Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 2/2

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä. Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.

                               * * *

Eurooppa on edistynyt ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa niin pitkälle, että täällä on sokaistuttu sille, millainen tilanne muualla maailmassa on. Olemme sinisilmäisiä ajatellessamme, että valtava määrä nuoria miehiä voitaisiin tuoda vieraasta kulttuurista ja istuttaa heihin heti länsimaisia arvoja.

 

Seida Sohrabi

 

 

Monen edistysmielisen kohtalokas erhe on projisoida jokaisen maahanmuuttajan sisälle itsensä kaltainen arvoliberaali.

 

Jussi K. Niemelä

 
 
 
 
Helo, Ari toim. (2025): Liberalismin puolustus – Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. Atrain & Nord. Kemi.
 
 
Kristillinen teologia perustuu kahteen asiaan: helvetintulilla pelotteluun ja taivaallisilla pidoilla houkutteluun. Keppiä ja porkkanaa siis; käristy tai pelastu. Tämä oli kristinuskon sanoma satoja vuosia.

Saapuivat kuitenkin renessanssi ja valistusaika, Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset sekä teollinen vallankumous.

Yhteiskunnat maallistuivat, tieteet edistyivät ja väestöstä tuli lukutaitoista ja koulutettua. Pelastus ja lohtu eivät voineet enää nojata puhtaaseen taikauskoon. Tarvittiin uusia oppeja ja uudenlaisia instituutioita, maistuvampia porkkanoita.
 
              * * *
 
2000-luvulle tultaessa valtaa sai arvoliberaali ääriajattelu [1]. Sen pelastussuunnitelmaan kuului, että jokainen saa määritellä itsensä miksi tahansa. Tänään olen lesbo-Liisa, huomenna hetero-Heikki. Sen piti olla maallinen ja kaikille kelpaava karnevaalintäyteinen paratiisi. Messiasta ei tarvita; empatia ja itsemäärääminen riittävät.

Paperilla suunnitelma oli kaunis ja kannatettava – mutta vain paperilla. Identiteetti ei ole yksityinen fantasia, vaan siihen sisältyy toive muiden antamasta hyväksynnästä. Ja hyväksynnän saaminen ei ole itsestään selvää. Näin on etenkin tilanteessa, jossa identiteettiin kuuluu julkisten palveluiden käyttöä. Esimerkkinä toimii trans-identifioituvalle tarjottu kirurgia.

Pelastuksen sijasta suunnitelma toi joukon kiistoja. Mikä on nainen? Onko trans-nainen nainen? Ja jos on, saako hän osallistua naisten kilpaurheilusarjoihin? Ainakin se olisi epäreilua naisurheilijoita kohtaan. (Poikana läpikäyty murrosikä antaa etulyöntiaseman lähes kaikkiin urheilulajeihin.)

Myös intimiteettikysymys jäi ratkaisematta. Saako trans-nainen mennä naisten pukuhuoneeseen? Tai onko naisten vankila trans-naiselle oikea paikka rikosten sovittamiseen?

Avoimista kysymyksistä huolimatta uudet arvoliberaalit julistivat, että kaikki identiteetit, elämäntavat ja perherakenteet ovat yhtä hyviä ja legitiimejä. Löydä oma polkusi, anna kaikkien kukkien kukkia.

Omassa elämässään arvoliberaalit olivat kuitenkin usein perin konservatiivisia. He olivat korkeasti koulutettuja, he pyrkivät naimisiin ja he halusivat lapsia. Ja jos arvoliberaalit näissä onnistuivat, he pysyivät naimisissa ja investoivat lastensa tulevaisuuteen. Siitä asemasta kelpasi julistaa.[2]

Arvoliberaali piti itseään kadunmiestä fiksumpana ja sofistikoituneempana. Ja sitä, mitä liberaali ei ymmärtänyt, hän alkoi nimittää populismiksi. Teemasta kirjoitettiin lukematon määrä kirjoja ja lehtiartikkeleita.
 
                * * *
 
Tässä liberalismiesittelyn kakkososassa tarkastellaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Mitä se sanoo edellä mainitusta identiteettikysymyksestä? Teos on varsin hajanainen, ja siinä on päivänpolitiikkaa ja muuta sisältöä, joka ei istu Skeptikkoon. Niinpä tässä sivutaan vain muutamia kirjan esseistä.

Valtiotieteiden tohtori Linda Hart kirjoittaa osiossaan, että sukupuoli-identiteetti saattaa aiheena tuntua vähäpätöiseltä. Tämä on totta; eiväthän omakohtaiset tuntemukset voi olla liberalismin ydinkysymys.

Ongelma onkin toisaalla; siinä, että aiheesta riidellään nimenomaan niiden järjestöjen parissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa sukupuoli-identiteettinsä parissa painivia. Näin Hart:
 

Vaikka keskustelu on pääosin rajautunut pienten akateemisten ja alakulttuuripiirien sisälle, se on ollut poikkeuksellisen repivää esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöissä ja feministisissä järjestöissä.

Hartin mukaan sukupuoli-identiteetin korostamisessa on toinenkin ongelma: se tuotti sananvapauden ja avoimen keskustelun vastaisia toimintatapoja. Joidenkin akateemisten organisaatioiden vastuuhenkilöt pyrkivät joko rajaamaan käsiteltäviä aiheita tai estämään keskustelutilaisuuksia. Moni oli valmis kampanjoimaan yksittäisiä keskustelijoitakin vastaan. Tätä tapahtui jopa Skepsis ry:ssä (ks. Skeptikko 4/2023). Tuolloin ”edistyksellisten” marssi pysähtyi hallituskokoonpanon vaihtumiseen tieteellisemmäksi. Hart jatkaa:

Arkisemmasta näkökulmasta on jopa absurdia, että sellainen asia kuin sukupuoli tai sen ruumiillinen, yhteiskunnallisiin ilmiöihin heijastuva kaksijakoisuus on päätynyt syvien aatteellisten ja poliittisten ristiriitojen kohteeksi.

Miksi yksinkertaisesta – oikeastaan mikroskooppisesta – määritelmäkysymyksestä sitten riidellään? Se kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema ei koskaan ole ollut näin hyvä. Laissa olevat syrjintäkiellot ovat toimineet, ja omakohtaisista määritelmistä ja tuntemuksista on turvallista kinastella.

Toinen asia, jonka kiistely paljastaa, on se, miten kaukana todellisuudesta ajattelu voi akateemisissakin piireissä olla. Sukupuolta kyetään pitämään biologiasta irrallisena ja sosiaalisesti rakentuneena valtakysymyksenä. Miljoonien vuosien evoluutiohistoria ohitetaan ylimielisesti virnuillen.

Moiselle löperyydelle klassisen liberalismin edustaja luultavasti kohauttaa hartioitaan: ihmiset määritelkööt ja ymmärtäkööt sukupuolen(sa) miten tahtovat. Kirjassa ex-pääministeri Matti Vanhanenkin riimittelee: ”ei se sinua muuta eikä ole sinulta pois, millainen joku toinen ihminen on ja miten ja kenen kanssa hän elämäänsä viettää.” Tausta-ajatus identiteetin itsemäärittelyssä on tietysti kannatettava: ihmisiä ei tule syrjiä heidän erilaisuutensa vuoksi.

Itsemäärittelyn korostaminen voi kuitenkin muuttua liberaalinkin kannalta ongelmaksi. Mikäli se, mitä ihmiset tarkoittavat sanalla sukupuoli, alkaa muuttua, samalla muuttuu lakien sisältö. Ja jos lakien annetaan vaihdella identiteettipoliittisten muotivirtausten mukana, hallinnon kyky suoriutua päätehtävistään – syrjimättömyyden ja itseilmaisuoikeuden turvaamisesta – heikentyy.

Klassinen liberaali siis haluaa rajoittaa itsemäärittelyn valtaa, jotta kansalaisten oikeudet ja vapaudet eivät kavennu.[3] Periaate on yksinkertainen: hallinnon on voitava nojata ymmärrettäviin, tarkasti määriteltyihin ja abstrakteihin lakeihin.

Toinen ongelma identiteetin ylivallassa on, että se johtaa kollektivistiseen politiikantekoon. Siinä etuisuuksia jaetaan ryhmäidentiteetin perusteella. Syntyy epäreiluja kiintiöitä ja suosituimmuusasemia. Sorrettuna vähemmistönä olemisesta tulee etuoikeus, joka ohittaa yksilön ansiokkuuden.[4] Lopulta ihmisten kyky suhtautua toisiinsa yksilöinä heikentyy, ja sortoa aletaan nähdä sielläkin, missä sitä ei ole. Aletaan puhua epämääräisesti rakenteellisesta syrjinnästä, mutta ei kerrota, kuka tai mikä syrjii ja miten.[5] 
 
                   * * *
 
Identiteeteillä politikoinnista saattaa siis seurata kollektivistista ajattelua ja keskustelukulttuurin myrkyttymistä. Mutta voiko identiteettipeli todella murtaa lännessä vallitsevan yksimielisyyden kaikille kuuluvista vapauksista ja oikeuksista? Tätä on vaikea uskoa. Vapauksien todelliset uhkat tulevat pikemminkin ulkoa, islamilaisen fundamentalismin leviämisestä.

