Wokea vastakarvaan

Seuraava vastineeni julkaistiin Skeptikko 1/2022 -lehdessä.

Kun woke karvansa paljasti

Irma Hirsjärvi paheksuu Marja Sannikka -ajankohtaisohjelmaa, jossa Esko Valtaoja ja Renaz Ebrahimi keskustelivat rasismista ja woke-kulttuurista (Skeptikko 4/2021). Ylen Areenassa kyseisellä jaksolla on yli puoli miljoonaa katsojaa. (Olen käsitellyt ohjelmaa aiemmin täällä ja täällä.)

Hirsjärvi kirjoittaa ohjelmassa esittämistäni lausunnoista seuraavasti (minua haastateltiin lyhyesti ennen varsinaista keskusteluosiota): ”Tammisalolle Helsingin Sanomien tavoite julkaista tasapuolisesti naisten ja miesten työtä kulttuurisivuilla on tasa-arvo-ongelma, koska nainen ei siksi enää tietäisi, saako tilaa omien ansioidensa vai sukupuolensa vuoksi.”

Hirsjärven sitaatti on virheellinen. Totean ohjelmassa, että lehden linjauksen takia lukija ei tiedä, onko naisen kulttuurituotos päässyt lehteen ansioidensa vai muun syyn perusteella. Toisin sanoen lukijalle saattaa jäädä epäilys naisen mutta ei miehen hengentuotteen ansiokkuudesta. Kuten ohjelmassa totean, tämä toimii tasa-arvotavoitetta vastaan.

Joitakin tätä vastinetta
innoittaneita kirjoja

Helsingin Sanomien linjausta voitaisiin kritisoida siitäkin, että lehti pyrkii 50:50 -tasajakoon eikä sukupuolten määräsuhteeseen sen mukaan, minkä verran sukupuolet kulttuuria ylipäätään tuottavat. Niin tai näin, laatujournalismiin kuuluu sisällön tarjoaminen asia- ja laatuperusteisesti, sukupuoleen katsomatta.

Virheellinen väite Hirsjärvellä on sekin, että olisin ohjelmassa väittänyt Barack Obaman puhuneen woke-kulttuuria vastaan. Obaman esittämä woke-kritiikki toki ohjelmassa mainitaan, mutta sen tekee Sannikka. (Obama on mm. todennut, että nuorten pitäisi päästä sanapoliisitouhuista nopeasti yli, ”wokeness is not activism”.) Myös nimeni on tässä kohdassa vaihtunut (Tammenlehdoksi), aivan kuten virheellisiä ovat sitaatit, joissa kommentoin televisiossa taannoin esitettyjä saamelaissketsejä. Skepsiksen uudessa hallituksessa toimiessaan Hirsjärvi tulee toivottavasti olemaan tarkkaavaisempi.

Päätelmissään Hirsjärvi arvelee, että Sannikan ohjelma haki näkyvyyttä eikä pyrkinyt löytämään ”yhteisiä keinoja taistella syrjintää vastaan”. En tiedä ohjelman tavoitteista, mutta omalla kohdallani Hirsjärven arvelu osuu oikeaan: tavoitteeni ei ollut etsiä yhteisiä keinoja vastustaa syrjintää vaan etsiä toimivia keinoja. Tähän kuuluu epäkiitollinen tehtävä kritisoida keinoja, jotka ovat osoittautuneet tai oletettavasti osoittautuvat kelvottomiksi.

Syrjinnän vähenemistä tuskin edistää esimerkiksi se virheellinen mutta yleinen ajattelumalli, jonka mukaan jollakin ryhmällä oleva alhaisempi sosioekonominen asema olisi todiste ryhmän kohtaamasta syrjinnästä. Hyvä esimerkki on naisten keskimäärin pienemmät ansiotulot. Niidenhän usein annetaan ymmärtää johtuvan naisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Syrjintäselitystä ei kuitenkaan ole syytä uskoa ennen kuin vaihtoehtoiset selitykset on suljettu pois. (ks. Skeptikko 2/2018: ”Minne menet feminismi?”)

Tässä keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse siitä, missä määrin syrjintää esiintyy tai millaisia vaikutuksia sillä on. Kyse on siitä, mikä on mielekäs tapa reagoida syrjintään. Ebrahimin kannattama puhdasoppisuus, jossa ihmisten on alituisesti oltava varpaillaan, jotteivat he tulisi ketään loukanneeksi, saattaa vaikuttaa viattomalta. Asenne on kuitenkin altis väärinkäytöksille ja poseeraaville ylilyönneille, ja se myös luo eripuraista kyttäämiskulttuuria.

