi joistakin
uskomusjärjestelmistä. Lauerma argumentoi myös, että ”riippuvuutemme luonnosta
ja syntymän ja kuoleman realiteetit hahmottuvat luonnossa tapahtuvan
saalistamisen kautta paljon paremmin kuin television luonto-ohjelmista, ja
kaupan päälle tulee vielä liikunta.” Vertailu tv-ohjelmien ja metsästyksen
välillä ei liity asiaan, eikä se todista sen puolesta, että realiteettien
hahmottuminen tai sosiaalistaminen edellyttäisivät metsästysharrastusta.
Lauerma mainitsee myös, että ”Suomeen muuttivat ensimmäisinä
metsästäjät, ja vanhoista paikannimistä ja kuntien vaakunoista suuri osa
liittyy eränkäyntiin.” Hän tuo perusteluissaan esiin jopa maaseudun vähäisemmät
kulttuuririentomahdollisuudet. Nämäkin seikat kenties painavat vaakakupissa,
mutta ne eivät vielä tee vapaa-ajan tappamisesta moraalisesti kannatettavaa.
Lopuksi Lauerma laajentaa argumenttiaan. Hänen mukaansa
ihmisen pitäisi välttää kala-, äyriäis- ja liharavintoa, nahkakenkiä, -vöitä ja
-lompakoita, jotta hän voisi olla ”riippumaton tappamisesta”. Tämän ”ratkaisun
vaatiminen yleiseksi ihanteeksi” on kuitenkin Lauerman mukaan ”ihmisen
luontaista ekologista lokeroa ajatellen vailla perusteita”.
Perustelussa on useampi ongelma. Ensinnäkin tarkastelun
kohteena on nimenomaan vapaa-ajan metsästys, ei kotieläinten pito, joka on
erillinen kysymyksensä. Toiseksi lajimme on elänyt monenlaisissa ekologisissa
lokeroissa. Niissäkin, joissa on laajalti tapettu nisäkkäitä, sitä ei
luultavimmin ole tehty virkistys- tai riistanhoitomielessä, eikä edes
kulinarismin nimissä. Niin tai näin, vetoaminen ihmislajin ekologiseen lokeroon
ei ole pätevä argumentti. Laji- tai kulttuurihistoriallisilla seikoilla – olipa
kyse metsästyksestä, tehokanaloista tai turkistarhauksesta – ei ole mieltä
puolustaa tulevaisuutta. Ikäviä asioita tapahtuu muutoinkin liikaa vain
perinteen takia.
Veikkaan, että Lauerma on kanssani yhtä mieltä seuraavista
seikoista: 1) Suomesta puuttuu avoin, maltillinen ja itseään haastava
keskustelukulttuuri, jossa perinteisiä toimintatapoja pyrittäisiin järkiperusteisesti
arvioimaan uudelleen. Tämä koskee kutakuinkin kaikkea keskustelua. 2)
Taloudellisia etuja sisältävissä ja moraalitunteita herättävissä kiistoissa
mielipiteenvaihto ei voi nojata pelkästään järkiperusteisiin. Minkäänlainen
määrä faktoja ei esimerkiksi voi kertoa, missä määrin meidän tulee kunnioittaa
eläinten tai vaikkapa vierasmaalaisten elämää, vapauksia ja oikeuksia. 3)
Keskusteluyhteys osapuolien välillä on silti säilytettävä, etenkin metsästyksen
kaltaisissa vaikeissa moraalikysymyksissä.
Pääpointtini kuuluu: virkistystappamisen puolesta ei puhu
mikään seikka, jota ei voitaisi riittävän kustannustehokkaasti saavuttaa myös
muilla, moraalisesti perustellummilla tavoilla. Harrastajametsästäjäjärjestelmä
saattaa olla toimivimpia keinoja kontrolloida haittaeläinten kantoja, mutta se
ei ole ainoa keino, eikä se kerro sitä, onko metsästys harrastuksena
moraalisesti oikein vai väärin.