Jos lähihistoriasta voidaan jotakin päätellä, islamin mukana seuraa naisia syrjiviä käyttäytymis- ja pukeutumiskoodeja, kunniamurhia, sukuelinten silpomisia, pakkoavioliittoja, homojen, uskonnottomien ja vääräuskoisten väkivaltaista, jopa murhanhimoista syrjintää, klaaniuskollisuutta, dogmaattista (koti)uskonnonopetusta, lasten uudelleenkoulutusleirejä, antisemitismiä ja yleistä länsivihamielisyyttä.

Muutkin fundamentalismin muodot toki uhkaavat länsimaisia vapauksia, mutta islamilainen versio näyttää sitkeimmin pitävän pintansa tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja maallistumista vastaan. Kirjassa uhkaa käsittelee Helsingin kaupunginvaltuutettu Seida Sohrabi (kok). Hänkin toki tekee sen melko epäsuorasti:

 

Maahanmuuton ongelman ydin on se, että olemme ottaneet vastaan liian paljon humanitaarisia maahanmuuttajia liian lyhyellä aikavälillä, laiminlyöneet kotouttamisen ja sallineet heidän pakkautumisensa samoille alueille. Emme ole vaatineet emmekä edesauttaneet toimillamme ihmisten halua integroitua ja olla osa tätä yhteiskuntaa.

Sohrabin mukaan muuttajan pitää haluta olla ja kokea olevansa osa suomalaista, yksilönvapauksia korostavaa yhteiskuntaa. Hänen tulee myös ”haluta siirtää tuleville sukupolville eteenpäin meille tärkeitä arvoja, kuten vapaus ja tasa-arvo”. Sohrabi jatkaa:

Halukas maahanmuuttaja kotoutuu huonollakin maahanmuuttopolitiikalla, mutta haluton vain, mikäli vastaanottava maa sitä vaatii. Tarvitaan yhteiskuntaa kotouttamaan ja tulijaa kotoutumaan. Onnistunut integraatio on kaksisuuntainen ‒ molempien osapuolten pitää osallistua. - - Ihmisestä pitää saada ote heti, kun hän tulee Suomeen. Silloin on aika kertoa, miten Suomi toimii ja millaisilla arvoilla - - Kotoutuminen ei ole vain oikeus, se on velvollisuus.

Otteen saaminen muuttajasta ei ole helppoa. Ruotsissa vuonna 2023 nähdyt koraanimellakat osoittavat, että Pohjoismaissakin moni maahanmuuttaja on valmiustilassa väkivaltaiseen toimintaan yhteiskuntaa ja viranomaisia vastaan. (Kirjassa tutkija Oskari Lahtinen analysoi Pohjoismaiden siirtolaispolitiikkaa.)

Siirtolaisuuden ja islamin riskien esille nostaminen on ”edistyksellisten” mielestä silti ollut tuomittavaa. Heille islamkritiikki ei ollut luonnollinen reaktio yhteiskunnallisten arvojen muutokseen, vaikkapa naisten aseman heikentymiseen tai maanpuolustustahdon rapautumiseen. Kyse ei edistyksellisten mukaan ollut myöskään muuttajien tuomista kasvaneista sosiaalikuluista.

Ongelmakohtien esiin nosto sen sijaan kuitattiin salaliittoina ja islamfobiana, jopa viestipalvelu X:n omistajan, Elon Muskin masinoimana rasismina. Ja jos joku Sohrabin tavoin ehdotti, että muuttajilta tulee vaatia työelämään ja kulttuuriin integroitumista ja sananvapauden puolustamista, sitä paheksuttiin syrjintänä ja vihapuheen normalisoimisena. Joidenkin mielestä jopa tiedon jakaminen joukkoraiskauksen tekijöistä oli suurempi uhka yhteiskunnalle kuin itse teko.
 
              * * *
 
Kuinka paljon siirtolaisilta saa siis vaatia? Ja miten sitä tulee valvoa? Klassinen liberaali on jatkuvasti tällaisten kysymysten edessä. Yhteiskunta joutuu turvautumaan epäliberaaleihin menetelmiin – valvontaan ja pakkoon – kansalaisten vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien säilyttämiseksi. Mutta millaista pakkoa? Pitääkö moskeijojen toimintaa ohjailla? Pitääkö kasvot peittävä pukeutuminen kieltää? Tuleeko maahanmuuttajien ajatusmaailmaa seuloa tarkemmin?

Tämä on liberalismin paradoksi: vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien turvaaminen edellyttää valvontaa ja voimakeinoja. Osa konservatiiveista tuntuu ajattelevan, että liberaali individualismi ei siksi voi toimia. Heille individualismi ja yhtäläiset oikeudet ovat katteettomia ylellisyysuskomuksia, ohikiitävä idealismin hetki ihmiskunnan historiassa.[6] Heidän mukaansa emme voi samaan aikaan saada sekä kulttuurista monimuotoisuutta että vapautta. Jo Aristoteleella (384eaa – 322eaa) oli tämän suuntaista ajattelua.

Iso-Britannia nostetaan usein esimerkiksi. Siellä asuvista muslimeista lähes 70 prosenttia kannattaa islamin loukkaamisen kriminalisoimista ja yli 30 prosenttia kannattaa sharia-lain käyttöönottoa. Samaan aikaan yli puolet kantaväestöstä ajattelee, että islam ei ole yhteensopiva brittiläisten arvojen kanssa. Miten nämä näkemyserot voidaan sovittaa vapaassa yhteiskunnassa? Mitä jos sananvapautta käytetään fundamentalismin edistämiseksi? Käytännöllisempi kysymys kuuluu: pitääkö imaamien sananvapautta rajoittaa, alistaa heidät ennakkosensuurille? Moni konservatiivi vastaa kyllä.

Vapaudet eivät nauti suosiota vasemmistonkaan parissa. He vain näkevät eri ongelmia kuin oikeistokonservatiivit. Molemmilla ääripäillä vastaus on silti sama: valtion harjoittama kyttääminen ja tyrannia. Oskari Lahtinen toteaa: ”Vasemmistolaisen uuden identiteettipolitiikan myötä esimerkiksi halu rajoittaa joidenkin ryhmien ilmaisunvapautta sai punavihreän äärilaidan ja äärioikeiston kuulostamaan hetkeksi toisiltaan, eron ollessa siinä tulisiko ilmaisunvapautta karsia etuoikeutetuilta vai vähemmistöiltä.”

Onkin sanottu, että kun nuori vihaa länsimaita, hän tekee sen joko lännen omaksumien vapausihanteiden takia tai sen takia, että länsi ei kyennyt elämään ihanteidensa mukaisesti. Yhteinen sävel löytyy kollektivismista ja autoritaarisuudesta.

Mitä läntinen ja klassinen liberaali vastaa tähän kollektivismin ja konservatismin haasteeseen? Ovatko monimuotoisuus ja vapaus peruuttamattomasti ristiriidassa?

Ensinnäkin liberaali voisi todeta, että individualistisille vapauksille esitetty haaste on perusteltu. Yksilö on aina sidoksissa sukuunsa, perheeseensä, ystäviinsä, naapureihinsa, opettajiinsa ja työtovereihinsa, myös valtioon ja kansakuntaan. Näiden kautta yksilö on sidoksissa kaikkeen siihen, mitä kanssaihmiset arvostavat ja pitävät yhteisenä hyvänä. Juuri tämän takia edellä käsitelty identiteettikysymys on mutkikkaampi kuin mitä 2000-luvun arvoliberalismi oletti.

Toisaalta tässä piilee myös klassisen liberalismin ydin: yksilön tuntemukset ovat vain yksilön tuntemuksia, niille ei tule antaa juridista painoarvoa. Ovathan tuntemukset aina neuvoteltavissa tai ainakin kehystettävissä uudelleen. Niinpä jos kaikkia tuntemuksia ja identiteettejä tulee automaattisesti kunnioittaa, syntyy valta- tai arvotyhjiö. Tässä tyhjiössä kaikki kelpaa, ja mikään ei ole totta, kaunista tai järkevää. Ja mikä tuleekaan täyttämään näin syntyneen tyhjiön? Tietysti vahvimman oikeus, käytännössä valtion rautanyrkki.

Juuri tätä klassinen liberaali vastustaa. Hän ei pidä väkivaltakoneiston (tai median) tukemasta myötäkarvaisesta identiteettifiilistelystä. Se on liian lähellä yhdenmukaistavaa kollektivismia: ”Ajattele oikein, tai muuten...”

Kirjassa Jarkko Tontti ja Ari Helo puhuvat (hieman kankealla ilmaisulla) cancelloinnista eli väärien henkilöiden ja väärien mielipiteiden siivoamisesta julkisesta keskustelusta. Tontti myös toteaa aivan oikein, että kyse ei ole uudesta ilmiöstä: ”Neuvostovastaiseksi leimaaminen oli tehokas ja usein käytetty cancelloinnin tapa suomettuneessa Suomessa...”