Kaikki tämä käy Sannikan ohjelmasta erinomaisen selkeästi ilmi.

Vaientaminen ei ole kultaa

Seuraava virke Hirsjärven puheenvuorossa ansaitsee erityishuomion: ”Sitä, että termiä ’cancelointi’ käytetään aktiivisesti hiljentämään rasisminvastaista keskustelua, ei [ohjelmassa] avata, vaan ’cancel-kulttuuri’ esitetään faktana.”

Hirsjärvi siis vihjailee, että sellaista kuin cancel-kulttuuri ei olisi olemassakaan. Toiseksi cancel-sanan käyttäminenkin pyrkisi lähinnä rasismikeskustelun vaientamiseen. Tarkastellaan väitteitä lähemmin.

Vaientamisesta ja mitätöimisestä on kymmeniä korkean profiilin esimerkkejä viime vuosilta. Luentotilaisuuksia on häiriköity ja estetty myös väkivalloin, yliopisto-opettajia on painostettu työpaikoistaan tekaistujen syytösten avulla ja niin edelleen. (Ks. esim. Greg Lukianoff & Jonathan Haidt: Coddling of the American Mind ja John McWhorter: Woke Racism.) Jopa teini-ikäisenä kirjoitetut sosiaalisen median viestit ovat olleet riittävä syy työstä erottamiseen.

Mikäli Hirsjärvi seuraa aikaansa, hän on tällaisista tapauksista ja niiden myötä levinneestä latistavasta itsesensuurimielialasta tietoinen. Se, ovatko tapaukset pätevä peruste puhua kokonaisesta mitätöintikulttuurista, on toki mielipidekysymys. Mutta hyvällä tahdollakaan vaientamista ja mitätöimistä ei voida nimittää rasisminvastaiseksi keskusteluksi. Mitätöintitapaukset ovat todellisia, ja ne rikkovat liberaalin demokratian ja ilmaisunvapauden perinteitä. Ja samankaltaista vaientamishalukkuutta löytyy Suomestakin.

Hirsjärven toinen väite on mielenkiintoisempi: että cancel-sanaa käytettäisiin hiljentämään keskustelua. Jos väite viedään loogiseen loppuun, tämä puheenvuoronikin olisi canceloijan canceloijan canceloimista. Ja jos Hirsjärvi vastaisi tähän, se olisi... no, ymmärrätte pointin. Palataan siis taaksepäin ja kysytään selvällä suomella: onko vaientamissyytöksiä esitetty vaientamistarkoituksessa?

Tämä on mahdollista. Lähes millä tahansa ilmaisulla, myös lakonisella huumorilla, voidaan pyrkiä erimielisten hiljentämiseen. Tähän selviöön on kuitenkin tehtävä varauksia.

Ensinnäkään cancel-moite ei ole väkivalloin vaientamista, vaan se on puhetta. Ja näitä kahta, sanoja ja väkivaltaa, ei tule sekoittaa. Sanat toki voivat satuttaa, mutta ne tekevät sen ilman mustelmia. Ja ennen kaikkea, ainoastaan sanat voivat suostutella ihmisiä pätevämpien perusteluiden pariin.

Toiseksi cancel-nimitys syntyi nimenomaan kuvaamaan yhdenmukaisuuteen pakottavan väkijoukon toimintaa – jota se vallan hyvin kuvaa. Hirsjärvi voisikin kertoa esimerkkejä, ketkä ovat cancel-termillä ”aktiivisesti” yrittäneet ”hiljentää rasisminvastaista keskustelua”. Näin päästäisiin arvioimaan väitteen aiheellisuutta, ja asianosaiset saisivat tilaisuuden puolustautua.

Olennaista tässä kohdin on tehdä ero sen välille, mikä on kritiikkiä ja mikä on samamielisyyteen pakottamista, siis cancelointia. Kritiikki on totuuden etsimistä todisteiden ja argumentaation avulla. Kritiikkiä siis kiinnostaa, onko esitetty väite totta.

Cancelointia taas kiinnostaa se, voisiko väitteellä olla sosiaalisia vaikutuksia. Sen tarkoitus ei ole keskustella argumenteista vaan levittää propagandaa. Cancelointi toisin sanoen puuttuu esitettyihin argumentteihin ainoastaan epäsuorasti, manipuloimalla mediaympäristöä sekä mustamaalaamalla, pelottelemalla ja eristämällä väärinajattelevia. Kyse on sosiaalisesta rangaistuksesta, ostrakismista.

Se, mihin kritiikin ja vaientamisen välinen raja vedetään, tulee toki aina olemaan jossakin määrin mielipidekysymys. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että ilmaisunvapaus ja avoin mielipiteenvaihto ovat parhaita tapoja sekä houkutella totuutta esiin että muillakin tavoin tukea inhimillistä kukoistusta. Kyse on sivistyksen ja edistyksen peruspilareista. Siksi emme kaipaa Yhdysvalloista lainattua poseeraavaa woke-taantumusta – yhtään sen enempää kuin kaipaamme ajatollaheita, stalineita tai tiananmenejä.

Mitä taas tulee syrjintään ja ennakkoluuloihin, meidän tulisi yksissä tuumin pitää kiinni periaatteesta, että yksilöä arvioidaan hänen luonteenlaatunsa perusteella, eikä sen mukaan, millaiset sukuelimet tai ihonväri hänellä sattuu olemaan. Periaatteen noudattamisessa on kenties aina parantamisen varaa, mutta yleisesti ottaen suomalaiset ovat sen mallikelpoisesti sisäistäneet. Et lux in tenebris lucet.

Woke is not great

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2021 -lehdessä.

Woke is not great – Kuinka puhdasoppisuus myrkyttää kaiken*

Lehmann, C. ym. toim. (2020): Panics and Persecutions – 20 Tales of Excommunications in the Digital Era. Black Spring Press Group, Quillette edition. Lontoo.

Väärässä paikassa murjaistu vitsi, vääränlaiset mielipiteet tai jopa väärän pronominin käyttö voivat maksaa työpaikan. Suomessa tällainen suvaitsevaisuuden nimissä tehty painostus (ns. cancel culture) ei ole yhtä voimakasta kuin Yhdysvalloissa ja muualla anglosaksisessa maailmassa, mutta vaatimuksia työstä erottamisesta tai esiintymisten peruuttamisesta on kuultu täälläkin. Osalla vaatimuksista on myös ollut vakavia seurauksia.

Siinä missä 1960-luvun nuorisokulttuuri kannusti avoimeen seksuaalisuuteen ja kulttuurien sekoittamiseen, nykynuorison niin sanottu valveutunut osa suosii itsetutkistelua, uhriutumista, etuoikeuksien tunnustamista ja väitettyjen tiedostamattomien asenteiden tarkistamista. Usein tämä niin kutsuttu woke-ajattelu yhdistyy poseeraavaan nettiaktivismiin. On kuin osa nuorista aikuisista tarkoituksella etsisi itseään järkyttäviä mielipiteitä, joita sitten voisi netissä levittää – toivossa, että joku muukin järkyttyy.

Nykyinen ”edistys” ja woke eivät siis ole samalla tavoin vallankumouksellisia tai edistyksellisiä kuin 60-luvun hippiliike ja kansalaisoikeustaistelut. Tämän päivän edistysvaatimukset ovat pikemminkin sen jo laajasti hyväksytyn oikeudellisen ajatuksen paisutusta, että lain edessä ihmisten on oltava yhdenvertaisia. Tämä simppeli ja kaikin puolin kannatettava yhdenvertaisuusvaatimus kääntyi 2000-luvulla päälaelleen, pintapuoliseksi identiteeteillä politikoinniksi. Työ- ja opiskelupaikkoihin alettiin vaatia rotu- ja sukupuolikiintiöitä, ja työntekijöille alettiin tyrkyttää antirasistista koulutusta – siitä huolimatta, että kiintiöajattelu on itsekin syrjivää ja että ani harva työntekijä on rasisti.

Huolestuttavin piirre nykyisessä ”edistyksessä” on sen flirttailu ilmaisunvapauden rajoittamisen kanssa. Sananvapauden puolustajista halutaan esimerkiksi antaa kuva vanhakantaisina sortajina: ”He vain haluavat huudella ’neekeri’ ilman vastareaktioita.” Tällainen vääristely kolahtaa ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Muuttuuhan sananvapauden kannattaminen usein syklisesti, kulloinkin vallitsevien kulttuuristen voimasuhteiden mukaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sananvapauden puolustajissa olisi jokunen rasisti, tai vaikkapa ekofasisti. Pointti on se, että vaikka sananvapauden puolustaja olisi väärässä kaikessa muussa, sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Jos siis hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, saatat tahtomattasi antaa näille ihmisille lisää valtaa.

Cancel culture (termille ei ole osuvaa suomennosta, mitätöintikulttuuri kuvaa sitä osittain) sai vahvan jalansijan erityisesti yliopistomaailmassa. Tämä on hullunkurista, sillä akatemiassa totuuden tavoittelun ja laadukkaan todistusaineiston keräämisen tulisi olla ylimmäinen motiivi, ideologisen puhdasoppisuuden sijasta.

Häiritsevimpiä kirjan esimerkkejä on matemaatikko Theodore P. Hillin kirjoittama suoraviivaiseen logiikkaan nojaava artikkeli, jossa käsiteltiin miesten ominaisuuksien biologista vaihtelua. Artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Julkaiseminen kuitenkin peruttiin, koska ”useat kollegat” olivat varoittaneet lehden päätoimittajaa siitä, että ”oli mahdollista, että oikeistomedia poimisi jutun ja levittäisi sitä kansainvälisesti”.

Hill ihmettelee asiaa toteamalla, että tutkimusta tekevä matemaatikko on tyypillisesti innoissaan, jos edes viisi ihmistä maailmassa lukee hänen artikkelinsa. ”Mutta nyt joku edistyksellinen ryhmittymä oli huolissaan, että konservatiivinen media rohkaistuisi lukemaan ja siteeraamaan tieteellistä tutkimusta.” Typerryttävästi artikkeli poistettiin kyseisen nettijulkaisun sivuilta ilman selityksiä. Hill kysyy: ”Jos vertaisarvioitu ja julkaistu artikkeli voidaan myöhemmin pyyhkiä pois tieteen rekistereistä ja korvata toisella, ilman keskustelua kirjoittajan kanssa tai ilman lehden ilmoitusta, mitä se tarkoittaa sähköisten julkaisujen tulevaisuudelle?”

Kuten niin monesti aiemmin, hiljentämisyritys kääntyi tässäkin tapauksessa itseään vastaan: artikkeli sai huomattavasti julkisuutta, kun tieto sen poisvedosta levisi netissä. (Ilmiö tunnetaan nimellä Streisand-efekti. Nimitys tulee laulaja Barbara Streisandin epäonnistuneesta yrityksestä oikeusteitse poistaa netistä hänen kotitalostaan otettu valokuva. Kuva Streisandin Malibu-kodista julkaistiin lehdissä ympäri maailmaa.)

Richard Dawkins kertoo tuoreessa antologiassaan (Books Do Furnish a Life, 2021) hieman toisenlaisen esimerkin:

Erityisen törkeä on Germaine Greerin, aikamme kenties ansioituneimman feministin, tapaus. Vuonna 2015 Greer kutsuttiin puhumaan Cardiffin yliopistoon. Tuhannet opiskelijat allekirjoittivat vetoomuksen kieltääkseen hänen esiintymisensä, koska he olivat eri mieltä Greerin näkemyksestä, että miestä ei tulisi kutsua naiseksi, vaikka hän olisi poistattanut peniksensä. En ota tähän muutoin kantaa, mutta uskon vahvasti, että tohtori Greerille tulisi sallia oman kantansa ilmaisu. Cardiffin opiskelijoiden edustajan perustelu oli, että Greerin näkemykset ”loukkaisivat” ”trans-naisia”. Mutta mitä muutakaan yliopisto on kuin paikka, jonne opiskelijat menevät tullakseen eriävien näkemysten haastamiksi, ”loukkaantumisen” uhalla?

Terminologiset erimielisyydet – esimerkiksi ketä kutsua naiseksi – eivät ole kiinnostavia verrattuna empiirisiin kysymyksiin siitä, mistä sukupuolidysforia johtuu ja kuinka yleistä se on. Nykyinen ilmapiiri ei kuitenkaan suosi tosiasioista käytävää mielipiteenvaihtoa. Jos esimerkiksi käy niin, että pätevä todistusaineisto haastaa akateemisella nuorisolla olevia ideologisia ennakkokäsityksiä, he usein yrittävät entistä vimmaisemmin saada sosiaalista vahvistusta käsityksilleen.

Lajihistorian valossa tämä ei yllätä: olemme sosiaalisia olentoja ja esivanhemmillemme oli tärkeää saada ryhmän tuki taakseen. Evolutiivisesti ajateltuna on myös ymmärrettävää, että vastapuolta yritetään mitätöidä (vaikkapa oletettujen etuoikeuksien perusteella) lainkaan tarkastelematta hänen esittämäänsä todistusaineistoa. Tällainen toiminta on tietysti häpeällistä. Mitätöinti ei sovi oikeastaan kenellekään, mutta akateemisesti koulutetulta sitä voidaan pitää sekä yksilön että koulutusjärjestelmän totaalisena epäonnistumisena.

Olivatpa jonkin argumentin seuraukset kuinka epämiellyttäviä tahansa, argumentin on seisottava tai kaaduttava sillä perusteella, kuinka looginen se on ja miten hyvin se sopii yhteen havaintojen kanssa. Sillä ei siis saa olla merkitystä, soveltuuko argumentti jonkun mielestä politiikan tekoon.

Kirjassa esitellyt tapaukset muistuttavat, että koulutus tai älykkyys eivät suojaa ideologisuudelta tai autoritaarisuudelta. Jokainen sukupolvi joutuukin vuorollaan puolustamaan ilmaisunvapautta, kulloinkin muodissa olevaa suvaitsemattomuutta ja dogmatismia vastaan. Tehtävä on vaikea, sillä laaja sananvapaus edellyttää älyllisen, moniäänisen ja itseään haastavan keskustelukulttuurin ylläpitoa. Toisaalta periaatteen tasolla tehtävä on helppo: ilmaisunvapauden puolustamisella on enemmän legitimiteettiä kuin mitätöinti- ja uhriutumiskulttuureilla voi ikinä olla.

Suodatetusta taiteesta tulee konservatiivista

Panics and Persecutions -teos on tarpeellinen muistutus, että Cancel culture ei kuulu taiteeseenkaan. Journalisti Charlotte Allen toteaa, että mitätöintikulttuurin pahuus ei niinkään ole kaadetuissa patsaissa, uudelleennimetyissä rakennuksissa tai edes yksilöiden toimeentulon tuhoamisessa vaan siinä, että kun mitätöijät ottavat taiteilijan kohteekseen, hänen taidettaan on enää mahdoton ottaa vakavasti.

Mainittakoon, että Suomessakin on tarjolla palvelu, jossa kirjailija voi lähettää tekstiluonnoksen erityiselle sensitiivisyys-/kokemuslukijalle, joka sitten palkkiota vastaan kertoo, miten tekstissä voitaisiin käsitellä hyväksyvämmin sukupuolivähemmistöjä. En tiedä muista kirjailijoista, mutta minua ahdistaa jo ajatus tällaisen ilmaisua rajoittavan sensuuri-ilmapiirin leviämisestä.

On huomionarvoista, että kriteerejä sensitiivisyys-/kokemuslukijana toimimiselle ei ole – muita kuin kuuluminen tiettyyn demografiseen vähemmistöön, ja ehkä se, että hänellä tulee olla selkeä näkemys, mikä on soveliasta kirjallisuutta ja millainen on hyvä yhteiskunta. Tämä jälkimmäinen seikka on syy, miksi esisuodatetut kirjat eivät ole kiinnostavia: sensitiivisyyssuodattimen käyttö johtaa pelokkaaseen, konservatiiviseen ja ideologisesti yhdenmukaiseen kirjallisuuteen.

Kuten scifi-kirjailija Craig DeLancey toteaa, sensitiivisyyspuuhastelussa unohtuu se, miksi kirjallisuus ylipäätään on tärkeää: siksi, että se kykenee – tarvittaessa loukkaavasti ja riidanhaluisesti – käsittelemään ihmisyyden peruskysymyksiä. Millaisia ovat yksilön ja yhteiskunnan velvollisuudet, miten yksilön ja yhteisön tulee ymmärtää historiansa ja niin edelleen. Runo tai romaani, joka odottaa lupaa tullakseen kirjoitetuksi, ei ole lukemisen arvoinen.

Miksi mitätöintikulttuuri, identiteettipolitiikka ja woke sitten voimistuivat? Näytelmäkirjailija Sky Gilbert esittää vastaukseksi muun muassa seuraavia nuorisolle tyypillisiä ongelmia:

Monelle heistä tulevaisuuden täytyy näyttää epävarmalta, jopa painajaismaiselta – ilmastonmuutos, koneiden korvaamat työpaikat, tuloerot, rasistinen populismi. Toivottomuudessaan he hyökkäävät rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia vastaan, mikä heille näyttää kaikilta muilta. Ja koska heillä ei ole poliittista valtaa eikä toivoa saavuttaa sitä, he tarttuvat moraaliseen ylemmyyteen, missä vain voivat, ja tekevät syytöksiä, joiden he toivovat satuttavan jotakuta, jolla on enemmän kuin heillä.

Selityksessä on perää, vaikka se tuskin on koko totuus. Tukeehan moni varakas keski-ikäinen ja jopa osa menestyneistä suuryrityksistä woke-ajattelua ja sitä kautta cancel culturea. Toki tällöin voi olla kyse strategisista syistä tapahtuvasta teeskentelystä, eräänlaisesta anekaupasta. Firma saattaa esimerkiksi käyttää Pride-lippua Pohjoismaissa muttei Kaukasiassa.

Wokea on selitetty myös sen kyvyllä toimia uudenlaisena sosiaalista elämää hallitsevana uskontona. Tässäkin on perää. Perisyntiopin hengessä nämä uusherännäiset löytävät tiedostamatonta rasismia ja etuoikeuksien ruokkimia mikroaggressioita lähes millaisista ilmaisuista tai käyttäytymisistä tahansa. Myös valtamotiivin väitetään ulottuvan kaikkialle. Kyse on loputtoman syyllisyydentunnon lietsomisesta: kukaan ei saa ajatella, että olisimme yhteiskuntana onnistuneet tai edes oikealla tiellä.

Niinpä jos johonkin etniseen tai sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva henkilö kertoo, että hän on vapaasti saanut olla oma itsensä ja valita omat urapolkunsa, kyseisen yksilön vihjaillaan pettäneen ryhmänsä. Hän on tiedostamattaan joko omaksunut sortajan ajatusmaailman tai hyväksynyt asemansa sorrettuna uhrina.

Erityisen vakavana rikkeenä pidetään sitä, että valtaväestöä edustava ”setämies” kiistää vähemmistön uhriaseman. Setämies saattaa esimerkiksi väittää, että rasismi ei selitä etnisten ryhmien sosioekonomisia eroja [1] tai että naisten syrjintä ei selitä sukupuolten eroja. Tämänkaltaista kiistämistä pidetään todisteena sekä setämiehen syyllisyydestä että hänen halustaan pysyä vallassa. Lisäksi kiistäminen osoittaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestelmä tulee purkaa.

Aldous Huxleyn (1894–1963) toteamus kuvaa tilannetta. Hänen mukaansa ne, jotka taistelevat vain muiden pahuutta vastaan, eivät onnistu parantamaan maailmaa vaan jättävät sen sellaiseksi kuin se oli ennen taistelun aloittamista. ”Ajattelemalla vain pahuutta, tulemme luoneeksi, olivatpa aikomuksemme kuinka erinomaisia tahansa, pahuudelle tilaisuuden toteuttaa itseään.”

Nuorison kannattaa siis varoa, etteivät he Saatanaa vastaan kampanjoidessaan ylläpidä Hänen elinmahdollisuuksiaan, saati tasoita tietä Hänen voittokululleen. 

ALAVIITE

[1] Se, missä määrin ja millaista rasismia nykyään on, on eri kysymys kuin mikä selittää erot etnisten ryhmien sosioekonomisessa asemassa. On esimerkiksi käynyt ilmi, että suuri osa Nigeriasta ja Karibialta Yhdysvaltoihin siirtolaisina vastikään tulleista mustaihoisista on menestynyt taloudellisesti erinomaisesti. Olipa ilmiön selitys mikä tahansa, valkoihoisten amerikkalaisten harjoittama ihonväriin perustuva syrjintä ei sen vuoksi voi selittää Yhdysvaltain ”alkuperäisten” mustien heikkoa sosioekonomista asemaa.
 
* Tämän kirja-arvion otsikko on muunnos Christopher Hitchensin God is not Great – How Religion Poisons Everything  -kirjan nimestä (suom. WSOY 2008: Jumala ei ole suuri – Kuinka uskonto myrkyttää kaiken).