Olen Lauerman kanssa yhtä mieltä siitä, että ihmisellä mitä
ilmeisimmin on saalistamiseen liittyviä psykologisia valmiuksia. Sekään ei
kuitenkaan ole pätevä argumentti tappamisharrastuksen puolesta. Vastaavasti
ihmiskoirailla saattaa olla raiskausta varten kehittyneitä psykologisia
valmiuksia, mutta raiskausta ei silti pidetä hyväksyttävänä toimintana. Lisäksi
kuten todettua, liikuntaharrastus, myönteinen luontosuhde tai elämän ja
kuoleman realiteettien ymmärtäminen eivät vaadi luontokappaleiden tappamista.
Asiaan liittyy lukuisia moraalikysymyksiä. Kuinka monta
uhanalaisen lajin yksilöä saa metsästyksessä vuosittain kuolla? Kuinka monta
haavoittunutta eläintä tai ihmistä saa tulla? Mikä painoarvo tulee laskea
metsästyksen herättämälle paheksunnalle ja yhteiskuntarauhalle? Entä mikä arvo
on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten
kanssa? Tai mikä arvo on tiedolla, että jossakin on vielä täysin
luonnonvaraisia eläinkantoja, joihin ihminen ei saa kajota? Tai
käytännöllisemmin: kuinka kalliita tekniset ratkaisut esimerkiksi susi- tai
hirvivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tämänkaltaisia arvokysymyksiä ei
voida ratkaista vain faktojen avulla.
Suomalaisen metsästysgangsterismin ajat ovat ohi,
ajoittaista salametsästystä lukuun ottamatta (ks. Lehtonen 1982). Lajeja ei
esimerkiksi enää metsästetä sukupuuttoon. Lauerma kuitenkin maalaa alasta liian
ruusuisen kuvan. Syrjäseuduilta kantautuu edelleen uutisia vaikkapa
luvattomista, joskus sadistisista suurpetosurmista. Tiedän myös
pääkaupunkiseudulta tapauksen, jossa hirviporukka oli ajamassa hirviä alueelta,
jonne metsästysoikeutta ei ollut – kaiken lisäksi mukana oli poliisimies. Olen
myös kokenut uhkaavana tilanteen, jossa jokamiehenoikeutta käyttäessäni
törmäsin kahteen nuoreen pyssymieheen ja heidän aggressiivisiin eleisiinsä.
Lisäksi tunnen mökkiläisiä, jotka sorsastuskauden alun paukkeen ja haulisateen
vuoksi jättävät mökkeilyt tuolloin väliin.
Lauerman tekstin tarkoitus oli toinen, mutta sen kielikuvien
ja adjektiivien ajamana päädyin kannattamaan harrastusmetsästystoiminnan
vähittäistä alasajoa. Tätä toki tapahtuu ilman toimenpiteitäkin, mikäli
maaseudun asukastiheys edelleen harvenee ja väestö vanhenee. Tunnistan, että
ne, jotka pyrkivät noudattamaan korkeimpia moraalisia ihanteita, muuttuvat
monesti lakihenkisiksi ja hankaliksi ihmisiksi. Senkin uhalla saattaisin
äänestää henkilöä, joka moraalisin perustein etsii vaihtoehtoja
virkistysmetsästyksen vähentämiseen. Tunnistan myös, että kyse ei ole kovin
merkittävästä asiasta. Mutta se on silti osa tärkeää kysymystä: millaisessa
yhteiskunnassa haluamme elää? Useimmat lienevät yhtä mieltä, että vastaukseen
tulee sisältyä pyrkimys avoimeen keskusteluun, valistukseen, koulutukseen ja
demokraattiseen päätöksentekoon. Moraalista kehitystä tapahtuu lähinnä
tällaisissa olosuhteissa. Lopulta aihe sivuaa myös suuria eksistentiaalisia kysymyksiä:
Mitä haluamme lajina saavuttaa?