Miksi liberalismi sitten keskittyy yksilöön, jos se uhkaa kääntyä pakottavaksi kollektivismiksi ja konformismiksi? Syy on yksinkertainen: vain yksilöllä on toiveita ja haluja, ja yksilö itse tuntee halunsa ja toiveensa parhaiten. Ja ennen kaikkea vain vapauden oloissa ihmiset uskaltavat tukeutua toisiinsa ja toistensa osaamiseen.[7]

Liberalismi siis yhdistää ihmisiä. Se onnistuu, koska kyse on hallinnon valtaa rajoittavasta vapausaatteesta. Liberalismia ei kiinnosta, ovatko valtaapitävät autoritaarisia konservatiiveja vai autoritaarisia kollektivisteja. Liberalismi arvostaa yksilöä, pyrkii rajoittamaan pakkoa ja etsii totuutta vapaasti ja avoimesti. Tämä on modernin maailman ja lännen ylitsepursuavan hyvinvoinnin takana. Kaikkien maiden maltilliset yhtykää! Tai kansankielellä: kommarit ja fasistit hiiteen!
 
            * * *

Toistaiseksi tässä ei ole käsitelty kysymystä talousliberalismista. Sen ääriversiossa valtion rooli ja hallinnon oikeus puuttua ihmisten elämään pidetään niin pienenä kuin mahdollista. Kuviteltu vuoropuhelu äärimmäisen talousliberaalin (Yhdysvalloissa käytetään nimitystä libertaari) ja valtiovetoisuutta kannattavan kollektivistin välillä kuuluu seuraavasti:
 
Talousliberaali: ”Haluamme rajoittaa valtion roolia ihmisten elämässä. Haluamme vähentää pakkokeinojen avulla rahoitettuja tukijärjestelmiä. Haluamme karsia valtion tukeman järjestömaailman suojatyöpaikkoja.”
 
Kollektivisti: ”Te siis haluatte lopettaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion tarjoamat tuet vähäosaisille. Haluatte jättää tyhjää tilalle. Köyhät kyykkyyn!”
 
Talousliberaali: ”Se, että haluamme karsia tukijärjestelmiä, ei tarkoita ’tyhjää tilalle’. Ihmisillä on edelleen luontainen halu auttaa epäonnisia; sitä pakkokeinojen rajoittaminen ei vähennä.”
 
Kollektivisti: ”Haluatte siis yhteiskunnan, jossa heikkojen auttaminen perustuu hyväntekeväisyyteen.”
 
Talousliberaali: ”Emme usko, että sosiaalipolitiikan tulee nojata vain ihmisten hyväntahtoisuuteen. Se riittää joissakin tapauksissa muttei aina.”
 
Kollektivisti: ”Miten siis järjestäisitte yhteiskunnan?”
 
Keskustelu yleensä tyrehtyy tahallisiin väärinymmärryksiin ja stereotypioihin jo ennen tätä viimeistä kysymystä. Käytännössä kysymys kuuluu: mikä on paras tapa varautua sairauteen ja vanhuuteen? Kuinka vapaaehtoista sairasvakuutuksen ottamisen ja vanhuuseläkkeen kerryttämisen tulee olla?

Hyvinvointivaltiot ovat painineet kysymyksen kanssa koko olemassaolonsa ajan. Ihmisten on siedettävä pakkoa, mutta minkä verran?

Kukaan tuskin haluaa täyteen vapaaehtoisuuteen perustuvaa järjestelmää. Libertaarikin pelkää, että sellaisessa järjestelmässä liian moni jättää itsensä vakuuttamatta. Harva libertaari myöskään ajattelee, että ”koska olen itse terve, en halua osallistua muiden sairaskuluihin”.

Vastaavasti kukaan tuskin haluaa sellaista totaalipakkoa, jossa kaikille taataan sama elintaso riippumatta siitä, miten tuottelias yksilö on. Tarvitaan siis kompromissi, jonka riittävän moni voi hyväksyä. Liberaali demokratia näyttää olevan hallintotapa, joka helpoiten päätyy enemmistölle kelpaaviin kompromisseihin ilman ylenmääräistä pakottamista. (Teoksessa Pekka Sauri kirjoittaa politiikantekoon väistämättä liittyvistä kompromisseista.)

Jos edellä esitetty hyväntekeväisyys on osaratkaisu heikompiosaisten auttamiseen, mitä muuta tarvitaan? Talousliberaalin mielestä tärkeintä on vaurauden lisääminen. Historiallisesti katsottuna tämä on onnistunut: markkinatalous, demokratia ja laajat omistusoikeudet ovat kulkeneet voitosta voittoon ja tuoneet vaurautta kaikkialle, missä ne ovat saaneet siihen mahdollisuuden – parista pankki- ja finanssikriisistä piittaamatta. Köyhinkin länsimaalainen voi paremmin kuin entisaikojen kuningas.

Talousliberaali siis puolustaa vapaita markkinoita. Hän tietää, että hintamekanismin tehokkuus vähentää absoluuttista köyhyyttä ja orjuudenkaltaista raatamista. (Kirjassa Visa Heinonen, Ilja Kavonius ja Mika Pantzar esittelevät suomalaisen markkinatalousajattelun juuria.) Köyhyyttä tulee kenties aina olemaan, mutta enenevässä määrin kyse on suhteellisesta köyhyydestä. Siinä yksilöllä on katto päänsä päällä ja ruokaa syötäväksi; hän on köyhä vain suhteessa kansalaisten keskimääräiseen vaurauteen.

Miten siis ratkaista suhteellisen köyhyyden ongelma? Vai onko se ongelma lainkaan? Klassisen liberalismin kannattaja vastaa, että olipa suhteellinen köyhyys ongelma tai ei, se edellyttää toimenpiteitä valtiolta vasta, kun tietyt perusoikeudet eivät enää toteudu. Tällöinkin talousliberaali luultavasti tarjoaisi ensin vapaita markkinoita ja niiden tuomaa pitkän aikavälin kasvua. Hän voisi perustella tätä sillä, että hyvinvointivaltion tukijärjestelmillä on taipumus luoda tukiriippuvuutta. Lyhyen aikavälin auttamisessa talousliberaali luultavasti korostaisi ihmisten vapaata yhteenliittymistä ja ihmisten keskinäisiä sopimuksia.[8] Vasta jos ne eivät riitä, valtio voisi varovaisesti puuttua tilanteeseen.
 
              * * *

Kuten todettua, teos on hajanainen. Kirjoittajina on poliitikoita, aktivisteja, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä. Kukin kirjoittaa kiinnostuksenkohteistaan. Toistoakin löytyy, jopa yksittäisten esseiden sisältä.

Hajanainen käsittely ei liberalismin kohdalla ole kuitenkaan iso miinus. Aihe tarvitsee laajaa ymmärrystä ja lukeneisuutta. Lainaus teoksen toimittajalta:

Etnisestä taustastaan, ihonväristään tai sukupuoli-identiteetistään riippumatta jotkut ihmiset ovat ajattelussaan liberaalimpia kuin toiset. Monet arvostavat monikulttuurisuutta, kaikki eivät. On niitäkin ihmisiä, joille suvaitsevaisuus ei ole arvo lainkaan. Edes kaikki monikulttuurisuudesta meteliä pitävät eivät näy ymmärtävän itse kulttuurin käsitettä, jota monikulttuurisuuden ihanteella on tarkoitus suojella. Paljon on niitäkin, jotka eivät ymmärrä edes demokraattisen kansalaisyhteiskunnan pelisääntöjä, vaikka ovat sellaisessa ikänsä eläneet. Maailman ymmärtäminen ei ole ihmisen luontainen ominaisuus, sitä pitää kerryttää.

Muotoillaan siis aiempi iskulauseemme uudelleen (en haluaisi myöntää, mutta iskulauseille lienee liberalismissakin paikkansa):
 
Kaikkien maiden ikuisesti uteliaat maltilliset yhtykää!
 
Ei kovin iskevää, ei lippujen liehumista eikä rummunpärinää. Mutta ne tärkeimmät löytyvät: vapaus kehittää itseään ja vapaus tehdä yhteistyötä. Sellainen on liberalismin puuhamaa.



PS. Lopuksi viesti länsimaista liberalismia vierastavalle ja punaviherkollektivismiin taipuvaiselle nuorelle naiselle. Tunnen monia kaltaisiasi ja tiedän, ettet ole Skeptikon lukijakuntaa; silti sinua isällisesti lähestyn.

Ensinnäkin maailmasi on mahdollisuuksia täynnä. Elät aikana, jolloin voit valita, oletko uraohjus pankissa, hempeä kotiäiti tai porttoperformanssi OnlyFansissa. Toiseksi muistutan, mistä tämä vapaus tuli. Se tuli kapitalismista, liberalismista ja demokratiasta.

Elämänohjeita en anna. Uskon sinun ymmärtävän, että tissit ja kohtu eivät määrittele sinua. Sen tekevät älykkyytesi ja käden- ja sydämentaitosi.

Liberaali demokratia vapautti ne käyttöösi, niistä kannattaa pitää hyvää huolta. Kukaan ei lopulta ole kiinnostunut, oletko uhri vai etuoikeutettu – ja sama pätee kaikkiin vähemmistöihin. Sinä olet älystäsi ja osaamisestasi vastuussa, ja sinä haluat olla niistä vastuussa. Muutoin et ole vapaa, etkä sallisi vapautta muillekaan. Kurja kohtalo kaikille.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismin määritelmä on sekava ja moniselitteinen. Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa arvo- ja/tai sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta (verrattuna maan oikeistokonservatiiveihin ja talousliberaaleihin/libertaareihin). Käsitteellinen sekamelska on johtanut siihen, että liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. (Teoksessa Jussi K. Niemelä avaa ansiokkaasti liberalismin ja populismin määritelmiä.)
 
[2] ”Tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen” -käytäntö ilmenee myös siinä, miten Yhdysvalloissa moni nainen loi itselleen uran kotiäitiyden edistämisestä.
 
[3] Yleensä lait on muotoiltu kielloiksi – älä lyö muita, älä vie heidän tavaroitaan, älä riko sopimuksia. Nämä opitaan jo päiväkodissa. Lakien perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole kieltäminen vaan sen turvaaminen, mitä ihmisillä on oikeus tehdä. Tekeminen on se, mikä saa yhteisöt kukoistamaan, ei kieltoihin keskittyminen.
 
[4] Yhdysvalloissa mustaihoisia suosittiin pitkään yliopistojen pääsykokeissa akateemisesti ansiokkaampien aasialaistaustaisten kustannuksella. Identiteetti siis meni epäliberaalisti meriittien edelle. Tällaista meritokratian (ja usein sananvapauden) kustannuksella tapahtuvaa vähemmistöidentiteettien suojelua klassinen liberaali vastustaa – etenkin kun se näyttää kääntyvän suosituimmuusaseman saaneita vastaan.

   Kirjassa professori Jukka Savolainen kirjoittaa: ”kun vähemmistöryhmiin kuuluvia opiskelijoita otetaan sisään korkeatasoisiin koulutusohjelmiin vailla riittäviä akateemisia valmiuksia, heillä on keskimäärin suurempi riski vaihtaa pääainetta, keskeyttää opintonsa tai valmistua hitaammin.” Suosituimmuusasema johti monien kohdalla myös epäilyihin siitä, että he olivat tulleet valituiksi virkaan tai opintoihin rotukiintiön eikä omien ansioiden perusteella.
   Päätelmä on ilmeinen: jos vähemmistöidentiteetti kaipaa suojelua, sitä ei tule tehdä suosituimmuusasemilla tai muulla tavoin syrjimällä, vaan ”värisokeasti” esimerkiksi riittävän yhdenmukaisen peruskoulutuksen ja terveydenhuollon avulla. (Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin hallinto poukkoilee ja tekee nepotistisia sisäpiirisopimuksia, mutta meritokratian ajamisessa hallinto on joissakin suhteissa onnistunut.)
 
[5] Identiteettipolitiikka synnytti uhriasemasta kilpailevia ryhmittymiä. Ne kävivät kilpailua siitä, ketä sorrettiin tai oli historiassa sorrettu eniten. Syrjimisen/sorron kriteereistä ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä. Syrjintänä pidettiin jopa sitä, että väestöryhmien välillä on tulo- ja/tai varallisuuseroja.
 
[6] Filosofi John Rawls kirjoittaa The Law of Peoples -kirjassaan: ”Mikäli jokaisen yhteiskunnan pitää olla liberaali, poliittinen liberalismi ei enää kykene ylläpitämään riittävää suvaitsevaisuutta muunlaisia hyväksyttävissä olevia yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan (mikäli sellaisia hyväksyttäviä järjestelmiä on, kuten oletan, että on).” Tämä sulkeissa oleva Rawlsin lisäys on olennainen: millaiset epäliberaalit yhteiskunnat ovat hyväksyttäviä? Millaisia epäliberaaleja yhteiskuntia tulee sietää tai kunnioittaa?
 
[7] Liberalismi tavallaan sekä vastustaa että edesauttaa arvo-/valtatyhjiön syntymistä. Liberalismi ei halua tyhjiön synnyttämää vahvimman oikeutta, mutta samaan aikaan aate haluaa yksilölle täyden vapauden identiteettiinsä, mikä taas voi johtaa arvo-/valtatyhjiöön. Ehkä merkittävin ero identiteetti-intoilun kanssa on, että liberalismissa yksilön halujen oletetaan/toivotaan muodostuvan enemmän argumenttien – mieluiten johdonmukaisten argumenttien – pohjalta. Olipa ero merkittävä tai ei, muiden (ja itsen) leimaamista jonkin ismin kannattajaksi on syytä vierastaa; ismit kääntyvät niin helposti uskonnon kaltaiseksi dogmaattisuudeksi ja ulkoryhmäläisten depersonalisoinniksi. (Poikkeuksena toimivat rationalismi ja skeptisismi – tai ainakin ne ovat harvoja ismejä, joilla leimaamista en pistäisi pahakseni: ”Aina se on penäämässä niitä todisteitaan, epäilee itseäänkin, ihme kiihkoilija!”)
 
[8] Ari Helo kirjoittaa hyväntekeväisyydestä ja vähäosaisten asemasta: ”Suomalaiset ovat mielipidemittausten mukaan yksi maailman kitsaimpia kansankuntia, kun on kyse valmiudesta hyväntekeväisyyteen (sijalla 91). Varsinaisesti saatavilla olevan avun suhteen (´social support´) Suomi on kuitenkin maailman huippua (sija 2). Esimerkiksi yhdysvaltalaiset ovat hyväntekijöinä paljon avokätisempiä (sija 20), mutta reaalisen avun saamisen suhteen maa on länsimaiden hännänhuippua (sija 35).”
 

Muslimiplayboyn nousu ja tuho

Noin 15 vuotta sitten posti toi minulle ilmaiseksi paksun ja painavan teoksen. Kaikki kirjan 800 sivua ovat kiiltäviä ja värillisiä (välissä kaksi DVD-levyä). Kannessa on muovisen viivakarhennuksen avulla tehty kuva, jonka aihe vaihtuu riippuen kulmasta, josta kuvaa katsotaan. Takakannen vastaavassa vaihtokuvassa on kirjan tekijä ja kaksi hänestä käytettyä nimeä.

Kuka on tekijä Harun Yahya/Adnan Oktar? Ja mistä pompöösin teoksen rahoitus tuli?
Kirjasta keskusteltiin sen ilmestymisen (2006) aikoihin runsaasti. Lähetettiinhän ulkoisesti mahtipontista mutta sisällöltään typerryttävää kirjaa kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maailmaa opettajille ilmaiseksi. Teos sai myös kolme jatko-osaa, viimeisin ilmestyi 2012.

Kreationistinen kirja yrittää todistella, että eläinlajit eivät olisi aikojen kuluessa muuttuneet. Teoksessa jopa käytetään kalastusvieheiden kuvia todisteena hyönteislajin muuttumattomuudesta. Eräässä kuvassa on jäljellä vieheen koukku!
Richard Dawkins arvioi teosta seuraavasti:

En pysty sovittamaan yhteen tämän kimaltavan kirjan kalliita tuotantokuluja sen sisällön henkeäsalpaavaan hulluuteen. Onko se todella hulluutta vai onko se silkkaa laiskuutta, vai kenties kyynistä tietoisuutta kohdeyleisön – enimmäkseen muslimikreationisteja – tietämättömyydestä ja typeryydestä. Ja mistä rahat tulevat?

Tulipa rahoitus mistä tahansa – moni arveli saudien tukeneen teosta – tekijälle, turkkilaiselle lahkojohtajalle, ei tuoreen uutisen mukaan käynyt hyvin. Oikeudessa Oktaria syytettiin muun muassa rikollisjärjestön johtamisesta, poliittisesta ja sotilaallisesta vakoilusta, raiskauksesta, alaikäisiin sekaantumisesta, rahanpesusta, väärentämisestä ja kiristämisestä. Rangaistus: yli tuhat vuotta vankeutta.

Ääriajattelusta ja sen ehkäisemisestä

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2020 -lehdessä (aavistuksen lyhennettynä).

Ääriajattelun tarkkakorvainen selonteko

Berger, J. M. (2019): Ekstremismi. Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita. Helsinki.

Mikä on ekstremismiä? Se, että liikennevalotolppiin on Helsingissä liimattu tarroja, joissa on nyrkin kuva ja teksti ”make racists afraid again”? Tai oliko se ekstremismiä, kun Charles Darwin kirjoitti suositussa matkakirjassaan 1830-luvulla, että orjuuden ylläpito saa hänen verensä kiehumaan? Vai onko koko ekstremismi -termi mielekäs? Itselle vastakkaisia näkemyksiähän on läpi historian mustamaalattu niiden äärimmäisyyden perusteella.

Ääriliikkeiden tutkija J. M. Bergerin mukaan termi on tärkeä ja ansaitsee tulla huolella määritellyksi. Tätä hän perustelee nimenomaan sillä, että termiä käytetään niin huolettomasti: ”Ekstremismin monimutkaisuus riivaa nyt kaikkea keskustelua, ja tilannetta pahentaa inhimillinen taipumus kehystää poliittiset erimielisyydet ekstremismiin.” Erityisesti sosiaalisessa mediassa ihmiset lokeroivat erimielisiä ääripäihin (ja yllättävästi myös itseään) – usein koko nuoruutensa innolla.

Berger aloittaa ekstremismin määrittelemisen ihmislajia vanhemmasta ”me vastaan ne” -ajattelusta, siis sisäryhmän ja ulkoryhmän erojen korostumisesta. Sellaisenaan määritelmä on luonnollisesti epämääräinen. Ei esimerkiksi ole ilmeistä, mitä Bergerin ilmaus ryhmäerojen ”valtava vahvistuminen” tarkoittaa. Vihreiden nuorten ja Perussuomalaisten nuorten ero koetaan usein valtavaksi, mutta ryhmiä tuskin silti on mieltä nimittää ekstremistisiksi. Kyseisten ryhmien jäsenet esimerkiksi kykenevät rauhanomaiseen (vaikkakin usein tunteikkaaseen) mielipiteenvaihtoon. Jopa Antifa-ryhmittymän ja Suomen Sisun jäsenet pystyvät vuoropuheluun.

Ekstremismin määritelmään tarvitaan siis muutakin kuin ääripäähän lokeroiminen ja lokeroituminen. Bergerin mukaan olennainen lisäedellytys on, että identiteettikollektiivilla on kirjallisesti muotoiltu oikeutus olemassaololleen. Ilman jonkinlaista tekstinarratiivia kyse on Bergerin mukaan vain yksittäisistä ekstremisteistä, ei ekstremismistä: ”Liike ei voi omaksua ideologiaa ellei tai ennen kuin se on siirtynyt tekstiin.”

Bergerin määritelmä ei siis lähde liikkeelle väkivallasta. Hän päinvastoin kirjoittaa, etteivät väkivalta ja ekstremismi ole suorassa yhteydessä:

Väkivalta ei aina ole ekstremististä eivätkä kaikki ekstremistit ole väkivaltaisia. Monissa rikoksissa ja sodissa väkivallalla edistetään tai suojellaan yksilön tai ryhmän etuja, esimerkkeinä liikevoiton turvaaminen tai oikeutettu itsepuolustus. Vaikka ekstremistisillä tuntemuksilla ja rikoksilla ja sodalla on usein peittymä, pelkkä väkivalta ei ole luonnostaan ekstremististä.

Bergerin mukaan edes terrorismi ei väistämättä ole ekstremismiä:

Terrorismi on taktiikka, mutta ekstremismi on uskomusjärjestelmä. Ekstremistiset liikkeet ovat usein pieniä, joten niillä on usein motiivi omaksua epäsymmetrinen taktiikka, esimerkiksi terrorismi. Kun ekstremistit todella käyttävät terroria, he yleensä luovat ideologisia oikeutuksia päätöksensä tueksi. Monet ekstremistit kuitenkin välttävät terrorismia eivätkä kaikki terrorismia taktiikkana käyttävät ole välttämättä ekstremistejä.

Berger jatkaa, että väkivallalle annetut ideologiset oikeutukset ovat usein vain ohuelti naamioituja tekosyitä silkalle vallanhimolle tai väkivallan ihannoinnille.

Edellä mainittujen tarkennusten jälkeen Berger lopulta lisää määritelmään väkivaltaisuuden: ”Ektremismi tarkoittaa uskomusta, että sisäryhmän menestystä ei voida erottaa ulkoryhmään kohdistuvan väkivallan tarpeesta.” Bergerille ekstremismi siis edellyttää, että väkivaltainen toiminta koetaan olennaiseksi osaksi oman ryhmän menestymistä. Väkivallaksi Berger tosin laskee myös sanalliset hyökkäykset ja erottelevan käyttäytymisen. Tämä sanojen ja väkivallan sekoittaminen jossakin määrin vesittää hänen pohdintaansa.

Kirjan suurin puute on tuoreiden esimerkkien vähäisyys. Olisi ollut kiinnostava kuulla Bergerin ajatuksia esimerkiksi siitä, ovatko Yhdysvaltain yliopistokampuksilla tapahtuneet viimeaikaiset keskustelu- ja luentotilaisuuksien häiritsemiset ja niitä seuranneet tilaisuuksien peruuttamiset ekstremismiä. Berger kirjoittaa, että ekstremististen liikkeiden strategia on ahdistelemalla (sanallisesti, vandalismilla yms.) pelotella ulkoryhmää ja ”estää sitä osallistumasta yhteiskunnalliseen toimintaan”. Tällä kriteerillä luennoitsijoiden ja luentotilaisuuksien häiritseminen olisi aitoa ekstremismiä. Samalla kriteerillä myös burka- tai niqab -huntujen suosiminen olisi ekstremismiä. Estäväthän hunnut naisten täysipainoisen osallistumisen yhteiskuntaan.

Kiinnostavinta kirjassa on pohdinta ekstremismiä ruokkivan radikalisoitumisen syistä – vaikka helpompaa näyttääkin olevan sen kertominen, mistä radikalisoituminen ei johdu. Takana ei ensinnäkään ole yhteiskunnallisia rakenteita, joiden merkitys Bergerin mukaan on kumottu toistuvasti. Myöskään matalaa koulutustasoa ei voida syyttää radikalisoitumisesta. Esimerkiksi jihadistitaistelijoita koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että heidän keskimääräinen koulutustasonsa oli huomattavasti keskiarvoväestöä korkeampi. (Sama pätee luonnollisesti yliopistokampusten aktivisteihin.) Berger toteaakin, että eri puolilla maailmaa miljardit ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa elämässään ja yhteisöissään rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, erottelua, työttömyyttä ja muunlaisia ongelmia, mutta silti vain pieni murto-osa kärsijöistä päätyy ekstremismiin.

Uskonnosta Berger toteaa vastaavasti, että minkä tahansa uskonnon opinkappaleet voidaan kääntää radikalisoitumisen välineiksi, jopa silloin, kun keskeiset kappaleet puhuvat väkivaltaa vastaan. Rauhanomaisuudestaan tunnetut buddhalaisetkin ovat käyttäneet väkivaltaa. Berger ei toki silti vähättele uskonnon merkitystä vaan perään huomauttaa, että ”uskonnollisille ekstremisteille pyhät kirjoitukset ja uskomukset ovat informaation lähteitä ja niillä määritellään sisäryhmän ja ulkoryhmän identiteetit”.

Ekstremistin tunnistaminen etukäteen on joka tapauksessa haastavaa. Bergerin mukaan ideologiksi tai uskovaksi muuttuminen ja ekstremistiryhmään liittyminen ovat viime kädessä yksilöllisiä matkoja, joista on lähes yhtä monta muunnosta kuin matkaan lähteneitä. Useimmitenhan emme osaa aukottomasti selittää edes sitä, miten itse päädyimme uskomuksiimme. Miten siis voitaisiin olettaa, että osaisimme ennustaa muiden käyttäytymistä? Ainutkertaisten tekojen selitykset ovat lähes aina saavuttamattomissa, ja yksittäistapahtumalle ei voida laskea todennäköisyyttä.

Bergerin mukaan radikalisoitumispolkuja kannattaa kuitenkin koettaa jälkikäteen seurata. Tutkimus tukee kahta radikalisoitumisen päälähdettä. Ensimmäinen on se, että yksilö alkaa nähdä muut kollektivistisen identiteetin kautta. Berger puhuu tässä yhteydessä kategorisoinnista ja lainaa tunnettua sosiaalipsykologia: ”Kun kategorisoimme jonkun ihmisen ryhmän jäseneksi, annamme hänelle ryhmän prototyyppisiä piirteitä ja katsomme ryhmää prototyypin linssillä. Emme näe heitä ainutlaatuisina yksilöinä, vaan enemmän tai vähemmän prototyyppisinä ryhmän jäseninä, jota prosessia sanotaan depersonalisoinniksi.” (Minuakin on depersonalisoitu esimerkiksi antifeministiksi vain siksi, että olen kritisoinut joitakin nykyfeminismin suuntauksia.)

Toinen radikalisoitumisen lähde on Bergerin mukaan vallitsevien olojen mureneminen ja epävarmuuden lisääntyminen. Tämäkään seikka ei silti auta ennustamaan, kuka radikalisoituu. Kokonaiset väestöt voivat yllättäen kohdata musertavaa epävarmuutta, mutta harva silti päätyy ekstremismiin. Berger joutuukin epämääräisesti toteamaan, että taloudellisen ympäristön yhtäkkiset hajottavat muutokset saattavat luoda epävarmuutta, joka pahentaa sisäryhmän ja ulkoryhmän välisiä jännitteitä. 

Parhaiten epävarmuus näyttää toisin sanoen selittävän yksilötason toimintaa, ei niinkään ekstremististä liikehdintää sinänsä. Näin Berger: 

Epävarmuus selittää osaltaan niiden yksilöiden toimintaa, jotka tarttuvat terrorismiin ja ekstremismiin, erityisesti niin sanottujen yksinäisten susien, joiden elämässä on ollut usein traumaattinen status quon murtuminen (kuten työpaikan tai vanhemman menetys) ennen väkivaltaan siirtymistä.

