Kun syrjintätutkimus tieteen syrjäytti

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä. (Kiitän Arto Kuosmasta hyödyllisistä kommenteista.)
 
Intersektionaalisen syrjintätutkimuksen syväluotaus – Dosentti jyrää

Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

 

En ole milloinkaan nähnyt niiden aikaansaavan paljon hyvää, jotka ovat muka toimineet yhteiseksi hyväksi.

Adam Smith 1776/1933

 
Vuonna 2021 Scientific American -lehdessä väitettiin, että geenimuunnellut sadot perustuvat kolonialistiskapitalistiseen maatalouteen, alkuperäiskansojen ryöstöön ja naisten ruumiiden hyväksikäyttöön. Väite on typerryttävä. Geenimanipuloinnin syyllistäminen haittaa juuri niitä ihmisiä, jotka geenien muokkaamisesta eniten hyötyisivät. [1]

Väite ei silti ole yllättävä. Viime vuosina jotkut tiedelehdet ovat antaneet uhriretoriikan korvata perinteistä tutkimusraportointia. Julkaisut ovat esimerkiksi kehottaneet kirjoittajia listamaan rotutaustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa.

Dosentti Ari Helon teos käsittelee tätä tieteen politisoitumista ja tieteellisten standardien romahdusta. Kritiikin kohteena on tuorein akateeminen muotihömppä, intersektionaalisuus.

Kyseisen suuntauksen perusväite on sinänsä järkeenkäypä: yksilö voi tulla syrjityksi useamman eri ominaisuuden perusteella, vaikkapa etnisen taustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa takia. Helon teos osoittaa, että tämä päivänselvyys ei ole pätevä teoriapohja tieteelliselle tutkimukselle.

Suuntausta voidaan verrata edelliseen yliopistohuuhaaseen, postmoderniin totuusrelativismiin. Se hylkäsi objektiivisen totuuden ja alkoi pitää totuusväitteitä vain yksilön omaksuman poliittisen ideologian ilmauksena. Toisinaan totuusväitteitä pidettiin jopa alistamisena ja vallankäyttönä. Alkuperäiskansojen ”tapa tietää” oli muka yhtä vakavasti otettavaa kuin nojaaminen tieteelliseen menetelmään.

Helon mukaan intersektionaalinen tutkimustyö on samassa hengessä vajonnut silkaksi omien tai toisten kokemusten esittelyiksi. Nämä selonteot käsittelevät milloin mitäkin ajanjaksoa tai ryhmää; ainoa edellytys on, että kokemukset jotenkin koskettavat epätasa-arvoisuutta, ”tai kokemusta epätasa-arvosta”, kuten Helo tarkentaa.

Helo jatkaa suuntauksen yrityksistä tehdä omakohtaisista tuntemuksista tiedettä: ”Intersektionaalisen tutkimusalan jatkuvassa leikissä subjektin ja objektin käsitteillä on kyse yksinkertaisen asian näennäissyvällisestä pohdiskelusta. Normaalissa tutkimustoiminnassa subjekti (tutkija) tutkii objektia (tutkimusaihe) ja tuottaa siitä tietoa, ei toisin päin.” 

                      * * *

On ilmeistä, että joitakin vähemmistöjä yhä syrjitään Suomessa. Yhtä ilmeistä on, että jotkut saattavat kokea syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tämä seikka tulee huomioida syrjintää tutkittaessa. Tutkijan on kyettävä tekemään ero todellisen, perusteettomasti koetun ja teeskennellyn syrjinnän välille.

Tarkastellaan Euroopan ja Yhdysvaltain miespuolista työväestöä. Etenkin 2010-luvulta lähtien moni heistä alkoi nähdä itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin syrjimänä raasuna. Nämä miehet kokivat, että media ja vallanpitäjät eivät kunnioittaneet heidän arvojaan ja hyvinvointiaan. He eivät mielestään saaneet ääntään kuuluviin, mikä lienee edelleen melko yleinen tuntemus. Kysymys kuuluu, ovatko nämä syrjintäkokemukset todellisia vai kuviteltuja.

Etsitään vastausta Helsingin yliopiston kustantamasta intersektionaalisesta Finnishness, Whiteness and Coloniality -kirjasta (2022). Se on yksi Helon kritiikin pääkohteista.

Teoksen mukaan miesten uhrikokemuksessa on kyse niin kutsutun hegemonisen maskuliinisuuden uudesta strategiasta: heteromiehet omaksuvat marginalisoidun aseman ja ”vetoavat tähän uhriasemaansa, jotta he uusartikuloimalla säilyttäisivät valtansa ja kontrollinsa”.

Kyseiset intersektionaaliset tutkijat siis väittävät, että nuo heteromiehet teeskentelevät uhria ylläpitääkseen ylivaltaansa. Uhrikokemus on toisin sanoen heille tuomittavaa, samalla kun se on suotavaa muille vähemmistöille.

Mutta miten tutkijat tekivät päätelmänsä uhri- ja/tai syrjintäkokemusten aitoudesta ja hyväksyttävyydestä? Sitä he eivät kerro. Vaikka intersektionaalisuus on olevinaan syrjinnästä huolissaan, se ei esitä tai edes etsi objektiivisia kriteereitä sille, mikä on syrjintää. Tällainen piilotteleva epäanalyyttisyys on kyseisen tutkimussuuntauksen suurimpia puutteita.

Osa syrjintäkokemuksista saattaa esimerkiksi olla peräisin siitä, että yksilö on omaksunut intersektionaalisia opinkappaleita. Teoria on toisin sanoen saattanut tuottaa teoriaa tukevat tuntemukset. Kyse olisi ”tiedollisesta saastumisesta”. Se, miten ihmiset kehystävät kokemuksiaan, vaikuttaa kokemusten laatuun. [2]

Tiedollisen saastumisen mahdollisuus on syy, miksi intersektionaalisuus – tai mikä tahansa sosiaalipsykologinen teoria – voi saada tutkimuksellista vahvistusta vain teorian ulkopuolisilla ja objektiivisuuteen pyrkivillä menetelmillä. Itsereflektointi, johon intersektionaalisuus tutkijoita kehottaa, ei tietenkään tee tutkijan väitteistä päteviä.

Se, että syrjintäkriteereitä ei avoimesti kerrota, tarkoittaa, että kuka tahansa voi korostaa omaa uhriasemaansa. Näin koko syrjinnän käsite on vaarassa menettää merkityksensä. Intersektionaalisuus ei toisin sanoen suojaa edes niitä, jotka suojaa tarvitsisivat. Erityisen epäonnistunut on suuntauksen parissa harjoitettu ”valkoisuuden” kollektivistinen syyllistäminen. Miten sellainen voisi parantaa kenenkään olosuhteita?

                        * * *

On hassua, että intersektionaalisuus ylipäätään rantautui suomalaiseen yliopistomaailmaan – puhumattakaan että se päätyi edellisen, Marinin hallituksen hallitusohjelmaan. Meillä syrjäytymistä ehkäisevää ”sosiaalipolitiikkaa on perinteisesti tehty tarveharkintaisesti ja ennaltaehkäisevästi, ei ihonvärin perusteella”, kuten Helo toteaa. Suomalainen yhteiskunta on myös sitoutunut koulutusmahdollisuuksien yhdenmukaisuuteen vähemmistötaustasta riippumatta: ”Ajatusta, että ihmisen ihonväri oikeuttaisi hänet joihinkin erityisetuihin, on pidetty rasistisena vuosikymmenien ajan.”