Kirjallisuutta: Lehtonen, Leo (1982): Suomalainen
metsästysgangsterismi. WSOY. Helsinki.
- - -
PS. Vaihtoehtojen
pohtimiseen ei tässä kirjoituksessa ollut tilan puolesta mahdollisuuksia, ja
sen tehtävän jätän muutenkin mieluummin muille. Tässä vain yksi mahdollisuus.
Valtiolla on monopoli pakko- ja voimakeinojen käyttöön. Villieläinten ampumista
voitaisiin pitää tällaisena voimakeinona, johon yksityinen ihminen, ainakaan
alaikäinen, ei saa ryhtyä. Vallitsevaa moraalistandardia voitaisiin siis
vähitellen muuttaa siten, että metsälle lähtö ei enää olisi nykyisenkaltainen yksityisasia. Aivan
kuten on mahdollista perustaa ammattiarmeija, on mahdollista luoda
ammattimetsästäjäkunta säätelemään ihmiselle vahingollisten eläinten kantoja.
Tämä on yksi mahdollisuus monista muuttaa nykyistä järjestelmää. Realistisempia
ja käytännöllisempiäkin varmasti on. Yle uutisissa oli esimerkiksi
seuraavanlaisia Heikki Helteen ajatuksia:
Nythän kun kortin saa ja riistamaksun maksaa, saa ampua kaikkea mahdollista riistaa. Mielestäni metsästyksessä tulisi edetä tasojen mukaan taitojen ja kykyjen mukaan. Kokemattomampi metsästäjä lähtisi ampumaan pienriistaa sekä lintuja ja myöhemmin sitten sorkkaeläimiä. En pitäisi pahana, jos Suomeen tulisi muualta maailmasta tuttu oppipoika-systeemi eli metsästystä opetellaan jonkun kokeneemman kaverina ainakin aluksi. Lupia voisi tämän jälkeen antaa portaittain. Useissa maissa tällaista on käytössä, mutta Suomessa tällaisesta ei ole puhuttu.
Yle uutisoi vastikään myös suurpetoihin kohdistuvasta
salametsästyksestä. Metsästäjäjärjestöt ovat ilmeisen voimattomia ilmiön edessä
ja luultavasti osittain siksi vähättelevät sen merkitystä. Valtava PR-tappio se
metsästykselle joka tapauksessa on.
PS 2. Duodecim 22/2016 -lehdessä oli juttu
ampumahaavoista Suomessa. En ota kantaa, tapahtuuko niitä paljon vai vähän tai
millainen riski on hyväksyttävä. Tässä pitkähkö sitaatti:
Vuosina 1990–2003 sairaalahoitoa vaatineiden ampumavammojen ilmaantuvuus oli maassamme 3,5/100 000 henkilövuotta ja vastasi vajaata kahtasataa ampumavammaa vuodessa. Sairaalahoitoon päätyneiden vammoista vajaa puolet oli vahinkoja, neljännes väkivaltarikoksia, noin viidennes itse aiheutettuja, ja joka kymmenennen vamman syy oli epäselvä. Ampumavammojen ilmaantuvuus on suurin syys-lokakuussa, minkä on tulkittu liittyvän metsästyskauteen. Ampumavammakuolemia sattuu vastaavasti noin 250 vuodessa, ja niiden uhreista vain noin 15% ehtii hoidon piiriin. Kuolemaan johtaneista ampumavammoista on itse aiheutettuja peräti 87%, kun taas väkivaltarikoksia on noin 11%. Valtaosa itsemurhista tapahtuu pään ja kaulan alueelle ampumalla, ja väkivaltarikoksistakin yli puolet on tämän alueen vammoja. Ampuminen on tekotapana noin 20-25%:ssa itsemurhista. Tällä vuosituhannella henkilörikoksista 17-18% on tehty ampuma-aseella (noin 20 henkilörikosta vuodessa). Tekijällä on ollut lupa rikoksessa käytettyyn aseeseen noin 40%:ssa tapauksista (käsiaseilla vajaa kolmannes ja metsästysaseilla hieman yli puolet).