Tällaisen jälkiviisastelun mielekkyyttä vähentää se, että vaikka tuntisimme radikalisoitumisprosessin pääpiirteet, yritykset puuttua prosessiin saattavat epäonnistua ja työntää yksilöä yhä syvemmälle ekstremismiin. Hyvää tarkoittavat toimethan usein tuottavat juuri päinvastaisia vaikutuksia kuin oli toivottu. Tämä saattaa päteä valtiotasolla asti. Esimerkiksi Tunisian demokratisoitumisprosessin onnistumista on selitetty sillä, että ulkovallat eivät olleet siinä aktiivisina taustavaikuttajina.

Pienistä puutteistaan huolimatta Bergerin kirja on tärkeä päänavaus ekstremismin tutkimisessa. Teos ei kerro, miten ekstremismiä tai ekstremismitorjunnan tahattomia sivuvaikutuksia saadaan hillittyä, mutta kirjan empiirinen taustavire ja huolelliset analyysit ovat taatusti oikea suunta. Nykyisillä datankäsittely- ja valvontamenetelmillä jälkiviisaus saattaa jopa vielä muuttua toimivaksi ennaltaehkäisyksi. Eri kysymys sitten on, mitä ekstremismiriskin pienentäminen saa maksaa. Millaisen riskin kanssa ihmiset siis haluavat elää? Tai keiden oikeuksia ja vapauksia kansalaiset ovat valmiita rajoittamaan?

Islam ja suvaitsevaisuuden tulevaisuus

Harris, Sam & Nawaz, Maajid (2015): Islam and the Future of Tolerance. Harvard University Press. Cambridge.

Tässä tiiviissä keskustelukirjassa (sivuja on reilu sata) ateisti Sam Harris ja entinen islamisti Maajid Nawaz pohtivat sitä, voivatko islam ja suvaitsevaisuus elää rinnakkain. Nawaz kantaa huolta siitä, että karismaattiset värvääjät ovat keskittyneet haavoittuvimpiin, identiteettikriisistä kärsiviin nuorukaisiin. Ja kun dogma on kerran omaksuttu, se kehystää Nawazin mukaan nuoren koko maailmankuvan:

Siitä tulee linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan ja myös työkalu, jolla uusia jäseniä värvätään. Ihmiset usein syyttävät radikalisoitumisesta köyhyyttä tai koulutuksen puutetta, mutta asiantuntijat ovat jo pitkään tienneet, että korkeasti koulutetut ovat terroristeissa yliedustettuina.

Yksilön uskonnollisen vakaumuksen voimakkuus ei silti Nawazin mielestä auta ymmärtämään eroa jihadistin, vallankumouksellisen islamistin, poliittisen islamistin tai ei-islamistisen muslimin välillä.

Harris nostaa esiin hieman toisenlaisia kysymyksiä. Hänen mukaansa on esimerkiksi absurdia, että jos pastori Floridassa polttaa tai edes uhkaa polttaa kopion Koraanista, se herättää lukuisissa muslimiyhteisöissä enemmän tyrmistystä kuin sunnien päivittäiset hirmuteot shiioja kohtaan:

Jos todella olemme huolissamme ihmisoikeuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta, meitä liikuttaisivat samalla tavoin kaikki ihmisoikeuksien loukkaukset ja toimisimme systemaattisella tavalla niiden käsittelemisessä.

Nawaz kommentoi myös natsismia. Hänen mukaansa muslimeja vihaavien uusnatsien olemassaolo ei ole yhteydessä siihen, tuleeko kaikilla olla oikeus vapaasti kritisoida islamia. Nawaz myös toteaa mieluummin keskittyvänsä ihmisten arvoihin, ”eikä uskonnollisiin perinteisiin, josta he väittävät arvojensa tulevan”.

Harris ottaa kantaa joidenkin muslimien lausuntoon, että ”meidän täytyy noudattaa kunkin valtion lakeja, koska islam niin käskee”. Moni muslimi kuitenkin Harrisin mukaan toivoo lakien muuttuvan kohti shariaa. Siksi Harris pelkääkin, että ”jos meillä olisi muslimienemmistöinen hallinto, suvaitsevaisuuden teeskentely loppuisi ja olisimme matkalla kohti 600-lukua”. Nawaz komppaa tätä jossakin määrin ja sanoo esimerkiksi, että Isisin kutsuminen ekstremismiksi on liian epämääräistä ja välttelee velvollisuuttamme (hän ei tarkenna, kenen velvollisuutta) vastustaa tekojen oikeuttamista pyhillä kirjoituksilla.

Nawazin mukaan islamin ja islamia tunnustavien maiden maallistuminen edellyttää ruohonjuuritason kysyntää maallistuneelle demokratialle: ”Tämän takia on välttämätöntä, että arabit neuvottelevat uuden sosiaalisen järjestyksen arabeille, arabien kaduilla.” Harris kysyy tähän liittyen: ”Miten näet meidän lisäävän kysyntää maallistuneelle demokratialle, jos sekä maallistuminen että demokratia nähdään hyökkäyksenä uskonnollista identiteettiä kohtaan?”

Nawazin vastaus: ”Tämä on mahdollista vain muslimiuudistajien äänten voimistamisella – mukaan lukien liberaalimmat entiset muslimit ja ei-muslimit, jotka ovat valmiita keskustelemaan kriittisesti näistä asioista.” On vaikea sanoa, miten tällaista äänten voimistamista voitaisiin parhaiten avittaa (ja mikä voimistumisen vaikutus todellisuudessa olisi). Niin tai näin, harvalla ex-muslimilla on kiinnostusta kritisoida vanhempiensa uskomuksia ja perinteitä. Monelle maallistuminen myös käytännössä on uskonasioiden muuttumista epäkiinnostaviksi.

                                * * * 

Laakkonen, Juha (2008): Ekologinen parasitologia. Gaudeamus. Helsinki.

Kirjan alkumetrit toivat mieleen Juice Leskisen Musta aurinko nousee -kappaleen sanat:

Katsot ulos, näätkö sen:

toiset tappaa toisiaan.

Alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan.

Kirjan lukeminen (ja lukemisen aikana sairastettu noro-tartunta) muistuttivat, kuinka haluttuja ja kilpailtuja hyvät ravintolähteet ja sopivat suojapaikat ovat. Pari kertaa inhottavat loiseliöt tulivat uniinkin.

Loisia on joka lähtöön ja niitä tavataan kaikilla eliöillä, myös loisilla itsellään kuten Juice laulaa (yhdessä parhaasta biiseistään). Monien loisten elinkierto on käsittämättömän mutkikas: ne saattavat esimerkiksi tarvita useampaa väli-isäntää, ja muokata niiden käyttäytymistä hienostuneella tavalla ja tarkasti juuri omien etujensa mukaisesti. (Aivastamista ja yskimistä on ehdotettu tällaiseksi manipuloinniksi; miten muutoin pisaratartunnalla leviävät mikrobit voisivat levitä?)

Teos on kiintoisasta aiheestaan huolimatta valitettavan luettelomainen eikä pyri popularisoimaan herkullisimpiakaan yksityiskohtia loisten ja isäntien suhteista. Maallikolle suosittelen mieluummin vaikkapa Richard Dawkinsin loiskuvauksia Geenin itsekkyys ja Maailman hienoin esitys -kirjoista. Loistutkijan käsikirjaksi Ekologinen parasitologia sopinee hyvin.

Onko uskonto aivopesua?

Kirjallisuuden ohella Helsingin kirjamessuilla on aina ollut muutakin tarjontaa. Tänä vuonna mukana oli muun muassa Ahmadiyya-muslimiyhteisö. En muutoin olisi heidän messupaikallaan tullut käyneeksi, mutta kustantajani Terra Cognitan piste oli sitä vastapäätä. (Aiemmin Terra Cognita on ollut Ursan, Tiedekirjan ja muiden tietokustantajien vieressä, jonne se luonnollisesti kuuluu. Nyt se jostakin syystä oli sijoitettu niistä erilleen.)

 

Kävin juttelemassa Ahmadiyyan edustajien kanssa ja sain mukaani joitakin The Review of Religions -lehtiä (julkaistu vuodesta 1902). Nimensä perusteella tämä ulkoasultaan laadukas lehti pyrkii ymmärtämään – ehkä jopa selittämään – uskontoja. Vilkaisukin kuitenkin riittää paljastamaan julkaisun ajavan islamilaista taantumuksellisuutta.

Omien sanojensa mukaan Ahmadiyya-yhteisö korostaa rauhanomaisuutta ja löyhästi tulkiten jopa yksilön omaa tahtoa – tai ainakin miehen tahtoa. Esimerkiksi profeetta Muhammedin lapsivaimovalintaa pidetään oikeutettuna seuraavin perustein (korostukset lisätty):

In actuality, this was the purpose of the Holy Prophet in bringing her to his home at such a young age, so that he could train her from a tender age according to his wishes, and she could receive the longest possible opportunity to remain in his company; so that she could be made fit for the sensitive and magnificent work which fell upon the wife a law-giving Prophet.

Menneisyydessä harjoitettuja tapoja on useimmiten turha arvostella, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole vain menneisyydestä: moni nykymuslimi väittää pitävänsä Muhammedin toimintaa moitteettomana ja tavoiteltavana. Maininta lapsivaimon muokkaamisesta aviomiehen toiveiden mukaiseksi ei myöskään ole yksittäistapaus. Kaikissa lukemissani lehden numeroissa kannatettiin näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa länsimaissa vallitsevien oikeus- ja tasa-arvokäsitysten kanssa.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan lehden esseetä "Aivopesevätkö uskonnolliset vanhemmat lapsiaan?". Kuten edellä kävi ilmi, kysymys voisi myös kuulua, aivopesevätkö aviomiehet lapsivaimojaan.

Aloitetaan aivopesu -termistä. On melko ilmeistä, että uskontokriitikot käyttävät tätä vanhentunutta ilmaisua sen provokatiivisuuden vuoksi. Vielä ilmeisempää on, että uskontoihin kuuluu käytäntöjä, jotka tekevät termistä jossakin määrin perustellun. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa sitä, miksi lapsilla on tapana omaksua vanhempiensa harjoittama uskonto.

Lehti vastustaa aivopesuajatusta viidellä eri perustelulla. Ensimmäinen kohta on tutuin: ”Me kaikki kasvatamme lapsemme uskomustemme mukaan, myös ateistit.” 

Tässä kohdin kirjoittaja jopa lainaa Richard Dawkinsia ja toteaa perään, että ”jos Dawkins kasvattaa lapsensa uskomaan, että luonnolliset prosessit voivat selittää kaikki ilmiöt, minulla on oikeus kasvattaa lapseni uskomaan, että näin ei ole.”

 

Sivuutetaan tässä se, että ateismi ei ole uskomusjärjestelmä vaan jumaluskon puutetta. Katsotaan sen sijaan lausunnon väitettä naturalismista. Siihen sisältyy eräs paradoksi. On nimittäin niin, että jotta jotakin ilmiötä voitaisiin kutsua yliluonnolliseksi, tieteen pitäisi pystyä toteamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää luonnollisten prosessien ja mekanismien avulla. Vasta tällöin kyse olisi aidosti yliluonnollisesta ilmiöstä. Mutta jotta tällainen päätelmä voitaisiin jostakin ilmiöstä tehdä, siitä pitäisi tietää kaikki. Tämä taas tarkoittaisi, että kyse ei enää olisikaan yliluonnollisuudesta; ilmiöhän tunnetaan jo läpikotaisin. 

Yliluonnollinen asuu siis vain ja ainoastaan tietämättömyydessä – ja juuri siihen tiivistyy uskonnollisen ja uskonnottoman kasvatuksen ero. Molemmissa myönnetään, että tiede ei tiedä kaikkea, mutta vain toisessa tietämättömyys halutaan korvata uskonnollisella – siis mielikuvitukseen ja johdatteluun perustuvalla – varmuudella. Tämä uskonnollinen varmuus tarkoittaa avoimen, kriittisen ja rationaalisen mielen sulkemista pois tietyistä kysymyksistä, aivan kuten ”aivopesussa” on tapana. (Naturalismista on myös muistettava sen takana oleva todistusaineisto, esimerkiksi se, että luonnon monimuotoisuus ja eliöiden sopeutuminen ympäristöönsä eivät tarvitse luojaa. Luonnolliset prosessit riittivät ja riittävät evoluutiolle.)

Kakkosperustelu ei ole yhtä ennustettava: ”Vanhemmat toivovat sydämessään lapsensa parasta.” 

Argumentti vanhempien hyväntahtoisuudesta on niin kehno, että se kääntyy itseään vastaan. Perustelu on käytännössä sen myöntämistä, että vanhemmat ainoastaan uskovat toimivansa lapsensa hyväksi. Ikävimpiäkin uskontoon liittyviä perinteitä, vaikkapa lasten sukuelinten leikkauttamista*, toki yleensä jatketaan hyvää tarkoittaen ja omaan hyväsydämisyyteen uskoen. Hyvät tarkoitusperät eivät kuitenkaan poista sitä seikkaa, että ainakin tyttöjen sukuelimiin kajoamisessa on usein kyse vaarallisesta ja kivuliaasta toimenpiteestä, joka kurjistaa ja rajoittaa naisen loppuelämää. Argumentti olisikin pätevämpi, jos se olisi muodossa ”vanhemmat toivovat järjellään lapsensa parasta”. Miksi puolustelua ei esitetä tässä muodossa?

Kolmas kohta olisi hupaisa, jos se ei olisi niin selvää harhaanjohtamista: ”Islam tukee uskonvapautta.” 

Puolustelun tragikoomisuus tulee islaminuskoisten suhtautumisesta uskosta luopumiseen. Esimerkiksi Pew-tutkimuslaitoksen raportti muutaman vuoden takaa toteaa, että Etelä-Aasian muslimeista 76 prosenttia kannattaa uskonsa hylkäävän tappamista. Lähi-idässä samaa mieltä oli 56 prosenttia. Tässä kohdin on muistettava, että islam on maailman toiseksi suurin uskonto, ei mitään pienen aavikkoheimon törttöilyä. Islamiin myös liittyy ajatus oikeanlaisista talous- ja hallintojärjestelmistä, mikä vaikeuttaa uskonnonvapauden toteutumista. Tämä mittakaavakysymys kannattaa pitää mielessä.

Neljäs kohta kuuluu: ”Uskonnon ulkopuolella kasvattaminen tarkoittaa, että sinulle ei ole annettu mahdollisuutta valistuneeseen valintaan” (informed choice). 

Lausunto nojaa siihen monen kristitynkin hyväksymään ajatukseen, että usko on hyödyllistä ja että uskomisesta on hyvä olla omia kokemuksia. He uskovat uskomiseen, kuten Daniel Dennett asian muotoilee. Arkkipiispa Kari Mäkinen on esimerkiksi todennut, että ”uskonnollisiin kertomuksiin on mentävä sisään, jotta uskonnon olemusta voi ymmärtää”.

Ironisesti kyseinen perustelu voidaan kääntää sen väitteen puolustamiseksi, että uskonto on aivopesua. Tämä on helppo nähdä, jos puolustelu olisi kuulunut, että vasta kun sinut on aivopesty, tiedät, mitä aivopesu on. Tämä olisi paradoksi, sillä aivopesun tarkoitus on nimenomaan tehdä aivopesu huomaamattomaksi. Sama pätee uskonnolliseen kasvatukseen: sen eräs tarkoitus on saada yksilö huomaamattaan ajattelemaan, että ilman uskoa olen vajavainen ja ymmärtämätön. ”Pyhien” kirjoitusten ”totuuksista” on tunnetusti vaikea päästä pois, jos yksilö on niiden sisään herkässä iässä tai elämänvaiheessa johdateltu.

Viides ja viimeinen kohta on yllättävin: ”Jos uskonnollinen kasvatus tarkoittaa pysyvää indoktrinoitumista, ateisteja ei olisi olemassa.” 

Väite pitää paikkansa ainakin teknisesti. Aiemmin käytännössä kaikki ihmiset olivat uskovaisia, ja silti ateisteja on olemassa. Aivopesuväite ei kuitenkaan ole väite, että aivopesu kestää koko elämän. Kuten Dawkinsin esimerkki kertoo, indoktrinaatiosta on mahdollista irrottautua, ja yhä useampi onkin siihen ryhtynyt – varakkaiden uskonnollisten järjestöjen propagandasta huolimatta.

* Alaviite: Marja Tiilikainen kirjoittaa Arjen islam: Somalinaisten elämä Suomessa -kirjassa (2003) seuraavasti: ”Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu Koraanin opetuksiin, mutta islamilaisesta maailmasta voidaan kuitenkin löytää myös tyttöjen ympärileikkauksia, erityisesti niin kutsuttuja sunna-leikkauksia, puolustavia tulkintoja.” (Kyse on niin sanotuista haditheista, joiden autenttisuudesta ja tulkinnasta kiistellään.) Tiilikainen jatkaa leikkauksista: ”Somaliassa tyttöjen ympärileikkauksen voidaan katsoa uusintavan yhteisön kulttuurista ja etnistä identiteettiä ruumiiseen liittyvien merkkien ja merkitysten avulla. Ympärileikkaus on tärkeä osa somalityttöjen sosialisaatiota (muslimi)naisten maailmaan. Aud Tallen (1993) mukaan somalitytön ympärileikkaus on naisidentiteetin symboli, mutta samalla se vahvistaa tytön sidettä oman isänsä sukulinjaan. Tytön neitsyys vaikuttaa koko perheen statukseen ja ympärileikattu tytär säilyttää sukulinjansa puhtauden ja kunnian.”

   Wikipedian artikkelista löytyy maakohtaisia tietoja leikkausten yleisyydestä. Turistimaa Egyptin prosenttilukema lienee suomalaisille yllättävin.

                     * * *

Lehti paljastui myös 

kommunisminvastaiseksi 

ja varsin nationalistiseksi.

PS. Naisten ja miesten yhteiskunnallisesta segregaatiosta Review of Religions kirjoittaa yllättävän suorasukaisesti (korostus lisätty): "The Islamic concept of segregation is only to be understood in the context of measures to protect the sanctity of female chastity and the honour of women in society so that the dangers of violating these objectives are minimised." Jos "muslimit rauhan puolesta" (ja Kirjamessut) hyväksyvät tuonkaltaista sukupuoleen perustuvaa alistamista ja holhoamista, mitä voidaan odottaa vähemmän maltillisilta yhteisöiltä? Onko perusteltua sanoa, että islaminuskon yleistyminen on uhka lännessä saavutetulle tasa-arvolle?

PS 2. Rasistisesta ja sukupuolisesta syrjinnästä on huomattava seuraava seikka. Syrjinnästä tulee merkittävä ilmiö vain silloin, jos sitä tapahtuu huomattavan usein suhteessa mahdollisuuksiin, jolloin sitä olisi voinut tapahtua. Ja trendi (nouseva tai laskeva) syrjinnästä tulee vain, jos näiden kahden (syrjintätapaukset ja mahdollisuus syrjimiseen) suhde muuttuu ajan myötä. Sekä sukupuolisen että rasistisen syrjinnän suhteen trendi on (ainakin kantaväestön parissa) ollut laskeva jo vuosikymmeniä. On myös perusteltua sanoa, että ideologiana ja muodollisen politiikan alueella rotuun/etnisyyteen tai sukupuoleen perustuva syrjintä on länsidemokratioissa käytännössä kuollut.

   Nukahtamiseen ei silti ole varaa. Lännen on pidettävä huoli, että uskonnollinen fundamentalismi tai muunlainen autoritaarisuus eivät vaivihkaa heikennä lähtökohtien tasa-arvoa ja yksilönvapauksia turvaavia instituutioita. Olisikin toivottavaa, että länteen suuntautuvan siirtolaisuuden tärkeimpiä motiiveja olisi kunnioitus läntisiä yksilönoikeuksia ja tasa-arvoinstituutioita kohtaan.

                            * * *

PS 3. (To 12.12.2019)

Joulukuun kymmenes päivä sain sähköpostiviestin eräältä Ahmadiyya-yhteisön edustajalta, joka oli lukenut yllä olevan kirjoitukseni. Hän kutsui minut tammikuussa 2020 järjestettävään symposiumiin. "It will be honor for us if you would come and join us in the event." Symposiumin ohjelma koraaniresitaatioineen ei kuitenkaan vaikuta sellaiselta, että siellä olisi mahdollista edistää ihmisten tasaveroisuutta, yhteiskunnan maallistumista tai demokratiaa. Vastasin ystävällisesti ja pyrkien vuoropuheluun - toivoen, että perään tulee vielä neljäs jälkikirjoitus:

Dear Mr ..., Thank you for the invitation. I guess Your organization is AGAINST islamism & jihadism. But equally importantly, is Ahmadiyya also FOR equal rights for everybody (including gays & women) and FOR democratic culture? Whatever your views are in these issues, this symposium doesn’t seem fit for promoting them. Kind regards, OT

PS. If possible, I would like to hear what You think of some current social/political issues. And with Your kind permission, I would like to add Your thoughts as an afterword to my blog post. 

So, what do You think about the conversation that has been going on about letting the "ISIS-wives" come back to Finland?

And what do you make of recent polls suggesting that The Finns party (Perussuomalaiset) is by far the most popular party in Finland? 

About issues that are not as recent, what do you think about the Danish cartoons: should there be freedom to publish that kind of pictures, and if not, what would be proper punishment for publishing them? 

And lastly, what is the relationship between martyrdom and Ahmadiyya-organization? And Ahmadiyya and free market economy?

Uhanalaiset ex-muslimit

Turunen, Mari (2017): Kääntyneet – Ex-muslimien painostus Suomessa. Uusi Tie. Ryttylä.

Teologian maisteri Mari Turusen Kääntyneet -kirja perustuu 31:n islamista kristinuskoon kääntyneen turvapaikanhakijan haastatteluun. Heistä 87% oli joutunut vaikeuksiin islamista luopumisensa vuoksi. Turunen kirjoittaa islamin ankaruudesta uskostaan luopuneita kohtaan seuraavasti: 

Islamista ei saa kääntyä pois. Tämä on kaikissa sharia-lakikoulukunnissa, myös maltillisissa koulukunnissa hyväksytty opetus. Uskonnon mukaan asia on näin. Osa maltillisista ei tietenkään surmaa kääntynyttä vaan kieltää tai piilottaa hänet.

Oli kylmäävää lukea islamin hylänneiden kokemuksia Suomessa (ja Anas Hajjarin lausuntoja aiheen tiimoilta). Vaikka vain osa haastatelluista puhuisi totta kokemastaan väkivallasta ja sillä uhkailusta – heillä on intressi myös totuuden venyttämiseen – kyse olisi merkittävästä perustuslain ja inhimillisten perusoikeuksien vastaisesta toiminnasta. Tällaiseen taantumuksellisuuteen viranomaisten on aktiivisesti puututtava.

On siis olemassa muslimeita, jotka haluavat muuttaa vapaamieliseen länsimaahan mutta ovat silti valmiita eristämään sellaisen muslimin, joka tätä länsimaista vapautta päättää elämässään toteuttaa. Vastaanottokeskuksissa näiden ex-muslimien kanssa ei haluttu syödä, heitä ei tervehditty eikä heidän edes sallittu auttaa ruoanlaitossa. Ruoasta kun tulisi saastaista. Ja kuten todettua, joskus mukana oli fyysistä väkivaltaa ja sillä uhkailua. Ja toisinaan kohteena olivat perheenjäsenet ja jopa lapset. Kirjan mukaan kyse ei ole vain turvapaikanhakijoiden julmuudesta vaan myös Suomeen jo kotiutuneet muslimit uhkailivat islamista luopuneita.

Tässä jokunen lainaus haastatelluilta:

Minua ei ole uhattu henkilökohtaisesti, mutta kuulin vastaanottokeskuksessa, kun he sanoivat, että kaikki kristityt pitäisi tappaa. 

Onneksi vastaanottokeskuksissa on turvakamerat. En tiedä, mitä tapahtuisi ilman niitä.

Suku painosti vaimoani eroamaan. Rakastan vaimoani, mutta suku esti meitä puhumasta keskenämme. Minut pakotettiin eroon.

Mieheni pahoinpiteli minut, ja hän on erkaannuttanut lapsemme minusta. Hän haukkuu minua lapselle huoraksi.

Meitä on useasti uhattu väkivallalla, ja pelkään lasteni puolesta. Minua on syytetty vaimoni parittamisesta.

En ole turvassa Suomessa.

En voi kävellä yksin illalla. Vilkuilen olkani yli, sillä niin moni vihaa minua ja haluaa minulle pahaa.

Kun käännyin kristityksi, menin kotiin aikaisemmin kuin ennen, sillä tunsin itseni turvattomammaksi kadulla kuin aiemmin. Asuinalueellani asuu paljon uskonnollisia muslimeja. Usein viranomaiset suosivat muslimeja ja kuuntelevat heitä.

Olen hengenvaarassa, sillä vastaanottokeskuksessa on henkilöitä, jotka haluavat mennä ihmisjoukkoon ja tappaa ei-muslimeja. 

Kirjassa haastatellun pastori Timo Keskitalon mukaan ”avoin yhteiskunta ei kykene suojelemaan ihmistä, jota uhkaa tällainen totalitaarinen uskonnollinen yhteisö”. Keskitalo jatkaa: ”Meillä on sokea piste, jos kuvittelemme, että uskonto on yksityisasia. Islamissa uskonto on ilman muuta julkinen asia, osa näkyvää käyttäytymistä.” Eräs Turusen päätelmä kuuluu: ”Tarvitsemme keskustelua ja halua puolustaa niitä vapauksia, joita länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa on, vaikka se merkitsisi kulttuurisen sensitiivisyyden ylittämistä.”

Lopussa on vain yksi maininta islamista ateismiin/uskonnottomuuteen siirtyneistä. Luultavasti uskonnon täysin hylänneet kokevat kuitenkin vastaavaa uhkailua ja syrjintää. Asiasta on vain vaikeampi saada tietoa. Esimerkiksi Suomen ex-muslimit Twitter-tilillä ja blogilla on ollut hiljaista jo pari vuotta. Mikä siis olisi paras tapa tukea islamista luopuneita? 

Kirjasta lisää tuolla:

http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2018/07/kaantyneet-eli-miten-ex-muslimeja.html

Pohdintaa siitä, miten valistusajattelu saataisiin leviämään muslimien pariin:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2016/03/skeptikko-kuoleman-puhemies-ja.html

PS. Richard Dawkinsin mukaan hänen Jumalharha -teoksensa arabiankielistä ilmaista käännöstä on ladattu netistä jo 30 miljoonaa kertaa. Lukema antaa toivoa rauhanomaisemmasta ja suvaitsevaisemmasta tulevaisuudesta.