Kenelläkään ei olekaan suurempaa syytä vastustaa vähemmistöasemaan perustuvia suosituimmuusasemia kuin vähemmistöihin kuuluvilla lahjakkailla yksilöillä. He haluavat tietää ja he haluavat muidenkin tietävän, että he ovat saavuttaneet asemansa omilla ansioillaan, ei kiintiöiden kautta eikä pätevyyden kustannuksella.

Palataan miesten syrjintätuntemuksiin. Niille on helppo löytää perusteita: miehiä on pilkattu heidän sukupuolensa vuoksi, miehiä on kollektiivisesti syyllistetty raiskaajiksi ja niin edelleen. Tällaisesta mustamaalaamisesta [3] huolimatta uhrin viitta ei pue heitäkään.

Miesten nykyisessä ahdingossa on kyse taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista, usein myös koulujärjestelmän puutteista. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta miehiä ei siis tahallisesti syrjitä. Vain harva on esimerkiksi sitä mieltä – ainakaan julkisesti –, että tasa-arvo edellyttää miesten syrjimistä.

Niin tai näin, Helon painokkaan ja pikkutarkan teoksen jälkeen – viittauksia on kirjassa yli 600 – on helppo nähdä intersektionaalisten menetelmien kelvottomuus, niin tieteellisissä kuin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tietoväitteiden pätevyys ja yhteiskunnan kukoistus eivät voi rakentua eri ryhmittymien syrjintäkokemusväitteiden varaan.

                         * * *

Sävyltään Helon teos on akateemisen maltillinen. Paikoin hänen turhautumisensa pääsee kuitenkin esiin, esimerkiksi seuraavasti: ”Onko intersektionaalisen tutkimuksen asiantuntijoilla mitään käsitystä siitä, millaisessa jamassa jopa suomalaisten yksi maailman parhaista hyvinvointijärjestelmistä on 2020-luvun alun todellisuudessa?”

Helon mukaan meidän tulisi miettiä, miten ratkaista vanhuspalveluiden hoitajamitoitusten kaltaisia ongelmia sen sijaan, että tutkijoiden ohjeistamana kehottaisimme terveys- ja sosiaalitoimen henkilökuntaa ”reflektoimaan ihmiselon risteämiä”.

Loppukevennyksenä kerrottakoon Helolle ja muille sosiaalitutkimuksen tasosta turhautuneille, miten turhautumisentunteesta voi yrittää eroon. Täytyy vain kuvitella, että intersektionaalisten tutkijoiden tavoite on saada ihmiset surkuttelemaan tuntemattomien kurjuutta. He eivät siis murentaisikaan tieteen auktoriteettia ja tieteen standardeja ajattelemattomuuttaan. Hehän vain yrittävät tukahduttaa onnekkaiden kansalaisten elämänilon. Alakuloisen masentuneisuuden tulee koitua kaikkien kohtaloksi!

Tällaista teennäistä synkistelyä moitti jo Adam Smith (1723–1790):

Jos otetaan koko maailman keskiarvo, yhtä tuskasta ja kurjuudesta kärsivää kohden löydät kaksikymmentä menestynyttä ja iloista tai ainakin kohtuullisissa oloissa elävää. On varmaa, ettei mitään järkiperustetta voida esittää sille, miksi olisi itkettävä tuon yhden kanssa sen sijaan, että iloitsisimme niiden kahdenkymmenen kanssa.

Smithin mukaan surkutteleva – kuten intersektionaalinen – mielenlaatu voi palvella vain yhtä tarkoitusta: ei auttaa sorrettuja vaan tehdä kurjaksi henkilö, jolla kyseinen mielenlaatu on. [4] Todistaisipa joku tämän vääräksi.

ALAVIITTEET

[1] Geenimuuntelun avulla riisistä on jalostettu lajike, joka tuottaa jyvään A-vitamiiniksi muuttuvaa karoteenia. A-vitamiinin puutos aiheuttaa vakavia terveyshaittoja (muun muassa sokeutta) erityisesti niissä köyhissä maissa, joissa riisi on kansalaisten tärkein ravinnonlähde.

[2] Jos hammaslääkäri vakuuttavasti toteaa, että ”kohta voi tuntua lievää kutinaa”, kipuaistimus on luultavasti vähäisempi kuin jos hän olisi sanonut ”nyt varmasti sattuu”. Mainio teos aivojen tekemien ennustusten vaikutuksista on Andy Clarkin The Experience Machine (2023).

[3] Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi erään kirjoituksensa ”Miksi miesten vihaaminen voi tuoda paljon iloa?” (22.8.2021)

[4] Suomessa psykologi Oskari Lahtinen kehitti kysymyssarjan selvittämään yliopistoväen woke-asenteen voimakkuutta. Woke on Helon mukaan intersektionaalisuuden kansanomainen versio: ”Woke-ilmiöllä, woke-asenteilla ja woke-kulttuurilla tarkoitan populaaria, poliittista aktivismia ja kulttuuripolitiikkaa, joka yleisesti nojaa intersektionaalisen tutkimuksen tuottamaan näennäistietoon syrjäytyneisyydestä.”
   Lahtisen tekemän tutkimuksen mukaan woke-asenne oli vahvinta psykologian ja sosiaalitieteiden laitoksilla. Ja kuten jo Adam Smith uumoili, woke-maailmankatsomus oli voimakkaasti yhteydessä yksilön pahoinvointiin. Helsingin Sanomat (20.10.2022) raportoi Lahtisen tutkimuksesta: ”Korkeat woke-pisteet saaneilla opiskelijoilla oli 39 prosenttia enemmän masentuneisuutta, 71 prosenttia enemmän ahdistusta ja lähes seitsemän prosenttia vähemmän onnellisuutta kuin matalat woke-pisteet saaneilla.”
   Syy-yhteys ei tietenkään välttämättä kulje wokesta/intersektionaalisuudesta alakulon suuntaan, vaan woke-asenne voi myös olla seuraus mielialasta. Tai sitten havainnon takana on kokonaan muita tekijöitä. Mutta olivatpa syysuhteet millaisia tahansa, on vaikea nähdä, millä tavoin intersektionaalisuus/woke kykenisi lievittämään kenenkään kärsimystä.

Sananvapaus, rakastettuni

Tuskin maltan odottaa, uusin kirjani tulee painosta noin viikon päästä.

Teoksen nimi: Sananvapaus, rakastettuni. Kustantaja Terra Cognita, sivuja 264. Ohessa sisällysluettelo kutakuinkin lopullisessa muodossaan.

   1 Johdanto

OSA 1
Totuus, sensuuri ja itsesensuuri

   2 Sananvapaus on totuuden puolella
   3 Tapaus David Hume
   4 Sananvapaus on muutakin kuin sensuurin puutetta
         Laatikko 1: Mikä keskusteluilmapiiri?
         Laatikko 2: Sananvapautta amerikkalaisittain

OSA 2
Hyviä ja huonoja perusteita rajoittaa sananvapautta

   5 Ilmaisua ei tule turhaan kahlita
   6 Työsuhde rajoittaa sananvapautta
   7 Markkinointisäädökset rajoittavat sananvapautta – tapaus Ruohonjuuri
         Laatikko 3: Mainonta ja porno on moraalitonta?
   8 Epäpäteviä perusteluita sananvapautta vastaan
      8.1 ”Haluat manipuloida vapaasti”
      8.2 ”Haluat huudella rasistisia solvauksia”
      8.3 ”Haluat hiljentää vastapuolen”
         Laatikko 4: Saako psykiatri arvioida vallanpitäjää?
   9 Sananvapaus ja sosiaalinen media
         Laatikko 5: Sananvapautta diktatuurissa?
         Laatikko 6: Valvontakapitalismi

OSA 3
Opetus ja tiede

   10 Sananvapaus ja opetus
   11 Sananvapaus ja tieteellinen totuudentavoittelu
         Laatikko 7: Ihmisryhmien erilaisuuden ei tarvitse olla tabu
         Laatikko 8: Journalismi ja ryhmäerot
 
OSA 4
Sananvapaus ja uskonto
 
   12 Salman Rushdie ja holokaustin kiistäminen
   13 Flemming Rose ja Muhammed
         Laatikko 9: Kenan Malik suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 10: OIC:n reaktio kritiikkiin
         Laatikko 11: Muhammedin piirtokiellosta
   14 Islam ja ilmaisunvapaus – kolme kirjaa suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 12: Vähemmistön pilkkaamista vai uskomusjärjestelmän kriittistä arviointia?
   15 Päivi Räsänen ja kiihotussyyte
       15.1 Kun kakku on vain kakku
         Laatikko 13: Mitä puhujan tulee tietää?
   16 Tapaus woke
      16.1. Marja Sannikan woke-lähetys
      16.2 Neuvostoterrori ja woke
      16.3 Woke-kapitalismin nousu
         Laatikko 14: Parveileva woke
      16.4. Woke ja mitätöintikulttuuri
      16.5 Pienen vähemmistön suuri valta
   17 Liberalismin paradoksi
 
OSA 5
Päätelmiä
 
   18 Uskon sananvapauteen, mutta...   
         Laatikko 15: Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys
         Laatikko 16: Sananvapauden historiasta Suomessa
   19 Entä jos joku kiihottuu?
   20 Sananvastuu ei ole katoamassa
         Laatikko 17: Huoli digiteknologiasta saattaa olla turha
 
Kiitokset
Kirjallisuus

Wokea vastakarvaan

Seuraava vastineeni julkaistiin Skeptikko 1/2022 -lehdessä.

Kun woke karvansa paljasti

Irma Hirsjärvi paheksuu Marja Sannikka -ajankohtaisohjelmaa, jossa Esko Valtaoja ja Renaz Ebrahimi keskustelivat rasismista ja woke-kulttuurista (Skeptikko 4/2021). Ylen Areenassa kyseisellä jaksolla on yli puoli miljoonaa katsojaa. (Olen käsitellyt ohjelmaa aiemmin täällä ja täällä.)

Hirsjärvi kirjoittaa ohjelmassa esittämistäni lausunnoista seuraavasti (minua haastateltiin lyhyesti ennen varsinaista keskusteluosiota): ”Tammisalolle Helsingin Sanomien tavoite julkaista tasapuolisesti naisten ja miesten työtä kulttuurisivuilla on tasa-arvo-ongelma, koska nainen ei siksi enää tietäisi, saako tilaa omien ansioidensa vai sukupuolensa vuoksi.”

Hirsjärven sitaatti on virheellinen. Totean ohjelmassa, että lehden linjauksen takia lukija ei tiedä, onko naisen kulttuurituotos päässyt lehteen ansioidensa vai muun syyn perusteella. Toisin sanoen lukijalle saattaa jäädä epäilys naisen mutta ei miehen hengentuotteen ansiokkuudesta. Kuten ohjelmassa totean, tämä toimii tasa-arvotavoitetta vastaan.

Joitakin tätä vastinetta
innoittaneita kirjoja

Helsingin Sanomien linjausta voitaisiin kritisoida siitäkin, että lehti pyrkii 50:50 -tasajakoon eikä sukupuolten määräsuhteeseen sen mukaan, minkä verran sukupuolet kulttuuria ylipäätään tuottavat. Niin tai näin, laatujournalismiin kuuluu sisällön tarjoaminen asia- ja laatuperusteisesti, sukupuoleen katsomatta.

Virheellinen väite Hirsjärvellä on sekin, että olisin ohjelmassa väittänyt Barack Obaman puhuneen woke-kulttuuria vastaan. Obaman esittämä woke-kritiikki toki ohjelmassa mainitaan, mutta sen tekee Sannikka. (Obama on mm. todennut, että nuorten pitäisi päästä sanapoliisitouhuista nopeasti yli, ”wokeness is not activism”.) Myös nimeni on tässä kohdassa vaihtunut (Tammenlehdoksi), aivan kuten virheellisiä ovat sitaatit, joissa kommentoin televisiossa taannoin esitettyjä saamelaissketsejä. Skepsiksen uudessa hallituksessa toimiessaan Hirsjärvi tulee toivottavasti olemaan tarkkaavaisempi.

Päätelmissään Hirsjärvi arvelee, että Sannikan ohjelma haki näkyvyyttä eikä pyrkinyt löytämään ”yhteisiä keinoja taistella syrjintää vastaan”. En tiedä ohjelman tavoitteista, mutta omalla kohdallani Hirsjärven arvelu osuu oikeaan: tavoitteeni ei ollut etsiä yhteisiä keinoja vastustaa syrjintää vaan etsiä toimivia keinoja. Tähän kuuluu epäkiitollinen tehtävä kritisoida keinoja, jotka ovat osoittautuneet tai oletettavasti osoittautuvat kelvottomiksi.

Syrjinnän vähenemistä tuskin edistää esimerkiksi se virheellinen mutta yleinen ajattelumalli, jonka mukaan jollakin ryhmällä oleva alhaisempi sosioekonominen asema olisi todiste ryhmän kohtaamasta syrjinnästä. Hyvä esimerkki on naisten keskimäärin pienemmät ansiotulot. Niidenhän usein annetaan ymmärtää johtuvan naisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Syrjintäselitystä ei kuitenkaan ole syytä uskoa ennen kuin vaihtoehtoiset selitykset on suljettu pois. (ks. Skeptikko 2/2018: ”Minne menet feminismi?”)

Tässä keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse siitä, missä määrin syrjintää esiintyy tai millaisia vaikutuksia sillä on. Kyse on siitä, mikä on mielekäs tapa reagoida syrjintään. Ebrahimin kannattama puhdasoppisuus, jossa ihmisten on alituisesti oltava varpaillaan, jotteivat he tulisi ketään loukanneeksi, saattaa vaikuttaa viattomalta. Asenne on kuitenkin altis väärinkäytöksille ja poseeraaville ylilyönneille, ja se myös luo eripuraista kyttäämiskulttuuria.

Kaikki tämä käy Sannikan ohjelmasta erinomaisen selkeästi ilmi.

Vaientaminen ei ole kultaa

Seuraava virke Hirsjärven puheenvuorossa ansaitsee erityishuomion: ”Sitä, että termiä ’cancelointi’ käytetään aktiivisesti hiljentämään rasisminvastaista keskustelua, ei [ohjelmassa] avata, vaan ’cancel-kulttuuri’ esitetään faktana.”

Hirsjärvi siis vihjailee, että sellaista kuin cancel-kulttuuri ei olisi olemassakaan. Toiseksi cancel-sanan käyttäminenkin pyrkisi lähinnä rasismikeskustelun vaientamiseen. Tarkastellaan väitteitä lähemmin.

Vaientamisesta ja mitätöimisestä on kymmeniä korkean profiilin esimerkkejä viime vuosilta. Luentotilaisuuksia on häiriköity ja estetty myös väkivalloin, yliopisto-opettajia on painostettu työpaikoistaan tekaistujen syytösten avulla ja niin edelleen. (Ks. esim. Greg Lukianoff & Jonathan Haidt: Coddling of the American Mind ja John McWhorter: Woke Racism.) Jopa teini-ikäisenä kirjoitetut sosiaalisen median viestit ovat olleet riittävä syy työstä erottamiseen.

Mikäli Hirsjärvi seuraa aikaansa, hän on tällaisista tapauksista ja niiden myötä levinneestä latistavasta itsesensuurimielialasta tietoinen. Se, ovatko tapaukset pätevä peruste puhua kokonaisesta mitätöintikulttuurista, on toki mielipidekysymys. Mutta hyvällä tahdollakaan vaientamista ja mitätöimistä ei voida nimittää rasisminvastaiseksi keskusteluksi. Mitätöintitapaukset ovat todellisia, ja ne rikkovat liberaalin demokratian ja ilmaisunvapauden perinteitä. Ja samankaltaista vaientamishalukkuutta löytyy Suomestakin.

Hirsjärven toinen väite on mielenkiintoisempi: että cancel-sanaa käytettäisiin hiljentämään keskustelua. Jos väite viedään loogiseen loppuun, tämä puheenvuoronikin olisi canceloijan canceloijan canceloimista. Ja jos Hirsjärvi vastaisi tähän, se olisi... no, ymmärrätte pointin. Palataan siis taaksepäin ja kysytään selvällä suomella: onko vaientamissyytöksiä esitetty vaientamistarkoituksessa?

Tämä on mahdollista. Lähes millä tahansa ilmaisulla, myös lakonisella huumorilla, voidaan pyrkiä erimielisten hiljentämiseen. Tähän selviöön on kuitenkin tehtävä varauksia.

Ensinnäkään cancel-moite ei ole väkivalloin vaientamista, vaan se on puhetta. Ja näitä kahta, sanoja ja väkivaltaa, ei tule sekoittaa. Sanat toki voivat satuttaa, mutta ne tekevät sen ilman mustelmia. Ja ennen kaikkea, ainoastaan sanat voivat suostutella ihmisiä pätevämpien perusteluiden pariin.

Toiseksi cancel-nimitys syntyi nimenomaan kuvaamaan yhdenmukaisuuteen pakottavan väkijoukon toimintaa – jota se vallan hyvin kuvaa. Hirsjärvi voisikin kertoa esimerkkejä, ketkä ovat cancel-termillä ”aktiivisesti” yrittäneet ”hiljentää rasisminvastaista keskustelua”. Näin päästäisiin arvioimaan väitteen aiheellisuutta, ja asianosaiset saisivat tilaisuuden puolustautua.

Olennaista tässä kohdin on tehdä ero sen välille, mikä on kritiikkiä ja mikä on samamielisyyteen pakottamista, siis cancelointia. Kritiikki on totuuden etsimistä todisteiden ja argumentaation avulla. Kritiikkiä siis kiinnostaa, onko esitetty väite totta.

Cancelointia taas kiinnostaa se, voisiko väitteellä olla sosiaalisia vaikutuksia. Sen tarkoitus ei ole keskustella argumenteista vaan levittää propagandaa. Cancelointi toisin sanoen puuttuu esitettyihin argumentteihin ainoastaan epäsuorasti, manipuloimalla mediaympäristöä sekä mustamaalaamalla, pelottelemalla ja eristämällä väärinajattelevia. Kyse on sosiaalisesta rangaistuksesta, ostrakismista.

Se, mihin kritiikin ja vaientamisen välinen raja vedetään, tulee toki aina olemaan jossakin määrin mielipidekysymys. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että ilmaisunvapaus ja avoin mielipiteenvaihto ovat parhaita tapoja sekä houkutella totuutta esiin että muillakin tavoin tukea inhimillistä kukoistusta. Kyse on sivistyksen ja edistyksen peruspilareista. Siksi emme kaipaa Yhdysvalloista lainattua poseeraavaa woke-taantumusta – yhtään sen enempää kuin kaipaamme ajatollaheita, stalineita tai tiananmenejä.

Mitä taas tulee syrjintään ja ennakkoluuloihin, meidän tulisi yksissä tuumin pitää kiinni periaatteesta, että yksilöä arvioidaan hänen luonteenlaatunsa perusteella, eikä sen mukaan, millaiset sukuelimet tai ihonväri hänellä sattuu olemaan. Periaatteen noudattamisessa on kenties aina parantamisen varaa, mutta yleisesti ottaen suomalaiset ovat sen mallikelpoisesti sisäistäneet. Et lux in tenebris lucet.

Sic transit gloria mundi - Vihapuhe kääntyi jälleen itseään vastaan

Viikko sitten olin Marja Sannikan keskusteluohjelmassa televisiossa kertomassa woke-ilmiöstä. (Edellisessä blogimerkinnässäni on pidemmät vastaukset, useampiin kysymyksiin.) Ohjelmaa on tätä kirjoitettaessa katsottu Ylen nettisivuilla lähes puoli miljoonaa kertaa. Tässä kommentoin Esko Valtaojan keskustelukumppani Renaz Ebrahimin joitakin lausuntoja.

Ebrahimi kertoo seuraavasti (puheen litterointi tuottaa aina tällaista sekavuutta):

Jos mä mietin sinua [Esko Valtaoja] ja esimerkiksi tätä ihmistä, joka oli meitä ennen pitämässä puheenvuoroa [allekirjoittanut], hänen esimerkiksi pitämäänsä blogia, ja blogikirjoituksia katoin, niin enimmäkseen siellä oli tekstejä siitä, missä kritisoitiin meitä, jotka yrittää tehdä jotain sen sijaan, että kritisoisitte heitä, jotka jatkuvasti vihapuhetta jakaa, jotka jatkuvasti ovat osa tätä ongelmaa, toimivat ongelmallisesti.
 

Ensinnäkään blogillani ei enimmäkseen kritisoida niitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Blogillani, jota olen pitänyt vuodesta 2008, käsitellään lähinnä ihmisluontoon läheisesti liittyviä kysymyksiä. (Toki feminismin tiettyjen suuntausten kritiikkini ovat luetuimpia ja saamani palautteen perusteella myös pidetyimpiä tekstejäni; huolimaton lukija saattaa tästä saada kuvan, että blogini sisältö olisi enimmäkseen sitä.)

Toiseksi, kyseiset Ebrahimin esiin nostamat tekstini kritisoivat nykyfeministien kirjoituksia, joissa joko on vakavaa epäjohdonmukaisuutta, selkeää tiedevihamielisyyttä tai liberaalidemokratian ja ilmaisunvapauden vastaisen agendan ajamista. Teksteissäni siis kritisoidaan yhteiskunnan ja yksilön hyvinvointia haittaavaa lepsua ajattelua, ei suinkaan henkilöitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Ebrahimin harrastama maalailu, että intersektionaalisen feminismin kritisointi olisi automaattisesti jonkinlaista miesvallan ja patriarkaalisten etuoikeuksien puolustamista, on yksinkertaisesti typerryttävää.

Ebrahimi ehdottaa, että ”meidän” tulee sietää woke-kyttäämistä ja alituista varpaillaan oloa, koska vain siten voidaan päästä tasa-arvoon, jossa vähemmistöjen edustajat ”saavat tilaa”. En tässä ota kantaa, missä määrin mitäkin vähemmistöä Suomessa mahdollisesti syrjitään. Sen sijaan kysyn, miksi Ebrahimi kuvittelee, että hänen menetelmänsä johtaisi toivotun kaltaiseen tasa-arvoon.

Kysyn myös, missä vaiheessa vähemmistöt ovat Ebrahimin mielestä saaneet tarpeeksi tilaa, jotta sanapoliisitouhu ja kyttäämiskulttuuri voidaan lopettaa. Milloin syntien sovitus on siis tullut valmiiksi? Ja päätetäänkö asiasta demokraattisesti vai miten?

Niin tai näin, Sannikan ohjelman myötä monelle suomalaiselle tuli selväksi, että yksilön ei tarvitse identifioitua intersektionaaliseksi feministiksi tai antirasistiksi kannattaakseen yhtäläisiä oikeuksia tai ajakseen syrjinnän lopettamista. Ohjelmasta syntyneen keskustelun perusteella näyttää myös ilmeiseltä, että lähetyksessä nähty Ebrahimin laskelmoivan teatraalinen uhriutuminen - päätellen hänen käyttämistään melodramaattisista koodisanoista - ja hänen empatian kaapuun puettu vihapuheensa kääntyivät sekä Ebrahimia itseään että hänen ajamiaan asioita vastaan. Sic transit gloria mundi – Katoavaa on mainen kunnia.

                            * * *

PS. Se, että Suomessa on jokunen pesunkestävä rasisti ja että kaikkia ei kiinnosta opetella uusia termejä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, ei tarkoita, että yhteiskunta olisi syrjivä. Tällaisten ihmisten olemassaolo ei myöskään tarkoita, että yksilön mahdollisuudet menestymiseen olisivat huonommat hänen sukupuolensa, rotunsa tai seksuaalisuutensa johdosta.

Kysymyksiä ja vastauksia wokesta

Olin perjantaina 19.11.2021 Marja Sannikan TV-ohjelmassa puhumassa wokesta. Käsittelen tässä aihetta hieman perusteellisemmin. Kuulemma ohjelmassa ollut keskustelu (Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin välillä) muuttui todella riitaisaksi.

Mitä Woke on?

Woke ei ole yhtenäinen ja järjestäytynyt liike, vaan se on asenne ja asenneilmapiiri. Asennetta tavataan politiikassa sekä oikealla että vasemmalla, selvästi enemmän vasemmalla ja enemmän nuorten ja naisten parissa. 

Wokessa ollaan mahdollisimman tiedostavia ja valppaita näkemään kaikenlaista syrjintää, etuoikeuksia ja epäreiluutta. Sinänsä tarkoitusperät ovat siis hyviä. Ja enimmäkseen ”wokettajat” ovat mukavia ihmisiä – he vain ajattelevat olevansa valaistuneita.

Wokeen liittyvää
kirjallisuutta

Woken ongelma on, että liikehdintä organisoituu sellaisten ryhmäominaisuuksien ympärille, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa: sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edelleen. Woke ruokkii sitä, että uhrina olemisesta tulee yksilölle identiteetti. Woke alkaa myös nähdä syrjintää ja pahoja aikeita sielläkin, missä niitä ei ole.

Woke on siis kollektivistinen ja uskonnollinen vaatimus puhdasoppisuudesta ilman kiinnostusta selvittää, miten tehdä ihmisten elämästä parempaa. Wokella on taipumus voimistaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja häivyttää ajatusta kaikkia yhdistävästä ihmisyydestä.

Lisäksi wokeen sisältyy epälooginen ajatus, että jos jollakin ryhmällä on muita vähemmän valtaa tai varallisuutta, se on automaattisesti merkki syrjinnästä tai syrjivistä ”rakenteista”. Näinhän asia ei ole: jonkin etnisen ryhmän alhaisempi varallisuustaso saattaa johtua esimerkiksi siitä, että he ovat keskimäärin nuorempia.

Kääntyykö woke-ajattelu itseään vastaan?

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja politikoinnissa omaan jalkaan ampumisen vaara on aina olemassa. Tuore kotimainen esimerkki on se, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut linjasi, että he antavat yhtä paljon palstatilaa naisten ja miesten kulttuurituotoksille. Toisin sanoen lukija ei voi enää olla varma, että naisen kirjoittama kirja tai ohjaama näytelmä on päätynyt lehteen kulttuuristen/taiteellisten ansioidensa perusteella. Linjaus kääntyy tasa-arvoa ja toki myös lehden levikkiä vastaan. Kukaan ei kaipaa tuonkaltaista ylisensitiivisyyttä, etenkään journalismilta. 

Mikä selittää woke-ajattelun suosiota?

Yksi selitys on se, että olemme jatkuvasti tehneet elämästä helpompaa ja turvatumpaa ja asenteet ovat koko ajan tulleet vapaamielisemmiksi. Woke ei kuitenkaan ole huomaavinaan näitä parannuksia; on kuin woke-jengi olisi harmistunut siitä, etteivät he ehtineet mukaan 60-luvun kansalaisoikeustaistoihin!

Voi tietysti olla, että juuri nyt olemme jonkinlaisessa käännekohdassa, jossa asiat alkavatkin jostakin syystä mennä huonommin ja että wokelle on siksi tarvetta. Mutta tällaista populistista katastrofeilla pelottelua on ollut aina – ja valistus on siitä huolimatta jatkanut voittokulkuaan.

Woke näkyy erityisesti yliopistoissa, miten?

Yhdysvalloissa on professoritason ihmisiä, joiden on ollut pakko erota opiskelijajoukon vaatimuksesta. Myös luennoitsijoita on estetty puhumasta, monesti väkivalloin. Tämä on ironista, sillä kansalaisoikeustaistelut ja sananvapauden puolustaminen saivat usein alkunsa juuri Yhdysvaltain yliopistokampuksilta.

Woke ei silti ole vain nuoria etsimässä itseään, eikä vain yliopisto-opiskelijoiden poseerausta. Bisnesmaailma on mennyt puuhaan mukaan – toki sekin yleensä vain poseeraamismielessä. Esimerkiksi wokessa kunnostautunut Disney filmasi Kiinassa Xinjianin maakunnassa, vaikka siellä poljetaan paikallisten muslimien oikeuksia.

Onko muita suomalaisia esimerkkejä?

Toinen esimerkki voisi olla Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö taannoisista saamelaisukkosketseistä. Petelius ei ensinnäkään voi tietää, mikä vaikutus hänen sketseillään oli. Moni suomalainen on esimerkiksi saattanut ajtella, että poromiehet ovat sadistisia suurpetojen surmaajia. Tällaisia uutisia aika ajoin Lapista kuuluu. Sketsit saattoivat vähentää tällaisia poromiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja: ”Hehän ovatkin lupsakoita, vähän viinaanmeneviä, aivan kuten appiukkokin.”

Petelius ei myöskään voi tietää, miten saamelaisukot itse sketseihin suhtautuivat. Ehkä he nauroivat kippurassa. Anteeksipyynnöllään Petelius tuli infantilisoineeksi kokonaisen kansanryhmän. Ja samalla hän itse alkoi näyttää omituiselta pelkurilta suoraselkäisen taiteilijan sijaan.

Me kaikki voimme toki pyrkiä huomaavaisuuteen, se on selvää. (Paitsi taiteessa sellaiseen ei tule sortua.) Pointti tässä kohdin on kuitenkin se, että woke tekee typerästi ja epäreilusti kohdellessaan Peteliuksen kaltaisia ihmisiä syrjintää kannattavina kiusaajina ja kiihkoilijoina. Jok’ikinen järkevä ihminen haluaa poistaa syrjinnän, mutta tavoite ei edisty lähtemällä ajattelemattoman lynkkausjoukon mukaan. Yhdysvalloissa on esimerkiksi saanut kannatusta kunnollisimpiakin kansalaisia syyllistävä ajatus, että ”olet rasisti, jos väität, ettet ole”. Se on logiikkaa suoraan lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

Tässä keskustelussa kyse ei ole siitä, missä määrin syrjintää vielä mahdollisesti on jäljellä. Kyse on siitä, mikä on mielekkäin tapa reagoida syrjintään. Woke kehottaa puhdasoppisuuteen, jossa yksilön on alituiseen ja aktiivisesti tiedostettava mahdollisuus, että joku voi olla syrjinnän kohde. Tavoitteena se vaikuttaa viattomalta mutta on käytännössä altis väärinkäytökselle ja ylilyönneille. Se myös luo riitaisaa kyttäämiskulttuuria.

Lisäksi se, että loukkaantumisen kynnys woken myötä madaltuu ja ihmiset eivät siksi uskalla kertoa ajatuksiaan, tekee demokratiasta heikomman. Samoin jos poliittisista erimielisyyksistä keskusteleminen hankaloituu ja polarisoituu, hyviäkin päätöksiä on vaikeampi tehdä. (Toisaalta käytännössä woke-loukkaantumisessa lienee usein – vai peräti useimmiten? – kyse loukkaantumisen näyttelemisestä: mainostamalla loukkaantumistaan yksilö voi koettaa osoittaa, että hänen kanssaan erimieliset ovat pahoja, jopa väkivaltaisia kiihkoilijoita.)

 

Toimiiko woken cancel-culture ja leimaaminen?

 

Aiheetonta rasistivihjailua ja leimaamista on harjoitettu jo niin paljon, että se ei toimi enää edes tapauksissa, joissa leimaaminen olisi perusteltua. Se on siis luonut turvapaikan rasisteille.

Mieluusti kuulisinkin arvioita, miten leimaaminen voisi auttaa ”syrjivien rakenteiden” purkamisessa. Rakenteistahan moni väittää olevansa huolissaan. Kuten todettua, ulospäin woke-toiminta vaikuttaa poseeraamiselta ja performanssilta, ei halulta tehdä hyvää todellisille ihmisille.

Takana näyttää olevan yleisinhimillisiä piirteitä: tuntuu hyvältä ajatella, että autan muita. Joskus saattaa tuntua hyvältä myös ruokkia omaa ja/tai muiden uhriasemaa. Tällaisen psykologisoinnin sijasta kannattaa kuitenkin tarkastella toiminnan todellisia vaikutuksia. Mikä on paras tapa auttaa niitä, jotka kärsivät?

Voiko woke mennä liian pitkälle? Sen tarkoituksethan ovat hyviä.

Woke voi mennä liian pitkälle. Otetaan konkreettinen (ja kankea) analogia: portaat. Kun ihmiskunnan väentiheys kasvoi ja aloimme rakentaa kaupunkeja, jouduimme myös rakentamaan rappusia. Näitä rakenteita ei tehty huonojalkaisten ja liikuntavammaisten kiusaksi, vaikka porrasaskelmat heitä haittasivatkin.

Teknologisen kehityksen eli hissikeksintöjen myötä portaiden haittaongelma ratkesi: teknologistaloudellinen kehitys mahdollisti lainsäädännön, joka määräsi hissit rakennettaviksi uusiin kerrostaloihin. Vaatimus esteettömyydestä voidaan kuitenkin viedä woken tapaan liian pitkälle, vaatimalla hissittömien rakenteiden välitöntä purkamista.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi pyrkiä maailmaa parantamaan, päinvastoin. Jotkin nykyisistä tavoistammekin luultavasti ovat takapajuisia tulevien polvien mielestä. Se, mitä pidetään oikeamielisenä, tulee siis jatkossakin muuttumaan. Mutta silti on joitakin periaatteita, joista ei ole syytä luopua – sananvapaus tärkeimpänä. Käytännön tasolla on myös muistettava, että – kuten hissiteknologiassa – hidas ja huolella tarkasteltu ja pohjustettu sosiaalinen kehitys on kestävintä ja ennen kaikkea verettömintä.

Kannattaako vähemmistöjä suojata kulttuuriselta omimiselta?

Jos pitää paikkaansa, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaistuotteita kulttuurisen omimisen pelossa (kuten on uutisoitu), tarkoitusperät ovat kääntyneet itseään vastaan. Jos ratkaisu olisi se, että ”aitoihin” saamelaistuotteisiin laitetaan aitousleima, nousee esiin kysymys siitä, kuka on aito saamelainen. Ja sellaiseen etnonationalismiin ei ole syytä mennä. Juuri siitä haluamme eroon.

Yleisperiaate on ilmeinen: kulttuurisilta vaikutuksilta ei ole mahdollista välttyä eikä sitä tule yrittää. Päinvastoin, kustakin kulttuurista valikoitakoon inhimillisen kukoistuksen kannalta parhaat piirteet. Ja koomikot repikööt kustakin kulttuurista niin paljon huumoria kuin mielivät.

Kuinka paljon Suomessa on woke-aktivismia?

Suomessakin woke-nuoriso yrittää saada statusta leimaamalla väärinajattelijoita. Sosiaalinen media on luonut tähän loistavan mahdollisuuden. Suomessa ilmiö ei kuitenkaan nähdäkseni ole kovin merkittävä, ja voi olla, että laiva on kääntymässä Yhdysvalloissakin.

Ääriryhmät kaikkialla tulevat toki jatkossakin levittämään joitakin ihmisryhmiä loukkaavaa materiaalia. Se ei ole reilua, mutta oikea reaktio ei ole luoda pelokasta (itse)sensuuri-ilmapiiriä vaan tapauksesta riippuen tulee joko jättää loukkaava materiaali huomiotta tai esittää asia-argumentteja sitä vastaan.

Tuleeko woketusta vastustaa? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?

Ihminen on julma ja käyttäytyy huonosti, jos annamme hänen niin toimia. Wokettaja näyttää ajattelevan, että hän saa käyttäytyä huonosti, koska se (hänen mielestään) tulee johtamaan parempaan yhteiskuntaan.

Wokettajalta kannattaakin kysyä, miten hänen toimintansa auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Wokettajaa voi myös muistuttaa, että ihmisten pitää olla fyysisesti turvassa, mutta että heidän ei tule olla ideologisesti turvassa. Wokeenhan kuuluu ajatus, että erimielisiä ei tarvitse kuunnella eikä heidän kanssaan tarvitse käydä vuoropuhelua.

Poliitikon taas tulee muistuttaa, että ihmistä on arvioitava hänen luonteenlaatunsa perusteella,ei sen mukaan, millaiset sukupuolielimet tai ihonväri tai seksuaaliset mieltymykset hänellä on. Tämän ylevän periaatteen noudattamiseen on Suomessa mainiot edellytykset, wokesta huolimatta. Oikeastaan jo elämme tätä unelmaa, sekin wokesta huolimatta.

Joku voi tietysti kysyä, eikö militantti oikeisto ole wokea suurempi ongelma. Yhdysvalloissa oli Capitolin valtaus, jossa kuolikin ihmisiä. Nämä voimat eivät kuitenkaan ole woken tavoin marssineet läpi julkisten instituutioiden, tiede- ja kaupalliseen maailmaan asti.

Totalitarismia ja ajatuskontrollia tulee joka tapauksessa vastustaa kaikissa niiden muodoissa; oikealta, vasemmalta, kristinuskosta, islamista, woke-uskonnosta. Ehkä ihmisiä pitää useammin muistuttaa, millainen etuoikeus on elää ja ajatella vapaasti.

                          * * * 

 

Muita wokeen liittyviä kirjoituksiani:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/woke-is-not-great.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/vaikka-loytyykin-hulluja-totuutta.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/03/woke-kristinusko-ja-neuvostoterrori.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/ja-uhriolympialaisten-voittaja-on.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/journalismi-ja-todellisuus.html?m=0

 

 

Woke is not great

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2021 -lehdessä.

Woke is not great – Kuinka puhdasoppisuus myrkyttää kaiken*

Lehmann, C. ym. toim. (2020): Panics and Persecutions – 20 Tales of Excommunications in the Digital Era. Black Spring Press Group, Quillette edition. Lontoo.

Väärässä paikassa murjaistu vitsi, vääränlaiset mielipiteet tai jopa väärän pronominin käyttö voivat maksaa työpaikan. Suomessa tällainen suvaitsevaisuuden nimissä tehty painostus (ns. cancel culture) ei ole yhtä voimakasta kuin Yhdysvalloissa ja muualla anglosaksisessa maailmassa, mutta vaatimuksia työstä erottamisesta tai esiintymisten peruuttamisesta on kuultu täälläkin. Osalla vaatimuksista on myös ollut vakavia seurauksia.

Siinä missä 1960-luvun nuorisokulttuuri kannusti avoimeen seksuaalisuuteen ja kulttuurien sekoittamiseen, nykynuorison niin sanottu valveutunut osa suosii itsetutkistelua, uhriutumista, etuoikeuksien tunnustamista ja väitettyjen tiedostamattomien asenteiden tarkistamista. Usein tämä niin kutsuttu woke-ajattelu yhdistyy poseeraavaan nettiaktivismiin. On kuin osa nuorista aikuisista tarkoituksella etsisi itseään järkyttäviä mielipiteitä, joita sitten voisi netissä levittää – toivossa, että joku muukin järkyttyy.

Nykyinen ”edistys” ja woke eivät siis ole samalla tavoin vallankumouksellisia tai edistyksellisiä kuin 60-luvun hippiliike ja kansalaisoikeustaistelut. Tämän päivän edistysvaatimukset ovat pikemminkin sen jo laajasti hyväksytyn oikeudellisen ajatuksen paisutusta, että lain edessä ihmisten on oltava yhdenvertaisia. Tämä simppeli ja kaikin puolin kannatettava yhdenvertaisuusvaatimus kääntyi 2000-luvulla päälaelleen, pintapuoliseksi identiteeteillä politikoinniksi. Työ- ja opiskelupaikkoihin alettiin vaatia rotu- ja sukupuolikiintiöitä, ja työntekijöille alettiin tyrkyttää antirasistista koulutusta – siitä huolimatta, että kiintiöajattelu on itsekin syrjivää ja että ani harva työntekijä on rasisti.

Huolestuttavin piirre nykyisessä ”edistyksessä” on sen flirttailu ilmaisunvapauden rajoittamisen kanssa. Sananvapauden puolustajista halutaan esimerkiksi antaa kuva vanhakantaisina sortajina: ”He vain haluavat huudella ’neekeri’ ilman vastareaktioita.” Tällainen vääristely kolahtaa ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Muuttuuhan sananvapauden kannattaminen usein syklisesti, kulloinkin vallitsevien kulttuuristen voimasuhteiden mukaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sananvapauden puolustajissa olisi jokunen rasisti, tai vaikkapa ekofasisti. Pointti on se, että vaikka sananvapauden puolustaja olisi väärässä kaikessa muussa, sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Jos siis hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, saatat tahtomattasi antaa näille ihmisille lisää valtaa.

Cancel culture (termille ei ole osuvaa suomennosta, mitätöintikulttuuri kuvaa sitä osittain) sai vahvan jalansijan erityisesti yliopistomaailmassa. Tämä on hullunkurista, sillä akatemiassa totuuden tavoittelun ja laadukkaan todistusaineiston keräämisen tulisi olla ylimmäinen motiivi, ideologisen puhdasoppisuuden sijasta.

Häiritsevimpiä kirjan esimerkkejä on matemaatikko Theodore P. Hillin kirjoittama suoraviivaiseen logiikkaan nojaava artikkeli, jossa käsiteltiin miesten ominaisuuksien biologista vaihtelua. Artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Julkaiseminen kuitenkin peruttiin, koska ”useat kollegat” olivat varoittaneet lehden päätoimittajaa siitä, että ”oli mahdollista, että oikeistomedia poimisi jutun ja levittäisi sitä kansainvälisesti”.

Hill ihmettelee asiaa toteamalla, että tutkimusta tekevä matemaatikko on tyypillisesti innoissaan, jos edes viisi ihmistä maailmassa lukee hänen artikkelinsa. ”Mutta nyt joku edistyksellinen ryhmittymä oli huolissaan, että konservatiivinen media rohkaistuisi lukemaan ja siteeraamaan tieteellistä tutkimusta.” Typerryttävästi artikkeli poistettiin kyseisen nettijulkaisun sivuilta ilman selityksiä. Hill kysyy: ”Jos vertaisarvioitu ja julkaistu artikkeli voidaan myöhemmin pyyhkiä pois tieteen rekistereistä ja korvata toisella, ilman keskustelua kirjoittajan kanssa tai ilman lehden ilmoitusta, mitä se tarkoittaa sähköisten julkaisujen tulevaisuudelle?”

Kuten niin monesti aiemmin, hiljentämisyritys kääntyi tässäkin tapauksessa itseään vastaan: artikkeli sai huomattavasti julkisuutta, kun tieto sen poisvedosta levisi netissä. (Ilmiö tunnetaan nimellä Streisand-efekti. Nimitys tulee laulaja Barbara Streisandin epäonnistuneesta yrityksestä oikeusteitse poistaa netistä hänen kotitalostaan otettu valokuva. Kuva Streisandin Malibu-kodista julkaistiin lehdissä ympäri maailmaa.)

Richard Dawkins kertoo tuoreessa antologiassaan (Books Do Furnish a Life, 2021) hieman toisenlaisen esimerkin:

Erityisen törkeä on Germaine Greerin, aikamme kenties ansioituneimman feministin, tapaus. Vuonna 2015 Greer kutsuttiin puhumaan Cardiffin yliopistoon. Tuhannet opiskelijat allekirjoittivat vetoomuksen kieltääkseen hänen esiintymisensä, koska he olivat eri mieltä Greerin näkemyksestä, että miestä ei tulisi kutsua naiseksi, vaikka hän olisi poistattanut peniksensä. En ota tähän muutoin kantaa, mutta uskon vahvasti, että tohtori Greerille tulisi sallia oman kantansa ilmaisu. Cardiffin opiskelijoiden edustajan perustelu oli, että Greerin näkemykset ”loukkaisivat” ”trans-naisia”. Mutta mitä muutakaan yliopisto on kuin paikka, jonne opiskelijat menevät tullakseen eriävien näkemysten haastamiksi, ”loukkaantumisen” uhalla?

Terminologiset erimielisyydet – esimerkiksi ketä kutsua naiseksi – eivät ole kiinnostavia verrattuna empiirisiin kysymyksiin siitä, mistä sukupuolidysforia johtuu ja kuinka yleistä se on. Nykyinen ilmapiiri ei kuitenkaan suosi tosiasioista käytävää mielipiteenvaihtoa. Jos esimerkiksi käy niin, että pätevä todistusaineisto haastaa akateemisella nuorisolla olevia ideologisia ennakkokäsityksiä, he usein yrittävät entistä vimmaisemmin saada sosiaalista vahvistusta käsityksilleen.

Lajihistorian valossa tämä ei yllätä: olemme sosiaalisia olentoja ja esivanhemmillemme oli tärkeää saada ryhmän tuki taakseen. Evolutiivisesti ajateltuna on myös ymmärrettävää, että vastapuolta yritetään mitätöidä (vaikkapa oletettujen etuoikeuksien perusteella) lainkaan tarkastelematta hänen esittämäänsä todistusaineistoa. Tällainen toiminta on tietysti häpeällistä. Mitätöinti ei sovi oikeastaan kenellekään, mutta akateemisesti koulutetulta sitä voidaan pitää sekä yksilön että koulutusjärjestelmän totaalisena epäonnistumisena.

Olivatpa jonkin argumentin seuraukset kuinka epämiellyttäviä tahansa, argumentin on seisottava tai kaaduttava sillä perusteella, kuinka looginen se on ja miten hyvin se sopii yhteen havaintojen kanssa. Sillä ei siis saa olla merkitystä, soveltuuko argumentti jonkun mielestä politiikan tekoon.

Kirjassa esitellyt tapaukset muistuttavat, että koulutus tai älykkyys eivät suojaa ideologisuudelta tai autoritaarisuudelta. Jokainen sukupolvi joutuukin vuorollaan puolustamaan ilmaisunvapautta, kulloinkin muodissa olevaa suvaitsemattomuutta ja dogmatismia vastaan. Tehtävä on vaikea, sillä laaja sananvapaus edellyttää älyllisen, moniäänisen ja itseään haastavan keskustelukulttuurin ylläpitoa. Toisaalta periaatteen tasolla tehtävä on helppo: ilmaisunvapauden puolustamisella on enemmän legitimiteettiä kuin mitätöinti- ja uhriutumiskulttuureilla voi ikinä olla.

Suodatetusta taiteesta tulee konservatiivista

Panics and Persecutions -teos on tarpeellinen muistutus, että Cancel culture ei kuulu taiteeseenkaan. Journalisti Charlotte Allen toteaa, että mitätöintikulttuurin pahuus ei niinkään ole kaadetuissa patsaissa, uudelleennimetyissä rakennuksissa tai edes yksilöiden toimeentulon tuhoamisessa vaan siinä, että kun mitätöijät ottavat taiteilijan kohteekseen, hänen taidettaan on enää mahdoton ottaa vakavasti.

Mainittakoon, että Suomessakin on tarjolla palvelu, jossa kirjailija voi lähettää tekstiluonnoksen erityiselle sensitiivisyys-/kokemuslukijalle, joka sitten palkkiota vastaan kertoo, miten tekstissä voitaisiin käsitellä hyväksyvämmin sukupuolivähemmistöjä. En tiedä muista kirjailijoista, mutta minua ahdistaa jo ajatus tällaisen ilmaisua rajoittavan sensuuri-ilmapiirin leviämisestä.

On huomionarvoista, että kriteerejä sensitiivisyys-/kokemuslukijana toimimiselle ei ole – muita kuin kuuluminen tiettyyn demografiseen vähemmistöön, ja ehkä se, että hänellä tulee olla selkeä näkemys, mikä on soveliasta kirjallisuutta ja millainen on hyvä yhteiskunta. Tämä jälkimmäinen seikka on syy, miksi esisuodatetut kirjat eivät ole kiinnostavia: sensitiivisyyssuodattimen käyttö johtaa pelokkaaseen, konservatiiviseen ja ideologisesti yhdenmukaiseen kirjallisuuteen.

Kuten scifi-kirjailija Craig DeLancey toteaa, sensitiivisyyspuuhastelussa unohtuu se, miksi kirjallisuus ylipäätään on tärkeää: siksi, että se kykenee – tarvittaessa loukkaavasti ja riidanhaluisesti – käsittelemään ihmisyyden peruskysymyksiä. Millaisia ovat yksilön ja yhteiskunnan velvollisuudet, miten yksilön ja yhteisön tulee ymmärtää historiansa ja niin edelleen. Runo tai romaani, joka odottaa lupaa tullakseen kirjoitetuksi, ei ole lukemisen arvoinen.

Miksi mitätöintikulttuuri, identiteettipolitiikka ja woke sitten voimistuivat? Näytelmäkirjailija Sky Gilbert esittää vastaukseksi muun muassa seuraavia nuorisolle tyypillisiä ongelmia:

Monelle heistä tulevaisuuden täytyy näyttää epävarmalta, jopa painajaismaiselta – ilmastonmuutos, koneiden korvaamat työpaikat, tuloerot, rasistinen populismi. Toivottomuudessaan he hyökkäävät rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia vastaan, mikä heille näyttää kaikilta muilta. Ja koska heillä ei ole poliittista valtaa eikä toivoa saavuttaa sitä, he tarttuvat moraaliseen ylemmyyteen, missä vain voivat, ja tekevät syytöksiä, joiden he toivovat satuttavan jotakuta, jolla on enemmän kuin heillä.

Selityksessä on perää, vaikka se tuskin on koko totuus. Tukeehan moni varakas keski-ikäinen ja jopa osa menestyneistä suuryrityksistä woke-ajattelua ja sitä kautta cancel culturea. Toki tällöin voi olla kyse strategisista syistä tapahtuvasta teeskentelystä, eräänlaisesta anekaupasta. Firma saattaa esimerkiksi käyttää Pride-lippua Pohjoismaissa muttei Kaukasiassa.

Wokea on selitetty myös sen kyvyllä toimia uudenlaisena sosiaalista elämää hallitsevana uskontona. Tässäkin on perää. Perisyntiopin hengessä nämä uusherännäiset löytävät tiedostamatonta rasismia ja etuoikeuksien ruokkimia mikroaggressioita lähes millaisista ilmaisuista tai käyttäytymisistä tahansa. Myös valtamotiivin väitetään ulottuvan kaikkialle. Kyse on loputtoman syyllisyydentunnon lietsomisesta: kukaan ei saa ajatella, että olisimme yhteiskuntana onnistuneet tai edes oikealla tiellä.

Niinpä jos johonkin etniseen tai sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva henkilö kertoo, että hän on vapaasti saanut olla oma itsensä ja valita omat urapolkunsa, kyseisen yksilön vihjaillaan pettäneen ryhmänsä. Hän on tiedostamattaan joko omaksunut sortajan ajatusmaailman tai hyväksynyt asemansa sorrettuna uhrina.

Erityisen vakavana rikkeenä pidetään sitä, että valtaväestöä edustava ”setämies” kiistää vähemmistön uhriaseman. Setämies saattaa esimerkiksi väittää, että rasismi ei selitä etnisten ryhmien sosioekonomisia eroja [1] tai että naisten syrjintä ei selitä sukupuolten eroja. Tämänkaltaista kiistämistä pidetään todisteena sekä setämiehen syyllisyydestä että hänen halustaan pysyä vallassa. Lisäksi kiistäminen osoittaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestelmä tulee purkaa.

Aldous Huxleyn (1894–1963) toteamus kuvaa tilannetta. Hänen mukaansa ne, jotka taistelevat vain muiden pahuutta vastaan, eivät onnistu parantamaan maailmaa vaan jättävät sen sellaiseksi kuin se oli ennen taistelun aloittamista. ”Ajattelemalla vain pahuutta, tulemme luoneeksi, olivatpa aikomuksemme kuinka erinomaisia tahansa, pahuudelle tilaisuuden toteuttaa itseään.”

Nuorison kannattaa siis varoa, etteivät he Saatanaa vastaan kampanjoidessaan ylläpidä Hänen elinmahdollisuuksiaan, saati tasoita tietä Hänen voittokululleen. 

ALAVIITE

[1] Se, missä määrin ja millaista rasismia nykyään on, on eri kysymys kuin mikä selittää erot etnisten ryhmien sosioekonomisessa asemassa. On esimerkiksi käynyt ilmi, että suuri osa Nigeriasta ja Karibialta Yhdysvaltoihin siirtolaisina vastikään tulleista mustaihoisista on menestynyt taloudellisesti erinomaisesti. Olipa ilmiön selitys mikä tahansa, valkoihoisten amerikkalaisten harjoittama ihonväriin perustuva syrjintä ei sen vuoksi voi selittää Yhdysvaltain ”alkuperäisten” mustien heikkoa sosioekonomista asemaa.
 
* Tämän kirja-arvion otsikko on muunnos Christopher Hitchensin God is not Great – How Religion Poisons Everything  -kirjan nimestä (suom. WSOY 2008: Jumala ei ole suuri – Kuinka uskonto myrkyttää kaiken).
 

Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.

Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta

Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.