Muslimiplayboyn nousu ja tuho

Noin 15 vuotta sitten posti toi minulle ilmaiseksi paksun ja painavan teoksen. Kaikki kirjan 800 sivua ovat kiiltäviä ja värillisiä (välissä kaksi DVD-levyä). Kannessa on muovisen viivakarhennuksen avulla tehty kuva, jonka aihe vaihtuu riippuen kulmasta, josta kuvaa katsotaan. Takakannen vastaavassa vaihtokuvassa on kirjan tekijä ja kaksi hänestä käytettyä nimeä.

Kuka on tekijä Harun Yahya/Adnan Oktar? Ja mistä pompöösin teoksen rahoitus tuli?
Kirjasta keskusteltiin sen ilmestymisen (2006) aikoihin runsaasti. Lähetettiinhän ulkoisesti mahtipontista mutta sisällöltään typerryttävää kirjaa kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maailmaa opettajille ilmaiseksi. Teos sai myös kolme jatko-osaa, viimeisin ilmestyi 2012.

Kreationistinen kirja yrittää todistella, että eläinlajit eivät olisi aikojen kuluessa muuttuneet. Teoksessa jopa käytetään kalastusvieheiden kuvia todisteena hyönteislajin muuttumattomuudesta. Eräässä kuvassa on jäljellä vieheen koukku!
Richard Dawkins arvioi teosta seuraavasti:

En pysty sovittamaan yhteen tämän kimaltavan kirjan kalliita tuotantokuluja sen sisällön henkeäsalpaavaan hulluuteen. Onko se todella hulluutta vai onko se silkkaa laiskuutta, vai kenties kyynistä tietoisuutta kohdeyleisön – enimmäkseen muslimikreationisteja – tietämättömyydestä ja typeryydestä. Ja mistä rahat tulevat?

Tulipa rahoitus mistä tahansa – moni arveli saudien tukeneen teosta – tekijälle, turkkilaiselle lahkojohtajalle, ei tuoreen uutisen mukaan käynyt hyvin. Oikeudessa Oktaria syytettiin muun muassa rikollisjärjestön johtamisesta, poliittisesta ja sotilaallisesta vakoilusta, raiskauksesta, alaikäisiin sekaantumisesta, rahanpesusta, väärentämisestä ja kiristämisestä. Rangaistus: yli tuhat vuotta vankeutta.

Ääriajattelusta ja sen ehkäisemisestä

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2020 -lehdessä (aavistuksen lyhennettynä).

Ääriajattelun tarkkakorvainen selonteko

Berger, J. M. (2019): Ekstremismi. Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita. Helsinki.

Mikä on ekstremismiä? Se, että liikennevalotolppiin on Helsingissä liimattu tarroja, joissa on nyrkin kuva ja teksti ”make racists afraid again”? Tai oliko se ekstremismiä, kun Charles Darwin kirjoitti suositussa matkakirjassaan 1830-luvulla, että orjuuden ylläpito saa hänen verensä kiehumaan? Vai onko koko ekstremismi -termi mielekäs? Itselle vastakkaisia näkemyksiähän on läpi historian mustamaalattu niiden äärimmäisyyden perusteella.

Ääriliikkeiden tutkija J. M. Bergerin mukaan termi on tärkeä ja ansaitsee tulla huolella määritellyksi. Tätä hän perustelee nimenomaan sillä, että termiä käytetään niin huolettomasti: ”Ekstremismin monimutkaisuus riivaa nyt kaikkea keskustelua, ja tilannetta pahentaa inhimillinen taipumus kehystää poliittiset erimielisyydet ekstremismiin.” Erityisesti sosiaalisessa mediassa ihmiset lokeroivat erimielisiä ääripäihin (ja yllättävästi myös itseään) – usein koko nuoruutensa innolla.

Berger aloittaa ekstremismin määrittelemisen ihmislajia vanhemmasta ”me vastaan ne” -ajattelusta, siis sisäryhmän ja ulkoryhmän erojen korostumisesta. Sellaisenaan määritelmä on luonnollisesti epämääräinen. Ei esimerkiksi ole ilmeistä, mitä Bergerin ilmaus ryhmäerojen ”valtava vahvistuminen” tarkoittaa. Vihreiden nuorten ja Perussuomalaisten nuorten ero koetaan usein valtavaksi, mutta ryhmiä tuskin silti on mieltä nimittää ekstremistisiksi. Kyseisten ryhmien jäsenet esimerkiksi kykenevät rauhanomaiseen (vaikkakin usein tunteikkaaseen) mielipiteenvaihtoon. Jopa Antifa-ryhmittymän ja Suomen Sisun jäsenet pystyvät vuoropuheluun.

Ekstremismin määritelmään tarvitaan siis muutakin kuin ääripäähän lokeroiminen ja lokeroituminen. Bergerin mukaan olennainen lisäedellytys on, että identiteettikollektiivilla on kirjallisesti muotoiltu oikeutus olemassaololleen. Ilman jonkinlaista tekstinarratiivia kyse on Bergerin mukaan vain yksittäisistä ekstremisteistä, ei ekstremismistä: ”Liike ei voi omaksua ideologiaa ellei tai ennen kuin se on siirtynyt tekstiin.”

Bergerin määritelmä ei siis lähde liikkeelle väkivallasta. Hän päinvastoin kirjoittaa, etteivät väkivalta ja ekstremismi ole suorassa yhteydessä:

Väkivalta ei aina ole ekstremististä eivätkä kaikki ekstremistit ole väkivaltaisia. Monissa rikoksissa ja sodissa väkivallalla edistetään tai suojellaan yksilön tai ryhmän etuja, esimerkkeinä liikevoiton turvaaminen tai oikeutettu itsepuolustus. Vaikka ekstremistisillä tuntemuksilla ja rikoksilla ja sodalla on usein peittymä, pelkkä väkivalta ei ole luonnostaan ekstremististä.

Bergerin mukaan edes terrorismi ei väistämättä ole ekstremismiä:

Terrorismi on taktiikka, mutta ekstremismi on uskomusjärjestelmä. Ekstremistiset liikkeet ovat usein pieniä, joten niillä on usein motiivi omaksua epäsymmetrinen taktiikka, esimerkiksi terrorismi. Kun ekstremistit todella käyttävät terroria, he yleensä luovat ideologisia oikeutuksia päätöksensä tueksi. Monet ekstremistit kuitenkin välttävät terrorismia eivätkä kaikki terrorismia taktiikkana käyttävät ole välttämättä ekstremistejä.

Berger jatkaa, että väkivallalle annetut ideologiset oikeutukset ovat usein vain ohuelti naamioituja tekosyitä silkalle vallanhimolle tai väkivallan ihannoinnille.

Edellä mainittujen tarkennusten jälkeen Berger lopulta lisää määritelmään väkivaltaisuuden: ”Ektremismi tarkoittaa uskomusta, että sisäryhmän menestystä ei voida erottaa ulkoryhmään kohdistuvan väkivallan tarpeesta.” Bergerille ekstremismi siis edellyttää, että väkivaltainen toiminta koetaan olennaiseksi osaksi oman ryhmän menestymistä. Väkivallaksi Berger tosin laskee myös sanalliset hyökkäykset ja erottelevan käyttäytymisen. Tämä sanojen ja väkivallan sekoittaminen jossakin määrin vesittää hänen pohdintaansa.

Kirjan suurin puute on tuoreiden esimerkkien vähäisyys. Olisi ollut kiinnostava kuulla Bergerin ajatuksia esimerkiksi siitä, ovatko Yhdysvaltain yliopistokampuksilla tapahtuneet viimeaikaiset keskustelu- ja luentotilaisuuksien häiritsemiset ja niitä seuranneet tilaisuuksien peruuttamiset ekstremismiä. Berger kirjoittaa, että ekstremististen liikkeiden strategia on ahdistelemalla (sanallisesti, vandalismilla yms.) pelotella ulkoryhmää ja ”estää sitä osallistumasta yhteiskunnalliseen toimintaan”. Tällä kriteerillä luennoitsijoiden ja luentotilaisuuksien häiritseminen olisi aitoa ekstremismiä. Samalla kriteerillä myös burka- tai niqab -huntujen suosiminen olisi ekstremismiä. Estäväthän hunnut naisten täysipainoisen osallistumisen yhteiskuntaan.

Kiinnostavinta kirjassa on pohdinta ekstremismiä ruokkivan radikalisoitumisen syistä – vaikka helpompaa näyttääkin olevan sen kertominen, mistä radikalisoituminen ei johdu. Takana ei ensinnäkään ole yhteiskunnallisia rakenteita, joiden merkitys Bergerin mukaan on kumottu toistuvasti. Myöskään matalaa koulutustasoa ei voida syyttää radikalisoitumisesta. Esimerkiksi jihadistitaistelijoita koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että heidän keskimääräinen koulutustasonsa oli huomattavasti keskiarvoväestöä korkeampi. (Sama pätee luonnollisesti yliopistokampusten aktivisteihin.) Berger toteaakin, että eri puolilla maailmaa miljardit ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa elämässään ja yhteisöissään rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, erottelua, työttömyyttä ja muunlaisia ongelmia, mutta silti vain pieni murto-osa kärsijöistä päätyy ekstremismiin.

Uskonnosta Berger toteaa vastaavasti, että minkä tahansa uskonnon opinkappaleet voidaan kääntää radikalisoitumisen välineiksi, jopa silloin, kun keskeiset kappaleet puhuvat väkivaltaa vastaan. Rauhanomaisuudestaan tunnetut buddhalaisetkin ovat käyttäneet väkivaltaa. Berger ei toki silti vähättele uskonnon merkitystä vaan perään huomauttaa, että ”uskonnollisille ekstremisteille pyhät kirjoitukset ja uskomukset ovat informaation lähteitä ja niillä määritellään sisäryhmän ja ulkoryhmän identiteetit”.

Ekstremistin tunnistaminen etukäteen on joka tapauksessa haastavaa. Bergerin mukaan ideologiksi tai uskovaksi muuttuminen ja ekstremistiryhmään liittyminen ovat viime kädessä yksilöllisiä matkoja, joista on lähes yhtä monta muunnosta kuin matkaan lähteneitä. Useimmitenhan emme osaa aukottomasti selittää edes sitä, miten itse päädyimme uskomuksiimme. Miten siis voitaisiin olettaa, että osaisimme ennustaa muiden käyttäytymistä? Ainutkertaisten tekojen selitykset ovat lähes aina saavuttamattomissa, ja yksittäistapahtumalle ei voida laskea todennäköisyyttä.

Bergerin mukaan radikalisoitumispolkuja kannattaa kuitenkin koettaa jälkikäteen seurata. Tutkimus tukee kahta radikalisoitumisen päälähdettä. Ensimmäinen on se, että yksilö alkaa nähdä muut kollektivistisen identiteetin kautta. Berger puhuu tässä yhteydessä kategorisoinnista ja lainaa tunnettua sosiaalipsykologia: ”Kun kategorisoimme jonkun ihmisen ryhmän jäseneksi, annamme hänelle ryhmän prototyyppisiä piirteitä ja katsomme ryhmää prototyypin linssillä. Emme näe heitä ainutlaatuisina yksilöinä, vaan enemmän tai vähemmän prototyyppisinä ryhmän jäseninä, jota prosessia sanotaan depersonalisoinniksi.” (Minuakin on depersonalisoitu esimerkiksi antifeministiksi vain siksi, että olen kritisoinut joitakin nykyfeminismin suuntauksia.)

Toinen radikalisoitumisen lähde on Bergerin mukaan vallitsevien olojen mureneminen ja epävarmuuden lisääntyminen. Tämäkään seikka ei silti auta ennustamaan, kuka radikalisoituu. Kokonaiset väestöt voivat yllättäen kohdata musertavaa epävarmuutta, mutta harva silti päätyy ekstremismiin. Berger joutuukin epämääräisesti toteamaan, että taloudellisen ympäristön yhtäkkiset hajottavat muutokset saattavat luoda epävarmuutta, joka pahentaa sisäryhmän ja ulkoryhmän välisiä jännitteitä. 

Parhaiten epävarmuus näyttää toisin sanoen selittävän yksilötason toimintaa, ei niinkään ekstremististä liikehdintää sinänsä. Näin Berger: 

Epävarmuus selittää osaltaan niiden yksilöiden toimintaa, jotka tarttuvat terrorismiin ja ekstremismiin, erityisesti niin sanottujen yksinäisten susien, joiden elämässä on ollut usein traumaattinen status quon murtuminen (kuten työpaikan tai vanhemman menetys) ennen väkivaltaan siirtymistä.

Tällaisen jälkiviisastelun mielekkyyttä vähentää se, että vaikka tuntisimme radikalisoitumisprosessin pääpiirteet, yritykset puuttua prosessiin saattavat epäonnistua ja työntää yksilöä yhä syvemmälle ekstremismiin. Hyvää tarkoittavat toimethan usein tuottavat juuri päinvastaisia vaikutuksia kuin oli toivottu. Tämä saattaa päteä valtiotasolla asti. Esimerkiksi Tunisian demokratisoitumisprosessin onnistumista on selitetty sillä, että ulkovallat eivät olleet siinä aktiivisina taustavaikuttajina.

Pienistä puutteistaan huolimatta Bergerin kirja on tärkeä päänavaus ekstremismin tutkimisessa. Teos ei kerro, miten ekstremismiä tai ekstremismitorjunnan tahattomia sivuvaikutuksia saadaan hillittyä, mutta kirjan empiirinen taustavire ja huolelliset analyysit ovat taatusti oikea suunta. Nykyisillä datankäsittely- ja valvontamenetelmillä jälkiviisaus saattaa jopa vielä muuttua toimivaksi ennaltaehkäisyksi. Eri kysymys sitten on, mitä ekstremismiriskin pienentäminen saa maksaa. Millaisen riskin kanssa ihmiset siis haluavat elää? Tai keiden oikeuksia ja vapauksia kansalaiset ovat valmiita rajoittamaan?

Islam ja suvaitsevaisuuden tulevaisuus

Harris, Sam & Nawaz, Maajid (2015): Islam and the Future of Tolerance. Harvard University Press. Cambridge.

Tässä tiiviissä keskustelukirjassa (sivuja on reilu sata) ateisti Sam Harris ja entinen islamisti Maajid Nawaz pohtivat sitä, voivatko islam ja suvaitsevaisuus elää rinnakkain. Nawaz kantaa huolta siitä, että karismaattiset värvääjät ovat keskittyneet haavoittuvimpiin, identiteettikriisistä kärsiviin nuorukaisiin. Ja kun dogma on kerran omaksuttu, se kehystää Nawazin mukaan nuoren koko maailmankuvan:

Siitä tulee linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan ja myös työkalu, jolla uusia jäseniä värvätään. Ihmiset usein syyttävät radikalisoitumisesta köyhyyttä tai koulutuksen puutetta, mutta asiantuntijat ovat jo pitkään tienneet, että korkeasti koulutetut ovat terroristeissa yliedustettuina.

Yksilön uskonnollisen vakaumuksen voimakkuus ei silti Nawazin mielestä auta ymmärtämään eroa jihadistin, vallankumouksellisen islamistin, poliittisen islamistin tai ei-islamistisen muslimin välillä.

Harris nostaa esiin hieman toisenlaisia kysymyksiä. Hänen mukaansa on esimerkiksi absurdia, että jos pastori Floridassa polttaa tai edes uhkaa polttaa kopion Koraanista, se herättää lukuisissa muslimiyhteisöissä enemmän tyrmistystä kuin sunnien päivittäiset hirmuteot shiioja kohtaan:

Jos todella olemme huolissamme ihmisoikeuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta, meitä liikuttaisivat samalla tavoin kaikki ihmisoikeuksien loukkaukset ja toimisimme systemaattisella tavalla niiden käsittelemisessä.

Nawaz kommentoi myös natsismia. Hänen mukaansa muslimeja vihaavien uusnatsien olemassaolo ei ole yhteydessä siihen, tuleeko kaikilla olla oikeus vapaasti kritisoida islamia. Nawaz myös toteaa mieluummin keskittyvänsä ihmisten arvoihin, ”eikä uskonnollisiin perinteisiin, josta he väittävät arvojensa tulevan”.

Harris ottaa kantaa joidenkin muslimien lausuntoon, että ”meidän täytyy noudattaa kunkin valtion lakeja, koska islam niin käskee”. Moni muslimi kuitenkin Harrisin mukaan toivoo lakien muuttuvan kohti shariaa. Siksi Harris pelkääkin, että ”jos meillä olisi muslimienemmistöinen hallinto, suvaitsevaisuuden teeskentely loppuisi ja olisimme matkalla kohti 600-lukua”. Nawaz komppaa tätä jossakin määrin ja sanoo esimerkiksi, että Isisin kutsuminen ekstremismiksi on liian epämääräistä ja välttelee velvollisuuttamme (hän ei tarkenna, kenen velvollisuutta) vastustaa tekojen oikeuttamista pyhillä kirjoituksilla.

Nawazin mukaan islamin ja islamia tunnustavien maiden maallistuminen edellyttää ruohonjuuritason kysyntää maallistuneelle demokratialle: ”Tämän takia on välttämätöntä, että arabit neuvottelevat uuden sosiaalisen järjestyksen arabeille, arabien kaduilla.” Harris kysyy tähän liittyen: ”Miten näet meidän lisäävän kysyntää maallistuneelle demokratialle, jos sekä maallistuminen että demokratia nähdään hyökkäyksenä uskonnollista identiteettiä kohtaan?”

Nawazin vastaus: ”Tämä on mahdollista vain muslimiuudistajien äänten voimistamisella – mukaan lukien liberaalimmat entiset muslimit ja ei-muslimit, jotka ovat valmiita keskustelemaan kriittisesti näistä asioista.” On vaikea sanoa, miten tällaista äänten voimistamista voitaisiin parhaiten avittaa (ja mikä voimistumisen vaikutus todellisuudessa olisi). Niin tai näin, harvalla ex-muslimilla on kiinnostusta kritisoida vanhempiensa uskomuksia ja perinteitä. Monelle maallistuminen myös käytännössä on uskonasioiden muuttumista epäkiinnostaviksi.

                                * * * 

Laakkonen, Juha (2008): Ekologinen parasitologia. Gaudeamus. Helsinki.

Kirjan alkumetrit toivat mieleen Juice Leskisen Musta aurinko nousee -kappaleen sanat:

Katsot ulos, näätkö sen:

toiset tappaa toisiaan.

Alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan.

Kirjan lukeminen (ja lukemisen aikana sairastettu noro-tartunta) muistuttivat, kuinka haluttuja ja kilpailtuja hyvät ravintolähteet ja sopivat suojapaikat ovat. Pari kertaa inhottavat loiseliöt tulivat uniinkin.

Loisia on joka lähtöön ja niitä tavataan kaikilla eliöillä, myös loisilla itsellään kuten Juice laulaa (yhdessä parhaasta biiseistään). Monien loisten elinkierto on käsittämättömän mutkikas: ne saattavat esimerkiksi tarvita useampaa väli-isäntää, ja muokata niiden käyttäytymistä hienostuneella tavalla ja tarkasti juuri omien etujensa mukaisesti. (Aivastamista ja yskimistä on ehdotettu tällaiseksi manipuloinniksi; miten muutoin pisaratartunnalla leviävät mikrobit voisivat levitä?)

Teos on kiintoisasta aiheestaan huolimatta valitettavan luettelomainen eikä pyri popularisoimaan herkullisimpiakaan yksityiskohtia loisten ja isäntien suhteista. Maallikolle suosittelen mieluummin vaikkapa Richard Dawkinsin loiskuvauksia Geenin itsekkyys ja Maailman hienoin esitys -kirjoista. Loistutkijan käsikirjaksi Ekologinen parasitologia sopinee hyvin.

Onko uskonto aivopesua?

Kirjallisuuden ohella Helsingin kirjamessuilla on aina ollut muutakin tarjontaa. Tänä vuonna mukana oli muun muassa Ahmadiyya-muslimiyhteisö. En muutoin olisi heidän messupaikallaan tullut käyneeksi, mutta kustantajani Terra Cognitan piste oli sitä vastapäätä. (Aiemmin Terra Cognita on ollut Ursan, Tiedekirjan ja muiden tietokustantajien vieressä, jonne se luonnollisesti kuuluu. Nyt se jostakin syystä oli sijoitettu niistä erilleen.)

 

Kävin juttelemassa Ahmadiyyan edustajien kanssa ja sain mukaani joitakin The Review of Religions -lehtiä (julkaistu vuodesta 1902). Nimensä perusteella tämä ulkoasultaan laadukas lehti pyrkii ymmärtämään – ehkä jopa selittämään – uskontoja. Vilkaisukin kuitenkin riittää paljastamaan julkaisun ajavan islamilaista taantumuksellisuutta.

Omien sanojensa mukaan Ahmadiyya-yhteisö korostaa rauhanomaisuutta ja löyhästi tulkiten jopa yksilön omaa tahtoa – tai ainakin miehen tahtoa. Esimerkiksi profeetta Muhammedin lapsivaimovalintaa pidetään oikeutettuna seuraavin perustein (korostukset lisätty):

In actuality, this was the purpose of the Holy Prophet in bringing her to his home at such a young age, so that he could train her from a tender age according to his wishes, and she could receive the longest possible opportunity to remain in his company; so that she could be made fit for the sensitive and magnificent work which fell upon the wife a law-giving Prophet.

Menneisyydessä harjoitettuja tapoja on useimmiten turha arvostella, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole vain menneisyydestä: moni nykymuslimi väittää pitävänsä Muhammedin toimintaa moitteettomana ja tavoiteltavana. Maininta lapsivaimon muokkaamisesta aviomiehen toiveiden mukaiseksi ei myöskään ole yksittäistapaus. Kaikissa lukemissani lehden numeroissa kannatettiin näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa länsimaissa vallitsevien oikeus- ja tasa-arvokäsitysten kanssa.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan lehden esseetä "Aivopesevätkö uskonnolliset vanhemmat lapsiaan?". Kuten edellä kävi ilmi, kysymys voisi myös kuulua, aivopesevätkö aviomiehet lapsivaimojaan.

Aloitetaan aivopesu -termistä. On melko ilmeistä, että uskontokriitikot käyttävät tätä vanhentunutta ilmaisua sen provokatiivisuuden vuoksi. Vielä ilmeisempää on, että uskontoihin kuuluu käytäntöjä, jotka tekevät termistä jossakin määrin perustellun. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa sitä, miksi lapsilla on tapana omaksua vanhempiensa harjoittama uskonto.

Lehti vastustaa aivopesuajatusta viidellä eri perustelulla. Ensimmäinen kohta on tutuin: ”Me kaikki kasvatamme lapsemme uskomustemme mukaan, myös ateistit.” 

Tässä kohdin kirjoittaja jopa lainaa Richard Dawkinsia ja toteaa perään, että ”jos Dawkins kasvattaa lapsensa uskomaan, että luonnolliset prosessit voivat selittää kaikki ilmiöt, minulla on oikeus kasvattaa lapseni uskomaan, että näin ei ole.”

 

Sivuutetaan tässä se, että ateismi ei ole uskomusjärjestelmä vaan jumaluskon puutetta. Katsotaan sen sijaan lausunnon väitettä naturalismista. Siihen sisältyy eräs paradoksi. On nimittäin niin, että jotta jotakin ilmiötä voitaisiin kutsua yliluonnolliseksi, tieteen pitäisi pystyä toteamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää luonnollisten prosessien ja mekanismien avulla. Vasta tällöin kyse olisi aidosti yliluonnollisesta ilmiöstä. Mutta jotta tällainen päätelmä voitaisiin jostakin ilmiöstä tehdä, siitä pitäisi tietää kaikki. Tämä taas tarkoittaisi, että kyse ei enää olisikaan yliluonnollisuudesta; ilmiöhän tunnetaan jo läpikotaisin. 

Yliluonnollinen asuu siis vain ja ainoastaan tietämättömyydessä – ja juuri siihen tiivistyy uskonnollisen ja uskonnottoman kasvatuksen ero. Molemmissa myönnetään, että tiede ei tiedä kaikkea, mutta vain toisessa tietämättömyys halutaan korvata uskonnollisella – siis mielikuvitukseen ja johdatteluun perustuvalla – varmuudella. Tämä uskonnollinen varmuus tarkoittaa avoimen, kriittisen ja rationaalisen mielen sulkemista pois tietyistä kysymyksistä, aivan kuten ”aivopesussa” on tapana. (Naturalismista on myös muistettava sen takana oleva todistusaineisto, esimerkiksi se, että luonnon monimuotoisuus ja eliöiden sopeutuminen ympäristöönsä eivät tarvitse luojaa. Luonnolliset prosessit riittivät ja riittävät evoluutiolle.)

Kakkosperustelu ei ole yhtä ennustettava: ”Vanhemmat toivovat sydämessään lapsensa parasta.” 

Argumentti vanhempien hyväntahtoisuudesta on niin kehno, että se kääntyy itseään vastaan. Perustelu on käytännössä sen myöntämistä, että vanhemmat ainoastaan uskovat toimivansa lapsensa hyväksi. Ikävimpiäkin uskontoon liittyviä perinteitä, vaikkapa lasten sukuelinten leikkauttamista*, toki yleensä jatketaan hyvää tarkoittaen ja omaan hyväsydämisyyteen uskoen. Hyvät tarkoitusperät eivät kuitenkaan poista sitä seikkaa, että ainakin tyttöjen sukuelimiin kajoamisessa on usein kyse vaarallisesta ja kivuliaasta toimenpiteestä, joka kurjistaa ja rajoittaa naisen loppuelämää. Argumentti olisikin pätevämpi, jos se olisi muodossa ”vanhemmat toivovat järjellään lapsensa parasta”. Miksi puolustelua ei esitetä tässä muodossa?

Kolmas kohta olisi hupaisa, jos se ei olisi niin selvää harhaanjohtamista: ”Islam tukee uskonvapautta.” 

Puolustelun tragikoomisuus tulee islaminuskoisten suhtautumisesta uskosta luopumiseen. Esimerkiksi Pew-tutkimuslaitoksen raportti muutaman vuoden takaa toteaa, että Etelä-Aasian muslimeista 76 prosenttia kannattaa uskonsa hylkäävän tappamista. Lähi-idässä samaa mieltä oli 56 prosenttia. Tässä kohdin on muistettava, että islam on maailman toiseksi suurin uskonto, ei mitään pienen aavikkoheimon törttöilyä. Islamiin myös liittyy ajatus oikeanlaisista talous- ja hallintojärjestelmistä, mikä vaikeuttaa uskonnonvapauden toteutumista. Tämä mittakaavakysymys kannattaa pitää mielessä.

Neljäs kohta kuuluu: ”Uskonnon ulkopuolella kasvattaminen tarkoittaa, että sinulle ei ole annettu mahdollisuutta valistuneeseen valintaan” (informed choice). 

Lausunto nojaa siihen monen kristitynkin hyväksymään ajatukseen, että usko on hyödyllistä ja että uskomisesta on hyvä olla omia kokemuksia. He uskovat uskomiseen, kuten Daniel Dennett asian muotoilee. Arkkipiispa Kari Mäkinen on esimerkiksi todennut, että ”uskonnollisiin kertomuksiin on mentävä sisään, jotta uskonnon olemusta voi ymmärtää”.

Ironisesti kyseinen perustelu voidaan kääntää sen väitteen puolustamiseksi, että uskonto on aivopesua. Tämä on helppo nähdä, jos puolustelu olisi kuulunut, että vasta kun sinut on aivopesty, tiedät, mitä aivopesu on. Tämä olisi paradoksi, sillä aivopesun tarkoitus on nimenomaan tehdä aivopesu huomaamattomaksi. Sama pätee uskonnolliseen kasvatukseen: sen eräs tarkoitus on saada yksilö huomaamattaan ajattelemaan, että ilman uskoa olen vajavainen ja ymmärtämätön. ”Pyhien” kirjoitusten ”totuuksista” on tunnetusti vaikea päästä pois, jos yksilö on niiden sisään herkässä iässä tai elämänvaiheessa johdateltu.

Viides ja viimeinen kohta on yllättävin: ”Jos uskonnollinen kasvatus tarkoittaa pysyvää indoktrinoitumista, ateisteja ei olisi olemassa.” 

Väite pitää paikkansa ainakin teknisesti. Aiemmin käytännössä kaikki ihmiset olivat uskovaisia, ja silti ateisteja on olemassa. Aivopesuväite ei kuitenkaan ole väite, että aivopesu kestää koko elämän. Kuten Dawkinsin esimerkki kertoo, indoktrinaatiosta on mahdollista irrottautua, ja yhä useampi onkin siihen ryhtynyt – varakkaiden uskonnollisten järjestöjen propagandasta huolimatta.

* Alaviite: Marja Tiilikainen kirjoittaa Arjen islam: Somalinaisten elämä Suomessa -kirjassa (2003) seuraavasti: ”Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu Koraanin opetuksiin, mutta islamilaisesta maailmasta voidaan kuitenkin löytää myös tyttöjen ympärileikkauksia, erityisesti niin kutsuttuja sunna-leikkauksia, puolustavia tulkintoja.” (Kyse on niin sanotuista haditheista, joiden autenttisuudesta ja tulkinnasta kiistellään.) Tiilikainen jatkaa leikkauksista: ”Somaliassa tyttöjen ympärileikkauksen voidaan katsoa uusintavan yhteisön kulttuurista ja etnistä identiteettiä ruumiiseen liittyvien merkkien ja merkitysten avulla. Ympärileikkaus on tärkeä osa somalityttöjen sosialisaatiota (muslimi)naisten maailmaan. Aud Tallen (1993) mukaan somalitytön ympärileikkaus on naisidentiteetin symboli, mutta samalla se vahvistaa tytön sidettä oman isänsä sukulinjaan. Tytön neitsyys vaikuttaa koko perheen statukseen ja ympärileikattu tytär säilyttää sukulinjansa puhtauden ja kunnian.”

   Wikipedian artikkelista löytyy maakohtaisia tietoja leikkausten yleisyydestä. Turistimaa Egyptin prosenttilukema lienee suomalaisille yllättävin.

                     * * *

Lehti paljastui myös 

kommunisminvastaiseksi 

ja varsin nationalistiseksi.

PS. Naisten ja miesten yhteiskunnallisesta segregaatiosta Review of Religions kirjoittaa yllättävän suorasukaisesti (korostus lisätty): "The Islamic concept of segregation is only to be understood in the context of measures to protect the sanctity of female chastity and the honour of women in society so that the dangers of violating these objectives are minimised." Jos "muslimit rauhan puolesta" (ja Kirjamessut) hyväksyvät tuonkaltaista sukupuoleen perustuvaa alistamista ja holhoamista, mitä voidaan odottaa vähemmän maltillisilta yhteisöiltä? Onko perusteltua sanoa, että islaminuskon yleistyminen on uhka lännessä saavutetulle tasa-arvolle?

PS 2. Rasistisesta ja sukupuolisesta syrjinnästä on huomattava seuraava seikka. Syrjinnästä tulee merkittävä ilmiö vain silloin, jos sitä tapahtuu huomattavan usein suhteessa mahdollisuuksiin, jolloin sitä olisi voinut tapahtua. Ja trendi (nouseva tai laskeva) syrjinnästä tulee vain, jos näiden kahden (syrjintätapaukset ja mahdollisuus syrjimiseen) suhde muuttuu ajan myötä. Sekä sukupuolisen että rasistisen syrjinnän suhteen trendi on (ainakin kantaväestön parissa) ollut laskeva jo vuosikymmeniä. On myös perusteltua sanoa, että ideologiana ja muodollisen politiikan alueella rotuun/etnisyyteen tai sukupuoleen perustuva syrjintä on länsidemokratioissa käytännössä kuollut.

   Nukahtamiseen ei silti ole varaa. Lännen on pidettävä huoli, että uskonnollinen fundamentalismi tai muunlainen autoritaarisuus eivät vaivihkaa heikennä lähtökohtien tasa-arvoa ja yksilönvapauksia turvaavia instituutioita. Olisikin toivottavaa, että länteen suuntautuvan siirtolaisuuden tärkeimpiä motiiveja olisi kunnioitus läntisiä yksilönoikeuksia ja tasa-arvoinstituutioita kohtaan.

                            * * *

PS 3. (To 12.12.2019)

Joulukuun kymmenes päivä sain sähköpostiviestin eräältä Ahmadiyya-yhteisön edustajalta, joka oli lukenut yllä olevan kirjoitukseni. Hän kutsui minut tammikuussa 2020 järjestettävään symposiumiin. "It will be honor for us if you would come and join us in the event." Symposiumin ohjelma koraaniresitaatioineen ei kuitenkaan vaikuta sellaiselta, että siellä olisi mahdollista edistää ihmisten tasaveroisuutta, yhteiskunnan maallistumista tai demokratiaa. Vastasin ystävällisesti ja pyrkien vuoropuheluun - toivoen, että perään tulee vielä neljäs jälkikirjoitus:

Dear Mr ..., Thank you for the invitation. I guess Your organization is AGAINST islamism & jihadism. But equally importantly, is Ahmadiyya also FOR equal rights for everybody (including gays & women) and FOR democratic culture? Whatever your views are in these issues, this symposium doesn’t seem fit for promoting them. Kind regards, OT

PS. If possible, I would like to hear what You think of some current social/political issues. And with Your kind permission, I would like to add Your thoughts as an afterword to my blog post. 

So, what do You think about the conversation that has been going on about letting the "ISIS-wives" come back to Finland?

And what do you make of recent polls suggesting that The Finns party (Perussuomalaiset) is by far the most popular party in Finland? 

About issues that are not as recent, what do you think about the Danish cartoons: should there be freedom to publish that kind of pictures, and if not, what would be proper punishment for publishing them? 

And lastly, what is the relationship between martyrdom and Ahmadiyya-organization? And Ahmadiyya and free market economy?

Uhanalaiset ex-muslimit

Turunen, Mari (2017): Kääntyneet – Ex-muslimien painostus Suomessa. Uusi Tie. Ryttylä.

Teologian maisteri Mari Turusen Kääntyneet -kirja perustuu 31:n islamista kristinuskoon kääntyneen turvapaikanhakijan haastatteluun. Heistä 87% oli joutunut vaikeuksiin islamista luopumisensa vuoksi. Turunen kirjoittaa islamin ankaruudesta uskostaan luopuneita kohtaan seuraavasti: 

Islamista ei saa kääntyä pois. Tämä on kaikissa sharia-lakikoulukunnissa, myös maltillisissa koulukunnissa hyväksytty opetus. Uskonnon mukaan asia on näin. Osa maltillisista ei tietenkään surmaa kääntynyttä vaan kieltää tai piilottaa hänet.

Oli kylmäävää lukea islamin hylänneiden kokemuksia Suomessa (ja Anas Hajjarin lausuntoja aiheen tiimoilta). Vaikka vain osa haastatelluista puhuisi totta kokemastaan väkivallasta ja sillä uhkailusta – heillä on intressi myös totuuden venyttämiseen – kyse olisi merkittävästä perustuslain ja inhimillisten perusoikeuksien vastaisesta toiminnasta. Tällaiseen taantumuksellisuuteen viranomaisten on aktiivisesti puututtava.

On siis olemassa muslimeita, jotka haluavat muuttaa vapaamieliseen länsimaahan mutta ovat silti valmiita eristämään sellaisen muslimin, joka tätä länsimaista vapautta päättää elämässään toteuttaa. Vastaanottokeskuksissa näiden ex-muslimien kanssa ei haluttu syödä, heitä ei tervehditty eikä heidän edes sallittu auttaa ruoanlaitossa. Ruoasta kun tulisi saastaista. Ja kuten todettua, joskus mukana oli fyysistä väkivaltaa ja sillä uhkailua. Ja toisinaan kohteena olivat perheenjäsenet ja jopa lapset. Kirjan mukaan kyse ei ole vain turvapaikanhakijoiden julmuudesta vaan myös Suomeen jo kotiutuneet muslimit uhkailivat islamista luopuneita.

Tässä jokunen lainaus haastatelluilta:

Minua ei ole uhattu henkilökohtaisesti, mutta kuulin vastaanottokeskuksessa, kun he sanoivat, että kaikki kristityt pitäisi tappaa. 

Onneksi vastaanottokeskuksissa on turvakamerat. En tiedä, mitä tapahtuisi ilman niitä.

Suku painosti vaimoani eroamaan. Rakastan vaimoani, mutta suku esti meitä puhumasta keskenämme. Minut pakotettiin eroon.

Mieheni pahoinpiteli minut, ja hän on erkaannuttanut lapsemme minusta. Hän haukkuu minua lapselle huoraksi.

Meitä on useasti uhattu väkivallalla, ja pelkään lasteni puolesta. Minua on syytetty vaimoni parittamisesta.

En ole turvassa Suomessa.

En voi kävellä yksin illalla. Vilkuilen olkani yli, sillä niin moni vihaa minua ja haluaa minulle pahaa.

Kun käännyin kristityksi, menin kotiin aikaisemmin kuin ennen, sillä tunsin itseni turvattomammaksi kadulla kuin aiemmin. Asuinalueellani asuu paljon uskonnollisia muslimeja. Usein viranomaiset suosivat muslimeja ja kuuntelevat heitä.

Olen hengenvaarassa, sillä vastaanottokeskuksessa on henkilöitä, jotka haluavat mennä ihmisjoukkoon ja tappaa ei-muslimeja. 

Kirjassa haastatellun pastori Timo Keskitalon mukaan ”avoin yhteiskunta ei kykene suojelemaan ihmistä, jota uhkaa tällainen totalitaarinen uskonnollinen yhteisö”. Keskitalo jatkaa: ”Meillä on sokea piste, jos kuvittelemme, että uskonto on yksityisasia. Islamissa uskonto on ilman muuta julkinen asia, osa näkyvää käyttäytymistä.” Eräs Turusen päätelmä kuuluu: ”Tarvitsemme keskustelua ja halua puolustaa niitä vapauksia, joita länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa on, vaikka se merkitsisi kulttuurisen sensitiivisyyden ylittämistä.”

Lopussa on vain yksi maininta islamista ateismiin/uskonnottomuuteen siirtyneistä. Luultavasti uskonnon täysin hylänneet kokevat kuitenkin vastaavaa uhkailua ja syrjintää. Asiasta on vain vaikeampi saada tietoa. Esimerkiksi Suomen ex-muslimit Twitter-tilillä ja blogilla on ollut hiljaista jo pari vuotta. Mikä siis olisi paras tapa tukea islamista luopuneita? 

Kirjasta lisää tuolla:

http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2018/07/kaantyneet-eli-miten-ex-muslimeja.html

Pohdintaa siitä, miten valistusajattelu saataisiin leviämään muslimien pariin:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2016/03/skeptikko-kuoleman-puhemies-ja.html

PS. Richard Dawkinsin mukaan hänen Jumalharha -teoksensa arabiankielistä ilmaista käännöstä on ladattu netistä jo 30 miljoonaa kertaa. Lukema antaa toivoa rauhanomaisemmasta ja suvaitsevaisemmasta tulevaisuudesta.

Kansan Uutiset islam- ja feminismikritiikistä

Kansan Uutiset -lehti kirjoittaa 3.8.2019: ”Uusateismilla ja feminismiä vastustavalla maskulinistisella miesliikkeellä on paljon leikkauspintaa.” Tässä joitakin huomioita sekavasta ja sinne tänne ilkkuvasta lehtiartikkelista.

Aloitetaan harvoin käytetystä maskulinismi termistä. Mitä se tarkoittaa? Maskulinismilla tai lyhyemmin maskulismilla on viitattu sekä maskuliinisuuden yleiseen ihannointiin että miesten oikeuksien edistämiseen. Kirjoittaja jättää kertomatta, mitä hän tällä ilmeisesti halventavaksi tarkoitetulla termillään tarkoittaa. Maskuli(ni)smi ei joka tapauksessa ole aatteellisesti yhteydessä feminismin vastustamiseen enempää kuin feminismi on aatteellisesti yhteydessä miesten oikeuksien vastustamiseen. 

Kirjoituksen eräs pääväite on, että ateismista on tullut oikeistolaisempaa. Huoli esitetään aivan kuin vasemmistolaisuudella olisi jonkinlainen esikoisoikeus uskonnottomuuteen: ”Suomessa kirkon ero valtiosta on ollut enemmän vasemmiston kuin muiden asialistalla.” Ateismin oikeistolaistumista kirjoituksessa perustellaan muun muassa seuraavasti:

Oikeusministeriön Eduskuntavaalitutkimus 2015 -julkaisun mukaan perussuomalaiset olivat 2015 suositumpia kirkkoon kuulumattomien kuin kirkkoon kuuluvien parissa. Ensimmäisten parissa kannatus oli neljä prosenttiyksikköä suurempi.

Voi olla, että ateismin kannattajissa on aiempaa enemmän oikeistolaisesti ajattelevia – mitä oikeistolaisuuteen lasketaankin –, mutta tällainen kannattajakunnan muutos ei kerro siitä, onko itse ateismi muuttunut. Ateismi – uusi tai vanha – on edelleen jumaluskon puutetta, ja ateistien esittämät argumentit ovat nekin vanhoja tuttuja. Se, mikä uusateismissa on uutta, onkin lähinnä se, että ateistit eivät enää ole niin vaitonaisia. Toinen muutos on se, että islamia kritisoidaan ateistien parissa aiempaa enemmän. Nykytilanteessa se on perusteltua (eikä sekään liity oikeistolaisuuteen): kristinusko on muuttumassa vanhusten seuraleikeiksi, kun taas islamin maallistuminen on vasta alkanut. Samalla islaminuskoisten määrä länsimaissa on merkittävästi lisääntynyt, ja trendi näyttää jatkuvan.

Kansan Uutisten artikkeli ei analysoi sitä, miksi islam ja feminismi ansaitsevat kritiikkiä. Lehti esittää vain perustelemattomia vihjailuja kriitikoiden oletetusta oikeistolaisuudesta aivan kuin puoluepolitiikka voisi mitätöidä islamiin tai feminismiin kohdistetun arvostelun. Kaiken lisäksi kirjoittaja mainitsee, että ”Kirkosta eronneiden määrässä on usein piikki Päivi Räsäsen otettua kantaa seksuaalista tasa-arvoa vastaan”. Tämä kuulostaa joltakin aivan muulta kuin oikeistolaiselta tai perussuomalaiselta konservatismilta.

Kirjoittaja jatkaa: ”Angloamerikkalaista uusateismia dominoivat ajattelijat kuten Richard Dawkins, Sam Harris ja vuonna 2011 kuollut Christopher Hitchens ovat kaukana tieteellisestä sosialismista.” Jää epäselväksi, mitä kirjoittaja tarkoittaa tieteellisellä sosialismilla. Olipa sen määritelmä mikä tahansa, Dawkins, Harris ja Hitchens luultavimmin vastustaisivat sanan ”tieteellinen” käyttöä sosialismin (tai minkä tahansa poliittisen aatteen) yhteydessä – riippumatta siitä, mitä he itse ajattelevat mistäkin sosialismin suuntauksesta.

Kansan Uutisten artikkelin mukaan jopa ”yhteistyö” joidenkin ihmisten kanssa on raskauttavaa: ”Harris on tehnyt yhteistyötä Milo Yiannopoulosin ja Jordan Petersonin kaltaisten oikeistoideologien kanssa ja kannattanut muslimien vastaista etnistä profilointia.”

Kirjoittaja ei mitä ilmeisimmin ole perehtynyt Sam Harrisin ajatteluun. Harris on suorasanaisesti kertonut, mistä asioista hän on samaa ja mistä eri mieltä Yiannopoulosin kanssa. Minkäänlaisesta yhteistyöstä ei voida puhua. Harris esimerkiksi vastustaa Yiannopoulosin uskonnollisuutta ja hänen antamaansa Trump-tukea. Harrisin mielestä Yiannopoulos on epärehellinen trolli ja esiintyvä taiteilija, joka haittaa rehellistä ja selkeää ajattelua. Harris ei siis pidä Yiannopuolosia liittolaisenaan. 

Mitä taas tulee Jordan Petersoniin, Harris on kritisoinut myös hänen paikoin löysää ajatteluaan. Lisäksi Petersonin mahdollisella ”oikeistolaisuudella” ei ole tekemistä sen kanssa, mitä Harris itse politiikasta ajattelee. Harrisin ja Petersonin yhteistyökin on lähinnä ollut osallistumista samoihin kriittistä keskustelukulttuuria edistäviin tilaisuuksiin. Kansan Uutisten kirjoittaja väittää lisäksi, että Harrisin huomiot etnisestä profiloinnista edustaisivat muslimivastaisuutta. Näin vakava väite kaipaisi suoriin sitaatteihin nojaavia perusteluja, ei yliolkaisia heittoja.

Artikkelin jatko on yhtä epäonninen: ”Lisäksi hän (Harris) uskoo ihmisrotujen välisiin geneettisiin älykkyyseroihin, mitä tiedeyhteisö ei allekirjoita.” Joko kirjoittaja ei ole perehtynyt aihetta koskevaan tutkimukseen tai hän valehtelee. Alan tutkijat ovat lukemattomissa tutkimuksissa osoittaneet, että ihmispopulaatioiden välillä on älykkyyseroja. Se, kuinka suuri osa näistä eroista kulloinkin johtuu geneettisistä tekijöistä ei ole tiedossa, mutta on käytännössä mahdotonta, että tällaisia eroja ei olisi. Lukuisat, luultavimmin tuhannet, geenivariantit vaikuttavat älykkyyteen, eivätkä nämä muunnelmat millään voi esiintyä samoissa suhteissa eri populaatioilla.

Feminismin vastustamisesta lehti kirjoittaa: ”Tammisalo kirjoittaa feminismin vastaisia kirjoituksia Skeptikko-lehteen, josta on Suomessa tullut keskeinen feminismin vastustajien alusta.”

Olen osoittanut Skeptikossa, että eräät nykyfeminismin suuntaukset esittävät kehnosti perusteltuja ja biologian kanssa ristiriitaisia väitteitä. Olen skeptisismin hengessä myös analysoinut akateemisen feminismin aatteellisia ja autoritaarisia sivupolkuja. Vihjailu lehden oikeistolaistumisesta osuukin harhaan. Skeptikko on edelleen puoluepoliittisesti sitoutumaton. Lehti myös noudattaa syrjimättömyyden ja laajan sananvapauden periaatteita ja jatkossakin sitoutuu kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun – sekä journalistisiin periaatteisiin tietolähteiden kriittisestä tarkastelusta ja totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä. Tässä tarkastellun artikkelin perusteella samaa ei voida sanoa Kansan Uutisista.

Onko huivikiellolle perusteita? Oliko Muhammed pedofiili?

Ilmaisunvapaus koki äskettäin kolauksen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) linjasi lokakuussa 2018, että Muhammedin kutsuminen pedofiiliksi ei kuulu ilmaisunvapauden piiriin. Itävaltalaisnainen oli luennollaan sanonut Muhammedilla olleen pedofiilisia taipumuksia. Perään hän oli kysynyt, miksi nimittää seksisuhdetta alle 10-vuotiaan kanssa, jos ei pedofiliaksi.

Tuomioistuin perusteli typerryttävää päätöstään uskonnollisen rauhan säilyttämisellä. Muhammedin kaltaista, satoja vuosia vanhaa kirjallista hahmoa pitäisi kuitenkin olla lupa nimittää miksi tahansa, sodanlietsojasovinistista pedofiiliksi – etenkin kun kirjallisten lähteiden mukaan kyse on molemmista. Myös loukkaavammille ilmaisuille olisi perusteita. Pidänkin lähes kansalaisvelvollisuutena tällaista aataminaikaisten profeettojen kritisoimista, myös naurettavaksi tekemällä ja pilkkaamalla. (On huomattava, että EIT ei linjannut, että pilkkaamisesta tulee tuomita, vaan että tuomitseminen kuuluu maan omaan harkintavaltaan.)

Islam- ja Muhammed-kritiikkiä puoltaa myös se, että EIT:n päätöksen takana näyttää olevan uskonnollisten fanaatikkojen onnistunut kiristysstrategia – ”Älkää kritisoiko uskoamme tai tapamme teidät” – ja siihen liittyvä alistunut pelkuruus ja näennäissuvaitsevaisuus. (Pedofilian esiin nostanut itävaltalaisnainen sai maksettavakseen 480 euron sakot ja oikeudenkäyntikulut.)

Maat, joissa burkan käyttö on 

kielletty 2018 (Wikipedian mukaan).

Lokakuussa 2018 myös YK:n ihmisoikeusneuvosto antoi uskonnollista fanatismia suosivan lausunnon. Sen mukaan Ranskan päätös kieltää kasvoja peittävän hunnun käyttö julkisissa tiloissa rikkoo ihmisoikeuksia. (Tulkinta eroaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuoden 2014 kannasta, jonka mukaan kyseisen hunnun kieltäminen ei riko uskonnonvapautta.)

YK:n neuvoston huivilinjaus ei ole yhtä yksiselitteisesti väärä kuin EIT:n tuore Muhammed-linjaus, mutta huivilinjauskin on ongelmallinen. Mistä linjaus johtuu? YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenet vaihtuvat kausittain. Jäsenvaltioita hyväksytään mukaan tasaisesti eri maanosista. Jopa Saudi-Arabia, joka on kunnostunut ihmisoikeusrikkomuksissa, murhissa, sotarikoksissa ja naisten syrjinnässä, on päätynyt neuvoston puheenjohtajamaaksi. Tämä islaminuskoisten valtioiden edustus neuvostossa selittänee osaltaan tuoretta huivilinjausta. (Jäsenmaiden islamilainen teokraattisuus selittänee myös YK:n neuvoston linjausta vuodelta 2009, että uskonnon julkinen halventaminen on ihmisoikeusrikkomus.)

Huivikysymystä on luontevaa lähestyä tiettyjen perusoikeuksien kautta. Uskontoon perustuvan syrjinnän tulee ensinnäkin olla kiellettyä. Jokaisella tulee olla oikeus uskoa mihin tahansa ja palvoa mitä tahansa, hyväntahtoisista menninkäisistä pikkusieluisiin profeettoihin – siitä huolimatta, että koulutuksen tulee pyrkiä siihen, että ihmisten uskomukset perustuvat mahdollisimman paljon todennettuun tietoon. Toiseksi yksilöllä tulee halutessaan olla oikeus olla paljastamatta omaa vakaumustaan. Näillä kahdella periaatteella päästään jo alkuun. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että nämä periaatteet eivät toteudu Suomessa esimerkiksi armeijassa tai peruskoulussa.) Huivikielto ei riko näitä oikeuksia: se ei estä ketään uskomasta, eikä se pakota ketään paljastamaan uskoaan, pikemmin päinvastoin. 

Huivikielto on kuitenkin valtion puuttumista uskonnollisiin kysymyksiin. Ja se on aina epäilyttävää – siinäkin tapauksessa, että kyse on valtion pyrkimyksestä pitää julkiset tilat maallisina, kuten Ranskan päätöksessä. Tosin Ranskan huivikiellon on myös väitetty kumpuavan ei-maallisista syistä, lähinnä rasismista. Syytöstä vastaan voidaan puolustautua sillä, että huivinkäyttäjät eivät ole rotu ja että kielto koskee kaikkia etnisestä taustasta riippumatta.

Tarkastellaan huivin suhdetta naisten oikeuksiin. Vastikään eräs suomalainen musliminainen väitti, että ”yhteiskunnassa, joka rohkaisee riisumaan, itsensä peittäminen on feministinen teko” (väite kirjasta Noin 10 myyttiä feminismistä, SKS 2018, Helsinki). Ajatus, että länsimainen/suomalainen yhteiskunta rohkaisee naisia riisumaan, on epätarkka. Yllyttävätkö esimerkiksi huntua pitävän neidon isä ja veljet tai mahdollinen puoliso ja anoppi tyttöä vähäpukeisuuteen? Tuskin. Yhteiskunnalla ei toisin sanoen ole yksituumaista kantaa vaatteiden peittävyyteen.

Olennainen kysymys huiviasiassa on se, miten niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä. Tällaisia maita on paljon. Jos niissä hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä yleisesti pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, ei voida sanoa, että yksilöllä olisi vapaus pukeutua haluamallaan tavalla, huivin feministisyydestä puhumattakaan. Länsimuslimien osalta kysymys on hankala, sillä muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat – läntisistä vapauksista huolimatta – olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa. Siksi pidän ajatusta huivin feministisyydestä epärehellisenä.

Koko kasvot peittävä kaapu (niqab/burka) taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Onko se pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen? Kasvoja peitetään myös esimerkiksi ilmansaasteiden, katupölyn ja kovan pakkasen takia. On helppo nähdä ero tällaisten tarkoituksenmukaisten syiden ja yhteisöllisen pakottamisen välillä. Esimerkiksi Tanskassa elokuussa 2018 voimaan tullut kasvojen peittämiskielto pyrkii nimenomaan ehkäisemään sosiaalisesti pakotettua peittämistä. Tanskassa sakon suuruus on 134 euroa.

Mutta mistä tiedämme, milloin kasvojen peittäminen on tarkoituksenmukaista? Joidenkin mielestä arvioinnin vaikeus on niin merkittävä käytännön ongelma poliisivalvonnalle, että kieltokaan ei ole perusteltu. Kiellon puoltajat taas vetoavat usein siihen, että viranomaisten on tärkeä tunnistaa ihmisiä. Tässä kohdin laki ei ole selvä. Milloin ja minkä viranomaisen on tunnistukseen kyettävä? Onko esimerkiksi matkustajan oltava tunnistettavissa julkisten kulkuneuvojen valvontakameravideoista? Entä saako yksityisyritys, vaikkapa taksifirma, vaatia kasvojen paljastamista?

Jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi on ehdotettu sitä, että tilanteissa, joissa ei saa olla moottoripyöräkypärä päässä, ei myöskään saa peittää kasvoja hunnulla. Tämäkään käytäntö ei ole aukoton. Naamioitumiskiellot ovat väistämättä tulkinnanvaraisia – vaikka aidosti tulkinnanvaraisia käytännön tilanteita ei monia olekaan.

Muslimit saattoivat omaksua 

penisviiltelyn juutalaisilta. Rituaalin 

puolustamisessa ryhmät toisinaan 

myös yhdistävät voimansa.

Toinen ehdotettu kieltoperuste on se, että vain sellainen toiminta tulee sallia, jota voidaan tehdä myös maallisista syistä. Tätä on käytetty perusteena muun muassa lasten sukuelinten leikkelyn vastustamisessa. Silpomisen suhteen perustelu onkin mielekäs: silpomiselle ei ole maallista vastinetta. (Nekin, jotka vastustavat tyttöjen silpomista, puolustelevat poikien leikkelyä usein sillä, että esinahan poisto on merkityksetön ja vaaraton operaatio verrattuna klitoriksen poistoon. Ero toki on ilmeinen, mutta molemmat tulisi silti kieltää. Kyse on vain aste-erosta, ja lisäksi kummassakin tapauksessa puolustuskyvytön ja ymmärtämätön pikkulapsi on riskialttiin rituaaliväkivallan kohteena.) Huivikiellon kohdalla vaatimus maallisesta vastineesta ei ole yhtä pätevä. Kuten todettua, naamioitumiselle on myös maallisia syitä, ja ennen kaikkea kyse ei ole fyysisestä väkivallasta (vaikka monesti sitäkin on mukana).

Toisinaan oikeutta verhoutua huiviin puolustetaan sillä, että katoliset nunnatkin käyttävät uskontoa ilmentävää vaatetusta. Miksi siis olisi perustellumpaa kieltää muslimivaatetus? On tärkeä huomata ero nunnapäähineen ja muslimihuivin välillä. Nunnaksi päädytään aikuisena oman valinnan ja itsetutkistelun kautta. ”Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin”, kuten Annamari Sipilä kirjoittaa (HS 15.4.2017). Musliminaisille niqab ei ole samaan tapaan valintakysymys. Muslimihuivi myös nojaa vankemmin naisen itsemääräämisoikeutta rajoittaviin vanhakantaisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin. Siksi valtaosa minusta kallistuu kasvot peittävän uskonnollisen kaavun kieltämiseen.

Tunnistan toki, että jokaiselle mutkikkaalle ongelmalle on olemassa vastaus, joka on selkeä, yksinkertainen ja virheellinen. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on sitä. Huivikielto saattaa olla tällainen. Kyse on yksilön vapauksien rajoittamisesta, johon pitää olla todella pätevät perustelut. Perusteluksi ei esimerkiksi kelpaa edellä mainittu seikka, että ihmiset ovat rauhanomaisempia kasvokkain tapahtuvassa kanssakäymisessä. Kansalaisia ei yksinkertaisesti ole oikein pakottaa ”kasvokontaktiin” toistensa kanssa. Huivikiellosta on silti luultavasti enemmän hyötyä kuin haittaa, etenkin kun huomioidaan joidenkin islamilaisten valtioiden ylläpitämä paine kasvojen peittämiseen. YK:n ihmisoikeusneuvoston tuoreen huivipäätöksen paradoksi on siinä, että uskonnonvapauden nimissä on mahdollista rajoittaa naisten vapauksia ja eristää heitä yhteiskunnasta. (Teokratiat toki kärsivät siitä itsekin: ne jättävät käyttämättä puolen väestönsä luovuuden ja ahkeruuden.)

Suomessa hallinnon on seurattava muiden maiden kokemuksia huivikielloista. Tässäkin tapauksessa konkreettiset tutkimustulokset ovat paras pohja päätöksenteolle. Toistaiseksi huivikiellot eivät näytä tuottaneen merkittäviä haittoja. Kielto on vahva signaali hallinnolta, että se pyrkii eroon sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä. Sananvapauden aktiivisempi puolustaminen taas olisi signaali siitä, että sanalliset tai kuvalliset viestit, edes herjaukset, eivät oikeuta fyysistä väkivaltaa. Tämän näkökannan leviäminen suojelisi uskonrauhaa paremmin kuin nykyinen pelosta johtuva itsesensuuri tai kritiikistä tai pilanteosta sakottaminen.