Islam, sananvapaus ja kulttuurin monimuotoisuus

Seuraava kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 2/2017 -lehdessä (ilman tässä olevia aiheeseen liittyviä kuvia tai jälkikirjoituksia).

Hiljaisuuden huutava tyrannia

Rose, Flemming (2014): Tyranny of Silence – How one cartoon ignited a global debate on the future of free speech. Cato Institute. Washington, D.C.

Syksyllä 2015 Helsingin yliopiston juhlasaliin piti kulkea turvatarkastuksen kautta. Pääpuhujana oli tanskalainen Flemming Rose, joka kymmenen vuotta aiemmin oli päättänyt julkaista Muhammed-aiheisia pilakuvia Jyllands Posten -sanomalehdessä. Kulttuuritoimittajan tarkoitus oli testata itsesensuurin ja sananvapauden tilannetta. Kuten on hyvin tiedossa, pilakuvien johdosta muutamat imaamit yllyttivät ihmisiä väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Ihmishenkiä menetettiin (kaikkiaan yli 200) ja tanskalaisia tuotteita boikotoitiin – ja Rose elää tappouhkausten alaisena.

Rosen kirja Tyranny of Silence (Hiljaisuuden tyrannia) kertoo pilakuvakriisin taustoista ja seurauksista, globaaleista ja henkilökohtaisista. Rosen mukaan eurooppalainen keskustelu islamista ja muslimeista muistuttaa kylmän sodan aikaista suhtautumista kommunismiin ja neuvostovenäläisiin. Tuohon aikaan vasemmistopiireissä sanottiin usein, että lännessä korostetaan vapautta ja kansalaisoikeuksia, kun taas idässä korostetaan sosiaalisia oikeuksia, kuten oikeutta työhön, asumiseen ja ilmaiseen koulutukseen. Kritiikki Neuvostoblokin harjoittamaa kansalaisoikeuksien rajoittamista kohtaan nähtiin vain lännen harjoittamana kulttuuri-imperialismina. Tämä on ironista, sillä Neuvostovenäjällä toisinajattelijat halusivat nimenomaan lännessä vallitsevia universaaleja ihmisoikeuksia ja perustuslaillista vapautta ja tasa-arvoa. Lännessä taas moni oppinut ajatteli, että venäläiset olivat perusteiltaan erilaisia [1].

Neuvostohallinnon tapaa kohdella kansalaisiaan ei siis haluttu tuomita länsistandardeilla. Oikeuttaakseen lähtökohtansa oppineet joutuivat marginalisoimaan Neuvostoliiton ihmisoikeusliikettä ja muita toisinajattelijaryhmiä. He väittivät, että länsi manipuloi näitä ryhmiä osana globaalia poliittista manööveriään. Ajattelutapa selittää Rosen mukaan osaltaan sen, miksi oppineet olivat kykenemättömiä ennustamaan hallinnon kaatumista kansannousun jälkeen.

Samansuuntaisia väitteitä ilmaantui pilakuvakriisin aikoihin. Lännessä ihmiset alkoivat tehdä myönnytyksiä siihen, mitä aiemmin oli pidetty perusoikeuksina. Taustaoletus oli, että lännen ja islamin väliset erot ovat joustamattomia ja sattumanvaraisia. Pyrkimys muuttaa islamia vapaamielisemmäksi oli vain imperialismia, kolonialismia ja ylimielistä halua sivistää vierasta kulttuuria.

Muuttuvat vapaudet ja oikeudet

Mitä on kirjan otsikon hiljaisuuden tyrannia? Rosen mukaan yhteiskunta, joka koostuu monista erilaisista kulttuureista, tarvitsee enemmän ilmaisunvapautta kuin yhteiskunta, joka on yhdenmukaisempi. Tämä on helppo ymmärtää ja se pätee mihin tahansa ihmisryhmään. Vastakkainen vakaumus on kuitenkin saavuttanut suosiota – ja juuri siellä vaanii hiljaisuuden tyrannia. Ilmaisun monimuotoisuus uhrataan kulttuurin monimuotoisuuden nimissä. Tämä on ristiriita, jota on ilmeisen hankala huomata. Rose kirjoittaa:

Suvaitsevaisuus ja sananvapaus vahvistavat toisiaan. Sananvapaudessa on mieltä vain yhteiskunnassa, joka harjoittaa suurta suvaitsevaisuutta niitä kohtaan, joiden kanssa se on eri mieltä. Historiallisesti suvaitsevaisuus ja sananvapaus ovat toistensa edellytyksiä pikemminkin kuin vastakohtia. Vapaamielisessä demokratiassa näiden kahden täytyy olla tiukasti yhteen kietoutuneita.

Täydellistä ja estotonta vapautta ei silti tietenkään voi olla. Sekä diktatuurit että demokratiat kieltävät vaikkapa varastamisen, ylinopeuden ja veronkierron. Anarkistitkin rajoittaisivat joitakin yksilönvapauksia. Rosen mukaan olennainen ero vapaan ja sortavan yhteisön välillä muodostuu nimenomaan sananvapauden ehdottomuudesta. Hän lainaa kirjailija-arkkitehti Poul Henningsenia (1894–1967): ”Demokratialle elintärkeää on, että poliittista vapautta pidetään ehdottomana. Tämä on ainoa tapa, jolla väestö voi kehittää tarvittavaa vastalääkettä taistelemaan järjettömiä ääriliikkeitä vastaan.” Tähän liittyen Rose hämmästelee, että älykkäätkin ihmiset voivat vetää yhtäläisyyksiä juutalaisten hädälle ennen toista maailmansotaa ja muslimien tilanteelle 2000-luvun länsimaissa. Rosen mukaan sellaisten lausuntojen täytyy johtua äärimmäisestä tietämättömyydestä tai musertavasta syyllisyyskompleksista.

Entä ne pilakuvat? Lehdeltä kysyttiin usein, olisitteko julkaisseet piirrokset, jos olisitte tienneet niiden johtavan väkivaltaan ja kuolemiin. Vastaus oli aina ”emme”. Se on kuitenkin ongelmallinen kanta. Kuten Rosekin toteaa, vastaus tarkoitti, että sanomalehden toimitustyö luovutettiin fanaatikoille ja terroristeille tuhansien kilometrien päässä. Tällöin tuskin voidaan puhua vapaasta lehdistöstä. Vapaa yhteiskunta ei siis voi jättäytyä panttivangiksi aina, kun joku sanoo ryhtyvänsä väkivaltaiseksi vääräoppisista lausunnoista.

Rose mainitsee myös joukon taiteilijoita, jotka selvästi nolostelevat nöyristelyään väkivallan uhan edessä, mutta jotka kuitenkin sensuroivat töitään ja paheksuvat pilakuvien julkaisemista. Miten he ratkaisevat ristiriidan? Rosen mukaan tällaiset taiteilijat rationalisoivat itsesensuurinsa puhumalla kunnioituksesta muiden uskoa kohtaan. Tämä on ironista, sillä julkisessa tilassa tapahtuva pelottelu nimenomaan synnytti koko pilakuvaprojektin. Rose jatkaa sananvapaudesta:

Mielestäni on harhaanjohtavaa puhua ”sananvapauden väärinkäytöstä”, erityisesti diktatuurien tapauksessa. Hitlerin sairaalloisella ja vainoharhaisella propagandalla ennen ”lopullista ratkaisua” oli vähän tekemistä sananvapauden väärinkäytön kanssa, ei vähiten sen takia, että sananvapautta ei tuolloin ollut.

Se, että avoimissa yhteiskunnissa halutaan rajoittaa sananvapautta vetoamalla Natsi-Saksaan, onkin kehno perustelu. Hitlerin totalitaarisessa hallinnossa harjoitettiin propagandaa, mutta sitä ei suinkaan perusteltu tai puolusteltu sananvapaudella. Koko käsite ”sananvapauden väärinkäyttö” on hullunkurinen. On mautonta kutsua väärinkäytöksi Hitlerin totalitaristisen hallinnon propagandaa ja tällaisia totalitaristisia hallintoja kohtaan esitettyä kritiikkiä – jota julkaistut pilakuvatkin löyhästi tulkiten edustavat. Rosen mukaan historia ei myöskään anna esimerkkejä siitä, että vihapuheen kieltäminen estäisi tai edes rajoittaisi rasistista väkivaltaa. Rose jatkaa:

Suvaitsemattomuus ja viha muita kohtaan voivat joissakin yhteyksissä olla legitiimejä tuntemuksia. Ne voivat nousta pintaan kenessä tahansa meissä, kun kohtaamme ihmisiä, jotka käyttävät väkivaltaa, syrjivät naisia tai vainoavat homoseksuaaleja. Oikeastaan nämä tuntemukset saattavat ilmaantua missä tahansa yhteydessä, johon sisältyy törkeää epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä.

Missä siis kulkee raja laillisten ja laittomien vihanilmaisujen välillä? Vastaus ei ole selvä. Siksi sananvapautta vaarantavat tulkinnat ovat mahdollisia. Ja juuri siksi ilmaisunvapauden raja on pidettävä mahdollisimman korkealla.

Viime aikoina on kuitenkin käynyt toisin. Ihmisoikeuskeskustelu on onnistuttu kääntämään sananvapaudesta vihapuheen vastustamiseen. Ihmisoikeudet muuttuivat vaivihkaa yksilön vapauden tavoittelusta yksilön loukkaantumiseen siitä, että jotkut vapauttaan käyttävät. Huoli islamin vaikutuksesta naisen asemaankin ohitettiin pseudofeminisminä. Kaikki kääntyi päälaelleen: niitä, jotka loukkaantuvat sananvapaudesta, puolustetaan, kun taas niiden, jotka loukkaavien sanojensa takia altistuvat tappouhkauksille, pahoinpitelylle tai jopa murhayrityksille, väitetään kerjänneen sitä. ”Mitä oikein kuvittelit, kun olit niin loukkaava?”

Tällaisessa ilmapiirissä ei voi liiaksi korostaa, mitä suvaitsevaisuus on. Se on kyky sietää asioita, joista ei pidä; ei suinkaan kykyä pidättäytyä sanomasta asioita, joista muut eivät pidä. Keskittyminen syrjintään ja loukkaantumiseen käänsi tämän demokratian ja sananvapauden kannalta tärkeän periaatteen lähes vastakohdakseen. (Toki katteettomien uskomusten ”kunnioittaminen” halveksuu myös fundamentalistin itsensä älykkyyttä.)

Lisäksi ajatukset ihmisoikeuksista ovat alkaneet tarkoittaa myötätunnon osoittamista köyhiä ja heikkoja kohtaan. Myötätunto ja jakamattomina pidetyt oikeudet ovat kuitenkin eri asioita. Israel toimii esimerkkinä. Se on vapaa ja demokraattinen yhteiskunta, jota teokraattiset diktatuurit ympäröivät. Silti Israelia pidetään suurimpana ihmisoikeusrikkojana, ja ihmisoikeusjärjestöt puuttuvat enemmän sen kuin koko islamilaisen maailman toimintaan. Israel tietysti ansaitsee kritiikkinsä, mutta on huomattava, että se saa moitteensa suurelta osin siksi, että kyse on avoimesta yhteiskunnasta, jossa tietoa on vapaasti saatavissa. Saudi-Arabiasta ja Iranista taas on erittäin vaikea saada tarkkaa ja luotettavaa tietoa. Yhtäällä tapahtuvat rikkomukset eivät tietenkään mitätöi suurempia rikkomuksia toisaalla, mutta ihmisoikeusloukkausten suuruusluokka on hyvä pitää mielessä. (Tosin on huomattava, että kritiikki Saudi-Arabiaa kohtaan näyttää lyhyen ajan sisällä voimistuneen.)

Vihapuheesta tekoihin?

Rosen mukaan on varsin outoa odottaa, että ihmiset mukautuvat enemmistön päätöksiin, kuten demokratiaan kuuluu. Miten sellainen hallintomuoto on mahdollinen? Ainoa legitiimi tapa pyytää ihmisiä mukautumaan demokraattisiin päätöksiin on, että kaikilla demokraattisen prosessin osapuolilla on ollut mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla, siis mahdollisimman vapaasti.

Mutta miksi emme samalla vaatisi ihmisiltä kohteliaisuutta? Eikö viesti mene paremmin perille ilman pilkkaamista ja naurettavaksi tekemistä? Emmekö voi kieltää loukkaamista? Rose lainaa vastauksessaan oikeusfilosofi Ronald Dworkinia (1931–2013), joka vastaa: ”Emme voi tehdä sitä, koska iva, pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi ilman, että sisältö samalla muuttuu.” Toisin sanoen emme voi pakottaa toisenlaista makua muille ihmisille tai erilaisia standardeja sille, miten heidän tulisi ilmaista mielipiteensä – ainakaan, jos samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään enemmistön mielipiteet.

Puheen ja tekojen välisen suhteen epäselvyydestä Rose käyttää esimerkkinä rasismia:

Ei ole kiellettyä uskoa, että mustat kuuluvat alempaan rotuun. Jos tämän käsityksen perusteella erotetaan mustat muusta yhteiskunnasta, se on laitonta syrjintää. Mutta jos joku vain väittää, että mustat eivät ansaitse samoja oikeuksia kuin muut kansalaiset, ilman todellista, käytännön tasolla tapahtuvaa syrjintää, juridiset seuraukset eivät ole niin selviä.

Osa ihmisistä todellakin ajattelee, että puhe on lähempänä ajattelua kuin toimintaa. Osa taas ajattelee, että puhe synnyttää toimintaa. On jopa niitä, jotka ajattelevat, että mielipide on toimimista ja että rasistinen puhe pitää kieltää, koska se on jo itsessään syrjimistä tai ainakin ennemmin tai myöhemmin johtaa syrjintään. Onko jälkimmäinen perustelu pätevä? Rosen mukaan perustelu nojaa joukkoon virheellisiä oletuksia. Jos sananvapaus on kaikkia koskeva oikeus, siihen sisältyy sellaisten ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen, joita saatetaan pitää rivoina, moitittavina tai halventavina. Olennaista on, että tällaisissa olosuhteissa media on vapaa ja avoin, ja sellaisen median kyky ampua alas halventavia väitteitä on ylivertainen. Myös mahdollinen yhteys puheen ja tekojen välillä tulee väistämättä ilmi. Itse asiassa halventavien väitteiden käsittelyä voidaan jopa pitää median yhtenä tehtävänä.

Edelleen ongelma on vihapuheen määritteleminen. Miten päätämme, koska kyse on tunteiden ilmaisemisesta ja koska yllyttämisestä syrjintään ja/tai väkivaltaan? Ainakaan puheen kohteen ei tule saada päättää, milloin kyse on vain rasistisista yleistyksistä ja milloin rangaistavasta syrjintään yllyttämisestä. Jos määrittelyvalta olisi puheen kohteella, altistuisimme mielivallalle. Suvaitsevaisuus muuttuisi vastakohdakseen.

Kesäkuussa 2017 Tanska kumosi 334 vuotta vanhan jumalanpilkkalakinsa. Rosen mukaan on päivänselvää, että pilakuvat eivät rikkoneet uskonrauhapykäliä:

Muhammed-pilakuvien julkaiseminen ei millään tavoin estänyt muslimeita osallistumista rukoiluun viidesti päivässä, käymistä moskeijassa, paastoamista ramadanin aikaan, pidättäytymistä alkoholista ja sianlihasta tai ylipäätään uskon harjoittamista. Väite, että pilakuvat rikkoivat muslimien oikeutta vapaaseen uskonnonharjoittamiseen, on lievästi sanoen hölönpölyä.

Rose ja Jyllands Posten eivät perusteluistaan ja hyvistä tarkoitusperistään huolimatta juuri saaneet tukea muilta medioilta. Rose vertaa tilannetta jälleen neuvostoaikoihin: ”Olisiko maailma ollut parempi ja rauhanomaisempi paikka, jos Neuvostoliiton toisinajattelijat olisivat seuranneet Länsi-Euroopan museoiden ja gallerioiden, sanomalehtien, kuvittajien ja elokuvantekijöiden esimerkkiä – jos he olisivat alistuneet itsesensuurille sen sijaan, että olisivat loukanneet kommunistisia ajatuksia?” Rose kysyy retorisesti myös, olisiko Länsi-Euroopan punaisten armeijakuntien väkivaltainen vasemmistolaisuus ollut maltillisempaa, jos media olisi pidättäytynyt kritisoimasta heidän ideologiaansa.

Kollegiaalisen tuen vähäisyydestä huolimatta vuonna 2006 osa eurooppalaisista sanomalehdistä julkaisi manifestin ”uudesta totalitarismista”. Siinä sanotaan muun muassa seuraavasti:

Voitettuaan fasismin, natsismin ja stalinismin maailmaa kohtaa nyt uusi globaali totalitaristinen uhka: islamismi. Me kirjailijat, journalistit ja intellektuellit kutsumme vastustamaan uskonnollista totalitarismia ja edistämään vapautta, mahdollisuuksien tasa-arvoa ja maallisia arvoja kaikille. Viime aikaiset, eurooppalaisissa sanomalehdissä olleiden Muhammed-piirrosten kiihottamat tapahtumat ovat paljastaneet välttämättömän taistelun näiden universaalien arvojen puolesta. Tätä kamppailua ei voiteta asein vaan ideologisella rintamalla. Islamismi on reaktionaarinen ideologia, joka tappaa tasa-arvon, vapauden ja maallisuuden, missä vain se on läsnä. Sen voitto voi johtaa vain epäoikeudenmukaisuuden ja alistamisen maailmaan: miehet yli naisten, fundamentalistit yli muiden. Meidän on sitä vastoin turvattava pääsy universaaleihin oikeuksiin syrjityille ja painostetuille.

Julkilausuman päätelmät kuuluvat:

Me kieltäydymme luopumasta kriittisestä mielenlaadustamme pelosta, että saisimme syytöksiä ”islamofobiasta”, viheliäisestä käsitteestä, joka sekoittaa islamin uskoa koskevan kritiikin ja niiden stigmatisoinnin, jotka siihen uskovat. Me puolustamme ilmaisunvapauden universaaliutta, niin että kriittinen mieli pystyy asumaan kaikilla mantereilla, kohdistuen kaikenlaiseen kaltionkohteluun ja dogmaattisuuteen. Vetoamme demokraattiseen ja vapaaseen yhteishenkeen joka valtiossa, jotta viettäisimme valon emmekä pimeyden vuosisataa.

Pilakuvien julkaisemisen kriitikot taas väittivät, että vaikutusvaltainen sanomalehti käytti piirroksia heikon vähemmistön kiusaamiseen ja solvaamiseen. Heidän mukaansa Jyllands Posten noudatti oikeuttaan pilkata yhteiskunnan marginalisoituja osia, ei niinkään sananvapautta. Rose lainaa vastauksessaan somalialaissyntyistä Ayaan Hirsi Alia:

Ne, jotka puhuvat vähemmistön kiusaamisesta, syyllistyvät matalien odotusten rasismiin. Kun lähestyt vaaleaa ja sinisilmäistä tanskalaista, oletat suurta suvaitsevaisuutta ja järkeä. Mutta kun kohtaat jonkun kaltaiseni, sanot OK, antaa olla. Tämä on matalien odotusten rasismia, ja siihen syyllistyt, jos väheksyt pilakuvakriisiä vaikutusvaltaisen sanomalehden suorittamana vähemmistön kiusaamisena. Se on asian perusolemuksen vääristämistä. Jos haudot mielessäsi matalampia odotuksia kyvylleni olla suvaitsevainen ja järkevä verrattuna enemmistöön, syrjintäsi kohdistuu minuun.

Hirsi Alin jatko löytää syyllisetkin:

Muslimeita, joilla ei ole resursseja, jotka elävät Euroopan ghetoissa, aivopestään totalitaarisella opilla, ja ne, jotka ovat sen takana, hyväksikäyttävät ihmisten haavoittuvuutta. He saarnaavat ja indoktrinoivat totalitaristista ideologiaa, joka ylittää marxismin. Samaan aikaan he väittävät olevansa heikko vähemmistö, jonka ideologiaa ei saa kritisoida. Tätä oppia levitetään rikkaasta öljyvaltiosta, Saudi-Arabiasta... He ovat äärimmäisen autoritäärisiä ja sortavia, heillä on rahaa ja vaikutusvaltaa levittää ideologiaansa... ja indoktrinoida pienituloisia muslimeita.

On kiinnostavaa pohtia, voisiko sama yksilö pitää vääränä sekä Muhammed-pilakuvien julkaisemista että yrityksiä kieltää niiden julkaisemista. Se ainakin on selvä, että samaan aikaan on mahdollista vastustaa kuvien julkaisemista ja paheksua julkaisemisen nostattamaa väkivaltaa. Osa kansalaisista tuntui tässä yhteydessä myös ajattelevan, että vain ryhmän edustajilla on oikeus pilkata ja kritisoida itseään. Jos kritiikki tällä tavoin rajataan vain ryhmän sisälle, tällöin tuskin kuitenkaan voidaan puhua sananvapaudesta tai edes oikeudenmukaisuudesta. Eli jos yksilö ei loukkaamisen pelossa uskalla kritisoida vähemmistöä, hän sulkee silmänsä vähemmistön sisällä harjoitetulta suvaitsemattomuudelta, vaikkapa naisten syrjinnältä. Tällainen silmät kiinni -suvaitsevaisuus on epäjohdonmukaista ja usein kertakaikkisen moraalitonta. Silti huomion kiinnittämistä vähemmistöryhmän sisäiseen suvaitsemattomuuteen on usein nimitetty rasismiksi.

Rosen päätelmiä kannattaa tuoda toistuvasti esille. Hänen mukaansa yhteiskunta, joka on ottanut vastaan muuttajia, ei saa suosia jotakin ryhmää. Yhteiskunnan on oltava ryhmien ja katsomusten suhteen neutraali. Ilmaisun, jopa rasistisen puheen, on myös nautittava yhteiskunnan suojelua niin kauan, kun mielenilmaisut eivät suoraan lietso väkivaltaa. Valtaapitävien ja hallinnon tehtävä ei toisin sanoen ole toimia makutuomarina. Kansalaisten puolestaan on siedettävä ja suvaittava toisiaan yksilöinä. Suvaitseminen kohdistuu yksilöön ja hänen omaksumaansa versioon kulttuuristaan ja etnisyydestään, ei kulttuuriin tai etnisyyteen itseensä. Tällaisessa yhteiskunnassa yksilönvapaudet eivät ole ristiriidassa yhteisöjen koossapysyvyyden kanssa.

- - -

Tietolaatikko:

OIC:n reaktio islamkritiikkiin

OIC eli Organization of the Islamic Conference kokoontui vuonna 1990 Kairoon hyväksyäkseen islamilaisen ihmisoikeuksien julistuksen. Maita oli kaikkiaan 57. Mitä nämä islamilaiset ihmisoikeudet lopullisessa muodossaan sisälsivät? Niissä ei ensinnäkään suojattu sanan- tai uskonnonvapautta. Niissä ei myöskään turvattu uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksia, naisten oikeuksia tai tasaveroisuutta lain edessä. OIC kieltäytyi suojelemasta vähemmistöjä tai vapaa-ajattelijoita omalla maaperällään.

Poliittisena välineenä julistuksen tarkoitus oli torjua ihmisoikeusrikkomuksiin, kuten uskosta luopuneiden kuolemantuomioihin kohdistuva kritiikki. Se oli myös keino oikeuttaa toisinajattelijoiden ja uskonnollisten vähemmistöjen rangaistukset perustuen islamin loukkaamiseen. Shariasta tuli ainoa sallittu kansalaisoikeuksien lähde ja kaikki aiemmat sopimukset ihmisoikeuksista tehtiin ehdollisiksi sen mukaan, ovatko ne ristiriidassa sharia-lain kanssa.

Julistuksen oli määrä toimia sekä miekkana että kilpenä: puolustaa islamilaista maailmaa ulkopuolista kritiikkiä vastaan ja hyökätä sisällä olevia vapaa-ajattelijoita vastaan. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen piti varmistaa kansalaisoikeuksien leviäminen ympäri maailmaa, mutta OIC:n julistus pyrki tätä tavoitetta sabotoimaan.

Julistusta ei juuri noteerattu länsimaissa. Monissa piireissä muslimeita sen sijaan alettiin pitää Euroopan syrjittynä vähemmistönä, joka ansaitsee erityissuojan pilanteolta – siitä huolimatta, että länsimaissa muslimeilla on enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin islamilaisissa maissa.

 - - -

Alaviite [1]: Rose ei mainitse Suomea, mutta pari täkäläistä tapausta on hyvä kerrata. Esimerkiksi toisinajattelija ja nobelisti Alexandr Solženizynin Vankileirien saaristo -suomennos kustannettiin Ruotsissa. Syy oli se, että Solženizynia aiemmin kustantanut Tammi oli silloisen hallituksemme kehotuksesta päättänyt jättää neuvostosorrosta kertovan teoksen julkaisematta. Itsesensuuri näkyi jopa rock-musiikissa: Sleepy Sleepers -bändi muutti Karjala takaisin -albuminsa nimeksi Takaisin Karjalaan.

  ---------------

PS. Mikä seuraavista synnyttää lähitulevaisuudessa eniten väkivaltaa tai sen pelkoa: 1) äärinationalistiset viharyhmät, 2) vasemmistoanarkismi vai 3) islamismi/jihad? Olipa vastaus mikä hyvänsä, tämänkaltaiset aatteet ansaitsevat tunnontarkkaa kritiikkiä ja tiukkoja varo- ja vastatoimia. Vaarallisia ideologioita ei ole mahdollista rakastaa hengiltä. Tämän takia ja tästä huolimatta kyseisten aatteiden kannattajien on saatava vapaasti ilmaista näkemyksiään.

Rasistiraasun ja islamisti-imaamin on siis saatava kuulostaa iljettävältä itseltään, eikä hänelle tule suoda sensuroinnista koituvaa suosiota. Laaja sananvapaus ja keskusteleva ilmapiiri ovat parempia vaihtoehtoja kuin se, että fundamentalisti salassa hautoo höperyyksiään. Kattava ilmaisunvapaus saa kanssaihmiset näkemään, millaisissa myrkyissä osa meistä muhii. Se auttaa viranomaisia pääsemään perille kansalaisten mielenliikkeistä ja tarvittavista toimenpiteistä väkivallan ehkäisemiseksi (puhumattakaan siitä, että sananvapaus on demokratian edellytys). Jos viestissä taas on väkivaltaan tai syrjintään yllyttämistä, poliisin tehtävä on puuttua siihen.

Viime aikoina vaihtoehto kolmonen, islamismi ja etenkin sen nimissä harjoitettu väkivalta, on aiheuttanut huolta. Suojelupoliisin mukaan riski on myös suurentunut viime kuukausina. Tärkeä kysymys on, miten islam saadaan maallistumaan, epäpolitisoitumaan ja/tai menettämään viehätysvoimaansa nuorukaisten parissa. Rauhanomainen ja suvaitsevainen tulevaisuus suorastaan edellyttää islamin maallistumista. Vesittyykö islam siis lähitulevaisuudessa kristinuskon kaltaisiksi mummojen ja vaarien seuraleikkirituaaleiksi? Siihen on vaikea uskoa. Ihmiset eivät noin vain luovu henkimaailmaa tai oikeaoppista moraalia/politiikkaa koskevista uskomuksistaan. Monet myös pitävät tärkeänä lasten indoktrinoimista. 

On kuitenkin tärkeä huomata, että uskonnoista voi silti tulla humaanimpia ja maltillisempia. Islaminuskoisissa maissa ei enää katkaista varkaalta käsiä tai sallita seksiorjien pitämistä. Mikään ei periaatteessa estä sitä, että islam voi muuttua suvaitsevammaksi myös naisia, ateisteja, homoseksuaaleja, entisiä muslimeita ja lännessä vallitsevia kansalaisoikeuksia kohtaan. Maallistumisen eteen tehty työ ei välttämättä ole palkitsevaa ja työ saattaa johtaa vastareaktioihin. Kaikkia keinoja kannattaa silti kokeilla, myös naurettavaksi tekemistä ja pilkkaamista. Meidän tulee toki kritisoida, pilkata ja vastustaa kaikenlaista dogmaattisuutta ja kaikkia ääriliikkeitä, mutta samalla on tunnistettava, että dogmit ja ääriliikkeet ovat erilaisia sekä sisällöltään että kannattajakunnan määrältä ja laadulta. Islamismi ansaitsee erilaisen kohtelun kuin nykypäivän kristillisyys, fasismi tai anarkismi.

Ajankohtaisena sivuhuomautuksena mainittakoon, että islamin maallistuminen tuskin on arabirahoitteisten moskeijojen tavoite. Persianlahden alueelta tuleva moskeijarahoitus näyttää esimerkiksi muuttaneen Indonesian – jossa on maailman suurin muslimiväestö – maltillista ja osin jopa polyteistista islamia merkittävästi suvaitsemattomammaksi. Jo vuosikymmenien ajan Arabian niemimaalta tulleet puritaaniset saarnaajat ovat puolustaneet jyrkkää islamin tulkintaa. Agitaattorit ovat onnistuneet nostattamaan kaupunkilaisväestössä uskonnollista kiihkoa, esimerkiksi esittämällä kuvitteellisia tapauksia islamin loukkaamisesta. Tällaista tulevaisuutta vastaan kannattaa kilvoitella laajoja kansalaisoikeuksia vaalimalla.

PS 2. Kuten kirja-arvion alussa todetaan, Flemming Rose vieraili Suomessa vuonna 2015. Tapahtuma ei juuri saanut mediahuomiota. Tämä ei ole ihme ottaen huomioon vaikkapa valtionjohtomme taannoisen nöyristelyn, kun eräillä suomalaisilla nettisivustoilla julkaistiin Jyllands Postenissa olleita pilakuvia. Sittemmin ainakin Erkki Tuomioja on katunut ministeriaikaista käyttäytymistään. Tuolloin myös sarjakuvapiirtäjä Ville Rannan piirroksista nousi kohu, ja esimerkiksi Sampo-pankki lopetti kyseisiä sarjakuvia julkaisseen lehden sponsoroinnin. En silloin saanut aikaiseksi pankkisuhteeni katkaisemista (ja laiskuuteni ja selkärangattomuuteni harmittavat vieläkin).

Pilakuvakriisin aikoihin minäkin olin poliisikuulusteluissa, kun joku Muhammed-kuvien innoittamana teki kantelun Uskonnottomat pilakuvat -näyttelyssä (järjestetty lähes kymmenen vuotta aiemmin) ja netissä julkaistuista piirroksistani. Sanoin tuolloin nuorelle konstaapelille(?), joka ei lainkaan ollut ajan tasalla kysymystensä/osaamisensa kanssa (ja nöyristelyni hänelle harmittaa vieläkin), että kuvia (yhteensä n. 70 kpl) ei ollut tehty loukkaamistarkoituksessa. Lain mukaanhan pyhinä pidettyjen seikkojen pilkkaaminen on kiellettyä vain loukkaamistarkoituksessa. Sittemmin olen palannut kuvien tekohetken mielialoihin uudelleen, ja osa niistä luultavasti tehtiin nimenomaan loukkaamistarkoituksessa. (Kuvissa loukattiin uskon/uskonnon lisäksi ateismia/uskonnottomuutta.) Syyttäjä tuskin olisi tämänkään tunnustuksen valossa kuitenkaan katsonut syytekynnyksen ylittyneen. Lainkirjain on tässä kohdin joka tapauksessa syrjivä (miksei uskonnottomien tunteita tarvitse suojella) ja mielivallalle altistava.

Miten lainkohtaa sitten tulkitaan? Hallituksen esityksessä HE 6/1997 todetaan, että käsitys uskonnollisten tunteiden suojelun tarpeesta on ollut rikoslaissa vallitseva jo vuosikymmenien ajan. Esitys jatkaa:

Uskonnollisen yhteisön asiallinen arvostelu ei toteuta uskonrauhan rikkomisen tunnusmerkistöä. Sitä ei toteuta myöskään ivallisessa sävyssä tapahtuva arvostelu, johon sisältyy asiallisia perusteita. Ehdotetun 1 kohdan soveltaminen edellyttää, että on ilmaistu pyhänä pidettävään seikkaan kohdistuva käsitys, joka on omiaan halventamaan kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä. Teon rangaistavuus edellyttää erikoisluonteista tahallisuutta. Rangaistavuuden edellytykseksi on nimittäin asetettu, että teko tapahtuu loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen loukkaavuuden käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle. Ollakseen rangaistava loukkauksen tulee ehdotuksen mukaan tapahtua julkisesti. Julkisesti herjaaminen tai häpäiseminen tapahtuu tyypillisesti sellaisissa olosuhteissa, että se tulee luvultaan ja kokoonpanoltaan määräämättömän ihmisjoukon tietoon.

Rikoslaista pitäisi luonnollisesti poistaa kyseinen kohta – siitä huolimatta, että syytekynnyksen ylittäminen, saati tuomion saaminen on varsin hankalaa. Esimerkiksi suljetulla sivustolla herjaaminen ei olisi yllä olevan tulkinnan mukaan rangaistavaa, koska kyse on rajatusta määrästä ihmisiä. Tulkinnan mukaan myös ivallinen uskontokritiikki on sallittua, vaikka se esitettäisiin julkisesti. 

PS 3. Yle Uutiset kertoi 8.6.2017 yhdenvertaisuusvaltuutetun valtakunnansyyttäjälle tekemästä tutkintapyynnöstä. Ote uutisesta:

”Tärkeintä on se, ettei ihmisille muodostu kuva, että vihapuhe olisi sallittua. Ja se, että kaikki Suomessa asuvat ihmiset voivat luottaa siihen, että jos sallitun raja ylitetään, viranomaiset puuttuvat asiaan”, erityisasiantuntija Robin Harms yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta perustelee.

Lainaus kuulostaa kummalliselta kaltaiselleni sananvapausfundamentalistille. On ilmeistä, että jos lakia rikotaan, viranomaiset puuttuvat asiaan. Mutta tämä on eri asia, onko vihapuhe sallittua vai kiellettyä. Ja Suomen laissa sitä ei ole kielletty eikä määritelty. (Jos vihapuhe kielletään, Raamattu ja Koraani voidaan kieltää ensimmäisinä.) Kysyin Robin Harmsilta, onko uutisessa lainattu häntä väärin, ja että eikö vihapuhe nauti samanlaista lainsuojaa kuin muukin ilmaisunvapaus. Harms vastasi seuraavasti:

Vihapuhe, jossa loukataan toisen henkilön tai ryhmän ihmisarvoa kielletään rikoslaissa kiihottamisena kansanryhmää vastaan (RL 11 luku 10 §) ja kunnianloukkauksena (24 luku 9 §) sekä yhdenvertaisuuslaissa häirintänä (14 §).

Totesin Harmsille, että hänen vastauksensa perusteella vihapuhe nauttii lainsuojaa. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan, syrjintä ja kunnianloukkaus ovat kiellettyjä (ja Raamattu ja Koraani voidaan kieltää näilläkin perusteilla). Mutta vihapuhe on edelleen sallittua. Pyysin häntä kertomaan, mikäli olen väärässä, mutta tähän en saanut enää vastausta. Haku Suomen lait esittelevältä Finlex-sivustolta tuotti termillä vihapuhe seuraavan tuloksen:

Hakutermillä ’vihapuhe’ löytyi 0 hakuosumaa. 

Laki ei siis tunne kyseistä termiä. Yhdestä hallituksen esityksestä löytyi mainintoja vihapuheesta (HE 19/2013), mutta siinäkään termiä ei määritellä. Kyse on siis Harmsin lepsusta kielenkäytöstä. Kuten niin usein, tässäkin epämääräinen kielenkäyttö ja terminologia vesittävät hyviä tarkoitusperiä. Ohjeeni kuuluu: harmaalla alueella liikuttaessa vältä moraaliposeeraamista ja pysy faktoissa. Silloin on suurempi mahdollisuus välttää ei-toivotut vastareaktiot.

Kyseinen hallituksen esitys on ongelmallinen todetessaan, että ”Vähemmistöryhmän edustajaan kohdistuvan vihapuheen voidaan katsoa lähtökohtaisesti aiheuttavan suurempaa kärsimystä kuin enemmistöryhmään kuuluvaan henkilöön kohdistuvan kunnianloukkauksen”. Ymmärrän lausunnon tarkoitusperät, mutta se samalla herättää kysymyksiä. Jos ”vähemmistö” olisi riittävä rankaisuperuste, olisimmeko enää lain edessä yhdenvertaisia? Tai kun Mauno Koivisto sanoi aikanaan vihaavansa ateisteja, syyllistyikö hän vähemmistöön kohdistuvaan vihapuheeseen? Entä mikä riittää vähemmistöksi? Esimerkiksi ”miehet” on tarkkaan ottaen vähemmistö: lapsia ja naisia on yhteenlaskettuna selvästi enemmän. (Käytännön oikeustoiminnassa vihapuhe mainitaan useammin, mutta sielläkin se yleisesti sekoittuu kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.)

Päätelmä: Suomessa on vaikutusvaltaisia viranomaistahoja, jotka eivät ymmärrä ilmaisunvapauden (ja täten demokratian) merkitystä. Valveutunut media pystyy osoittamaan, mikä rasismissa ja vihapuheessa on väärin, ilman moraalista paniikkia ja ilman, että rasistille suodaan rangaistuksista ja uhriutumisesta koituvaa kansansuosiota.

Voltaire taikauskosta ja suvaitsevaisuudesta

Lueskelin Voltairen (1694–1778) teosta Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa (Vastapaino 2013, suom. Erkki Salo). Yksi Pariisin iskuista tapahtui Boulevard Voltairella. Siksi tässä pari sitaattia. Ensiksi jumalolennon kunniasta (s. 296–297):

Te kurjat maan matoset, joita ihmisiksi sanotaan, mitä yhteistä on teillä Äärettömän Olennon kunnian kanssa? Hänkö rakastaisi kunniaa? Teiltäkö hän sitä saisi? Kuinka pitkään te kaksijalkaiset, höyhenettömät eläimet, pidätte Jumalaa omana kuvananne? Te turhamaiset rakastatte kunniaa; senkö tähden haluatte Jumalankin sitä rakastavan? ...teistä ei ole enempää halventamaan kuin kunnioittamaankaan Korkeinta Olentoa.

Voltairen luomassa vuoropuhelussa pohditaan myös, olisiko luoja voinut tehdä jotakin tarpeetonta (s. 412–414). Keskustelijat päätyvät siihen, että jumaluuden piti tehdä kaikki, minkä se teki:

Minusta näyttää, että Jumala on antanut lajillemme kaiken tarvittavan: silmät näkemiseen, jalat kävelemiseen, suun syömiseen, kurkun nielemiseen, mahan ruoan sulattamiseen, aivot ajattelemiseen, elimet lisäämään kaltaisiaan.

Toisaalta keskustelijat päätyvät siihen, että mikään uskonkappale ei ole ihmisenä olemiselle välttämätöntä ja että jumaluus vain sallii uskomisen tapahtuvaksi. Esimerkkinä on islaminusko:

Olisi naurettavaa ajatella, että joku ei voinut täyttää velvollisuuksiaan ihmisenä ennen Muhammadin maailmaan tuloa. Ihmiskunnan ei ollut lainkaan välttämätöntä uskoa Koraaniin, ja ennen Muhammadia maailman meno oli samaa kuin tänään. Jos muhamettilaisuus olisi ollut ihmiskunnalle välttämätön, olisi se maailman alusta alkaen ollut olemassa kaikkialla. ... Siten tämä uskontokunta vertautuu käytännön lainsäädäntöön, joka muuttuu aikojen ja paikkojen myötä, se on kuin muoti tai kuin sairausdiagnoosi, joka aina muuttuu lääkärin vaihtuessa.

Keskustelussa esitetään myös kysymys, miksi jumala olisi tehnyt ihmisestä rikoksiin taipuvaisen:

Jotkut ihmiset sen tietävät, mutta minä en kuulu heihin. Sen tiedän hyvin, että Koraani on naurettava, vaikka siinä paikoitellen onkin melko hyviä kohtia. Missään tapauksessa Koraani ei ollut ihmiselle välttämätön, ja tämä tieto riittää minulle. (korostus lisätty)

Etenkin Pariisin iskujen jälkeen luulisi olevan vaikea tyytyä ajatukseen, että jokin dogmi tai kirja ei ole ihmiselle välttämätön. Nykyihmiselle seikan pitäisi olla päivänselvää, ja passiivisen tyytymisen sijasta järkevien ihmisten olettaisi pyrkivän vähentämään uskonnollisten dogmien/tekstien vaikutusta, etenkin lapsissaan. Tämän tulisi myös olla koululaitoksen tehtävä. Julkisella vallalla olisi keinoja puuttua länsimaisten arvojen kanssa ristiriidassa oleviin islamin piirteisiin, mutta keinoihin on vaikeampi tarttua, jos omakaan pesä ei ole puhdas.

Voltaire puhuu kolmesta ”ihmiskunnan tartuntataudista”: fanatismista, taikauskosta ja suvaitsemattomuudesta. Hänelle suvaitsevaisuus ei tarkoita fanatismin ja uskon hyväksymistä vaan vain lääkettä ihmisten arkiseen epäsopuun: ”...meidän tulee suvaita toisiamme, koska me kaikki olemme heikkoja, epäjohdonmukaisia, oikkuihin ja virheisiin taipuvaisia.” Tämä tietysti herättää kysymyksen, mitä ihmisiltä tulee odottaa ja vaatia. Kuinka johdonmukaisia ihmisten tulee olla, jotta heitä voidaan suvaita? Nykyään tiedetään enemmän kuin 1700-luvulla, joten vaatimustenkin tulee olla kovempia. Voltaire kysyy, ”mihin pisteeseen saakka julkinen valta sallii, että taikausko romutetaan” ja vertaa kysymystä siihen, ”mihin saakka vesipöhöä pitää punkteerata, potilas kun voi kuolla siihen. Vastaus riippuu lääkärin tiedoista ja taidoista.” Koska ”lääkäri” eli julkinen valta tietää nykyään enemmän, sen tulee myös vaatia enemmän – myös itseltään. (Ks. aiempi kirjoitukseni liittyen velvollisuuden koulukuntaan.)

Yhtenä suvaitsevaisuuden airuena Voltaire näkee kaupankäynnin. Adam Smithin[1] ja David Humen tavoin Voltaire pitää kaupankäyntiä valistuneen yhteiskunnan edistäjänä:

Kun zarathustralainen, hindu, juutalainen, muslimi, kiinalainen teisti, bramiini, kreikan- tai roomanuskoinen kristitty, protestantti tai kveekari käyvät kauppaa Amsterdamin, Lontoon, Suratin tai Basran pörssissä, eivät he suinkaan käy tikari ojossa käännyttämään sieluja omaan uskoonsa.

Kaupankäynti ei toki ole kaikkivoipa rauhan lähettiläs. Myös esimerkiksi aseteollisuudella on intressejä harjoittaa kaupankäyntiä. Joidenkin arvioiden mukaan nämä intressit olivat osasyy esimerkiksi Irakin sotaan, jota ilman taas tuskin olisi ISISiä ja Pariisin iskuja. Niin tai näin, Voltairen päätelmään on helppo yhtyä:

Sanalla sanoen, vähemmän taikauskoa, vähemmän fanaattisuutta; vähemmän fanaattisuutta, vähemmän kurjuutta.

PS. Tässä aihetta sivuavia kysymyksiä mietittäväksi: Jos länsimaissa asuvat muslimit näkisivät oheisenkaltaisia jumalhahmoja esittäviä kuvia (myös Muhammedista) jatkuvasti ja kaikkialla (vaikkapa bussien kyljissä), miten se vaikuttaisi heihin? Mikä vaikutus pitkällä aikavälillä olisi sillä, että ristiriitoja islamin ja länsimaisen vapauden/tasa-arvon välillä tuotaisiin toistuvasti ja näkyvästi ilmi? Ehtiikö islam maallistua samanlaiseksi rituaaliseksi seuraleikiksi kuin kristinusko? Auttaisiko maallistumisessa se, että islam-kritiikki ja/tai islaminuskosta vapautuneet saisivat enemmän julkisuutta? Mitä Suomen muslimit ajattelevat islamista luopuneista? Kielletäänkö Suomessa joskus uskonnon nimissä tapahtuva lasten oikeuksien rikkominen (ympärileikkaus ei-lääketieteellisistä syistä) tai tainnuttamattoman eläimen halal-teurastus? (Wikipedia kirjoittaa halal-lihasta: ”Halal-liha on teurastettu islamin mukaan oikeaoppisesti leikkaamalla eläimen kurkku nopeasti terävällä veitsellä, lausumalla samanaikaisesti ’Allahu akbar’ (Jumala on suurin) ja valuttamalla eläimen veri ulos.”)

Alaviite [1]: Sain vastikään Adam Smithin Kansojen varallisuuden uuden laitoksen (WSOY 2015, suom. Jaakko Kankaanpää), jossa on mukana myös aiemmin suomentamaton kakkososa. Kirjassa otetaan kantaa hallitusvallan ja uskonnollisen vallan suhteeseen. Käytännön toimet taikauskojen hillitsemiseksi tiedettiin vaikeiksi jo 1700-luvulla:

Koska hallitsija ei yleensä pysty suoranaisesti vastustamaan heidän (papiston) kantojaan kyllin painokkaasti ja arvovaltaisesti, on tarpeen, että hän pystyy vaikuttamaan niihin; ja hän pystyy vaikuttamaan niihin vain niiden pelkojen ja odotusten kautta, joita hän kykenee herättämään useimmissa tuon säädyn edustajissa. Nuo pelot ja odotukset saattavat perustua joko takavarikon tai muiden rangaistusten uhkaan tai toisaalta tulevan valtiollisen suosion toivoon. ... Mutta jos hallitsija yrittäisi mielivaltaisesti ja pakkokeinoin riistää tietyiltä pappismiehiltä heidän virkatalonsa, ehkäpä siitä syystä, että he olisivat tavallista innokkaammin julistaneet jotakin kumouksellista tai kapinallista oppia, hän saisi moisella vainolla aikaan vain sen, että heidän ja heidän oppinsa suosio kasvaisi vaivalloisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Pelko on lähes kaikissa tapauksissa kelvoton hallinnon väline, eikä sitä pitäisi koskaan käyttää etenkään sellaisia miehiä vastaan, joiden keskuudessa esiintyy pienintäkään pyrkimystä itsenäisyyteen. Yritykset pelotella sellaisia miehiä ainoastaan kiihdyttävät heidän kiukkuaan ja vakiinnuttavat heidän keskuuteensa vastahankaisen mielialan, vaikka heidät olisi lempeämmin keinoin ehkä ollut helppo saada lieventämään kantojaan tai jopa kokonaan hylkäämään ne.