PS 3. Tiina
Raevaara kysyy Suomen Kuvalehden
33/2015 kolumnissaan seuraavasti, otsikolla ”Aselakikeskustelua, kiitos”:
Jos metsästysrikoksia ei saada kuriin valistuksella tai aiempaa ankarammilla rangaistuksilla, on pakko miettiä myös asepolitiikkaa. Vähentämällä aseita ei ehkä saada vähennettyä henkirikoksia, vaan vähenisivätkö metsästysrikokset?
PS 4. Kun jokin tutkimusala liittää itseensä nimityksen
"kriittinen", se on yleensä tarkoittanut tieteellisten kriteerien
löystymistä. Seuraava ote tuskin on kuvaavin esimerkki ”kriittisestä
eläintutkimuksesta”, mutta esitettyjä ajatuksia oli joka tapauksessa vaikea
ottaa vakavasti (Niin & Näin
-lehti 2/2015: Nautoja ja koiria – toislajisia vai toissijaisia elä(i)miä):
Koiria ei ainoastaan pueta erilaisiin asusteisiin, vaan niitä myös sukupuolitetaan värikoodatuilla vaatteilla samalla tavalla kuin lapsia. Toisin sanoen koirien rooli perheenjäseninä on vakiintunut ja vahvistunut: niiden huoliteltu ulkomuoto symboloi hoivaa ja huolenpitoa, jota ne saavat osakseen kuin ihmisvauvat. Tämä hoiva... ei välttämättä tarkoita ainoastaan eläinten alistamista tai yli-inhimillistämistä. Se voi myös kertoa uusista kulttuurisista käytännöistä, joilla etsitään vaihtoehtoja heteronormatiiviselle perhemallille.
Koiran huolitteleminen siis ”symboloi” hoivaa. Ja hoiva
saattaa tarkoittaa alistamista, yli-inhimillistämistä tai vaihtoehtoa
heteroperheille. Mitä näihin voi sanoa? On hyvä, että ihmisen
hoivakäyttäytymiselle etsitään selityksiä eri suunnilta. Mutta ”kriittisissäkin”
spekulaatioissa olisi hyvä pitää tolkku mukana. Viimeisenä mainittu päätelmä
koirahoivasta vaihtoehtona heteronormatiivisuudelle muistuttaa esimerkiksi sitä
keskustalaisen ex-kansanedustajan, Maija-Liisa Lindqvistin lausuntoa, jossa hän
puolusti vanhoillista avioliittonäkemystään vertaamalla homoliittoja sikojen
kanssa pariutumiseen.
”Kriittisille” tutkijoille lienee paikallaan todeta kaksi
asiaa: 1) kriittisyys etenkin omia teorioita ja tuloksia kohtaan on olennainen
ja sisäsyntyinen osa kaikkea tiedettä ja 2) tasa-arvo, eläintenoikeuksien
ajaminen tai muunkaltainen edistys eivät vaadi jargonia, humpuukiteorioita tai
tieteen kriteerien löysentämistä. Lisäksi on hyvä muistaa, että tieteen tehtävä
on selittää asioita, ei parantaa maailmaa.
* * *
Lisäys 1.3.2021
Suomen Kuvalehdessä 6/2021 käsiteltiin metsästysonnettomuuksia (ks. kuva).
Huvimetsästyksen hyötyjä ja haittoja selvittävästä tutkimuksesta uutisoitiin täällä.
(Elonkehä -kirjoitukseni jälkeen olen aavistuksen päivittänyt ajatteluani metsästykseen liittyen; kerron ehkä myöhemmin lisää.)
* * *
Lisäys 7.9.2021
Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 2.9.2021: